Tervaa, lavantautia ja taloutta

Hajnal-linja. Wikipedia

Baltic Connectionsin kakkospäivä alkoi taas keynote/kirjamarkkinoinnilla, joka tällä kertaa oli erittäin informatiivinen katsaus Itä-Euroopan talouden keihtykseen viimeisen parin sadan vuoden aikana. Matthias Morys esitti ohimennen (minulle uuden) Hajnal-linjan ja veti rajan saksan kielen mukaan, mutta ei vedonnut edellisen puhujan tapaan keskiaikaan. Parin kymmenen tutkijan kanssa tekemäsä kirja tiivistyy Itä-Euroopan talouden jälkijättöisyyteen, johon kommunismi ei varsinaisesti vaikuttanut.

Ruotsin suurajan uudelleentarkastelua käsittelevässä sessiossa kuulin vihdoin Kaarlo Wirran sanovan muutaman sanan tervakauppaprojektistaan. Havaintonsa tervakomppanian ajan vaikuttajasta Amsterdamissa valaisivat Petter Sundia vääntäessäni mettimiäni juttuja huomattavasti. Eli jään mielenkiinnolla odottamaan jatkoa.

Seuraavassa sessiossa Sakari Saaritsa kertoi vielä kesken olevasta analyysistä Tampereen 1916 lavantautiepidemiasta. Käytettävissä on lähes 2500 potilasasiakirjaa, jotka on suureksi osaksi saatu yhdistettyä vuoden 1915 väestölaskentaan, joka kertoo yksityiskohtia asuinoloista. Tavoitteena on saada ymmärrystä yhteiskuntaluokkien (todennäköisistä) eroista.

Päivän viimeisessä sessiossa Valeria Lukkari pikakelasi opinnäytteensä Regional Wealth Inequality and Transformation of the Finnish Economy 1750-1900 tulokset, jotka perustuvat perukirjoihin. Riina Turunen ja Merja Uotila yrittävät historiallisen BKT:n korjaamiseksi kvantifioida kaupallisen käsityön määrää 1800-luvulla ja ovat aloittaneet käsityöläisten laskemisella. Alex Snellman puhui liittyen Krista Vajannon ja Jenni Suomelan kanssa kirjoittamaansa artikkeliin The Professorial Uniform of Elias Lönnrot: Russian Imperial Materiality in Finland.

Eniten ajatuksia herätti Kersti Lustin Viron maanviljelijöiden asemaa tarkasteleva tutkimus. Lust oli jäljittänyt viiden seurakunnan alueelta yhteensä tuhannen alustatilan viljelijöiden vaihtuvuutta. Seurakuntien sisällä kartanoiden välillä oli eroja eli joidenkin kartanonherrojen alle haluttiin ja pystyttiin jäämään. Myös seurakuntien välllä oli eroja niin, että syrjäisessä paikassa vaihtuvuus oli vähäistä. Joko ei ollut minne vaihtaa tai ei ollut tilalle tulijoitakaan.

Esitystä kuunnellessa tuli mieleen vuosia sitten tekemäni Kokemäen kartanon torpparien kartoitus, josta jäi kaikki analyysi tekemättä. Ehkä torppia vertailemalla olisi Knorringeista isäntinä jotain voinut sanoa, mutta Lustin laajempi (joskin lyhytaikaisempi) oli kyllä vakuuttavampi analyysi.

Elämä ilman valtiota?

Eilen käynnistyi yhteiskuntahistoriallinen konffa Baltic connections, jonka aloitti amerikkalainen James Robinson syksyllä ilmestyvän kirjansa markkinointiesityksellään. Oppineemman tuttavani mukaan se oli enimmäkseen ennen kuultua, mutta minä sain irti itselleni jotain uutta.

Robinsonin pääpointti oli, että jollain kriteerillä (joka siis meni minulta ohi) parhaimpia valtioita ovat ne, joissa kansalaisyhteiskunta ja valtiovalta pitävät toisensa aisoissa. Esimerkki valtiovallan ylenmääräisyydestä on Kiina historiallisesti sekä nykyään. Toiminut esimerkki valtiovallan olemattomuudesta puolestaan Nigeriassa antropologien 1900-luvulla dokumentoima kansa. Sen keskuudessa uskottiin, että menestys ja karisma voivat olla merkkejä noituudesta ja näin hierarkiaa eikä siitä juontuvaa hallintorakennetta päässyt syntymään.

Supermielenkiintoista, sillä en ollut koskaan (muistaakseni) kuullut esimerkkiä hierakiattomasta yhteiskunnasta. (Neuvostoliittohan sitä ei todellakaan ollut.) Siis on mahdollista, että kivikautiset yhteisöt esim. Suomessa välttivät sodankäynnin ja valtarakenteet sosiaalisilla normeilla. Pitänee testata avoimesta yliopistosta jossain välissä sosiaaliantropologian kursseja.

Esimerkkejä nykyvaltioista, jotka vastaavat Robinsonin onnistumiskriteeriä, ovat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Keski-Eurooppa ja Pohjoismaat. Robinson esitti niiden taustana olevan Rooman hallintokulttuurin rippeisiin yhdistyneet Tacituksen (enemmän tai vähemmän faktuaalisesti) dokumentoimat germaanien kansankokoukset. Jälkimmäisten jälkeläisenä hän mainitsi anglosaksisen kokouksen ja itselleni tuli tietenkin tutumpana mieleen Islannin Alþingi ja "omat" käräjämme.

Eli germaanisten heimojen/kulttuurin kautta karolingien valtakuntaan ja muutenkin pohjoiseen Eurooppaan levisi jollain tasolla yhtenäinen toimintatapa ja arvot. Jotka mahdollisesti selittävät maanantaisella reformaatioluennolla huomautettua yhteyttä germaaniheimojen asuinalueiden ja reformaation leviämisen kanssa. Sekä stereotyyppisiä työteliätä "kansanluonteita", joita ehkä normeina/arvoina olisi minun helpompi niellä. Varsinkin, jos juontuvat pakanalliselta ajalta, eivätkä ole reformaation tuotteita, kuten aiemman luennon keskustelussa esitettiin. Mutta mikä on milloinkin syytä ja mikä seurausta?

Ilmestynyt: Schildtit ja Spolstadin Hohenthalit

Jep, kesän 2017 sukututkimuksen läpimurto on nyt muokkaantunut kirjaksi. Siinä on vuonna 2007 julkaisemani kirjan Oksa Hohenthalien sukupuussa luvut Joachim Hohenthal vanhemmasta ja nuoremmasta sekä Klaes Jacob Hohenthalista kohennetussa muodossa. Mutta siinä missä aiempi kirja jatkui mieslinjaisesti mummoni isään, tämä kirja alkaa Joachim vanhemman vaimon isästä ja isoisästä.

Ja yhden sukulinjan tiukan seuraamisen sijaan jokaisesta sukupolvessa on alaluvut myös sisaruksille, joiden jälkeläisistä olen nostanut esiin niitä pitkälle matkanneita, joita olen lyhyemmin ihmetellyt jo blogiteksteinäkin.

Ensisijaisesti kirjaa voi siis suositella Suomen Hohenthalien juurista kiinnostuneille, mutta myös niille, jotka ovat kiinnostuneita ihmettelemään sitä, kuinka kauas toisistaan voivat 1620-luvulla eläneiden esivanhempien jälkeläiset päätyä. Enkä kirjassa edes maininnut, että joukkoon kuuluu yksi Suomen presidenteistä.

P. S. Kirjassa ei ole tietoa Suomen Hohenthaleista. Osasta heistä kerroin muutama vuosi sitten julkaisemassani kirjassa Hohenthalit painomusteessa 1762-1904, joka on edelleen saatavilla. Verkkokirjakaupoista kuten tämä uusikin.

Suomeksi sanottua

Johan Fredrik Randén oli yksi monista entisajan ihmisistä, jotka Wikipedian ja yleisen kirjaston puutteessa keräsi mittavan muistiinpanokokoelman. Randénin osalta siitä on myös ilmeisesti merkittävä osuus tallentunut Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin. Selasin lukuisia kirjoiksi sitomia kokonaisuuksiaan läpi ja totesin pääasiallisen sisällön olevan ruotsinkielisistä kirjoista tai sanomalehdistä kopioitua. Signumin DD 207H saanut erosi joukosta olemalla lähes alusta loppuun sanontoja, mutta kun nekin olivat ruotsiksi... paitsi etteivät sitten olletkaan.

Valokuvasin käsivaralta kaikki suomenkieliset tekstit. Parissa ruotsinkielisessä oli viitteitä 1840-luvun sanomalehtiin, joten kokoelmaa on työstetty tuolloin tai myöhemmin. Useiden murre vaikuttaa minusta varsinaissuomalaiselta, mutta en ole kieliekspertti. Käsialaa osaan lukea sen verran, että jätin puhtaaksikirjoituksen tekemättä muista kuin työekonomisista syistä. (Kuvan saa isommaksi ruudulle klikkaamalla sitä.)

Minna Canthin pöydän takaa

Ylläoleva valokuva löytyy monelta verkkosivilta ja oli julkisuudessa jo Otavassa 1/1915 kuvatekstillä "Skruuvipöydässä. Hanna Levander, Alma Tervo, Maiju-tytär, Minna Canth." Vietämme Canthin päivää, mutta marginaalin ystävänä kysyn "kuka oli Alma Tervo?"

Naisten äänessä 16/1912 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Alma Tervo oli syntynyt Oulussa ja hautakivensä kertoo päiväksi 12.2.1863. Tiedot vahvistuvat Oulun kasteluettelolla, johon Alma Johannan vanhemmiksi on merkitty kauppakirjapitäjä Heliodorus Jacob Tervo ja vaimonsa Agnes. Rippikirjasta näkyy, että Alma menetti äitinsä tammikuussa 1867 ja sai äitipuolen syyskuussa 1868. Jossain vaiheessa Alma on siirtynyt kummiensa Herman ja Maria Tervo kasvatiksi.

Sanomalehdessä Savo 3.8.1912 julkaistun muistokirjoitus kertoo, että Alma Tervo muutti vuoden 1885 tienoilla Oulusta Kuopioon

konttoristiksi Lignell & Piispasen firmaan, hän osoitti työssään erinomaista taitoa ja itsenäisyyttä, sekä innostusta ja näppäryyttä. Hänen työkykynsä ja intonsa tuli kohta käytetyksi muissakin harrastuksissa kuin kauppaliikkeen alalla. 

Vaikka hän oli käynyt ruotsalaista tyttökoulua, niinkuin useimmat tytöt siihen aikaan, oli hän mieleltään lämmin suomenmielinen. Kun suomalaista yhteiskoulua tänne hommattiin, oli Alma Tervo koulun perustajia. Hänen sujuva kynänsä teki hänet kuin luoduksi sihteerin tehtäviin, jona hän oli johtokunnassa alusta alkaen niin kauan kun hän oli paikkakunnalla. Kaikkia suomenmielisten yrityksiä paikkakunnalla hän kannatti. Hän oli Suomalaisessa seurassa, Konkordia-yhdistyksessä, Rouvasväen yhd., Naisyhd. toimivana ja vaikuttavana jäsenenä. 

Naisten ääneen kirjoittanut jatkaa

Muutettuaan Helsinkiin v. 1898, jossa hän palveli Suomen Merivakuutus O. Y:ssä, rupesi hän Naisasialiitto Unionin jäseneksi, toimi kuten ennenkin Konkordia liiton tilientarkastajana, oli mukana sortovuosien taistelussa j. n. e. 

[...] säilytti hän koko elämänsä pohjalaisen luonteen pääpiirteet: sen koruttomuuden, avomielisyyden, reippauden ja rakkauden vapauteen. Pohjalaista tulisuuttakin hänessä oli, mutta sen hän oli oppinut kovan itsekasvatuksen kautta pitämään aisoissa. Tämä seikka sekä hänen
myötäsyntynyt huumorinsa, hyväntahtoisuutensa ja hienotunteisuutensa tekivät hänen hyvin suosituksi seuraelämässä. Hän ei puhunut liikoja, mutta se minkä hän sanoi, oli aina hyvin sattuvaa ja osotti hänen ajatustensa selvyyttä. Kun tähän vielä tuli lisää hänen suuri vaatimattomuutensa, oli aivan luonnollista että hän sai paljon ystäviä, että esim. aivan ventovieraat niissä parantoloissa, joissa hänen viime vuosina täytyi terveytensä takia oleskella, liittyivät häneen.

Alma Tervo oli kuollessaan vain 49-vuotias, mutta oli ehtinyt kuolemaan valmistautua. Testamentissaan hän oli määrännyt "8,000 mk. annettavaksi Oulun vanhain kotiyhdistykselle säilytettäväksi Herman, Maria ja Alma Tervon lahjoitusrahastona, jonka vuotuisilla koroilla on valmistettava yksi tai useampi vapaapaikka kodissa varattomille ja kivuloisille naisille, jotka eivät olivat toimineet konttoritöissä tai muulla liikealalla. Samalla on neiti Tervo tahtonut kiinnittää kasvatusvanhempainsa kirjanpitäjä Herman Tervon ja tämän vaimon Maria Tervon muiston ei ainoastaan antamalla rahastolle heidän nimensä vaan myöskin vakuuttamalla heidän lähenneille sukulaisilleen etuoikeuden mainittuihin vapaapaikkoihin. " (US 16.11.1912)

Tilan omistus ei selviä rippikirjoista

Minulla on ikävä kutina, että olen kirjoittanut tästä aiheesta äskettäin, mutta ilmiselvästi kaipaan itse kertausläksyä: toisinaan rippikirjoissa näkee merkintöjä tilojen omistajista, mutta tavanomaisista kirjauksista ei kannata kehitellä tilan omistusketjua.

Tämä kävi ilmi, kun (kuten arvasin) jatkoin Abraham Stenfeltin selvittelyä, johon liittyi Siikajoen Kiviniityn tila ihmisineen ja omistajineen. Aloitin rippikirjoista, joissa Abrahamin isoisä näyttää koko tilan isännältä 1820-luvun alussa. Tilalleen tulee vävynsä, jonka kanssa mainitaan tämän veli. Joten reippaasti oletin, että tilan oli perinyt Abrahamin täti, jonka aviomiehen mukana sattui tulemaan veljensäkin.

Abrahamin asetuttua aloilleen ja mentyään naimisiin jo lapsensa synnyttäneen naisen kanssa, heidät merkitään omaksi taloudekseen Kiviniittyyn. Vaimon isä oli ollut aiemmin Kiviniityssä yhden talouden päänä, joten arvelin suoraviivaisesti, että Abraham viljeli vaimonsa perimää osuutta.

Mutta onneksi näin tarpeelliseksi kurkistaa henkikirjoihin. Niissä oli ulkopaikkakuntalaiselle häkellyttävä määrä kanssa-asujia, joten jonkinlaisen tolkun saamiseksi aloin etsiä tilalla asuneiden perukirjoja, jotka onnekkaasti on digitoitu. (Luonnollisestikin lainhuudot olisivat paras lähde, mutta niitä ei ole Siikajoen osalta vielä digitoitu.)

Ja näin selvisi Abrahamin isoisän perukirjasta (ja tarkemmasta kirkonkirjojen luvusta), että tämä oli vain pari viikkoa ennen kuolemaansa myynyt puolet Kiviniitystä Hailuodolta tulleille veljeksille. Kuolinpesä oli niin velkainen, että todennäköisesti veljekset ovat sittemmin ostaneet myös toisen puolikkaan. Ja vasta isoisän kuoleman jälkeen Abrahamin täti meni naimisiin hailuotolaisen kanssa.

Abrahamin omasta perukirjassa puolestaan nähtiin tarpeelliseksi rautalangasta vääntäen todeta, että hän ei omistanut muruakaan Kiviniitystä. Toisin kuin avioliiton ulkopuolella syntynyt tyttärensä. Ja näin oli ollut jo vuosia iemmin, sillä juuri ennen Abrahamin avioliittoa henkikirjassa on varsin erikoinen rivi, jossa kanssa-asuja on 5-vuotias tyttö, jonka talouteen kuuluu "isä" ja "äiti". Myöhemmin "isä" ja "tämän vaimo".

Toivottavasti saan aikaiseksi lainhuutojen metsästyksen, sillä tietenkin olisi mielenkiintoista nähdä minkälaisella kaupalla tyttö maat sai ja onnistuiko Abraham ehkä osan myymään. Lainhuudot pitäisi löytyä renovoituina Helsingistä, kun taas muita tämän projektin papereita pitäisi tämänhetkisen työlistan mukaan käydä katsomassa Kansallisarkiston Oulun, Vaasan, Hämeenlinnan ja Turun toimipisteissä. Mutta ei auta itku markkinoilla. Joko hutkitaan tai tutkitaan kunnolla.

Kuva: Kansakoulun lehti : kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle no 4/1917

Petter Viiliäisen rauhan tuova taisteluvaunu

Petter Viiliäinen syntyi, Olli Koistisen selvityksen mukaan (*), "talollisen Juhana Viiliäisen ja hänen vaimonsa Kristiina Rantosen poikana Nurmeksen Saramolla 30/8 1767". Hän oli osakkaana kotitalossaan vuoteen 1809 ja omalaatuisina koetuista toimistaan jäi muistiin yrityksensä istuttaa pajuja aidaksi. Englantilaisten vuosisatoja harjoittamalla tekniikallahan tämä on ihan toimiva ratkaisu, mutta Viiliäinen taisi jättää istutukseen.

Vasta luovuttuaan osakkuudestaan Petter solmi avioliittonsa 5.10.1811 toisen tilattoman kanssa. Pari vuotta tämän jälkeen, Napoleonin joukkoineen käytyä Moskovassa, Petter käveli Pietariin mukanaan piirros taisteluvaunusta ja kirjelmä keisarille. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Petter näytti kirjelmän suomenkielistä konseptia ja piirroksen kopiota Elias Lönnrotille, jonka matkakertomuksen mukaan

piirustus kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja, jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltiset, linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli tarpeellista, jotta joltisestikin niistä saattoi nähdä ja ampua. Etuosassa ja sivuilla oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.

Kirjelmässä, joka ruotsiksi käännettynä julkaistiin Helsingfors Morgonbladissa 6.6.1834, Petter selosti, että vaunua käytettäisiin kun koko Eurooppa yhdessä hyökkäisi Turkkiin ja saisi näin aikaiseksi pysyvän rauhan. Petterin ajatukset tulivat keisarille asti tiedoksi ja tämä lähetti Petterin kotiin 500 ruplan kanssa.

Tämä ei jäänyt Viiliäisen ainoaksi matkaksi vaan tiedetään hänen talvella 1832-33 käyneen Tukholmassa anomassa Oululle vapaamarkkinoita. Muistitieto kertoo muistakin reissuista, sekä siitä, että

Kun hänellä ei matkoillaan ollut ruokaa eikä rahaa ja kun hän ruotsin kieltäkin vain ymmärsi, mutta ei osannut puhua, oli hän huomannut varmimmaksi ruuansaantikeinoksi sen, että vain rupesi istumaan pöydän päähän, kunnes lopulta käskettiin syömään, muiden mukana.

Petter Viiliäinen kuoli 18.4.1834.

Petter Viiliäisen nimi on merkitty Nurmeksen kuolleiden kirjaan kahta kertaa suuremmilla kirjaimilla kuin tavallisten kansalaisten; niin oli tapana osoittaa kunnioitusta merkkihenkilöille. Vaimo kuoli 10 / 5 1846 kerjäläisenä keuhkotautiin.

(*) Olli Koistinen: Elias Lönnrotin matkat Ylä-Karjalassa paikkakunnallisilla henkilö- y.m. tiedoilla valaistuina. Suomi 3/1927