Ryijyistä 1860-luvulla

Kysymyksiini ryijyistä ei kukaan rynnännyt vastaamaan, joten turvauduin tavalliseen tapaan digitoituihin sanomalehtiin. Muistaen koneluvun rajoitteet ja sen, että "ryijy" ei 1800-luvun suomen kielessä ole välttämättä tarkoittanut kaikkialla samaa tekstiiliä. Jonkinlaiseen alueelliseen eroon viitannee se, että osumat olivat enimmäkseen Turusta, jonka piirikunnassa "Peitteenä pidetään, talvis-aikana ainakin, nahkoja ja ryijyjä" (Suometar 2.11.1860).

Kun taas Oulun ympäristön käsityönäyttelyissä ryijyt yhdistetään mattoihin. Yhdessä oli esillä "kaksi erinomaisesti kudottua ja kuvitettua laattia-mattoa taikka ryijyä"(Pohjan-Tähti 24.10.1866) ja toisessa ryijystä saatu palkinto on mattojen eikä kankaiden kohdalla (OWS 25.1.1868)

Muuallakin Suomessa ryijyistä oli 1860-luvulla useimmiten puhetta käsityönäyttelyiden ja -palkintojen yhteydessä. Esimerkiksi Kupittaalla Maaviljelys-kalujen ja käsiteosten näyttelössä oli esillä "Anna Maria Hällin Kokemäeltä koreita ryijyjä" (ST 19.9.1862). Onko tällä tarkoitettu Harjavallan kylän Hällin leskiemäntää eli esi-isäni kakkosanoppia ja tunnettua rosvojen hyysäääjää?

Näyttelytiedoista voisi joku ahkera askarella kaikenlaisten kädentaitojen listoja. Valitettavasti töiden arviointikriteereistä ei ole kerrottu mitään, joten anti ryijyhistorialle on niukka. Erikoisuutena voi kuitenkin vielä mainita Tukholmassa 1866 järjestetyn näyttelyn, johon haravoitiin työnäytteitä joka puolelta Suomea.

Näyttelöön Stockholmissa lähetettiin Hämeestä M. Hellgrenin villainen ryijy (Hämäläinen 27.4.1866) Palkittiin "Maria Grönman Wähässä Raumassa villaryijystä" ja "Mamsellit Hellgren Urjalasta ja Lyra Hollolassa villaryijystä sekä villanen ryijy Östermyyrasta. On myöskin Ruotsin prinssi Oskar ostanut Alcenius'en Ristiinassa lähettämän villaryijyn." (Tampereen Sanomat 24.7.1866)

Näyttelyn teollisuuspuolen rakennus
Ny Illustrerad Tidning 1866. Wikimedia

Toinen tietokeräilyn kohde on varkausilmoitukset, joista saa toisinaan käsitystä ryijyjen ulkonäöstäkin:

Turkulaisen leskirouvan makasiinista varastettiin "sinisen- ja punasen-kirjava ryijy" (ST 30.11.1860) 

Veneellä Korppoosta Turkuun tulleen torpparin lesken tavaroista vietiin "valkonen ryijy" (ST 24.10.1861)

Turussa ilmoitti talollisen tytär Anna Sohvia Kaarlontytär Salmenojan kylästä ja Vampulan kappelista, että Rauvolan talon lukitusta huoneesta oli varastettu mm. kahdenkertainen ryijy punasella pohjalla, johon oli kudottu nimi Evastiina Mikontytär" (ST 9.3.1866, 23.3.1866)

Rusthollista Pälkäneellä varastettiin punapohjainen ryijy (Tampereen Sanomat 11.9.1866)

Klaukkalan Holma-Heikkilän talosta Nurmijärven pitäjässä mustapohjainen pilkullinen ryijy, jossa on H. ensimäinen puustavi (SWL 28.12.1869)

Jotain tietoa ryijyjen ulkonäöstä tarjoaa varsin eksoottisesti suomalaisen G. N-derin matkakirje Algeriasta: "Toisinaan myös kutovat yhtä lajia mattoja, jotka pidetään suuressa arvossa sekä täällä että Euroopassa, mutta laadultansa tulevat niin lähiseen sukuun niille ryijyille, joita talonpoikaiset tytöt meillä tekevät, että minä en suinkaan voinut mitään eroitusta keksiä, ellei lienee näissä Algerialaisissa vähemmän punaa." (Mehiläinen 12/1861) Valitettavasti kirjoittajan henkilöllisyyttä en onnistunut selvittämään, joten on vaikea arvioida minkä alueen talonpoikaista elämää hän on tuntenut. (Muutama vuosi aikaisemmin Algeriassa oli kasvitieteilijä William Nylander (1822-1899).)

Vastaavia lähdekriittisiä ongelmia on, kun Suomen kotikeinollisuusnäyttäjäisistä ja kaupasta kirjoittaessa todetaan 

"Moni Suomen tyttö ja varsinkin Pohjolan valmistavat erittäin kauniita ja hyviä Ryijyjä. Etelä-Suomessa niille pidetään kovin kallis hinta, mutta Pohjanmaalla ovat melkein huokeahintaiset. Tämä on hyvä, mutta sitten vasta olisi se tuntuva hyvä, jos näitä tehtäisiin suuremmissa määrin, että niitä saisi sanoa tavalliseksi kauppatavaraksi. Ja koska kannattaa Pohjanmaalla tehdä niitä, ja hyviä, kahdesta ruplasta ja vähemmästäkin, pitäisi niitä muuallakin Suomessa tottunut ja kätevä vaimo saada samasta hinnasta toimeen, omaksi ja ostajan eduksi." (SJS 29.9.1864)

Autenttisempi ajankuva löytyy Harjavallasta lähetetystä paikalliskirjeestä

Vaimoihmisillä onkin vilkkaampi ajatus ja kiivaampi luonto saada asiansa päinsä, niinkuin nähtiin Nakkilassa auktionissa 16 p:nä tätä kuuta, jossa kaksi nuorta naista tappelivat yhdestä ryijystä niin että nyrkit vilkkui ja tukka-palmikot käsissä heilui; olipa se soma nähdä niitä koreita punaposkisia naisia siinä riidan kiivaudessa vielä punasempina, kun nuoret miehet pitivät ilomekoa heistä; kyllä se nosti miesten mieltä että vissiin sulhasia saavat kuin kerran näyttivät kiivaan luontonsa, ettei suinkaan typeryys vaivaa; parempi kuitenkin olis kuin meidän rikkaat naiset tekisivät koreet ryijyt ja myisivät että saada alku kassaan laittaa kirkkoomme urut; siitä tulis heille suurempi kunnia; kyllä miehet kassan täyttäis, jos vaan kerta aljetais.(ST 9.10.1868)

Ryijyt olivat siis ainakin Satakunnassa arvossa.  

Kokeilin videotuotantoa

Vuosia olen katsonut YouTubea (*) lähes samalla innolla kuin TV:tä ennen vuotta 2006, jolloin siitä luovuin (saadaksekseni joskus jotain aikaiseksikin). Luonnollisesti on herännyt ajatuksia omien videoiden tekemisestä ja pari kokeilua on roikkunutkin YouTube-kanavallani. 

Kevään mittaan olen miettinyt väitöskirjani aineistosta työstettyjä videoita. Ongelmana oli (omasta mielestäni) mielenkiintoisten asioiden paljous. Toukokuun alussa keksin sopivan tavan rajoittaa mahdollisuuksia: tekisin videon saman päivämäärän menneisyyden lehdestä. Tämä oli onnistunut valinta, jolla poimintoihin tuli enemmän vaihtelua kuin vapaammin valitessa, niin hassulta kuin tämä kuullostaakin. 

Pidin juttujen kuvapohjaisen kontekstoinnin hyvin kevyenä, mutta sain itselleni oivalluksia ja toivottavasti niitä syntyy jollekin katsojallekin. Asiasisältö perustuu pääosin menneisyyden lehteen, millä (etukäteen tarkemmin ajattelematta) vältin kysymyksen lähteiden esiin tuonnista. Puheessa luotettavuuden luominen kun tapahtuu aivan eri säännöin kuin kirjoittaessa. Tekiessä selvisi se, että puheena toimi pointit, joista en olisi saanut aikaiseksi kokonaista blogitekstiä. Toisaalta, jos olisin kirjoittanut ja lukenut tekstit, olisin säästänyt äänittäessä huomattavasti aikaa. 

YouTube-kanavani perinteitä noudattaen tein videot teknisesti hyvin alkeellisella ratkaisulla ja minimaalisella editoinnilla. Tästä huolimatta tekemiseen upposi aikaa, aivan kuten olen arvellutkin. Siksi "Päivän lehtien" sarja ei jatku ikuisesti vaan päättyy tänään. Kaikki julkaistut videot ovat soittolistalla, eikä sisältö varsinaisesti "vanhentunut" vaikka kyseinen päivämäärä on nyt vuodeksi ohi.  

(*) Vuosien varrella keräämäni soittolistat  

• Historiaa Suomesta ja suomeksi
• Historia på svenska
• History stuff

• From or about Finland or Finns (AP Archive)
• From or about Finland or Finns (British Movietone)
• From or about Finland or Finns (British Pathé)

Kysymyksiä ryijyistä

Kansallismuseon lisäksi olen talven koronasukun jälkeen saanut aikaiseksi käydä toisessa lähiseudun kulttuurikohteessa eli Taidehallin näyttelyssä Kudottua kauneutta. Suomalaisen ryijyn neljä vuosisataa. Kaksi kertaa. Toisin kuin Mari Jalava kiinnitin huomiota vain historiallisiin ryijyihin tässä Tuomas Sopasen kokoelmista kootussa näyttelyssä. Varhaisin niistä oli "Hajakuvioinen morsiusryijy, Turun seutu. Kaksipuoleinen, 1707". Se on alla olevassa kuvassa keskellä.

Ekalla kerralla en huomannut Lisätietoa-vihkosta, joten pääsin tekemään itsenäisiä havaintoja. Hämmästyin ryijyjen nukan ohuita ja lyhyitä lankoja. 

"Hajakukka-aiheinen ryijy. 1838"

Ilmeisesti käsitykseeni ryijyistä on vahvasti vaikuttanut ala-asteen käsityötunnilla tehty harjoitus, jossa käytettiin neulomiseen tarkoitettua lankaa. Siitä tulisi tosi paksu peitto, joten aloin kyseenalaistamaan tekstiilien peittokäytön kokonaan. Näkemystä vahvisti se, että ainoa paksumman oloinen "Veneryijy, Ahvenanmaa, 2-kaistainen, 1814" oli koristelultaan yksinkertaisin.

 

Langasta heräsi myös kysymys sen materiaalista ja alkuperästä. Milloin alettiin käyttää ostolankaa ja muuta kuin luonnonvärejä. Vanhimpien ryijyjen värit olivat ainakin osittain kaukana alkuperäisestä, kuten yyy ryijyn numeroista ja kirjaimista näkyy. Alunperin molempien käytettyjen värien luulisi erottuneen yhtä hyvin ja nyt toinen häipyy ainakin puna-viher-sokean näkyvistä.

"Sydänaiheinen morsiusryijy. 1797. Itäinen Häme"

Tuntui epätodennäköiseltä, että ryijyjen kutojia olisi ollut joka talossa. Joten kuinka paljon heitä oli? Paljonko aikaa ryijyn tekemiseen meni? Kuinka kauan aikaisemmin tekemisestä sovittiin? Mitä työstä maksettiin? Minkälaista varakkuutta ryijyn hankkiminen vaati? Onko kukaan tehnyt joltain maantieteelliseltä alueelta perukirja-analyysiä? Auttaisiko tuomiokirjojen koneluke jonain päivänä kysymyksiin vastamisessa? Onhan jossain pitänyt joskus syntyä riitaa ryijyn maksusta tai toimituksesta? 

"Diagonaalityyppinen ryijy. 1843. Keski-Häme"

Toisella kerralla löysin lisätiedot, joilla selvennettiin osaa ryijyistä. Teksteistä valkeni, että ryijyjen todellisesta käytöstä sai vihjeitä kääntöpuolelta. Jos sielläkin nukkaa, käyttötarkoitus peittona vahvistuu ja mattokäyttö voidaan sulkea kokonaan pois. Samoin, jos "nurjan" puolen ulkonäköön on panostettu, sillä se oli peittokäytössä päällimmäisenä. 

"Täpläkuosinen morsiusryijy. 1825"

Peittokäytöstä (ainakin seremoniallisesta) kertoo myös se, jos ryijyn yläreunan kirjaimet ja numerot ovat nurin päin. Ne on silloin tarkoitettu käännettäväksi leukojen alla. Tiedoista huolimatta jäi mietityttämään kotisteellisempien ryijyjen tosikäyttö. Näyttökin, sillä 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa ikkunat ja valaistus oli vähäistä.

"Diagonaalityyppinen ryijy. 1800-luvun alkupuoli. Mahdollisesti Karkkilan Pyhäjärvi"

Materiaaleista selvisi, että synteettisten värien käyttö alkoi 1850-luvun jälkeen. Yllättävämpi aukko tiedoissani oli 1700-luvun loppuun ajoitetun ruutukuvioisen peiteryijyn (ekassa kuvassa oikeassa yläkulmassa) kiiltovilla. "Kiiltovillan karvat ovat särmikkäitä ja taittavat valoa hieman prisman tapaan, mikä saa aikaan silkkimäisen kiillon. Kiiltovilla on kuitenkin jäykkää ja siksi hankalaa kehrätä. Kierre myös aukeaa helposti. Tämän vuoksi Suomeen tuotiin Englannista ja Skotlannista uusi lammasrotu, jonka villa oli helppo kehrätä, mutta täysin kiillotonta." Ryijyn ajoitus perustuu tietoon, että kiiltovillan käyttö loppui lähes kokonaan 1800-luvun alussa.

"Kehystyyppinen ryijy. 1800-luvun puoliväli"

P. S. Kävin näköjään ryijynäyttelyssä myös vuonna 2009

Jäljettömästi kadonnut taidemaalari Lydia Robshamn

Kun käynti Kansallismuseossa oli palauttanut mieleen Töölön Taipaleen komean panimon ja eteen tuli muistitieto panimonomistajan huvilan pihassa olleesta hirvipatsaasta, aloin selvitellä omistajien henkilöhistoriaa. 

Geniin, verkkosivuihin ja nekrologeihin nojaten ruotsalainen Abraham Robsham oli syntynyt 1813 eli oli jo iällä muuttaessaan Suomeen 1873. Mukanaan tuli vaimonsa Laura Nordgren, Tukholmassa 1855 syntynyt tytär Lydia ja jossain 1857 syntynyt poika Carl Abraham 1857. Carl Abraham oli yhdessä isänsä kanssa panimoyrittäjä, mutta ei hänestä tässä yhteydessä enempää. 

Lydiasta kertoo ruotsinkielinen Wikipedia-sivu, että tämä meni Helsingissä vuonna 1881 naimisiin ruotsalaisen kuvanveistäjän Carl Elias Hammarin kanssa. Kummankaan Wikipedia-sivut eivät kerro, että pariskunta oli eronnut viimeistään vuoden 1892 alkuun mennessä, sillä isänsä perukirjassa Lydialla on tyttönimensä eikä aviomiestä mainita missään muodossa. Ero mainitaan, kun Lydia isänsä kuoleman jälkeen (todennäköisesti perinnön vastaanottaakseen) anoi Suomen kansalaisuutta (Hbl 5.4.1894). 

Kuvakaappaus Bukowskin huutokauppatiedoista vuodelta 2015

Lydia Robshamin omasta taiteilijan urasta on niukat tiedot niin digitoiduissa lehdissä kuin verkkosivuilla. Wikipedian mukaan hän oli osallistunut vuonna 1879 yhteisnäyttelyyn Etelä-Ruotsissa.  Waasan Lehti oli 23.6.1891 poiminut kööpenhaminalaisesta lehdestä uutisen "Suomen naisia : Suomalainen naismaalari, rouva Lydia Hammar, s. Robsahm, saapui tänne toissapäivänä yhdessä suuremman suomalaisen seurueen kanssa matkalla Pariisiin. He olivat ensin aikoneet tehdä matkan Kööpenhaminaan "Fiona" laivalla, vaan täytyivät palata takaisin Hankoniemeen, kun "Fiona" joutui karille. Matka kävi sitten Ruotsin kautta."

Useimmat maininnat sanomalehdissä käsittelevät Lydia Robshamin toimintaa Suomen Muinaismuistoyhdistyksessä. Hän m.m. teki selvityksen sukujen hallussa olleista muotokuvista (Hbl 10.5.1898), toimitti lahjoituksen (Hbl 20.11.1898), antoi tietoja muotokuvista (Nya Pressen 19.11.1899), luetteloi muotokuvia (US 16.5.1900).

Lydia Robsham oli siis vuosisadan vaihtuessa elossa, vaikka ruotsalaiset toteavat "Hon försvinner spårlöst från alla arkiv 1898 och hennes senare öden är okända". Osoitekalentereissa 1909, 1910 ja 1911 hän asuu yhdessä tai lähellä veljeään Korpaksen tilalla Pikku-Huopalahdessa ja esittäytyy taidemaalariksi. Tämän jälkeen molemmat häviävät osoitekalentereista. Myöskään veljen kuolinvuotta ei tunneta.

Viimeinen löytämäni elonmerkki Lydia Robsahmista on melko dramaattinen uutinen lauantaisessa Veckobladetissa 18.11.1911. Otsikolla murhayritys kerrottiin neiti Robsahmin viiden aikaan keskiviikkoiltana olleen sytyttämässä lamppua vielä verhoamattoman ikkunan vieressä kotonaan Pikku-Huopalahdessa. Täysin yllättäen kuului laukaus ja luoti lensi läpi kaksinkertaisesta ikkunasta ohittaen Lydia Robsahmin niin, että tämän villaiseen päähineeseen jäi jälki. Nopea puhelinsoitto poliisille ei auttanut selvittämään tapausta.

Toisessa maassa

Eilen avautui koronasulun jälkeen Kansallismuseo ja ensimmäistä kertaa Ruotsin ajan historian esittelevä perusnäyttelyn osa Toista maata. Heti kun tästä kuulin, ryntäsin varaamaan aikarajoitetun lippuni. Aikaväliin näytti olevan tarjolla 200 lippua, joten varauduin tungokseen ja tulin museolle hyvissä ajoin. Seisoin sitten odottamassa ovien avautumista viisi minuuttia yksin ja viisitoista minuuttia toisen yksin tulleen kanssa. Hän kiersi näyttelyä samalla intensiteetillä kuin minä ja olimme molemmat nipin napin viimeisessä huoneessa kun puolentoista tunnin jälkeen kuulutus ilmoitti, että vain vartti oli jäljellä. 

Eli olin (mielestäni historiallisesti) perusnäyttelyn osan Ihan Ensimmäinen Tavallinen Kävijä. En ollut katsonut mitään virtuaaliesittelyjä tai kuunnellut podcasteja, joten kaikki oli yllätystä. Jotta sellaisia jää muillekin (ja jotta tämä teksti pysyy järjellisen mittaisena), kuvaan ratkaisuja, joista pidin tosi paljon, ja nipotan muutamista muista asioista.

Näyttelyn vahvan ja tuoreen aloituksen jälkeen vanha "kirkkosali" näytti ensisilmäykseltä lähes samalta kuin edellisessä perusnäyttelyssä. Alkuvaikutelma oli kuitenkin pettävä. Ensinnäkin tilaan oli tiivistetty kaksi vanhaa kirkkosalia eli se edusti nyt ikään kuin aikaa juuri ennen kuin katoliset pyhimyskuvat on siivottu tapulin ullakolle. Mutta olennaisempi ero oli se, että salin reunoilla oli esillä sekä kansanusko että ortodoksit ja juutalaiset. Erinomainen ratkaisu ja antoi etumakua (suhteellisesta) esinepaljoudesta läpi näyttelyn. Jos tutustuu jokaiseen esineeseen ajatuksella, läpikäyntiin menee paljon enemmän kuin puolitoista tuntia. 

Teemoittelu oli tyylikästä ja toimivaa läpi näyttelyn. Kirkkosalin Uskosta siirryttiin Synnin kautta Elämään eli arkeen. Täällä kuitenkin tehtiin silmissäni syntiä. Seinätekstissä luki isoimmilla kirjaimilla "Keskiajan ihmiset eivät eläneet keskiaikaa. He elivät kiihkeää nykyaikaa ihan niin kuin mekin." eli huoleton kävijä ymmärsi keskipömpelin pirtti-interiöörin esittävän keskiaikaa. Esineistön joukossa kuitenkin oli liitupiippu ja nuuskarasia, jotka eivät kuulu keskiajalle. Seinätekstin viimeisen virkkeen "Arki ja elämä pysyivät samankaltaisina satoja vuosia, vaikka aikakaudet ja hallitsijat vaihtuivat" viesti oli siis, että esillä oli ikiaikaista elämää, jossa ei tapahtunut muutoksia. Vaikka tapahtui. 

Elämä-huoneessa mätti myös nurkan irtonainen karsikkolauta ja animoitu pienoismalli, jolla ei ollut mitään selitettä. Salivahdin mukaan "esittää vuodenaikoja". Mutta animaatio lähti käyntiin ja kaikki muukin tekninen näyttelyssä toimi, jos älysi koskea kuparilevyihin. 

Kävijän kasvojen istutus vanhoihin tauluihin voi olla liikaa jonkun huumoritajulle. Itse pidin eniten viimeisen huoneen soitinesittelystä, jossa sai miksata soimaan niin monta kuin halusi. Paitsi, että sain käteni ulottumaan korkeintaan neljään levyyn yhtä aikaa. 

Luonto-huoneen Kansallismuseon tornista nähty animoitu panoraama Helsingin kehityksestä 900 vuoden aikana sai kamerat esiin ja todennäköisesti kiinnostaa myös myöhempiä kävijöitä. Itseäni kiinnostaisi tietää, mitä helkutin mökkejä ilmaantui Vironniemen lounaisosaan 1600-luvun alussa, kun käsittääkseni alue oli pitkään asumaton. Ja miksei puusto vähentynyt kaupungin rakennuksen ja lämmityksen myötä edes venäläisten suuren Pohjan sodan aikaisen miehityksen aikana. Mutta ilokseni animaatio päättyi näkymään kohti kotiani ja mikropaikallishistoriallista tutkimuskohdettani. Käsittääkseni loppupuolella näkyvä pytinki nimittäin markkeeraa Taipaleen panimo-karkkitehdas-lääketehdasta.

Satakuntalaisia juuriani ärsytti Valtio-huoneen kielikartta, joka näytti siltä, että Satakunnassa ei puhuttu vuonna 1809 sen paremmin ruotsia kuin mitään suomen murrettakaan. Hienoinen paikkaus oli huittislaisen Momman Siinan saama kokonainen Maailma-huone. 

Siinan esiinnosto oli osa pyrkimystä esittää monipuolisempi kuva Suomen historiasta. Mielestäni tässä onnistuttiin vähintäänkin kohtuullisesti, mutta mielenkiinnolla odotan "tavallisempien" kävijöiden näkemyksiä ja ymmärrystä näyttelyn viesteistä. Suosittelen lämpimästi tutustumista kaikille.

Eräs ylioppilastalon vahtimestari

Kortesjärven rippikirjassa 1853-1859 Loukolaan (s. 78) on merkitty torppari Erik Johansson Porkholm (s. 7.1.1822) ja vaimonsa Kaisa Jakobsdotter Norrbacka (s. 27.11.1820). Lapsisarjansa keskellä näkyy 25.12.1853 syntynyt poika Erik. Rippikirjassa 1868-1879 (s.88) hänellä on muuttomerkintä Helsinkiin 14.11.1876. Siellä hän käytti sukunimeä Loukola.

Ilmeisesti jokseenkin heti Helsinkiin tultuaan tämä Erik Loukola värväytyi Kaartin pataljoonaan. Näin hänestä tuli

Balkanin yli kämpinyt ja Plevnassa pelottomasti taistellut urho. Hän oli haavoittunutkin, mutta kova onni oli jollakin tavoin ohjannut kuulan sellaiseen paikkaan, että se sekä sanan todellisessa että kuvaannollisessa merkityksessä aina oli Loukolalle arka paikka. Haavasta päättäen olisi luullut, että Loukola olisi kaikin voimin pötkinyt Plevnassa pakoon, mutta niin ei ollut laita. Kyllä hän turkkilaiseen päin ryntäsi, mutta jotakin kimmahdus-, ponnahdustietä luoti lensi siihen paikkaan, mihin lensi. [1]

Sairaalan päällysmiehen muistelmassa on tietoa Loukolan paluusta Suomeen

Siinä annettiin rautatien piletti ja muut kirjat eräälle upseerille, joka lähti meitä viemään, ensin Moskovaan, jossa olin 3 päivää ja sitte Pietariin, jossa piti olla vielä l 1/2 viikkoa eräässä vanhassa Moskovskin kasarmissa muitten sodasta palanneitten kanssa; se aika oli pitkä, kuin ei päässyt lähtemään heti. Sillä ajalla saapui myöskin eräs haavoistaan parantunut suom. kaartilainen Erkki Loukola sinne. Meille annettiin nyt itsellemme rautatien piletti ja kirjat mukaan ja saatettiin Suomen rautatien asemalle, käskyllä mennä seisontapaikkaan ja jättää kirjat päällikölle. Sinne pääsimme 18 päivänä Joulukuuta 1877, viivyttyämme matkalla 7 kuukautta ja 16 päivää. 

 

Jos se tuntui hauskalta päästä niin vaivalliselta matkalta armaan synnnyinmaansa helmaan, jällen tervennä ja raittiina, niin se tuntui vielä paljon juhlallisemmalta, kuin H. Majesteettinsa Keisari lähetti osoittamastani urhoollisuudesta Lovatsin kaupungin valloituksessa Pyhän Yrjön ristin 4:nen luokan sotilaskunniaraerkin, jota en ollut ansainnut enkä odottanut.[2]

Ylioppilaslehti 9/1929

Loukolan tiedetään haavoittuneen Gornyi Dubnjakin taistelussa ja saaneen urhollisuudestaan ylennyksen aliupseeriksi ja Yrjön ristin [3]. Kun hän haki kuulutuksia avioliitolleen Maria Karoliina Oksasen kanssa marraskuussa 1883, tittelinään oli "ent. alaupseeri, portieri" (Helsingin Wiikko-Sanomia 9.11.1883)  Loukola oli valittu Ylioppilastalon kirjaston vahtimestariksi 9.11.1882 [3].

Vaimonsa muisteli myöhemmin sortovuosia, jolloin

Tukholmassa alettiin painattaa salaista kirjallisuutta, jota sitten levitettiin maassamme. Entisenä kaartilaisena Erkki Loukola vihasi ryssää täysin tietoisena vaarasta, joka venäläistyttämistoimenpiteitten kautta uhkasi maatamme. Hänkin ryhtyi sentähden myös salaisen kirjallisuuden levittäjäksi. Tarkoitusta varten hänellä oli Ylioppilastalon kirjastossa erikoinen kaappi, johon hänellä yksinään oli avain. Toisinansa kaappi oli aivan täpösen täynnä erilaista kirjallisuutta. Sitä käytiin häneltä hakemassa. Hyvin usein hän lähetti sitä myös postissa vieden valmiit paketit vaimolleen, joka sitten toimitti ne edelleen, mitään utelematta mieheltään ja tämän mitään kertomatta. Niinpä Erkki Loukola ei milloinkaan sanallakaan maininnut puolisolleen siitä mitenkä kirjallisuus tuotiin Ylioppilastalolle siten suojellakseen tätä mahdollisilta ikävyyksiltä, jos santarmit saisivat asioista vihiä.

Erittäin kuuluisaksi tuli Iston maalaama taulu »Hyökkäys», jota lukemattomina jäljennöksinä levitettiin maassamme. Myös Loukola jakeli näitä jäljennöksiä suuret määrät. Niinpä hänellä saattoi toisinaan olla niitä kymmeniä kappaleita. Osittan säilytti hän niitä Kirjastossa olevassa kaapissaan, mutta usein oli hänellä niitä myös asunnossaan, joka sijaitsi Ylioppilastalon pihalla olevassa matalassa puurakennuksessa. Eräänä päivänä kaksi hienosti puettua ja korkeissa silkkihatuissa olevaa herrasmiestä saapui tänne. Kotona oli ainoastaan vanhin lapsista, tytär Aino, joka silloin oli vielä aivan nuori koulutyttö. Oudot tiedustelivat häneltä Iston tauluja, mutta vanhemmat eivät olleet puhuneet niistä lapsilleen mitään. Epäillen sitäpaitsi miehiä urkkijoiksi, niin lapsi kuin olikin, hän vastasi, että heillä ei ollut kysymyksessä olevia tauluja. Samalla saapui äitikin, Maria Loukola, kotiin. Nyt miehet, jotka puhuivat sujuvasti suomea, tiedustelivat häneltä »Hyökkäyksen» jäljennöksiä sanoen haluavansa ostaa niitä, mutta kun varovaisuussyistä aina käytettiin tunnussanaa ja herrat eivät sitä lausuneet, arvasi Maria heti, että miehet olivat santarmeja tahi myös poliisivakoilijoita. Hän vastasi sentähden, että heillä ei semmoisia ollut, mutta että mielellään kyllä itsekin ostaisi jäljennöksen Iston taulusta, jos herrat voisivat hänelle sen hankkia. Samalla hän myönsi, että hänellä oli kyllä yksi jäljennös ollut, mutta että hän jo aikoja sitten oli lahjoittanut sen eräälle tutulleen Turkuun toivossa, että saisi itselleen ostetuksi uuden. Tässä toiveessaan hän oli kuitenkin pettynyt, mutta ehkäpä herrat tietäisivät neuvoa, mistä niitä olisi saatavissa. Oudot vastasivat kieltävästi ja poistuivat vakuutettuina siitä, että asunnossa ei mitään ollut, mutta olisivatpa he toimittaneet tarkastuksen, olisivat he vierashuoneessa olevan lipaston alta löytäneet 4-5 kappaletta Iston taulun jäljennöksiä, jotka Loukola oli sinne Kirjastosta tuonut. [3]

Ylioppilastalolla Loukola - "karski mies, kantaen pitkiä vakuuttavia viiksiä" - huolehti kirjaston ohella ainakin Ylioppilaskunnan laulajista, joille hän oli "erikoisvahtimestari. Lipun huolehtija matkoilla, lipun, punssi., olut- ja portterikorin, jotka myös kuuluivat asiaan niinä aikoina. Loukolan piti hommata "Pillingeiltä" uusia korttipakkoja yön kuluksi jos jonkinlaisissa majapaikoissa valvottaessa."

Loukola tuli vähitellen vuosikymmenien kuluessa niin yleisesti tunnetuksi henkilöksi, että se häntä vaivasi. Tapasin kerran hänet eräällä kaukaisella maaseutuasemalla. »No, mitasta Loukola täälläpäin maailmaa?» Läksin vain vaihteeksi vähän tännekin päin sydänmaille. Tahtoo olla niin vaikeaa, kun ei missään voi liikkua incognito!» Loukola oli kaikinpuolisesti siivismies ja oli tottunut akateemiseen kielenkäyttöön.[1] 

Hbl 17.3.1929

Vuoden 1918

surullisina päivinä Loukola silloin ainoa sotilas-sivistystä saanut joukossamme -- selvitteli meille sotataitoa ja syvällä suuttumuksella arvosteli isänmaan pettureita sekä lausuili julki järkähtämätöntä luottamusta Suomen suureen nousuun, luottamusta, joka ei voinut olla meihin vaikuttamatta.[4]

Lähteet:

[1] Pikkujuttuja Y. L:n vanhoilta ajoilta. Suomen musiikkilehti 4/1933

[2] Matti Kuula: Henkivartijan muistelmia. Lukemisia Suomen sotamiehille 4-5/1897

[3] Eino I. Parmanen: Isänmaallisia naisiamme. Maria Karoliina Loukola. Lotta-Svärd 17/1932 

[4] Erik Loukola - 40 vuotta ylioppilaskunnan palveluksessa. Ylioppilaslehti 20/1922

 

Keitä kiinnostivat oppineisuuden esitykset 1700-luvun lopussa?

Kirjallisuudessa(*) tuli vastaan 1700-luvun lopun julkaisusarja Allgemeines schwedische Gelehrsamkeits-Archiv unter Gustaf des Dritten Regierung, joka kai kääntyisi "yleiseksi ruotsalaiseksi oppineisuuden arkistoksi Kustaa III:n hallintoajalta". Kuten hapuilevasta suomennoksestanii voi arvata, en lähtenyt tavaamaan digitoituja julkaisuja, mutta avattuani seitsemännen ja viimeisen osan väistämättä huomasin alussa olleen tilaajaluettelon. Mikä herätti kysymyksen siihen sisältyvistä suomalaisista, joten ei kun keräämään listaa.

• Bibliothek, des Gymnasiums zu Borgo 
• Bibliothek, der Osterbothnischen Nation zu Åbo.
• Bibliothek, einer privaten zu Åbo unter des Herrn Prof. Porthans Aufsicht.
• Bibliothek, der Universität zu Åbo
• Herr Billmark (M. Joh.), Prof. d. Gesch. und Phil. Mor. zu Åbo.
• Herr Bonsdorf (M. P.), Lector der morgenl. Spr. zu Borgo.
• Herr Calonius (M. M.), Prof. der Rechtsgel. zu Åbo, Ritter des Nordst. Ordens; izt Mitglied im höchten Gerichte.
• Herr Cavander (M. Ch.), Domprobst und Prof. Prim. der Gottesgel. zu Åbo.
• Der Freyherr Lederhjelm (G. C.), Präs. des hofgerichts zu Åbo, Ritter des Nordst. O.
• Herr Frantzén (M. F. M.), Docens in der Weltweish. und akad. biblioth. zu Åbo.
• Herr Gadd (P. A.), Prof. der Chemie, Plantage-Direktor und Ritt. vom Wasa-Orden.
• Herr Gadolin (Jak.), D. d. Gottesgel., Bischof und Prokanzler zu Åbo, Commandör von Nordst. O.
• Herr Haartman (G. E.), D. d. Artzeneygel. u. Prof. in der prakt. Med. zu Åbo.
• Herr Hambraeus (O), Pastor zu Jomala auf der Insel Åland.
• Herr Hanelles (Sal.), Candidat in der Philosophie zu Åbo.
• Herr Hellenius (C.), D. d. Arzeneygel., Prof. der Oekon. und Botan. zu Åbo.
• Herr Lagus (M. J.), Probst u. Past. zu Idensalmi in Savolax
• Herr Lefrén (M. L. O), Prof. der Theol. zu Åbo.
• Herr Lindquist (M. J. H.), Prof. der Mathem. zu Åbo.
• Herr Thengström (M. J.), Prof. der Theol. zu Åbo.

Kuten Gaddin tiedoista näkyy, kaikkien kohdalla asuin- tai virkapaikka ei ole selvästi merkitty eli joku nimi saattoi mennä ohikin. Enimmäkseen kyseessä on porukka, jota olisi voinut odottaakin eli Turun proffat ja siellä opiskelleet, minkä johodosta lähes kaikki löytyivät Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista. Erikoisin yksilö on Ilmajoen kirkkoherran poika Salomon Hanelles, joka oli tilannut julkaisun opiskeluaikanaan. Sen päätyttyä hänestä tuli maanviljelijä.

Suomeen siis tuli parikymmentä kappaletta kyseistä kirjaa. Turun akatemian kappale todennäköisesti kärtsäsi 1827 ja muillakin on ollut aikaa tuhoutua. Finnan perusteella osia on Kansalliskirjastossa ja Kuopion lyseon kirjastossa, mutta kun kirjastotietokanta ei kerro alkuperää, nämä eivät ole kovin mielenkiintoisia. 

Mutta mitä kertoo Henrik-tietokanta? Millään hakusanalla en löytänyt siitä yhtäkään kappaletta. Haku Kansallliskirjaston digitoimiin huutokauppaluetteloihin on riippuvainen kirjoituasuista ja tekstintunnistuksesta, mutta osuu huutokauppoihin 1832, 1845, 1851, 1855, 1856, 1870, 1894, 

(*) Kyseessä oli Jari Niemelän Vain hyödynkö tähden? Valistuksen ajan hyötyajattelun, luonnontieteen ja talouspolitiikan suhde Pehr Adrian Gaddin elämäntyön kautta tarkasteltuna, jonka sivulla 45:

Christoph Wilhelm Lüdeke kirjoitti vuosikirjassaan Allgemeine Schwedische Gelehrsamkeits-Archiv Gaddin kruunajaispuheesta seuraavasti: "Puhe on täynnä hehkuvaa isänmaanrakkautta ja isänmaan historian tuntemusta ja ansaitsisi hyvän käännöksen jollekin muulle kielelle. Herra tekijä on muiden tieteiden aloilla niin perin tunnettu, että olisi turhaa lisätä enempää hänen hyvin ansaitsemaansa ylistykseen."

Olivatkohan kaikki Lüdeken mainitsemat tai kehumat kirjoittajat julkaisunsa tilaajia? Niemelä taustoittaa julkaisua sivuilla 50-51:

Tukholman saksalaisen seurakunnan kirkkoherra Christoph Wilhelm Lüdeke alkoi julkaista 1781 saksankielistä Leipzigissa painettua vuosikirjaa, jossa hän esitteli kaikkea Ruotsin valtakunnassa julkaistua kirjallisuutta. Alkukohdaksi hän valitsi vuoden 1772, Kustaa III:n ensimmäisen täyden hallitusvuoden. Vuosikirja oli näin jo alun perin yhdeksän vuotta ajastaan jäljessä, ja vaikka Ludeke ilmeisesti yritti saada sarjaa ajan tasalle, hän ei tässä onnistunut. Viimeiseksi jäänyt seitsemäs nide ilmestyi 1796, jolloin kirjallisuuden esittelyssä oli päästy vuoteen 1792. Toisaalta Ludeke pystyi kuitenkin täyttämään alkuperäisen suunnitelmansa, sillä hän oli antanut sarjansa nimeksi Allgemeine Schwedische Gelehrsamkeits-Archiv unter Gustafs des Dritten Regierung eli "yleinen ruotsalainen oppineisuusarkisto Kustaa kolmannen hallituskaudella".

Haa, suomennusyritykseni ei mennyt täysin metsään!