Elokuussa twiitattua

1.8.

• Ehdotukset @HelMet_kirjasto ovat edelleen tekoälyn kärkeä. [Hain "suomalaisen yhteiskunnan historia" Kysyttiin "Tarkoititko suomalaisen sotilaan historia?"]

4.8.

• Hätäisesti katsottuna akateemisen kirjan hinta oli 12 puntaa. "No, eihän se sitten ole kall... 120 puntaa!" 220 sivun kirjasta.

tuntematon kuvaaja, HKM, CC BY 4.0

5.8.

• Miksei kukaan ole koskaan kertonut, että "paikallisjunilla" oli vuonna 1889 pysäkki Töölön puistossa eli keskustan ja Pasilan välissä? [Tieto tuli vastaan Emil Fredrik Nervanderin oppaassa Helsinki ympäristöineen: käsikirja matkustajille. Kysymykseni oli tietenkin ironinen, enkä yllättynyt, kun toinen töölöläinen tiedotti: "HSL-alueen historiikin mukaan seisakkeen nimi olis ollut Djurgården eli Eläintarha. (Viisi minuuttia seuraavaan lähtöön: HSL-alueen joukkoliikenteen historia, 2016)" ja jakoi kaupunginmuseon kuvan pysäkistä.]

10.8.

• [Ruotsissa oli tilauksesta digitoitu Album utgifvet af Konstnärsgillet i Helsingfors 1866] Ylläri, tässä "Taideniekkain seuran" albumissa *oli* kuvia. Taiteen ohella valokuva 1861-62 Nikolainkadulle (nyk. Snellmaninkatu) rakennetusta yksityisestä asuintalosta. Sama kuva @Kaupunginmuseo ajoitettu vuoteen 1880, syytä painaa palautenappia @Finnafi .

11.8.

• Tutkimuksen sivupolku tänä aamuna: Skoonelaisessa seurakunnassa maalattiin vuonna 1769 tyytyväisenä keskiaikaisen alttarikaapin pienoisveistokset valkoisiksi. Jo 1819 tätä harmiteltiin ja sittemmin värit on jollain tarkkuudella palautettu.
• Viime vuonna ilmestyneessä talohistoriikissa vanhat @Kaupunginmuseo kuvat on väritetty. Mutta kuvatekstissä ei puhuta värityksestä vaan "kuvankäsittelystä". En tykkää, mahdollistaa väärän tulkinnan/ymmärryksen.

12.8.

• Pitkästä aikaa yleisötilaisuuden seuraamista. Koronakausi on selvästi heikentänyt toleranssia ihmisiin eli jo kahden minuutin kommenttikysymys vei hermot täysin.

14.8.

• Kun Tove Janssonin äiti on piirtänyt aiheen "Minun lapseni ja muitten kakarat" (Tuulispää 1-3/1916) niin onko keskellä Tove vai veljensä?

15.8.

• Kahden sivun tilasto perheenjäsenien "tylsämielisyydestä" herättää lähinnä kysymyksen diagnosoitiinko lapsi todennäköisemmin, jos läheisissä oli jo "tunnettuja tapauksia"? (Heikkojärkisiä lapsia koulu-iässä, asiantilan mukaan Maaliskuulla 1883)

17.8.

• Väikkärini aineiston Ruotsin 1700-luvun kirkonrakennusprojektien setvimisessä @Wikipedia on ollut viime päivinä merkittävä apu. Virheitä toki on, kummallisemmasta päästä, että edelleen olemassa olevaa Mustion puukirkkoa väitetään kiviseksi. [Sain tietenkin oitis kysymyksen, että miksen korjannut.]
• Norrlantilainen nudistikultti 1774 - tästäkään ei ole koskaan kerrottu. [Eli muiden 1700-luvun skotlantilaisten uutisten joukossa kiinnitti huomioni Caledonian Mercuryssä 29.8.1774 Tukholmasta lähetetty pikku-uutinen "In the province of Nordland, a new religious sect has lately been discovered; it consists of above 200 persons, who perform divine service in the woods, where they appear naked, and after some ridiculous ceremonies, light large fires and pass through the flames; by which, they say, they are purified from their sins, and bind the devil from doing mischief. The leaders were committed, and are to be examined."]

18.8.

• EU:n ulkopuolella järjestettävän virtuaalikonffan varjopuoli: lähetetty konffakrääsä jäi kiinni tulliin. Sisällöstä ei mitään tietoa, mutta tulli pyytää arvioimaan arvon. Parinkymmenen vuoden kokemuksella ilmoitin 0 euroa ja tuskin olen väärässä.
• Virtuaalikonffassa säädetty sessiot alkamaan sekunnilleen. Sisäänpääsyyn menee useampi sekunti, joten käytäntö on päätön.
• Konffassa kommentoi nimeltään ja ääneltään "ihan vieras tyyppi". *googlaa* Ai, se onkin historiantutkija omasta opinahjosta.

19.8.

• Tunnelmat New Yorkista 25.7.1914 Norjaan lähteneellä aluksella (Charles Josiah Galpin: My drift into rural sociology) [A Finnish-American gentleman, who was taking his children back to Finland for a first visit home, remarked to me, "I would give $1,000 to be back on the dock in New York. This is war, and it will be terrible." I quieted my little party by sage utterance, "Europe is too civilized, too wise to go to war." But thew nearer we got to port, the more disturbing became the news: "Norway is in a financial panic"; "English tourists are leaving for England by every boat."]
• Amerikkalaista kierrätettiin Etelä-Suomessa 1926. Lähti ihailijana, mutta kysyi "What is the meaning of the barefoot women and girls in rural Finland?"
• Mielenkiintoinen esitys Norjan Finnmarkin vapautuksesta 1944 tehdyistä tv-ohjelmista #NordMedia2021 . Sama pako&poltto kuin Lapin sodassa ja yhtä lailla "vaiettu"&unohdettu kansallisessa historiassa. Erona Neuvostoliiton aktiivinen rooli Norjassa.
• Suomikin on klassisen musiikin naistoimijoiden kartalla, niin kuin pitääkin. Laura Netzelin elämäkerta on vapaasti nähtävillä Kansallisbiografiassa.

20.8.

• Tunti omaan presikseen #nordmedia2021 . Sessiossa äänessä myös @satusorvali ja @HooKokko . Olemme konffan ainoita, joilla on jotain sanottavaa mediahistoriasta ennen 1900-lukua. Ei varsinaisesti yllättänyt, mutta sääli silti.
• Konffan lopuksi tullissa kiertänyt krääsälähetys postista. Maksoin 2,90 euroa postin käsittelymaksua saadakseni matkalaukun lätkän. Ei parhaita sijoituksiani.

25.8.

• "These are my terms or categories. Other contributors to this handbook use somewhat different labels on a similar tri-polar distinction. ... I leave it to the reader to sort out nuances between my categories compared to Bolin’s, Livingstone and Lunt’s distinctions." Kivat sulle.

31.8.

• Vinkki. Jos otat koronakauden jälkeen ekalle reissulle viihteeksi vanhan mp3-soittimen kannattaa tarkistaa ovatko kuulokkeiden pehmusteet hapertuneet muruksi. (Älysin sentään ottaa mukaan lisäpattereita, joista yksi pääsi heti käyttöön.)
• Tänään pääsen Jyväskylässä käydessä tutustumaan Lähteeseen @uniofjyvaskyla . Jylkkärin artikkeli tarjosi perspektiivin kirjastorakennuksen historiaan.
• Melkein perillä Jyväskylässä ja sain tietää, että ainakin yksi matkaan motivoineen tilaisuuden esityksistä on etänä lapsen sairastumisen takia. Näenköhän (kuitenkaan) yhtään tuttua yliopistolla?
• Jossain oli just sitaatti, jonka mukaan käyttöliittymän selitys pitäisi olla yhtä tarpeetonta kuin vitsin selitys. Tuli mieleen tästä museo-opasteesta. [Lisää Keski-Suomen museosta blogitekstissä.]

• Ai niin, artikkelikässärin vertaisarviot piti tulla elokuussa. Eli viiden ja puolen tunnin sisään? [Ei tullut, mutta muistin myös väärin. Päätoimittaja oli oikeasti antanut ymmärtää vain sen, etteivät vertaisarviot tule ennen elokuuta.]

Papin rouvia, kaupunginkirjureita ja tilan perijöitä

En sentään tehnyt tiistaista keikkaa Jyväskylään (ekaa kertaa tänä vuonna kävelymatkaa kauempana kotoa!) pelkästään Keski-Suomen museon uuden perusnäyttelyn vuoksi vaan osallistuakseni yliopistolla Historian ja etnologian laitoksen Early Modern Morals -tutkimusryhmän tapaamiseen. Ohjelmassa oli esittelyt kahdesta tänä vuonna käynnistyneestä ja yhdestä vähän vanhemmasta monivuotisesta tutkimushankkeesta, jotka kaikki lämmittivät sukututkijan sydäntä. 

Juuri tällä viikolla alkoi Miia Kuhan Suomen akatemian rahoittama tutkimushanke Pappissäädyn naiset. Pappien vaimot ja lesket luterilaisissa paikallisyhteisöissä 1650-1710. Useiden 1600-luvun pappien ja näiden vaimojen jälkeläisenä pidän aihetta tietenkin äärimmäisen mielenkiintoisena ja tärkeänä. Kuha lähettikin minulle juuri edellisenä päivänä viestiä Anna Eosanderista kirjoittamastani. Eosander kun on mukana Kuhan työstämässä tietokannassa, joka rajautuu Viipurin hiippakuntaan, kuten aikaisempi projektinsa papeista.(*) Tarkoituksena on kuitenkin tarjota ymmärrystä laajemmin Pohjois-Eurooppaan, jossa papinrouvien rooli luterilaisessa elämänmenossa on jäänyt vaille huomiota reformaation aktiivisen vaiheen jälkeen.

Tietokantaan kerättävien elämänvaiheiden ohella Kuha etsii tuomiokirjojen konflikteista naisten toimijuutta ja vaikutusta sekä ruumissaarnoista uskonnollisia kokemuksia. Ruumissaarnoista tuli mieleen niitä hyödyntänyt vanha harjoitukseni "Mitä teki 1600-luvulla papin ja porvarin tytär ennen avioliittoaan?" Orpanassa 1/2012. Kunhan Kuhan työ etenee niin tästäkin aiheesta saan paremman käsityksen, sillä monet papin vaimot olivat (tietenkin) ennen avioliittoaan papin tyttäriä. 

(*) Viipurin hiippakunnan papeista kiinnostuneiden kannattaa tarttua Historisk tidskrift för Finland 2/2021:ään, sillä siinä on Miia Kuhan artikkeli Prästernas karriärer, rörlighet och förhållande till lokalsamhällena i Viborgs stift 1650-1710.

Jonkin aikaa on jo ollut käynnissä hanke Kielen asiantuntijat, menneisyyden tallentajat: Kaupunginkirjureiden ammattikunta, toimijuus ja kielenkäyttö Ruotsin valtakunnassa varhaismodernina aikana 1614–1714. Yhdessä kielentutkijoiden kanssa Petteri Impola ja Petri Karonen tarkastelevat otsikon mukaisesti kaupunginkirjureita perinteisemmän yhteiskunnallisen aseman näkökulman ohella kielenkäyttäjinä ja -kehittäjinä. Tavoitteena on myös ymmärtää entistä paremmin kaupukien tuomiokirjoja lähteenä.

Impolan esityksestä selvisi, että kaupunginkirjureista on hankkeessa kerätty (tietenkin) tietokanta, jossa on mukana Suomen kaupungit ja otos nykyisestä Ruotsista. Tätä kirjoittaessa vasta tajusin, että olisi ollut mielenkiintoista kuulla minkä verran ja millä keinoin 1600-luvun miehille on löytynyt elämäkertatietoja, mutta eiköhän tämä selviä joskus myöhemmin. Esityksessä mainitulla kirjallisuuskartoituksella ainakin voisi olla osuutta asiaan. 

Kysymysvuoroni käytin perinteiseen koulutustivaukseen. Tai en aivan perinteiseen, sillä tavanomaisestihan olen mielelläni nähnyt menneisyyden ihmiset työssä oppineina tai itseoppineina, mutta nyt Abraham Stenfeltin koulutuksen paljastumisen vielä ollessa kipeässä muistissa, kirjureiden jossain määrin formaali koulutus tuntuukin itsestään selvyydeltä.

Lisätietoa hankkeesta löytyy Petteri Impolan blogitekstistä Kaupunginkirjurit tuomiokirjojen laatijoina ja tutkimuskohteina.  

Kolmas esitelty hanke Tilaperimyskiistat ja pauperismi. Maatilojen sukupolvenvaihdokset Suomessa noin 1700–1900 käynnistyi Antti Räihän johdolla tämän vuoden alussa. Papin rouvien elämää  mitenkään väheksymättä, tässä ollaan yhden Suomen yhteiskuntahistorian tärkeimmän kysymyksen äärellä, ellei tärkeimmän. Sukututkimuksen mieleenpainuneimpia ahaa-hetkiä kun oli Yli-Forsbyn kauppakirjojen lukeminen ja ymmärrys siitä, ettei tila ihan vaan itsestään siirtynyt "vanhimmalle pojalle". Räihä ei ole oikomassa näin alkeellista käsitystä, mutta haluaa tarkentaa kuvaa isännänvaihdoksen käytännöistä eri puolilla maata ja näiden vaikutuksesta sekä tilallisiin että muuta perineisiin.

Maantieteellisiä alueita on neljä, kuten myös hankkeessa tutkijoita (Räihän ohella Kirsi Laine, Jaana Luttinen ja Petri Talvitie). Kultakin alueelta (Vanha-Suomi, Kainuu, Satakunta ja Pohjanmaa) on valittu selvitettäväksi tilahistoria muutamasta pitäjästä ja näiden muutamasta kylästä. Räihän mainitessa työläyden muistiini palasi miniharjoitukseni Vetelin Pollarin palasista ja tilahistorian lähteistä. Sen monimutkaisuudesta syntyi huoli hankkeessa (tietenkin) rakennetusta tietokannasta. Kun minä olen väikkäriä tehdessä alkanut kaivata suht simppelin korpuksen kääntelyyn varsinaista tietokantaohjelmistoa, aikovatko nämä selvitä taulukoin? 

No, sainhan minäkin kokoon Kokemäenkartanon torpparit, enkä tainnut käyttää mitään tietorakennetta. Mitään analyysiä en sitten kyllä pystynytkään tekemään, vaikka torppareiden vaihtuvuudesta olisi ollut kiva esittää joku tulos. Pitäisi (joskus) miettiä ennen tekemistä, mitä Räihän porukka on kyllä tehnyt. (Jos joku ei ole kuullut valitusvirttäni "kartanon lehmistä oli paremmat tiedot kuin torppareista, ei ikinä enää mitään vastaavaa selvitystä", niin uusintaesitys lähtee käyntiin pienelläkin maininnalla.)

Torpparien listaukseeni olen saanut vuosien varrella muutamankin korjauksen. Vastaavat kokonaisuudet eli isäntäluettelot ovat harvoin täysin virheettömiä. Siksi, kun Räihä mainitsi mahdollisena lisäaineistona sukutila-kunniakirjojen isäntäluettelot, (sillä tutkimuskohteenahan on tilojen periminen eikä kauppa vieraille), aloin oitis höpistä lähdekritiikistä, ikäänkuin se olisi ollut hänelle tuntematon käsite. Mutta niin kauan kuin muistini pelaa, en pääse yli siitä, että Kokemäen historian lisäosassa juuri/ainakin Yli-Forsbyn ja Ali-Forsbyn isännät oli sekoitettu keskenään.

Kuvat: 
Muotokuva, Museoviraston kokoelmat CC BY. 4.0
Ote painokuvasta Boze vrouwen rondom schrijver, 1670. Rijksmuseum
Ote painokuvasta Bondelyckan. Alvin.

Keskisuomalaisuutta museosta etsimässä

Käväisin tiistaina päiväseltään Jyväskylässä ja satsasin (kahvilataukoineen) lähes neljä tuntia Keski-Suomen museon uuteen perusnäyttelyyn tutustumiseen. (Vanhasta pidin, mutta olen bloginpidon alkuaikojen tyyliin kirjoittanut siitä vuonna 2008 hyvin lyhyesti. Retroilun hengessä aloitin nytkin valokuvaamalla museolle kävellessäni Jyväskylän vanhimman rakennuksen.) 

Perusnäyttely on jaettu kahteen kerrokseen yhteisellä otsikolla Keskisuomalaisuutta etsimässä. Ensisijaisena yleisönä tuntui olevan kävijät, joille ainakin Keski-Suomen sijainti oli ennestään selvä. En nimittäin löytänyt näyttelystä kuin yhden aluekartan, joka sekään ei esittänyt Keski-Suomea. Olin siis alusta alkaen hukassa.

Asiasisältö tosin oli alussa tuttua. Pieneen nurkkaukseen oli rakennettu pedagogisesti mainio setti arkeologiasta. Ekassa vitriinissä esiteltiin erilainen säilynyt aines ja tokassa oli kertomus yhdestä kaivauskohteesta komeine löytöineen. Halutessaan ymmärrystä sai syventää videolla "Saarenpään kaivauksilla", jossa itse kaivauskohteen sijaan rauhallisella keskustelulla selvennettiin monia käytännön asioita. Samalla näytöllä sai pyörimään myös metallinetsijän esittelyn. Ilmeisesti tämän löytämä lintu oli myöhemmin näyttelyssä, mutta silti molemmissa videoissa korostettiin löytöjen päätymistä (lopullisesti) Helsinkiin Kansallismuseon kokoelmiin.

Pieneen tilaan oli saatu mahtumaan myös interaktiivinen osuus kalliomaalauksista. Käden liikkeen tunnistava seinä mahdollisti oman maalausyrityksen, maalausten hahmojen metsästyspelin ja shamaanirumpujen soiton.

Mukavan alun jälkeen näyttelyarkkitehtuuri teki ensimmäisen tepposensa. Tulosuunnasta tuntui loogiselta tutustua vastassa olevaan seinään, jonka rautakauteen viittava teksti oli vasta kauempana edessä. Selän taakse jäi näin kivikausi, jonka vieressä oli myöhäinen rautakausi ja historiallisen ajan alku. Ei onnistunein ratkaisu, minusta. En myöskään pitänyt esinetekstien esiinnaputtelusta kosketusnäytöiltä, mutta - positiivisen kautta - kaikki näytöt toimivat. Näytöillä tarjottiin myös erilaista lisätietoa eli halutessaan näyttelyssä voisi viettää vaikka koko päivän. Joten sinne tänne sijoitetut Aallon jakkarat olivat tarpeen. Positiivista oli myös kronologinen perusrakenne, jossa näyttelyyn saattoi ihan hyvin tutustua lukemalla vain pääkyltit, jotka luonnollisesti nostivat esiin samat seikat, joista oli esitystä. 

Kronologiaan ja valitukseen palaten myöhäisrautakauden esittelyssä kiinnitti huomion aseiden esittely ja vaatettu mieshahmo. Tältä pohjalta seuraavat pätkätkin näyttäytyivät mieskeskeisinä. Vuosina 1500-1700 tehtiin hirsirakennuksia (se, missä elettiin kivikauden rakennusten jälkeen jäi epäselväksi) ja 1700-1850 alkoi peltoviljelyllä ja filmillä, jossa sotilaat ammuskelivat pellolla. 

Viimeksi mainittu ajanjakso sai edellisiä enemmän tilaa ja mukana oli monia teemoja, joten aloin kaivata jonkinlaisia otsikkokylttejä. Esineiden konteksti ja merkitys ei selvinnyt kovin helposti ja välillä esinetietoja piti tökkiä ihan vaan ymmärtääkseen vitriinin pointin. Vasta toisella ohituksella huomasin, että markkinateemassa pyöri ääniraita, jossa luettiin markkinoiden sääntöjä. 

Onnistuneempi erikoisuus oli Jyväskylän perustamiseen siirryttäessä sarjakuvamuotoinen kertomus, jonka olisi paperille painettuna voinut ostaa museokaupasta mukaan. Näyttelyssä ulkopuolisesta merkittävä seminaarin perustaminen jäi kaupungin kehityksen esityksessä sivuosaan. Kirjapainon nähdessäni aloin mediahistorioitsijana kaivata sanomalehtiä, joille olikin muutaman metrin päässä annettu suhteellisen iso tila, jota rikasti räppäysvideo.

Sanomalehdet liittyivät jo kerroksen viimeiseen pätkään 1850-1900, jossa fokus oli vahvasti Jyväskylässä, josta oli esillä iso vuotta 1885 edustava pienoismalli ja muuttuva maaseutu sai marginaaliaseman seinän vieressä.

Seuraavan kerroksen 1900-luku oli esitetty vastaavalla rikkaudella, enkä todellakaan jaksanut kaikkea omaksua. Kotini Muurame-lipasto sai pysähtymään aikaisemman tuotannon ääreen (ks. kuva yllä), Jyväskylän vuoden 1952 pienoismallista etsin mummoni seminaarivuoden asuntoa ja totinen nostalgia iski 60- ja 70-lukujen kohdalla. Yleensä kaasutan oman elinaikani osuuden läpi, mutta nyt jäin pitkähköksi aikaa jukeboxin ääreen soittamaan biisejä ja tanssimaan. (Onneksi tässä vaiheessa olin tilassa yksin, en toki haluaisi ottaa vastuuta sivullisten traumatisoitumisesta.) Jämsänkoskella asumani toinen ja kolmas elinvuosi puskivat tiedostamattomasta muistista?

Keski-Suomen museon perusnäyttely on siis pienistä suunnistusvaikeuksista kärsivä, mutta hyvällä tavalla perinteinen museo. On esineitä ja tietoa. Kaikkea ei voi sanoa mistään.

20. kuukausi jatko-opiskelijana

Alkukuusta Twitterissä selitettiin graduntekijän edistymisestä kysymisen tuottavan "semmosta henkistä kurjuutta, jota en kyllä toivoisi kenellekään". Kommentoin "Kun olen kysynyt muiden opinnäytekuulumisia, olen ollut aidosti kiinnostunut enkä arvottanut edistymistä/edistymättömyyttä, mutta ehkä näin ei ole ymmärretty... Pikkasen tylsää, jos kukaan ei kehtaa/uskalla seuraavien vuosien aikana aloittaa keskustelua väikkäriduunistani." Yksi tuttava ymmärsi yskän ja pääsin vastaamaan "Kiitos kysymästä. Runko on pysynyt koossa ja uusi tutkimuskysymykseen vastaamiseen tiukemmin keskittyvä kirjoituskierros alkamassa."

Lopetin edellisen kuukausirapsan toteamalla, että elokuu stressasi. Perinteinen ja hyväksi havaittu tapani hallita näitä tilanteita on heivata tehtävälistalta alhaisen prioriteetin asioita pois, kunnes olo helpottaa. Ennen tämän käyttöä on hyvä kuitenkin tarkistaa, mitä ihan oikeasti pitäisi tehdä. Sähköpostien vaihto Ohjaajan kanssa paljasti, että olin ylitulkinnut yhden kommenttinsa ja - kas -  semmapaperi lyheni puolella. Yhteydenotto julkaisun päätoimittajaan siirsi kesällä sivutyönä tehdyn  artikkelin dedistä kuukaudella eteenpäin. Ekan viikon lopussa selvisi, että kv-konffan luku-urakka oli hallittavissa ja kymmenes päivä sain tietää, että semmapaperin palautus on vasta syyskuun puolivälissä. 

FB-päivityksien perusteella aloitin elokuun seminaaripaperin aineiston parissa: 

• "Något besynnerligit tyckes det wara"... Mikäs olisi helpoin ja yksinkertaisin selitys sille, että 105-vuotiaaksi elänyt nainen on synnyttänyt kaikki 6 lastaan 46-vuotiaana solmimassaan avioliitossa? Hmm... hitsi, ei just nyt tule yhtään mitään mieleen.
• Hymyn ja kyyneleen puolikkaat tuonut aamun aloitus. Lähes 60 vuotta naimisissa olleen mäntyharjulaisen miehen käsivarret tärisivät elämänsä viimeisinä vuosina. Leikillään hän selitti, että se johtui siitä, että hän oli aina rakasta puolisoaan tiukasti pidellyt. (Olettaen, että tulkitsin verbin oikein, mutta jotain samantapaista joka tapauksessa.)
• 450 sanomaa iäkkäinä kuolleista käyty läpi. Myöhemmin kuin piti, mutta kumminkin. Viimeisenä "helmenä" ilmoitus leskestä, jonka molemmat miehet olivat kuolleet onnettomuuksissa. Sopii sarjaani "hyödyntäisin, jos kirjoittaisin 1700-luvulle sijoittuvan dekkarin". Aiemmin samaan sarjaan on liitetty rannalle ajautuneet ruumiit, kirkkomaalta kaivettu ruumisarkku, joka oli täynnä kiviä, ja seurakuntaan tullut muistinsa menettänyt tyttö...

Ja kun yksi aihe tuli valmiiksi ja melkein kirjoitetuksikin siirryin seuraavaan

• Onni oli löytää Ruotsin puolelta 1700-luvun kirkonrakennusproggikset muodossa, joka oli siivottavissa *muutamassa* tunnissa aikajanaksi. (En uskalla vielä tarkistaa onko mukana sittemmin täysin puretut kirkot.) Olen huonolla menestyksellä yksityisviestein yrittänyt etsiä väikkärin taustatiedoksi vastaavaa Suomesta. Vielä yleisenä kuulutuksena, onko muuta käyttökelpoista lähdettä kuin artikkelit kirjoissa Ars Suomen taide 2&3? 
• Yhdistellyt sanomalehtijuttuja eilen löydettyyn kirkkorakennuslistaan nelisen tuntia. Ilman Wikipediaa olisin edelleen ekalla rivillä ja itkenyt kolme tuntia. Lämpimät kiitokset ruotsalaisille, jotka ovat jaksaneet tehdä raunioistakin sivuja. (Kuvassa oleva keskiaikainen kirkko laajennettiin 1766 ja purettiin 1843.)

Tällaista siis käytännön tutkimustyö tässä vaiheessa. Ilokseni ruotsalaisessa listassa oli puretutkin kirkot, mutta ei tietenkään joka kirkkoa - ainakaan tunnistettavassa muodossa. Sillä missään tietokannassa ei ole koskaan kaikkea! Vastauksena Suomea koskevaan kysymykseeni, joka jo perustui tuttavalta saatuun tietoon, toinen tuttava vahvisti, ettei suomalaisia kirkkoja ole missään valmiina listana. Prkl.

Kun elokuusta oli kaksi kolmannesta mennyt oli breikkinä kansainvälinen konffa, jota kesti kolme päivää verkkoyhteyksillä. Pohjoismainen mediahistorian tutkimus painottui tilaisuudessa vahvasti lähihistoriaan, joten omaan tutkimukseeni anti jäi vähäiseksi. Mutta sain 2 opintopistettä, joille edelleen on tarvetta.

Konffasta selvittyä kirjoitin semmapaperin sijaan tekstiä, joka oli syytä saada lähetetyksi ohjaajille, jotta syyskuun puoliväliin määrätyssä palaverissa olisi jotain puhuttavaa. Kuun lopussa teksti oli koossa, mutta työpäiväkirjaan tuli kirjoitettua "Alkanut stressata. Onko edistynyt merkittävästi ja parantunut. EI TÄTÄ. Paskaa tekstiä saa tuottaa ja palauttaa. Tämän on tarkoitus olla oppimisprosessi."

Kirjastolainojen erääntyessä työstin myös eteenpäin kesällä aloitettua artikkelia ja kas, sen kirjallisuudesta löytyikin semmapaperiin erittäin olennainen aineisto. Tästä tuli mieleen tuttava, jonka äskettäin hyväksytty gradu käsitteli samaa aineistoa. Lähetin hänelle oitis sähköpostin, johon muotoilin varsin kapean kysymyksen. Sain laajemman ja erittäin hyödyllisen vastauksen, sillä superfiksu tuttava älysi yhteyden saman päivän blogitekstiini, jota olin promonnut Twitterissä. Tällaista serendipiteettiä, kun keskittyy tekemiseen, eikä tekemisen järkeistämiseen.

Eikä tässä kaikki. Elokuun ihanin hetki oli kuun lopulla törmätä Kansalliskirjaston eteisessä tuttuun proffaan, jolle pääsin muutamaksi minuutiksi selittämään aineistoni ominaisuuksia ja tarkistamaan vastasivatko ne mitenkään hänen tutkimiaan toiselta ajalta. Eikä hän näyttänyt tylsistyneeltä ja antoi hyödyllistä tietoa. Iloa, jota on hyvin harvoin tarjolla. Varsinkaan korona-aikaan.

Uudenkaupungin rauhasta 300 vuotta

Aprillipäivänä 2018 julkaisin tekstin Katsaus sodan muistamiseen, jossa pilailin ajatuksella, että suurta Pohjan sotaa olisi 300 vuotta myöhemmin aktiivisesti muisteltu. Vitsi oli siinä, että ei oltu ja arvelin tuolloin, ettei muistelua näkyisi myöhemminkään.

Olin lähes oikeassa. Suurimman poikkeuksen muodosti vuonna 2019 ilmestynyt Teemu Keskisarjan kirja Murhanenkeli ja sen markkinointityö. Lisäksi Suomen sukututkimusseuran keväisillä valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä eli Suku 2021 -tapahtumassa vietettiin vuoden 1721 muistovuotta ja esitelmät käsittelivät isoavihaa.

Antti Räihä arvelee kesällä julkaistussa blogitekstissään, että eroa vuoden 1809 näkyvämpään muisteluun vuonna 2009 "selittävät osaltaan korona-ajan rajoitukset ja epävarmuustekijät, joita ei voi sivuuttaa kesän ja syksyn 2021 juhlallisuuksien ja muistotilaisuuksien suunnittelussa ja järjestämisessä." Ehkä jossain määrin, mutta ei minusta olennaisesti. 

Suomessa on nimittäin yksi taho, jolla on intressi vuoden 1721 muisteluun, ja sitä ei ole korona pysäyttänyt. Alkukuusta Uudessakaupungissa pidettiin usean päivän Rauhan symposiumi. Rauhan muistomerkki on kunnostettu, on järjestetty kävelykierroksia ja ties mitä. Paikan päällä voisi päästä jopa virtuaalisesti neuvottelujen paikalle. Muuten verkossa on Uudenkaupungin rauhan paikkoja esittelevä mobiiliopas, jota voi kuunnella kotoakin käsin, ja vastaava opas kaupungin ulkopuolen kohteisiin sekä Teemu Keskisarjan luento, Uudenkaupungin museon amanuenssin Jonna Junkkilan esitelmä Tarinoita Uudenkaupungin rauhan ajoilta ja museon johtajan haastattelu podcastjaksossa Uudenkaupungin rauha – mitä ja miksi?

Räihän blogitekstin pointti on kuitenkin enemmän Ruotsin ja Suomen historiankirjoituksen eroissa. Näihin törmäsin siviiliväestön osalta konkreettisesti kirjoittaessani Petter Sundista, joka lähti pakoon Helsingistä ja asettui Tukholman pohjoispuoliselle rannikolle, jossa sai kokea uudestaan vaaran hetkiä venäläisten hyökkäyksissä. Näitä ruotsalaiset tietenkin ja ymmärrettävästi muistelevat enemmän kuin Suomen miehitystä. Pääkaupungin läheisyys todennäköisesti takasi suhteellisen nopean tiedonsaannin, joten Petter oli ensimmäisten Helsinkiin palanneiden joukossa ennen meren jäätymistä.

Aivan toista oli tiedonkulku Uralin taakse viedyille sotavangeille, joista olen myös kirjoittanut. He saivat tiedon rauhasta keskellä talvea. Vaikka eivät viivytelleet paluumatkalle lähtöä tai itse matkalla, esimerkiksi oma esi-isäni pääsi Suomeen vasta syksyllä 1722. Suuri osa Siperiassa olleista sotavangeista kulki Pietarin kautta eli kotimatkallaan ohittivat Helsingin joko meritse tai täällä pysähtyen. 

Helsingissä olisi siis ollut kahdenlaisten palaajien kautta mahdollisuus modernisti rinnastaa menneisyyden kokemukset nykypäivään. Mutta ei.

P. S. Olli Bäckström kontekstoi omassa blogitekstissään Uudenkaupungin rauhan muihin ajan rauhoihin 

Miksi Kulosaaressa on Eugen Schaumanin puisto?

Helsingissä on tunnetusti Lenininpuisto, mutta paljon vähemmän on puhuttu siitä, että Kulosaaressa on Eugen Schaumanin puisto. Ensiksi mainittua nimeä toistuvasti kauhistellaan ja sen muuttaminen usein tuodaan esiin sosiaalisessa ja muussa mediassa. Konkreettisesti puiston nimi on väännetty irti sisäänmenoportista, mutta toisaalla nimestä halutaan pitää kiinni. Esimerkiksi Ylen jutussa 2017 todetaan, että kaupungin paikannimiä muutetaan vain kun niistä on konkreettista haittaa. Sopimattomien nimien osalta pitää vain ymmärtää, että nimiin tallentuu historiaa ja menneiden aikojen arvostuksia. Lenininpuisto on saanut nimensä vuonna 1970, kun Leninin syntymästä oli 100 vuotta. Itse paikalla ei käsittääkseni ole mitään yhteyttä Leniniin.

Entä sitten Eugen Schaumanin puisto? Siitä kuulin ensimmäistä kertaa Twitterissä, jossa nimistötutkija Petra Saarnisto jakoi kuvan puiston leikkipaikan kyltistä ja totesi "Olisin itse ehkä nimennyt tän leikkipaikan toisin." Tein pikaisen googlauksen ja totesin "Puisto nimetty 1958, mikähän on tuolloin innoittanut." Saarnisto otti esiin kirjan Helsingin kadunnimet, jonka selitti, että

Eugen Schaumanin puisto - Eugen Schaumans park, 1958. Kulosaaren alkuperäiseen rakennussuunnitelmaan sisältyi mm. Eugen Schaumanin katu - Eugen Schaumans gata, koska sortovuosien historiasta tunnetun Eugen S:n käyttämä hiihtolatu kulki Kulosaaressa tuon kadun paikkeilla. Kun katu uudessa asemakaavassa on osittain hävinnyt, S:n muisto on säilytetty tämän puiston nimessä. Aiempi nimi Kluuvipuisto - Gloparken (ennen 1946).

Tämä jätti edelleen kysymyksiä ajoituksista. Samaisesta kirjasta selviää kyllä, että

Ensimmäinen asemakaava Kulosaaren yhdyskuntaa varten laadittiin v. 1907 ja se sai täydennystä v. 1917. Rakennusjärjestyksen, joka säännösteli rakennustoiminnan täysin kaupunkimaisesti, Kulosaari sai v. 1923. Ennen Helsinkiin liittämistä Kulosaaren tieverkon teillä oli jo asianmukaisesti vahvistetut nimet.

Ainakaan Kulosaaren suunnitelmaa vuodelta 1917 tiirailemalla ei (vähemmän yllättävästi vuoden huomioon ottaen) löytynyt Eugen Schaumanin katua. Hyödyntäen yliopisto-opiskelijan oikeuksia sain Kansalliskirjaston digitoinneista esille Uuden Suomen 16.9.1947 jutun Kadunnimikomitean ehdotus Kulosaaren nimistöksi valmistunut. Vaikka "teillä oli jo asianmukaisesti vahvistetut nimet" muutostyötä vaadittiin, sillä nimistössä oli Helsingin kanssa päällekkäisyyksiä.  

Kun vahvistamattomalla rakennussuunnitelma-alueella sijainnut Eugen Schaumanin katu uudessa asemakaavassa osaksi häviää, osaksi muodostaa Kuvanveistäjäntien jatkon, ehdotetaan Kulosaaren Kluuvin ympärillä sijaitsevan puiston nimeksi Eugen Schaumanin puisto.

Valitettavasti Kuvanveistäjäntietä ei nykykartalla ole. Suuri osa Kulosaaresta on kirjaimellisesti valkoista aluetta kartalla Helsinki: 12-osainen asemakaavallinen kartta (kaupungin rajat ennen ja jälkeen 1.1.1946). (Helsinki Ic* 154/- -) eli tulkitsen/ymmärrän, että Eugen Schaumanin katu oli olemassa vain paperilla. Eli se, että nimi siirrolla säilytettiin oli vuonna 1946 aktiivinen päätös.

Epäselväksi jää, milloin Eugen Schaumanin katu oli lisätty rakennussuunnitelmaan. Todennäköisesti kaavoitusta Kulosaaressa ei ole tehty sotavuosina, joten katu on nimetty vuosikymmeninä, jolloin Schaumanin kunnioitus oli poliittisesti sopivaa. Esimerkiksi Uusimaassa 3.2.1928 ehdotettiin porvoolaisen Nikolaikadun uudeksi nimeksi mm. Eugen Schaumanin katua.

Lisäys 1.9.2021 5:25: Epäselväksi jäi, kun ei lähtenyt kirjastoon. Blogitekstin julkaisun jälkeen pyysin apua nimistötutkija Terhi Ainilalta. Hän sai alta-aikayksikön yhteyden Mikko-Olavi Seppälään, joka oli tutkinut ja käsitellyt nimeä artikkelissaan "Kulosaaren ja Ribbinginhovin alueen nimistö" kirjassa Kulosaaren Ribbingshof (SKS 2017),s. 38-46. Tästä olisi selvinnyt, että "Schaumanin nimeä kantanut katu oli merkitty Suomen itsenäisyystaistelun innoittamaan Jungin vuoden 1918 kaavaan, mutta rakentamattomalle alueelle, eikä sitä ollut toteutettu." Tulkintani, että nimen siirto kadusta puistoon oli aktiivinen päätös saa Seppälältä vahvan tuen:

Esikaupunkikomitea ja Pro Brändö -yhdistys vastustivat aloitetta, jossa ei niiden näkökulmastaan ollut mitään mieltä: Schauman ei mitenkään liittynyt Kulosaaren historiaan. Kadunnimikomitea, kiinteistölautakunta ja Helsingin kaupunginhallitus näkivät asian toisin ja päättivät toisin. Vaaran vuosina 1947–1948 nimetystä ja Unkarin kansannousun jälkeen 1958 vahvistetusta Eugen Schaumanin puistosta tuli kylmään sotaan liittyvä ideologinen kannanotto Helsingin nimistössä.

Peräänkuulutetut naiset

Paltamossa vihittiin 10.2.1754 torppari Conrad Mikonpoika Valtanen ja piika Beata Juhanantytär Rimpiläinen. Myöhemmän rippikirjamerkinnän syntymäaikojen perusteella Conrad oli 36-vuotias ja Beata 10 vuotta nuorempi. Beatan 24.2.1755 synnyttämä poika sai isänisänsä nimen Michel ja 27.5.1758 syntynyt tytär kastettiin nimellä Margetha.

Molempien lasten kanssa muutettiin Pyhäjoelle Merijärven kylän Paavonperälle, jossa 26.4.1761 syntynyt tytär sai äitinsä nimen Beata. Margareta kuoli vuonna 1763. Perheen viimeinen ehtoollismerkintä Pyhäjoen rippikirjassa 1762-1768 s. 159 on vuodelta 1765. Rippikirjaan on tehty myös merkintä muuttotodistuksesta.

Se vietiin Oulaisiin, jossa syntyivät Brita 15.10.1765 ja Johannes 8.3.1768. Molenpien kastemerkinnöissä Conrad on itsellinen eli kasvavan perheen tila ei ole taloudellisesti turvattu. Tilanne ei parantunut siitä, että Conrad jätti vaimonsa. Beata lienee sitten palannut Merijärvelle.

Rippikirjassa Paavonperän vieressä on Porkka ja talojen voi kuvitella olevan lähekkäin. Porkan vuonna 1696 syntynyt isäntä Erkki Matinpoika jäi leskeksi vuonna 1771. Hän oli toisena osapuolena kun talvikäräjillä lokakuussa 1776 Beataa syytettiin avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Beata ei ollut paikalla ja oli poistunut kokonaan seudulta. Niinpä Vaasan maaherran kansliassa päätettiin painattaa oheinen kuulutus luettavaksi läänin kirkoissa.

Erkki Matinpoika kuoli vuonna 1782.

Toisella puolella maata, Sipoossa, kalastaja Ljungqvist ja Kaisa-piikansa olivat lähteneet pitäjästä, kun siellä alkoi kiertää huhu Kaisan tekemästä sikiönlähdetyksestä tai lapsenmurhasta. 

Paria kuulutettiin Vaasan läänissäkin, jossa painetun kuulutuksen perusteella kirkkokansalle kerrottiin, että yli 30-vuotias Ljungquist oli keskikokoinen ja tummahiuksinen. Vaatteensa lähtiessä olivat siniset ja harmaat, mikä oli tähän aikaan tavallisin mahdollinen väritys. Pieni ja laiha Kaisa oli ottanut mukaansa kalastajan vaimon vaatevarastoa.