Kokemäeltä Amerikkaan, osa 107

Kokemäkeläinen työmiehen poika Juho Evert Ketola otti passin Amerikkaan 28.5.1903 ja lähti matkaan saman vuoden marraskuussa. Samanniminen mies kirjattiin Kokemäellä palanneena vuonna 1908 4 vuoden jälkeen syntymävuodella 1883 ja vuonna 1910 8 vuoden jälkeen syntymävuodella 1884.

Ensimmäisen maailmansodan kutsuntakortin täyttänyt Juho Evert Ketola ilmoitti syntyneensä 1.2.1882 Suomessa. Hänellä oli vaimo nimeltä Lempi Maria. Molemmat asuimat paikassa Kettle river, Carlton, Minnesota. Juho oli maatyöläinen. Tilanne oli samantapainen pari vuotta myöhemmin.

Tämän jälkeen pariskunta on palannut Suomeen ja Kokemäelle. Sillä vuodelta 1929 on valokuva, jossa kuvauksen mukaan "Siltatieltä kääntymässä Ford-kuorma-auto, jonka Kankaantakana asunut Eevert Ketola toi tullessaan Amerikasta 1920-luvun lopulla ja ajoi sillä maitoa Kokemäen meijeriin useita vuosia."

Lähteet:
Siirtolaisinstituutin passihakukanta
Siirtolaisuustilaston aineisto Kansallisarkistossa
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Carlton County, Minnesota; Roll: 1675385; Draft Board: 0.)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Census Place: Kalavala, Carlton, Minnesota; Roll: T625_824; Page: 6B; Enumeration District: 2; Image: 350.)
Tiedonanto Kokemäki-seuran valokuvakokoelman luettelosta

Elävä munakello

Lehdessä Notes and Queries: A Medium of Inter-communiaction for Literary Men, Artists, Antiquaries, Genealogists, etc. Vol. 4 2nd S. (86) Aug 22 1857, sivulla 145 herra Cuthbert Bede raportoi kuulleensa luotettavalta herrasmieheltä, että Suomessa maantien varren tuvassa oli munankeiton aika mitattu laulamalla tietty laulu määrätyt kerrat. Pari pyörähdystäkin kuului asiaan. Mitäs muutakaan olisi kellottomassa taloudessa tehty, mutta en kyllä ole moisesta aiemmin kuullut.

Alkuperäinen teksti:

A gentleman whose name is well known to the public, and who has gained a deservedly high reputation in the photographic and artistic world, told me, that when in Finland he called with some friends at a roadside cottage, and desired to be accommodated with some boiled eggs, a portion of which were to be boiled hard. The damsel who superintended the boiling chanted a sing-song charm during the culinary process. This she repeated twice, and turned herself round six times; the soft boiled eggs were then considered to be sufficiently done. She then repeated her verse for a third time, and turned herself round thrice; when the hard boiled eggs were deemed to be ready for eating. They had no clock, dial, clepsydra, hour-glass, burning of tapers, or any other method of measuring time necessary for the egg boiling, than this chanting of the song; and a like kind of formula was repeated for similar domestic purposes, these "household words" being supposed to depend for their efficacy upon the full belief in the charm they were presumed to cause. The application of this to the incantations of witches over the concoction of some "hell-broth" is sufficiently obvious.

Suomessa matkannutta ei näillä tiedoilla pysty selvittämään (vaikka valokuvaajia tuskin oli kovin montaa vuonna 1857?), mutta Wikipediasta löytyy yksi ehdokas Cuthbert Bedeksi.

Munista puheenollen, keittokirjassa Many Ways for Cooking Eggs osui hakuihini resepti Eggs à la Finnois eli munia suomalaisittain. Säilyketomaattia suomalaisempaa ei olekaan?

Ratsuväestä tykkeihin

Sodan historia ja tulevaisuus HSS217E/HYL252C, HY Avoin yliopisto

Eilisellä luennolla käytiin läpi eurooppalaista sodankäyntiä Rooman valtakunnasta uuteen aikaan. Minun makuuni turhan tekstivoittoisin kalvoin. Olisi voitu luottaa hieman enemmän yleisön kuuntelu- ja muistiinpanotaitoon ja näyttää enemmän kuvia. Ne on kivoja, niin kuin nyt tuo ylläoleva kuva satavuotisesta sodastakin. (Lähde: Les Croniques que fist sire Jehan Froissart) Aika väkivaltainen, mutta sodastahan tässä oli puhe.

Kiitos luentokalvojen muutamien kuvien pysyin joten kuten mukana sisällössä. Sodankäynnin neliuloitteisuus kun on aivojeni suorituskyvyn äärilaidalla. Kaikki ei ollut outoa, mieleen hyppi lukuisia puolittaisia muistikuvia. Kun puhuttiin keihäsmiesten kyvystä torjua ratsuväen hyökkäys, muistista pulpahti pinnalle Braveheartin kohtaus. Onneksi luennoistija demonstroi (ilman keihästä), että juuri siitä oli kyse. Ei tarvinnut kysyä tyhmiä.

Käytin sen kiintiön nimittäin tauolla, kun katsoin tarpeelliseksi kutsua viikingeille danegeldin maksaneita englantilaisia idiooteiksi ja kysyin onko kukaan muu ollut yhtä typerä. Siis kerännyt rahaa väkivallan uhalla. Siis vaikka veroja... Molemmat luennoitsijat hyvin ystävällisesti totesivat moista tapahtuneen vähän kaikkina aikoina ja joka puolella. Minulla ei ole muuta puolustusta aivopierulleni kuin että jokaisessa nuorisoleffassa nössöltä lounasrahat vievä tyyppi laitetaan ojennukseen. Mennyt selkärankaan ainoana järkevänä toimintamallina.

Eli taas opin jotain.

Oikeudesta, siis mikä on oikeaa?

Eilen koulutusta ja tänään toinen kestoteema(*). Nousi mieleen jo toissa-aamuna kun Vesa Linja-Aho twitteröi:

En ymmärrä amatöörivalokuvaajat vs. ammattilaiset -kinastelua. Sama kuin riitelisi oma auto vs. kaverin kyyti vs. taksilla meno.

Koska en ole aina kokenut taksissa istumista ammattilaisen kyydissä olemiseksi, tuosta heräsi mieleen monia ajatuksia. Ennen kuin ehdin niitä purkaa sanoiksi linkitti J V Aleksis Salusjärven mielenkiintoiseen blogitekstiin. Runeberg-palkinnon yhteydessä oli lähdetty määrittelemään "oikeaa runokirjaa" "oikean kustantajan kautta". En tunne mainittuja rajatapauksia, mutta muistan Vesa Haapalan kommentit saman kirjallisuudenlajin yhteydessä. Oikeaa runoutta on oikean kustantajan kansiin sidottu (riittääköhän nitominen?) ja palvelukustanteet, omakustanteet ja verkkojulkaisu kuuluvat toiseen kastiin.

Heräsi twitter-keskustelu, johon en ehtinyt mukaan. Kielipoliisin eli Riitta Suomisen kysymykseen "Hyvä kysymys: mikä on julkaistu teos?" vastasi Joonas Mäkinen "Kun tekijä/julkaisija päättää, että nyt teos on saatavilla? (Tiettyyn hintaa tietyssä muodossa tietylle väestölle.)" ja jatkoi myöhemmin ajatustaan toteamalla "Julkaisemisen käsitteen pitäisi olla riippumaton teoksen tyypistä."

J V lähti toiseen suuntaan kirjoittaen "Haettu (ja myönnetty) ISBN on tietysti yksi peruskriteeri. Kaupallisuutta näyttää peräävän Kirjailijaliitto." "Tuo näkökulmahan onkin esim. Kansalliskirjastolla (kokoelmaan otetaan ISBN:n/ISSN:n alaiset teokset ja julkaisut)." Jessica Parland-von Essenin välihuomautukseen " julkaiseminen taitaa olla subjuktiivinen käsite nykyään :)" tuli kuittaus "Kustannustoimittajana täytyy sanoa, että kustantamojen kantilta käsite ei ehkä niinkään ole muuttunut. Niiden ulkopuolella - kyllä."

Vesa Linja-aho: "Tietokirjailijat ovat moderneja, myös pdf ja omakustanne kelpaavat." J V : "Tottahan me moderneja ollaan :D (Juu kyse kai oli yhdistyksestä, mutta ollaan me muutenkin moderneja!)" Linja-aho: "Jo nimi TIETOkirjailija kertoo, että olet fiksu :-)."

Jessica lähti lopuksi tavanomaiseen tapaansa tavoittelemaan suurempia kuvioita ja esitti erillisen kysymyksen "Is publishing today best defined simply by "letting an idea go"?" Jos ajattelee historiallisesti tai kielitieteellisesti, niin publish on tarkoittanut julkiseksi tekemistä ja samaa makua on suomenkielen sanassa julkaista.

Jälleen kerran rajoille koetaan olevan tarvetta, mutta niiden vetäminen koetaan haastavaksi.

(*) Omakustanteista olen täällä kirjoittanut tammikuussa 2011 tässä ja tässä sekä tammikuussa 2010.

Linkkiretki käsitöihin

Kinnasneulani odottaa edelleen käyttöönottoa, joten kuvituksena ainoa elämäni aikana neuloma sukkapari. Tarkoituksella erilaiset. Ja neulomisella tarkoitan siis sitä puikoilla heiluttamista, jota myös kutomiseksi kutsutaan. Ritva Koskennurmi-Sivosen Neulonnan perusteet käsittelee ilmeisesti samaista tekniikkaa ja selostaa myös sen historiaa.

Toivottavasti joskus koittaa päivä, jolloin voin esitellä neulaamisen tuloksia ja panttaan tekniikkaan liittyvää linkkikokoelmaani vielä vähän aikaa. Mutta muutakin käsitöihin ja käsityöläisiin liittyvää on kertynyt:

Suomen käsityön museon Käsityönurkassa voi lukea Korsnäsin villapaidoista, Kruunupyyn kaislatöistä ja saada ohjeet vohvelipujotusliinaan. Siinä on perinnekäsityö, jonka minäkin osaan tehdä.

Samaisella museolla on sivuillaan myös Aikamatka käsityöhön, jossa esitellään miehiset ammatit veneveistäjä, suksiseppä, koristeveistäjä, räätäli, suutari, tiilenlyöjä ja satulaseppä. Musiikin voi sammuttaa vasemmasta alakulmasta.

Ruotsalaisia museotekstiilejä voi tarkastella Nordiska Museetin Textilgalleriet-sivustolla.

Jos nurkissa on vanha neulomakone, niin Kansalliskirjaston digitoimasta materiaalista löytyy Lilla rapid Familje stickningsmaskin Anvisningsbok vuodelta 1876.

Opinnäytteitä yms. julkaisuja:

• Lonkila, Helena: Peilikäs peilinä : kainuulaisen peilikäsraanun kulttuurisen arvon määräytyminen
• Karti, Hanna: Sotakoneen moottori vai kruunun kivireki? Hämeen linnan käsityöläiset ja palkolliset 25-vuotisen sodan aikana 1571-93
• Vastamäki, Tiina: Talouspoliittisen päätöksenteon vuorovaikutteisuus ja sen yksilölle tarjoamat strategiset mahdollisuudet : tapaustutkimus Hans Henrik Boijen toiminnasta Otavalan pellavanviljely- ja kehruukoulun johtajana säätyvallan ajalla
• Nykänen, Katja: Antiikinaikainen kankaan valmistusprosessi : tiedonhankinta ja käytännön sovellus
• Nivell, Jenni: ANKER-POLKUOMPELUKONE : Historia, materiaalit ja restaurointi
• Wetterhoffin värikkäät vuodet
• Irene Ylönen: Maahenkeä vai lisäansiota? Maaseudun naisille suunnattu käsityöneuvonta
  1800-luvulta 1960-luvulle
  

Alla vielä kaksi ryijyä Pienestä tietosanakirjasta.

Valinnan paikka

Olipa yksi aamu viime viikolla. Twitter-promosta aukesi Anya Kamenetzin The Edupunks' Guide To a DIY Credential. Selasin sitä nyökytellen "Just näin. Omaehtoista oppimista, eikä (välttämättä) tutkintojen haikailua." Tulostin oleellisimmat sivut ja vakaasti päätin lukea ne ja tehdä opintosuunnitelman ja mitä ikinä siinä suositeltiinkin.

Tulipa seuraava kahvitauko. Aloin selata Avoimien yliopistojen tarjontaa. Löytyi Tampereen yliopiston Historian aineopinnot, jotka näyttävät siltä, ettei suorittaminen Helsingistä käsin olisi täysi mahdottomuus. Tulostin kuvauksen, ympäröin suoritustapakuvauksia, chattasin kaverille asioiden prioriteettijärjestyksistä. (Juu, kahvitauko vähän venähti.)

Molemmat tulosteet päätyivät päällekkäin ruokapöydälleni. Kahdesta valita.

Blogia pidempään lukeneet muistanevat, ettei minulla ole suurempaa uskoa järjestetyn opetuksen tehoon. Mutta humanistista opiskelua en ollut koskaan kokeillut, joten sille oli annettava mahdollisuus. Historian perusopintojen suorittaminen (vieläkin yhtä tenttiä vajaa) ei ollut ajanhukkaa, mutta aavistukseni kävivät toteen. Vaikka (toisinaan) esitetty asia oli mielenkiiintoistakin, ei se tarttunut pysyvästi aivoihini. Nipin napin tenttiin asti. Edes esseiden kirjoitus, jonka koin mielekkäimpänä opiskelumuotona, ei jättänyt pysyviä muistijälkiä.

Oppimisen ohessa yliopisto-opiskelulla on kreditoiva rooli. Mutta osittainen kandin tutkinto olisi vasta pieni askel kohti käyttökelpoisia tutkintonimikkeitä. Enkä minä ole oikeasti (ainakaan tällä hetkellä) kiinnostunut tekemään Totista HistorianTutkimusta vaan kirjoittelen mielummin persoonallisella tyylillä kronologisessa järjestyksessä tapahtumia erilaisista aiheista, ihmisten tasolla.

Näiden omista ideoista lähtevien tutkimusprojektien kautta olen mielestäni oppinut semi-pysyvästi suhteellisen paljon metodologiasta, lähteistöstä ja aikakausista. Omalla paneutumisella ja toisinaan löytämällä auttajan tai kaksi. (Mikä olikin yksi kohta Kamenetzin ohjeistuksessa.)

Eli sanon nyt ei tenteille ja tutkintosuorituksille. Kyllä oppimiselle ja tekemiselle. Mahdollisesti hieman aikaisempaa järjestelmällisemmin. Jos eteen tulee joskus aineopintojen suoritusmahdollisuus lähempänä kotia, niin mietitään uudestaan.

P. S. Vesa Linja-ahon blogissa Kamenetzin ajatuksia suomeksi tiivistettynä ja pari linkkiä. Päinvastaisia mielipiteitä on lausunut ainakin OECD:n tutkimusjohtaja, jonka mielestä laadukas muodollinen opetus parhaiden opettajien johdolla on oppimisen paras tae.

Toisen kerran sodan historiaa

Sodan historia ja tulevaisuus HSS217E/HYL252C, HY Avoin yliopisto

Sodan historia ja tulevaisuus jatkui tiistaina vartin selostuksella siitä, että maanantaina esitelty "sodan oikeutus" oli poliittinen termi eikä moraalinen. Minusta ei-moraalisuus oli tullut ensimmäisellä luennolla ihan selväksi, mutta ilmeisesti joku oli toisin ymmärtänyt ja antanut palautetta.

Sodan oikeutuksessa edettiin nyt moderniin aikaan ja parilla kalvolla esiintyi monta aatehistorian kurssilla esiteltyä termiä. Nationalismi, sosialismi, rasismi, imperialismi. Sosiaali-darwinismin muistin ihan itse ja kirjoitin muistiinpanoihini. Sen verran siis muistin ja muistin senkin, että aatehistorian luennot olivat keväällä samassa salissa. Mutta en paljoa enempää. Kyllä opiskelu kannattaa. (Mistä aiheesta teksti huomenna.) Aatehistorian lisäksi epämääräisiä palautumia on kahdella luennolla mieleen tullut Politiikka ja diplomatia -kurssilta, mikä lienee asiaankuuluvaa.

Tauon jälkeen siirryttiin esihistoriallisen ajan sotaan eli ensimmäiseksi keräilijä-metsästäjien sotimiseen. Olin korvat höröllä, ja kyllä: luennoitsija oli samaa mieltä kuin taannoin lukemani kirja. Keräilijäyhteisöissä merkittävä osa miehistä kuolee väkivaltaisesti. Dick Harrison&Svenska historia häviöllä 2-0.

Saman kalvon yhteydessä heräsi vilkas keskustelu nuorten miesten sotaan osallistumisen syistä. Luennoitsijan teesin mukaan he olivat yhteiskunnan tarpeettomin osa. Minä ja muutama muu esitimme mielipiteitä nuorten miesten väkivaltaisuudesta ja älyttömyydestä/höynäytettävyydestä. Ilmeisesti syyllistyimme ikään ja sukupuoleen perustuvan stereotypiointiin. Hyi.

Aika Rooman valtakuntaan asti käytiin huimalla vauhdilla. Mielenkiintoisimmaksi ajatukseksi ehdin noteerata hypoteesin miesvallan synnystä. Miehet metsästävät ja oppivat yhteistyön. Maanviljelyn myötä yhteisöt kasvavat ja yhteistyölle on uudenlaista tilausta sodassa&rauhassa. Niinpä miehet duunaavat keskenään, mitä katsovat yhteisön tarvitsevan. Naiset eivät ole mukana päätöksenteossa eikä tekemisessä koska a) eivät ole tottuneet yhteistyöhön ja b) ovat kiinni hellassa.

Kun Ruotsin lääketieteen keskus oli Kokemäellä

Kun Katarina Jagellonica sairastui vuonna 1580, kuka kutsuttiin apuun? Kuningatar kärsii, parasta apua pitää saada. Lähetetäänkö sanaa yliopistokoulutetuille lääkäreille Eurooppaan? Uppsalan miehille? Ehei. Paikalle kutsutaan Kokemäen Säpilästä Tuomas. Tomppa ei edustanut etäparannuskoulukuntaa ja matkusti näin Turun linnan kautta Tukholmaan asti. Päässyt näkemään jonkun hirsimökkiä ihmeellisemmän rakennuksen tai toisenkin.

Kuningatar ei kokemäkeläiseen käsittelyyn ainakaan kuollut ja samana vuonna Tuomas matkusti toisenkin kerran Ruotsiin. Toinen potilaansa oli jalosukuinen Anders Sigfridsson Rålamb.

Tuomas-nimisiä isäntiä on parissakin Säpilän talossa 1500-luvun lopulla, joten mikään suku ei häntä näillä tiedoilla pysty omimaan vaan me kokemäkeläiset voimme jakaa hänet paikallisylpeytenä. Kyllä Kokemäjelt saa, vaikka kuningattaren parantajan!

Suomalaisen lääketieteen historiaa en ole tarkistanut, mutta pahoin pelkään, että siinä on arvostettu Tuomasta korkeammalle seuraavan vuosisadan professorit, jotka sekoittelivat lääkkeeksi hevosen lantaa sopiviksi katsomiinsa liemiin. Kun kenelläkään ei ollut modernia osaamista, miksi vain kansanparantajat ovat taikaukkoja?

Lähde: J. W. Ruuth: Åbo stads historia under medeltiden och 1500-talet. 1909-1923. Neljäs vihko, s. 144, jonka lähteinä KA 1370:2v & KA 2326:15
Kuva: Wikipedia

Sodan historia alkoi positiivisissa merkeissä

Sodan historia ja tulevaisuus HSS217E/HYL252C, HY Avoin yliopisto

Eilen oli Sodan historia ja tulevaisuus -kurssin eka luento ja minulla ei ole muuta valitettavaa kuin salista loppunut happi. Eli paljon oli kunnossa. Molemmat luennoitsijat olivat innostuneita aiheestaan, pysyivät asiassa, puhuivat seisaaltaan ja (muistaakseni) ilman paperia eivätkä häslänneet sekuntiakaan tekniikan kanssa. Eivät kyllä myöskään selittäneet kurssin suoritusta, mutta alan jo uskoa, että se on talon tapa.

Johdannoksi puhuttiin sodan määrittelystä, peruskäsitteistä. Päällimmäiseksi jäi mieleen (koska sitä useasti toistettiin), että sodassa ei ole sääntöjä.

Sodankäynnin muutoksen dynamiikasta. Tekniikalla, jota voi helposti kopioida, vähiten potentiaalia suuriin muutoksiin. Taktiikalla ja organisaatiolla suurempi todennäköisyys merkittävään muutokseen ja etuun. Vaikeimmin toisinnettavissa on kulttuurista ja yhteiskunnasta lähtevät muutokset. Tässä kohdassa kirjoitin marginaaliin talouskilpailu, sillä yritysmaailma tuli mieleen. Samoin kuin siinä kohdassa, kun todettiin, että sotauutisointi on aina tarkoitushakuista propagandaa.

Tauon jälkeen jatkettiin sodan perusteluilla, oikeuttamisella ja sen mielekkäällä, mutta mahdottomalla rajoittamisella. Käytiin läpi eri kulttuurien (myös Euroopan ulkopuolisten, runsaasti bonuspisteitä!) tapa perustella sotaa. Paljon mielenkiintoista ajateltavaa. Vanhan testamentin meininki sai otsikon Jumalten sota. Kukin hallitsija perusteli sodan jumalan tahdolla ja vain sotimalla selvisi kenellä oli oikea jumala&viesti. Myöhemmillä kalvoilla oli erikseen kristinuskon ja islamin oikeutettu sota, vaikka ne tietenkin olivat oikeastaan saman asian jatkoa. Ja jos uskonto korvataan nationalismilla...

Tästä on hyvä jatkaa.

P.S. Viereen tuli sattumalta istumaan tuttu tyyppi, jonka ensikommentti "Olet sitten sukuhistoriaa laajemmin historiasta kiinnostunut." Argh. A) jos ilmoittaa harrastavansa sukututkimusta, siitä tulee ensisijainen identiteetti ja B) nimenomaan sukututkimuksen kautta olen saanut otetta sodista, mistä kirjoitin tänne helmikuussa 2008. On muuten Tawaststjernaa taas viime aikoina selailtu...

Maailmalle jääneitä merimiehiä

Entinen merimies Michel Sund päätyi Petäjävedelle, meni naimisiin Eva Johansdotterin kanssa, eli viisi vuotta niinkuin piti ja hävisi sitten jälkiä jättämättä. Seitsemän vuotta odotettuaan Eva oli valmis yrittämään uutta avioliittoa ja Michelin viimeinen mahdollisuus oli reagoida mm. yllä esitettyyn sanomalehdessä Posttidningar 3.1.1801 julkaistuun ilmoitukseen. Petäjäveden historiakirjat 1700-luvun lopusta ovat valitettavasti palaneet, joten vaivattomasti ei ole saatavissa lisätietoa Evan ensimmäisestä eikä myöskään mahdollisesta toisesta avioliitosta.

Tukholman merimieshuone ilmoitti yllä olevalla ilmoituksella sanomalehdessä Posttidningar 30.8.1800 ulkomaan merimatkoilla kuolleita. Suomen puolelta näistä kotoisin Elias Wilén, Henric Sarenius ja Jacob Grönroos Turusta, Eric Hagelberg Helsingistä, Anders Holm jostain Uudeltamaalta sekä Michael Lindberg Vaasasta.

Inkoossa kaivattiin talonpojan poikaa Henric Ericsson Söderling, joka kesällä 1799 lähti paikkakunnalta merille. Odottamaan oli jäänyt kihlattu Maria Täckerström, jonka yllä oleva kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Posttidningar 18.6.1803. Marian häitä vietettiin 8.7.1804, sulhasena pappilasta "Spanmålstorp: Henric Johansson ".

Helsingistä oli purjehtinut laivuri Carl Granbergin kyydissä vuonna 1792 matruusi Daniel Twårin. Arvatenkin sukulaisen kuoleman myötä Daniel olisi saanut vuonna 1805 perintöä, jos on voinut reagoida esimerkiksi sanomalehdessä Inrikes tidningar 28.5.1805 julkaistuun kuulutukseen, joka alle kopioituna.


Yllä oleva ilmoitus sanomalehdessä Posttidningar 29.8.1807 kuulutti Tenholan Wettlaxbystä 7 vuotta sitten lähteneiden merimiesten Eric ja Henric Forströmin perään. Wettlax löytyy Tenholan kappelin Bromarvin kastekirjoista ja kylän haudatuista 9.2.1835 kuollut 84-vuotias "smeds ea: Anna Forsström". Ericin ja Henricin äiti?

Uudellamaalla syntynyt merimies Gabr. Clason hukkui 4.4.1808 ollessaan kotimatkalla Englannista laivalla Constitution. Tästä ilmoitettiin alla olevalla kuulutuksella ensimmäistä kertaa sanomalehdessä Inrikes tidningar 6.7.1808.

Pian Suomen sodan jälkeen aikoin matruusi Anders Johan Sjöström naimisiin Ruuotsin Carlshamnissa. Hän kertoi paikalliselle papille syntyneensä runsaat 20 vuotta aikaisemmin Karjaalla. Papintodistus oli hukkunut viiden vuoden ulkomaanpurjehduksen aikana, joten esteettömyyden tarkistamiseksi kuulutettiin asiaa mm. sanomalehdessä Inrikes tidningar 16.7.1810 alla olevalla ilmoituksella.

Vähän yritystä

Amerikkalainen Ancestry. com on kaupallinen sivusto ja mainoksissaan yrittää tietenkin saada sukututkimuksen vaikuttamaan helpolta ja hauskalta kuin tanssi. Pari nimeä laatikoihin ja värisevät vihreät lehdet vievät sitten eteenpäin. Randy Seaver kirjoitti tästä mainion katsauksen Ancestry.com: "You don't even have to know what you're looking for..." Parts 1, 2 & 3. Hän sai kokeessaan kyllä tuloksia aikaiseksi, mutta kokeneena sukututkijana tunnisti monta koloa, johon aloittelija olisi langennut. Sekä tietenkin tiesi, että kun lehdet lakkasivat värisemisen, jäljellä oli vielä monta lähdettä sivuston ulkopuolella.

(Ancestryn TV-mainoksia voi ihmetellä YouTubessa: Värisevät lehdet Amerikassa, lyhyempi versio, Australiassa huumorin kera, toiseenkin kertaan. YouTubesta löytyy myös parodia Ancestry.com? You might want to think twice!)

Suomessa lähteistö on aivan erilainen ja ainoa "sukututkimusautomaati" on Hiski. Oiva apu, mutta ei sukututkimuksen alku eikä loppu. Mistä sain&annoin muistutuksen aiheesta viimeksi viime viikolla, kun herppasin (aivan turhaan) SukuForumilla kirjoittaneelle, joka ei 1860-luvulla syntyneitä esivanhempiaan ollut Hiskistä löytänyt ja oli täysin tiedoton jatkoväylistä. Argh... kuin istuisi autoon, syöttäisi navigaattoriin osoitteen ja ihmettelisi kun mitään ei tapahtuisi.

Kyseinen henkilö oli kuitenkin sentään yrittänyt tehdä jotain (hankkinut virkatodistuksen, kokeillut Hiskiä), joten innostuin hakemaan 3/4 kasteista SSHY:n sivuilta ja toinen auttaja löysi neljännen. Kysyjä kiitti kauniisti ja toivottavasti innostuu jatkamaan harrastustaan.

Toisenlainen tiedustelijakin on ollut viime viikkoina SukuForumilla liikkeellä. Hän on ripeään tahtiin avannut viestiketjuja, joissa kysymyksenä "Haen heidän sukua,vanhempia ,sisaruksia ja lapsia??" Tällaisiahan on liikkeellä paljon. Toisinaan löytyy toinen tutkija, joka jakaa valmista tietoa (harvemmin lähdeviitteillä varustettuna). Joskus innokas harrastaja tekee työn kysyjän puolesta verkkolähtein tai jopa arkistokäynnein. Mutta minä ja muutama muu kannatamme lähteiden pariin johdatusta. Niinpä tämä massaviestijä oli viikonloppuna saanut yhteen kysymykseensä vastaukseksi linkin rippikirjan sivulle. Tämä ei kysyjälle kelvannut, vaan hän useampaan kertaan totesi, ettei rippikirjoja pysty mielestään lukemaan eikä ole kykenevä oppimaan. Useampi kokenut sukututkija kirjoitti sitten uskomattoman ystävällisesti, että pitää vaan yrittää:

Mutta pikkuhiljaa. Ja kun asioita voi tutkiskella omaan tahtiin eikä tarvitse edetä muuten kuin oman aikataulun mukaan, niin uskon kyllä, että jos sinulla tahtoa riittää ja itse vaan haluat, niin osaat kyllä.

Vaikka en itse olisi näin nätisti osannut kirjoittaa, niin kannatan ajatusta. Ja yritän säännöllisin väliajoin palauttaa sen mieleeni. Esimerkiksi nyt kun työlistalla on 1550-luvun sotilastilit...

Pikainen arkistokäynti Säätytalon takana

Syksy lähenee ja arkistot palaavat normaaliin aukioloon. Kansallisarkisto ei aivan vielä, mutta helsinkiläinen Brages Pressarkiv on juuri lopettanut kesälomansa ja aukaisee tällä viikolla ovensa. Joten on sopiva aika muistella toukokuista käyntiäni siellä. (Rehellisesti sanoen, tämä teksti on kirjoitettu toukokuussa.)

Jostain pulpahti mieleeni prioriteettilistan häntäpäästä Espoo-aiheet ja niiden myötä Otto Bornin puuttuva kuolinaika. Otto oli kartanonherra ja ollut vuosia Espoon kunnallispösö, joten näin mielessäni komean kuolinilmoituksen lehdessä ja samassa numerossa pitkän muistokirjoituksen. Oletettavasti ruotsiksi, sillä sitä Ottokin äidinkielenään puhui.

Eli tällä taustalla Brages Pressarkivetiin, jossa olin vuosia sitten löytänyt useamman Hohenthal-leikkeen. Ulkomuistista löysin paikan ja painoin summeria. Sähkölukon avautumisen sijaan ovea tuli avaamaan itse arkistonjohtaja, joka ensi töikseen ilmoitti minulle arkiston olevan juuri sulkeutumassa. Siinä olisi heikompi sielu tehnyt U-käännöksen, mutta rutinoituneena arkistoasiakkaana ilmoitin salasanan 'keskiviikko' (eli aukiolo kuuteen neljän sijasta) ja pääsin peremmälle.

Siellä asiat sujuivat aivan yhtä sutjakkaasti kuin aikaisemmallakin kerralla. Henkilöitä koskevat vanhat leikkeet ovat kansiossa aakkostettuna sukunimen mukaan. Sain kansiollisen Borneja eteeni ja kansion sivut olivat sitten etunimen mukaisessa järjestyksessä ja muutamassa sekunnissa edessäni Otto Bornin kasvot. Suomen Kuvalehti -tyyppinen 75v-synttärikuva oli ainoa anti.

Eli se oikotiestä. Kuolinpäivän selvittämiseksi pitää joko ottaa yhteys kirkkoherranvirastoon tai tilata perunkirjoitus. Sitten kun ajankohta on selvillä niin lehtiä tarkistamaan, sivu sivulta. Jollei muistokirjoitusta todellakaan ole, on entistä suurempi motivaatio saada oma kirjoitukseni tehtyä. Espoon historiassa on muitakin ihmisiä kuin Augusta Karamzin!

P.S. Kesäisen sukulaisvierailun aikana minulla oli puolisen tuntia aikaa kiertää Espoon hautausmaata ja onnistuin löytämään Oton hautakiven. Kuoleminen keskellä sotaa (toivottavasti vanhuuteen, Otto ei ainakaan sotasurmatietokannassa mukana) selittänee, miksi muistokirjoitusta ei julkaistu. Ilmestyivätkö pääkaupunkiseudun lehdet punaisten vallassaoloaikana ollenkaan? Vai pitäisiköhän minun varmuuden vuoksi kipaista Pressarkivetiin uudelleen ja tarkistaa kansio myös etunimen Carl kohdalta?

Koottua

Abel Grimmer: Der Sommer, 1607 (Wikimedia Commons)

Tampereen yliopiston Aikalaisessa oli haastateltu Kirsi Salosta.

Salonen on saanut pyyntöjä, että ”voitko tsekata Vatikaanista, koska meidän kirkko on rakennettu”. Pyynnöt yltyivät, kun Markus Hiekkanen arvioi Suomen kirkot huomattavasti uskottua nuoremmiksi. Paavilta ei uusia todisteita iän määritykseen löydy, sillä rakentamispäätökset tehtiin kotona hiippakunnissa.

Tuomas Enbuske muistuttaa, että

Ihmisen aivotoiminnan suurin oikku on syyn ja seurauksen harha. Esi-isillemme on ollut hyödyllisempää ajatella, että ihmisillä, eläimillä ja jopa maailmalla on selkeitä päämääriä ja suunnitelmia. Näin ovat syntyneet ilmeisesti myös uskonnot. Kun puskasta on kuulunut räsähdys, sen on todennäköisimmin aiheuttanut tuuli. Mutta se esi-isistämme, joka on automaattisesti ajatellut sen sudeksi, hirviöksi tai hengeksi on varmimmin jäänyt eloon. Harhaluuloista taas ei ole ollut haittaa.

Turun Tilda oli käynyt Turun Logomossa. Hän jakoi blogissaan myös pamflettinsa gradun väsääjille kokemuksen rintaäänellä.

Petteri Järvinen näki taivaanrannassa linnan ja käytti internettiä tunnistukseen.

J. Vahe suhtautui kriittisesti toimittajien lähdekritiikkiin ja -lainauksiin.

Aboa Vetus & Ars Nova -museon kesäassarien blogi Museon kuvioita tuli tietooni vasta nyt.

Blogimaailman paikallishistoriallisia uutuuksia on Wanhaa Mäntsälää. Tai, näköjään ollut pystyssä jo lokakuusta 2010. Paljon kuvia. (Viikon vinkki: jos näistä linkkikoosteistani näyttää puuttuvan blogi - omasi tai muun - joka mielestäsi kuuluisi mukaan, laita linkki kommenteihin. Haravointini ei joka paikkaan ulotu.)

Valtakunnallisten kotiseutupäivien koottua antia kotisivuillaan. Ainakin Ismo Söderlingin esityksessä Varhaisempi maahanmuutto ja innovaatiot hyvää asiaa Suomen historiasta.

Kungliga Bibliotek esitteli blogissaan Vardagstryck hattujen sodan aluksi annetun postikiellon Venäjälle.

Reijo Valta kirjoitti Suomen ensimmäisestä sarjakuvasta.

Jenni ei löytänyt Tiina Raevaaran kirjasta Koiraksi ihmiselle, mitä odotti, mutta "Muuten kirja oli perusteellinen ja kunnollinen esitys koiran ja siinä samassa myös ihmisen historiasta."

Häitä suunnittelevien keskiaikamielikuvia:

Keskiajasta tulee morsiamelle mieleen savu, hämyinen pirtti, kirpeä pakkasilma, öinen tähtitaivas, padassa hautuva muhennos, puuvilla, markkinat, välitön tunnelma, luonto ja tuli.
Sulhaseen keskiajassa vetoaa veri, teurastus, jännitys, linnat, maailmanvalloitus, yleinen fiilis ja yltäkylläiset pidot.

Anneli ajatteli kuumetta kuolinsyynä 1800-luvun alkupuolella.

Salla Brunou oli lukenut Pentti Saarikosken kirjan Eino Lino - Legenda jo eläessään. Ilse Erik Wahlströmin Kärpäsenkesyttäjän.

Jan Granath oli saavuttanut blogissaan rajapyykin ja sen kunniaksi kirjoitti på svenska sukututkimuksen tilasta Ruotsissa. Toisessa tekstissään hän vertasi sukututkimusta sienien keruuseen. Pitää tietää mitä on tekemässä. Mistä olen täysin samaa mieltä ja niinpä poltin hihani SukuForumilla tällä viikolla vastatessani aloittelijan kysymykseen. Ei pitäisi kirjoittaa kiukkuisena tai harmistuneena...

Eva Ahl-Waris kävi kahdessa Tukholman museossa ja kirjoitti kokemuksistaan på svenska.

The Historical Societyn blogissa Chris Beneke paljasti, että on Suomesta tuttu käytäntö on kansainvälinen: In a favorable journal review, the review’s penultimate paragraph must identify the book’s minor flaws

Onkilahdella koettua

A. W. Lindgrenin kertomus Torpan tyttö (I 1884 ja II 1885) on sijoitettu fiktiiviseen hämäläiseen Onkilahden pitäjään. Kansantapojen kuvaus on tehty niin huolella, että uskoisin Lindgrenin niissä kohdin tukeutuneen todellisuuteen. Wikipedian mukaan hän oli syntynyt Tampereella ja vaikutti samalla suunnalla. Opuksesta Mansikoita ja mustikoita. 4. selviää, että hän on kirjoittanut täällä aiemmin mainitsemani tarinat Vuosien sadoista eli Klaus Götrikkinen ja Erä-Pyhä. Kyseessä siis suomenkielisen historiallisen fiktion merkkimies. Mielellään hänelle attribuoisin myös Maunu Särkilahden piispakaudelle ajoittuvan tarinan Aulanko, joka julkaistiin syksyllä 1863 Hämäläisessä. (Mansikoiden ja mustikoiden ykkösosassa julkaistiin Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Pohjan-piltti, jota muistaakseni pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä historiallisena kirjallisena tarinana.)

Mitä Lindgren sai irti omasta ajastaan? Torpan tyttö alkaa viehättävällä pätkällä, jossa käydän läpi kirkonkellojen erilaisia soittoja ja ilmassa olevaa muutosta, josta esimerkkinä:

[Kansanjuhlissa] pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

Myöhemmin on kansanjuhlista pitkä kuvaus. Kansallisuuden lisäksi siellä korostettiin kielikysymystä.

Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin, niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se, jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.

Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.

Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se heihin, Onkiveteläisiin, koski.

Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia, niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan?

Vaatteista todetaan, että

Onkiveden seurakunnassa oli nimittäin tapa pitää kolmenlaisia vaatteita, nimittäin kirkkovaatteita, joita ei muualla käytetty kuin "kirkossa ja arkussa," pyhävaatteita, jotka muutettiin ylle kirkosta tultua, ja arki vaatteet.

Leikkuussa ja talkoissa oltiin tavallisesti pyhä vaatteissa. Sillä elonleikkuu oli juhla, jossa tapa vaatei enemmän siisteyttä kuin arkipäivinä.

Onkilahdella ei ollut penkkijakoa, mutta erityiset surupenkit:

Ruumiitten saattojoukot asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.

Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen, kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.

Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.

P.S. 1. Toisen fiktiivisen katsauksen maakuntaan tarjoaisi Theodolinda Hahnssonin Haapakallio: idyllin tapainen kuvaelma Hämeenmaasta (1869)

P. S. 2. Anton Wilhelm Lindgrenin faktaksi luokiteltava Kuvaelmia Suomen maakunnista V : Hämeenmaa (1864) on luettavissa Hämeenlinnan kirjaston Lydia-sivustolla.