lauantai 11. huhtikuuta 2009

Kevätkävelyllä

Aurinko alkoi paistaa kello kahden aikaan ja lähdin kiertämään Kolsin lenkkiä. Aamulla olin ihaillut vanhempieni pihapiirissä liikkunutta fasaanikukkoa. Mutta nyt näin jotain vielä ihanampaa... sitruunaperhosen. Olin niin otettu, että yritin (melko epätoivoisesti) ottaa siitä valokuvan.

Mitä tekemistä tällä on historian kanssa? No, voi vaikka miettiä onko ollut aika Suomessa, jolloin kevään ensimmäisen perhosen näkeminen ei olisi tuntunut miltään? Tai ei olisi ollut positiivinen asia?

Tojanderska mursi piirityksen

Anders Ramsayn muistoja Krimin sodan ajalta:

Englantilainen laivasto ulotti tuollaiset vakoilemis-ja tiedusteluretkeilynsä pitkin meidän rannikoitamme myöskin Turkuun. Mutta niille seuduille oli pattereita sijoitettu sekä Ruissaloon että sen kohdalla olevalle rantamaalle ja muutamat tykkivenheet sulkivat pääsyn kaupunkiin. Kun näille vesille saapuneet muutamat vihollisten laivat olivat ampuneet jonkun laukauksen, katsoivat he viisaimmaksi ankkuroida Airiston selälle tarpeellisen välimatkan päähän. Silloin sattui eräs soma pieni sattuma, joka koski meikäläisiä maalaisoloja Björkbodassa.

Sikäläisessä meijerissä valmistettiin juustoja, jotka olivat sangen haluttua tavaraa Turussa ja joilla siellä oli hyvä menekki. Vanha silmäpuoli matami, nimeltään Tojander, lähetettiinkin toisinaan viemään venelasti juustoja Turun torille. Kun ei Björkbodassa tiedetty vähääkään englantilaisen laivaston piirityksestä Turun edustalla, lähti mummo taaskin kerran sinne tavalliselle torimatkalleen, vene täynnä juustoja ja kaksi miestä airoissa. Mutta kun he parhaiksi kääntyivät erään niemen suojasta Airiston selälle, näkivätkin he aivan odottamatta vihollisten laivat edessään. Tällaisella hetkellä olivat hyvät neuvot kalliita. Oli jo liijan myöhäistä kääntyäkin, sillä laivoista laskettiin heti venheet vesille ja muutaman silmänräpäyksen perästä ne jo ympäröivät torille menijät. Mutta eukko ei hämmästynytkään hölmöksi, hän sieppasi yhden juuston käteensä, nosti sen korkealle ilmaan niin että viholliset sen näkivät ja huusi täyttä kurkkua:

»Mitä tahdotte, hyvät ihmiset? Oletteko aivan hulluja? Minähän olen Tojanderska Björkbodasta ja tottakai nyt näette, että nämät ovat juustoja eikä suinkaan ryssänluotia. Antakaa minun siis rauhassa mennä menojani!»

Mutta he eivät luultavasti ymmärtäneet eukon puheesta sanaakaan, sillä he tulivat vain yhä lähemmä ja laskivat aivan venheen viereen. Kun he sitten huomasivat, että lastina tosiaankin oli vain juustoja ja ett'eivät ne maistuneet Chesteriltä eikä Stilton'iltakaan, eivät he niistä sen enempää välittäneet, vaan antoivat mummon mennä matkoihinsa.

Vene jatkoi siis matkaansa kaupunkia kohden ja saapui onnellisesti jo Pukinsaaren salmeen, mutta silloinpa taaskin useita venheitä yht'äkkiä työnnettiin maista vesille ja ne ohjasivat tulonsa tietysti suoraan matkalaisiin päin. Ruissalon pattereilta oli huomattu, että venhe tuli Suomen vihollisten laivojen luota ja arveltiin siellä senvuoksi, että se kulkisikin joillakin englantilaisten asioilla. Ja niinpä joutuikin nyt mummo-parka juustolastineen paljon vaikeamman tarkastuksen ja ankaramman kuulustelun alaiseksi kuin äsken vihollisten käsissä. Häntä kuletettiin yhden sotilashenkilön luota toisen tutkittavaksi ja hänen täytyi lakkaamatta ylen tarkasti tehdä tiliä sekä itsestään että asioistaan.

Kun mummo lopultakin oli onnistunut selvittämään ja todistajain avulla saamaan todistetuksi kuka hän oli, päästettiin hänet vapaaksi ja hän sai rauhassa tehdä kauppansa. Mutta tämä tapaus muodostui hänen elämänsä suuremmoiseksi muistoksi, ja hän kertoi sittemmin mielellään ja ylpeästi kuinka hän oli piirityksen murtanut. Hän oli ollut sodassa mukana.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Huhtikuu 1854 Helsingissä

Suomenlinna ja Helsinki Krimin sodan aikana kirjasta Pictorial history of the Russian war.
Anders Ramsayn muistoja:

Keisarillisessa manifestissa huhtikuun 11 päivältä selitettiin kaikelle kansalle, kuinka mahtavat kateelliset viholliset vastoin kaikkea oikeutta olivat hyökänneet Wenäjän kimppuun, yrittäen syöstä sen siitä ylevästä asemasta, johon Jumala sen oli kohottanut. Mutta Wenäjä ei ollut unohtanut Jumalaansa, ja hän oli varmasti auttava sitä sodassa. Manifesti loppui tuttuihin sanoihin: »Uskon ja kristikunnan puolesta me taistelemme! Kun Jumala on meidän kanssamme, ken voi meitä vastaan seistä?»

Pienen suomalaisen pataljoonan sijaan, joka marssi kaupungista pois, samoili sinne joukottain venäläistä sotaväkeä. Ensin tuli parin päivän väliajoilla neljä kaunista ja hyvässä kunnossa olevaa krenatööridivisionan rykmenttiä kenraali Güldenstubben johdolla, joiden kunkin saavuttua kaupunki toimeenpani aina jonkunlaiset pidot rykmentille. Niiden perässä saapui kaupunkiin tykistöpattereja, sapööripataljoonia ja kasakkarykmenttejä sekä kaikenlaisia muita joukkoja toinen toisensa jälkeen.

Niinpä tuli huhtikuun alussa kaupunkiin korea Grodnon husaarirykmentti, päällikkönään kenraali Aderkas ja eversti Lautrec de Toulouse sekä liuta muita hienoja ja sorjia upseereja, jotka Helsinkiläis-piireissä avosylin vastaanotettiin. Muutaman päivän perästä heidän tulonsa jälkeen toimeenpantiin heidän kunniakseen erinomaisen hyvin järjestetyt ja vilkkaat tanssiaiset Oelzen salongissa; pian voittivat nuoret ratsumiehet siellä naisten suuren suosion ja helposti näyttivät he pystyvän lohduttamaan tuntumattomiin naismaailman surun suomalaisten upseerien lähdön johdosta. Heidän joukostaan muistan nyt erityisesti kolme hienoa ja kaunista luutnanttia, Strandman'in ja Leonoffin sekä aina iloisella tuulella olevan Kisileffskyn -- tanssin päämiehen. Muutaman viikon perästä vastasivat he heille osoitettuun kohteliaisuuteen kutsumalla vuorostaan kaupungin hienoimmat seurapiirit jos suinkin mahdollista vielä ylellisempiin, suuremmoisempiin tanssiaisiin, joissa samppanja virtana valui ja masurkan vinha viuhke oli miltei loppumaton.

Veljestyminen tuon hienon rykmentin upseerien kanssa kävi kuin itsestään, ja meistä tuli jokapäiväisen seurustelun pohjalla pian hyviä ystäviä.

Kaupungissa hyrähti hereille hilpeys ja eloisuus, ja kun kasarmit eivät likimainkaan riittäneet näin suuren sotilaspaljouden majoittamiseen, täytyi suuri osa miehistöä sijoittaa asumaan taloihin, 20-30 kuhunkin. Kaduilla vilisi kaikenlaisiin eri joukko-osastoihin kuuluvia upseereja, ravintoloissa oli tungosta, kannukset kilahtelivat kaikkialla ja samppanjakorkit paukahtelivat pöytien ääressä aamusta varhain iltamyöhään eli oikeammin sanottuna iltamyöhästä aamuun asti.

Kaupunki oli yhtäkkiä muuttunut kenttäleirin kaltaiseksi. Kaduilla nähtiin päivät pääksytyksin kuljetettavan tien täydeltä tykkejä, ampumavaroja ja muonatarpeita, joita vietiin joko linnoitukseen tahi kaupunkiin järjestettyihin varastopaikkoihin; leipomoita ja ruutikellareita rakennettiin useihin eri kohtiin; veistämöillä valmistettiin tykkivenheitä; pattereita varustettiin jonkun verran joka paikkaan, Kaivopuistoon, Punavuorille, Lapinlahteen, Drumsöhön ja Viaporin ympärillä oleville saarille; kasakoita ja husaareja lenteli edestakaisin kuljetellen käskykirjelmiä ja sanomia, ja tuntui kuin kuuluisi hopearuplain helinää kaikkialla, niitä kun joukottain kylvettiin ympäriinsä.

Kaksi eri virtaa vyöryi vastakkain. Kun venäläisiä joukkoja marssi kaupunkiin, tapasivat ne toisia kulkujoukkueita, jotka tulivat heitä vastaan kaupungista poispäin. Täydellinen pakokauhu oli vallannut Helsingin, jota pidettiin perikatoon tuomittuna. Suomen pankki teki alun, paeten jo rekikelillä Hämeenlinnaan, ja kun se ei vielä sielläkään katsonut aarteittensa olevan kyllin hyvässä turvassa, jatkoi se vaellustaan Mikkeliin. Sen jälkiä seurasivat kaupungista pois senaatin arkisto, kirjaston kallisarvoisin omaisuus, yliopiston kokoelmat, yleiset kassat ynnä muut.

Kun kaupungin asukkaat huomasivat kuinka kauhu oli vallannut viranomaiset, eivät hekään sitä voineet välttää, vaan kiirehtivät nopeasti saattamaan suuriarvoisimman omaisuutensa turvaan. Kaikki sellainen sumputtiin kääreisiin ja lähetettiin pois kaupungista. Pitkät loppumattomat kuormajoukot, täynnä tavaraa, kulkivat verkalleen kelirikossa pitkin viheliäiseen kuntoon ajettuja teitä, kuljettaen kaikenlaista kapinetta säilöön läheisimmälle maaseudulle. Voi helposti kuvitella kuinka paljon tavaroita tällä tavalla raahatessa meni kerrassaan pilalle ja turmeltui.

Pidettiin aivan varmana että vihollisen luodit tulisivat polttamaan Helsingin. Tällaisen onnettomuuden välttämiseksi julkaistiin määräys, joka velvoitti talonomistajat laittamaan joka talon katolle yhden tahi pari tynnyriä, joiden tuli aina olla vettä täynnä ja valmiina sammuttamaan tulen, jos se syttyisi kaupunkiin heitetyistä tuliraketeista. Hullunkurisilta, ikäänkuin haikaranpesiltä näyttivät nuo kaikki tynnyrit katoilla, eikä niiden täyttämisestä niinkään vähäistä puuhaa koitunut, kun kaupungissa ei vielä silloin ollut edes vesijohtoa. Kaikeksi onneksi ei niitä kuitenkaan tarvinnut tarkoitukseensa käyttää, samoin kuin ei joutilaiksi joutuneista merimiehistä kokoonpannulle palosammutuskomppaniallekaan koitunut mitään puuhaa.

Kevät tuli sinä vuonna aikaseen ja jos rannikot ja lahdet kauan jäävaippaisina viipyivät, lainehtivat kuitenkin meren aallot vapaina jo huhtikuun alussa. Jo huhtikuun 8 päivänä voitiin Tähtitorninvuorelta tähystimellä nähdä muutamia jättiläismäisiä höyrylaivoja, jotka kaukana meren ulapalla liikuskelivat edestakaisin, tupruuttaen taivaalle paksuja valtavia savupatsaita. Siitä hetkestä alkaen seisoi siellä päiväkaudet suuria väkijoukkoja tähystellen innokkaasti ja uteliaina merelle, ihmetellen, oudostellen ja kysellen. Merellä näkyvät laivat muodostivat yhtyneitten englantilaisten ja ranskalaisten laivastojen etujoukon, joka oli nyt amiraalien Napier'in ja Deschênes'in johdolla purjehtineet Suomenlahdelle.

torstai 9. huhtikuuta 2009

1300-luku fiktiona

Wsoy:n kirjailijakirjeistä löytyi Juha Ruusuvuoren mietelmiä keskiajasta kirjoittamisesta (täältä ja täältä). Tarkoituksena on markkinoida tuoreita sarjakuva-albumeita. En kuitenkaan klikannut sivuilta tarjottuun verkkokirjakauppaan, vaan varasin opukset kaupunginkirjastosta.

Sarjakuvien pohjana käytetty Ruusuvuoren Ryöstetty pyhimys oli joskus hyllyssänikin, mutta en sitten pitänyt siitä niin paljoa, että olisin jättänyt myymästä eteenpäin. Kirjastosta kannetut albumit olivat sarjakuvia vähemmän lukeneelle vaikeita seurata. Kolmososassa lyhyesti vilahtanut Ulvila oli Satakunta-intoilijalle paras kohta.

Mutta kuvista palasi mieleeni aikoinaan Porin Kaupungin Sanomista talteen keräämäni jatkokertomus Vuosien sadoista, joka löytyi kotikoneelta. Sekin sijoittuu 1300-luvun alkuun, mutta läpi paistaa (niinkuin tyypillisesti historiallisessa fiktiossa) oma aika, eli julkaisuvuosi 1862. Tapahtumat poistuvat Suomesta Saksaan turhan pian, mutta alusta näyte:
Suuri kansan-paljous liikkui Kokemäen joki-reunalla. Se oli helmikuussa v. 1322. Pakkanen oli erinomaisen kova, mutta kylmään oli joka mies tottunut Suomen-maassa.

Syy mainittuun kansan paljouteen oli se, että nykyisin oli pidetty juhlaa Ulvilan uudessa kirkossa, johon väkeä liki-seuduilta oli kokountunut ei ainoastaan synteinsä tähden ja juhlan vietäntöön, vaan myös kaupan tähden.

Oli näet tavallista, että kun rahvas tuli kirkolle eli kaupunkeihin, jonkun ”pyhän” muistoa viettämään ja saamaan synnin päästöä, niin pidettiin myös samassa markkinoita. Ne ovatkin saaneet alku-nimensä niistä ”messuista”, joita papit pitivät pyhäin ylistykseksi.

Sentähden ovatkin ”markkinat” niin juurtuneet kansan mieleen muinaisista ajoista, ettei niitä, nykyaikana tarpeettomia väen kokouksia, saada häviämään.

Ulvilan kirkossa oli vietetty Marian kirkonkäymisen juhlaa, jona kynttilät ylennettiin alttarilla, jonka tähden se juhla myös on nimetty kynttilän-päiväksi.

Vaan messuin välillä oli kauppiasten juhla.

Niitä oli tänne ilmaantunut Turusta, joka silloin oli miltei ainoa kaupunki Suomessa.

He myivät maakunnan väelle suolaa ja – koreillus-tavaraa, jonka perään naisilla siihen aikaan oli yhtä suuri ahku kuin nytkin, ehkä itse tavara lienee ollut nykyistä erilainen. Vaan löytyi silloinkin kaupaksi monenmoisia renkaita, sormuksia, priskiä, solkia ja helmiä. Vaate aineita ei suurin ostettu, kun käytiin kotona kudotuissa pukumissa. Kuitenkin osasivat naiset jo silloin koreilla ulkomaan hopeisissa ja liinasissa.

Kauppiaat puolestansa ostivat melkein ainoastaan metsän-nahkoja, joista tässä maassa oli suuri rikkaus, vaan jotka menivät kauppioille mitättömiin hintoihin, ehkä niistä ulkomailla maksettiin suuret rahat.

Tässä oli nyt myytävänä saukon ja tuhkurin, näädän ja kärpän, oravan ja ketun-nahkoja, myytiinpä suden ja karhun ja ilveksen nahkojakin.

Kuormia tuli ja kuormia meni Turun ja Kokemäen välillä.

Kertoisimme väärin jos sanoisimme kaikkien kauppiasten olleen Turkulaisia. Kokemäellä oli jo aikaa ollut vireä kaupan-liike, ja puhutaanpa jonkinmoinen kaupunkikin siellä olleen. Varmaan sopii päättää siellä olleen kauppiaitakin asumassa, jotka omilla aluksilla kuljettivat tavaroita Kokemäen jokea myöden merelle, Ruotsiin ja ehkä aina Saksan maalle.

Mutta näin talvella ja kelin aikana tuli Turkulaisia heidän kilvallansa kauppaa tekemään ja tulipa niiden muassa joku saksalainenkin, niinkuin useammat Turun kauppamiehistäkin lienevät olleet Saksalaisia.

He majailivat näin matkoillansa talonpoikain kodissa, vaan itse kauppansa he tekivät ulkona, laudoista kokoon lyödyissä vara-majoissa, niinkuin nykyisillä markkinoilla tapa on.

Yhdessä tuvassa, lähellä sitä paikkaa, johon kauppiaat olivat asettaneet vara-majansa, asui niinikään saksalainen. Hän oli nyt itse kauppansa rehkinässä, vaan hänen vuorooma huoneensa ei kuitenkaan ollut asujamesta tyhjä; siinä oleskeli nuori vaimonen henki. Ellei suuri valkia olisi palanut liedellä, olisi huone ollut aivan pimeä; siihen aikaan nimittäin ei löytynyt klasi-akkunoita, vaan puu-ikkunat, joita avattiin ja suljettiin

Se tuvassa olia avasi yhden ikkunoista, mutta pakkanen ulkona ja lämmin sisällä, loi semmoisen höyryn kulkemaan edes ja takaisin, ettei mitään sopinut nähdä. Hän siis puettihe talvi-vaatteihinsa, ja näemme hänen pian ulkona.

Se oli nuori, aivan nuori neito. Hänen yllänsä oli kallis flanderin verkainen haljakka, saukon nahkaisella sisustalla ja reunoilla; se oli tiveästi suljettu hänen ympärillensä kiiltävillä soljilla. Hänen kasvoissansa oli ihana nuoruuden ja terveyden muoto, ja ne saivat vielä helevämmän verevyyden ilmasta.

Neito astui keveillä askelilla kauppa-majoja kohden ja läheni yhtä niistä, jossa vanhahko saksalainen oli täydessä kaupan tohinassa miesten ja naisten kanssa, jotka hänen majaansa piirittivät.

Hän osteli metsän nahkoja rahalla taikka vaihetteli niitä sota- ja metsä-aseihin, joita hänellä oli kaikenmoisia, niinkuin joutsia, miekkoja, vasamoja y. m. Hänellä oli liion nais-koristuksia, joita pojat ostivat tytöilleen.
Koko tarina...
Miekan ostaja - Porin Kaupungin Sanomia no 1 (4.1.1862)
Pyhän Henrikin juhla - Porin Kaupungin Sanomia no 2 (11.1.1862)
Klaus Götrikkinen - Porin Kaupungin Sanomia no 4 (25.1.1862)
Agnes Lichtenau - Porin Kaupungin Sanomia no 5 (1.2.1862)
Merellä - Porin Kaupungin Sanomia no 6 (8.2.1862), no 8 (22.2.1862)
Tappo-kedolla - Porin Kaupungin Sanomia no 9 (1.3.1862), no 10 (8.3.1862), no 12 (22.3.1862)
Luostari-neito - Porin Kaupungin Sanomia no 13 (29.3.1862)
Tähtien tutkija - Porin Kaupungin Sanomia no 16 (19.4.1862), no 17 (26.4.1862)
Yömatka - Porin Kaupungin Sanomia no 18 (3.5.1862)
Behmgerichte - Porin Kaupungin Sanomia no 19 (10.5.1862)
Jumalan tuomio - Porin Kaupungin Sanomia no 20 (17.5.1862)
Pääte - Porin Kaupungin Sanomia no 21 (24.5.1862)

[Lisäys 26.1.2016: Anton Wilhelm Lindgrenin novelli "Klaus Götrikkinen" ilmestyi Mansikoita ja mustikoita albumin 4:nnessä vihossa 1863]

keskiviikko 8. huhtikuuta 2009

Noituudesta syytetty esiäiti

SukuForumilla joku kaipailee Körning-sukua tutkineita. Nimi tuntui hämärästi tutulta. Kevyttä verkkotutkimusta jo oikeasti tutkitusta aiheesta (taas) ja löytyi Genos-artikkeli, jonka viitteessä todetaan huhu.

Huhu siitä, että Juhana III:n aviottoman tyttären Lucretia Gyllenhielmin kuoleman aiheutti noituudella Kerstin Gabrielsdotter (Körning). Joka oli esiäitini.

Pari vuotta sitten en saanut tolkkua siitä, miten jutussa oli käynyt. Se kyllä tiedetään, että Kerstinin piti yrittää löytää 12 vannojaa puolustuksekseen. Anteckningar om svenska qvinnor väittää, että toimenpide ei auttanut vaan mestaus lopetti Kerstinin elämän.

Tekstistä löytyy nimi Ulfsax, jonka kautta löytyi Getnön tila, jonka omistajia olivat Kerstinin vanhemmat joskus vuosien 1527 ja 1552 välillä. Märta Jeppesdotter ja vouti Gabriel Kyrning (Körning) löytyvät myös Körning-suvun taulusta, josta löytyi myös vasemmalla oleva viehättävä vaakunakuva. (Omassa kirjallisuustutkimuksessani en löytänyt Gabrielille vanhempia.)

Teatteriohjelmistosta

Kevääseen ei ole osunut yhtään teatterimenoa (muistaakseni). Mutta jos ohjelmisto olisi samaa tasoa kuin Porissa huhtikuussa 1899 ... "Elävän ihmisen kaulan poikkihakkaus. Esityksen lopuksi ottaa neiti Eldora päänsä pois ja laskee sen eräälle pöydälle." ... niin olisin oitis lippujonossa. (Mainos Satakunnan etusivulta 8.4.1899)


tiistai 7. huhtikuuta 2009

1700-luvun kuvauksista

Kansalliskirjaston hyllystä osui silmiini uusi tuttavuus, Rafael Koskimiehen Porthanin aika. Lainasin ajatellen, että siitä voisi saada 1700-luvusta otetta. Sivistyneistöä koskien varmaan saakin, mutta ”Maalaiselämää” oli vain yksi luku. Siinä Koskimies hyödynsi 1700-luvun ruotsalaisia matkakertomuksia:

Augustin Ehrensvärd: Anteckningar under en resa i Finland år 1747, julk. R. Hausen (1882)
Abraham Hülphers: Dagbok och samlingar uppå en resa om somarn 1760. Bidrag till kännedomen af vårt land II, julk. K. G. Leinberg (1886)
C. C. Gjörwell: Anmärkningar på en resa ifrån Stockholm till Finland år 1759. Historiallinen arkisto IX (1886)

Ehrensvärd noteerasi, että ”talonpoikaistalot Halikon pitäjässä ovat hyvin hoidettuja, vieläpä paremmin kuin historiallinen Joensuun kartano”. ”Myös Hülphers kiinnitti huomiotaan Paimion, Halikon, Perniön, Tenholan hyvin hoidettuihin viljelysmaihin tehden merkintöjään ojituksesta, viljankorjuutavoista, tuulimyllyjen runsaudesta.”

Kirjaa selatessani silmiin osui sivulta 169 kuvateksti ”Kokemäenjokea. Kuva A. F. Skjöldebrandin teoksesta ”Voyage pittoresque au Cap du Nord” v:lta 1801”. Hieno kuva, mutta en pystynyt yhdistämään sitä mihinkään tuntemaani Kokemäenjoen kohtaan.

Joten lainasin kaupunginkirjastosta kyseisen kirjan suomennoksen ”Piirustusmatka Suomen halki Nordkapille 1799”. Siihen oli painettu alkuperäisiä maalauksia ja kirjan kuvitus kaiverruksia komeaan kokoon ja myös osittais-suurennoksina. Koskimiehen käyttämä kuva löytyi sivuilta 66-67, mutta nyt kuvatekstillä Kevättulvan särkemä silta Torniojoen suuhaarassa Raumonjoessa. Raumo, Kumo, äkkiäkös nuo sekoittaa.

Vanhat kuvat ovat usein ”kuluneita” eli samoja joudutaan käyttämään kerta toisensa jälkeen. Hieman siis ihmettelen, miksei myöhemmille kuvittajille ole kelvanneet tästä kirjasta ”Lähtö Grisslehamnista Ahvenanmeren yli Ahvenanmaalle” (s. 36), ”Ahtojäitä Ahvenanmerellä” (s.37) tai ”Turun linna Aurajoen suulla. Taustalla tuomiokirkko” (s. 40-41 ). Monet muut kuvat kyllä näyttivät tutuilta.

Turun kuva löytyi sentään Helmi-kokoelmasta. Kun etualaa hallitsevan Turun linnan leikkaa pois, jäljelle jää...

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Kartan ajoituskysymys

Karta öfver Södra Finland. Digital ID: 1260992. New York Public Library

New York Public Libraryn Digital Gallerystä löytyi kartta Etelä-Suomesta, johon sivustolla pääsee zoomaamaan nätisti (Klikkaa kuvaa, pääset sivulle). Mutta ajoitus puuttuu. "Venäläinen Suomi" on jätetty valkoiseksi eli... edustaa tilannetta ennen vuotta 1812? Mutta jälkeen vuoden xxxx?

Karttoja on löytynyt vähän sieltä ja tuolta, joten suman purkamiseksi linkkilistaa:

Kauvatsan Kulkkilan Vähtärillä

Pätkässä mainitut kylät kartalla (Kalmbergin kartasto). Piilijoki puuttuu tästä nimenä, mutta sijaitsee Riudakosken kohdalla, suurin piirtein. Oikeassa yläkulmassa Sääksjärven vasen alakulma.

Sanomalehdistä koottu isänäidin äidinisä löytyy ennen Kokemäen Ala-Potilaan muuttoa Kauvatsan rippikirjassa 1875-1884. Vilho oli asunut lapsuudenkodissaan Kauvatsan Kulkkilan Vähtärillä ensimmäisten lastensa syntyessä. Ja tietenkin myös edeltävinä vuosina 1868-1874. Jolloin Vilhon vaimo Fredrika Mattsdotter (s. 26.9.1847) on tullut sivulta 57 eli Kauvatsankylän Kinkulta.

Rippikirjasta näkyy, että Vilhon isä Juho Heikinpoika Vähtäri on kirkon kuudennusmies ja "häradsdomare". Jälkimmäisen voisi hätäisempi kääntää kihlakunnantuomariksi, mutta Juho oli herastuomari eli pidemmänpuoleisesti istunut lautamies. Tämän tiedän hänen kuolemansa jälkeen julkaistusta muistokirjoituksesta.

Joka ei vielä löydy digitoitujen sanomalehtien seasta. (Muuten olen sitä mieltä, että Historiallisessa sanomalehtikirjastossa pitäisi pystyä helpommin rajaamaan hakua lehtien kielen tai julkaisupaikkakunnan mukaan.) Siellä Sanomia Turusta raportoi 21.11.1882 "Kunnallislautakunnan esimieheksi Kauvatsalla kolmen vuoden ajaksi valittiin edelleen herastuomari Juho Vähtäri ja vara-esimieheksi tilallinen Frans Vähtäri. " Eli poika.

Herastuomarin tytär Wilhelmiina (s. 13.2.1846) siirtyy vuonna 1870 sivulle 163 eli Piilijoen Ilolan talollisen Anders Anderssonin pojan Frans Henrikin vaimoksi. Anders oli toinen Kauvatsan kuudennusmiehistä. Nuoripari muutti vielä samana vuonna Mouhijärvelle. ja tulivat sieltä vuonna 1877 Vähtärille.

Pikkusisko Johanna Karoliina (s. 1856) lähti seuraavassa rippikirjassa sivulle 334 eli Yttilän Ala-Mikolan nuoreksi emännäksi. Heidän jälkeläisistään tietoa verkkosivulla.

SSHY:n digitoiduissa rippikirjoissa ei herastuomarin esipolvia pääse toistaiseksi taaksepäin, mutta Iso-Iivarin talonhaltijaluettelosta näkyy, että hänen vaimonsa Maria Thomasdotter oli kotoisin Kossilan talosta ja Juhon isä Henric Jacobsson, isänisä Jacob Jacobsson sekä Jacob Johansson olivat Vähtärin isäntiä vuodesta 1762 alkaen. Tuolloin Vähtärin aiempi isäntä ja Yttilän Kouhin isäntä vaihtoivat tilat keskenään.

Jacob Johanssonin isä Johan Olofsson oli isännöinyt Kouhia isonvihan lopusta lähtien. SAY:n tiedot puuttuvat miehitysvuosilta, mutta jostain (Huittisten historian isäntäluettelosta?) on isännäksi löytynyt vuosiksi 1717-22 Olof Olofsson - ilmeisesti edellisen sukupolven edustaja.

Tämäntapaisia juuria löytyy Kauvatsalta enemmänkin, mutta miten saada ne esitettyä a) selkeästi ja b) mielenkiintoisesti. Siinä talonpoikaistutkimuksen pulma.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2009

Lepohetki ja linkkejä

Vasemmalla Pekka Halosen Lepohetki.

Ruotsalainen Vem tror du att du är? on saanut ensimmäisen jaksonsa ulos ja verkkosivuillakin on luettavaa ruotsalaisesta sukututkimuksesta.

Ruotsalainen Hellbom kirjoittaa enimmäkseen - laajasti ja asiallisesti - Tukholmasta, mutta blogista löytyy myös sukututkimuksellisia kirjoituksia: Född 1585, Ingmar Bergman - min okända släkting, Halvard Stugukarl i Själastugan, Odla sin kål, Inte bara bönder,

Suomessa...

Työkaveri toivotti aprillipäivänä "uutta vuotta" ja sain ensimmäistä kertaa kuulla aprillipäivän alun olevan kalenterivaihdoksessa. Got Medieval-blogin mukaan tapahtui 1580-luvulla. (Vuoden paras kotimainen aprillipila löytyi Katajalan blogista ja ulkomaansarjan voitti AncestrySearch Insider.)

Hesari kertoi torstaina, että Vanhaankaupunkiin rakennetaan arkeologinen puisto vuonna 2011. Seuraavina kahtena kesänä alueella tehdään arkeologisia kaivauksia. (Löysin jokin aika sitten Digitaalisen Vanhakaupungin, jonka osoite on väliaikaisen oloinen - siirtymässä Kaupunginmuseon sivuille?)

Digitaalinen kirjasto kertoi torstaina, että Verkkoarkisto on avattu yleisökäyttöön!

Viime syksyisestä omakustanteestani tuli vihdoin Agricolaan arvostelu. Rakentavaa kritiikkiä tuli: "... pakko todeta että edes vähäisellä toimitustyöllä kokoelmasta olisi saanut huomattavan paljon enemmän irti. Paikannimien suomentaminen ja muuttaminen nykylukijalle tunnistettavaksi ei olisi ollut kovin suuri työ ja ehdottoman tarpeellista. Entä keitä matkaajat olivat? Edes lyhyet esittelyt heistä olisivat olleet paikallaan. " Mutta nyt on jotain tukea jälkijättöiselle markkinointiaktiviteetille.

Kemppinen kirjoitti Karjalan kartoista.
Marjo Kaartinen kehui Merete Mazzarellan kirjaa Topeliuksesta.
WSOY:n kirjailija Jari Järvelä miettii muistoja Vammalan maisemissa.
Heli Kinnunen on aloittanut uudelleen sukututkimusblogin.
Elina Urmaksen blogissa on ollut juttuja historiallisista vaatteista.
Kari Koivula on tammikuussa kirjoittanut persoonallisen esittelyn sukututkimuksesta harrastuksena.
Riita Heino kertoi vuonna 2005 Suomen Anestesiologiyhdistyksen (SAY!) lehdessä suvustaan ja sen tutkimisesta.
Tuija Mannerin lyhyt juttu sukututkimuksesta löytyi Pellervosta 2002.
Siskotuu kirjoitti sukututkimuksesta viimeksi tammikuussa.
Pilkahduksissa sukututkimus ja historia on unohtunut sitten viime elokuun?

Omat tutkimukset ja kirjoittamiset ovat aika lailla jumissa. Pekka Hannulan Luovuksissa-blogi ehdottaa avuksi kirjojen pläräystä ja täydellisyydestä luopumista. Jälkimmäinen hoidettu ja ensimmäistä yritetään toistuvasti.

Sunnuntaiksi Suomesta kuvia


Stereografinen kuva Viipurin torilta. (Saa isompaan näkymään klikkaamalla kuvaa.) Julkaistu noin vuonna 1897. (LC-USZ62-92677. Library of Congress Prints and Photographs Division Washington, D.C. 20540 USA) Katseluohjeet ja kuvan selostus löytyy kirjasta Russia Through The Stereoscope. A Journey Across The Land Of The Land Of The Czar From Finland To The Black Sea (1901)

Valokuvan perusteella piirretty näkymä Viipuriin. Julkaistu lehdessä Svenska Familj-Journalen vuonna 1877 matkakuvauksen yhteydessä. Viipurista oli juttu lehdessä myös vuonna 1873.


Viipuri Harpers Magazinessa helmikuussa 1891.


Viipuri kuvattuna kirjassa Toinen lukukirja kansakoulujen tarpeiksi (1903).