Täydennystietoja

1) Viime viikonlopun Ahvenanmaan reissua (blogissa kirjoitukset 1, 2 ja 3) vielä muistellen alkuun kaksi painokuvaa Kastelhoman linnasta. Jälkimmäisen "meidän päivämme" ovat vuosi 1852, jolloin Mathias Weckströmin nimestään huolimatta vain Ahvenanmaahan keskittyvä kirjanen Geografiskt-statistiskt lexikon öfver Finland ilmestyi. Tuolloin näköjään Lemböten kappeli oli niin raunioitunut, että Weckström jätti varauksen raunion tulkintaan. Ja Weckströmstähän on ollut viime aikoina ollut täällä puhella liittyen käsikirjoituskokoelmaansa tässä ja tässä 

2) Reformaation muistoajoista kirjoittamisen jälkeen Luther-sanalla tietoa hakiessani huomasin Carl Axel Gottlundin Väinämöisten I osassa (1828) Ryynäisen riemulaulun juubel-juhlasta v. 1817, joka dokumentoi kokemuksen Kuopiossa.

3) Apropoo reformaatiokurssi ja sen ensimmäinen luento, jossa kaikki hyvä Suomeen oli tullut luterilaisuudesta. Kuunnellessani Rotuopin kahdeksat kasvot -sarjan ohjelmia sitten selvisi, että sterilisaatio rotuhyginian välineenä otettiin käyttöön vain maissa, joissa protestanttisella kirkolla on valta-asema. "Hassu juttu", kun myöhemmällä luennolla reformaatiosta ja naisista kuullosti siltä kuin Luther olisi nähnyt naiset synnytyskoneina.

4) Viimeisimmässä twiitti-koosteessani oli mukana nipotus samaisen reformaatiokurssin luennoitsijasta, joka väitti Kansalliskirjaston Slavican sisältävän kaikki autonomian aikaan Venäjällä painetun kirjallisuuden. Koosteen julkaisun jälkeen sain twiittiin Kansalliskirjastolta vastaukset

• "Näin on, että Slavica ei ole saanut kaikkia painotuotteita, jotka sillä oli oikeus saada. Vaikka kaikkea ei saatu, eikä kaikkea saatuakaan voitu aina säilyttää, kokoelma on niin laaja, että sen pohjalta voi tehdä tutkimusta." ja 
• "Muistutamme samalla, että kaikki Slavican aineistot eivät löydy Kansalliskirjaston hakupalvelusta. Esimerkiksi suurin osa vanhoista sanoma- ja aikakauslehdistä löytyy ainoastaan kortiston avulla. Saatavuus kannattaa varmistaa Slavican neuvonnasta: kk-slav@helsinki.fi."

5) Ruotsin tuliaislehtien yhteyteen unohtui liittää opinnäytelinkkejä (historia)tiedepopularisoinnista ja historiatietoisuudesta:

• Mäkelä, Janica: Kuinka tiedettä voi yleistajuistaa? Populaaritieteellisen tekstin kirjoittaminen tutkijan ja maallikon yhteistyönä
• Marianne Sjöland: Historia från tidskriftsredaktionen. En komparativ studie av Populär Historias och History Todays historieskrivning
• Lundqvist, Caroline: Kvinnors historia: mer än vårt kön: En intersektionell studie över tidskriften Historiskan
• Thorp, Robert: Popular history magazines and history education (vertaisarvioitu artikkeli)
• Holmqvist, Fredrik: Populärhistoriens tjusning och kraft: Peter Englund och Herman Lindqvist i svensk historiekultur 1988-1995
• Lars Andersson Hult: Historia i bagaget. En historiedidaktisk studie om varför historia uttrycks i olika former

Koekaivaus Munapirtissä 1847

Pyhtään Munapirtin saarella on useita muinaismuistorekisterin kohteita. (Valitsin Museoviraston karttapalvelussa kaikki mahdolliset karttatasot.)

Mutta mikään näistä ei minusta vastaa Antero Wareliuksen kuvausta, joka julkaistiin Suomettaressa 7.9.1847:

Pyhtän pitäjässä kävin Munapirtin saaressa, josta Knorring (kirjassa: Gamla Findland ellet det fordna Wiborgska Gouvernementet) sanoo vanhaan aikaan olleen epäjumalan temppelin,

Sanoo hyvin lyhyesti, mistä todisteeksi ote sivulta 216

mutta jossa ei ole ollut kun kristityn kirkko, jo aikaa, taitaa olla kappale toista sataa ajastaikaa sitten, vihollisilta kukistettu. Tämän kuulin vanhoilta ihmisiltä joista yksi sanoi isoisänsä nähneen kirkon seinää vielä jäljellä, toinen lapsuudessansa olleen akan, joka muisti tässä jumalanpalvelusta pidetyksi j.n.e. 

Kirkon sialla oli viimeistä sotaa ennen rajavartiain (gränsridare) tupa. Nämät olivat kellarin kuoppaa kaivaessaan löytäneet paljon ruumiin luita, mutta minä en löytänyt mitään vaikka heidän kellarinsa sian viereen kaivautin kolmea kyynärää syvemmälle. Ukot arvelivat paikan jota kaivoin osaantuneen seinuksen sialle, ei siis tainnutkaan tästä haudatuita löytyä; mutta toiseen paikkaan ei ollut minulla aikaa ruveta, vaikka kyllä mielelläni olisin vanhoja pääkalloja ottanut tutkittavaksi kummoista kansa näillä paikon on asunut muinais aikoina. 

Kaivassamme kokoontui katselioita, joiden seassa muutama ämmä surusuulla valitti pelkäävänsä menninkäisten tästedes rupeavan näytteleimään vielä pahemmin, kun tähän asti — näiden oli suuresti mieleen, kosk' en saanut mitään käsiini. — Oli toinenkin vähäinen puukirkko ollut samassa saaressa, vähä matkaa tästä nyt puhutusta; sen nurkka kiviä sanottiin vielä tuntuvan. Näille kirkoille piti tuoduksi ruumiita Elimältä saakka, ja silta oli ollut mantereesta saareen Kyrksundin yli, joka salmi kirkon käyjiltä sai nimensä.

Kiven isä ja sukututkimuksen merkitys

Eilen julkaistiin Ylen sivuilla jutut Aleksis Kiven sukujuuret on nyt selvitetty varmuudella – sitkeät huhut Kiven aatelisjuurista eivät pidä paikkansa ja Regina Raskin blogi: Näin selvitimme Aleksis Kiven oikeat juuret. DNA-tutkimuksesta oli kyse ja toki halusin tietää, miten selvitetään "juuret" lapsettomana kuolleelle. Ylläri-pylläri, testaamalla Aleksin veljen mieslinjainen jälkeläinen ja vertaamalla tätä huhutun aatelissuvun DNA:han. Eli oletetaan, että jos Aleksin äiti kävi vieraissa kerran, kaikki muutkin poikansa ovat samasta suhteesta. Tai ainakin testatun esi-isä. Sillä muutenhan testisuunnitelmassa ei ole päätä eikä häntää. Minusta.

Linkkejä juttuihin tietenkin jaettiin innolla some-piirissäni ja kommentoin yhteen jakoon reippaasti, että "Minusta taas on ihmeellistä revitellä tutkimustuloksella, joka koskee Aleksis Kiven _veljeä_. Eihän tässä ole todistettu yhtään mitään Aleksis Kivestä. En sano, että tarvitsisikaan." Oletin, että joku voisi mahdollisesti selittää minulle, missä logiikkani petti. Mutta ehei. (Kommentoikaa toki alle, jos keksitte.) [Lisäys 10.5.2019 10:15: Kommenteista voitte jo lukea minkä reippaan mokan tein. Mutta nöyryyden lisäämiseksi ja historian säilyttämiseksi jätän alkuperäisen tekstini näkyviin.]

Avaukseeni kommentoinut tuttavani ei ymmärtänyt, miksi en osannut arvostaa yli puoli vuotta tehtyä työtä. (Kyseinen tuttava ei lue blogiani, jossa olen osannut olla arvostamatta myös pidempien aikojen tuotoksia useita kertoja.) Kysyttyäni sitten voisiko hän selittää minulle, miksi oli oletettu, että Aleksis Kivellä oli sama biologinen isä kuin veljellään, en saanut vastausta vaan kysymyksen, että miksi asiaa pitäisi kyseenalaistaa. Ööö... koska logiikka? Tai toisin sanoin "Siksi, että olen kiinnostunut siitä, mitä oikeasti voidaan tietää, enkä otsikoiden aikaansaannista osittaisella totuudella."

Tähän toinen sukututkijatuttava reagoi todeten, että linjauksellani katoaa sukututkimuksen järki, sillä isyyksistä ei voi olla koskaan varma. No, tämänkin pointin voi liittää tämän Kivi-tutkimuksen kritiikkiin, sillä se luonnollisestikin nojaa testattujen isälinjan oikeellisuuteen, jota tosin Stenvallien puolelta vahvistettiin kaukaisemmalla sukulaisella.

Ei isyyksistä voi olla koskaan varma ja oma isoisäni, kuten olen ehkä kertonutkin, on virallisissa papereissa yhtä ja perhetietona toista. Vaikka esipolviaan 15 vuotta sitten selvittelin, en ole niillä vaivannut päätäni sittemmin. En edes viime viikonlopun Ahvenanmaan reissulle kaivanut esiin sikäläisiä juurenpätkiä.

Juurenpätkiä on Pohjola täynnä ja yksittäisten esivanhempien kanssa en välttämättä jaa kovinkaan pitkää DNA-jaksoa enkä välttämättä yhtäkään. (Nielin aiheesta katsomani videon viestin sellaisenaan, mutta olen unohtanut sen nimen.) Niinpä biologinen sukututkimus tuntuu aika merkityksettömältä riippumatta siitä tuleeko johonkin väliin kirjattua väärä isä. 

Olemme geeniemme lisäksi ympäristömme muokkaamia, ja historiallisista lähteistä on jollakin tarkkuudella löydettävissä tämä kulttuurinen yhteys, joka viime aikaisten tutkimusten mukaan vaikuttaa (vähemmän yllättävästi) esimerkiksi koulutusvalintoihin. Eivät esimerkiksi historialliset pappissuvut ole mitään erinomaisten geenien osoitusta vaan nykyajan kielellä sukupolvi sukupolvelta kerääntyneitä etuoikeuksia. 

Sukututkimukseni on keskittynyt juuriin, joihin kiinnityin lapsena. Olen alusta alkaen jäljittänyt esipolvien elämää ja jossain vaiheessa alkanut myös miettiä miten sukupolvet vaikuttavat toisiinsa. Ihan ilman geenejä. Ja keskittyen sihen, mitä oikeasti voidaan tietää.

Kuva on ote Rudolf Koivun piirroksesta Tuulispään numerossa 6-9/1927.

Luin tuliaislehtiä

Tukholmassa silkalla tuurilla löysin kaupunginmuseolta lähdettyäni hyvinvarustetun lehtikaupan ja ostin perinteisen tuliaissetin, jonka sain luettua matkalla viime viikonlopun Ahvenanmaan retkelle (osa 1, 2 ja 3).

Släkthistorian ostamisen voisin kyllä vähitellen lopettaakin. On näissä joskus ollut jotain uutta tietoa, mutta vielä useammin vajaita ohjeita ja välillä virheitäkin. Numerossa 5/2019 virheet olivat kansiaiheena, joka houkutteli minut lehden ostoon. Luulinko todellakin, etten tietäisi jo sukututkijoiden pahinta virhettä? Lähdeviitteiden merkitsemättä jättäminen!

Populär historia 5/2019:n kansiaiheena oli Sandbyn hyökkäys, johon minulla oli "ilo" tutustua vuosi sitten Kalmarin museossa. Jutun marginaalista selvisi, että yli 1000 vuotta vanhojen ihmisjäänteiden hakijana on kokeiltu koiraa hajuaisteineen.

Toinen kiinnostava pidempi artikkeli oli katsaus Ruotsin suurvallan riippuvuuteen sotasubventoinnista. Tämä sanotaan toki monen yksittäisen sodan kohdalla ääneen. Mutta artikkeli valaisi sitä, kuinka lähellä oltiin palkka-armeijana oloa ja kuinka tärkeää Ruotsin hallinnolle oli välttää moinen assosiaatio. Yhteiskunnalle systeemin voi nähdä edukkaaksi jos ajattelee upseerien urakehitysmahdollisuuksia ja armeijalla tavaraa tuottavia ja tuomittavia tahoja, mutta inhimillistä tuskaa ei saa unohtaa. Se sai systeemin, joka koski muitakin maita Euroopassa, lopulta lakkamaan valitusajattelun voimalla. Ranskan vallankumousta artikkeli ei maininnut, mutta se tuli mieleen.

Kysymys&vastaus-osiossa yksi lukija oli kysynyt onko Norrlannissa keskiaikaisia rakennuksia. Katarina Harrison Lindberghin vastaus rajautui  luonnollisesti kirkkoihin, mutta eksyi mielestäni pahasti todetessaan, että "I Västerbotten finns inte enda kyrka från 1100- och 1200-talet. Kristendomen utbreddes senare här, på 1300- och 1400-talet." Ainakaan Suomessa kuulluissa esityksissä säilyneet keskiaikaiset (kivi)kirkot eivät ole olleet kristinuskon leviämisen ajoituksen markkereita. Lindbergh mainitsee kyllä rauniot ja kadonneet rakennukset, mutta ei todellakaan varhaisia puukirkkoja.

Populär Historian kirja-arvostelut ovat aina olleet populaarilehden kontekstissa tiukahkoja ja niin oli tälläkin kertaa usean kirjan osalta. Mutta silkkaa kehua sai Bo Gräslundin uustulkinta Beowulfista, joka hänen mielestään uskottavasti kuvaa 500-luvun Etelä-Skandinaviaa ja arvostelun kirjoittanut Bo Eriksson oli valmis hyväksymään runon historian lähteeksi!

Runoista lähteinä päästäänkin lehteen Populär arkeologi 2/2019, jossa kirjoittajana arvostamani Jonathan Lindström esittää oman tulkintansa Kivikin pronssikautisen paasihaudan kuvioista. (Sarjassa paikkoja, joissa olisi vuosi sitten Skoonessa pitänyt älytä poiketa.) Lindström hakee tukea sekä skandinaavisista myyteistä että Kalevalasta! En jaksa tarkistaa ovatko viittaamansa aiheet Lönnrotin keksimiä vai 1800-luvulla tallennetuissa runoissa esiintyviä, sillä on vaikea ylipäänsä ymmärtää yhteys 1400-800 eaa käytetyn haudan ja Itämeren alueelle tuhat vuotta myöhemmin saapuvan kulttuurin välillä.

Lehden pääjuttu käsitteli Uppåkraa Lundin lähellä. Muistaakseni kuulin tästä ekaa kertaa tv-sarjassa, jossa Dick Harrison kertoi kulkeneensa lapsena useasti ohi pellon, josta vasta myöhemmin paljastui aikansa isoin kaupunki. Tuorein tulkinta artikkelin mukaan oli, että Uppåkra ei ollut kaupunki vaan jonkinlainen hovi, jossa oli kulttipaikka. Alueesta on arkeologisesti tutkittu vasta 1%!

Pohjoisessa toimineen arkeologin uraa dokumentoiva juttu oli yllättävän mielenkiintoinen. Vuoteen 1970 ajoitetun muisto oli, että hän oli saanut kuulla, että eräs kansallispuisto oli täysin koskematon. Mutta huomasi kuitenkin itse suorakulmaisia rakenteita ja selviä tulisijoja, joiden ajoituksesta kukaan ei osannut sanoa mitään. Vuoden 1987 kohdalla teeman jatkeena kerrotaan, että Riksantikvarieämbetet oli päättänyt, että muinaismuistolaki ei suojele paimentolaisten (nomader) jättämää! WTF? Arkeologi sai kyseisenä vuonna neuvoteltua suojan muutamille kohteille, mutta herää kysymys milloin yleislinjaus on muuttunut. Onhan se muuttunut....

Tukholman uudistunut kaupunginmuseo

Pitkän ja puolella vuodella alkuperäisestä venyneen odotuksen jälkeen Tukholman rempattu kaupunginmuseo aukesi 27.4. Minä ehdin paikalle vapunpäiväksi, samoin kuin muutama muukin. Ei onneksi yhtä moni kuin kultuuriyössä, jolloin jonot olivat kuulemma pitkälle kadulle.

Alkutungoksessa en tiennyt minne mennä, joten seurasin kylttiä, joka lupasi intron museoon. Kyseessä oli muutaman minuutin filmi, joka juoksi läpi Tukholman historian. Ruotsinkielistä ääntä ei paikalleni kuulunut, joten luin englanninkielisiä tekstejä. Näitä kahta kieltä oli läpi museon, viis kielivähemmistöistä, virallisista ja muista.

Filmissä oli joitakin dramatisoituja jaksoja, joissa kaupungin nimikkopyhimys Erik laittoi museota varten tavaroita laukkuunsa. Vaikutti hauskalta idealta ja oletin löytäväni esineet näyttelystä. Osan näin ja osan en, joten jäi epäselväksi. Esinebongauksen sijaan lasten suunnistuksessa haettiin pieniä laatikkoja, joiden sisällä oli kuviorei'itin.

Filmin katsottuani harhailin eteenpäin ja vastaan tuli kyltti Historiska stigenille. Nimi vaikutti minusta siltä, kuin museossa olisi ollut myös joku toinen (ja ehkä kolmaskin) kiertopolku, mutta tässä erehdyin. Tämä oli ainoa reitti, jolla kyltit yrittivät kävijän pitää, mutta vielä uusintakierroksellakin eksyin reitiltä, joten ratkaisu ei ole täysin toimiva.

Koska keskiajalle on Tukholmassa oma museonsa, kronologinen kierros käynnistyi reformaatiosta, joka oli visualisoitu rakennustyömaana, sillä (kuten opin) reformaation myötä puretut luostarit käytettiin kaupungin puolustusrakenteisiin. Lisäksi oli lavastettu 1500-luvun asuinhuone, jossa käsittääkseni (ja esineiden kestävyyttä ajatellen toivottavasti) ei ollut mitään aitoa.

Vastaavaa lavastusta ja epäaitoutta oli näyttelyssä paljon. Esimerkiksi kokonainen (pieni) huone, jossa ei ollut muuta kuin seinille heijastettuja liekkejä kuvaamassa kaupungin tulipaloja. Tätä en kuitenkaan heti huomannut, sillä 1500- ja 1600-luvulta oli  - Helsingin kaupunginmuseoon ja Kansallismuseoon verraten - esillä huomattava määrä arkeologisia löytöjä. Näistä perusteellisimman esittelyn sai metron rakennuksen yhteydessä esiin tullut hopea-aarre (ei kuvassa).

Aitojen esineiden lisäksi säästeliäästi oli käytetty tekstiä. Osittain viestintä nojasi videoihin pienillä ruuduilla, joista oli vierailuni aikana mustana kaksi. Osa näistä videoista oli vain kuvitusta, jonka tulkinta jäi katsojalle. Seisoin vieressä kuin lapsista ja aikuisista koostunut seurue katsoi surullisia pikkutyttöjä kiinnittäen huomiota vain näiden pukeutumiseen ymmärtämättä, että he esittivät selän takana pienoismallina olleen lastenkodin asukkeja.

Erityisesti (itselleni tutun) 1600-luvun jälkeen museon esitys vaikutti varsin hajanaiselta. Mikään esitetty ei vaikuttanut epäolennaiselta, mutta jäi olo, että enemmänkin tietoa olisi voinut tarjota. Tarvitaanko noin tunnissa kierrettävään näyttelyyn kolme pistettä, joissa lapset voivat laittaa hattuja päähänsä?

Sälän joukossa oli "ilahduttavia" teemoja. Ruotsin siirtomaa orjineen sekä siirtomaatuotteetkin mainittiin. Kuurojen koulu kahdesti. Lapsista kertovassa huoneessa oli 1800-luvun pyörätuoli ja 1600-luvun leikkivää lasta videolla esittävä oli todennäköisesti down-syndroomainen. Niin ja saman huoneen noitina kuolemaantuomittujen nisten joukossa kaksi suomenkielistä. Museon edustalla sijainnut Ryssbacken, jonne venäläiset kausikauppiaat saivat ortodoksisen kirkon, täytti isohkon huoneen. Todennäköisesti vähemmistöjä ja diversiteettiä oli myös kronologian loppupuolella, jossa intoni perusteelliseen lukemiseen laantui.

Kronologinen esitys päättyi metron rakennukseen, mikä antoi mahdollisuuden näyttää joukko löytyneitä esineitä, jotka olivat tavallaan uusi (kolmas) minikronologia. Lisäksi mieleen saattoi palauttaa myös metrotyömaan paljastaman aarteen, joka 1500-luvun kohdalla aloitti kierroksen.

(Luuranko on 800-luvulta eli ajalta ennen Tukholmaa.) Museon sisäänpääsy on ilmainen ja jos se Tukholman matkan aikatauluun sopii, suosittelen tutustustumista.

Pikkulöytöjä käsikirjoituskokoelmista (2/2)

Ja viimeiset muistiinpanolappuset sekä kuvat kännykästä.

1) Kauhajoen kappalaisen Anders Törnuddin "Kasasa olevan ystävän muisto mahlaa juodesa kokoonpantu kuin kirjoitin hänelle keväillä vuonna 1795" (C II 1c:7) ei ole suomenkielisen runouden kadonnut mestariteos, mutta hauska säilynyt esimerkki joka tapauksessa.

2) Statististiska underrättelser angående Wiborgs län 1812 (DD129) yllätti olemalla tilastojen sijaan juoksevaa tekstiä, joka kuvasi läänin tilaa monipuolisesti sinne juuri saapuneen silmin. Hän kiinnitti huomiota esimerkiksi siihen, että Ruokolahdessa ja Jääskessä monesta talonpoikaistalosta puuttui sängyt. Nukuttiin oljilla, jotka joka päivä kannettiin sisään ja ulos. Lasi, kivikeramiikka ja kupariastyoat olivat rahvaalla erittäin harvinaisia. Taloustavarat koostuivat joistain maalatuista puukulhoista ja parista padasta.

Naisten ahkeruus sai hyväksynnän, mutta käytössään oleva tekniikka oli alkeellista. Lanka kehrättiin yleisesti värttinällä eikä rukilla. Paikalliset kangaspuut näyttivät läntiseen Suomeen tottuneelta lähinnä nauhan kudontaan sopivilta, eikä niissä kolmea korttelia leveämpää kangasta syntynytkään.

Naiset osallistuivat peltotöihin ja talonpojille oli vaimoa valitessa kauneutta tärkeämpää "leviä sälke ja tukevat hartiat". Fraasi siis suomeksi keskellä ruotsinkielistä tekstiä.

3) Ruotsinkielisestä tekstistä puheenollen Mathias Weckströmin kokoelman (Coll 255) XXIV Diverse manuskript af historiskt innehåll sisältää numerona 14 Kort berättelse om en uppenbarelse, som tildragit sig i Panelia by wid kyrkans capell af denna Eura socken, skriven af Johan Wegelius [16.2.1770]. Laiskuuksissani en jaksanut sitä tavata, vaikka Wegelius oli itse nähnyt sen vaivan, että oli kuulustellut yli 30 kyläläistä mystisistä äänistä. Tai mitä ne nyt olivat.

4) Mathias Weckströmille kirjoitin tänne blogiin jo ihailijakirjeen, kokoelmistaan jäi paljon lukematta ja niistä syntyi vielä julkaisua odottavia blogitekstejä.

28.2. jaoin Twitterissä näytteet, joista ensimmäinen on samasta kotelosta kuin kertomus Paneliasta, mutta nipusta XXV Diverse Mathias Weckströms handskrifter, jossa sivut 185-228 listasivat tietoja pikkulastenkouluista Helsingissä.

"Vuonna 1847 Helsingissä sai - Mathias Weckströmin tiedon mukaan - jo kolmevuotiaat koulunpenkille."

Sitten vaihdoin koteloa. XXIII Salingen ängen och Weckströmska familjeboken sisälsi varsin sekalaista aineistoa. Kuten liimattuja ruokalistoja, joista huomiona "Jälkiruokasanasto suomeksi oli 1860-luvulla hakusessa, mutta käytössä! Ote Louis Kleinehin hotellin ruokalistasta. Samaan aikaan juhlapäivällisen menun glace "jääde-hilloa"."

Todennäköisesti läheltä toinen kuva, jonka saate oli "Viina, olut ja leipä olivat 1720-luvun valtiopäivämiehen eväät laskunsa mukaan. Mistä lie Mathias Weckström tämän tiedon poiminut?"

Kevätretkellä Ahvenanmaalla (3/3)

Viimeinen päivä Ahvenanmaalla alkoi aurinkoisena ja inan lämpimämpänä kuin edelliset. Suuntasimme ensimmäiseksi Lemböten satamakappelille, joka näytti aluksi ihanan simppeliltä.

Mutta Ilari Aallon selostuksen mukaan kappeli on ehtinyt raunioitua ja ikkunarakenteita on modattu. Eikä ajoituksesta ole saatu mitään tolkkua.

Kakkoskohteen ajoitus taas oli harvinaisen selvä. Espoosta ja Helsingistä tutun linnoitusketjun tykkipatteri Kungsössä. Tai se mitä siitä oli jäljellä Kansainliiton tarkastajien käynnin jälkeen.

Enemmän ihmettelyjä herättivät pitkän suoran kivikasat, jotka Kari Hintsala paikan päällä tulkitsi tieksi, jonka kiveys oli jäänyt alkutekijöihin. Ahvenanmaan turistisivuston mukaan tämä on näköjään "kivetty 2-kilometrinen venäläisten sotilastie".

Näiden jälkeen meidät päästettiin vapaaksi Maarianhaminassa ja hikisellä pikamarssilla ehdin Ahvenanmaan museoon kymmenen minuuttia ennen seuraavaa retkeläistä. Joka sattui olemaan Kari Hintsala. Mutta (kuhan sanon) olin ryhmämme viimeinen museosta lähtenyt.

Tunnissa museosta ei tosiaankaan saanut kaikkea irti, sillä esineitä oli paljon ja monet mielenkiintoisia. Harmittavasti vain osassa oli esinetekstit itse vitriinissä ja monet isot osat piti selvittää painavasta laminoidusta kirjasta, jota oli museon hämärässä valossa hankala lukea. Esinetekstitkin jättivät toivomisen varaa. Vetolaatikosta löytynyt naisen jakku, jonka leikkaus minusta ja osaavammasta retkeläisestä huusi 1800-luvun alkupuolta, oli kirjassa ajoittamaton.

Itse selasin kirjaa saadakseni tietää oliko yllä näkyvässä asetelmassa esillä joulu- vai nuutipukin naamari. Kirja kertoi, että joko tai. (Nuutipukki on paikallisella ruotsilla julutsopare.)

Toisin kuin Pohjanmaan museossa näyttely kävi läpi Ahvenanmaan historian fossiileista nykypäivään. Esihistorian vitriineistä löytyivät edellisenä päivänä mainostetut Jättbölen savi-idolit ja sen ihmisluitakin selitettiin. Godbyn kumpukalmistossa mainitut savitassut olivat yllä osin kuvatussa ulkomaailman (vaikute)yhteyksiä kokoavassa vitriinissä, jossa huomion vei brittiläiselle alueelle ominainen iso ja koristeltu vaateneula. Näkyy paremmin tällä verkkosivulla, joka kertoo ajoituksen viikinkiajalle, toisin kuin museo.

Ensimmäisenä päivänä nähtyyn Eckerön posti- ja tullitaloon liittyi postitalonpoikien esineet, joiden joukossa hevoskyytitaulu (hästskjutstavla) oli hieman väärässä paikassa, sillä pienehköön puulevyyn oli kaiverrettu tilojen puumerkit siinä järjestyksessä kuin ne olivat kyytivelvollisia kestikievarilla. Ei (juuri) mitään tekemistä postinkuljetuksen kanssa. Ehkä ymmärsin kokonaisuuden paikan päällä väärin.

Ja tietenkin museossa oli esillä myös Frans Petter von Knorring, josta (ehkä ansaitusti) tuli oman retkikokemukseni teema.

P. S. Aiemmin olen ollut SKAS:n retkillä toukokuussa 2011 Suomen keskiajan kaupunkeja kiertämässä (osa 1 ja osa 2), toukokuussa 2016 Hämeessä sekä viime keväänä Hiittisissä.

Kevätretkellä Ahvenanmaalla (2/3)

Perjantaina alkanut retki jatkui lauantaina, jolloin ensimmäisenä ohjelmassa oli Borgbodan linnavuori, jonne oli kiva kivetä levännein jaloin ja auringon paistaessa. (Vuorelle asetetut puuveistokset jakoivat mielipiteitä.)

Vuorta ympäröi vesi kolmella puolella rautakaudella, joka on todennäköinen rakennusaika, mutta muuten tieto linnoituksesta ei ole tuntunut suuremmin kehittyneen jo 1600-luvulla paikallisen papin muistiinpanemasta.

Saltvikin kirkkoon emme päässeet sisälle, joten oli aikaa ihmetellä kahta muistokiveä, joista toisen tekstistä ei saatu selvää, kaatuneen hautamuistomerkin paljastaneita 1800-luvun ruumiin jäänteitä (ne muut, en minä) ja kirkon takaa löydettyä hallitalon paikkaa. Selvisi, että viimeksi mainitun tulkinnassa on arkeologien välillä jotain skismaa, mutta korvani eivät ehtineet ajoissa oikeaan paikkaan ymmärtääkseni enemmän.

Godbyn kumpukalmistoon ei ollut itäneen pellon läpi menemistä, mutta kummut näyttivät tieltäkin käsin huomattavasti "ruotsalaisemmilta" kuin edellisen päivän esimerkit. Lounaalla pääsin haastattelemaan Ihan Oikeaa Arkeologiaa eilen puheeksi tulleesta maannoususta ja selvisi, että sen määrittäminen ei ole kovinkaan suoraviivaista, jos haluaa olla tarkka. Maa nousee, mutta välillä nousee merikin.

Kastelholman linnassa kävi kuten jokaisessa linnassa: en pystynyt hahmottamaan rakennetta, puhumattakaan aikatasoista, joihin piti ottaa mukaan restauroinnitkin. Ja oli kylmää ja tuli muutama lumihiutalekin. (Blogia kaivellen löysin tiedon Kastelholman siipikarjasta 1500-luvun lopussa, mutta muuta suhdetta paikkaan ei ole näemmä muodostunut.)

Bomarsundin tapahtumista sain otetta jokin aika sitten kuulemastani radio-ohjelmasta, jota en nyt tietenkään löydä mistään. Pidempiaikainen suhde linnoituksen hävitykseen on tullut englantilaisten vangitsemien sotilaitten kautta, jotka alunperin kohtasin vuonna 2010. Amerikkalaisen yliopiston kokoelmistaan digitoimat kuvat Bomarsundin taistelusta ovat näköjään edelleen ilman CC-lisenssiä. Nyt paikan päällä kävimme katsastamassa yhden puolustustornin jäännökset

josta näkyi täysin (Uspenskin katedraalin raaka-aineeksi) kadonneen samantapaisen paikka niemen kärjessä. Päälinnoituksen suhteellisen vähäiset jäänteet näimme kahteen kertaan linja-auton ikkunasta ja pidemmän aikaa vietimme asuin- ja hyötyrakennusten perustusten lomassa.

Täällä hyökkäsin paikallisen asiantuntijan Rudolf Gustavssonin kimppuun. Selvisi, että näihin rakennuksiin ei ole tehty varsinaista kaivausta, vaikka arvata saattaa, että se voisi kertoa linnoitukseen sijoitettujen arkipäivästä. Lisäksi kuulin, että 1960-luvulla alueen poikki oli tehty tie jokseenkin surutta.

Pyörähdimme linja-autosta nousematta Finströmin kirkolla, jossa katseeni kiinnittyi kehutun tornin sijaan patsaaseen, joka esittää jo eilisessä tekstissä mainittua Frans Petter von Knorringia. Ansionsa eivät tosiaankaan rajoitu yhden muusikon tukemiseen eivätkä myöskään itselleni ensimmäiseksi mieleen tulevaan kirjaan Gamla Finland. Wikipediassa von Knorringia tituleerataan lähes peruskoulun esi-isäksi. BLF:n artikkeli on asiallisempi, mutta käyttää ilmaisua "Ahvenanmaan Chydenius". Näköjään hänestä on kirjankin kokoinen biografia, johon olisi varmasti kannattanut tarttua Kamariherraa kirjoittaessa.

Sitten vietimme 35 minuuttia Jomalan kirkolla. Sinnekään emme olleet menossa sisälle, joten kipitin kiltisti määrätyn 20 minuutin kohdalla linja-autoon ja ihmettelin, missä porukka viipyi. Tuttavan FB-päivityksestä sain hieman myöhemmin tietää, että olivat katsomassa kirkon takana rautakautista kalmistoa ja keskiaikaista asutusaluetta.

Viimeinen kohde oli Jättbölen kivikautinen asuinpaikka, jonka esittelijä valitettavasti uskoi, että me kaikki tunsimme ennestään sen kuuluisuudet: Suomen vanhimman luurangon, jonka ajoitusta puhuja tosin toivoi uudelleen testattavaksi, ihmisluita, joita oli käsitelty kuin ruokaa, ja savi-idoleita. Ainakin yksi meistä oli autuaan tietämätön, mutta eipä ollut ensimmäinen kerta, kun olin kivikautisella kohteella kärryiltä pudonneena.

Jättbölen analyysiä haittaa alueella taloudellisen edistyksen nimessä tehty tuhotyö 1920-luvulla. Siitä kerrottiin annetun tuomio, mikä herätti uteliaisuteni ja kaivelin illalla digitoituja sanomalehtiä.

Oheinen leike aloittaa pitkähkön selostuksen, jossa Jättbölen sanotaan olevan "vårt lands märkligaste, sannolikt äldsta germanska fornlämning" (kursivointi minun). Ilmankos ei 1920-luvun suomenkielistä lehdistöä asia kiinnostanut.