Teemaviikoista ja kasvokuvista

Tämä viikko oli valtakunnallinen mediataitoviikko. Hankkeen verkkosivuilla on oppituntimateriaali Kuvia sinusta ja minusta, jonka sisältöön liittyy etusivulta saatava juliste "Otin kuvan kaverista ja haluun laittaa sen nettiin. Mitäs nyt". (Jotain voisi tähän väliin kommentoida verkkosivuista, joiden osiin ei voi luoda linkkejä ja oppimateriaaleista, joilla ei ole CC-lisenssiä.)

Julisteen ohjauksen mukaan kaverin kuvan verkkoon laittaminen on OK, jos kuva on hyvä, ja kaverilta on lupa ja kuvasta ei voi seurata harmia tai draamaa. Pitää olla myös varautunut siihen, että kuka tahansa voi jakaa kuvan ja lopuksi "Jos tuntuu, että kuva sais isoäitis punastuun, niin on suuri mahdollisuus, että joku muukin pitää kuvaa epäsoveliaana."

Mutta entäs jos kuva on isoisoäidistä, joka on kuollut jo ennen kuin itse synnyit? Mitä menneisyyden pari olisi ajatellut siitä, että Elkan työntekijä nosti heidät esimerkiksi "koetellusta, kestävästä ja turpeeseen sidotusta juurevasta rakkaudesta, jolle nykyinen vaalenapunaiseen utuun ja tinapaperiin kääritty hiilihydraatti-rakkaus on ehkä vieraampaa.". Anneli mietti tällä viikolla tätä ja totesi "Ehkä en kuitenkaan välttämättä haluaisi vaikka isoäitini kuvaa johonkin ihan vieraaseen yhteyteen." ja "Pahinta siinä, että joku julkaisisi oman (vaikka jo kuolleen) sukulaiseni kuvan toisessa yhteydessä, olisi, jos kuvaa kommentoitaisiin asiattomasti."

Herättää kysymyksiä. Mitähän ne kaikki nimettömät kasvot, joita olen käyttänyt täällä kuvituksena ajattelisivat päätymisestään (teoriassa) maailmanlaajuiseen julkisuuteen? Tai mitä mieltä olisivat ne menneisyyden henkilöt, joiden kuvien päälle myös tällä viikolla käynnissä olleella "ilmaisella viiden päivän kulttuurilomalla Eurooppassa" (FB-sivu) liimailtiin "heidän" ajatuksiaan?

(Myönnän, harkitsin osallistumista. Mutta halusin etsiä oman pohjakuvan. Monesta muusta palvelusta se olisi käynyt ripeästi, mutta Europeana-allergiaani on syy.  Katso näyttökaappaus, joka on vain murto-osa samannäköisistä hakutuloksista, joiden kuvat olivat useamman klikkauksen takana.)

Slatessa Rebecca Onion kritisoi Twitterin vanhoja kuvia tarjoavia (erittäin suosittuja) tilejä. Hän oli todennut materiaalin itseään toistavaksi. Kuvien lähteitä ei kerrota, osa otoksista on paljastunut väärennöksiksi.

By failing to provide context, offering a repetitive and restricted view of what “history” is, and never linking to the many real historical resources available on the Web, these accounts strip history of the truly fun parts: curiosity, detective work, and discovery.

Kun kuvissa ei ole lähdetietoja, on niistä (jokseenkin) mahdotonta löytää lisätietoa. Tämä harmittaa itseäni suomalaisissa kuvia pursuavissa FB-sivuissa. Erityisesti lehtileikkeiden yhteydessä olisi "kiva" nähdä lähdeviite.

P. S. Heräsi kyllä tällä viikolla hupilehti Tuulispäätä selatessani ajatus tarjoilla sen kuvia ja vitsejä isompana klimppinä jollain kanavalla. Mutta niiden löytäminen alkuperäisessä yhteydessään oli itsestäni niin hauskaa, että onko reilua viedä ilo muilta? Sorruin kyllä laittamaan yhden sukututkijoille ja historiantutkijoille läheisen aiheen blogin FB-sivulle.

"Esimerkki siitä, miten haastavaa/vaikeaa/mahdotonta on asiakirjojen perusteella arvata millä nimellä menneisyyden henkilöä on kutsuttu.
"En minä ookkaan paljas Viija, minoonkin Serafiija., sano Lapposka lukemaan huudettaissa." (Tuulispää 1/1907)"

Tilanhoitajan uraa

Jos sattuisit kaipaamaan 1900-luvun alussa koottua matrikkelia Suomen metsänhoitajista niin älyäisitkö hakea Kansalliskirjaston digitoimista aikakauslehdistä Suomen metsänhoitoyhdistyksen julkaisuja. no 23/1906? Itse en ainakaan ja törmäsin matrikkeliin aivan sattumalta.

Elämänkerrat eivät olleet lyhyimpiä mahdollisia ja yksi yhteys Kokemäellekin löytyi. Knut Ferdinand Regnell oli syntynyt 21.3.1837 Kokemäenkartanossa, jossa isänsä Per Erik oli tilanhoitajana. Kurkistus rippikirjaan kertoo, että perheen oleskelu Kokemäellä oli varsin lyhytaikainen. He olivat tuleet Yläneeltä vuonna 1836 ja lähtivät Orimattilaan vuonna 1837.

Yhteydet Kokemäen ja Yläneen välillä tähän aikaan liittyivät Sahlbergeihin, jotka omistivat maatiloja molemmissa pitäjissä. Oliko sama syy Regnellien muuton takana?

Näköjään, sillä avioituessaan 30.9.1823 mademoiselle Wilhelmina Carolina Hällstenin kanssa Per Erik oli Sahlbergin omistaman Uudenkartanon pehtoori. Esikoisen kasteen aikaan Per Erikin titteli on muuttunut tehtailijaksi, mutta suhteet professori Carl Reinhold Sahlbergiin ovat kunnossa, sillä hän on kummien joukossa.

Rippikirjassa nuoripari oli Uudessakartanossa vuosina 1824-25, 26 (?), Uudenkartanon kangastehtaalla 1827-30, Tourulassa 1830-31 ja 1833-35. Tourulassa, jonka rippikirjan mukaan omisti turkulainen kauppias Kingelin, Per Erik oli pehtoorina. Hän sai osaamistaan esille Åbo Tidningarin numerossa 3.2.1836, jossa julkaistiin hänen kirjeensä Tourulan ojitusten hyödyllisyydestä. Liekö tästä auennut tie Kokemäenkartanoon?

Maanmittaushallitus - Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - Kokemäki - Kokemäen kartano; Peltokartta ja selitys 1834-1834 (A41:24/1-3)

Tämän Ruotsissa 1798 syntyneen miehen uran jatkoa en Orimattilasta löytänyt. Mutta Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa on poikansa Karl Vilhelm ja tässä yhteydessä Per Erikin sanotaan olevan Hämeenlinnan linnanvouti.Mitähän moinen teki 1840-luvulla?

Kokemäenkartanoon tuli sittemmin paljon ruotsalaisia maanviljelysosaajia. Onkohan tätä muuttoliikettä 1800-luvulla isommassa mittakaavassa jo tutkittu?

(Per Erikin vaimo oli rippikirjojen mukaan syntynyt Turussa 12.1.1801. Tarkemmin sanottuna kuitenkin Paimion Räpälässä vänrikki Joh. Gust. Hellsténin ja Johanna Fredr. Sevonin tyttäreksi.)

Kylän toimellisin ihminen

Pietari Päivärinnan kirja Jälkipoimintoja II: Omistaan eläjiä on nykyään saatavilla Lönnrot projektin sivuilla. Ei ollut silloin kun esittelin kylän laiskinta miestä, mutta nyt voidaan verkkojulkaisun tuella käsitellä tarinan Kylän toimellisin ihminen. Kyseessä tietenkin nainen.

Hän oli näöltään noin neljänkymmenen vuoden ikäinen roteva nainen. Pitkänsolakkana seisoi hän siinä, ja vaikka hän oli nokisessa työssään jotenkin siintynyt, loisti hänen kasvoissaan kuitenkin täydellinen naisellisuus. Hänen kasvonsa ja koko ruumiinsa oli täyteläinen, ja hänen olentonsa osoitti terveyttä, hyvinvointia ja mielenmalttia.

Ilmari Havun (Pietari Päivärinta, kirjallisuushistoriallinen tutkimus s. 143-144) mukaan oli selvää, että näin esiteltiin Aitta-Priita eli Briitta Kaisa Mikontytär Aittaniemi (s. 1829, tullut Kokkolasta 1868, k. 1905).

Aitta-Priita oli lyhyt, vahva ihminen. Hän viljeli kaupungin maata pohjoiseen menevän maantien varrella ja veti sinne hevosella risukasoja ja puunkuorta, jotka sitten poltti höysteeksi. Hän harjoitti elinkeinonaan myös lehmien hoitoa laitumella ja elukoiden parantelua. Päivärinta on kuvausta tuntuvasti muutellut ja ymmärtääkseni tehnyt Priitasta miesmäisemmän kuin hän todella oli.

Ilmeisesti kaupungilla tarkoitetaan Raahea. Havu mainitsee aviottoman pojan Kustaa Adolf. Sopiva kastemerkintä löytyy lokakuussa 1841 Raahesta, äitinä "Dej. Britha Caisa Pyhäluoto". Nimeen Aittaniemi saan kiinni Havun mainitsemalla veljenpojalla Kaarle Aukusti (s. 1852). Hänen isänsä on kastemerkinnän mukaan Carl August Aittaniemi. Pieni googlailu ja hiskeily viittaa siihen, että Brita Kaisa on syntynyt Kokkolan Långön kylässä 22.4.1829 isänään "Michel Michss. Storkrokvik", joka on sittemmin muuttanut Raaheen. Mikä ei edelleenkään auta Britan löytämisessä kirkonkirjoista.

Havun tieto ulosmuutosta Kokkolasta 1868 sentään saa vahvistuksen listoista: syyskuussa rippikirjan sivulta 309, josta näkyy tulo Raahesta 1864. Vastaavaa ulosmuuttoa ei näy Raahessa 1863 eikä 1864, sillä eihän tämän helppoa ole tarkoitus olla. Rippikirja sentään vahvistaa syntymäpäivän Kokkolassa. Kokkolan maaseurakunnan kanssa minulla on ollut joskus ennenkin ongelmia eikä nytkään oikeaa paikkaa eli langanpäätä löydy Britan elämän seuraamiseksi.

Kuva Tuulispää 28.4.1905

Kommentti talouselämän vaikuttajista

Parhaillaan on käynnissä Suomen talouselämän vaikuttajat -verkkojulkaisun julkistamisseminaari.Täh? pääsi minulta kun siitä ensimmäisen mainoksen näin eikä Tapio Onnelan (tiedotteesta kopioima?) teksti Agricolan uutisissa selvennä sekaannustani. Julkistaminen kokonaisuudelle, joka on ollut verkossa iät ja ajat? Pettääkö muistini?

Ei. Internet Archive (toistaiseksi?) näyttää tilanteen 9.9.2009, jolloin talouselämän vaikuttajia oli jo jonkin verran verkossa.

Nelisen vuotta artikkeleita on siis voinut vapaasti käyttää (ja olen niihin muistaakseni täällä linkittänytkin) ja nyt ne on "julkistettu" maksumuurin taakse.

Ilmeisesti alkuperäistä laajempana kokonaisuutena. IA:n kaappauksista projektin kehitys on jossain määrin jäljitettävissä. Tuossa syksyn 2009 sivustossa kerrottiin:

Talouselämän vaikuttajat -hankkeessa kirjoitetaan kaikkiaan yli 2 300 elämäkerta-artikkelia suomalaisen talouselämän julkisen tunnustuksen saaneista vaikuttajista 1700-luvulta 2000-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee artikkelit ensin verkossa viimeistään 2010.
Uusin kokoelma kattaa 266 Ruotsin ja Venäjän vallan ajan vaikuttajien pienoiselämäkertaa. Vuonna 2008 valmistui hankkeen ensimmäinen osajulkaisu, joka sisälsi 291 itsenäisyyden ajan vuorineuvoksen elämäkertaa. Kaikki artikkelit ovat vapaasti luettavissa.

Tekstiä oli täydennetty 25.1.2010 mennessä virkkeellä

Toukokuussa 2010 julkaistaan kolmas kokonaisuus, joka sisältää kaikkien maanviljelysneuvoksen arvonimen saaneiden elämäkerrat. 

joka korvaantui 22.10.2010 mennessä kappaleella

Kolmas kokonaisuus, joka sisältää kaikkien maanviljelysneuvoksen arvonimen saaneiden elämäkerrat, julkaistiin 20.5. Kokoelma julkistettiin maatalousseminaarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa. Kaikki artikkelit ovat vapaasti luettavissa. 

Kokonaisaikataulu muuttui ja hankekuvaukset täydentyivät 21.2.2011 mennessä:

Talouselämän vaikuttajat -hankkeessa kirjoitetaan kaikkiaan noin 2 300 elämäkerta-artikkelia suomalaisen talouselämän julkisen tunnustuksen saaneista vaikuttajista 1700-luvulta 2000-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisee artikkelit ensin verkossa 2011.
Vuonna 2008 valmistui hankkeen ensimmäinen osajulkaisu, joka sisältää 291 itsenäisyyden ajan vuorineuvoksen elämäkertaa. Toinen kokoelma kattaa 266 Ruotsin ja Venäjän vallan ajan vaikuttajien pienoiselämäkertaa. Kolmas kokonaisuus sisältää kaikkien maanviljelysneuvoksen arvonimen saaneiden elämäkerrat. Neljäs julkaisu kattaa sata kauppaneuvosta vuosilta 1918–1948. Kaikki artikkelit ovat vapaasti luettavissa.

Viimeisen lauseen eteen ilmaantui virke "Viides osajulkaisu sisältää 400 tasavallan ajan kauppaneuvoksen elämäkertaa." 25.9.2011 mennessä. Valmistumisen tavoitevuosi muuttui 2011:stä 2012:een 26.12.2011 mennessä ja vuoteen 2013 9.9.2012 mennessä. Tuolloin oli lisätty myös lause "Kuudes julkaisu sisältää 200 teollisuusneuvoksen elämäkerta-artikkelit."

Lause "Kaikki artikkelit ovat vapaasti luettavissa." hävisi 13.10.2013 mennessä ja tämän jälkeen sivusto on tainnut blokata IA:n robotit.

Lehtileikekasasta

Hesarissa 27.1.2014 tehtiin historiaa, kun historiantutkija Mona Rautelin on kuvattu Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa käynnissä olevaan tutkimukseensa oikeasti (!) liittyvän tuomiokirjan kanssa. Lastenmurhista 1700-luvulla väitellyt Rautelin tutkii nyt yllätyssynnytyksiä 1700-luvulta nykyaikaan. "Valtaosa tapauksista on löytynyt tuomioistuimien asiakirjoista."

Naapurimaan historiapolitiikasta oli esimerkki Hesarissa 28.1.2014. Leningradin piirityksen päättymisen 70-vuotismuistopäivänä tv-ohjelmassa esitetty yleisökysymys "Olisiko Leningrad pitänyt luovuttaa satojentuhansien ihmishenkien säästämiseksi" synnytti palautemyrskyn. Kansanedustajien mielestä kysymys oli "loukkaava ja rienaava". Tulossa lakialoite, jolla "toisen maailmansodan eli venäläisittäin suuren isänmaallisen sodan muiston loukkaamisesta joutuisi rikosvastuuseen".

Maria Pettersonin ajatukset Hesarin Nytissä 31.1.2014 käsittelivät lahjoituksia yhteiskunnallisiin tarkoituksiin kuten museot, puistot ja lastensairaalat. Hän näkisi mieluiten yhteiskunnan,

"jossa lastensairaala maksettaisiin veroista ja panssarivaunujen ystävät myisivät heijastimia. Jos kyseessä on suurlahjoittaja, ohjaamoon voisi laittaa pienen paperilapun, jossa kerrotaan ylpeän lahjoittajan nimi. Panssarivaunu ei ole söpö, mutta ehkä joku kiintyisi siihenkin." 

(Panssarivaunumuseolla on käynnissä kansalaiskeräys. Etusivulle linkitetty mainos avautuu selaimessani vain pdf-muodossa, mutta FB:ssä on kuva. Tekstin mukaan ei ole mahdollisuutta adoptoida panssarivaunua ja muutenkin markkinoinnissa olisi tehostamisen varaa.)

Vihreän langan tulevaisuusvisiopalstalla 31.1.2014 "Nanohistoria haastaa mikrohistorian". Esimerkkinä poliittisen nanohistorian väitöksestä on "Yleisten syiden kellari. Vuoden 1979 juhannuspommi ja Pakilan Rintamamiestalontie 33:n kellari." Sen kirjoittaja Yrjämö Ontelorahka tiivistää tuloksiaan: "Kellari vaikutti tietenkin vähemmän juhannuspommiin, kuin päinvastoin." Ja tällä oli toimituksen mielestä joku yhteys nykytutkimukseen?

Talouselämä ehti 31.1.2014 ensimmäisenä minulle tiedottamaan, että "hallitus pyytää toukokuussa anteeksi suomalaisäitien synnyttämiltä saksalaissotilaiden lapsilta, jotka Suomi internoi laittomasti 70 vuotta sitten. Poliisi haki lapset äiteineen leireille täyttämään vaje, joka oli syntynyt Suomen päästettyä natsi-Saksan kannattajat pakenemaan välirauhan solmimisen aikaan 1944." "Laittomuuden tutkimukset maksoivat 400 000 euroa. Korvauksen 40:lle elossa olevalle ovat 80 000 euroa."

Hesarissa 2.2.2014 samasta aiheesta kirjoitettiin "Internoidut ovat nyt saamassa noin 2000 euron korvauksen. Anteeksipyyntöä ei ole luvassa." Oikeusministeriön lainsäädäntöneuvos Jukka Lindstedtin mukaan "Tämä on ollut suomalainen perinne. Anteeksipyyntöjä ei ole harrastettu kuin poikkeustapauksissa. Tietenkin on mahdollista, että valtiovallan edustaja hakuaa lausua jotain tässä yhteydessä."

Internoinnin lisäksi perheet olivat menettäneet "myös omaisuutensa ja kotinsa. Jopa lasten pankkitilit tyhjennettiin ja omaisuus luovutettiin Neuvostoliitolle korvaamaan Saksan sotavelkoja." Suomalainen perinne vai poikkeustapaus? Talouelämällä väärinkäsitys?

Hesarissa 2.2.2014 kerrottiin edelleen käsin vedettävästä Oulun tuomiokirkon kellosta. "Palkan maksaa Oulun kaupunki, joka aikoinaan lahjoitti kellon seurakunnalle." Työ on pysynyt samassa perheessä "jo usean sukupolven ajan", mikä on hienoa, mutta istuu huonosti verorahoilla maksettun toimeen?

Hesarin Nyt julkaisi 7.2.2014 Helsingin suurpommitusten muistopäivän johdosta "kävelykierroksen sotien Helsinkiin". Venäläisten hyökkäyksiä jäätä myöden Tallinnasta 1500-luvulla ei ole saatu mukaan, mutta muuten ajallinen kattavuus on kiitettävä.

Keskiaikaa edustaa Vartiokylän linnavuori. Pohjan sodassa venäläiset nousivat maihin Katajanokalla 1713 ja aloittivat hyökkäyksensä Uspenskin katedraalin kalliolta. Hattujen sodassa "Narinkkatorilla ruotsalaisyntyinen majuri Fredrik Granatenhjelm luovutti ladatut tykit esimiehensä käskystä venäläisille ja kertoman mukaan häpesi tekoa elämänsä loppuun saakka". Kustaa III:n sodan aikana Mansku 46-50 paikkeilla oli sotasairaala. Krimin sota on saanut kaksi rannikkomainintaa, mutta Suomen sota on ohitettu täysin. Hmmm...

Suomenlinnan ja Helsingin pommitus 1856. Kansalliskirjasto

Rouva Sofia Thomassonin biografiliiketoiminta

Sain Outi Hupaniitun väitöskirjan Biografiliiketoiminnan valtakausi. Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvuilla tekijältä kiitokseksi pikkuruisesta palveluksesta. Luin alkupuolta ja opin paljon elävien kuvien alkuvaiheista Suomessa. Valitettavasti mielenkiintoni aiheeseen hiipui jo ennen kun pääsin Hupaniitun varsinaiseen tutkimukseen. (Josta saa käsitystä hänen lektiostaan.)

Ei siitä siis. Vaan hutkimusinnoitus kappaleesta sivulla 148

"Myös muutama nainen esiintyy lähteissä ilman aviomiestään. [...] Rouva Sofia Thomasson oli ainoa, jolla harjoitti laajempaa biografiliiketoimintaa ja omisti eri aikoina ainakin neljä biografia."

Sofia Wilhelmina Fernström on Hupaniitun tiedon mukaan syntynyt vuonna 1878 ja verkon sukupuussa vuonna 1879. Hän meni vuoden 1900 lopulla Turussa naimisiin kivipainontyömies Karl Mauritz Thomassonin kanssa (Uusi Aura 2.10.1900). Pariskunnalle syntyivät pojat Rolf Mauritz (s. 1902) ja Kurt Erik (s. 1904) (Geni.com).

Viimeistään vuonna 1910 rouva Thomasson oli Helsingissä aktiivisesti mukana Arbetets Vänner -yhdistyksen Sörnäisten osastossa ja vaikutti siellä vielä vuonna 1919 (Lördag). Hän toimi myös ainakin vuonna 1910 aktiivisesti Svenska Kvinnoförbundetissa (Svenska Kvinnoförbundet 3/1911). Rouva Thomasson mainitaan toiminnallisessa roolissa suuressa ruotsalaisessa protestikokouksessa 10.4.1921 (Veckans Krönika 16/1921) eli hän oli melko selvästi ruotsinkielinen.

Vuoden 1912 lopulta rouva Thomasson kuului biografiyhtiön Världen Rundt hallitukseen (Registeringstidning för varumarken 493). Ilmeisesti hän oli ostanut tämän elokuvateatterin (Lördag 15.3.1913). Se toimi Mikonkatu 5:ssä. (Lördag; Hupaniittu s. 497). Joulukuussa 1913 rouva Thomasson osti Victoria-biografin Kalliosta (Hupaniittu s. 166). Molemmat teatterit sulkeutuivat toukokuussa 1915 (Hupaniittu s. 166).

Helsingistä käsin rouva Thomasson on sitten 20.12.1915-3.6.1916 pyörittänyt Tammisaaren Nya Biograf -teatteria (Elokuvatoiminta Tammisaaressa; Registeringstidning för varumarken 601). Syksyyn 1916 mennessä rouva Thomasson hankki Kalliosta elokuvateatterin Imatra, josta hän on luopunut vuoden 1917 loppuun mennessä (Hupaniittu s. 166). 

Seuraavaksi rouva Thomasson esiintyy Osakeyhtiö Pursimiehenkatu 21:n toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana vuoden 1920 lopussa. Muina hallituksen jäseninä ovat Hulda Edelmann (myös mukana yhdistyksessä Arbetets vänner *) ja Karin Fernström (sisko? **) (Registeringstidning för varumarken 782).

Loppuvuodesta 1922 rouva Thomasson on samoin sekä toimitusjohtaja että hallituksen puheenjohtaja asunto-osakeyhtiössä Fastighetsaktiebolaget 3 linjen N:o 13. Hallituksen täydensivät Hulda Edelmann ja Elin Fernström (sisko? **) (Suomen kaupparekisteri 12/1922). Viimeistään vuoden 1923 alussa rouva Thomassonin velkoja oli päätynyt protestilistalle, jossa merkintöjä on ainakin vuoteen 1930 asti (Kauppalehden protestilista).

Mutta velat eivät estäneet liiketoiminnan laajennuksia. Toukokuusta 1923 rouva Thomasson käytti omistajan valtaa toimitusjohtajana ja hallituksen puheenjohtajana osakeyhtiössä Helikon. Muina hallituksen jäseninä Hulda Edelmann ja Ella Malmberg (Hupaniittu 166; Suomen kaupparekisteri 6/1923). Helikon operoi Kluuvikatu 2:ssa teatteri Eldoradoa (Filmrevyn 1923-1925). Yhtiö hakeutui konkurssiin vuonna 1925 (Hupaniittu s. 311).

Viimeiset maininnat digitoiduissa lehdissä ovat rouva Thomassonin valinnat Kätilöliiton tilintarkastajaksi (Kätilölehti 5/1927, 6/1930, Tidskrift för barnmorskor 6/1928, 7/1930, 8/1931, 5/1935, 5/1936). En onnistunut löytämään rouva Sofia Thomassonille merkkipäiväjuttua enkä muistokirjoitusta. Myöskään Hupaniittu ei ollut onnistunut kuolinajan määrittämisessä. Brages Pressarkiv, Helsingin kirkonkirjat, osoiterekisteri ja osoitehakemistot kertoisivat lisää, mutta puhtaasta uteliaisuudesta Kansalliskirjaston vapaakappalepäätteellä vietetty aika lienee tarpeeksi tähän naiskatsaukseen, joka herätti mielenkiinnon naisten yritystoiminnan laajuuteen 1900-luvun alussa.

*) Hulda Edelmann oli kaupungin kätilö 1917-19 ja mukana perustamassa Svenska Kvinnoförbundetia Sörnäisiin. (Anita Magnusson: Svenska Kvinnoförbundet i Sörnäs firade 100 år)
**) Verkon sukupuun mukaan Karin Ellida (s. 1875 k. 1954), Sofia Vilhelmina (s. 1879) ja Elin Elvira (s. 1885)  ovat Otto Fredrik Fernströmin (1871-1914) sisarpuolia.

Kuva: Josie's Legacy (cinema 1914). NYPL, Flickr Commons

Gottlebenit Itämeren rannoilla

Sain Saksasta sähköpostia, jossa pyydettiin päivittämään vanhaa blogitekstiäni. En moista yleensä tee, mutta väsäänpä lyhyen uuden tekstin.

Näköjään ennen marraskuuta 2007 olen ollut yhteyksissä Klaus Gottslebeniin, joka ylläpitää sivustoa Familienforschung Gottsleben — Gayes — Engelbarts. Hän oli tuolloin tiukasti sitä mieltä, että Gottsleben ja Gottleben ovat alkuperältään eri nimiä. Hän on kuitenkin innostunut poimimaan blogistani Riika-löytöni ja tehnyt kaksi sivua Gottlebeneistä Suomessa ja Riiassa, joita sähköpostillaan pyysi mainostamaan (?).

 Neljä nuorehkoa porvaria 1600-luvulta. Nordiska museet, Wikimedia.

Suomen sivussa ei ole mitään uutta eikä erikoista niille, jotka ovat Ebelingin taulut ja muut verkkotaulut jostain joskus löytäneet. Itse suhtaudun Gabrielin ja Valentinin yhteyteen edelleen skeptisesti, kun vanhan artikkelin kirkonkirjalähdettä ei kukaan edelleen elossa oleva ole tainnut nähdä.

Gottlebeneista Riiassa Gottsleben on käyttänyt minulle uusia kirjallisuuslähteitä eli tiedot uusia ja luotettavuus vaikeasti arvioitavissa. Tiedoksi niille, jotka haluavat talteen mahdollisimman laajoja sukutauluja, eivätkä ole turhan tarkkoja lähteiden kanssa. (Kiitettävästi Gottsleben on niitä merkinnyt!)

Sukutaulusta löytyy vaimona yksi Sutthoff "Venäjältä", sukua Viipurin Sutthoffeille? Taulussa on Gottleben-jälkeläisenä myös Viipurissa 28.4.1927 kuollut Robert Heinrich von Berens.

Museoista lyijykyniin

Hunter Daviesin kirja, jolla on tolkuttoman pitkä nimi Behind the scenes at the Museum of Baked Beans. My search for Britain's Maddest Museums, osoittautui mukavaksi virtuaalimuseomatkailuksi. Davies leikitteli ajatuksella muodostaa kokoelmistaan yleisölle auki oleva museo ja kävi tutustumassa vastaaviin yksityisten henkilöiden laitoksiin.

Davies löysi hyvin erilaisia museoita, joiden perustajien tarkoitusperätkin erosivat toisistaan. Osa oli intohimoisia keräilijöitä ja osa hyvin järkiperäisiä toiminnassaan. Persoonien lisäksi Davies kiinnitti huomiota esineiden esittelyyn, mutta ei maininnut itseäni kiinnostavaa aihetta ollenkaan. Eli jäi epäselväksi oliko museoilla esineluetteloita, joihin olisivat tallentuneet keräilijöiden kertomat tarinat.

Museoiden aiheista herätti mielenkiintoani eniten lyijykynä. (Kuva yllä Nationaal Archief, Flickr Commons) Se oli niin olennainen osa kouluvuosiani, mutta historiaa ja alkuperää en ollut koskaan miettinyt. Daviesin tekstistä selvisi, että grafiitin kirjoitusmahdollisuudet oli keksitty 1500-luvulla. Verkkosurffailun perusteella (Populär historia. Tekniska museet. Tekniska museet.) nykyaikainen jauhetusta grafiitista tehty kynä keksittiin 1700-luvun lopussa.

Milloin lyijykynä tuli Pohjolaan? SAOBin esimerkeissä jo 1779 grafiitti "finnes i våra vanliga ritpennor", oli tavallisissa piirroskynissämme. Mahdollisesti grafiitilla oli alleviivaillut jo Linné vuonna 1749 ja viimeistään 1793 lyijykynällä kirjoitettiin paperinpalalle.

Jos Hugo Schulmanin kirja Striden om Finland 1808-1809 pitää kirjaimellisesti paikkansa sivulla 53, niin lyijykynä oli käytössä Suomen sodassa upseeritasolla. Mutta milloin tavallisten ihmisten käsissä? Paljonko lyijykynät maksoivat? Sanomalehtiharavointi kertoo, että kyniä myytiin, ja niiden yleisestä historiastakin (Lyijykynä 150 vuotias. Helsingin Sanomat 8.7.1911) mutta ei mitään niiden ostamisesta. Arjen historia on haastavaa.

Kun Kauppahallin seinästä sai kuumaa maitoa

Työmies raportoi 17.12.1902, että "Maitoautomaatin asettamiseen annettiin Hyväntekeväisyyden järjestämisyhdistykselle oikeus, ja saadaan se sijoittaa kauppatorille, kauppahallin luo". (Kauppahalli näkyy yllä olevassa vuonna 1898 otetussa kuvassa. Henry Pauw van Wieldrecht, Rijksmuseum) Hupilehti Tuulispää tarjosi numerossaan 1/1903 eloisan kuvauksen automaatin käyttöönotosta:

Maito automaati eli "Maito-Matti", joksi yleisö sen on ristinyt, on avattu Kauppahallin pohjoispäässä. Tietysti on Tuulispään valpas toimitus heti lähettänyt reporterinsa interveivaamaan Automaatia.

Suuri väkijoukko ympäröitsi automaatia reporterimme tullessa perille. Reporterimme ei kuitenkaan tästä pelästynyt, vaan ryntäsi rohkeasti väkijoukon lävitse ihan automaatin eteen, työnsi 5 p. eräästä aukosta sisään, otti vitjoista riippuvan kupin käteensä, lykkäsi erästä nappia ja pani kupin hanan alle sekä jäi odottamaan tulosta. Ympärillä seisovat olivat suuressa jännityksessä ja reporterimme käsi vapisi liikutuksesta, sillä hänelle selitettiin ettei kukaan vielä ollut osannut keksiä tämän monimutkaisen laitoksen mekaniikkaa.

Vähän ajan päästä laitos alkoi sihistä ja sähistä ja kuumaa höyryä työntyi hanasta ulos. Takimmaisena seisovat henkilöt saivat suonenvedon kaulaansa kurkistellessaan edessä seisovien päitten yli. Yhtäkkiä kuului sadoista suista huuto: jo tulee, jo tulee! Ensin tuli vaan pari tippaa ja sitten melkein koko kuppi täyteen — kuumaa vettä. Olisittepa kuulleet sitä naurunrähäkkää, mikä syntyi. Sai siinä automaatikin kuulla kunniansa. "Antaisivat edes kahvia", sanoi lihava torimatami, — "Niin, tahi ryypyn ja sakuskaa", lisäsi eräs vilusta värjöttävä rautajätkä. — "Kehtaavatkin ottaa viisi penniä kuumasta vedestä" lisäsi eräs perheenemäntä.

Reporterimme ensiksi hieman nolostui, mutta hän kun on kekseliäs mies, huomasi heti mihin tarkoitukseen vesi oli. Arvokkaalla liikkeellä otti hän eräästä naulasta riippuvan sutin käteensä, pesi sillä kupin, heitti veden pois ja pani kupin uudestaan erään toisen hanan alle, työnsi taas nappia, ei kuitenkaan samaa kun ensi kerralla, vaan erästä toista sen alla olevaa, ja jännitys kasvoi taas. Taas saatiin suonenvetoja, muutamat saivat krampin ja kannettiin pois, toiset hymyilivät sääliväisesti reportterillemme, ja eräs tarjosi viittä penniä lainaksi siltä varalta ettei reporterillamme muka sattuisi olemaan mukana.

Mutta äkkiä kaikki vaikenivat. Tuli aivan haudan hiljaisuus, automaati alkoi sihistä taas, ja parin hetken päästä työntyi sieltä hyvälle tuoksuavaa, höyryävää valkoista maitoa kuppi aivan täyteen. Reporterimme puhalteli ensiksi maitoa muutaman minuutin aikaa, kääntyi sitten selin automaatiin ja katsellen voitollisilla silmäyksillä ihmettelevää väkijoukkoa, tyhjensi kupin arvokkailla kulauksilla. Silloin kuului äkkiä raikuva hurraahuuto ja reporterimme nostettiin ilmaan vahvoille käsivarsille ja kannettiin kolme kertaa juhlasaatossa Kauppahallin ympäri, tapauksen nähneitten selittäessä myöhemmin saapuneille kunnianosoituksen syytä.