Peleistä näyttelynä ja muuten

Kansalliskirjastossa avattiin helmikuun alussa näyttely peleistä. Olin avajaispäivänä opastetulla kierroksella, jolta liukenin jo ensimmäisen vitriinin kohdalla, sillä sen paremmin näytteillä olevat esineet kuin opaskaan eivät kertoneet mitään merkittävää uutta. Hauskimpia olivat valokuvat pelihetkistä. Myöhemmin paikalla käynyt Kari Hintsala jaksoi ottaa kuvia, joista saa kattavan käsityksen lautapeliosion annista.

Lautapeleistä tosiaan aloitettiin, kuten näyttelyn nimi Nopista bitteihin antoikin ymmärtää. Pieneen tilaan ei kaikkea mahdu, mutta silti ihmettelen, ettei mukaan otettu Kansalliskirjaston kokelmista varmasti löytyvää varhaista korttipelikirjasta. Ja ovathan pelikortitkin painotuotteita.

Kuten aiemmista blogiteksteistäni on käynyt ilmi, korttia pelattiin Suomessa 1600-luvulla maaseudulla, maalla ja kaupungeissa vuosisadan vaihteessa, 1770-luvulla Viipurissa, 1700-luvun lopussa Turussa, 1800-luvun alkupuolella Helsingissä, Naantalissa 1840-luvulla ja vuosisadan lopulla Pohjanmaalla.

Koska näyttely keskittyi painotuotteisiin ja tietokonepeleihin, se ei aloittanut muinaisesta Mesopotamiasta eikä edes viikingeistä. (Jälkimmäisten lautapeleistä Oskar Spjuthin opinnäytteessä In quest for the lost gamers - An investigation of board gaming in Scania, during the Iron and Middle Ages.) Näyttelystä saattoi (ainakin pikainen kävijä) saada käsityksen, että esimerkiksi lapsille tehdyt opettavaiset pelit ovat 1800-luvulla alkanut ilmiö.

Opettavaisia pelejä 1800-luvulta keräilin aikanaan Satakunnan museon jakamista kuvista. Ja leikkelin kuvat irti Kansalliskirjaston digitoimasta matkapelistä. Näitä digitoituja pelejä on nyt entistä enemmän ja Kari Hintsala teki listauksen niiden sotapeleistä.

Toisenlaista tietoa jakaa Heiko Droste tallennetussa esitelmässään Spelet om världshistorien - så lärde sig barn om historia år 1719. Ensinnäkin hän huomautti, että yksinkertaiset "heitetään noppaa ja siirretään nappulaa" -pelit, joita pelattiin jo Egyptissä 5000 vuotta sitten, olivat alunperin muiden pelien tapaan aikuisten uhkapeliä. Niissä oli järjestään, kuten tässä ruotsalaisessa, 63 ruutua, joka Drosten mukaan viittasi tavanomaisen ihmiselämän pituuteen.

Opettavaiseen käyttöön tämän pelityypin otti 1700-luvun alussa Claude Buffier, joka esitti painetussa pelissä (johon kuului kirja) historian paratiisista Ranskan tuolloiseen kuninkaaseen. Jo 1710-luvulla pelistä tehtiin saksalaisia versioita. Ja silti peleistä opetuksen osana on 2000-luvullakin puhuttu kuin uutena asiana!

Tutustuin näyttelyyn niin huithapelisti, etten muista, mikä oli varhaisin esitetty peli. Ilmeisesti jotain oli vuoden 1819 tienoilta, sillä näyttelyn nimi viittaa 200 vuoteen. Muistaakseni mukana ei kuitenkaan ollut linkkivarastossani hapantunutta Kansalliskirjaston aikauslehtiensä osana digitoimaa peliä Resan till lycksalighetens ö, joka jaettiin lastenlehden Eos 12/1855 liitteenä eli oli melko varhainen. Osa tästä oli jo alkukuvana.

Mallikelpoisella pappismiehellä tulee olla pienet aivot...

Sata vuotta sitten Historiallinen Aikakauskirja ei vielä ollut ihan yhtä tieteellinen ja asiallinen kuin nykyään, vaan siinä julkaistiin poimintoina asiakirjalöytöjä, joilla oli lähinnä kuriositeettiarvoa. Varsinkin, kun ainakin Gunnar Suolahti jätti kirjoituksessaan Apulaisen mainetodistus esimiehestään (HAik 2/1916) lähteensä mainitsematta. Kontekstista päätellen kyseessä on tuomiokapitulissa tms. käsitelty pappien kurinpitojuttu.

"Kirkkohistoria nimiö, aukeama". Kansalliskirjasto

Asiakirjan johdantona Suolahti kertoo, että Rautalammilla pappien välit olivat huonot. Kappalainen Petter Landanus oli syyttänyt kirkkoherra Gregorius Buchtia "kirotusta saituudesta, kavaluudesta ja mammonan palveluksen aiheuttamasta huolimattomuudesta virantoimituksessa". Buchtin mukaan Landanus puolestaan oli "Ilman kirkkoherransa lupaa oli hän pistäytynyt pitäjän rajain ulkopuolella, ei ollut välittänyt hänen määräyksistään ja oli noin vuoden verran pysytellyt poissa kirkkoherran pappilasta, ilmoittaen hyvin yksinkertaisesti, ettei tahtonut olla esimiehensä kanssa missään tekemisissä". Näin ollen kirkonkirjatkin olivat päivittämättä.

Seurakunnassa palvellut apulainen Adolf Fredrik Stenfelt, jonka isä oli Rautalammin nimismies, heitti hanskat tiskiin vuonna 1768 jättämällä pöydälle seuraavan kirjeen. (Rautalammin pappisluettelo ei Stenfeltiä tunne.)

Ote teoksesta Bud: Theol: M: de prudentia pastorali.
Mallikelpoisella pappismiehellä tulee olla pienet aivot, mutta suuri pää, leikattu tukka (peruque), alasluisuneet saappaat ja hänen on käytävä puettuna vanhaan kamlottikauhtanaan, sillä muuten pidetään häntä itserakkaana; hänen kaunistuksekseen riittää se, että hänellä on suuri vatsa ja suu kuin torimatamilla, jos hän päällepäätteeksi osaa valehdella, kehuskella, juopotella, niin silloin hän on oikea pappi, erittäinkin, jos hän vielä taitaa tulla vieraisiin siten, että muodinmukaisesti astuu pöydän luokse, tervehtii isäntää, mutta pitää muita pieninä hiirinä (oik. rottina, råttor). Ei hänen pidä milloinkaan vastata halpa-arvoisempien kysymyksiin, vaan tulee hänen katsoa heitä keltanokiksi, sillä silloin hän on oikeamielisten mielestä viisas. Sanalla sanoen, jos hän kaikessa kykenee muistuttamaan tuota itserakasta kappalaista Landanusta, niin silloin ei ole uskottavissa, että hänen tarvitsee pelätä kenenkään arvostelua, ainakaan ei Belzebub rypistä hänelle otsaansa, ellei mahdollisesti kuoleman hetkellä; oi jospa sellaisia paaveja olisi useita, niin saisipa tyhjä helvetti pian täytensä. Onnellinen se kansa, jolla on sellaiset paimenet.

Kovin esimerkilliseksi papiksi ei tullut Stenfeltkään, sillä Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan hänet on "Erotettu pappisvirasta 1782. Tuomittu yhden vuoden mittaiseen työvankeuteen. Pakeni Kuopion vankilasta, mutta jäi myöhemmin kiinni. † Svartholman linnoituksilla keväällä 1785". Viitteessä on linkki Anu Koskivirran väitöskirjaan ”Sisäinen vihollinen”Henkirikos ja kontrolli Pohjois-Savossa ja KarjalassaRuotsin vallan ajan viimeisinä vuosikymmeninä, josta selviää, että

Kirkkoherra Stenfeldtillä oli kannettavaan vielä huomattavasti raskaampi syntikuorma kuin nimismiehellä: sielunpaimenen oli nähty toistuvasti sekä saarnaavan että jakavan ehtoollista kiroillen ja ympäripäissään. Itse asiassa juopottelu ja manailu olivat Stenfeldtille ”kokopäiväinen harrastus”, näin asian ilmaisee Ilmari Manninen laatimassaan Liperin seurakunnan historiassa. Paikallista papeista korkeimman tiedettiin myös pahoinpidelleen kirkkokansaa monesti tarkastusmatkoillaan ja sakaristossa. (s. 238)

Miten nuorimies vihille saatiin

Mikko Ilkka jakoi vuoden 1915 Joululehdessä Satakunnan kodeille julkaistussa jutussaan Sota-Eppu ala-otsikon mukaisesti "Muistoja Kankaanpään kappalaisesta Isak Efraim Hällsténistä". Yksi aihelmista vuosina 1824-1847 Kankaanpäässä olleesta papista kuuluu näin:

Muuan palvelustyttö tuli kerran valittamaan pastorille, että hän on äidiksi tulemaisillaan ja että hänen sulhasensa oli hänelle kylmennyt sekä seurusteli toisten kylän tyttöjen kanssa hänestä välittämättä, Pastori kutsui silloin pojan kotiinsa ja vaati, että hänen on mentävä tytön kanssa kristilliseen avioliittoon. Mutta poikapa ei siihen suostuinutkaan. Pastori koetti ensin sanan voimalla häntä pakottaa, vaan kun ei siitä ollut apua, antoi hän pojalle oikein perinpohjaisen selkäsaunan. Mutta kun poika ei sittenkään luvannut tytöstä huolia, niin talutti pappi pojan kirkon eteiseen ja pani siellä hänet istumaan jalkapuuhun. 

Kun poika oli päivän istunut jalkapuussa, meni pastori illalla kirkon eteisen ovelle, raotti sitä vähän ja kysyi: "Suostutko menemään vihille, vai jätänkö sinut tänne yöksi menninkäisten kuritettavaksi?" 

"Suostun, suostun vaikka mihin, kun täältä pääsen," kuului surkea vastaus. 

Pastori päästi pojan jalkapuusta, mutta eipä hän kuitenkaan häntä vielä ilman muuta ulos laskenut. Hyvin kovakouraisesti tarttui hän nuorenmiehen niskaan ja talutti hänet kirkon alttarille, jossa hän pakotti pojan kaksi sormea raamatulla pyhästi lupaamaan, että hänet viettelemänsä tytön kanssa seuraavana sunnuntaina kuuluutetaan avioliittoon. Niinpä sitten tapahtuikin ja "hyvä aviopari siitä tulikin," kertoi muuan vanha mies, joka näitä asioita minulle 15 vuotta takaperin jutteli.

Kuva ote Kyläkirjaston kuvalehden 2/1915 kuvituksesta 

Iällä kastetut ja kastamattomaksi kutsuttu Vänttinen

1) Jokin aika sitten otin esiin varhaisia juutalaisten kasteita Suomessa, mutta en tuolloin lukenut Wikipedian sivua Suomen juutalaiset. Siinä mainitaan 1700-luvulta Turun akatemiassa kieltä opettanut Kristian Petter Löwe ja myöhemmin akatemiassa opiskellutkin Fredrik Anton Meyer, jonka veli oli blogitekstissäni. Löwe jakoi pian matkaansa Uppsalaan. Meyer ilmeisesti kastettiin Tukholmassa eikä täten olisikaan kuulunut tekstiini. Kastettiinko Wikipedian tuntema Venäjältä (tuolloin Venäjään kuuluneeseen Haminaan) vuonna 1799 saapunut Jacob Weikaim luterilaiseksi ta ortodoksiksi? Selviäisi todennäköisesti Piia Einosen artikkelista Genoksessa 4/2015, mutta laiskuuksissani en ole tätä tarkistanut.

2) Osin kastamattomana Suomessa elänyt ryhmä olivat romanit, kuten olen kastamattomien lasten yhteydessä todennut. Romanien kastaminen oli niin merkillistä, että sellainen noteerattiin uutisena Ruotsissa asti, kuten Isoakyröä ruotsalaisista lehdistä haavoidessani huomasin. Post- Och Inrikes Tidningar 26.5.1855:

Vaikka palmusunnuntai osui aprillipäivään, uutinen oli totta. Sylivauvoja vanhempien kasteet näyttävät kirkonkirjoissa tältä:

Aivan tavalliset etunimet Adolf ja Wilhelmiina ovat kasteessa muuttuneet Hermaniksi ja Mariaksi. Nanguroshin kohdalla pidin nimenmuutosta "normaalina", kun alkuperäinen ei ollut eurooppalainen, mutta näköjään nimenmuutosta pidettiin kasteen osana.

3) Kastamaton ei siis ollut nimetön, kuten seuraavasta Savonlinnassa 23.8.1879 julkaistusta muistelmasta näkyy.

Vaaluvirran rannalla Heinävedellä on Ryöskänkallio, jossa löytyy luola. Tämä vuoressa oleva ontto paikka on noin 4 syltä pitkä ja 2 syltä leveä; vähä enempi kuin puolet luolan pituudesta on korkeampi, vaan muu osa matalampaa. Jyrkässä sisäseinässä löytyy vieläkin punaisia viiruja, joita sanotaan Ryöskän aikoinaan siihen punaliidulla kirjoittaneen. Nykyään ei enää voi saada selkoa, mitä riiputukset merkitsevät, vaan että ne todella ovat ihmiskäden tekemät eivätkä luonnon valmistamat, näyttäytyisi siitä, koska kostea sormi koskettaessa niistä värjäytyy.

Sanotussa luolassa piti vuoden 1800 tienoilla asentoansa Ryöskä Vänttinen, joka oli erittäin kookas (jättiläinen) ynnä väkevä mies. (Ryöskäksi sanotaan vieläkin semmoista ihmistä, joka ryöstämällä toiselta jotakin ottaa ja itsevaltaisia töitä harjoittaa.) Koska hän sen lisäksi oli ristimätön (kastamaton), oli hän puoli piru ja puoli ihminen, siis myöskin paholaisen kynsissä ja hänen suojeluksessaan. Tämän pimeyden hengen avulla hän harjoitti läheisiä ja kaukaisia kohtaan kaikenlaista pahuutta ja ilkivaltaa. Muutamia näistä olen saanut muistiin pannuiksi. 

Kerrankin hän souti Rantasalmelle Vaahersalon puolelle ja ryösti (ryöskäsi) eräästä talosta viisikesäisen härän. Pani sen sitte venheesensä ja läksi soutamaan luolaansa päin. Useampia miehiä rupesi silloin nelihankaisella venheellä rosvoa takaa ajamaan. Vänttinen souti ehkä Oravinkannasta kohti. Perästä ajajat luulivat hänet vihdoinkin tapaavansa, koska heidän mielestään Vänttisen oli kannaksella tarttuminen härän sarviin ja taluttaminen toiselle rannalle ja sitte vietävä venhe samaa tietä. Vaan ilonsa oli lyhyt, kun Ryöskä-Vänttinen rannalle saavuttuansa tarttui venheen kokkaan sanoen: "ynnä yhteen väkeen" (Tästä lauseesta luullaan hänen voimansa enentyneen) ja veti niin venheensä härkineen päivineen helposti toiselle puolelle. Niin hän perästä ajajain saavuttamatta pääsi pakoon luolaansa.

Ryöskä Vänttisellä oli myös tapana väkisen viedä vaimoväkeä luolaansa. Senvuoksi souti hän tavan takan kirkkovenheitä vastaan ja kun jossakussa näki hyvän näköisen tytön, koppasi sen armotta ja vastarinnasta huolimatta omaan venheeseensä ynnä vei asuntoonsa. Toi sitte aina tytön matkan varalle, josta omaisensa saivat hänet noutaa pois.

Koska Vänttinen suuren voimansa nojassa teki paljon pahaa, ryösti karjaa y. m. täytyi häntä "luusia" (eli lahjoa) viemällä hänelle lihaa sekä kaikenlaista muutakin ruoka-ainetta. Eipä sille talollekaan hyvää seurannut, joka hänet unhoitti kutsua pitoihinsa. Senvuoksi oli täytymys pitää ryöskää kunniavieraana häissä, ristiäisissä y. m. Päästäkseen mokomasta veronmaksusta, koetti moni häntä salaa ampua, milloin lyijy- tahi tina- milloin taas vaskiluodilla. Vaan ei mikään Vänttiseen pystynyt.

Kerrankin taas oli suuremmat pidot Vaalumäellä Lyytikäisen talossa. Vänttinen kutsuttiin näihinkin. Juhlapöytään asettuessa hän istuutui "niinkuin ryöskä ainakin" pöydän päähän. Vasta puolinen pää pöydästä oli tyhjä. Kun Vänttinen tämän keksi, kysyi hän syytä siihen. "Se on teidän kunniaksenne jätetty tyhjäksi", vastattiin hänelle. Vaan seinän läpi, juuri hänen selkänsä kohdalle oli kaivettu pyssyn mentävä kolo. Kun siis parastaikaa ruokailtiin, paukahti pyssy ja hopealuoti, jonka tappamisvoimaa tällä kertaa koeteltiin, lensi Vänttisen selän läpi. Hän oitis hyppäsi ylös, kaatoi vauhdissaan ruokapöydän ja koetteli rientää ovea kohti, vaan heittikin henkensä kynnyksen lähelle.

Toisen kertomuksen mukaan ryöskä, kun häntä oli ammuttu, hyppäsi lakeisreikään (kemuhuoneena oli savutupa) ja katosi ilmaan näkymättömiin.

Tarinaperinteestä, johon Vänttistä useammin liitetään sukunimi Konttinen, on Jouko Hautala kirjoittanut Kalevalaseuran vuosikirjassa 23-24. Tiivistelmän tapainen Suomen luonnon verkkosivulla.

Hedvig Charlotta Tikanderista

Kengittäjä Mårten Tikanderin tytär Hedvig Charlotta (s. 1767) vihittiin Iitissä toukokuussa 1794 kersantti ja rajantarkastaja Petter Henrik Hoffrenin kanssa. Maaliskuussa 1795 heille syntyi tytär Ulrica Charlotta ja helmikuussa 1797 syntynyt tytär sai nimen Mertha Maria. Petter Henrik kuoli hukkumalla toukokuussa 1797.

Hedvig Charlotta tyttärineen sai kodin veljensä luona, joka jatkoi isän ammattia tämän tilalla. Sieltä käsin nuorempi tytär meni 8.11.1821 naimisiin maaviskaali G. J. Brummerin kanssa ja vanhempi lähti Heinolaan, jossa hänet vihittiin 22.1.1822 kersantti Johan Henrik Salinin kanssa.

Pari vuotta myöhemmin Hedvig Charlotta asui "pienessä kojussa" Iitin Jaalan kylässä ja sai opetettavakseen kolme poikaa. Näistä kaksi olivat maanmittari Magnus Johan Lindénin orvoiksi jääneitä veljeksiä, jotka olivat juuri muuttaneet holhoojansa, enonsa Clemens Brummerin luo Jaalan kylään Jungerin puustelliin. Edellä mainittu maaviskaali Brummer oli veljensä. Kolmas opetettava oli tämän poika Ferdinand.

Magnus Ebehard Lindén kirjoitti lapsuudestaan 79-vuotiaana, jolloin muisti rouva Hoffrenin "vanhana" 50-vuotiaana tummuna, jolla oli nenällään isot messinkirillit, kädessään keppi ja suussaan jatkuvasti piipunnysä, jossa poltti itsekasvattamaansa tupakkaa. Aapista tankattiin luonaan 5-6 tuntia päivittäin. Aivan päivittäin ei apuna käytetty risulla hakkausta, mutta kuitenkin varsin usein ja Lindenin mukaan naapuritkin kummastelivat herrasväen lapsien saamaa kohtelua. Lapset itse ihmettelivät kulmakaapin pulloa, josta rouva Hoffren usein hörppäsi. Kerran he yrittivät sitä tutkia, mutta pullo putosi lattialle ja antoi syyn jälleen yhdelle selkäsaunalle.

Honoré Daumier: Le Toucher (~1839). Brooklyn museum/Wikimedia

Ainakin Lindénin poikien opinnot rouva Hoffrenin luona päättyivät vuoden 1824 lopussa ja he jatkoivat enonsa avulla. Rippikirjojen perusteella rouva Hoffren on vuoteen 1827 mennessä muuttanut tyttärensä talouteen, jossa hän kuoli 72-vuotiaana 10.11.1837 "vanhuuteen".

Lähteet:
Iitin Vesikansan rippikirja 1786-97 Honnila, 1798-1804 s. 129, 1816-26 s. 233, 180, 1827-38 s. 57, 1838-48 s. 79
Iitin ja Heinolan historiakirjat
Anteckningar gjorda vid 79 års ålder af M. E. Lindén. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmat Dö I 25

Kirjasta ja lähdekritiikistä

Viikonloppuna yritin saada ruotsalaisista sanomalehdistä jotain freesiä sisältöä SSH-käsiksen Suomen osuuteen haulla Österbotten. Lupaavin osuma oli äskettäin digitoidussa göteborgilaislehdessä Hwad Nytt? 25.6.1772.

Venäläiseksi vakoojaksi luultu englantilainen matkailija Pohjanmaalla samaan aikaan, kun esi-säni muutti sinne Stralsundista! Toimittaja oli lukenut matkakertomuksen otteen englantilaisesta sanomalehdestä, mutta toki... kyllä, verkossa on Joseph Marshallin kirja Travels through Holland, Flanders, Germany, Denmark, Sweden, Lapland, Russia, the Ukraine, and Poland, in the years 1768, 1769, 1770. Vol III. 1772, jossa Pohjanmaa mainitaan. Kirja, johon olin tarttunut viimeksi vuonna 2012.

Olin jo melkein kirjoittamassa käsikseen ulkomaalaisen silmiin autiolta näyttävästä luonnosta pian Vaasasta lähdettyä, mutta ymmärtääkseni miten matkailija oli Vaasaan tullut pakitin lukemistani Ruotsin puolelle. Siellä kuvattiin Hudviksvallin pohjoispuolella aateliskartanoa, joka kuullosti niin pohjoisessa epäuskottavalta. Vasta tästä heräsi tiedonhalu Marshallin persoonaan. Siitä ei kukaan tiennyt mitään, mutta Anthony Cross oli bibiliografiassaan In the Land of the Romanovs, todennut kirjan olevan

"A product of an "armchair" traveller. Full of absurdities, the work nonetheless has much convincing detail and is often quoted as an authentic record."

Täynnä absurditeetteja, mukaan lukien vuonna 2012 blogiini nostama pätkä (näin jälkikäteen arvioituna) ja silti mennyt täydestä monelle ja minulle. Pitäisi useammin käyttää lähteen luotettavuuden arvioinnissa ulkopuolisia lähteitä.

Käytäntö, joka unohtuu muiltakin. Crash Coursen käynnissä olevan kurssin Navigating Digital Information videolla The Facts about Fact Checking kerrottiin kokeesta, jossa verrattiin yliopisto-opiskelijoita, hissan proffia ja varsinaisia faktantarkastajia kahden verkkosivuston luotettavuuden arvioijina. Kaksi ensimmäistä ryhmää keskittyivät sivustojen omaan sisältöön. Lähdeviitteiden käyttöön ja viralliselta näyttämiseen. Faktantarkastajat puolestaan keskittyivät kysymyksiin, joista viimeistään kolmanteen "mitä muut lähteet sanovat tiedon lähteestä ja sen väitteistä?" vastatessa pitää hakea tietoa toisaalta.

Jakson lopussa muistutetaan, että lähdekritiikkiä pitää kohdistaa myös väitteisiin, joita haluaisi uskoa. Kuten kolmen päivän huvimatkaan keskisuomalaisella järvellä vuonna 1770.

Seuraavassa jaksossa Check Yourself with Lateral Reading annetaan käytännön vinkkejä (verkko)lähteiden arviointiin muiden sivujen avulla. Ja annettaan ymmärtää, että verkkosivut tiedonlähteinä vaativat olennaisesti erilaista skeptisyyttä kuin kirjat. Olen eri mieltä, sillä tekstin alkupuoli ja tapaus Antti Heikkilä. Tai paroni von Münchhausen. (Kuva Wikimedia)

Helmikuuta

1.2.

• Ulkoistettu luonnonsuojelu – Helsingin luontoalueet ennen vuotta 1946 | Kvartti
• Onko joku yrittänyt vastata kysymykseen, miksi nyky-Ruotsin puolella oli muun väestön lomassa "pitäjänsaamelaisia" (sockenlappar), mutta Suomen alueella vastaavasta ei puhuta? Eli vastaavaa ryhmää ei ollut? [Ei vastauksia.]

2.2.

• Lapista ja Krimin sodan tapahtumapaikkoja Suomen etelärannikolta. [Akvarellitietokannassa, siis]
• Metsäsuomalaisten perinnettä. Tästä karsikkopuuvariantista (?) en muista kuulleeni. [Södra Dalarne TV:n FB-video Finsk bildmagi]

3.2.

• Kun on hyvä esittäjä, sitä kuuntelee vaikka Kanadan historiaa
• Kun kielikuva menee metsään "Historia Nu 23: Under finska inbördeskriget togs inga fångar" (Lokakuulta, olen jäljessä ajastani.)

5.2.

• Ei muinaisia saamelaisia vaan jaloja villejä #Tacitus

6.2.

• Miksi minä en jätä Facebookia? Siksi, että siellä on kavereita, jotka alta aikayksiön setvivät sössimäni kyrilliset kirjaimet, jotta saan käsiini krimiläisen kirjaston digitoiman artikkelin.
• 1850 kehitetty tai kirjattu ajanviete, jossa valitsemalla numeron 1-40 saa satunnaisen vastauksen seurueelle esitettyyn kysymykseen. (Käsikirjoituskokoelmat @NatLibFi DD 112, Emil Randen)

• Suomalainen kisassa [Årets bok om svensk historia] mukana.

9.2.

• Kuljetuksessa Lahden historiapäiville, jotka ovat monena vuonna jääneet väliim pakkasen tai oman sairauden takia. Nyt on takanani yksi puhujista, joka on kipeänä. [Olin kipeänä viikon jälkikäteen. Mutta sain blogitekstin kirjoitettua.]
• Muistan valitettavan selvästi nukahtamiseni edellisen kerran Lahden historiapäivillä. Mutta elämä on riskinottoa eli istahdin kakkosriville. Ekan session aihe ajankohtaisesti ilmasto ja nälkä. [En nukahtanut,]
• "Vanha kunnon piirtoheitin olisi parempi" #historiapäivät

12.2.

• Kun indeksoija ei osaa kieltä

13.2.

• [Reaktiona Lahden museoiden Finna-lataukseen] Uusi standardi: CC-lisenssi ok, ei postimerkin kokoinen kuva, mutta postikortin kokoinen. Isoilla tiedostoilla voisi tehdä enemmän.

14.2.

• Luin Timo Parvelan kirjan Ella ja kaverit ihan kuninkaina. Sukututkimus asetettiin jälleen kerran vinoon valoon, mutta kokonaisuus oli hauska.

15.2.

• Käsikirjoitus Suomen eläin-piha olisi loistavaa matskua vanhojen käsialojen treeniin. (Ja osoittaa, että kaipaan sitä.) @NatLibFi C II 1:12 a-b (samalla käsialalla myös tietoa Suomen maanlajeista 12c)

16.2.

• Kun kuluttaa tunnin elämästään selvittämällä, että Lac Teligol on nykyaikana Tylihulin limaani eikä edelleenkään tiedä oikeaa kirjoitusasua suomeksi

17.2.

• Nähty The favourite. Viis historiasta, yksinkertaisesti upea elokuva vallasta.

@NatMus_SWE_bot:
King Gustavus III and Catherine II
of Russia in Fredrikshamn 1783
by Cornelius Höyer, 1784
  #natmuseumswe #corneliushöyer

18.2.

• Talon ulkopuolesta ei jäänyt noin korkea vaikutelma. #Hamina
• "But I think the other half of progress is something we consider even less: reframing our understanding of accomplishments. Asking ourselves to interrogate what events are important and questioning what counts as history at all." (Perspective: History has a massive gender bias. We’ll settle for fixing Wikipedia.)

19.2.

• Mainio krittisten editioiden mainos Turska pakkasessa, joka sai ensiesityksen @tieteidenyo @SKS_finlit, on vihdoin YouTubessa.
• Huom.
  1) sukututkija ei ole tutkija, vaikka tutkijakaan ei ole akateeminen tutkija.
  2) vaihtoehdot eivät ole aakkosjärjestyksessä, vaan todnäk arvostusjärj.
  3) tietokirjailijat eivät ole asiakassegmentti @NatLibFi [Enkä muuten käsitä, mikä on "Organisaation asiakas".]

• Ohoh eli suomalaisesta kohteliaisuudesta jo yli sata vuotta sitten. Eikä vieläkään kaikki ymmärrä.

20.2.

• Turun akatemian opetusohjelma vuodelta 1726, kai. Mutta ei tässä kyllä luentojen aikataulua ole. (Käsikirjoituskokoelmat @NatLibFi E I 28:43)

21.2.

• Ensimmäiset perunat Suomessa olivat punasävyisiä? Näyttivätköhän siksi epäilyttäviltä uutuuksilta?

• Vet någon vad hände med Agrarhistorisk databas 1570-1805? [Ei vastausta. Pitäisi tietenkin kokeilla verkkosivun yhteystietoja.]
• Viisi asiaa listoista

22.2.

• Kun historianharrastus menee liian pitkälle... _Maksoin_ osallistumisen konffaan, jossa _8:30_ alkava keynote on "Re-examining the Economic Performance of Eastern Europe".
• Käsitteestä Eastern Europe, muuten. Kuuntelin keskiviikkona venäläistä arkeologia, jolle se näytti olevan ex-NL. Tuli mieleen syksyllä @SuzieThomasHY kurssilla kuultu juttu (nyky)rajojen ohjaavasta vaikutuksesta.
• Sitä ihminen kävelee ihan rauhassa Aleksia ja sitten on yhtäkkiä vuodessa 1979. Kummasti Twitter pelittää täälläkin

Miten Juvan Vehmaan kartanon ruokavarat venäläisiltä pelastettiin

Ote Kyösti Wilkunan kertomuksesta Suomalainen äiti. Maria Charlotta Grotenfelt kokoelmassa Suomalaisia sankareita II.

Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.

Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja ulkohuoneita.

Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa. Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä hevosia.

Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:

— Avaimet tänne nopeasti!

Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat ryhmittyneet hänen taakseen.

— Riviin! hän komensi.

Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa upseeria.

— Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, — sanoi äiti samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. — Näitä varten minä tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi minä en voi luovuttaa teille avaimia.

Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!

Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen. Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan, putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.

— Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.

Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.

Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten tomupilveen.

Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan. Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan poikenneet Vehmaisissa.

Kuva: Russia, 1813 [part 1]. The Vinkhuijzen collection of military uniforms. NYPL