Satunnainen sitaatti syntymäpäivänsä tietämisestä

Hilda Käkikoski päiväkirjaansa 2.2.1904:

Näinä päivinä olen täyttänyt 40 vuotta. En varmuudella tiedä syntymäpäivääni: kastekirjassa on helmik. 6 p., mutta se on luultamasti sen pojan syntymäpäivä, joka kastettiin samassa vedessä kuin minäkin. Äitini sanoo, että olin syntynyt tammik. 30 p. ja siitä on kummien kirjoittama todistus Helsingin kirkonkirjoissa. Mutta nyt on minulla myös hämärä muisto siitä, että äitini olisi sanonut minun syntyneen sunnuntaina. Mainitsin sen viime vuonna ystavälleni Miss Frances Weissille (Tukholmassa), joka kysyi syntymäpäivääni. Hän kirjoitti minulle heti sen jälkeen saaneensa selville, että tammik. viimeinen sunnuntai 1864 oli - 31 päivä eikä 30. Hämmästyin ja vähän häpesin, mutta en huolinut muuttaa kirkonkirjoihin

Hilda Käkikoski kirjeittensä ja kirjoitelmiensa valossa. Toim. Tilma Haimari. 1913. s. 305.
Kuva ote Velikullan 11/1907 kannesta.

Juhannuksen tunnelmaa

En ole luonut blogiin asiatunnistetta juhannus, mutta julkaissut kuitenkin tähän aikaan vuodesta juhannusaiheisia tekstejä sekä kuvia:

• 2009 nostin SKVR:stä esiin yhden juhannustaian
• 2009 julkaisin myös sanomalehden kuvauksen Rauman juhannuksesta 1888
• 2010 kierrätysjulkaisuna Kuvaelma Juhannusillan vietosta maalla.
• 2011 sekalaisempaa juhannuksesta
• 2013 kahdessa osassa poimintoja Juhannus-Vekkulista
• 2015 kuvia juhannuksen vietosta

Kun edellisestä pidemmästä kierrätysjulkaisusta oli sentään pari vuotta niin rohkenen juhlistaa tätä keskikesää lainauksella Jalmari Finnen 1600-luvulle sijoitetusta romaanista Ylioppilaita: kuvaus pohjalaisista ylioppilaista Turun yliopistossa (1909). Finnen kuva Ampiaisesta 22/1910.

Kun kirkko oli koristettu, niin kävivät tytöt Juhannustaikoja tekemään, sitomaan rukiin olkiin erivärisiä lankoja ja lakaisemaan teiden risteyksissä, saadakseen edeltäpäin tiedon tulevan vuoden tapahtumista. Mutta tärkeintä kaikesta oli käydä uhraamassa ropo Muhkurin lähteeseen, joka oli Ison-Heikkilän takana Pahaniemen kylässä. Sinne oli kyllä matkaa, mutta eihän se tuntunut, kun joukolla mentiin. 

Illaksi oli kokoonnuttava Kupittaan lähteelle, sillä vanha, miesmuistia kestänyt tapa vaati, että lähteen luona niityllä oli tanssittava ja leikittävä. Siellä kävi laitumella kaupungin asukasten karja, siellä näki suuret joukot sikoja ja vuohia, ja moni viimeiseen vimmaan villitty pukki sai pakokauhun tyttölaumassa aikaan. Siellä Ringiuksen ja hämäläisen ylioppilaankin porsaat olivat. Kuumalla raudalla he olivat polttaneet nimikirjaimensa niiden selkään. 

Lähteen vedellä sanottiin olevan parantavan voiman, ja pitaalitautiset istuivat sen lähistöllä kesät pitkät. Mutta vesi ei ainoastaan parantanut, se myös loihti, ja samasta astiasta juotu vesi Juhannusyönä sitoi kahden nuoren mielet ainaiseksi toisiinsa. 

Varakkaat porvarit, yliopiston opettajat, aatelisherrat, kaikki olivat saapuneet lähteen luo, ja lähitysten istuivat he nyt palvelijoiden ja renkien kanssa kesäyön ihmeellisessä valossa, joka ei ole päivää eikä yötä. Kaikki yhteiskuntarajat hävitti kesän pisimmän päivän lumous. Ja hävisivät riitaisuudet eri ylioppilasosakuntienkin väliltä, eikä "Ruotsin koira", "hunsvotti" eikä muut samanlaatuiset sanat kaikuneet.

Mitä väliä on historialla ja eläimillä?

Tampereella julkaistiin alkuvuodesta Marko Nenosen juhlakirjaksi artikkelikokoelma Mitä väliä historialla? Toimittajien Tiina Miettinen ja Raisa Maria Toivo samannimisestä aloitusartikkelista näkyy, että tapaus Lepola ei ole vieläkään unohtunut. Ei ole maltettu/haluttu kuitenkaan kierrättää Marko Tikan termiä elämäntapahistoritsija vaan nyt "muisteluhistorian kokemusasiantuntijat tietävät toisin ja mielestään paremmin kuin tieteellisen historian tutkijat."

Yhä useammin harrastajahistorioitsija päätyy mediassa vastakkain ammattihistorioitsijoiden kanssa. Sama tilanne on virallisten lääketieteen edustajien ja vaihtoehtohoitoja tarjoavien kanssa.

Auts. Olenko huono harrastajahistorioitsija, kun en ole päässyt mihinkään mediaan riitelemään ammattilaisten kanssa? Pitääkseni yllä skismoja edes blogissani ihmettelen ääneen, että pitkien Austen-sitaattien lähteeksi on merkitty englanninkielinen kirja eli että artikkelin kirjoittajat ovat katsoneet itsensä ammattilaisia pätevämmiksi kaunokirjallisuuden kääntäjiksi. Wikipedian mukaan kyseisestä romaanista olisi ollut käytettävissä kaksi suomennosta.

Kirjan artikkeleista minua kiinnosti eniten (eli luin ainoana alusta loppuun) Tiina Miettisen ja Hilja Toivion Jalorotuisuuden juurilla. Ihminen ja hevonen. Miettinen aloitti kuvaamalla eurooppalaisen aatelin sukukäsityksiä ja sukupuukirjauksia, jotka huipentuivat näkemään aatelin "omana ihmisrotunaan, joka oli osa Jumalan säätämää yhteiskuntajärjestystä, mutta samalla vuosisatoja kestäneen jalostuksen tulosta.".

Tämän jatkumoksi voidaan nähdä englantilaisen kotieläinjalostuksen uusi teoria ja käytäntö 1700- ja 1800-luvun vaihteesta eteenpäin. Lopettettiin "eri eläintyyppien risteytykset" ja aloitettiin kotieläinten jalostus erillisinä rotuina. (Tässä Toivion osuudessa terminologia hieman horjuu ja minulle jää epäselväksi oliko hänestä "rotuja" olemassa ennen tätä jalostusmallia.)

Ruotsalaisesta 1800-luvun sanomalehdestä leikkaamani vitsi

kertoo ajan kansanviisaudesta, mutta toisaalla rotujalostuksesta sikisi samoihin akoihin ajatus, että aiempaa tieteellisemmällä jalostuksella saataisiin aikaan parempi ihmis"rotu". Ja näin syntyi eugeniikka.

Ihmisten ja eläimien historia kietoutuu monin tavoin yhteen ja siitä(kin) on kai kyse Turun linnan äskettäin avautuneessa näyttelyssä Outo luonto – Ihmisen ja eläimen yhteinen polku. En ole vielä sitä nähnyt, toivottavasti saan tilaisuuden. Odotan innolla myös syyskuun näyttelyä Museum on nonhumanity –Epäihmisyyden museo.

Verkossa on auennut Suomen kennelliiton koiramuseo. Johanna Viitanen on perustanut verkkojulkaisun Eläinesseet, jossa käsittellään eläinten ja eläinsuhteen tutkimusta. Ensimmäisessä esseessä Jos luut puhuisivat Viitanen kirjoittaa hevosen historiasta Suomessa. Tähän ja Toivion tekstiin liittyen mainittakkoon vielä Anna Ettalan gradu Suomenhevosen geneettisen vaihtelun arviointi sukupuutiedoista.

Molemmat kuvat Teuvo Pakkalan kirjoittaman aapisen kuvituksesta. Ainakin alempi Venny Soldan-Brofeldtin kynän jälkeä.

Kummitukset ylittivät kynnyksen

Maaliskuussa Kari Hintsala linkitti FB:n Skepsis-ryhmään Vantaan Sanomien uutisen, jossa kummituskierroksia pidettiin ennakkoluulottomana ja rohkeana hankkeena, joista muut kunnat voisivat ottaa mallia. Kiirehdin kommentoimaan, että "Uskalias on hieman hassu sana, kun Helsingissä kummituskävelyt on myyty jatkuvasti loppuun." ja jäin toiveikkaana odottamaan, että Skepsis-henkiset teilaisivat tämän höpsötyksenä pitämäni ilmiön.

Mutta ei. "Nuo kävelyt kuulostavat kivalta tavalta levittää kansanperinnettä ja -tarinoita." Levittäisivätkin kansanperinnettä, mutta onko kukaan 2000-luvulla kuullut tarinoita nähdyistä tontuista tai kirkonväestä? En minä ainakaan. Vaan kerta toisensa jälkeen mystisiä ääniä ja tuntemuksia, kuten Werstaan kierroksellakin Museoiden yönä.

Se, että huumorintajuni tämän teeman suhteen on täysin loppu, selvisi tänään kun tuttavani jakoi 0100100:n mainosvideon. Siinä nimetön museolehtori Kuopion kulttuurihistoriallisessa museossa toteaa "Täällä on kaikenlaista semmoista - ääntä. Tuntuu, että tässä kävisi joku."

Tässä vaiheessa oltiin vielä Werstaan linjoilla. Mutta sitten kysymykseen "Jos museon käytävillä liikkuu levottomia sieluja, keitä he ovat?" ei riittänyt vastaukseksi rakennusmies nimeltä Matti vaan museolehtorille oli kirjoitettu repliikki "Ja täällä on muotokuva Kustaa Killisestä, joka oli kuopiolainen vaikuttaja. Ja hänestä on myös arveltu, että voisiko hän olla jonkinlaisena haamuna täällä museossa."

Tässä vaiheessa sain hepulin, sillä Killinen on Kokemäen vuosiensa takia minulle "tuttu", jonka elämäntyössä on arvostamista ja kertomista ilman mitään satuiluja. Eikä niitä haamujuttuja tarvitsisi kertoa niistä muistakaan ihmisistä, joiden elämät ovat omalla tavallaan yhtä arvokkaita. Ei kaupunkierroksilla, ei museo-opastuksissa eikä näitä parodioivissa mainoksissakaan.

Kuva Arthur Conan Doylen hengestä kuvattuna spritismi-istunnossa - mukamas. Nationaal Archief

Miten kellot saatiin ennen aikaan?

Minun lapsuudessani ja nuoruudessani oli vielä neiti Aika, jolle soitettiin, kun ei jaksettu odottaa radion aikamerkkiä. Mutta miten kellot saatiin (joten kuten) aikaan ennen tätä?

Eipä ollut tullut mieleen, että käytettävissä oli (myös lapsuudesta tutut) almanakan antamat auringon nousu- ja laskuajat. Tosin jos halusi kellon aivan oikeaan aikaan niin ajoitus Helsingin mukaan heitti minuutteja sekä itäisessä että läntisessä Suomessa. Maanmiehen ystävä selosti 13.4.1844 mistä tämä johtui sekä korjaukseen vaatidittavat laskelmat, jotka alkoivat siitä, että "päivän seisomisen aikana, Juhannuksena eli jouluna, pannaan siihen paikkaan johon päivä sopii paistamaan yksi 2-3 tuuman pituinen neula eli puikko pystyyn: puukstaavi a. Sen ympäri vedetään cirkeli niinkuin kuvaus näyttää."

"Kuin nyt puikon pään kuva tapaa tämän cirkelin edellä puolen päivän, niin siihen tehään merkki, ja samalla tavalla myös jälkeen puolen päivän. Näitten merkkein keskivälissä pitää sitten puolipäivän piirin a b olla. " "Tämmönen piiri näyttää nyt joka selkiä päivä, kuin puikon kuva tapaa sitä, puolen päivän." Eli on saatu aikaan aurinkokello, jonka hienosäätö jutun lopussa menee yli ymmärrykseni.

Helsingissä päästiin helpommalla. Auringonnousun aika täsmäsi todellisuuteen ja lisäksi verkkosivujen kertoman mukaan näytettiin Helsingin observatorion "tähtitornista helsinkiläisille aikamerkki, kun joka päivä tornin huipulla pudotettiin aikapussi alas tangostaan tasan kello 12." "Korkealta, puuttomalta kukkulalta merkki näkyi kaupungillekin hyvin. Aseman kellokin rukattiin aikapussin mukaan oikeaan aikaan. Observatorion päällikkö Päivi Harjunpää kertoo, että tieto lähetettiin lennättimen avulla muille asemille. Laivoille aikapussi tarjosi virheettömän navigoinnin, jolle pontta antoi myös Katajanokan kanavan rannalta ammuttu kanuunanlaukaus." Aikapussi on ainakin vuonna 2012 ollut esillä observatoriossa.

Useat yritykseni löytää tästä päivittäisestä toiminnasta maininta sanomalehdistä ovat epäonnistuneet. Missään ei ole myöskään tullut vastaan sen loppumisen ajankohtaa.

Sisämaan asunnoista ja pieneliöistä

Georg Ståhlberg kirjassaan An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom. Written by a gentleman who was a Swede kuvaa Suomen pohjoisten tai koillisten maakuntien asumuksia.

Pirttien hirsirakenteisuus ja koristelemattomuus oli mainitsemisen arvoista brittiyleisölle.

Koska ostotavara on pitkän matkan päässä kuten aiemmin todettiin, ei taloissa ole ikkunoita tai tiilisiä savupiippuja rautaosin.

Savupirtin lämmitys tehtiin kerran päivässä, yleensä aamulla.

Valaistukseen käytettiin savuttavia päreitä, joita ilman talvella pärjättiin vain pari keskipäivän tuntia.

Tämä kaikki on suomalaiselle historianharrastajalle tuttua, kuten myös talviasuminen yhdessä yhteisessä huoneessa jopa kolmenkin perheen kesken.

Rikkaammilla on kaksi huonetta, mutta niitä tuskin koskaan käytetään yhtä aikaa. Ståhlbergin esittämä syy tähän yllättää. Syöpäläisten torjunta.

Tutkittua tietoa historiankirjojen suomettuneisuudesta

Arno Kotro julkaisi blogissaan tänään perusteellisen katsauksen 80-luvulla käytössä olleeseen Historia ja me -oppikirjasarjaan, josta löytyi nykysilmin monenlaisia vinoumia itäänpäin. Kommenteissa hän toteaa, että on "vaikea kuvitella että ainakaan oppimateriaaleissa olisi nykyään yhtä isoa systemaattista vinoutumaa johonkin suuntaan". Elää ja näkee.

Kotron tekstin lukenut Matti Pesu kysyi Twitterissä "Onkohan esim. opinnäytetyötasolla perauttu vanhoja oppikirjoja läpi? Olisi yksi tapa tutkia suomettumista."

No, tottakai on. Ja koska olen vuosi tolkulla kopioinut verkossa julkaistujen opinnäytteiden linkkejä tänne blogiini löysin suhteellisen vaivattomasti neljä esimerkkiä:

• Huhta, Kari: Suomalaisten maantiedon oppikirjojen Neuvostoliitto- ja Venäjä-kuva 1945-2005. 2006
• Tuikkala, Ilpo: SIIRTOMAASTA AINOAKSI SUPERVALLAKSI : YHDYSVALTAIN KUVA SUOMALAISISSA LUKION HISTORIAN OPPIKIRJOISSA 1982 - 2006. 2013
• Puranen, Marja: Oppikirjat todellisuutta rakentamassa - Neuvostoliitto-kuva peruskoulun historian oppikirjoissa 1973 - 2013. 2014
• Ylinen-Luopa, Taru: Politiikka ja hallinto oppikirjamuutosten taustalla : Neuvostoliiton kuvaus Otavan 8. peruskoululuokan historian oppikirjoissa 1970-luvulla. 2015

Kävely 1680-luvun Helsinkiin

Aloitettuani popularisointikurssin harjoitustyön kirjoittamisen huomasin, että Helsingin keskusta riittää kierroksen aiheeksi. Eli yli jäi jo luonnosteltu ja kävelty(!) osuus Vanhastakaupungista Hakaniemeen. Ettei menisi täysin hukkaan julkaisen täällä, jossa tarkoituksenani on myös julkaista harkkatyö sen palauttamisen jälkeen. Joten tervetuloa (vai pitäisikö sanoa tervemenoa?) kävelylle 1600-luvun lopun Hämeentiellä.

Aloitamme Viikintien, Koskelantien ja Hämeentien risteyksestä, jonka teiden vastineet olivat samoilla paikoilla 1680-luvulla. Vasemmalta tuli tie Pikku-Huopalahdesta, jossa se oli erkaantunut Turusta Helsinkiin vievästä tiestä. Oikealle lähti tie Viikkiin ja kohti Porvoota. Silmien ulottumattomissa, Malmin kohdalla, Porvoon tiehen yhtyi pohjoisesta Hämeenlinnasta Helsingin pitäjän kirkonkylän kautta kulkenut Hämeentie. Nämä pääväylät olivat aivan eri tasoa kuin nykyaikaiset tiet, mutta useimpia pystyi 1600-luvun lopussa kulkemaan kärryillä. Kulkijoilla ei ollut käsissään karttoja vaan reitti piti tuntea tai luottaa siihen, ettei mikään johdattaisi harhaan jo aloitetulta tieltä. [Näiden teiden historiasta aiemmassa blogitekstissäni. Teiden käytöstä yleensä luin Marko Nenosen artikkelia Kulkijan taival kirjassa Maata, jäitä, kulkijoita.]

Kolmesta tiestä kohti nykyistä ja menneisyyden Helsinkiä vie Hämeentie. Ennen varsinaisen matkanteon aloitusta poikkeamme siltä Vanhankaupungin koskelle seuraten Tekniikan museon ja Voimalamuseon viitoitusta. Kosken nimi viittaa Helsingin alkuperäiseen paikkaan, joka on Hämeentien toisella puolella, mutta koski oli merkityksellinen helsinkiläisille senkin jälkeen kun kaupunki 1640-luvulla siirrettiin (tai perustettiin uudelleen) nykyiselle paikalleen.

[Tästä puuttuu selostusta kosken myllystä tai mitä ikinä toimintaa 1680-luvulla tiedetäänkään olleen. Mylly ja edellä mainittu tie näkyvät vuoden 1687 kartan osakopiossa Geometrisk afritning öf:r Wijks Ladugårdh belegen i Borgå lähn och Helsing sochn (Helsinki Ic* 91/- -). Vanhankaupunginkoskesta kiinnostuneille sopii tässä yhteydessä myös mainostaa Mikael A. Mannisen blogia Lastuja Vantaanjoen historiasta.]

Kosken kuohuista tielle palattuasi voit katsahtaa oikealle Vanhankaupungin maastoon ja jatkaa sitten Arabiankadun risteykseen. Raitiovaunupysäkin takana oleva kallioleikkaus on moderni ja 1680-luvun ohikulkija olisi nähnyt tämän pienen kukkulan kokonaisena. Jos hänellä oli hieman paikallistietämystä, niin kukkulan menneisyys hirsipuun paikkana oli tuttu. Käyttö teloituspaikkana loppui kaupungin muuttaessa, mutta paikannimi jäi karttoihin ja varmaan muutenkin käyttöön.

[Paikannimi näkyy ainakin vuonna 1774 tehdyssä kartassa Kumpula / Gumtäckt; Isojako metsämailla 1774-1774 (B7Helsinki:10/3-5). Hirsipuukallion esittelyä luin Marko Leppäsen blogitekstistä ehtimättä muiden lähteiden pariin]

Jatka Hämeentietä kunnes se kohtaa Kustaa Vaasan tien, joka kannattaa ylittää ennen matkan jatkamista Hämeentiellä. Noin sadan metrin jälkeen voit oikealla nähdä Kumpulan kartanon päärakennuksen tai puiden ollessa lehdessä sen julkisivun päätykolmion. Samalla suunnalla oli 1680-luvullakin Kumpulan säterikartano ja muut tilat. Tämä oli viimeinen kylä ennen Helsingin kaupunkia.

[Kumpulan ylhäinen yksinäisyys näkyy m.m. kartasta Charta öfr Gambla och Nija Helsingfors varande ägor. (Helsinki Ic* 11/- -). Kumpulan verkkotiedoista aiemmassa blogitekstissä.]

Jatka Hämeentietä ja pysähdy Mäkelänkadun risteyksen jälkeen sillan oikeaan reunaan. Etuoikealla näkyy pieni Dallapén puistikko. Sen paikalla oli 1680-luvulla Sörnäistenjärvi, josta laski nykyisen metroradan suuntainen joki mereen. Ainakin 1700-luvulla sen ylittäminen vaati sillan.

[Järvi ja silta näkyvät edellä linkitetyssä vuoden 1774 kartassa. Järven sijainti nykymaantiedossa Wikipedian mukaan "nykyisessä Vallilassa, entisen Pasilan konepajan alueesta hieman kaakkoon Harjun ja Vallilan nykyisten kaupunginosien välisellä tasangolla, osittain nykyisen Dallapénpuiston kohdalla." ja Helsingin kaupunginmuseon arkeologin tekstissä "Dallapénpuiston paikkeilla ja sen eteläpuolella Aleksis Kiven kadun päällä"]

Jatka Hämeentietä kunnes olet sen nykyisessä päätepisteessä eli Siltasaarenkadun risteyksessä.

Kesäkuuta

6.6.

• Holger Weissin kirja orjuudesta Ruotsin lipun alla julkistettiin Ruotsin lipun päivänä. Mielenkiintoinen valinta.
• Puhuin ruotsia ja toivotin työn ilon sijaan työn menetystä. Tajusin puoli tuntia myöhemmin. Aina kannattaa yrittää?

7.6.

• Saksalaista kansallispukukulttuuria esittävä video päättyi hääkruunuun, joka muistutti suomalaista

• Kaikki tekivät oman osansa ryhmätyöstä, mutta ei sovittu miten vedetään yhteen. Purku puolentoista tunnin kuluttua. #kesäyliopisto
• Lyyli Säilä, taidemaalari Salosta

8.6.

• Susanna kaipasi varoituskylttejä ruumisarkkukuville @Kaupunginmuseo. Sillä museossa pitää vaan olla mukavaa.
• Koltista kertova elokuva Kuun metsän Kaisa esitelty @Voima_lehti
• Onni on tuttu kirjastonhoitaja, joka välittää kirjastani positiivista lukijapalautetta.

10.6.

• Piikittelin blogitekstissä Finnaa, mutta lukija oli ymmärtänyt 1800-l pelimarkkinoinnin olemattomuuden kritiikiksi. #rinnakkaistodellisuus
• Tunti aikaa keksiä vaatetus väitöskaronkan jatkoille. Onneksi on edellisen karonkan vaatteet vielä laittamatta pois. Käynee tähänkin?

11.6.

• Olenko jo kertonut, että 8-vuotiaana olin Trooping of the colour -paraatin kenraaliharjoituksen yleisössä. Ellun sijaisena joku lapsistaan.
• Historioitsijoiden FB-ryhmässä kaivattiin karttaa esitykseen. Etsin linkkejä vapaasti käytettäviin kuviin. "Ei", kun pitäisi olla ppt:ssä!

12.6.

• Kirjabloggaaja [Juha Makkonen] nosti esiin 5 tietokirjaa ja 5 tietosivustoa. Lopussa oli minulle iloinen yllätys.

13.6.

• Onko "Et voi käyttää kuvaa kaupallisiin tarkoituksiin" ~ CC BY-NC vai ihan muuta? Mitä? [Helsingin kaupungin taidemuseo ei suvainnut vastata kysymykseen.]

14.6.

• Syntyikö kaupungissa omia sananparsia?

17.6.

• 1800-luvun kansannaiset lukutaidon opettajina eli taannoinen bloginostoni Anna Kuisminin jalostamana artikkelina

18.6.

• Onpa sananparrella taas ikävä tavallinen käyttötapa. #Kokemäki

• Ruth Kedzie Wood: The tourist's Russia (1912)

19.6.

• Turussa amerikkalaisen silmin. C. A. Stoddard: Across Russia (1899) 

[Samasta kirjasta hieman aiemmin:]

Kustaa IV Aadolf Jokioisten kautta Parolannummelle

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.
Edellisessä osassa saimme kuninkaallisen seurueen Turusta Hämeentielle. Åbo Tidning mainitsi 19.6.1802 Jokioisisten kartanossa yöpymisestä. (Jokioisissa olen käynyt minäkin, kerran ja toi-sen.) Nykyisen päärakennuksen rakentaminen aloitettiin 1794 eli se oli melko uusi kesällä 1802.

Jokioisten kartano kirjassa Finland framstäldt i teckningar

Vuonna 1794 otetun palovakuutuksen (joista mainitsin keväällä) mukaan alakerta näytti tältä

DA-2015-002929-k03357002

Ja yläkerta tältä

DA-2015-002928-k03357001

Posttidningar 28.6. ja 5.7.1802 (leikkeet alla) täydentää, että kuningas ja kuningatar myös katsastivat paikkakunnalla kangastehtaan, sahan, myllyjä y.m. Palovakuutusasiakirjoihin on dokumentoitu patojärjestely vuonna 1799.

DA-2015-002924-k03355001

Sekä kehräämö ja toinen (?) pato 1800

DA-2015-002963-k03732001

Jokioisista matkustettiin Parolannummelle, jonne kuningaspari seurueineen saapui 17.6.1802 iltakuudelta. Åbo Tidningin (30.6.1802) mukaan kuningas jäi leiriin, mutta kuningatar jatkoi ja jäi Hämeenlinnaan.

Åbo Tidning raportoi 10.7.1802, että kuningas jätti armeijan iltapäivällä 18.6.1802 ja siirtyi Hämeenlinnaan. Seuraavana aamuna kello kahdeksan hän lähti kuningattarensa kanssa kohti Helsinkiä. Mutta Postitidningarin raportointi kertoo muuta. Kuninkaan nimipäivää vietettiin 23.6. leirissä, jonne oli tullut kuningatarkin. Suuri sotasimulaatio oli ollut tarkoitus pitää 25.-26.6., mutta sen esti sääolot. Vielä 27.6. oltiin Parolassa.