Kokemäeltä Amerikkaan, osa 90

Sippolan talon poika Fredrik Immanuelinpoika jäi taloon työmieheksi ja otti sukunimen Palomäki. Hänen poikansa Juho Kustaa (s. 6.1.1880 Kokemäki) lähti maasta lokakuussa 1903 ja merkittiin vuonna 1908 palanneeksi 3 vuoden jälkeen. Juhon veli Verner Mikkel (s. 19.9.1877 Kokemäki) otti passin Amerikkaan 16.04.1903. Hänellä oli tuolloin jo vaimo ja kaksi lasta.

Veljesten serkku Kalle Vilhelm Sippola (s. 9.10.1885 Kokemäki) saapui 17.3.1907 Halifaxiin. Hän meni naimisiin 6.9.1912 Thunder Bayssa ja kuoli siellä 10.6.1975 ison perheen isänä.

Lähteet:
Kokemäen rippikirja 1869-1879 s. 171, 1881-1890 s. 201, 1891-1900 s. 256
Siirtolaisuustilaston aineisto, Kansallisarkisto
Passitietokanta, Siirtolaisuusinstituutti
Struthers Family Tree, Ancestry.com member tree owned by user jimstruth

Tenholassa palkittiin hengenpelastaja ja hedelmäviljelijä

Tenholassa 4.5.1783 palkittiin rahasummalla jumalanpalveluksen jälkeen vaimo Ingeborg Norell. Hän oli pelastanut elämälle hukkuneen lapsen. Juhlallisuuksista lähetettiin tiedonanto, joka julkaistiin vasemmalla olevan näköisesti sanomalehdessä Inrikes tidningar 17.7.1783.

Ingeborgista tietäisin ja kertoisin mielelläni enemmän.

Hiskistä yksi tarjokas on Porvoossa 9.8.1764 vihitty "J: Ingeborg Dan:dr:", jonka mies "Gullsmedsges: C: G: Norell ". Pariskunnalle syntyi Porvoossa 6.4.1765 tytär Elsa Greta, Vehkalahdella 24.7.1766 Jacob Johan ja 4.10.1768 Cathar: Elisabeth, joka kuoli 22.12.1768. Mutta mitä kultasepän vaimo olisi tehnyt Tenholassa?

Paikkakuntalaisesta oli selkeämmin kyse kolme vuotta aiemmin kun lukkarintuvassa pidetyn pitäjänkokouksen jälkeen palkittiin Prästkullan tilalta seppä Johan Berg hedelmäpuiden johdosta. Tästä kertoi Inrikes tidningar 10.8.1780. Samana vuonna oli vihitty 28.3.1780 Rombystä "Sne:Smed Johan Berg " ja Skinnarby Lillgårdin "Bond:Dr Caisa Johansdr. ". En pikaisella hakemisella löytänyt heitä Prästkullan sivuilta rippikirjasta 1780-1785, mutta ei siellä toistakaan seppää näkynyt. Hiskistä poimittuna suurin osa pariskunnan lapsistakin syntyi Rombyssä ja sieltä perhe löytyy myös edellä mainitussa rippikirjassa.

No ei ihan!?

Aprillipäivän kunniaksi epätarkoilta vaikuttavia juttuja ulkomaiden mediasta.

Literary Gazette kertoi vuonna 1817,

The system of Match-making in England has generally been considered rather as a private affair than a public occupation. In Finland, however, it is actually a profession, practised by one or two old women in every village. But it is perhaps a more curious fact, that the solemnization of the marriage ceremony only takes place on one day in the year!

että Suomessa kaikki häät pidetään yhtenä päivänä. Niinkuin olen täällä blogissa muutamassa jutussa todennut, monissa pitäjissä oli yleisiä hääpäiviä, mutta vielä en ole törmännyt paikkaan, jossa kaikki olisi vihitty samana päivänä. Siinäpä olisi ollut juhlimista!

Arctic zoology, Volume 3 sisälsi Thomas Pennantin tekstiä (kirjan omistus päivätty 1788) Suomesta väittäen,

Finland, especially the middle parts, is most amazingly intersected with lakes and moors; it abounds with game, and, unluckily, with fastnesses for bears, of such fierceness, that in the year 1758 they destroyed, in the parish of Huittis alone, not fewer than eight hundred and eighty-seven cattle!

että vuonna 1758 pelkästään Huittisissa karhut tappoivat 887 nautaa (tai mahdollisesti muuta karjaa). Tämä lienee mahdollisuuksien rajoissa, mutta silti rohkenen epäillä. Olisiko kuitenkin koko Suomen luku? Tai muutkin pedot kuin karhu mukaanlaskettuna?

Mutta löytyy sitä omituisuuksia kotimaisestakin mediasta. Alla on Kyläkirjaston kuvalehti 9/1886 mukaan Turun linna.

Numerossa 10/1886 luonnollisesti korjaus, lehteen oli erehdyksessä mennyt kuva Viipurin linnasta. Alla muistutukseksi Turun linna kyseisestä numerosta.

Linkkikatsaus sukututkimuksen laatuun ja sukututkijoiden sertifiointiin

SukuForumilla on parhaillaan käynnissä keskustelut Voiko harrastelija tehdä sukututkimusta tieteellisesti? , joka voi otsikkonsa ulkopuolelta katsoa käsittelevän myös laadukkaan tutkimuksen kriteerejä, sekä Tutkijakortti tutkimuksen laadun takaajana?, joka vivahtaa sukututkijoiden sertifiointiin. Summeeraamatta kyseisiä keskusteluja ennen sammumistaan tai päätymistään lopputulokseen totean...

... että kirjoitin tänne näköjään viime elokuussa SukuForumissa käynnissä olleesta tutkimuksen laatuun liittyneestä keskustelusta. Kopsasin äsken tekstistäni pätkän nyt käynnissä olevaan keskusteluun promotakseni amerikkalaisia standardeja. Olen kyllä yrittänyt ennenkin, ainakin tässä blogissa joulukuussa 2007.

... että viime kesäkuussa olin kirjoittanut omia näkemyksiäni otsikolla Sukututkimisesta ja -hutkimisesta. Sekä otsikolla Tutkimusten luotettavuudesta joulukuussa 2009.

... viime lokakuussa olin kirjoittanut tutkijan itsearvioinnista, mutta ilmeisesti en koskaan vielä varsinaisesta sertifioinnista. Jan Granath totesi viime kesänä aiheesta på svenska:

Frågan är om genealogin har ett så stort ekonomiskt och allmänt intresse att man behöver certifiera det som profession. De flesta av oss ser väl släktforskningen som en hobby och i de fall vi tar hjälp av genealoger av yrket så får vi nog söka värdera deras arbete själva från fall till fall. Att någon av de stora släktforskarföreningarna skulle upprätta någon sorts checklista för vad en som säljer sina släktforskarkunskaper borde räcka.

Mutta Amerikassa ammattimainen sukututkimus on niin laajaa, että ovat katsoneet tarpeelliseksi luoda systeemeitä ainakin kaksi. The Board for Certification (BCG) on siinä määrin kaupallinen, että vaatimuslista Certified Genealogist (CG) -leimalle on ostettava. Yleiskuvan saa kuitenkin verkkosivulta. The International Commission for the Accreditation of Professional Genealogists (ICAPGen) tarjoaa leimaa Accredited Genealogist. ICAPGen on linkissä MAP-kirkon kanssa ja tarjoaa testiään myös Pohjoismaiden tutkimukseen. Sivut ovat kylläkin niin keskeneräiset, ettei täyttä varmuutta saa.

... että amerikkalaista tutkimusta koskeviin tutkintoihin voi valmistautua vaikkapa Boston Universtyn ammatillisen koulutuksen keskuksen kurssilla. Eikä varmasti ole ainoa opetuksen tarjoaja lätäkön takana.

Bussipysäkiltä ja muista rakennuksista

Jos ja kun ihmisen pitää olla 6:23 bussipysäkillä joka ainoa arkiaamu, pitänee olla kiitollinen siitä, ettei paikka ole Helsingin epämiellyttävin. Pysäkin takaa pilkottaa yksityisomistuksessa oleva Villa Johanna, johon tuskin koskaan pääsen sisälle. Mutta Kotitaide 4/1907 julkaisi rakennuksen interiööristä muutamia kuvia, jotka antavat jotain käsitystä. Alla yksi niistä.

Lyhyt talon esittely kuului

"Villa Johanna" on yhden perheen asunto, jommoisia Helsingissä ei ole vielä montaa. Varakas perhe on siinä pystyttänyt itselleen kokonaisen talon asunnokseen oman erityisen puutarhan ympäröimänä. Sen sisustukseen varsinkin on uhrattu meidän oloihimme verraten hyvin suuria summia. erityisesti huomattavaa on G. Engbergin freskomaalaukset, jotka ehkä saanemme toiste julaista Kotitaiteessa.

Jyväskylän yliopiston digitoimista Kotitaide-lehdistä löytyi muitakin rakennusesittelyjä, joista merkitsin muistiin seuraavat

02/1906 Kallion rukoushuone (Penttilän lehdessä Penttilän työ!)
04/1907 Villa Johanna
01/1908 Työmiehen painotalo
03/1908 Oitbackan nuorisoseuran talo Kirkkonummella
01/1909 Fazerin kahvila
02/1909 As oy Päivölä
03/1909 Lastenkoti Pietarsaaressa
04/1909 Yhdyspankin konttori Kotkassa
05/1909 "Kuinka Helsingissä rakennetaan" Pietarinkatu/Kapteeninkatu!
09/1909 Schalinin huvila Leppävaarassa
10/1909 Huvila Pelander Kauniainen
11/1909 Vilho Penttilän huvila Kauniaisissa + Silmäys Huvilasiirtoloihimme (Kulosaaresta ja Kauniaisista plus kuittaus Huvilakadusta)

Raportti Metsätalon salista 2

HY AY Kulttuuri ja yhteiskunta

Kolme luentoa kulttuuri- ja yhteiskuntahistoriaa kuunneltu. Ollaan kaasuteltu Suomessa keskiajalta 1600-luvun loppuun eli tahti melkein kuin Jason Laverylla. (Joka tulee jälleen Helsingin kesäyliopistoon pitämään kesäluentosarjansa History of Finland, suosittelen lämpimästi.) Ei ole ollut vaaraa pudota kyydistä, mutta en kyllä tiedä olenko omaksunut kaiken oleellisen.

Eilisellä luennolla käsiteltiin Nuijasota ja Elimäen talonpoikien surkeus. Ennen aloitusta näin luennoitsijan avaavan sivuston Ratsumestarin perintö. 400 vuotta Elimäen kartanohistoriaa, mutta siihen ei palattu. En todellakaan (!) kaipaa peruskurssin materiaalirunsautta (marmorikiven kierrätys jätti jälkensä), mutta ruumiinrakenteeni soveltuu kovin huonosti seuraamaan yhtä ainutta kirjaa. Alan kiemurtelemaan.

Koska Nuijasota käsiteltiin Katajalan kirjasta, oli hänen tulkintansa viimeinen sana aiheesta. Ei henkäystäkään Mirkka Lappalaisen Susimessusta, josta en itse lukenut ensimmäistäkään sivua kokonaan, mutta joka käsittääkseni ei kulkenut aivan entisia polkuja? Lappalaisen teksteistä luennoitsija kyllä mainitsi Gertrud von Ungernia koskevan esseen (?), joka ei ole silmiini osunut. Ungernin ja kumppanien erikoistapauksen kautta Suomen 1600-luvun hahmottaminen lienee tyylipuhdasta mikrohistoriaa, mutta aiheutti minussa yksityisen kapinan. "Ei joka paikkakunnalla ollut liivinmaalaisia idiootteja ja nimismiehet nostettiin edelleen talonpojista ja talonpojissa oli niitä, jotka osasivat hoitaa asioitaan ja etujaan, lue vaikka Haikarin väikkäri." Jota en itse ole edelleenkään lukenut.

Mutta seuraavalla kerralla siirrymmekin sitten jo Englantiin. Ei tuottane suurempia ongelmia, sillä kirjahyllystäni löytyy John O' Farrellin loistava teos An Utterly Impartial History of Britain or 2000 Years of Upper Class Idiots in Charge, joka ainakin alaotsikkonsa puolesta kattaa yhteiskunnallista historiaa. Jos jää aukkoja, niin DVD-kasassa on Simon Schaman A History of Britain - a complete series, joka on niin kattava, ettei paketista löydy... aah, pohjassa... 14 1/2 tuntia.

(Huomautus 31.3.2011: Kalvot tulivat, tänään ollaan vielä enimmäkseen Suomessa. Taisi olla Englanti vuorossa vasta ensi viikolla.)

Topelius, kaksi kertaa

Taisi olla Hesarissa pieni kirja-arvostelu, josta huomasin tiedon Maijaliiisa Dieckmannin kirjasta Satujen kuningas. Sakari Topeliuksen tarina. Tuhahdin "Arjatsalo teki jo, eikö olisi voinut valita tuoreemman aiheen?" mutta varasin kirjan kuitenkin kirjastosta. Osoittautui viehättäväksi tarinaksi, joka kattoi Topeliuksen elämän lapsuudesta yliopiston aloitukseen sadalla pienellä sivulla. Kolmannessa persoonassa, mutta vain päähenkilön näkökulmasta kirjotettuna.

Dieckmann aloitti keittiöstä, jossa Sakari kuunteli piian tarinaa. Arvi Arjatsalon Topelius. Kertomus Zachris Topeliuksen elämästä alkaa reippaamalla linnakekohtauksella ja ajallisesti lähempänä Ouluun lähtöä. Ouluun päästyä on ensimmäisenä katutappelu, eikä ole jälkeäkään Diechmannin tunnelmista

Häntä tönitään ja tuupitaan, ja silloin tällöin hän saa selkäänsä kivikovaksi puristetun lumipallon. ... Kovanyrkkinen porukka on päättänyt nujertaa maalaispojan, joka on tullut jostakin kaukaa Uudestakaarlepyystä, mistä lie Jumalan selän takaa.

Topeliuksen lähtö Helsinkiin valmistautumaan ylioppilastutkintoon tarjoaa selkeimmän vertailukohdan kirjojen välille. Arjatsalo:

Zachris vihelteli huolettomasti ladatessaan kahta Kaarle XII aikaista ratsupistooliaan, perintökaluja. ... Äiti katsoi pitkäksi venähtänyttä, hoikkaa nuorukaista ja hymyili alakuloisesti.
- Meille tulee tyhjää ja yksinäistä nyt, kun sinä lähdet niin kauas... ja kun isäkin on poissa.
- Älä ole murheellinen äiti, Zachris sanoi hellästi. - Ovathan täällä Lithénit ja Lindqvistit ja kaikki! Yksinäisempää minulla tulee olemaan Helsingissä.

Dieckmann:

Taas Sakari on jättämässä kodin. Hänen on vaikea lähteä, sillä leskeksi jäänyt äiti tarvitsisi rinnalleen pojan. Jäähän kotiin vielä sisko, mutta perheessä pitäisi sentään olla myös mies, jollaisena Sakari jo vähitellen pitää itseään.
- Älä minua murehdi! Kyllä minä tule täällä toimeen. Sinun tulevaisuutesi on nyt kysymyksessä.
Sakari ei välittäisi tulevaisuudesta, mutta kun isä oli toivonut hänen menevän yliopistoon, hänen on mentävä.

Eli vedän johtopäätöksen, että kyllä historian lisäksi myös historiallista fiktiota sopii kirjoittaa uudestaan. Vaikka kirjoittamattomia aiheitakin kyllä riittäisi muutamaan hyllymetriin.

(Topeliuksen tuotantoa ruotsiksi Runeberg.org:ssa, enimmäkseen suomeksi gutenberg.org:ssa ja Pelasta kirja-kokoelmassa. Ylläoleva kuva kuvitusta Topeliuksen kirjasta Lasten kesäinen elämä.)

Suomalainen Helen Keller

Monet muistavat yhdysvaltalaisen Helen Kellerin (s. 27.6.1880), joka oli sekä kuuro että sokea. Häneen verratiin suomalaista Agneta Halosta (s. 19.9.1886 Juva) Uuden Suomettaren laajassa historiikissa 6.8.1903. Agneta menetti näkönsä 1 1/2-vuotiaana sairastettuaan tulirokon ja toinen vaiva vei noin vuotta myöhemmin kuulon, jonka myötä hävisi jo opittu puhe. Agnetan vanhemmat olivat torppareita. Isäntäväen luona vieraillut Adele von Collan kiinnostui tytöstä ja järjesti hänet Helsingin sokeidenkouluun 8-vuotiaana.

Ensimmäinen sana, mitä hänelle opetettiin, oli "ovi". Opettajansa antoi hänen koetella ovea ja pani sen jälkeen hänen sormensa kuuromykkäin sormiaakkosten o:n, v:n ja i:n asentoon. Nyt sai Agneta koettaa tehdä samat temput. Mutta vasta muutaman viikon perästä käsitti hän tarkoituksen. Sen jälkeen käytti hän sitä merkkiä, kun tarkoitti ovea. Vähitellen sitten edistyttiin, niin että Agneta merkitsi ensimäisen vuoden lopussa 80 sanaa, substantiivejä ja verbejä.

Ensimmäisen vuoden lopussa Agneta oli myös oppinut Braillen pistekirjoituksen ja kirjoittamaan muutaman sanan. Oppisaavutukset eivät tietenkään päättyneet tähän. Agnetan käsitöitä lähetettiin ulkomaille asti ihailtavaksi. Kirjoituksen päättyessä Agneta oli juuri päässyt ripille.

Aatu Moilasen väitöskirjasta "Otetaan vastuu omista asioista" Suomen sokeainkoulut kansakoululaitoksen rinnalla vuosina 1865-1939 löytyy tieto, että Agneta kuoli jo 6.12.1906. Sivulla 132 on Agnetasta valokuva kesältä 1898.

Lisätietoa kuurojen historiasta löytyy Kuurojen museosta, joka on parhaillaan lakkautusuhan alla. Adressi Pelastakaa Kuurojen museo! allekirjoitettavissa internetissä.

Kevätsiivousta

Kevätsiivousintoni olisi viime viikonloppuna voinut kohdistua ikkunapintoihin tai paperipinoihin, mutta putsasin niiden sijaan puhelimeni podcast-sovelluksesta jutut, joissa oli jotain tänne sopivaa.

Viimesyksyisessä Ruotsin radion Släktband-sarjassa oli teemana tuomiokirjat. Mielenkiintoisin jaksoista esitettiin 29.11.2010. Siinä haastateltu tutkija oli vuorioikeuden pöytäkirjoista löytänyt todisteet siitä, että naiset olivat kaivoksissa miesten rinnalla töissä todennäköisesti keskiajalta ja varmasti 1600-luvulta 1800-luvun alkuun, jolloin heidät siirrettiin maanpäällisiin tehtäviin. Erityisen yleistä naisten työ kaivoksissa oli 1700-luvulla. Tuomiokirjojen perusteella naiset tekivät samoja töitä kuin miehetkin, epävirallisesti jopa kaivosvoudin tehtäviä. Heistä käytettiin sanoja kaivospiika ja kaivosnainen, joita ei löydy kirkonkirjoista, joista työpaikka näkyy vain jos kuolema on kohdannut kaivoksessa.

Ruotsin radion Vetenskapsradion Historia yllätti jaksollaan 27.1.2011. Siinä kerrottiin (minulle uutena asiana), että suuri osa metsästyksestä oli 1647-1789 kielletty muilta kuin aatelisilta ja kuninkaallisilta. Keskiaikana metsästys oli ollut kaikille vapaata, mutta keskieurooppalaisten vaikutteiden johdosta aateli hinkusi rajoitteita ja lopulta onnistui melko täydellisesti. Talonpojille jäivät saalistettavaksi vain karhu, ilves ja susi. Heidän valituksiaan ei ole ajalta kirjattuna, mutta papit jäivät kaipaamaan jänispaisteja, joita jaksoivat vielä 1700-luvullakin kirjallisesti haikailla. Kyseistä ruokaa ei siis kannattane kirjoittaa ajan pappilakuvaukseen, ennenkuin on kirjallisuudesta tarkistanut Suomen tilanteen.

Samaisen ohjelman jakso 24.2.2011 käsiteli 1700-luvun ja 1800-luvun vaihteen merirosvoja Välimerellä. Noin miljoona eurooppalaista kidnapattiin orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Monet vapautettiin panttia vastaan ja ruotsalaisia oli vapautettavana niin monta, että lopulta tarvittiin erillinen toimisto koordinoimaan toimintaa. Kuitenkaan aihetta ei haastateltavan mukaan ole suuremmin tutkittu tai muisteltu. En tiedä miten Kristiinankaupungissa muistetaan 12-vuotiaana merille lähtenyttä/lähetettyä Johan Öhmania, joka kidnapattiin 1797. Hän jäi Tripoliin, josta kirjoitti vanhemmilleen ja lähetti heille rahaa. Hänestä tuli paikallisille "Muhammed Ruotsista" eli ilmeisesti kääntyi muslimiksi.

Sisarohjelma Vetenskapsradion Forum kertoi 21.3.2011 faabelesta. Aesopoksen tarinoita käytettiin kielenopetuksessa Ruotsin valtakunnassa 1600-luvulta 1800-luvulle eli tarinat varmaankin tuttuja myös muille. Kiva, että on menneisyyden immeisten kanssa muutakin yhteistä kulttuuripohjaa kuin Raamattu. Kulttuuripohjaa antiikista... tässähän palaa syksyn hissan peruskurssi mieleen, täytyy karata Atlantin yli.

Houstonin yliopiston Engines of our Ingenuity käsittelee pääsääntöiesti tekniikan ja tieteen (lähi)historiaa lyhyinä paloina. Näistä oli jäänyt podcast-sovellukseeni herra-tietää-milloin-esitetyt "History and math" & "The Footnote makes the Historian". Ensiksimainittu esitteli kleiodynamiikan, jossa historian suuria linjoja on mallinnettu matemaattisilla malleilla. Jälkimmäisiä korkeakoulututkinnon verran opiskelleena täytynee ottaa asiasta paremmin selvää jossain vaiheessa. Toinen juttu palautti takaisin edelä mainitulle peruskurssille. Rancke & kumppanit yrittivät mm. alaviitteillä muuttaa tarinankerronnan objektiiviseksi tieteeksi. Mutta alaviitteitä oli heitä ennen Gibbon Rooman valtakunnan tuhossa käyttänyt "taiteellisemmin", upottamalla sinne vasta-argumentit omalle tekstilleen. Kirjaan pitäisi varmasti tutustua, mutta kun se käsittelee...

Myös yhdysvaltalaisen ei-kaupallisen NPR-radion "Hmm... Krulwich on Science" keskittyy nimensä mukaisesti tieteeseen. Ohjelmassa "Tools Never Die" Robert Krulwichin haastattelema mies väitti, että jokainen aikojen kuluessa käytetty työkalu on edelleen tuotannossa. Väite kuullostaa uskomattomalta, mutta 8 minuutin aikana ei löydetty vastaesimerkkiä. Kivikirveitä tekevät elävöittämisharrastajat ja historianharrastajat pitävät monen muunkin teknologian hengissä. Maatalousteknologia Amerikan 1890-luvulta on edelleen tuotannossa, kehittyviä maita ja uskonnollisia vähemmistöjä varten. Kelaa, kelaa, täytyyhän sitä jotain olla...? 2500 yleisön edustajan avustuksella Krulwichin blogissa lopputulos.

Keskustelu projektipäällikön kanssa

- Kaisa, sullahan oli varsin ohjelmoimaton viikonloppu eli aikaa Ångerman-projektille. Mitä sait aikaiseksi? Lukemattomien kirjojen pino varmaan aleni? Ehditkö peräti editoimaan käsikirjoitusluonnosta?
- Ööh.. perjantaista en suoraan sanottuna muista mitään. Luin ainakin lehtiä (miksi kaikki tulevat samana päivänä?), en varmaan mitään Ångermaniin liittyvää. Mutta lauantaiaamuna lähdin kirjastoon!
- Kirjastoon lukemaan kirjoja, jotka olit jo lainannut kotiin?
- Ei kun etsimään lisää materiaalia, ettei tarvitsisi aloittaa kirjoittam...
- Jaha. Oliko hyödyllinen visiitti?
- Oli! Mä näin sen serkkuni kaverin, joka on virkavapaalla museojohtajan hommasta, ja se oli ihan samannäköinen kuin valokuvissa. Ja sitten siitä samasta hyllystä, jossa olevaa kirjaa tulin lukemaan, löytyi muita kirjoja ja yhdestä niistä materiaalia "Turun linna vankilana"-proggikseen. Aivan loistavaa!
- Vai niin. Näit tutun tutun, joka ei tunne sinua, ja löysit materiaalia projektiin, joka on prioriteettilistan pohjalla. Tämä ei kuullosta kovin hyvältä.
- No, kahden tunnin jälkeen katsoin sitten sitä oikeaa kirjaa. Selvisi, että Olofin voutikauden alussa oli Gennerbyssä kahdet aatelishäät, joista on varmaan puhuttu pitäjällä. Pitäisi vaan saada jostain käsitys siitä oliko moiset sisäpiirin bileitä vai olisiko vouti kutsuttu ihailemaan ylempiään.
- Mitäs ajattelit tehdä asian selvittämiseksi?
- Emmä oikein tiedä.
- Mites olisi nöyrä sposti jollekin 1570-luvusta enemmän ymmärtävälle?
- Emmä oikein tiedä, vaikuttaisin tyhmältä.
- Voi luoja, niin kyllä vaikutatkin. Otetaas kirjastovierailun jälkeinen viikonloppu pikakelauksella ennenkuin minulta palaa pinna.
- Hoidin asioita kaupungilla, tulin himaan, söin, luin Hallenbergia muutaman sivun, alkoi nukuttaa. Laitoin herätyksen varttia yli seitsemäksi, mutta heräsin keskiyöllä. Eli se lauantaista. Sunnuntaiaamuna kirjoitin yhtä ainutta blogitekstiä kolme tuntia. Luin ei-koske-historiaa kirjastokirjaa, soitin mummolle ja sitten oli aika lähteä vanhempien kanssa aikaiselle ravintolaillalliselle. Loppuillan pelasin tietsikkapasianssia.
- Taitaa olla parasta, että minä taas päivitän sitä projektiaikataulua hieman.

(Toim. huom. Kyseessä oli sisäinen keskustelu.)

Kajaanista

Jollain käynnillä Akateemisessa kirjakaupassa eksyin harhailemaan sarjakuvien pariin. Silmiin osui Ville Rannan Kajaani, joka vaikutti siltä, että se voisi esittää historiaa. Kirjaston kappaleen käsiin saatuani, totesin "vähän sinne päin". Loppusivujen Selityksissä ja kiitoksissa Ranta kirjoittaa

"Tämän tarinan taustalla on suurehko määrä elämäkerrallista aineistoa Elias Lönnrotista (1802-1884). Tarina itse on kuitenkin fiktiota, ja olisi vaikea antaa selitystä niistä perversseistä tavoista, joilla olen yhdistellyt historiankirjoitusta ja keksittyä."

Missään tapauksessa lopputulosta ei voi kutsua suurmieskuvan kiillotukseksi. Taannoisesta Eliaksen lapsuudenkuvauksen luvusta jäi hyvä mieli ja tästä kirjasta ei. Mukana ei ollut yhtään miellyttävää ihmistä eikä tapahtumatkaan olleet mieltäylentäviä. Mutta erilainen historian esittäminen on omalla tavallaan hyvää?

Näköjään olisin voinut löytää kirjan myös Reijo Vallan blogista. Kvaak.fi-sivustolta löytyi toinen arvostelu, josta poimin kansikuvan koristeeksi. Näytesivuja on linkitettynä kustantajan sivulle.

Kirja käsittelee Lönnrotin Kajaanin vuosia, mistä kirjan nimi. Ja aasinsilta pieneen linkitykseen...

Pelasta kirja -kokonaisuudesta löytyy Sebastian Gripenbergin Berättelse om Kejsar Alexanders färd från Nissilä gästgifveri till staden Kajana under Hans majestäts senaste resa uti Stor-Furstendömet Finland om sommarn år 1819. Kajaanin kirkon arkistosta löydetty pormestari C.G. Flanderin kertomus Keisari Aleksanteri I:n käynnistä Kajaanissa julkaistiin Kyläkirjaston kuvalehden numeroissa 15.1. ja 31.1.1889.

Nuori Suomi : kirjallistaiteellinen joulualbumi julkaisi vuonna 1893 katsauksen Kajaaniin, jota kuvittivat alla olevat Louis Sparren piirrokset. Saman miehen juttu alkaa hienolla kuvauksella kaupunkiin saapumisesta Iisalmesta päin. Kaupungin ulkoasun Sparre summeeraa

Kaupunki on mainittujen koskien välissä Kajaanin joen eteläisellä rannalla. Keskellä jokea aivan yläpuolella Ämmää on pienonen saari ja siinä entisen Kajaanin linnan rauniot. Pitkä puusilta vie saaren poikki joen pohjoiselle rannalle, jonne maantie tulee Hyrynsalmelta ja Suomussalmesta päin. Kajaani on säännöllisesti rakennettu, talot pieniä punasia, keltasia tai harmaita puurakennuksia. Seinävieriä pitkin kulkee puisia katukäytäviä. Melkein keskellä kaupunkia on pienonen sievä tori ja sen laidassa vanha raastupa torneineen ja itälaidassa vanha kirkko ja tapuli solakoille huippuineen.

Jutussa on myös eloisa kuvaus tervaveneiden kulusta. Isompi kuva alla esittänee tekstissä mainittua kaupungin kohdalla olevaa kanavalaitosta.

Koottua

Yllä Wikimedia Commonsista löytynyt kuva Tukholman näyttelystä 1897.
Piirroskuvia samasta oli tässä blogissa viime elokuussa.

Sveaborg-Viapori -projektin blogissa Sampsa Hatakka esitteli värvättyjä joukkoja koskevaa kortistoa:

Joukossa on kuitenkin valitettavasti myös sellaisia kortteja, joissa on lähes hyödytöntä tietoa. Monen henkilön kohdalla on nimittäin jätetty mainitsematta lasten nimet. Ainoastaan poikien ja tyttöjen lukumäärät on tällöin mainittu. Tästä huolimatta joidenkin ”nimettömien” lasten kohdalla on kerrottu heidän urastaan ja elämänvaiheistaan. Ilman lasten nimiä nämä tiedot tuntuvat usein lähes hyödyttömiltä.

Jenni Sahramaa kokosi tietoa säämiskän teosta.

Reijo Valta kertoi havainnoistaan vanhojen sanomalehtien jatkokertomusten parissa. Muutamia jatkokertomuksia olen itsekin esitellyt (ja pari on varastossa).

Verkkarissa Virpi Huhtala esitteli Helsingin Yliopiston Taidehistorian toimipaikan kipsiveistokset, joiden ohi kävelin talvella aatehistorian luennoille. Päärakennuksen ovet ovat pitkin päivää avoimia, joten kiinnostuneet pääsevät näitä omatoimisesti katsomaan.

Jori luki Jouko Halmeskosken Orjamarkkinat. Ofelia luki Veikko Huovisen Veitikan. Taava luki Sari Katajala-Peltomaan ja Raisa Maria Toivon kirjan Noitavaimo ja neitsytäiti. Sara luki Hella Wuolijoen kirjan Enkä ollut vanki. Hanna oli tutustunut Wilhelm Buschin klassikkoon Maks ja Morits. Nimimerkki Rara luki Täällä Pohjantähden alla 1-3: "On eri asia lukea näennäisobjektiivista faktatietoa tapahtuneesta kuin katsoa sitä todellisen (vaikkakin fiktiivisen) henkilön silmin. Huomattava on myös se, että Linna on erinomaisen taitava esittämään yleisiä asioita ja suuria linjoja yksilöiden kautta." Anders Jonsson luki på svenska Lars-Olof Larssonin kirjan På marsch mot evigheten. Svensk stormaktstid i släkten Stålhammars spegel. Mari Koistinen oli kirjoittanut Johanna Ilmakunnaksen Kuluttaminen ja ylhäisaatelin elämäntapa 1700-luvun Ruotsissa pohjalta kolumnin.

Susa esitteli Suomen lasten linnakirjan. Sen toinen tekijä on Raili Mikkanen, jonka historiallisesta kirjasarjasta olen täällä lyhyesti maininnut. Sarjan osista löytyi arviot Booksyn lukupäiväkirjasta, sisältäen linkkejä toisiinkin arvioihin: Kahdentoista vala, Myrkkypuun marjat, Pähkinäpuinen lipas ja Hopearenkaan taika.

Henna kertoi internetin arvosta museon luettelointityössä.

Adam Norman paljasti på svenska, että Historiska Museetissa on esillä melko epäaito rekonstruktio Margaretan kultaisesta leningistä. Minä taisin katsoa tuota huomaamatta mitään erikoista, uups.

Verkkokirjoittamisen kurssille osallistuva Sini kirjoittaa koulualueensa historiasta ja toteaa "Muutenkin historiasta on erilaista kirjoittaa, kuin esimerkiksi henkilöhaastattelua. Faktat ovat mitä ovat, mutta silti jutusta pitäisi tulla tarpeeksi kiinnostava."

Satu Taskinen kirjoitti Itävallan suojellusta kulttuuriperinnöstä. Onkohan Suomen listan suunnittelu jo käynnissä?

Paluu hautausmaalta ylinopeudella 1880-luvulla

Matkallaan Pohjoismaihin ja Venäjälle J. M. Buckley risteili Suomen etelärannikon ohi ja sisällytti tästä lyhyen kuvauksen kirjaansa The Midnight Sun. The Tsar and the Nihilist. (1886). Turussa Buckley teki tarpeeksi perusteellisen tutustumiskierroksen, mutta palattuaan laivalle sai kuulla lähtöön olevan vielä aikaa. Miettiessään sen kuluttamista hän näki hautajaissaattueen tulevan mäkeä alas. Risteilyvieras ajatteli saattueen olevan matkalla tuomiokirkolle ja koska halusi kuunnella siunauksen, lähti jalan seuraamaan. (Buckley oli metodistipappi, mikä selittänee kiinnostuksen kirkonmenoihin.)

Hautajaisväki kuitenkin ohitti kirkon ja kiihdytti vauhtiaan, joten Buckley päätteli matkanpäänä olevan hautausmaan ja otti vauhdista vuokra-ajurin pysyäkseen mukana. Kahden mailin päässä matka todellakin päättyi hautausmaalle ja Buckley pääsi seuraamaan toimitusta, josta hän ymmärsi kielimuurista huolimatta oleellisen.

Mutta paluumatka tuntui hänestä omituiselta ja voin yhtyä mielipiteeseen. Mutta monenmoista kilpa-ajoahan ennen harrastettiin?

Then followed a somewhat unpleasant transition. The mourners hastened to the gate, and, once in theis carriages, began to go more rapidly than I ever saw so many carriages moving in the same direction. The horses drawing the hearse were much of the time on a gallop. Carriages containing the mourners were three or four a breast, trying to pass each other. As we went through the town the drivers and passengers exchanged smiles and nods with people on the streets. Up hill and down, over the stones we sped, the resounding thwacks of the drivers of the droskies mingling with the rattling of the vehicles over the hard roads. On the deck of the steamers sat the passengers filled with hilarity as they saw the cavalcade that had gone by so decorously, returning at such terrific speed and spread all over the road. (s. 145-146)