Karhun tappamat Häkkiset Keuruulla 1770

Metsähallituksen Luontoon.fi esittelee Pyhä-Häkin kansallispuiston sanoin

Etelä-Suomen hienoimmassa vanhassa metsässä humisevat 400 vuotta vanhat ikihongat. Kilpikaarnaisten mäntyjen palokorot muistuttavat menneiden vuosisatojen metsäpaloista, ja Mastomäen ikimetsät pysäyttävät kiireisenkin kulkijan hämmästelemään ihmisen pienuutta. Poika-ahon kruununmetsätorppa kertoo tarinaa syrjäseutujen varhaisista asukkaista. Pyhä-Häkin ikiaikaisen aarniometsän siimeksessä samoilet muinaisten haltioiden tunnelmissa ja tarinoissa.

Muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa 

Korjaus 3.4. klo 10:25: Kartanlukuni on ollut luokattoman kehnoa. Kiitokseni Eeva Arpalalle, joka Twitterissä huomautti "Miksi Saarijärven Häkkilän asukkaat olisivat Keuruun rippikirjassa? Joku tässä ei täsmää?" & "Saarijärvellä sijaitseva Pyhä-Häkki ja Pyhäjärven Häkkilän talo eivät kaiketi liity tähän, kyse täytyy olla Keuruulla sijaitsevasta Häkkilästä."

Häkkilän kylässä oli Keuruun rippikirjassa 1764-1772 (s. 11-12) kaksi taloa. Toista isännöi Gabriel Jöransson (s. 1714) ja toista Johan Johansson (s. 1728). Sukuselvitystään ei ole käytettävissä, mutta aikalaislausunnon mukaan nämä Häkkiset olivat syskonebarn eli todennäköisesti serkuksia. 

Huhtikuun 14. päivä vuonna 1770 seudulla oli vielä hanki maassa ja aamulla Johanin veli Jöran (s. 1736) lähti aseen kanssa hiihtäen metsään. Tarina ei kerro, mitä hänen oli tarkoitus metsästää, mutta kohdattuaan karhun Jöran ampui sitä. Kuulansa ei osunut minne piti. Haavoittunut karhu hyökkäsi ja sai Jöranin allensa. Karhu kynsi mieheltä ihon irti otsasta ja puolesta päästä, mutta Jöranin tekeydyttyä kuolleeksi karhu lähti pois. Vammoistaan huolimatta Jöran onnistui pääsemään kotiin, jossa tietenkin kertoi mitä oli tapahtunut.

Gabriel Häkkinen oli tappanut joitakin karhuja yksinään, joten ilmeisesti itsevarmuudella ja suuremmin aikailematta hän lähti yhdessä Johanin kanssa hakemaan haavoittunutta karhua aseinaan keihäät ja pyssyt. Kahdestaan lähteneitä miehiä ei kuulunut iltaan mennessä takaisin. Emme tiedä milloin heitä lähdettiin hakemaan, mutta neljä päivää myöhemmin ruumiit löytyivät metsästä. Molemmilla oli vakavia vammoja päässä, kurkussa ja käsissä. Toisen päävammaa oli sidottu nenäliinalla eli miehet olivat olleet (ilmeisesti hakemansa) karhun poislähdettyä elossa. Toisen keihään varsi oli poikki, suksensiteet leikatut eikä pyssyjä oltu laukaistu, mikä aikalaisten tulkitsemana viittasi siihen, että karhu oli tehnyt yllätyshyökkäyksen.

Keuruun vanha kirkko
Kuva Sneecs, CC BY-SA 3.0, Wikimedia

Isäntien hautajaiset pidettiin 22.4.1770 ja molemmat saivat lepopaikkansa kirkon lattian alta. Haudattujen listassa kuolinsyynsä "ihiälrifwen af biörn" on alleviivattu vahvasti. Vastaavaa ei ollut tapahtunut miesmuistiin eikä Häkkisten kohtalokaan pian unohtunut. Joku paikkakunnalla tarttui jopa 23.6.1770 kynään, jotta Inrikes Tidningarin lukijat saisivat tiedon, mikä tapahtuikin 2.8.1770 ilmestyneessä numerossa, jonka ansiosta edellä oleva oli kerrottavissa. 

Kesäkuun lopulla karhun ensimmäisenä kohdannut Jöran ei ollut vielä terveen kirjoissa eikä kirjoittaja pitänyt täyttä parantumistaan ollenkaan varmana. Rippikirjassa hänellä ei ole kuolinpäivää ja sopivaa hautausmerkintää ei Hiskin avulla löytynyt. Valitettavasti seuraavat rippikirjat eivät ole säilyneet.

Kaipaatko lisätietoa? Ulla Moilanen on kirjoittanut otsikolla Karhun surmaamat – Epäonnisia kohtaamisia Suomessa 1700–1800-luvuilla.

Everstiluutnantti Baeckmanin isälinja

Maanantaisen lupaukseni mukaan Otto Ehrströmin kirjan Fredrik Wilhelm Baeckman. En landsman och krigare från Napoleons tid jämte en framställning av historien om det "engelska arvet" ryöstöviljelyä. En kuitenkaan ala selittää englantilaista perintöä, jonka varmat yhteydet Suomeen ovat lähinnä parin avainhenkilön kääntyminen Turun akatemiassa. En tosin malttanut olla kaivamasta KB:n digitoinneista yhtä ilmeisesti monista perilliskuulutuksista (Posttidningar 24.3.1812). 

Fredrik Wilhelm Baeckmanin oikeus kyseiseen perintöön riippui hänen isälinjastaan. Perintörahat hän sai versiolla, jossa maanantaisessa tekstissä mainitun isoisänsä Gustaf Beckmanin (s. 1735) vanhemmat olivat verokirjuri Petter Beckman (s. 1715) ja Maria Thorwöst (k. 1742). Kriittistä oli, että Petterin isäksi oli saatu korpraali Eric Beckman Arborgasta. (E-vokaalin käyttö on voinut olla tarkoitushakuista tai vaan normaalia kirjoitusasun vaihtelua.)

Ehrström ei anna omasta sukututkimuksestaan kovin yksityiskohtaisia tietoja. Hänen mukaansa Gustafin isä on Petter Beckman, joka oli aikaihminen ja manttaalikomissaari Satakunnassa vuonna 1715 eikä näin ollen Arbogan korpraalille tuolloin syntynyt Petter. Sekaannusten maksimoimiseksi, myös verokirjuri/manttaalikomissaarin isän nimi oli Eric.

Ettei lähdekriittisyys mene ylenmääräiseksi, otan totena Yrjö Kotivuoren yo-matrikkelin, josta löytyy Maria Thorwösten kanssa naimisissa oleva Petter Bäckman. (Marian Thorwösten isovanhemmat olivat maankuulut tehtailijat Petter Thorwöste sekä Elin Johansdotter Såger ja vanhempansa Johan Thorwöste ja Helena Eriksdotter Rosendal (jonka isä oli Turun hovioikeuden asessori Erik Andersson Rosendal († 1690), veljen matrikkelitietojen perusteella).)

Tämä Petter kuoli Luvialla 15.8.1737 eli vain pari vuotta Gustafin syntymän jälkeen, jos vuosi edellä pitää paikkansa. Valitettavasti hautausmerkinnästä ei selviä asuinpaikka, mutta Satakunnan tutkijalla on käytettävissään jokeri eli Lasse Iso-Iivarin luettelot, joissa Petter isännöi Luodonkylän Heinilän rusthollia. Sitten ei enää tarvi kuin tietää, että Luodonkylä on ruotsiksi Norrby ja rippikirja aukeaa oikeasta kohdasta. Gustaf on merkitty jo 1734 päätetylle aukeamalle, mutta listan viimeiseksi, joten syntymävuosi voi olla suunnilleen 1735. Seuraavalle aukeamalle on lapsikaarti merkitty muuttaneeksi Uudellemaalle. Verkkolähteet eivät näytä tietävän, missä Maria Thorwöste kuoli vuonna 1745.

Lapsisarja ei tunnu verkossa vaikuttavia sukututkijoita suuremmin kiinnostaneen. Kotivuoren avulla selviää, että isonvihan alkaessa Lohjalla syntynyt Johan kouluttautui papiksi. Viran saanti osuu äidin kuoleman jälkeiselle vuodelle eikä näin auta suuremmin. 

Johanin vuoden 1717 paikkeilla syntynyt Ulrica-sisar oli kihloissa jo vuonna 1742, sillä Kotivuoren poiminnoissa

Pohjan ja Karjalohjan käräjät 1.12.1742 f. 922v (S: D: Gaf Lieutenanten Herr Johan Nirberg, Rätten tilkänna, huruledes Studenten Jacob Cavonius igenom, Bref til Herr Kyrckioherden i Lojo, Magister Abraham Roering, sökt förbiuda Lysningen, til thet Ächtenskap, som Herr Lieutenantet täncker fulborda med Jungfru Ulrica Beckman på Joenpäldo.

Täällä ennenkin esitellyn Cavoniuksen yrityksistä huolimatta avioliitto solmittiin, sillä 

Pohjan ja Karjalohjan käräjät 12.3.1745 f. 268 (S: D: Ingaf i Rätten Lieutenanten Herr Johan Nirberg then skrift som hans Swär moder, afledne Mantals Commissarien Peter Beckmans äncka Maria Törwest, åt hennes äldsta Son, Studenten Johan Beckman, den 2. sidstledne Januarii utgifwit)

Lohjan  rippikirjassa 1762-1772 Joenpellossa näkyvä kapteeni Johan Fabian Nirbergin rouva Ulrica Backman (s. 1717) on siis sama kuin Ulrica-tytär Luvialla. Johan Fabian Nirbergin kuolema näkyy rippikirjassa, hänet haudattiin Lohjan kirkkoon 5.6.1766. Ulrica asui elämänsä loppuun Joenpellossa, hänen hautajaisensa vietettiin 11.4.1780.

Ulrica lienee tullut Joenpeltoon suoraan Luvialta, sillä rippikirjan 1735-44 s. 155 tilalle on merikitty Maria "Torwist", neidot Helena ja Ulrica, joista jälkimmäisen määre vedetty yli avioliiton yhteydessä, ylioppilas Johan, neito Gretha ja Gustaf, jonka edessä on luku 15. Valitettavasti Lohjan emäseurakunnan seuraavaa rippikirjaa ei ole säilynyt. Janakkalan Vähikkälän Tuomolassa 27.9.1790 78-vuotiaana kuollut "neito" Helena Beckman lienee perheen esikoinen, sillä SukuForumin keskustelussa mainitaan samassa kylässä kuollut Ulrican tytär. Margarethan osalta on esitetty Kotivuoren matrikkelitiedoissa kysymysmerkillä varustama hypoteesi, että aviomiehensä oli vuodesta 1746 Fagervikin ruukinsaarnaaja Jacob Starckou. Maantieteen perusteella uskottavaa.

Anjalaan päätyneen Gustafin varma yhdistäminen perheeseen ei vähällä työllä näytä onnistuvan. Ottaen huomioon, että kaivattu Gustaf avioitui Ruotsinpyhtäällä vuonna 1750, syntymävuotensa lienee lähempänä vuotta 1730 ja mahdollisesti ennen vuotta 1727, jolloin perhe Iso-Iivarin mukaan tulee Luvialle. 

Yhteys tuntuu kuitenkin mahdolliselta, joten on syytä vielä tarkistaa näkemykset Petter Bäckmanin Eric-isästä. Ehrstöm pitää varmana, että tämä oli kotoisin Inkoosta, mutta ei tässäkään kohdalla selitä lähteitään. Ehrströmin Eric oli isonvihan paossa Ruotsissa, mikä auttoi sekaannusta siellä asuvaan kaimaansa.

Tjaa. Kotivuori tuomiokirjaviitteisiin nojaten todistaa, että kyseessä oli Pohjan Elimon ja Lohjan Karstun Joenpellon rusthollien omistaja, vuokraaja Erik Persson Bäckman, jonka vaimo oli Helena (Mattsdotter Öhman?). Asutuksen yleisluettelossa he ovat Pohjan Elimossa vuonna 1690 ja  vuonna 1694. Karstun kylää en SAY:stä paikantanut ja valitettavasti verkkoesitykset tilan historiasta keskittyvät Eeva Joenpeltoon johtavaan myöhempään omistajasarjaan. Lars Federleyn sivustolla Erikin tilaomistukset esitetään laajempina ja lapsia tunnetaan useita. Hän on yhdistänyt Gustafin Erikin pojanpojaksi ja löytänyt hänelle syntymävuoden 1726. Sivustolla ei ole lähdeviitteitä.

Uudempaa (eli vanhempaa) tietoa aprillipilojen historiasta

Viime vuonna harrastin aprillipilatietouden kierrätystä ja olin superiloinen, kun verkosta löytyi edes yksi uusi/vanha tiedonmurunen 1700-luvulta. Kun sitten kesällä luin Annika Sandénin kirjaa Fröjdelekar. Glädje, lust och nöjen under svensk stormaktstid vastaan tuli (s. 84-85) vielä uudempaa/vanhempaa tietoa, jota en olisi kirjasta osannut etsiä. Iloahan aprillipilojen on tarkoitus tuottaa, mutta tehtiinkö niitä tosiaan jo 1600-luvulla?

Sandén yhdistää aprillipilailun kevään juhlimiseen ja karnevalisointiin, jota harrastettiin erityisesti/ainakin eteläisessä Ruotsissa, joka oli kuulunut Tanskaan (s. 79-83). Värmlannissa 1700-luvun alussa kirjoitettu yksityiskohtainen kuvaus juhlasta nimeltä majfesten tai majgrevefesten tuo kulkueineen mieleen televisio-ohjelmassa näkemäni keväisen peltojen siunauksen Englannissa ja Ritvalan helkakulkueen. Majfesten ajoittui huhtikuun ja toukokuun vaihteeseen, mutta Sandén mainitsee myös helluntain maallisen juhlinnan. Tai juhla saatettiin siirtää helluntaiksi siksi, että oli kielletty juhliminen vappuna.   

Aprillipilasta Sandén tuntee maininnan Englannista jo 1500-luvulla, mutta toteaa Ruotsissa kirjallisten tietojen olevan vähäisiä ennen 1800-lukua. Jälkimmäisen voin kokemuksellani vahvistaa. Mutta ottaen huomioon kevään juhlinnan ja huhtikuun arvaamattoman sään, Sandén on valmis uskomaan ja esittämään, että aprillipilailua on harrastettu jo 1600-luvulla. 

Todisteet jäävät kuitenkin vähäisiksi. Växjön tuomiokapitulissa on vuonna 1667 nuorukainen oli huijattu hakemaan isännälleen vaatteita. Asian selvittelyssä sanomakseen on kirjattu "måste gå den länge vägen April, och alldeles omsont [förgäves] med lång näsa". Sandénilla on viite pöytäkirjaan, mutta hän ei mainitse, missä kuussa pilailu oli tapahtunut. Esimerkkinsä Länsigöötanmaan Hässtadista vuonna 1742 on muistaakseni kuluneempi. Pitäjässä kiersi viesti, että jumalanpalvelus pidettäisiin tuntia aikaisemmin kuin normaalisti ja osa uskoi. Asian selvittelyssä viestistä käytettiin sanaa "aprilsedel", missä ei ole järkeä ellei april jo tarkoittanut aprillia. 

15. kuukausi jatko-opiskelijana

Tämä on ollut outo kuukausi. En tiedä onko kyse projektin vaiheesta vai viime kuun terveystarkastuksen jälkeen aloitetun vitamiinikuurin positiivisista seurauksista.

Kuun alussa vedin viikon tauottoman työputken, mikä ei ole tavallista. Sain aikaan niin paljon, että tiesin pääseväni (melko varmasti) seuraavaan tavoitepisteeseen, joten olo oli rennompi kuin aikoihin. Lisäksi aloin työstää mahdollisesti-tulevan-väitöskirjan käsistä ekaa kertaa yhdessä yhtenäisessä tiedostossa. Eli näin konkreettisesti kirjoittaneeni sen verran tekstiä, että minimipituudesta ei enää paljoa puutu, mikä rentoutti lisää. Olen työstänyt tekstejä erillisinä tiedostoina osin siksi, että yksi suuri pelkoni on ollut, etten saisi tarpeeksi pitkää teosta aikaiseksi. Omakustanteeni kun ovat toistuvasti jämähtäneet huomattavasti lyhyemmiksi. Mutta merkillisesti väikkärin mitta näyttää täyttyvän. (Laadullisesti tavoitteet ovat vielä kaukana.)

Yhtenäisen tiedoston seuraus oli, että putosin oitis tähän astisesta "pätkä kerrallaan" -suunnitelmallisuudesta. Kun tuonne voisi tehdä tuota, ja... Jos päätin tehdä A:ta viikon loppuun ja seuraavalla viikolla B:tä, tein presiis toistepäin tai jotain ihan muuta. Onneksi kaikki tekeminen oli sentään jollain tavalla asiallista ja muistin (toisinaan) tavoitepisteenkin. Olin jopa niin itsevarma, että tarkensin tammikuussa ohjaajille viestityn "huhti-toukokuun vaihteessa" tietyksi päiväksi huhtikuussa ja lähetin tämän tiedoksi heille. Ilmeisesti toimin taas jotenkin oudosti, sillä vastausviestien perusteella he tulkitsivat minun myöhäistäneen tekstin lähetystä.

Sain myös tehtyä joulukuussa pyydetyn kirja-arvostelun, jonka vaatimaa työmäärää en tuolloin arvannut tai ymmärtänyt. Kummasti haluaa kirjoittaa jotain (jossain määrin) fiksua ja paikkansa pitävää, kun arvioi tuttujen ja arvostamiensa tutkijoiden tekstejä, joita kirja oli täynnä.

Sain hyväksynnän esitystarjoukselleni ensi kuussa järjestettävään työpajaan. Toisesta viime kuussa väsätystä kupongista ei ole vielä kuulunut mitään. Näiden kanssa olisi kiva olla pikkasen järjestelmällisempi, mutta kun tien löytäminen kuuntelijaksi on ollut onnen kauppaa viimeiset 14 vuotta, niin ei ole kai ihme, että paperipyynnöt löytyvät vastaavalla serendipiteetillä.

Asiallista tekemistä oli myös Opinahjon tutkijaseminaarissa, jonka kauden aloitin paperillani. Kyseinen sessio meni todella mukavasti ja sain joukon vinkkejä kyseisen pätkän parantamiseksi. Tämä tuntui yhtä yllättävältä kuin helmikuisen sisäisen seminaarin anti, sillä - näin jälkikäteen arvioituna - traumatisoiduin jonkun verran ekasta seminaarisessiostani viime vuonna. Yhden ihmisen aggressiiviseksi kokemani käytös jätti jälkensä. Odotan jokaisen seminaaripaperin käsittelyssä lekan lyöntiä takaraivoon ja heti, kun kirjoittaminen tuntuu ekan semmapaperin tapaan mukavalta ja helpolta, alan epäillä, että tekstissä on jotain päin helvettiä. Mutta ei sitten (ainakaan) tällä kertaa.

Ihan Oikean Väitöskirjan kirjoittaminenhan pitäisi olla vaikeaa ja tuskien taival, joten teenköhän minä duunia ollenkaan oikein? Osaksi seminaareihin ja ohjauspalavereihin syntyneet (epärationaaliset) pelkotilani selittyvät huijarisyndroomalla, joka on lukuisten YouTube-videoiden perusteella väitöskirjanteon perusoire. Siitä käytiin tässä kuussa keskustelua suomalaisessa akateemisesten FB-ryhmässä. Suuresti ihailemani tutkija totesi (vapaasti lainaten) havainneensa, että ihmiset, jotka eivät juutu miettimään oman pätevyytensä tai lahjakkuutensa puutteita verrattuna muihin vaan ryhtyvät toimeen, saavat aikaan kiinnostavimmat asiat. Tekeminen ei vaadi itsevarmuutta, vaan sen puutteen unohtamista. Tässä olen ikäni aikana useasti onnistunut, joten pitänee nyt vaan muistaa soveltaa tähänkin touhuun.

Asiallisesti, vapaaehtoisesti ja mielelläni kuuntelin kuun puolivälissä kahta kv-semmaa sanomalehtien tutkimisesta. Toinen päätti digitaalisen humanismin NewsEye-projektia, jonka lopputuotokseen en ole vieläkään ehtinyt tutustua. Toinen oli historiantutkimuksellisempi siinä määrin, että useimmat esitykset käsittelivät 1600-luvun lehtiä ja uutisointia. Oman ajan osalta oli hauskaa ja tavallaan outoa kuulla, miten samanlaisia kuin Ruotsissa jutut ovat olleet kuin esimerkiksi Dublinissa. Myös yhden esityksen 1700-luvun muistikirjaan kerätyt mediahuomiot olivat Suomesta tekemisenä tuttua. Helpottavaa oli kuulla usean mediahistorioitsijan kritiikittä viittaavan Benedict Andersoniin, joka on edelleen oman tutkimukseni selkärankana, sivuohjaajan toistuvista happamista kommenteista huolimatta. Mutta toisaalta esityksissä en kuullut mitään mieltä täräyttävää, joten...

Mitään täräyttävää ei myöskään ollut Tara Brabazonin vlogien aiheissa tässä kuussa, mutta viimeisin Submitting your PhD - early muistutti tehokkaan tekemisen perusasioista, jotka ainakin toisinaan ovat olleet hallinnassani. Varhaisempi virtuaalimentoriini Cathy Hay neuvoi (ajankohtaisesti) How to Stop Comparing Yourself to Others (for good this time). Ja Skansen tarjosi 2 minuutin aikamatkan Livet i Tottieska gården på Skansen tutkimuskohteideni maailmaan, jossa ilmeisesti ihan kaikki oli hyvin hidasta.

Kuva koulun vuosikirjasta vuodelta 1919 

Apua vuonna 1799 saaneita (2/2)

Ihan jokaisesta hyväntekeväisyyttä keränneestä ei irtoa yhtä paljon juttua kuin Maria Elisabeth Bäckman o.s. Hirnistä. Tammisaaren postikonttoriin lähetettiin varoja rälssipehtoori Johan Sannforsille, mutta en löydä Åbo Tidningarista tai Inrikes Tidningarista tekstiä, joka näihin olisi inspiroinut. 

Pirkkalan kirkkoherra Martin Tolpo oli saanut rahalähetyksiä perustuen Inrikes Tidningarissa 28.11.1798 julkaistuun anomukseensa. Siinä hän esitteli nimettömänä aatelissukuisen upseerin lesken, jolla oli turvaton poika. Voimansa oli vienyt sairaus ja suru. Lahjoituksista raportoidessaan hän oli maininnut lesken nimeksi  J. E. von Konow. Nimikirjaimiin sopii Hiskin kasteista Karkun Mäenkylässä 29.1.1786 syntynyt Carl Johan, jonka isä oli kapteeni Johan Petter Rosling ja äiti  Jeanna Elisabeth von Konow.

Adelsvapenin sukutaulu ei tunne Johanna Elisabetin kuolinaikaa ja hämäävästi Johan Petter Roslingin hautausmerkinnässä kesäkuussa 1795 häntä väitetään leskeksi. Ehkä on muistettu vain Roslingin aikaisempi avioliitto? Johanna Elisabet von Konow löytyy uskottavasti elävänä Suoniemen rippikirjasta 1797-1802 Kauniaisten torpien sivun alakulmasta, josta poikansa ottaa ja lähtee Turkuun. 

Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan Kauniainen siirtyi Johanna Elisabetin isän kuoltua 15.12.1797 Johanna Elisabetin veljelle. Sukutaulun mukaan muitakin sisaruksia oli elossa, mutta silti piti kerätä rahaa tuntemattomilta pitkin valtakuntaa?! Sillä aateluus valvoittaa?

(Minäkään en onnistunut löytämään Johanna Elisabetin kuolinaikaa.) 

Seuraavina listalla ovat neidot Margareta ja Maria Elisabet Ullberg, joille keräsi rahaa Paattisten kappalainen Arvid Paulin. Paulinin kirjoittama vetoomus ilmestyi Åbo Tidningarissa 27.5.1799 ja Inrikes Tidningarissa 22.10.1799. Siinä kerrottiin, että 11. toukokuuta Hajalan rusthollissa Halkiossa syttyneessä tulipalossa edesmenneen pehtoori Ludvig Ullbergin noin 60-vuotiaat tyttäret olivat menettäneet kotinsa lisäksi suurimman osan irtaimistoaan ja ruokavarastonsa. Koska he olivat naimattomia naisia, rahansa olivat holhoojansa päätösvallan alla ja tämä päätti siirtää koko 250 riikintaalerin summan velkojille. Oikeudenkäynnin lopputulosta odottaessa naiset olivat tarttuneet (ainakin kuvainnollisesti) kerjuusauvaan. Jo 18.6.1799 Paulin oli saanut 2 riikintaaleria ja 32 killinkiä sisarusten hyväksi (ÅT 25.6.1799). Seuraavan raportin mukaan 15.7.1799 mennessä oli vastaanotettu 6 riikintaaleria lisää (ÅT 22.7.1799). 

Haku Halikon haudattuihin kertoo, että sisarten isä haudattiin 73-vuotiaana 1779. Sisaret kuolivat neljän päivän väliajalla tammikuussa 1815 keuhkovaivaan. Tulipalon aikaan elossa oli ainakin papiksi päässyt veljenpoika ja myös Hajalassa asunut veli.

Listan loppuna on sairas maanmittari Thermen, jolle rahaa keräsi Z. Cygnaeus Hämeenlinnassa.  Cygnaeus on poikkeuksellisesti (ja ehkä fiksusti) kohdistanut Inrikes Tidningarissa 20.2.1799 julkaistun avunpyynnön Jacob Therménin entisille opiskelutovereille Vesteråsin koulussa ja lukiossa selä Uppsalan kuninkaallisessa akatemiassa. mies oli tullut Suomeen aluksi kotiopettajaksi ja työskennellyt maanmittaajana kunnes sai "pohjoisen spitaalin" eli elefanttitaudin. Työkyvystään riippui vaimonsa ja poikansa. Kaiken päälle tuli vielä tulipalo.

Jacob Thermén oli avioitunut Hauhossa 2.5.1784 neito Anna Sophia Hasperin kanssa. Heidän Kalannin Sundholmassa 24.2.1790 syntynyt poikansa sai nimen Carl Dettlof. Therménin hautausmerkintää en onnistunut löytämään, mutta Anna Sophia oli leski kuolleessaan 65-vuotiaana Hämeenlinnassa 20.3.1821. Heidän poikansa kuoli kauppaneuvoksena 16.5.1843. 

Apua vuonna 1799 saaneita (1/2)

Blogin  pitkäaikaiset lukijat tuskin yllättyvät siitä, etten malttanut jättää viime viikolla löytämääni nimilistaa rauhaan. Kyseessä olivat Suomessa hyväntekeväisyyttä saaneet yksilöt, joiden lahjoituslistat eivät mahtuneet Inrikes Tidningarin sivuille (IT 12.3.1800). Kaikkiin luulisi liittyvän joku alkuperäinen julkaisu, jossa hädänalaisuutta on selostettu.

Maria Elisabeth Hirn syntyi Ruotsinpyhtään rippikirjan mukaan vuonna 1723, minkä perusteella äitinsä oli Johan Davidsson Hirnin ensimmäinen vaimo Brita Zelakowski eikä Helena Gustafsdotter Falck, jonka on arvioitu solmineen avioliittonsa Hirnin kanssa vuoteen 1727 mennessä (Släkterna Falck i Hollola. Genos). Niin tai näin Maria Elisabeth vihittiin Ruotsinpyhtäällä 27.12.1750 avioliittoon katselmuskirjuri Gustaf Persson Bäckmanin kanssa. He asettuivat asumaan Elimäen (vai Anjalan?) puolelle Ummeljoen kylään, jossa syntyivät ainakin Petter Johan 7.7.1751 ja Maria Helena 28.6.1754.

Ennen Kustaa III:n sotaa Maria Elisabet eli edelleen Ummeljoella. Sodassa hän menetti miehensä ja joutui itse kohtaamaan vihollisen kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla kasakat ottivat hänet kiinni, kuulustelivat piinaten pitäen piikkejään Marian kasvoilla ja rinnalla uhaten hengenmenetyksellä ja ottivat kaiken omaisuuden. Tämän Anders Johan Kiljanderin avustushalua herättäväksi kuvatun kuvauksen, joka julkaistiin Inrikes Tidningarissa 14.11.1798, vahvistaa Anjala-seuran jakama kappalaisen raportti "Vuonna 1789, 21.7, kun kenraalimajuri Kaulbars komennuksessaan olevine joukkoineen vetäytyi Värälästä Anjalaan, seurasivat venäläiset kasakat tiiviisti jäljessä: ja kun Ummeljoen lähes 50-taloinen kylä oli avoin näille kasakoille, koki tämä kylä ryöstön ensimmäisen kerran, jolloin rykmentinkirjuri Bäckmanin vanha rouva, jonka kasakat löysivät ruispellosta, pakotettiin poveltaan luovut tamaan ainoat rahansa, 20 riikintalaria. Koko kylän menetyksiä ei tässä voi eritellä."

Kiljanderin mukaan Maria Elisabeth Bäckman menetti asuinpaikkansa ja kulki 85-vuotiaana kerjuulla. Ainoa tekstissä mainittu lähiomainen oli orvoksi jäänyt 7-vuotias tyttärenpoika, joka oli heitteillä myös. Mutta verkkosukupuun perusteella  poika Petter Johan kuoli vasta vuonna 1793. Hän oli mennyt Luumäellä 22.6.1783 naimisiin Helena Charlotta Bökmanin kanssa. Heille Vehkalahden Onkamaalla 16.6.1788 syntynyt poika Fredrik Wilhelm olisi voinut tavata sekä orpoutuneen serkkunsa että kasakkojen pahoinpitelemän isoäitinsä. 

Moisesta ei ole tietoa, mutta aikuiselämästään on. Fredrik Wilhelm oli 31.12.1816 venäläisen husaarirykmentin majuri mennessään naimisiin Sophia Elisabet Schatelovitzin kanssa. Elämästään on tyttärenpoikansa Otto Ehrström kirjoittanut kokonaisen kirjan Fredrik Wilhelm Baeckman. En landsman och krigare från Napoleons tid jämte en framställning av historien om det "engelska arvet". Kirjan lukeneen mukaan (HS 29.1.1939) "everstiluutnantti Baeckman oli niitä suomalaisia, jotka hyvin maineikkaalla tavalla ottivat osaa sotaan Napoleonia vastaan 1800-luvun alussa. Suurin osa kirjaa kuvaileekin hänen sotilasuraansa ja Napoleonia vastaan Venäjällä, Saksassa ja Ranskassa käytyjä taisteluja." Lisäksi selviää, että "Everstiluutnantti Baeckman osti sotapalveluksesta erottuaan ja perinnön saatuaan Harjun tilan Haminan lähellä." Tilalla on tätä kirjoittaessa Wikipedia-sivu, mutta miehellä ei.

Harjun ostamiseen Baeckman käytti "Englannista saatuja perintörahoja". Hesaria lainaten

Se on pitkä juttu, jonka esivaiheet ulottuvat kauas 1700-luvulle. Banksien varakkaalta perheeltä oli jäänyt suuri omaisuus, jonka kaukaisiin perijöihin kuului myös suomalaisen Beckman-suvun jäseniä. Riita tämän perinnön jakamisesta, joka suomalaisten osalta oli 2000 puntaa, jatkui lähes vuosisadan, ja lopulta everstiluutnantti Baeckman saikin siitä osuutensa, joka teki hänestä aika varakkaan miehen. Huvittavinta on, että nyt käsiteltävän teoksen tekijä tulee siihen päätökseen, että Baeckman ei kuitenkaan ollut siihen oikeutettu, ja että se luovutettiin hänelle väärillä perusteilla, sillä hän ei kuulunut Banksien sukulaisiin. Mistään väärennyksestä ei ole kysymys, vaan harhaanjohtavista ja puutteellisista henkilötiedoista, joita silloin ei voitu tarkistaa.

Liekö rahaa riittänyt sisarelleen? SukuForumin keskustelussa todetaan, että "hänellä oli Charlotta Elisabet -niminen, Luumäen pitäjän koulumestarin Johan Argillanderin kanssa aviossa ollut sisar". Genissä asiasta ollaan kyllä toista mieltä.

Kuten kuvasta näkyy en malttanut jättää Ehrströmin kirjaa kirjastoon. Palaan sisältöön muutaman päivän päästä.

Oikeusmurha jämsäläisittäin

Osana oikeuslaitoksen muutoksia käsittelevää kirjoitussarjaa Hämäläisessä 24.9.1879:

Tahdomme tässä kertoa erään tapauksen, jonka tiedämme todeksi. 

Jämsässä pidettiin käräjiä. Eras torppari Kuorehvedeltä oli haastettu oikeuteen. Hän sai majaa käräjätalon emännän huoneessa ja lepäsi yönsä emännän arkun päällä. Aamulla, kun käräjä-vieraat seisoivat ulkona, odottamassa oikeuden istuntoa, syöksyi emäntä parkuen huoneestansa ja huutaen, että hänen arkustansa oli rahat viety. 

Kukas muu kuin Kuorehveden torppari tuli epäluulon-alaiseksi. Hänpä oli maannut arkun päällä. Käräjämiehet tarttuivat torppariin ja alkoivat häntä raadella ja rääkätä. Tuskissansa hän lausui: "Minä annan ainoan lehmäni, jos minun päästätte". Enempää todistusta ei kaivattu. Käräjätuvan auetessa mies kohta sinne. Tuomarin ja lautakunnan ja kaikkien mielestä oli selvän selvää, että torppari oli rahat arkusta vienyt eikä kukaan muu. Hän oli luvannut ainoan lehmänsä. Hän tuomittiin paikalla raippoihin. 

Tosin häneltä kysyttiin, tahtoisiko hän vedota hovioikeuteen; mutta hän sanoi olevansa köyhä mies, jonka täytyi olla kotona ansaitsemassa elatusta vaimollensa ja lapsillensa. Hänellä ei ollut aikaa istua vankihuoneessa. Siis ei muuta kuin hinattiin käräjä talon ohella olevaan pylvääsen, ja risutakkaa selkään purkamaan. Tätä paraikaa tehtäessä, syöksyi emäntä taas ovestansa parkuen ulos ja huutaen: "älkää Jumalan tähden miestä lyökö; hän on syytön; rahat ovat tässä, ne olivat minun arkussani!" Mutta tuomio oli langetettu, eikä armollinen herra siltavouti helpottanut ennenkuin mies oli saanut täyden määränsä selkäpuoleen. 

Jokainen sanoisi mahdottomaksi kihlakunnan oikeuden langettaneen tämän kaltaista tuomiota, vaikka jury sen olisi voinut tehdä. Ja niin mekin sanoisimme, ellei tapaus olisi tosi. Muistamme vielä tuomarin nimenkin. Vaan hän on jo aikoja sitten kuollut. Ja itse tapauksestakin on kulunut melkoinen määrä vuosia. 

Kuvat Tuulispää 30/1911, signeeraus Kangasmaa, ja Maailma no 22/1926, signeeraus FA tai AA