Myötäjäisarpajaisvoittajia 1795

Hedvig Erkintytär Somerosta Kimalan tilalta (Inrikes tidningar 16.1.1795)
Lisa Matintytär Someron Pitkäjärveltä, Lisa Henrikintytär Törmälä Saloisista (Inrikes tidningar 6.2.1795)
Maria Kristina Henrikintytär Vihdin Niemenkylästä(Inrikes tidningar 20.3.1795)
Helena Henrikintytär Kangasniemeltä paikasta Synsiälä (Inrikes tidningar 1.5.1795)
Kangasniemellä vihittiin 9.8.1795 paikasta "Syns:lä " "Tp.d:r Hel. Hindrici Nojoin "
Brita Gabrielintytär Ingertilä Saloisista (Inrikes tidningar 22.5.1795)
Elisabeth Mortintytär Kalvolasta (Inrikes tidningar 12.6.1795)

Lifestyle-vinkkejä menneisyydestä (1/2)

Hirsimökit ovat in! Yhteiskunnan ylimmällekin kerrokselle sopii salvottu asumus. Pientä hienostelua voi toki harrastaa, muotoilla hirret kuusikulmaisiksi ja maalata ulkopuoli muistuttamaan kiveä tai tiiltä.

Koristemaalaus sopii sisätiloihinkin. Esimerkkikotimme ruokahuoneen ovinkarmit on koristeltu kukkaköynöksin. (Vaikka eivät tästä kuvasta kyllä kovin hyvin erotu.)

Kun vaatevarasto on minimoitu, voi harvat vaatteet sijoittaa vaikkapa kauniisti vitriiniin. Seinällä näkyy viehättävänä yksityiskohtana omistajan kädenjälki.

Työhuoneessa yhdistyy yksinkertaisuus ja koristeellisuus. Työpöydän viereisen tuolin on suunnitellut omistaja itse.

Mökkielämään sopii tietenkin purjehdus kauniilla puuveneellä, joka on tässä tapauksessa omistajan omaa tekoa.

Aikuisten oikeasti ylläolevat kuvat ovat toukokuussa 1703 Pietari suurelle rakennettu asumus, jossa hän asui Pietarin kaupungin rakennusaikana. Se suojeltiin jo hänen elinaikanaan ja siitä on pidetty hyvää huolta sen jälkeen, poliittisista tuulista riippumatta. Verrattuna kaupungin suuriin museoihin on tämä kohde inhimillisen kokoinen omaksuttavaksi. Tukinäyttelyssä tekstit olivat venäjäksi, mutta kartoista ja kuvista sai tietoa irti silti. Mökin seinillä oli huoneista kuvaukset englanniksi. Sisälle ei päässyt, mutta ikkunoista näkyi oleellinen.

Mökki alkuperäisessä ympäristössään pienoismallin etualalla:

Vierailu Turkin Saaran luona

Kirjasesta Noituri: kuvaus jokapäiväisestä elämästä, joka on painettu paperille vuonna 1863 kertomatta kirjoittajaa. Arvatenkin enimmäkseen fiktiota, mutta on kuitenkin dokumentti kirjoittajan mahdolliseksi näkemästä asumuksesta 1830-luvulla, jolloin itse on ollut lapsi tai nuori nainen/mies.

Vähä enemmän kuin kolmekymmentä vuotta sitten oli matala kota metsän törmällä sen tien vieressä, joka Hämeenlinnasta saattaa Tampereelle. Se oli rakettu suuremman kartanon maalla ja muinaisen sotamiehen torppa. [...] Se oli vanhuudesta ritumallansa. Katolla kasvoi ruohoja ja laukkaa, jolla Saara paranteli ulkohaavoja, koisoa ja muita senlaisia vammoja. Plyijykiskoihin puetetut akkunat olivat ijällisyydestä taivaan kaaren muotoiset. Seinät ulkopuolelta olivat puoleksi sammaltuneet, puoleksi harmaan karvaiset. Ympäri seiniä kasvoi pihalla koiruohoa, liperiä, karhunkaalia ja muuta semmoista, jota ikivanhoista ajoista on parannukseksi käytetty.

[...]Turkin Saaran mökki oli sisältäkin katseltava. Kaikki oli laitettu silmiin pistäväksi ja ikään kuin näyteltäväksi; erinomainen järjestys ja siivo siellä kohtasi tuliata, ja kuitenki oli kaikki hyvin vanhan aikaista. Vanha musta tamminen kaappi seisoi yhdellä seinuksella; vuode oli tulipunaisten uutimien takana toisella puolella huonetta. Pöytä ja pari istuinta oli kaapin kaltaista tekoa ja kirkkaaksi pyhittyjä tinalautasia oli iso rivi kolmannella seinuksella. Kaikki oli niinkuin varakkaassa talonpojan huoneessa viimis vuosisadan lopulla; sillä niitä oli ostettu huutokaupoissa, ja ne olivat sata vuotta ennen palvelleet herrasväkeä. Suurin kaunistus mökissä oli toki loukossa seisova seinäkello, josta käki joka lyömisessä tuli ulos ja kukkui hetkitellen. Tämä oli saksalaista tekoa, luultavasti Turkin tuoma Pommerin sodasta.

Takassa paloi alituinen tuli niinkuin muinen Romissa Vestan alttarilla. Mutta tässä uhrattiin ainoasti kahvin jumalalle; mustakahvipannu kökötti aina tulen reunalla. Tässä vieressä lepäsi Kolli ja kiikutteli silmiänsä vierasten sisään tullessa. Takan edessä istui Saara itse ja polki vähäistä mustunutta rukkia. Vaikka muutoin hyvin arka ruokottomuutta vastaan, salli Saara kuitenki mökin katon ja akkunan olemaan täpitäynnä kärpäsiä, sekä vähäisiä, mustia ja vihaisia että suuria, sinisiä ja lihavia, jotka yhdessä pitivät semmoista sorinaa, että tottumattoman korvat hyvin paljo pahaksuivat, jos iho olisikin niiltä saanut olla rauhassa.

Lopun kärpäsien täytyy perustua johonkin todelliseen kokemukseen, ei tuollaista voi ilmasta keksiä? Elämän realiteeteista vielä pätkä Arijoutsin tekstiä kirjasta Kiitti ja murisi. 1965 s. 31-32

Muinaishämärän aikoina, jolloin esi-isämme vielä raivasivat erämaita ilman kivikkoisen pellon lisää, söivät pettunsa ilman syömäpalkkioita, tappelivat toisiaan vastaan ilman sotakuukausipalkkaa ja lisääntyivät ja täyttivät maan ilman lapsilisää, näinä aikoina oli tapana rakentaa kummallisia asumuksia, joita nimitettiin tuviksi.

Sanomatta lienee selvää, että nämä asumukset olivat mitä alkeellisimpia: piirrustuksia ei ollut hyväksytty Rakennushallituksessa, ikkunat eivät antaneet etelään päin, koska ikkunoita ei ollutkaan, pärevälkeäjohdot eivät olleet upotetut seinän sisään, keskuslämmitys savutti jumalattomasti ja kaiken lisäksi ne olivat kyhätyt pystyyn ilman Arava-lainaa -, mikä jälkipolville on selvänä todistuksena niistä alkeellisista oloista, joissa esivanhempamme elivät.

Arkistotestauksessa Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkisto

Pääsiäisen jälkeisellä lomallani minulla oli vihdoin tilaisuus poiketa Helsingin kaupunginmuseon kuva-arkistoon, jonka aukioloajat eivät ole työssäkäyviä varten kovin sopivat. Kipusin Sofiankadulla museon läpi kolmanteen kerrokseen, jossa olin viimeksi täpötäydessä salissa kuuntelemassa esitelmää.

Nyt oli rauhallisempaa. Toisin kuin kaupunginarkistossa, päivystäjä pinkaisi heti paikalle. Tökin kartasta asuintaloni ympäristöä ja hän lähti hakemaan laatikoita. Ne saatuani selvisi, että oleellista olisi ollut kertoa kadunnimet. No, menihän tämä näinkin.

Olin kai odottanut, että kuvat olisivat elämän dokumentointia. Jouduin pettymään, sillä tarkoituksena oli nimenomaan rakennusten kuvaaminen. Ja nehän ovat (taivaan kiitos) Eirassa edelleen lähes samanlaisia kuin koko sen ajan kuin täällä on rakennuksia ollut. Hieman hämäävää kyllä huomata, että juuri mitään rakennusta en ulkonäöstä tunnistanut, vaikka olen katuja suhteellisen ahkerasti aika monta vuotta kulkenut.

Läheiseltä Sepänkadulta löytyi muutamia otoksia, joissa näkyi sentään liikemerkkejä ja yhdessä lapsi, jolla oli kuvaushetkellä sormi nenässä. Perin heikolle jäi hakemani tieto ympäristön palvelutasosta ja elämänmuodosta. Sitä pitäisi kai alkaa selvittää jollain muulla (työläämmällä) tavalla.

Vielä vähäisempää oli ulkopuolinen tieto talostamme. Se oli päässyt täysikokoisena vain yhden kuvan taka-alalle ja kuva vaikutti tärähtäneeltä. Muissa kuvissa rakennuksemme oli postimerkin kokoinen ja on kyseenalaista kannattaako moisia suurennuttaa.

Talohistoriikkiin päivystäjä luvasi kuvan 22 euron kokonaiskustannuksella eli olisin minä ehkä yhden hennonutkin ostaa. Nyt ei ole sitten enää tekosyytä jättää historiikkiä tekemättä kuvakustannusten tähden. Pitänee keksiä uusi tekosyy. Niin, se rakennuttajan arkisto Elkassa, tulisikohan Mikkeliin lähdettyä?

Moderni kuva Helsingistä (By André Mouraux, Spigoo at Flickr)

Musiikillinen väliaika

Gallicassa harhaillessani löysin suomalaisen oopperalaulaja Greta von Haartmanin kansanlauluesityksiä digitoituna. Kuvia von Haartmanista löytyy 9 kappaletta Museoviraston Kuvakokoelmista, mutta ei mitään vapaasti käytettävää. Eikä myöskään wikipedia-sivua, toisin kuin miehellään.

On toki hienompaa, että hänen on ainoa suomalainen ääni, joka on (toistaiseksi) Ranskassa digitoitu ja esille annettu. Gallican syövereissä ovat (jostain syystä osittain tuplina) kappaleet, jotka käynnistyvät sivun yläreunasta:

• Tuoll'on mun hultani ja Tuoll' on mun kulkani p.o. Tuoll' on mun kultani
• Kultaselle
• Kesäilta ja Kesaïlta
• Rukkaset, joka kuullostaa laululta Talon tyttö, jonka jälkeen tuttu biisi, jonka tarkempaa nimeä en muista. Tamssilaulu ; Talatyttö ; Plocka vill sisältää samat kaksi laulua ja kolmantena ruotsinkielinen, joka tosiaan alkaa "plocka vill"  
• Vainiolla ja Vainiolla, jotka tunnetaan nimellä Taivas on sininen ja valkoinen
• Venehessa ja Venchessà p.o. Venehessä
• Tuulli se taioulti koioum larvan eli Tuuli se taivutti koivun larvan. Kuunnelkaa itse, ei ole latvan. Sanat lienevät tässä.
• Kultani kukkun p.o. (?) Kultani kukkuu
• Demanten pâ marssnon (Sibelius) ; Tala Sibeliuksen laulu Demanten på marssnön on suomeksi Timantti maaliskuun hangella. Minusta se oli ainoa kappale tässä pätkässä.

Matkoja ajassa ja tilassa

Tunnelmakuva Swedish National Heritage Board, Flickr

Lomalla kirjapinon reduktointi eteni. Nakkasin parin englanninkielistä tiiliskiveä lukemattomina kierrätyskassiin. Ja luin lyhyimmän pinosta löytyneen kirjan. Historiska museetista ostamani Resor i tid och rum koostui 50:stä A4-kokoisesta sivusta, joista monet olivat kuvia.

Kyse ei kuitenkaan ollut hötöstä sisällöstä vaan syvennyksestä museon esihistorianäyttelyn "transithalli-osioon" (virallisesti Forntiden, del 2). Olisin halunnut kotiin jotain näyttelyn alkupuolesta, mutta kun mitään ei siitä ollut niin ostin sitten tämän vihkosen. Joka joutui odottamaan turhan kauan lukemista.

Julkaisu koostuu 27 itsenäisestä tekstistä, jotka on ryhmitelty teemoihin, joista ensimmäinen on "minne olet matkalla?". Siinä tuotiin esiin sekä kulttuurisia kontakteja että varsinaista liikkumista. Eniten ajatuksia herätti Jackie Taffinderin artikkeli keramiikasta. Hän selitti, että nykyisen Etelä-Ruotsin asukkaat olivat kauan tekemisisissä keramiikkaa käyttäneiden kanssa ilman, että itse aloittivat astioiden tuotantoa. Taffinder argumentoi, että kyse ei ollut taidon vaan tahdon puutteesta. Jonain päivänä saviastiat sitten olivat käyttöönoton arvoisia.

Toinen teema on "kenen kanssa elät?". Siinä esitettiin melko reippaita oletuksia kivi-, pronssi- ja rautakauden perhemalleista ja sukupuoli-identiteeteistä. Parhaiten jäi mieleen Jonathan Lindströmin tekstin lopetus, jossa hän totesi, että kivikauden perheolot ovat voineet olla joko helvetillisiä tai paratiisinomaisia. Hän arveli oluen väärinkäytön olleen yleistä ja epäilee naisten luurankojen vaurioiden olleen perheväkivallan seurausta. Muistuttaa lopuksi, että rakkaudesta ei jää jälkiä.

Kolmas teema "mikä ohjaa elämääsi?" käsitteli vesistöistä löytyneitä uhrilahjoja eli uskonnollista elämää. Lopuksi etnologi Lena Kättström-Höök toi uskomusten maailman lähemmäs nykyaikaa muistuttaen omista taikauskotaipumuksistamme.

Neljäs teema "kuinka suuri on maailmasi?" tuntui päällekkäiseltä ensimmäisen kanssa eikä oikein avautunut. Mutta Katty H. Wahlgrenin tekstistä sain vihdoin tietää minkälaisessa ympäristössä viime kesänä näkemäni Norrköpingin kalliokaiverrukset olivat tekoaikanaan. Sosiologi Sören Olsson valaisi nykyajan kautta sitä, että kenenkään maailmankuva ei ole kaikenkattava.

 "Miten järjestät maailmasi?" selosti kahdella artikkelilla kronologisten kausien ja esinetypologian taustoja. Molemmat korostivat sitä, että ajatusmalleja on luotu omana aikanaan, eikä niitä pitäisi ajatella annettuina ja oikeina. Vanhojen ajatusmallin kyseenalaistamista korosti myös osio "kuka kertoo historiasi?" Vihkosen lopussa oli kaksi aukeamaa tietoa arkeologisista kaivauksista.

Huhtikuuta

31.3.

• Eilen hahmottelin Kokemäen keskiajan kronologiaa ja aamulla Malmbergin juttu Töölön keskiajasta. Ilmassa jotain?
• 5 tuntia Kansalliskirjastossa. Mulla on nälkä!

1.4.

• Tuhkasta nousee Turpori! Vihdoinkin järkevää kuntapolitiikkaa
• Sveriges historia dvd kertauksessa. Kuten kirjassa Jarlens sekel Turun perustaminen unohdettu.
• Luen erästä paikallishistoriaa, joka saa jälleen kirosanat valloilleen. Suoraviivaiset ja selkeät rakenteet olisivat kivoja, minusta.

3.4.

• Gradu: "Sukunimeni on kuin moottoripyöräjengiläiselle liivi en luopuisi siitä mistään hinnasta"
• Yhden oikeus ei voi olla toisen oikeuden menetys sanoo Niinistö. Kruunun oikeus 1500-l toisenlainen.

4.4.

• Agricolan kirja-arvosteluissa repäisy "Kaiken kaikkiaan en voi suositella kirjaa edes paperinkeräykseen"
• Luin kokonaisen Kaari Utrion kirjan. Kuka olet, Elissa? oli toiminnallinen ja lyhyt. Ruttovuosia kuvasi.

5.4.

• Otin blogin kommenteista tekstitunnistuksen pois eilen iltapäivällä ja eka spämmi tuli tänään.

6.4.

• Bbc:n Making history on aloittanut uuden tuotantokauden. Aaahh...

10.4.

• Palattu Pietarista. Lomapäivä kotona, kirjastossa vai arkistossa?

11.4.

• Eilinen ohjelma oli Tukholman oikeuspk:t SSS:n kirjastossa. Suomalaistytöt joko huorasivat tai varastivat.
• Tänään SLS:n arkisto. On kuvitettu käyttöohje ja otos arkistoluettelosta. Pitäisi vaan saada vaatteet päälle.
• Merkittävä löytö: 2 kirjoittamaani kirjettä SLS:n arkistossa. Henkilökunta kesti ruotsiani, pisteet siitä.

12.4.

• Pian kirjaston kautta kaup.museon kuva-arkistoon. Ei mitään valmistautumista, roskiksesta voisi ottaa palan puh.luettelon karttaa mukaan.
• Romanisuvun näyttely hieno idea
• Kävin teatterissa ja opin että Runebergia voi laulaa bossanovana. Kaikkea ne suomenruotsalaiset keksii.

13.4.

• Topeliassa historian huoneessa ei enää hyllyjä, vain pakattuja muuttolaatikoita. Nyyh.

16.4.

• Blogiluonnoksista siivoten, 1500-luvun oppikirja uintiin .Olaus Magnuskin muistaakseni lajista jotain kirjoitti.
• Jees! Shakespeare's Restless World on ladattavissa talteen täällä UK:n ulkopuolella
• A tekee ehdotuksen ja B rakentaa sen paikkaan, johon A ei pääse eikä B sitten edes sano, että oli A:n idea. Tosi kiva.

17.4.

• Time team on taas aloittanut kaivamisen. Verkkovideot tuntuvat totuudellisemmilta kuin ohjelmat
• Aika vauhtia Amerikassa. 1940 Censuksesta indeksoitu jo 11%. Ehkä ei tarvitsekaan odottaa syksyyn... 

Mistä tulikin mieleeni: HisKiin ei ole tullut päivityksiä runsaaseen vuoteen. Enää ei edes koottuja selityksiä. Lainaten Suomi24 keskustelusta nimimerkkiä kilu500 11.3.2012: "Ei haluta tehdä mitään. Hiski on haudattu ja kuopattu. Ei mitään järkeä. "

Arkistotestaus: SLS

Koskaan en (muistaakseni) ole valmistautunut arkistovierailuun yhtä huolellisesti kuin tähän viime viikkoiseen. Oli Källanin vanhasta numerosta kuvin varustettu käyntiopas ja verkkosivujen arkistoluettelosta pitkä lista kiinnostavia arkistoyksikköjä. Olin henkisesti valmis istumaan arkistossa koko päivän. Ja myös siihen, että olin (taas ja kuitenkin) mokannut.

Jep. Paikalle päästyäni selvisi, että verkkoluettelossa oli jäänyt huomaamatta rivi

Joka - ilmiselvästi - tarkoittaa, että kyseinen yksikkö oli sijoitettu Kansalliskirjastoon. Olisihan tämä pitänyt täysijärkisen ihmisen ymmärtää, mutta meitä toheloita ajatellen aukikirjoitus olisi kiva juttu. Varsinkin, kun etusivulla kutsutaan paikan päälle ja ainoana esteenä mainitaan, että joihinkin arkistoihin tarvitaan erillislupa. Haa, olisi pitänyt lukea tämä sivu.

Arkistokäyntini supistui siis verkkosivuja ripauksen yksityiskohtaisempien luettelojen selaamiseen, mikä vakuutti siitä, ettei ollut tarvetta lähteä Kansalliskirjastoon. (Jonka arkistosta sain kerran niin töykeän vastauksen, että se ei ole tällä vuosikymmenellä testauksen kohteena.)

Aikani istuttuani ja hyppyytettyäni minua auttanutta nuorta miestä, rohkaistuin kysymään Georg Lutherin arkistoa, joka tuntui liian tuoreelta koskettavaksi. Arkistoluettelon pitkistä sukunimilistoista löytyi yllättävän vähän minulle merkittäviä nimiä, mutta muutama kuitenkin ja päädyin tekemään vierailuni ainoan varsinaisen tilauksen kolmesta mapista.

Materiaalin järjestäminen sukunimien mukaan on simppeli ratkaisu. Mutta avioliittojen myötä mukana oli tietenkin muita nimiä. Onnekseni yksi itseäni kiinnostava oli Herkepaeus-paperien joukossa. Eräs sukututkija oli 1980-luvulla tutustunut Elisabet Steenille (s. 31.8.1680) pidettyyn hautapuheeseen ja innostunut siinä identifioidusta isän äidistä Maria Herkepaeus. Oliko Martinus Thomae Steniuksella ollut toinenkin vaimo? Lutherilta tuli kysymykseen melko suora tyrmäys. Hän huomautti, etteivät muiden lähteiden vuosiluvut sovi ehdotelmaan ja lisäksi hautapuheen toinenkin isoäiti oli virheellinen eli tieto ei kovin luotettavaa. Opetuksia: 1700-luvun hautapuheista voisi saada tietoa 1600-luvun sukulaisuussuhteista. Tai sitten ei.

Tirkistelyltä tuntui lukea sukututkijoiden Lutherille lähettämiä kirjeitä. Katsokaa nyt esimerkiksi tätä alla olevaa. Heh-heh, selvästi sukututkimuksessa täysi aloittelija.

Sunnuntai ja maanantai Pietarissa

Sunnuntain pääohjelmana oli Eremitaasi, joka ei nyt neljännelläkään käynnillä pettänyt odotuksia. Saleissa harhaillessa kohtasin mm. myrtsin mimmin, jonka infoplakaatti oli hukassa.

Esittelen tarkoituksella etsimiäni ja tarkasti katsomiani esineitä joskus myöhemmin, ettei blogiin tule ylen pitkää Pietari-pätkää. Mutta muistaessa kerron, että saapumalla museolle puoli tuntia ennen aukeamista ei tarvinnut seisoa niin pitkässä jonossa kuin alla olevassa kuvassa on eikä myöskään odotella narikan luona poistuvilta vapautuvia koukkuja. Niin, ja sisäänpääsyn lisäksi kannattaa ostaa lippu kultahuoneen englanninkieliselle kierrokselle (jollei osaa venäjää). Kyseinen tunti oli hintansa väärtti.

Viiden tunnin museokierroksen (sis. lounastauon) jälkeen vahvistauduimme Cafe Singerissä ja uskallauduimme tilaamaan menusta löytyneen paikallisen juoman, jonka ainesluettelo palautti mieleen 1500-luvun simareseptit. Hyvää oli.

Maanantaina paistoi ensimmäistä kertaa aurinko. Ohjelmassa oli Pietari suuren tuvan katsastus. Sinne(kin) kannatti maksaa kuvauslupa, tarjoilen nämä(kin) otokset myöhemmin. Mutta tuvan läheisestä kaakeliseinästä tähän väliin todiste, että venäläiset eivät ota kaikkea historiaa tiukkapipoisesti:

Tuvan jälkeen tarkoitus oli jatkaa taidemuseoissa, mutta kauniin sään kunniaksi ihailimme niitä vain ulkopuolelta. Marmoripalatsi ja Aleksanteri III:n ratsastajapatsas:

Kierroksemme toi meidät Nevskille sellaiseen kohtaan, että vain muutamalla askeleella pääsimme katsomaan mainoksista tuttua uutta ruokakauppaa, jossa oli luotu Art Nouveau -tunnelma, josta kriittinen silmäni ei löytänyt mitään vikaa.

Paluumatkalla hotellille ohitimme vielä yhden palatsin, jonka ulkoseinässä huomasin Leninin muistolaatan. Profiilin tunnistin ja nimen erotin, mutta en muuta. Kieltämättä kaupungista saisi kielitaitoisena enemmän irti, mutta hieno oli anti näinkin.

Nostettua

Isä ja lapsi oikealla norjalaisesta joululehdestä Julegodter for Børn vuodelta 1892.

Yliopisto-lehden blogissa Elina I Räsänen kertoi suomalaisten metallinpaljastinharrastajien tekemästä keskiaikaisesta sormuslöydöstä, joka oli päätynyt ammattilaisten huomaan.
Blogissa Koneen kappaleita vedenpuhdistuksen historiaa.

Sohvi kysyi Saako historian kanssa jossitella?

Hietzu esitteli Google Art Projectia.

Sveaborg-projektin blogissa Sofia Gustafsson kertoi på svenska naisesta, josta tiedetään vain vähän

Arkistolaitoksen blogissa Maiju Ruhanen kertoi työstä Titanic-näyttelyn takana.

Olli todisti, että lukeminen vaatii kontekstia.

Arctic anthropology -blogissa Stephan Dudeck raportoi konferenssista “Oral History – Dialogue with Society” in English.

Viivi vaihtoi opiskelun opettamiseen: "Toivottavasti ketään ei haittaa, että historianopettaja luulee natsien olevan kuussa (kiitos Iron Sky) ja Jeesuksen olleen homo."

Jaana luki Kjell Westön Missä kuljimme kerran ja Helena Ruuskan kirjan marja-liisa vartio. kuin linnun kirkaisu.

"Venäläinen" etnografinen museo (2/2)

Museon yläkerrassa odottivat vieraammat kulttuurit, joiden korkkarityyli ei ole minun elinaikanani ollut muodissa:

Silmiinpistävää oli suomalaisugrilaisen huoneen hienovaraisesti/hienostuneesti/köyhästi koristellut esineet verrattuna esimerkiksi siperialaiseen otokseen. Siperiasta nämä:

joista jälkimmäinen tuohesta tehty ovi. Sukulaistemme tuotanto:

Kierrettyämme yläkerran olimme jo tekemässä lähtöä, mutta sitten tajusimme, että olimme kiertäneet vasta yhden päädyn museosta... Toisen päädyn yläkerrassa oli yllättävän iso osio Venäjän alueen erilaisista juutalaisryhmistä sekä pienempi osio jostain nomadikulttuurista. Myöhemmin selvisi, että meiltä oli jäänyt näkemättä museon aarrekammio, mutta ohi meni myös moni huone, joissa näyttelyn rakennus oli parhaillaan käynnissä. Suuri osa museosta oli äskettäin uusittu, mutta jotain vielä siis tulossa lisää.

Alakerran täytti pukukavalkaadi, joka oli saanut inspiraation vuonna 1867 pidetystä ensimmäisestä etnograafisesta näyttelystä. Hieman pahanenteiseltä kuullosti korvaani seinätekstin loppu, jossa todettiin tämän uusionäyttelyn tarve "not only as a tribute to historical memory, but also as evidence of cultural links among the numerous peoples indigenous to Eurasian space." Minkä on Venäjä yhdistänyt, sitä ei sovi eri vitriiniin eristää? (Vitriineistä puheenollen, pahoittelen kuvien heijastumia.)