In memoriam Jens Henrik Nilsson

Jens helmikuussa 2012

Kuukausi sitten minut tavoitti suru-uutinen Jens Henrik Nilssonin äkillisestä kuolemasta. Olin tutustunut häneen, kun vuoden 2008 lopussa tarvitsin apua latinaksi kirjoitettujen muistorunojen ymmärtämiseen. Hänellä oli asiantuntemusta moneen muuhunkin asiaan. Sekä asiattomampi puolensa, jossa älykkyys yhdistyi huumoriin ja omaleimaiseen kieleen. Tästäkin onnekseni pääsin näkemään vilauksia.

Monet sukututkijat kohtasivat Jensin Karjalan liiton sukututkijana tai Suomen Sukututkimusseuran kirjastossa, jossa hän toimi vuosia avustajana. Tämän vuoden kesällä Jens valittiin seuran järjestöpäälliköksi ja hän ehti syksyn alussa nostamaan sukututkimusta esiin monessa mediassa. Syksylle oli suunniteltu iso koulutuskiertue ja paljon muutakin jäi kesken. Sekä aloittamatta.

Arvostin erityisesti sitä, että Jens piti esillä sukututkimuksen laatua. Yhteishyvän haastattelussa hän on todennut

Olen usein verrannut sukututkimusta jalkapalloon. Kuka tahansa voi pompotella palloa takapihalla, mutta jos haluaa kehittyä, täytyy harjoitella tekniikkaa ja omaksua yhteisiä pelisääntöjä.

ja lopetti kirjoituksensa

Sukututkija tarvitsee työssään edelleen lähdekritiikin, keskeisen tutkimusaineiston sekä asiakirjat synnyttäneen kulttuurin riittävää ymmärrystä.

Jensin ohjeistusta sukututkimuksen tekoon tallentui kirjaan Sukujuuria etsimässä. Käytännön sukututkimusopas (2014). Hänen erityisenä kiinnostuksen kohteenaan oli Savo ja hän toimi asiantuntijana Ylen radiosarjassa Sukututkijan Savo (2013).

Vuonna 2013 hän valmistui filosofian maisteriksi opinnäytteellä Yö antiikin Roomassa. Omien sanojensa mukaan hän lähetti sitten "vinon pinon hakemuksia eri puolille, mutta paikka aukesi vain Anttilan kassana". Muutaman kuukauden jälkeen Jens siirtyi yrittäjäksi ostamalla Kontulan antikvariaatin. Antikvariaattiala oli hänelle ennestään tuttua, sillä hän oli toiminut myyjänä Hiltusen liikkeessä Sofiankadulla. Jensin osaaminen alalla huomioitiin tämän kesän Vanhan kirjallisuuden päivillä, jossa hänet valittiin vuoden 2015 kirjatoukaksi.

Valtion metsien kulttuuriperintö

Eilen pidettiin Valtion metsien kulttuuriperintöinventoinnin tulosseminaari. Projekti on tullut tutuksi blogista Kadonneen kulttuuriperinnön metsästäjät, joka on monipuolistanut kuvaa arkeologien työstä. Projektin viestintää seminaarissa esitellyt Hanna Kelola-Mäkeläinen tuntui olevan blogiin ja valittuihin some-kanaviin (Twitter ja Instagram) tyytyväinen. Oli saavutettu tunnettavuutta, yhteyksiä ja popularisoitu arkeologiaa. Ainoa miinuspuoli viestinnässä oli siihen käytetty aika.

Vaikka olen blogia puolihuolimattomasti seurannut, projektin laajuus selvisi vasta seminaarissa. Kulttuuriperintöä haravoitiin 4 miljoonan hehtaarin alueelta lähinnä Itä- ja Pohjois-Suomesta. Oli löydetty kivikautisia asuinpaikkoja ajalta, jolloin vasta Suomen itäreuna oli noussut merestä. Myöhempiä hirsitalojen ja kotien paikkoja. Ansojen jäänteitä - karhuansoista en ollut aiemmin kuullutkaan. Savottakämppiä - jotka saattoivat olla hyvin yksinkertaisia ennen lainsäädäntöä 1928. Kulkureittejä. Toisen maailmansodan tukikohtia, tuliasemia, vankileirejä ja muuta.

Ja yli tuhat tervahautaa sekä ruukkien ympäristöistä paljon hiilimiiluja. Näiden löytämisen oli mahdollistanut maanmittaushallituksen kaukokeilauskuvien avaus. (Niitä ei voinut käyttää ennen kuin olivat ilmaisia ja avoimesti saatavilla? Hmmm...) Olen varmaankin lukenut tätä koskevan blogikirjoituksen elokuulta 2013, mutta niin autuaasti unohtanut, että suu auki katselin esityksen kuvia.

Tavalliset valokuvat olivat tärkeä osa inventointityötä. Nämä kymmenet tuhannet kuvat ovat tulossa Kantapuu-sivustolle osaksi Suomen metsämuseo Luston kokoelmia. Projektipäällikkö Jouni Taivainen kertoi kuvien olevan "leimattomia" ja Luston tiedote vahvistaa, että näitä "kuvia saa kopioida, levittää, näyttää ja esittää julkisesti ei-kaupallisissa tarkoituksissa, kunhan tekijän ja oikeudenomistajan nimi mainitaan asianmukaisesti kuvan yhteydessä, eikä kuvia muunnella." Itse Kantapuussa Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelman kuvien kohdalla lukee käyttöoikeudesta "Julkaistaessa mainittava kuvaaja/Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma".

T. Karjalainen//Lusto/Metsähallituksen metsätalouden kulttuuriperintöinventointikokoelma V15007:11699

Kuvissa on kuvaus kohteesta ja sen koordinaatit. Tämä on raporttien (jotka olivat saatavilla hyvin monelta sivustolta) ohella paikka, josta tavallinen kansalainen voi saada tietoa löydöksistä. Todennäköisesti löytyy niin intohimoisia paikallishistorian harrastajia, että he käyvät paikkakunnan nimellä saadut tuhannet otokset yksi kerrallaan läpi ja etsivät ne koordinaattien avulla kartalta. Mutta voisi kuvitella helpommankin tavan.

Vain noin 30% inventoiduista kohteista on sellaisia muinaisjäännöksiä, että niistä on siirtynyt/ tulee siirtymään tiedot Museonviraston muinaisjäännösrekisteriin, jonka hakuominaisuudet eivät myöskään ole parhaat mahdolliset, kuten eräässä seminaarin esityksessä todettiin.

Inventointiprojekti päättyy vuoden lopussa. Jatkossa Metsähallituksen työntekijät voivat kirjata ylös havaitsemiaan kohteita sisäiseen tietokantaan, muttta jäi epäselväksi löytyisikö näille aikanaan ammattiarkeologeja tarkistajiksi. Kukaan ei innostunut yleisöstä esitetystä joukkoistusideasta. Ehkäpä siksi, että senkään tiedon tarkistajille ei ole rahoitusta.

Seminaari tallennettiin ja sen pitäisi tulla jonnekin katseltavaksi.

Syksyn kommenttisatoa

Aamun blogitekstin avoimiin kysymyksiin tuli Tommi Uschanovilta ripeästi lisätietoa:

Vuosi on ollut todennäköisesti 1936, ja "ketkä?"-kysymykseen voi vastata suurin piirtein "valkoinen Suomi".
Tämä tosiaan oli iso, uutiskynnyksen moninkertaisesti ylittänyt episodi, vaikka se on nykyään jokseenkin täysin unohtunut historiallisesta yleissivistyksestä. Suomenkielisen Wikipedian artikkeli Kuolemanrangaistus Suomessa kertoo perusasiat. Ainakin yksi poliittisen historian gradu (ei verkossa) tästä on myös tehty.

Jonas Lång paljasti, että kirjastossa selaamani Helsingin vuositilastot on digitoitu.

Tapio Onnela lisäsi pumpernikkelitietouteeni tarinan sen nimen synnystä.

Ritva Rajander-Juusti selosti perinpohjaisesti ihmettelemieni kyykkäkuvien taustaa ja vahvisti ne I. K. Inhan ottamiksi.

Sylvi huomautti asiallisesti, että Roos-tarinoinnin referoinnissa minun olisi kannattanut katsoa karttaa.

Suomen sukututkimusseuran kirjastonhoitaja Vuokko Pärssinen-Tainio tarjosi kirjallisuusvinkkejä ruotsalaisista Neuvostoliitossa.

Ja Esa Salminen oli osunut luistelijatekstiini ja kertoi kirjoittavansa samoista henkilöistä kirjeromaania.

Kiitokset näistä ja monista muista kommenteista!

Kuolemanrangaistuksesta 1900-luvulla

Selatessani kirjaa Kailaasta Meriluotoon (1947) minut pysäytti Iiris Uurron (oik Lyyli Ester Ripatti, o.s. Mielonen) muistelmassa "taistelu kuolemanrangaistusta vastaan", josta en ollut koskaan kuullut. Ajoitus maailmansotien välissä. Uurto kirjoittaa:

Eräät piirit maassamme rupesivat vaatimaan kuolemanrangaistuksen käyttöönottamista. Huomasin, miten raskaasti ajatus siitä painoi eräitä tuntemiani työläisnaisia, itseänikin se ahdisti niin, etä päätin sitä vastaan tehdä mitä voin. Kirjoitin luonnoksen sanomalehdissä julkaistavaksi vastalauseeksi ja juoksentelin hankkimassa kirjallisen maailman edustajien nimiä sen alle. Pian levisi nimien keruu kuolemanrangaistusta vastaan koko maatamme käsittäväksi. Tavalliset suomalaiset työläiset ottivat asiakseen nimien keruun, he tuhlasivat nyt askeleitaan ja vaivasivat raskaasta työstä väsyneitä jalkojaan, ja kaukaisista salokylistä asti palautettiin listoja nimineen. Työläistemme ansiosta syntyi mahtava adressi eduskunalle kuolemanrangaistuksen käytäntöönottamista vastaan, niin ettei sitä katsottukaan voitavan ottaa käytäntöön.(s. 275-276)

Mitkä piirit? Mikä ajankohta? Paljonko nimiä adressissa ja onko se arkistoitu johonkin?

Syyskuusta lokakuuhun

19.9.

• Lienee jokin suomalainen pääkallokin ollut Pietarissa esillä. Leike vuodelta 1845.

20.9.

• Haatasen haastattelu Inkeri Koskisen kirjasta alkaa erikoisesti. Jos kirja popularisointi, niin tämä ei.

21.9.

• I got: Peter The Great! Since when is he "16th-century Monarch" @Medievalists !?
• Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseuran juhlaseminaarin esitykset nyt verkossa. Vain soittolista puuttuu.
• Latailen EdX-sivua ja odottelen kirjahistoriakurssien avautumista. Ilmeisesti myöhään Yhdysvaltojen aikaa eikä välttämättä täällä tänään. [Testaustuloksia blogissa]
• Ammattilaistutkijat taitaa olla oikeassa: 1500-luvulla ihmiset olivat toisenlaisia kuin nykyään.

23.9.

• Laura Honkasalo jakaa Elanto-muistojaan
• Arkkivahti ei arvosta @HAMHelsinki -mainontaa. Huomasin itse Paasikivi-pussin, mutten tiennyt tarkoitusta
• Visit Finland -videosta ja saamelaisten "likaisuudesta": Stereotypes die hard!
• Helsingin yliopistossa assarin luento maksoi 2,50 mk vuonna 1953. (Diana Webster: Finland Forevermore)

• Historianopiskelija on tuskaantunut pedagogian opiskeluun. Jopa enemmän kuin historian.

25.9.

• Tänä aamuna dokkari Fingilska ja aamiainen @KoneenSaatio
• Elokuvantekijä [Soile Mottisenkangas] luovuttaa fingilska-materiaalit arkistoihin ja CC-lisenssoi. Ihana kuulla.
• Kanadassa nuori polvi ei enää osaa suomea, mutta on nykyään innostunut kulttuurista: matonkudonta, kuorolaulu
• Tuttava @Kansallisarkist : "Sinä kun olet tehnyt talohistoriikin". Olipa kiva päästä jakamaan neuvoja toiselle projektin alkuvaiheessa.
• Kansallisen audiovisuaalisen instituutin kävelyreitti tarjoaa liikkuvaa kuvaakin
• Ostin tänä vuonna vain yhden @LoveAndAnarchy-lipun. Tunnin päästä Ompelijatar. Sillä Suomen historia.
• Ompelijatar hieno elokuva @LoveAndAnarchy . Kerronnasta tuli mieleen Raija Orasen romaani Anna, elämäsi.

26.9.

• Understanding China, 1700-2000: A Data Analytic Approach, Part 1 @coursera nojaa tosissaan dataan. Mielenkiintoista.

29.9.

• Kirjahistoriallisen seuran digishow on kerännyt jonkin verran yleisöä. Joista yksi tunnisti nimeni ja yhdisti blogiini, vau. [Tilaisuudesta blogissa.]

1.10.

• Matti Kurikka -seminaarissa, kaksi hyvää esitystä jo. Paljon uutta minulle, kun en edes tiennyt miehen opiskelleen yliopistossa... [Blogiteksti seminaarista]

2.10.

• De svenska historiedagarna alkaa hiljalleen Tallinnassa. Vieläkään en tiedä onko tämä maikkojen vai eläkeläisten juttu. #dsh2015
• Myyntipöydillä kaikki hinnat kruunuina tai sitten kirjat helvetin kalliita. Ruotsalaisen voi tuoda Tallinnaan, mutta.. #dsh2015
• Lounaalla ei jäänyt yksin, sillä riikinruotsalaiset. Vieressä istuu Åke Persson, jonka kirjoja käännetty suomeksikin. #dsh2015
• Lounaspöydässä myös 3 miestä @FBAFolke . Digitalisoivat rauhateon historiaan liittyviä aineistoja. YK:n rauhanturvaajat mm. #dsh2015
• "Voittajat kirjoittavat historian, mutta unohtavat sen. Uhrit muistavat." Margus Laidre #dsh2015

3.10.

• Höh, olihan täällä eilen twiittaajia. Tägi #dsh15 eikä #dsh2015. [Blogitekstit: perjantai, lauantai ja sunnuntai]
• Satu Hovin keskiajan ruokakirja saa kritiikkiä virheistä aivan kuten aiempi vaatekirjansakin. [Viittasin arvosteluun Mirator-lehdessä.]

5.10.

• Menossa kuokkimaan Kalevalaseuran tilaisuuteen. Näyttävät elokuvan Jaakko Juteinista.
• Kansallisbiografiaan Juteini-artikkelin kirjoittanut kertoo, että saatuaan opiskeluaikana esitelmäaiheeksi
• [Puhelin putosi] "ei olisi voinut vähempää kiinnostaa". (Elokuva Juteinista kiinnostaa näköjään varsin pientä yleisöä.)

6.10.

• Naishistoriaa: Urjala-nainen

Karhukuppi

Vuonna 1891 ilmestynyt Miss Petronella : kevään esikkö, kauniin ilman lintu tarjoaa pienessä jutussa Oikeudessa monta annosta entisajan alkoholisanastoa. Ja lopussa "suomalaisen kahvin" reseptin.

Kestikievari X. on pantu syytteesen luvattomasta viinan myynnistä.
Tuomari: (kysyen todistajalta). Saitteko syytetyltä viinaa?
Todistaja: En, minä tein siellä vaan "punssin".
Tuom.: Siis hän myi punssia?
Tod.: Ei, ei minä tarkotan "puolkuppista."
Tuom.: Kupillako hän mittasi?
Tod.: Korkea oikeus ei ymmärrä minua.
Tuom.: Puhukaa selvemmin!
Tod.: Minä sain "suutarin".
Tuom.: Mikä se on?
Tod.: Semmonen "jeeveli".
Tuom.: Entä se sitten?
Tod.: "Karhukuppi".
Tuom.: Selittäkää oikein!
Tod.: "Norri" se oli.
Tuom.: Ei tuo vielä selvillä ole.
Tod.: "Kahvirakkari" sitten.
Tuom.: Saitte siis kahvia?
Tod.: Niin mutta samalla "plörön".
Tuom.: Mikä se on?
Tod.: "Kieppastuu".
Tuom.: Kyllä te tässä nimiä latelette, mutta mitä te saitte.
Tod.: "Pillinakkariksi" ne sitä myös kutsuvat.
Tuom.: Syödäänkö sitä vai juodaan?
Tod.: Juodaan.
Tuom.: Mitä aineita siinä on.
Tod.: Ensin kaadetaan kuppi puolilleen kahvia. Siihen sitten sokuria ja päälle viinaa ....
Tuom.: Saitte siis viinaa?
Tod.: Niin, mutta jos siihen kaadetaan konjakkia tai rommia, niin sitten sitä sanotaan ....
Tuom.: Ei, en tahdo kuulla useampia nimiä, (sanelee pöytäkirjaan:) Todistaja todistaa saaneensa kahvin ja viinan sekotusta ....
Tod.: Ei se mitään sekotusta ollut. Kyllä se oli oikeen puhdas suomalainen ....
Tuom.: Astukaa ulos!

Niin, humalasanastoahan esittelin jo aikaisemmin. Kahvipannun kuva J. F. Campbellin kirjasta Frost and fire : natural engines, tool-marks and chips : with sketches taken at home and abroad by a traveller (1864)

DSH - sunnuntai

Varsinaiset historiapäivät päättyivät lauantain illalliselle, mutta sunnuntaina oli tarjolla joitakin retkiä, joista valitsin kohteeksi vironruotsalaisten alueen. Kaunis syyspäivä, joten ei haitannut vaikka osa paikoista tuttuja ja osa vähemmän merkittäviä.

Vähemmän merkittäviin kuului Sakun kartano, jota kävimme ihmettelemässä kun alkuperäiseen ohjelmaan kuulunut Stenbockien Riisipere ei ollut enää sopinutkaan aikatauluun. (Kyllä, se Saku. Panimo näkyi kartanolle.)

Komeita olivat kyllä pylväät. Baltiansaksalaisten kartanonherrojen toimintaa vironruotsalaiset kävivät valittamassa Ruotsin kuninkaalle vielä 1800-luvullakin. Heillä kun oli lainsuoja, toisin kuin maaorjiksi joutuneilla virolaisilla. Tämän vuoksi heidän identiteettinsä ja ryhmänsä säilyi vuosisatojen läpi.

Vironruotsalaisia on II maailmansodan paon ja myöhempien kyyditysten jälkeen enää 500. Mutta heillä on oma vuonna 1992 perustettu museo, jonka työntekijän ruotsia oli ilo kuunnella. Itse museossa viehätyin eniten 2000-luvun alussa kirjottuun seinävaatteeseen, jonka aikajanan hahmot ovat naiivin ja koomisen rajan oikealla puolella.

Haapsalussa katsastimme linnaa menemättä sisälle tai oppimatta mitään minulle uutta. Edellisenä päivänä näkemäni Magnus de la Gardien uudistussuunnitelma aiheutti nyt paikan päällä vielä jälkiväristyksiä.

Lounas Kuursalissa ja sitten Padisten luostariin, joka oli itselleni päivän pääkohde. Valitettavasti siellä ei ollut yhtä selkeää kyltitystä kuin Piritan luostarissa ja oppaillemme tuntui olla olennaisinta kiivetä torniin. Ehkä siellä olisi selvinnyt jotain, mutta en ollut kuulolla, joten kokonaisuus jäi vähän hämäräksi. Mutta täältä käsin oli siis omistettu Uudenmaan rannikon tiloja 1300-luvulla.

DSH - lauantai

Lauantaiaamulla aloitettiin klo 8:30, mitä olin ohjelmaa kuukausia aikaisemmin lukiessani pitänyt erinomaisena ja tehokkaana ajankäyttönä. Sali ei ollut aivan täysi ja ajankohta ei ehkä paras Marek Tammin vyörytykselle, jossa oli minulle vieraita tutkijoita ja lainauksia heidän kirjoituksistaan. Pointtinaan, että tapahtuma tulee merkitykselliseksi vasta ajan kuluessa. (Tästä kiinnostuneille tiedoksi Tammin toimittama artikkelikokoelma Afterlife of events. Perspectives on  mnemohistory (2015).) Tapausesimerkkinä esitelmässä oli Neuvostoliiton voiton päivä 9. toukokuuta, josta Putinin kaudella on tullut pyhä kansallispäivä, jota ei voi enää nähdä "viattomasti".

Sitten jotain kevyempää eli Annika Sandénin mainospala kirjastaan Missdådare. Rikostapauksia vuoden 1600 tienoilta. Sukupuoliroolit sekoittanut sadisti, kännissä saarnannut pappi,... Hain kirjan kirjastosta heti maanantaina.

Sandén näki olennaisena menneisyyden ihmisten samankaltaisuuden meidän kanssamme. "Ja jos he ovat kuin me, olemme me kuin he. Mikä tarkoittaa..."

Yleisökeskustelussa käytin tilaisuuden kysymällä kuolemantuomioiden toimeenpanosta ja armahduksista. Sandén kertoi jonkun (nimi ois kiva) käyneen läpi Götan hovioikeuden tapaukset kymmeneltä vuodelta ja havainneet, että yksinkertaisesta huoruudesta tuomitut armahdettiin kaikki, mutta kaksinkertaisesta huoruudesta harvempi.

"Naisen paikka historiassa" -session valinta saattoi olla virhe. Kaksi oppikirjan tekijää pitivät puolustuspuheen vuoden alussa julkaistuihin sanomalehtijuttuhin, joissa oli laskettu naisten nimien osuutta. Mutta kun opettajat haluavat opettaa sitä mitä ennenkin... ja ei ole opetustunteja materiaalin lisäämiseen, kun mitään ei voi järrää pois... ja jos lisätään yläluokan naisia niin tarjoaako se työväenluokan tytöille samastumisen kohteita. Ei päästy kovin hedelmällisiin kysymyksiin ja auki jäi sekin sisältääkö "natsit" naisia vai ei.

Lounastauolla olin samassa pöydässä kuin SBL:n toimittaja, joka on etsinyt perustiedot siihen tulevaan artikkeliin, jossa esitätini on puolisona mukana! Ei uskaltanut sanoa mitään julkaisuaikataulusta, odotan innolla.

Inga Lena Ångström Grandien alkuperäinen otsikko lupasi Kolkin kartanoa ja Stenbockien muotokuvakokoelmaa. Mutta sisältöön oli lisätty Viron taidehistorian tutkimusperinnettä ja Magnus de la Gardien rakennussuunnitelmia (Haapsalun piispanlinnan muokkaus kartanoksi, hyi & hui). Lopulta päästiin 30 maalauksen muotokuvakokoelmaan, joka II maailmansodan paossa oli jäänyt Puolaan ja on nyt sikäläisessä museossa.

Ainakin yksi maalauksista oli 1500-luvun lopusta ja monet 1600-luvulta. Jotkut Ruotsin varhaisen mestarin töitä. Esitelmöitsijä valitteli, että Ruotsin valtio ei voi vaatia kokoelmaa itselleen vaan vaatimuksen voi esittää vai Stenbock-suvun jäsen. Täh-mitä-häh? Jos kokoelma kerättiin Virossa ja suvun päämies asuu Helsingissä niin mitä hittoa Ruotsilla on asian kanssa tekemistä? Tosin voisivat maksaa kunnolliset valokuvat teoksista, sillä esitelmöitsijän otokset olivat surkeita.

Viimeisessä valitsemassani esitelmässä Mart Kuldkepp käsitteli vanhan hyvän Ruotsin ajan myyttiä Virossa. Se oli syntynyt mahdollisesti jo 1700-luvulla. Ainakin 1800-luvulla kerätyissä ytarinoissa Ruotsin kuningas esitettiin sankarina, jolla saattoi olla jopa yliluonnollisia voimia. Tarinat eivät päässeet unohtumaan sillä niitä käytettiin vuosisadan lopussa kansallistunteen rakentamisessa. Ja seuraavalla vuosisadalla (ja ehkä nykyiselläkin) osana turvallisuuspolitiikkaa, jossa haettiin yhteyttä Pohjoismaihin. Sotien välisenä aikana Tarton yliopistossa yhtä lukuunottamatta kaikki historian väitökset käsittelivät Ruotsin vallan aikaa.

DSH - perjantai

Matkasin viime perjantaina Tallinnaan osallistuakseni ruotsalaisille suuren yleisön historiapäiville De Svenska Historiedagarna. Tarjolla ei ollut tuoreinta tutkimusta vaan lähinnä kirjamarkkinointisessioita, mutta niissäkin on puolensa.

Avajaisseremonioiden jälkeen ensimmäinen valintani oli sessio, jossa puhui Fredrik Charpentier Ljungqvist, jonka uuden kirjan olin sopivasti lukenut. Ljungqvist kävi esityksessään läpi viime vuosikymmenten uusia tutkimusmenetelmiä, jotka olivat mahdollistaneet/motivoineet kirjansa Pohjolan pitkästä keskiajasta. Paikkatiedon hyödyntäminen, maatutka, arkeologiset kaivaukset Grönlannissa, kolmiuloitteinen esineiden (riimukivien) skannaus, kokeellisen arkeologian yleistyminen, ilmastohistorian tutkiminen, siitepölyanalyysit, riimukivien ornamentiikan ajoitus ja Vatikaanin arkiston avaus.

Sitten hän kertoi Salmen laivahautalöydöistä, joista oli pätkä kirjassaankin. Vaikka hän ei tiennyt oliko niistä julkaistu jo jotain, sillä ei osaa lukea viroa.

En malttanut olla kysymättä kirjan "Norden"-määritelmästä ja saamelaisten sivuuttamisesta. Jälkimmäisestä oli ilmeisesti jo saanut palautetta. Edellisen osalta kyse olikin (!) kulttuurialueesta, minkä takia OK jättää käsittelemättä Suomen rautakausi ja Islanti ennen asuttamista - selvennystään lainaten. Tätä ei lue kirjassa, jota tullaan Ruotsissa käyttämään historianopettajien opinnoissa ties kuinka monta vuotta tai vuosikymmentä.

Ljungqvist puhui yhtä asiallisella tyylillä kuin kirjoittaa ja iltapäivän toisessa sessiossa Jonathan Lindström, jonka uuden kirjan onnistuin myös sopivasti juuri lukemaan, puhui yhtä elävästi ja värikkäästi kuin kirjoittaa.

Lindströmin esitys referoi kirjan tutkimustulokset ja pääsin toteamaan ymmärrykseni oikeaksi ja toistaiseksi muistissa pysyneeksi. Mutta nyt heräsin ihmettelemään sitä, että Öölannin vuoden 1200 paikkeilla hylätyn kylän talon pohja oli ilmiselvä paritupa. Joka tuli Suomeen tietääkseni vasta 1500-luvulla. Mikä oli sen levinneisyys Ruotsin valtakunnassa väliin jäävinä vuosisatoina?

Kiinnitin huomiota myös mainintaan, että järvi on Öölannissa träsk, kuten monin paikoin Suomenkin ruotsinkielisissä paikannimissä. Missä muualla? Kirjassa (ohimennen) spontaaniksi kuvattu ruotsalaisten asettuminen Suomeen oli nyt Lindströmin puheessa "halvspontan" ja siitä "olika åsikter". Saanut palautetta?

Lounaskeskustelun, kahvitaukokeskustelun ja kahden esityksen kuuntelun jälkeen ruotsin kieleni oli niin lopussa, että kun tajusin (iik!) seisovani Vetenskapsradion historia -ohjelmasta tutun Tobias Svanelidin vieressä en saanut enää saanut ilmaistua fanitustani järjellisesti. Illan seurustelutilaisuudessa Mustapäiden talossa keskityinkin ihmettelemään renesanssityylisen talon sisätilojen tyyliyhdistelmää.

Teatteria pitkin Suomea 1852-1855 (Roos 7/7)

Vaasan paloa seuraavana päivänä Roos seurueineen oli Kristiinankaupungissa ja seuraavana päivänä valmistelemassa teatteritilaa vuokraamaansa salonkiin. Tämän jälkeisenä päivänä pidettiin jo esitys, jonka tuotto 25 hopearuplaa meni lyhentämättömänä vaasalaisten avustamiseen.

Seurue kiersi sitten Tampereella, Hämeenlinnassa, Mikkelissä, Kuopiossa, Lappeenrannassa, Viipurissa, Haminassa ja Loviisassa, mutta näistä Roosilla ei ole kirjassaan Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871) muistoja. Ei maininnut Kuopion sanomalehtien kirjoittelusta, johon hän itsekin osallistui (Kuopio Tidning 19.2.1853). Syyskuussa 1853 oli vuorossa Helsinki, joka oli juuri kärsinyt koleeraepidemiasta ja valmis huvituksiin.

Näkymä Helsinkiin kirjassa Vyer af Helsingfors och dess omgifningar (1851)

August Schaumanin arvostelut Morgonbladetissa olivat murskaavat, mutta Roos väittää seurueensa nauraneen niille. Olivathan Helsingin kriitikot teilanneet Ruotsin tunnetuimmat näyttelijätkin. Mutta jonkinlaiseksi kostoksi he esittivät näytelmän, jonka päähenkilö puettiin ja maskeerattiin muistuttamaan Schaumania. Niin hyvin, että helsinkiläisyleisö tunnisti hahmon ja purskahti nauruun.

Helsingin vierailu jatkui lokakuulle 1853 ja sitten oli vuorossa Turku. Siellä ollessa länsivallat julistivat sodan Venäjälle ja syntyi yleinen kauhu. Suomalaisia upseereita määrättiin Turkin rajalle. Upseerien ja perheidensä lähtö näkyi teatteriyleisössä. Muutama viikko myöhemmin useampia rykmenttejä määrättiin majoitettavaksi Turkuun, ilmoitettiin hevosten ja ajopelien ostosta ynnä muuta, mikä teki teatteriseurueen lähdöstä ajankohtaista.

He esiintyivät sitten Porissa ja Kristiinankaupungissa, joissa tunnelma oli rauhallinen. Toisin oli Kokkolassa, jossa koko kaupunki oli liikkeessä. Sanottiin englantilaisten laivojen olevan kaupungin edustalla ja ihmiset siirsivät yhtenä päivänä tavaroita kodistaan ulos ja seuravaana takaisin. Sekopäiset naiset juoksivat pitkin katuja huutamassa, että ruotsalaiset tulevat ja repivät sydämet irti ja sen sellaista. Roosin tulkinnan mukaan he eivät osanneet kuvitella sotaa kuin Venäjän ja Ruotsin välillä.

Kokkolan ainokaisen esityspäivän jälkeen ryhmä lähti kohti Oulua, jossa he ajattelivat olevansa tarpeeksi kaukana sodasta. Mutta matkalla he kuulivat huolestuttavia huhuja Raahen poltosta ja englantilaisten valtaamasta Oulusta. Helpotuksekseen he kuitenkin havaitsivat Oulun rauhalliseksi sinne asti päästyään. Jonkin aikaa he ehtivät pitää esityksiä, mutta sitten tuli käsky perustaa tarkk'ampujakaarteja koko Suomeen ja komedian aika oli ohi.

Vietettyään viisi kuukautta Oulussa Roos palasi Kokkolaan, jossa oli taas rauhallista. Tammikuun lopussa 1855 hän tuli seurueineen Pietarsaareen, jossa alkoi juuri tuolloin rokkoepidemia, joka tartutti sekä Roosin näyttelijöitä että perheenjäseniä ja lopulta hänet itsensä. Tästä huolimatta esitykset jatkuivat.

Maaliskuussa kaikki olivat niin tervehtyneitä, että päästiin lähtemään Vaasaan. Siellä liikkui avustusten ansiosta ja rakennustoiminnan johdosta rahaa ja esitykset olisivat tuottaneet hyvin. Mutta niitä ei voitu pitää, sillä keisari Nikolai oli juuri kuollut. Nyt ei ollut mitään syytä jäädä Suomeen. Merenkurkku oli onneksi vielä jäässä, joten paluu Ruotsiin onnistui rekikyydillä.