lauantai 7. joulukuuta 2019

Lehdistöhistoriasta, Finnasta ja luokittelusta

1) Alan vähitellen päästä sinuiksi Finnan kanssa, mutta 23.11. twiittasin "Lehdistöhistoriaa Finnassa: Tuusulan taidemuseon Pekka Halosen maalaus, jossa on punervaa lehdistöä. Tietueessa ei ole sanaa historia ollenkaan. Kuinkahan moni 7893 hakutuloksesta on yhtä epärelevantti?"

Sitten hämäännyin siitä, että vapaasanahakuni tuloslistan pituus vaihteli ees-taas: ensiksi 7938 tulosta, sitten 7893 ja 7669... 8041, 8000 ja 7966. Siis muutaman minuutin välein samana aamupäivänä. Finnalaiset vastasivat: "Haemme eri tietokannoista tietoa koko ajan Finnan indeksiin, joten muutoksiakin tapahtuu jatkuvasti. Yhdistämme myös eri tietokannoista löytyneet toisiaan vastaavat hakutulokset yhdeksi hakutulokseksi, ja tämä voi myös vaikuttaa huomattavasti tulosten määrään."

Alma Söderhjelm
Tuulispään 48/1911 kannessa
Tee siinä sitten järjestelmällistä ja kattavaa kirjallisuushakua.

2) Mutta haut toivat kyllä esiin asiallisiakin osumia lehdistöhistoriasta ja herättivät myös kysymyksiä sen määritelmästä. (Johon liittyen olen juuri viimeistelemässä esseetä, mutta ne jaaritukset eivät kuulu tänne.)

Alma Söderhjelmin vuonna 1900 hyväksytty väitöskirja Le régime de la presse pendant la révolution française : Tome 1 oli saanut joltain kirjastolta asiasanat lehdistö sekä historia ja ilmaantui täten lehdistöhistoriahaun tuloksiin. Vilaisun ja Marja Engmanin Söderhjelm-tutkimuksen perusteella kyseessä pitäisi olla (ajalleen) ihan asiallista lehdistön (tai ainakin sensuurin) historian tutkimusta, mutta sitä ei mainita missään lukemassani suomalaisessa lehdistöhistoriakatsauksessa. Sillä ennen varsinaista viestinnän tutkimusta? Sillä koskee ulkomaata? Sillä vieras kieli? Sillä Söderhjelm?

3) Luokittelu on hankalaa. Sen sain huomata taas kerran, kun kokeilin Finnan Suosikit-toiminnallisuutta Suomen 1800-luvun lehdistöstä tehtyjen gradujen keräämiseen.

Vähintäänkin selvisi, että Suosikit-toiminnallisuus on hyvä. Mutta jos on useampi kirjastokortti, yliopiston verkkotunnus ja vielä Finna-tunnuskin, kannattaa miettiä muutama minuutti, minkä alle listoja alkaa keräämään. Esimerkiksi nyt vuoden vaihteessa monen yliopiston kirjaston asiakkaat menettävät listansa järjestelmävaihtojen yhteydessä.

Mutta siis ne gradut, joiden otsikko viittasi joko sanomalehden toimintaan tai sisältöön. Jäi nimittäin vaivaamaan taannoisesta mikrofilmausajoitushutkimuksesta gradujen kokonaismäärä ja ajallinen kehitys. Hutkimus tämäkin, sillä Finnassa ei kaikkia töitä ole ja kaikkiin eivät hakusanoihini tarttuneet. Pois on jäänyt ainakin ne, joissa tosiasiallisesti sanomalehdet ovat pääainesta, mutta tätä ei tuoda esille.
Histogrammia paremmin visualisointina toimi mielestäni kumulointi, joka lähtee käyntiin 1950-luvun alussa, kuten jo aiempi huitaisu indikoi. Yllättävää on se, että kertymä on tämän jälkeen hyvin tasaista. 1990-luvulla oli monta tyhjää vuotta peräkkäin, mutta sekään ei tuosta varsinaisesti erotu. Villi veikkaus on, että 2000-luvun opinnäytteissä sanomalehtien käyttö on usein jätetty otsikosta pois. Eikä sitä varsinaista syytä sinne olekaan ängetä.

4) Tosin jos ei ole ängetty, niin sitä voi käydä niin, että ihminen selittää julkisesti, että "kukaan" ei ole käyttänyt 1700-luvun sanomalehtiä. Ja sitten Finnan syövereistä pulpahtaa Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon luovutettu aineisto "Ruotsin Itä-Intian kauppakomppania sanomalehdistössä 1731-1807", joka liittyy graduun (Ruotsalainen, Esa: Ruotsin Itä-Intian kauppakomppanian entiteetit 1731–1799), jonka kyllä oli haravoinnissa nähnyt.

Niin ja samainen ihminen linkitteli juhlapostaukseensa ikivanhoja London Gazetten uutisia suuresta Pohjan sodasta ja sitten muutama päivä myöhemmin löysi Jouko Hartikaisen tuoren gradun News reporting in the service of the Crown or for the readers? The London Gazette's content and reporting about the Great Northern War 1709-1717. Haa, sen alaviitteessä todetaan "A detailed note that deserves attention is the use of dates in the papers." Juu, sen huomasin kevytkoonnissakin, ensin reippaasti erehdyttyäni.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Itsenäisyyden ajasta

Jo perinteiseen tapaan itsenäisyyspäivän kunniaksi itsenäisyyden ajasta (enimmäkseen) viimeisen vuoden aikana valmistuneita opinnäytteitä. Kuvituksena stillejä KAVI:n Elävä muisti -sivuston filmeistä. (KAVI:sta puheen ollen, ilmoittivat pari päivää sitten, että omistamansa "pitkät elokuvat ovat avautuneet verkkoon vapaasti katseltaviksi. Satojen elokuvien aarreaitta löytyy KAVIn ELONET-tietokannasta, joka uudistuksensa yhteydessä liittyi osaksi Suomen museoiden, kirjastojen ja arkistojen Finna-verkkopalvelua.")

Finlandia. Metsän satu (1922)
Leikkiviä lapsia (1936)
Sodassa
Sodan jälkeen
Linja-auto - maanteiden kiitäjä (1950)
Espoo (1971)
Muistaminen, kulttuuriperintö

torstai 5. joulukuuta 2019

Neulomisen historiasta

Eilen sain aikaiseksi osallistua Muinaismuistoseuran tilaisuuteen, jossa Anna Rauhala puhui otsikolla Merkityksellinen neulonnan taito. Olin viimeksi kuullut Rauhalan esityksen pari vuotta sitten ja joko paljon oli unohtunut tai selvinnyt sittemmin. Nyt tutkimuksensa Neulonnan taito on tullut valmiiksi ja tarkastetaan väitöstilaisuudessa juuri ennen joulua.


Mielestäni en ollut koskaan ajatellutkaan sitä, mitä materiaalia neulepuikot "ennen vanhaan" olivat ja mistä ne ilmaantuivat. Moisia sileitä ja suoria tikkujahan ei ole missään poimittavaksi, joten neulonnan alku 200-300-lukujen Arabian niemimaalla yhdistyykin metallinkäsittelytaitoon. Puikkoja tehtiin sittemmin puustakin, ainakin täällä Suomessa. Koivusta syntyi parhaimmat ja katajasta kevyimmät. Ostopuikot yleistyivät 1900-luvun alussa, jolloin puikkoina saatettiin käyttää myös polkupyörien pinnoja ja sateenvarjojen osia.

Kun ole itse murrosikäisenä erikoistunut mahdollisimman paksuilla puikoilla neulomiseen, näyttävät vanhat ohuella langalla tehdyt tolkuttoman työläiltä. Rauhala totesikin kokeneensa museoneuleen rekonstruktion neulomisen rasittavaksi.

Rasittavalta on minusta aina näyttänyt englantilainen tapa neuloa. Kuten Rauhala oli jo aiemmin kertonut ja minä olin autuaasti unohtanut, tämä lankaa nosteleva ja kiertävä tyyli on se vanhempi, josta Suomessa vierotti pois kansakoulu 1900-luvun alusta alkaen. Rauhala ei ollut onnistunut löytämään syytä muutokselle, mutta epäili sen liittyneen Saksan mallin seuraamiseen. (Mikä oli kehitys Ruotsissa?)

Neulontatavoissa ei eroa ainoastaan tekeminen vaan myös jälki. Englantilaisella tavalla syntyy tiiviimpää ja tasaisempaa.

Varhaisin todiste neulomisesta Suomessa on 1400-luvulle ajoitettu arkeologinen löytö Turusta. Asiakirjat todistavat neulomisen olleen yleistä viimeistään 1600-luvulla, ainakin Varsinais-Suomessa. Tullitilit kertovat tuotteiden viennistä Turusta Tukholmaan. Taito koettiin niin välttämättömäksi 1800-luvun lopulla, ettei sen ottamista kansakoulujen opetussuunnitelmaan (tytöille) tarvinnut perustella. Mutta nyt se on meditatiivinen ajanviete, jota ilmankin pärjää. Toivottavasti emme joudu uudestaan tilanteeseen, jossa rintamalta lähetetyissä kirjeissä pyydetään liipasinsormikkaita, joita rakkaudella ja velvollisuudentunnolla neuloisimme yöt ja päivät.

Kuva kirjasta "A junior class history of the United States; to which are added the Declaration of independence, and the Constitution of the United States .." (1899)

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Riti rati ralla, tuli talvi halla...

Vieläkin päiväkodeissa laulatettavan Riti rati rallan sanoittajalla Maija Konttisella on (tätä kirjoittaessani) niukka Wikipedia-sivu. Sen täydentäminen verkosta löytyvin tiedoin osoittautui yllättävän haastavaksi. Alkaen siiitä, etten löytänyt syntymäaikaan sopivaa kastetta Kangasniemeltä. Innostuin vaivautumaan kirjastoon asti lukemaan matrikkeleja (*), joista löytyi vaihtoehtoinen päivämäärä 3.9.1873, jolle puolestaan löytyi kastemerkintäkin.

Maijan eli virallisesti Ida Marian vanhemmat olivat nahkuri Petter Johan Konttinen ja Ida Heikkinen, jotka olivat muuttaneet Kangasniemelle vuonna 1872 Juvalta (RK 1869-77 s. 232LK 1870-77 s. 232). Ida Maria ja kaksi pikkusiskoaan Lydia (s. 24.5.1878) & Hilja (s. 24.12.1879) menettivät isänsä 18.3.1883 keuhkokuumeeseen (RK 1881-1890 s. 204).

Petter Konttisen perukirjaa en etsinyt, joten jään epätietoiseksi siitä, millä resursseilla Maija Konttisen äiti on leskeksi jäätyään lähettänyt esikoistyttärensä Mikkeliin tyttökouluun, jonka tämä aloitti ensimmäiseltä luokalta vuonna 1883. Viimeistä kouluvuottaan 1890 Maija Konttinen muisteli myöhemmin näin
Vaikka heillä oli pitkät, melkein maataviistävät hameet, olivat he kuitenkin suuria, vallattomia lapsia nuo senaikaiset seitsemäsluokkalaiset. He riemuitsivat elämästä. Hyppäsivät lautaa ja heittivät volangia koulun pihalla, tanssivat ryssää (karamankkaa) koulun rappusilla ja näyttelivät "Kilikalikassista" luokkahuoneissa. Talvisin laskivat he Naisvuorella suurella reellään kilpaa lyseolaisten kanssa. Ja hurahuttivat joskus rohkeuden näytteeksi läpi lankkuaitojen rauhallisten talonomistajien pihamaille. Taisipa joku heistä syksyisin ja keväisin koulumatkallaan vielä ajaa Kirkkopuiston vihreiksi maalatuissa ristikkoporteissa "karuselliakin".
Eikä koulunkäynti päättynyt tyttökoulun päästötodistukseen vaan Maija Konttinen jatkoi Helsingin suomalaisessa jatko-opistossa 1891-1894. Yhden matrikkelin mukaan hän on tämän jälkeen ollut kotiopettajana. Vuonna 1899 Maija Konttinen sai hospitanttina eli vuoden kurssituksella Jyväskylän seminaarista kansakoulunopettajan pätevyyden. Tällä hän pääsi samana vuonna Tampereen alemman kansakoulun opettajaksi (Tampereen uutiset 30.6.1899). Tampereelle muuttokirjaa ottaessaan pikkusiskonsa jäivät Kangasniemelle äidin ja isäpuolen talouteen (RK 1891-1900 s. 202, 665)

Tampereen osoitekalenterissa 1905 opettaja Ida Konttinen asuu Aleksanterinkatu 25:ssä ja 1908 Hämeenkatu 8:ssa. Seuraavana vuonna on Helsingin osoitekalenterissa kansakoulunopettaja I. Maria Konttinen asumassa Lapinlahdenkatu 7:ssa (samoin kuin konttoristi Hilja Konttinen, sisar?). Ida Maria Konttinen oli nimetty Helsingin alemman suomenkielisen kansakoulun opettajaksi missä toimessa hän oli eläkkeelle jääntiinsä asti.

Vielä Tampereella ollessaan Ida Maria Konttinen vilahtaa kerran sanomalehdessä Mustalaislähetyksen järjestämän kesäkurssin opettajana (Kotimaa 26.6.1907). Helsingissä hän oli vaalilautakunnan ja Savon seuran jäsen (Uusi Suomi 26.2.1919, Savotar 22.12.1919). Savon seuran iltamassa lausuttiin vuonna 1920 Maija Konttisen runo Rukkaset eli kuinka kaks' Savon Seuran naista kos' Savon Seuran suurinta (Savotar 31.12.1921). Uuden Suomen (27.4.1921) mukaan Konttisen myöhemmin toistettu esitys oli loistavan humoristinen.

Runojen lisäksi digitoiduissa aineistoissa on koulumaailman ulkopuolisia juttuja: "Portvornikan herrasväki" Muistoja ryssien ajoilta (Liikeapulainen 2/1920), Virkanainen Miina Möttönen sekä iinit ja riinit (Liikeapulainen 25-26/1921), Kaviaaria. Vanha laskiaisjuttu (Liikeapulainen 4/1928) ja Amalian putiikki (Liikeapulainen 5/1928).

(*) Mikkelin tyttökoulu 1879-1929. 1929, s. 34-39, 169
Mikkelin tyttölyseo 1879-1954. 75-vuotisjulkaisu. 1954, s. 217
Jyväskylän seminaari 1863-1937. Muistojulkaisu. 1937, s. 405
Helsingin suomalainen jatko-opisto 1881-1929. 1929, s. 396
Pentti Lempiäinen, T.I. Haapalainen: Virsiavain. Käsikirja virsikirjan käyttäjille. 1971, s. 151

tiistai 3. joulukuuta 2019

Lääketieteen ja seksin historiaa

Viime perjantaina lääketieteen historian seura piti perinteistä syysseminaariaan koko päivän. (Perinteen pituudesta ei ollut selvää käsitystä. Olin itse paikalla 2015, jonka ymmärsin ensimmäiseksi.)

Väitöskirjansa lähes valmiiksi saanut Elina Maaniitty kertoi tartuntatautien torjunnasta 1700-luvun Ruotsissa. Olinkohan koskaan tullut ajatelleeksi, että tuolloin tarjolla olleet vähäiset opit ja keinot saatettiin kokea sekaantumisena Jumalan määräyksiin? Mutta valistusaika jylläsi ja kun hallinto näki kansantaloudellisesti järkevänä lapsikuolleisuuden vähentämisen, niin papit eivät suuremmin mutisseet vastaan.

Ja vaikka olen rokon ymppäyksestä monesti maininnut, en tiennyt tai olin unohtanut, että siihen saattoi kuolla. Mikä jossain määrin hillitsi käyttöönottoa. Lääkärit suhtautuivat myös varauksella siihen, että toimenpide annettiin muiden tehtäväksi.

Väitöskirjatutkimuksensa äskettäin aloittanut Iida Luukkonen jatkaa gradunsa Oikeuslääketieteelliset kuolemansyyntutkimukset Jämsän käräjäkunnassa 1894—1917 aiheesta laajentaen alueellisesti ja ajallisesti. Häntä kiinnostaa lääkärin asiantuntija-asema ja tutkimustulosten vaikutus käräjäkäsittelyssä. (Näköjään olen joskus törmännyt arkistossa lääkärien laskutuksiin ruumiinavauksista, mutta tutkimuspöytäkirjoihin ei ole ollut koskaan syytä tarttua. Mutta siellä nekin odottaisivat arkistossa. Luukkosen näyttämien esimerkkien perusteella ovat pelkkää tekstiä.)

Aina niin ihana tilastoanalyysi näytti nurjat puolensa Sakari Saaritsan esityksessä, jossa etsittiin kunnanlääkärien (vähentävää) vaikutusta kuolleisuuteen. Oli paljon vaikuttavia tekijöitä, joita ei ollut helppo ottaa huomioon ja kuolleisuustiedot karkealla tasolla. Saaritsan mainitsemasta Aalto-yliopistossa käynnissä olevasta hankkeesta kerätä tietokantaan kuntien historiallista tilastotietoa olisi kiva kuulla lisää.

Kruununhaasta siirryin sitten Kamppiin, jossa Goethe Instituutissa puhui (onneksi englanniksi) Angela Steidele mainostettuna aiheena Annie Lister. Jossain näkymättömissäni pyörivä elämästään kertova draamasarja Gentleman Jack oli houkutellut salin täyteen yleisöä, jonka koostumus poikkesi huomattavasti "normaaleista" historiatapahtumista. (Pikakatsauksen aiheeseen ja ohjelmaan saa videosta The extraordinary life of 'rockstar' lesbian Anne Lister.)

Steidelen elämäkerta Listeristä perustuu muiden tekemään tutkimukseen, mutta hän on itse tutkinut varhaista lesbo/queer-historiaa Saksassa. Siellä (tai ainakin Preussissa) oli 1700-luvun alussa homoseksuaalinen kanssakäyminen kiellettyä myös naisilta, joten naisen kanssa avioitunut Catharina Margaretha Linck teloitettiin vuonna 1721. (Wikipediassa on englanniksi asiallisen näköinen selostus elämästään.) 1800-luvulta, jolloin lait olivat jo muuttuneet, Steidelella oli tiedossa monikansallinen yhteisö Roomassa.

Introlla Steidele yritti siis kumota Listerin yhteydessä usein mainittua ensimmäisyyttä. Mutta koko sali oli tietenkin tullut kuulemaan tästä julkkiksesta. Itseni houkutteli paikalle maininta, että Lister oli käynyt Suomessa. No, kuten olisi pitänyt arvata, kyse oli pikataipaleesta Tukholman ja Pietarin välissä. Lister ei ollut kirjoittanut siitä mitään kuuluisaan päiväkirjaansa ja parin kirjeen anti oli pian kuultu. Ja joku suomalainen oli jo kaivanut höyrylaiva Furst Menschikoffin matkustalistankin ÅU:sta 11.9.1839, joten ei siitä sen enempää. (Paitsi huomio, että sanomalehteen painetusta listasta ei nähnyt kenen kanssa Lister matkusti.)

Huomattavasti enemmän Steidelella oli kerrottavaa Listerin (seksi)suhteista, joita hänellä oli monta ja osin yhtäaikaisesti. Vastaavaa on nykyään totuttu miesten elämässä (jo) paheksumaan, mutta tuntui, että yleisössä haluttiin Listeriin identifioitua tai häntä ainakin haluttiin ihailla. Vaikka mainittiin muutakin nykyarvoista nähden ikävää, kuten lasten käyttö kaivostyössä ja naisten äänioikeuden vastustaminen.

Loppukeskustelussa vilahti kommentti siitä, miten olisi hienoa löytää vastaava persoona Suomesta. No, Maria Grape olisi tarjolla, mutta markkinointiin ei kannattane käyttää valokuvaansa.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Vielä 1500-luvun muodista

Viime keskiviikkona Sinebrychoffin taidemuseon Cranach-näyttelyn oheisohjelmassa oli vuorossa Paula Hohti Erichsenin esitys puvuista ja pukeutumisesta Cranachin aikaan. Se liittyi tutkimusprojektiin Refashioning the Renaissance, jonka blogi ei ole pysynyt syötteessäni ja seuraaminen unohtunut.

Kuulimme, että muoti 1500-luvulla oli voimakkaasti kehittyvää. Kehitystä saattoi kiihdyttää yleistyvät muotokuvat ja peilien tulo. Muutakin uutta oli, kuten kaikki Amerikasta löydetty. Hohti Erichsen selosti melko perusteellisesti hyönteisistä saatua punaista väriä, jota alettiin saada Meksikosta toisesta lajista aiempaa helpommin eli myös halvemmin.

Hohti Erichseniä kiinnostaa nimenomaan materiaalisuus, josta kuulin hänen puhuvan jo huhtikuussa 2016. Esityksen perusteella se on projektissa tarkoittanut räätälöintikokeilua, pesuainereseptien testailua ja kasvivärjäystä. Siis sellaista, jota Hämeenlinnassa kuultu Iloinen joutsen tekee tosissaan alusta loppuun asti eikä vain kokeile.

Isoimpana projektina mainittiin miehen asu. Sitä eivät tee ryhmän tutkijat itse vaan osaajat lontoolaisessa laitoksessa School of Historical Dress. Eli tämäkin tekeminen oli tutkijoiden puolelta kokeilu, jossa syntyi yllä näkyvä minikokoisen jakun puolikas. Varmasti sen tekemisestä oppi, kuten Hohti Erichsen vakuutti. (Koin minäkin oppivani kutoessani muutaman sentin pätkän pystykangaspuilla ja kammatessani pari villapalloa.) Mutta väistämättä tuli ajatelleeksi, että aiemmassa Cranach-ohjelmassa puhuneet turkulaiset, jotka ompelivat kokonaisia 1500-luvun asuja ja kulkeneet ne yllään, ovat oppineet enemmän.


Eli jälleen voi kysyä mikä on tieteen tekoa tai historiantutkimusta? Miksi täysillä tekevät Iloisen joutsenen tyypit eivät koe tekevänsä tiedettä, mutta Hohti Erichsen ryhmineen näkee saavansa kokeiluistaan irti tieteellistä tietoa? Jo 2016 ihmettelin miten kokeilut saadaan akateemiseksi tieteeksi, enkä vieläkään tiedä. Pitäisi kai lukea projektin blogitekstit.

Vanhasta blogitekstini mukaan tulkitsin Hohti Erichsenin haluttomaksi hyödyntämään harrastajien tietoa. Tässä olin joko väärässä tai mieli oli sen verran muuttunut, että projekti aloitti tänä vuonna joukkoistuksen, jossa 30 vapaaehtoista neuloo pitkiä ja ohuita sukkia, joiden tekemiseen menee 100-200 tuntia per sukka. Yksi mallisukista on Elisabet Buren haudasta Turun tuomiokirkosta.

Puheosuuden jälkeen oli tilaisuus tarkastella materiaalia, mutta tungos oli niin kova, että en saanut mitään irti tästä.

P. S. Nimenomaan edelliseen Cranach-tilaisuuteen liittyen graduharavoinnista sopii tähän Lotta Kärkkäisen työ Lyypekistä verkaa : kulttuurin vuorovaikutus 1500-luvun Suomessa ja Saksassa vaatetuksen näkökulmasta tarkasteltuna. Kärkkäinen käyttää esimerkkinään (tietenkin) Turun linnan maalausta, mutta ei mainitse Elina Nurmen tekemää rekonstruktiota eikä ilmeisesti ole vaihtanut tämän kanssa tietoa. Nurmesta puheenollen, on syytä vihdoin linkittää runsaasti kuvitettuun blogitekstiinsä Turun linnan rakastavaiset - Kuvasta todeksi helmikuulta 2017.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Viikon piispat: Johannes ja Maunu

Johanneksen sinetti
Hausen: Finlands medeltidssigill
Wikimedia
Kun Turun tuomiokapituli pääsi ensimmäistä kertaa käyttämään valtaa piispaa valitessaan, he eivät vetäneet kotiinpäin vaan löysivät sopivan johtajan Sigtunasta asti. Tämä Johannes oli siellä dominikaaniluostarin priori ja esimies. Hänet vihittiin 9.9.1286 piispaksi ennen lähtöä Suomeen.

Siellä Johannes oli tuskin aiemmin käynyt, sillä käyttämänsä lisäkkeen Upsalensis perusteella hän oli kotoisin Upplannista. Tai ehkä oli ollut jossain vaiheessa Turun dominikaaniluostarissa, kuten Palola arvelee.

Kautensa Turussa kesti vain pari vuotta ennen kuin kotiseutu uramahdollisuuksineen kutsui. Säilyneiden asiakirjojen perusteella Johannes vietti Ruotsissa kesän ja syksyn 1288 ja oli siellä jälleen kesällä 1289, jolloin Uppsalan tuomiokapituli valitsi hänet seuraavaksi arkkipiispaksi.

Turussa tuomiokapitulin piti aloittaa uusi mietintä. Fiktiona Kyösti Wilkuna kertoo tilanteesta kaniikki Laurentiuksen näkökulmasta näin:
"Minut oli sillä välin valittu tuomiokapitulin jäseneksi. Kun kahden vuoden kuluttua tuli kuoleman kautta jälleen kanungin paikka avonaiseksi, valittiin siihen veli Maunu, joka nuoruudestaan huolimatta oli oppinsa, suuren saarnaajataitonsa ja hurskaan elämänsä takia suuressa maineessa. Siten olimme me taas lähellä toisiamme ja ystävyytemme lujittui yhä. 
"Niin kuluivat vuodet, meidän rinnakkain työskennellessämme Herran viinamäessä. Tuli sitten tammikuun viideskolmatta päivä Herran vuonna 1291. Aamumessun päätyttyä tuomiokirkossa kokoonnuimme me tuomiokapitulin kanungit sakaristoon valitsemaan itsellemme ja Suomen seurakunnalle esimiestä, sillä isä Johannes oli siirtynyt Upsalan arkkipiispan istuimelle. Hetken neuvoteltuamme päätimme me noudattaa sitä vaalitapaa, jota kutsutaan nimellä via kompromissi, se on: joukostamme oli ensin valittava yksi, joka sitten yksinään saisi valita piispan. Pidettyämme rukouksen löimme arpaa ja niin tapahtui, että piispan valitseminen lankesi minun osalleni. Olisin kyllä tahtonut päästä tuosta edesvastuullisesta tehtävästä, mutta se ei käynyt päinsä ja minun oli mukaannuttava. Palasin siis yksinäni kirkkoon, rukoillakseni siellä valoa ylhäältä. 
"Saadessani tämän raskaan tehtävän osalleni, välähti heti mielessäni, että minun oli valittava piispanvirkaan ystäväni Maunu. Mutta koska hän oli nuorin meistä kaikista sekä ollut lyhimmän ajan kanunkina, heräsi minun mielessäni kaikenlaisia epäilyksiä ja pelkoa virkatoverieni tyytymättömyydestä. Menin siis kirkkoon, joka tällä välin oli tyhjentynyt ihmisistä, ja polvistuin Herramme äidille pyhitetyn alttarin eteen ja syvennyin rukoukseen. Mutta tuskin olin ehtinyt kymmentäkään sanaa lausua, kun kuulin vienon äänen, joka tuli korviini kuin kesätuulen kantama kuiskaus, lausuvan sanat: Elige fratrem Magnum! — Valitse veli Maunu! 
"Hämmästyneenä nousin minä paikaltani ja kiersin ympäri kirkon, nähdäkseni, oliko siellä sittekin joku toinen. Mutta ei, kirkko oli typösen tyhjä ja sakariston ovi visusti kiinni. Ihmetellen palasin minä alttarin ääreen ja polvistuin uudelleen. Mutta ehdittyäni lausua ainoastaan muutaman sanan, kuulin jälleen läheltäni sekä äskeistä selvemmin sanat: Elige fratrem Magnum! elige fratrem Magnum! 
"Minä kohotin nopeasti katseeni pyhän neitsyen kuvaan, joka oli seinässä alttarin yläpuolella. Ja kuinka hämmästyinkään, kun se vaativasti katsoi suoraan minuun ja sen huulet tuntuivat vielä liikkuvan. Samalla muistui mieleeni, kuinka veli Maunu oli jo lapsena luvattu Neitsyt Maarialle, joka ihmeen kautta oli pelastanut hänet kuolemasta. Kiitin hartaasti taivaallista rouvaa ja palasin sen jälkeen sakaristoon. Täällä kerroin nyt, mitä kirkossa oli tapahtunut ja että minä seurakuntamme suojelijattaren tahdosta valitsen korkeasti oppineen veli Maunun kirkkomme ylipaimeneksi. Yksikään läsnäolevista ei osottanut tyytymättömyyttä valintani johdosta, vaan kaikki riensivät tervehtimään esimiehenään veli Maunua."
Piispanvaali 25.1.1291 tosiaan tapahtui yhdellä valitsijamiehellä, joka oli kaniikki Laurentius. Maunu oli Paavali Juustenin käytössä oleiden lähteiden mukaan "syntyjään suomalainen, aikaisemmin Turun kanunki, kotoisin Ruskon pitäjän Märttelän kylästä". (Kanunki ja kaniikki tarkoittavat samaa tointa.)

Seuraavana vuonna novgorodilaiset tekivät hävitysretken Hämeeseen. Ruotsalaiset vastasivat seuraavana vuonna omalla sotaretkellään, joka on Suomen kolmanneksi ristiretkeksi tavattu kutsua. Sen tuloksena Ruotsin hallintaan tuli läntinen Karjala, joka liitettiin Turun hiippakuntaan. Tätä on pitänyt seurata jonkinlainen käännytystoiminta ja hallinnon järjestely, mutta näistä kertovia lähteitä ei ole säilynyt.

Aarno Karimon näkemys Maunu-piispasta.
Lähteitä ei ole myöskään siitä milloin tarkalleen päätettiin siirtää piispanistuin Koroisista lähemmäs merta ja jokisuuta, johon samoihin aikoihin alkoi rakentua Turun linna. Tuomiokirkko vihittiin 17.6.1300 ja seuraavana päivänä sinne siirrettiin Nousiaisista osa Henrikin pyhäinjäännöksistä.

Viimeistään vuodesta 1295 piispalla oli käytössään Kuusisto, jonka rakennukset Yrjö Koskisen tekstissä ovat kuvitelmaansa.
Vähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla varoillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin palvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista honkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä, mutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat saivat yösijansa. 
Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka etuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan, jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni rannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin linnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin maanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja muutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös tämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan huoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset laudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.
Tämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet eivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta jälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa kivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin vähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan peruskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa, hengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja sivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän tavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle, ikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen koko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta. 
Heitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta lukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa hän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista piispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet venäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä kansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja että tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista vanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen muuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän oli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen läheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan. Hän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston menettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet kangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen isänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.
Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Johannes. Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Magnus. Kansallisbiografia
Wikipedia: Johannes, Maunu I
Kyösti Wilkuna: Miekka ja sana I. Historiallisia kertomuksia
Yrjö Koskinen: Pohjan-Piltti. Kuvaus lopulta 13:tta vuosisataa