Lankesin vanhanaikaiseen

Mikä siinä on, ettei ihminen (lue:minä) opi? Ei, en langennut eilen Riksantikvarieämbetin aprillipilaan riimujen hakuun koulutettavasta mäyräkoirasta, mutta jälleen paljastui tiedonhakujeni huolimattomuus. Kiitos kommentoijan. (Enkä tarkoita näitä kiitoksia mitenkään ironisesti vaan aitoina ja lämpiminä.)

Jälkikäteisanalyysinä. Tiedonhaku Jacob Johan von Bilangista lähti tavanomaiseen tapaan liikkeelle googlauksella, joka tarttui m.m. Suomalaisen kuvataiteen bibliografiaan. Tarkemmin sanottuna onnistuin saamaan esiin sivun, jossa Bilangin nimi oli otsikon omaisesti. Koska kyseessä oli itselleni uusi aihe ja outo sivusto, mitään hälytyskelloja ei soinut siitä, että kaikki neljä viitettä olivat 1800-luvun puolelta. Ajattelinpa vaan, että on koskematon aihe ja näin ollen blogikirjoituksen arvoinen.

Jos olisin käyttänyt järkeäni (olettaen siis sen merkittävän olemassaolon) olisin ensinnäkin muistanut perussäännön: MISSÄÄN TIETOKANNASSA EI OLE KAIKKEA. Toiseksi olisin palannut bibliografian etusivulle. Kokeilemalla sen taiteilijahakua nyt jälkikäteen, huomaan, ettei Bilang ole mukana ollenkaan. Tästä voi vetää johtopäätöksen, että mies on bibliografiassa jonkinlaisena sivutuotteena. 

Jäi myös tarkistamatta bibliografian kuvaus:

Suomalaisen kuvataiteen bibliografia sisältää viitetietoja suomalaisesta kuvataiteesta, joka koskee taide-elämää ennen vuotta 1970. Bibliografian viitteiden julkaisuaika vaihtelee 1800-luvun alusta tähän päivään. Opetus- ja kulttuuriministeriön tuella syyskuusta 2008 vuoden 2012 loppuun rahoitetussa projektissa on huomioitu ns. Fennica-kriteerit eli suomalaisten kirjoittama, Suomessa julkaistu ja suomalaisten kirjoittama ulkomaista taidetta koskeva aineisto, myös käännöskirjallisuus sekä ulkomailla Suomen vanhemmasta kuvataiteesta julkaistu materiaali. [...] Kuvataiteisiin liittyvät opinnäytteet, arkkitehtuuri, taideteollisuus, elokuva ja valokuva puuttuvat aineistosta joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Eli bibliografiasta puuttuu kaikenlaista, mutta siitä olisi voinut olettaa löytävänsä ennen vuotta 2012 julkaistun kirjallisuuden. Kuitenkin kommentoijan ystävällisesti vinkkaama Sven Hirnin artikkeli "Jacob Johan von Bilang - elfenbensnidare och original" vuonna 2002 julkaistussa kokoelmassa puuttuu. Artikkeli olisi tullut esiin sanahaulla Bilang Finnassa ja pääkaupunkiseudun kirjastojen tietokannassa, mutta ilmeisesti nämä ovat jääneet tekemättä (ks. kommentti järjen puutteesta edellä).

Positiivisen kautta, jos Hirn on (jälleen kerran) jo kirjoittanut "löytämästäni" aiheesta, niin saan artikkeli-idoiden listaa lyhennettyä yhdellä rivillä. Lisäksi samasta artikkelikokoelmasta "huomasin" artikkeleita, jotka voivat olla väitöskirjatutkimukselleni hyödyllisiä.

Kuopiossa keväällä 1897 löydetty aarre

Uuden Savon aliopakinassa Kirje Kuopiosta 1.4.1897:

Niinkuin moni kaupunkilainen tietää, oli Kuopiossa "Ison vihan" aikana linnoitus. Tämä linnoitus sijaitsi arviolta siinä, missä nyt Venäjän kirkko, Snellmanin puisto, teollisuuskoulu ja ympärillä olevat tontit ovat. Vanha taru kertoo, että ruotsalaiset näinä sotaisina aikoina olivat kaivaneet suuren aarteen maahan ennen kun venäläiset räjähdyttivät linnoituksen ilmaan. 

Nyt on tämä aarre löydetty. Perustusta kaivettaessa eräälle uudelle rakennukselle Pohjoisvuorikadun ja Kuningattarenkadun kulmassa tont. n:o 77 kolahutti tiistaina eräs työmies lapionsa kären rautarenkaaseen, joka oli valettu kiini suureen kivimöhkäleeseen. Koko aamupäivän reudottuaan onnistui työmiesten vasta puolenpäivän aikaan saada kivi irti. Ihmeekseen näkivät työmiehet nyt aukon tähän asti tuntemattomaan kellariin, jota sulki vaskesta valettu ovi, varustettu kolmella käsivarren paksuisella rautaisella pönkällä. 

Kaikki koetukset avata tätä ovea rautakangilla ja vasaralla olivat turhat. Vihdoinkin, kun sähköasemalta oli johdettu sähkölanka, jonka päähän oli asetettu itselävistävä hyberboolinen porauskone, samaa mallia kuin Etelä-Amerikassa käytetään vuoriporauksissa, avautui ovi ja puoleksi sisään syöksynyt holvi tuli näkyviin. Ovea likinnä oli melkein rikkiruostunut rautakirstu, joka avattaessa sisälsi joukon vanhoja kulta- ja hopea-astioita; sitäpaitsi löytyi sieltä 11 jalokivillä koristettua kultaista rannerengasta, 3 vahvaa pyssyä, suuri sapeli hopeaisella leijonan muotoisella kädensijalla, 3 luuvartista tikaria sekä joukko kulta- ja hopearahoja, osittain hyvin säilyneitä. 

Maanviljelyshallitus, jolle asiasta heti sähköteitse tieto annettiin, tulee tänään klo 4:ltä ip. jatkamaan kaivamista. Sisäänpääsy paikalle on silloin kielletty, tullen sitä vartioimaan joukko sotilaita. Vasta sitte, kun aarre on loppuun kaivettu, on suurella yleisöllä tilaisuus tarkastaa näitä maahan haudatuita kalleuksia, sillä aarre tulee asetettavaksi näytteille kaupungintalolla. Nyt jo löydetyn aarteen arvo noussee 50 tuhanteen markkaan.

Kaksi päivää myöhemmin samassa lehdessä oli pikku-ilmoitus

27. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuukauden ekat päivät menivät seminaaripaperia lopetellessa. Koska alkoi uhkaavasti näyttää sitä, että aikaa jäisi aikaa kunnolliseen viimeistelyyn, käytin yhden päivän ihan muuhun eli blogin kesäsarjan työstöön, sillä lomista pitää pitää kiinni. Kesäsarjan aineksista löytyi sitten seminaaripaperin palautuksen tunteisiin mainiosti sopiva lentävä lause: "Siitä olen hyvä, etten häpee", sanoi entinen komisarjus (Savonlinna 16.9.1876). 

Kesäsarja oli suunniteltu nopeatekoiseksi eli tekeminen vei pari päivää enemmän kuin piti, mutta tuli sentään valmiiksi ja ehdin ennen seminaaripäivää saada väikkärin käsikirjoituksen yhtä kohtaa työstettyä. Kyseinen luku arvioitiin seminaarissa vuosi sitten "lähes valmiiksi", mutta kyllä siitä nyt aika paljon parannettavaa löytyi. Olin mielestäni (edelleen) oikeassa siinä, etten rynnännyt hinkkaamaan sitä tuolloin. Olisi ollut ajan ja energian hukkaa.

Seminaariperjantai tarkoitti heräämistä perjantaiaamuna 3:40, jotta ehdin 24h S-marketin paistotuotepisteen kautta viiden junaan kohti Opinahjoa. VR ei pettänyt paluumatkallakaan, joten olin takaisin Helsingissä vähän ennen kahdeksaa. Elämme aikoja, jolloin näin pienestä surkeudesta korona-altistuksineen ei sovi valittaa, mutta sanotaan nyt niin, että on varsin epätodennäköistä, että kuluttaisin Opinahjon saranoita toistamiseen tällä lukukaudella. Ja kiitän jälleen etäseminaariaikoja, jolloin sain osallistuttua vaivatta.

Paluumatkalla huomasin Twitteristä, että Auraica eli myös vertaisarvioitu artikkelini oli ilmestynyt. Jei! Naputtelin oitis kännykällä ohjaajille päivitysviestin, joka oli pendannut tammikuun alusta, jolloin Auraican piti jo ilmestyä. Odotellessa olen muutamaan kertaan kiittänyt päätöstäni tehdä väikkäri monografiana. Valintaan oli muitakin päteviä syitä, mutta jos tämän artikkelin vertaisarvioiden ja julkaisun odotteluun olisi liittynyt todellisia paineita, olisin... ai niin, kyseistä kielikuvaa ei sovi näinä aikoina käyttää. 

Sitten takaisin tutkimuskirjallisuuden ja kirjoittamisen pariin. Kuten kesäkuussa arvasin, ei tässä yhdellä lukukerralla ja hätäilyllä selvitä. Taas yksi kirja, jonka olin pikavilaisun perusteella jo työntänyt palautuspinoon, olikin sieltä pelastettuna täynnä erinomaisia pointteja. Ja lukulistallanihan on vain nafti 4000 nimikettä läpikäytäväksi ja uudelleen läpikäytäväksi...

Keskivaiheilla kuuta ilon aiheita olivat tutkimukselle keskeisten 1890-luvulla painettujen kirjojen löytäminen digitoituna lähes kolmen vuoden hakemisen jälkeen ja tieteellisen lehden teemanumeroon pyydetty artikkeli. Pyytäjä oli pitkäaikainen tuttava, mutta moinen hiveli kumminkin itsetuntoa. Aivan kuten se, että Ihan Oikea Historiantutkija pyysi minut tammikuussa HiTu-päivien sessioehdotukseensa, jonka läpimenosta tässä kuussa saatu tieto ei yllättänyt yhtään.

Digitoitujen 1800-luvun kirjojen pariin palattuani tein tarkistushakujen tarkistushakuja ja huomasin käsitykseni 1700-luvun lehtien historiankirjoituksesta perin puutteelliseksi. (Mitä se on siis ollut myös jo lähes kolmen vuoden ajan lukemassani kirjallisuudessa.) Joten alkukuusta aloitettu luvun työstö ei edistynyt vaan aikaa paloi hyvin obskyyrien teosten ja artikkelien metsästykseen ja selailuun sekä verkossa että Kansalliskirjaston Rotundassa. 

Tämmöstä se tutkimuksen teko on. Myös sellaista, että rss-syötteessä huomaa niin tuoreen artikkelin, ettei sitä ole edes julkaistu. Abstraktissa oli kuitenkin linkki kirjoittajan viime vuoden lopussa hyväksyttyyn viestinnän väikkäriin. Linkin avatuani totesin, että siinä oli omalle tutkimukselleni erittäin relevanttia asiaa. Tiedän toki, että pitäisi pyrkiä Todella Järjestelmälliseen Tiedonhakuun, mutta kokemuksieni perusteella serendipiteetti rulettaa.

P. S. Menneisyyttä tutkivien väitöskirjatutkijoiden blogistaniassa Riku Kauhanen kertoi saaneensa SKR:n rahoituksen. Tutkimusaihettaan hän esitteli Turun yliopiston Elävää tiedettä blogissa: Katoavat metsien kätköihin: Metsäkaartilaisten muistot ja pakopaikat ovat häviävää kulttuuriperintöä. Villa Lanten blogiin Fenestra Finnorum kirjoitti väitöskirjatutkija Kirsi Vikman Keskiaikaisen arkielämän jälkien etsimisestä.

Kuva kirjasta "Viola Olerich, the famous baby scholar; an illustrated biography" (1900)

Bilangin vaimoista ja tyttärestä

Aloin tehdä eilistä Bilang-juttua matkakertomuksen maininnan takia ja sen piti olla ripeä rykäisy. Jäi aikomukseksi, sillä löytyi lähteitä, joista syntyi tieteellisen artikkelin luonnos. Ei siitä puolesta enempää, mutta blogiin sopivat esimerkit henkilöhistoriallisista Litteraturbanken-löydöistä.

Painetussa lähdekokoelmassa Svenska memoarer och bref II (1900) sukunimihakuni tarttui C. C. Gjörwellin 6.8.1798 päiväämään kirjeeseen. Siinä tämä selosti Jacob Johan von Bilangin tyttären lapsen kastetilaisuutta. Kastelapsen äidinäiti ei ollut enää Jacob Johanin vaimo, sillä avioero. Sitä ei ole aatelismatrikkelissa ajoitettu, mutta Jacob Johan oli solminut kakkosavioliittonsa elokuussa 1795.

Olin siis hetken sekaisin, kun Gjörwell kirjoitti rouva von Bilangista sylikummina avioeroa mainitsematta:

Jag fick göra bekantskap med fru von Bilang, som bar barnet, och en hennes son, som far till sjös. Hon berättade mig den ledsamma händelsen, att en hennes äldre son, som ochså far till sjös, är ännu sedan halftannat år fången i Tripolis, allt sedan vi fingo ofred med den hundturken.

Tietenkin paikalla oli lapsen isoäiti. Aatelismatrikkelin mukaan ykkösvaimon (Catharina Emerentia Scheding) pojista kaksi lähti vuonna 1794 merille, jonne he sittemmin katosivat. Toinen oli siis joutunut vankeuteen Tripoliin.

Kakkosvaimo (Johanna Gustava Stenholm ) muuten synnytti tyttären Helsingissä 15.8.1802 ja valitettavasti kuoli samassa kaupungissa viikkoa myöhemmin. Tyttö jäi eloon ja kun kerran eilen isänsä luokiteltiin suomalaiseksi niin voinemme omia myös tämän paljasjalkaisen helsinkiläisen, vaikka hän eli Ruotsissa. Aatelismatrikkeli ei kertonut pitkäksi venyneestä elämästään mitään, mutta Litteraturbanken-haku osui kahteen naiskirjailijoiden esittelyyn, joiden perusteella Johanna Wilhelmiina von Bilang julkaisi nimimerkillä Jenny kirjan 200 charader (1855). 

Todennäköisesti kyse on sanaleikeistä eikä suuremmasta sanataiteesta, sillä Libris-tietokanta ei nimikettä tunne. Mutta olipa kaksi esimerkkiä (taas) siitä, että naiselämästäkin voi löytää jotain tietoa.

Taiteilija vai käsityöläinen?

Muistinvaraisesti sanoisin, että Jacob Johan von Bilangia ei (ainakaan usein) mainita Suomen varhaisten taiteilijoiden joukossa. Kuten kuvasta näkyy, esimerkiksi 1920-luvun Pienessä tietosakirjassa hän on "taitava norsunluuleikkaaja".

Kansallisbiografiassa nimeään seuraa määrite "norsuunluunleikkaaja", mutta Pentti Virrankosken artikkelitekstissä norsunluunleikkausta kutsutaan taiteenalaksi. Bilang oli oppinnut sen ilmeisesti Ranskassa, jossa hän erosi sikäläisesti armeijasta 1762, mutta palasi Ruotsiin vasta vuonna 1765. Bilang sai 1766 ulkomaanmatkaan valtion apurahan ja Virrankoski epäilee tarkoituksena olleen taideopinnot. Paljon ei siis ole varmaa eikä Bilangin alkuperäisiä töitä tunneta säilyneinä, ainoastaan niistä tehtyä kaksi kuparipiirroskuvaa. 

Tai tämä oli Virrankosken tieto parikymmentä vuotta sitten. Nyt haku Nationalmuseumin kokoelmatietokannassa tuo esiin Bilangille attribuoidun sormuksen.

Bodil Beckman / Nationalmuseum CC BY-SA

Tai tarkemmin sanottuna kuvailutietojen mukaan sormus on signeerattu ja vuodelta 1762 eli tehty jo ennen arveltuja opintoja. (Ja ostettu 2016, mikä selittää aikaisemman tiedottomuuden.)

Saksalaisella Carl Gottlob Küttnerillä oli 1790-luvun lopussa mahdollisuus Karlskronassa tavata Bilang ja nähdä töitään. Englanniksi käännetyssä matkakertomuksessaan Travels through Denmark, Sweden, Austria and Part of Italy in 1798 & 1799. (1805) Küttner kirjoittaa

... Captain Bilang, of the navy. The latter is a native of Finland, and one of the best artificers in ivory that I am acquainted with. He executes landscapes, figures, ships, in a word, everything in ivory. Every part is well designed, and completely finished; but, upon the whole, his performances want taste. Many are of the diminutive and laborious workmanship of the sixteenth century, and remind me of a thousand things contained in the cabinets of artificial curiosities, which I can never see without lamenting the loss of time, and the waste of talent. M. Bilang's works will bear viewing with a microscope; but for what purpose does an artist produce performances which are too fine to be discerned by the naked eye? This man executes whole pictures, and landscapes with buildings, water, ships, men, and animals. (s. 107)

Siis enemmän taitoa kuin taidetta. 

Jacob Johan Bilang vietti suurimman osan elämästään Suomen ulkopuolella, mutta hän oli syntynyt Haapavedellä ja kuoli Helsingissä, joten suomalaisuus kestää peruskriittisen tarkastelun. Sen sijaan ensimmäinen vaimonsa Catharina Emerentia Scheding oli syntyjään Norrköpingistä ja avioliitossa vuonna 1777 syntynyt tytär Johanna todennäköisesti ei asunut koskaan Suomessa. Mikä on sääli, sillä hän oli Ihan Oikea Miniatyyritaiteilija.

Suomalaisissa kokoelmissa on piirroksista tehtyjä painokuvia ja niitä on myös Nationalmuseumin kokoelmissa. Jälkimmäisellä on Virrankosken mainitsema, norsunluukaiverrukseen perustuva Les Quatre Saisons, et La Promenade au Bord d'une Belle Vue.

Kirjallisuuden myyntiä 1920-luvun junassa

Myyjiä 1931
Suomen rautatiemuseo
CC BY-NC-SA 4.0

Nykyajan junassa, linja-autossa tai lentokoneessa osa äänimaailmaa on ärsyttävästi toistuvat kuulutukset. Keskustelua ja erityisesti puheluita katsotaan pahalla, puhumattakaan idiooteista, jotka eivät käytä kuulokkeita pelatessaan tai kuunnellessaan mediasisältöä. Toivottavasti tämä todellisuus tallentuu jonnekin.

Tiituksen eli Ilmari Kivisen vuonna 1923 ilmestynyt kirja Herra Kenonen matkoilla. Eräitä hänen elämyksiään maaseuduilla ja kaupunkipaikoissakin Kertonut yhteiskoululainen Napoleon Bonaparte Kenonen  on tallentanut matkustuskulttuuria, jota ei enää ole tai jota en itse ainakaan ole kokenut. Tähän kuuluu kaksi erilaista kirjallisuuden myyjää.

Ensimmäinen

Olimme sivuuttaneet muutamia asemia, kun vaunuun tuli laihanpuoleinen, herrahtavan näköinen mies, yllään pitkä musta takki, vaikka kesä oli kuumimmillaan, ja naamallaan jonkinlainen papillinen sävy. Hänellä oli oikean olkapään yli kulkevassa remmissä riippumassa kirjalaukku, mistä arvasin hänet hengellisten kirjojen kaupustelijaksi.

Huomasin, että hengenmies kiinnitti katseensa ensiksi minuun ja suuntasi hiipivät askeleensa minua kohti, ja päätin olla varuillani sekä menetellä olosuhteiden mukaan.

Kolporttööri katsoi minuun lempeän haikeasti, pää vähän kallellaan, ja kysyi: 

— Onko nuori ystäväni pelastettu? 

— En, herra, vastasin minä nöyrästi.

Toinen 

Mutta kun Rautatiekirjakaupan myyjäpoika tuli meidän vaunuumme ja kimakalla äänellä aloitti luettelon kaikista niistä kirjoista ja sanomalehdistä, joita hänellä oli käteismaksulla myytävänä matkustavalle tiedonjanoiselle yleisölle, sain taas pienen aatteentyngän, ja minusta tuntui voiteen haaskaukselta olla sitä käyttämättä.  

 

Se oli hyvin pitkä, se pojan luettelo ja antoi hämmästyttävän kuvan nykyisen kirjapainoteollisuuden tuotantokykyisyydestä, samalla kun se antoi yhtä hämmästyttävän kuvan Rautatiekirjakaupan poikien tavattoman pitkälle kehittyneestä muistista.  

 

Kun poika oli pysähtynyt täyttääkseen tyhjentyneet keuhkonsa jälleen ilmalla, kerroin minä hänelle, että toisen luokan vaunussa on sellainen ja sellainen huonokuuloinen herrasmies, joka on rikas kuin Kansallispankki ja sitäpaitsi suuri kirjallisuuden ystävä. Poika lähti kiireesti etsimään isäukkoa, ja minä hiivin perässä katsellakseni ovenraosta, kuinka hän suoriutuisi tehtävästään. 

 

Kirjakauppapoika löysi isän vaikeuksitta ja alkoi kiljua hänelle epistolaansa korvia särkevällä äänellä. Minä näin isäukon huitovan käsiään, ikäänkuin olisi hän tahtonut karkoittaa näkymättömiä paarmoja naamaltaan, mutta kun ei siitä ollut apua, avasi isä suunsa koko laajuudessaan ja käski pojan mennä hiiteen. Poika ei kuitenkaan mennyt hiiteen, vaan paukutti katkismustaan minkä ennätti, jolloin isä kääntyi ympärillä istuvien puoleen ja kysyi, olisiko luvallista tarttua pojan niskaan ja heittää hänet ulos ikkunasta. Eräs rauhallisen näköinen herrasmies arveli, ettei se ole lain mukaista, johon isä vastasi, että meidän lainsäädäntömme on vanhentuneella kannalla. 

 

Sitten nousi isäukko ylös ja lähti lipettiin, mikä on hyvin harvinaista niin sankarilliselta henkilöltä kuin isä on. Nähdessäni isän kiiruhtavan sille ovelle päin, jonka raosta minä kurkistelin, juoksin minä kiireesti takaisin vaunuuni ja aloin katsella ulos ikkunasta.

 

Isä tuli viereeni istumaan ja sanoi, että toisessa luokassa on piru merrassa ja että sielunvihollinen on ilmestynyt sinne Rautatiekirjakaupan pojan haamussa. Sitten isä sanoi, ettei hän ymmärrä millä oikeudella alaikäiset henkilöt saavat saarnata rautateillä. Minä arvelin, että Rautatiekirjakauppa kukaties on hankkinut Valtioneuvostosta saarnaluvan pojilleen, mihin isä vastasi sen olevan ilmeisen väärinkäsityksen minun taholtani, koska saarnalupia ei anna valtioneuvosto, vaan tuomiokapituli. Sitten kertoi isä turhaan yrittäneensä keskeyttää pojan puhetulvaa, jolloin minä selitin, että nämä pojat ovat erityisissä laitoksissa harjoitetut jonkinlaisiksi automaateiksi, joiden suorastaan täytyy laskea rallinsa loppuun asti, jos ovat sen kerran alkaneet, muuten ne voivat räjähtää. Siihen sanoi isä äreästi, että antaisi sitten räjähtää, ja lisäsi, että on arveluttavaa kehittää inhimillisiä kykyjä niin pitkälle. Minä sanoin, että on olemassa keino, millä saa automaatin pysähtymään, nimittäin se, että ostaa siltä kirjan, ja huomasin, että isä pisti tämän tiedon hampaankoloonsa vastaista tarvetta varten. 

 

Sitten kertoi isä, joka tilapäisesti oli erittäin suopealla tuulella minua kohtaan, kuulleensa kerran junamyyjän Mäntyharjun asemalla huutavan: 

 

— Oeskoon tiällä lukutaetosta väkkee, kun oes näes värskiä lehtiä? 

 

Isä sanoi sellaisen kysymyksen olevan kuin kuivan lehmänrieskan vasten lukutaitoisen Suomen kansan pläsiä, johon minä huomautin, että se on kukaties leikkiä. Isä sanoi, että kyllä hän sen ymmärtää minun neuvomattanikin, mutta että junamyyjät ovat omituisia, hämäräpohjaisia luonnontuotteita, joista on työläs saada selvää, mikä niissä on totta ja mikä leikkiä.

P. S. Elkan Aikakoneessa esitettiin Rautakirja Oy:n lehdestä ”Rautatiekirjakaupan pojat” vuodelta 1925 visio "Lentokonemyyjämme vuonna 1980".

Matti Antinpojan kaksi pelastumista

Vihannin Hanhikosken taloon syntyi 23.8.1758 poika, joka sai nimekseen Matti. Hänellä oli kolme vuotta vanhempi sisar Liisa, joka oli syntynyt perheen äidin kotitilalla Möykkylässä. (RK Vihanti 1751-1775, Veikko Perttusen puhtaaksikirjoitukset Vihanti 1765, Vihanti 1772)

Kesällä 1760, tarkemmin sanottuna 25.6.1760, lapset olivat illalla Piehinginjoen rannalla kaksistaan. Tuskin kaksivuotias Matti putosi jokeen ja viisivuotias sisarensa samoin, yrittäessään auttaa. Liisa onnistui pääsemään takaisin rannalle ja kutsui vanhemmat apuun. Nämä tavoittivat Matin virrasta kellumassa elottoman olosena. Kotiin kannettuna häntä kieriteltiin ja käänneltiin. Seitsemättä kuukautta raskaana ollut äiti yritti tekohengitystä. Hetken kuluttua poika näytti elonmerkkejä ja oksennettuaan verensekaista vettä palasi lähes entiselleen.

Pari vuotta myöhemmin perhe muutti Lattusen tilalle Ilveskorven kylään. Matti, Liisa ja Kalle saivat siellä vielä viisi nuorempaa sisarusta. Vain Matti kuitenkin seurasi äitiään 3.10.1769 Savikosken myllyille. Äiti aloitti jauhatuksen ylemmässä myllyssä ja alemmassa oli samassa toimessa talollinen Heikki Ollila. Ollilallakin oli poikalapsi mukanaan ja tämä leikki Matin kanssa myllyjen yläpuolella (slogo med en styråre i wattnet). Matti putosi veteen ja joutui myllyränniin. Hän siis kulki molempien myllynpyörien alitse. Aikuiset eivät huomanneet muuta kuin molempien myllyjen peräkkäisen pysähtymisen. Matille olisi voinut käydä todella pahasti, mutta hän sai pyörityksestä vain mustelmat ja pääsi omin voimin myllyjen jälkeen rannalle. 

Yhden pojan kaksi pelastautumista kaitseluksen armosta oli jotain niin erinomaista, että joku (todennäköisesti Saloisten pappi) kirjoitti pitkän selostuksen, joka julkaistiin Inrikes Tidningarissa 9.4.1770.

Tapahtuneen saama julkisuus tuskin oli syynä perheen muutolle Pyhäjoen Merijärven kylän Jussilaan vuonna 1773. Siellä Matin äiti kuoli 22.4.1779. (Perttunen: Pyhäjoki 1769,  Pyhäjoki 1775, Merijärvi 1781, Merijärvi 1788) Matti jäi taloon äitipuolenkin tulon jälkeen ja viimeinen ehtoollismerkintänsä on vuodelta 1790 (RK Merijärvi 1788-1810, 39)

Geni-profiilin avulla selviää, että Matista tuli tämän jälkeen Pyhäjoen Koskelan kotivävy (Perttunen: Pyhäjoki 1795, Pyhäjoki 1802, Pyhäjoki 1810). Hän kuoli Koskelan osan 83-vuotiaana vanhana isäntänä 31.1.1842 (RK Pyhäjoki 1817-23 s. 28, 1824-30 s. 30, 1831-38 s. 33, 1839-46 s. 19). Haudattujen listasta puuttuu kuolinsyyt.