Tarina henkiverosta

Kaapro Jääskeläinen (oik. August Bernhard Mäkelä) kertoo kirjassaan Iloisia tarinoita II otsikolla Lainkuuliaista kansaa:

Lainkuuliaista kansaa on Suomen kansa. Sen todistaa, paitsi kansamme koko kunniarikas historia, myös seuraava muutaman vuoden vanha tapaus, joka ansaitsee tulla historiamme lehtiä kaunistamaan, yhtä hyvin kuin moni kertomus vanhain spartalaisten tai roomalaisten pettämättömästä kuuliaisuudesta isänmaansa laeille.

Erään Joroisten lautamiehen luokse sattui muutaman sydänmaan mökin poika. Lautamies kysäsi muun puheen lomassa:

"Kuinka vanha se teidän isäukko jo on?"

"Jopa se on kuusissa kymmenissä."

"Vai niin, johan se sitte kohta tulee pois hengiltä."

Nuori mies pörhisti korviaan ja kysyi varmuuden vuoksi:

"Niin ... tuota ... milloinka se otetaan hengiltä pois?"

"Kun täyttää kuusikymmentä vuotta. Niin on laki."

Kotiin tultua ilmoitti poika asian heti isälleen, veljelleen sekä muulle mökin väelle. Ja se otettiin monipuolisen harkinnan alaiseksi.

"Ei niitä minun nuoruudessani ollut semmoisia asetuksia", huokaili ukko. "Mutta eipähän tästä elämästäkään minulle enää herkkua herune. Saattaa tuosta eritä, kun kerran on tullut laki semmoinen."

Kuta lähemmäksi läheni ukon 60:nnen vuoden pää, sitä varmemmaksi hänessä ja hänen hyvästi kasvatetuissa pojissaan kypsyi päätös osoittaa kuuliaisuuttaan armolliselle esivallalle, ihan vapaasti. He päättivät itse kaikessa sovinnossa toimittaa tämän "hengiltä ottamisen", ettei esivallan tarvitseisi heidän tähtensä nähdä mitään vaivaa.

Ukon viimeisenä syntymäpäivänä pidettiin mökissä pyhää -- hiljaista rauhan juhlaa. Ei tartuttu muihin ruumiillisiin töihin, paitsi sauna pantiin lämmitä, sillä pitihän ukon toki viimeisenä iltanaan saada kylpeä. Kun hänellä aina oli ollut tapana sunnuntakia vasten kylpeä, niin kuinka hän sitte nyt olisi kylpemättä lähtenyt viettämään ijankaikkista sapattia?

Saunassa ukko pestiin puhtaaksi kaikesta maallisesta liasta. Oma armas eukkonsa hänet pesi. Vanhempi poika hijoi sillä välin kirvestä ja varusti hakkuupölkyn tupaan, nuorempi kävi hakemassa naapurimökin emännän veisaamaan.

"Kuka teillä on kuollut?" kysyi tämä hätäissään.

"Ei siellä vielä ole kuollut kukaan, vaan isä nyt tulee hengiltä pois. Ja ensi vuonna tulee äiti."

Eukko ei tätä oikein tajunnut. Lähti kumminkin mukaan, saadakseen asiasta selon.

Tuvassa vallitsi heidän tullessaan kuolon hiljaisuus. Ukko istui kalpeana, mutta tyynenä saunapuvussaan, eukko vanha hiljaista itkua tihersi. Virren värsy oli valmiiksi etsitty, ja sitä nyt piti vieraan eukon ruveta veisaamaan. Olisi hän jotain kysynyt, vaan kun kaikki olivat niin mykkiä ja juhlissaan, ei hän muuta kuin alkoi vetää: "Pois makia maailma jää." Mökin väki yhtyi siihen hartaasti, ukko itsekin, värisevin äänin.

Mutta kun ukko veisuun lopulla rupesi asettamaan päätään pölkylle, ja vanhin poika tarttui kirveesen, keskeytyi vieraalta veisuu.

"Herra isä, mitä tämä nyt oikein on?"

"Se tulee hengiltä, kun on täyttänyt 60 vuotta. Ukko on nyt tänä päivänä sen tehnyt."

"Se uusi lakihan se käskee ottamaan hengiltä pois, siinä ijässä, ja kun esivallalla ei ole ollut ennenkään vaivaa meistä, niin..."

"Ei semmoista lakia ole! Kuka teille sitä on sanonut?"

"Lautamies sanoi -- ja enemmän me häntä uskomme kuin sinua."

Eukko kuitenkin väitti niin lujasti vastaan, että toimitus jätettiin kesken, siksi kunnes käytäisiin tarkemmin tiedustamassa asiaa lautamieheltä.

Siellä selvisi, ettei ukkoa ollut otettava hengiltä pois, vaan hänet vapautetaan henkirahan maksusta.

Tapaus on tullut ilmi senkautta, että pojat ovat myöhemmin nostaneet kunnianloukkausjutun, kun ymmärtämättömät ihmiset ovat heitä lainkuuliaisuudestaan pilkanneet kovin tavattomasti.

Faktaa voi K. J. Ståhlbergin toimittamana lukea otsikolla Henkikirjoitusta sekä muuttamista seurakunnasta toiseen ja papintodistuksia koskevat asetukset vuodelta 1908.

Kerääntyneet nyytiset

Ruotsin SVt on ottanut kansainvälisen sukututkimusohjelmaformaatin (alkuperäinen BBC: Who do you think you are? ) käyttöön nimellä Vem tror du att du är? ja 24.3. alkaen selvitellään kuuden kuuluisuuden juuria. Ilmeisesti aika samanlainen kuin Suomessa pyörinyt Sukupuu?

Ruotsissa suunnitteilla viikinkimaailman rakentaminen Tukholmaan.

Satakunnan 1600-lukua käsitteli Janne Haikarin väitös viime perjantaina. Väitöskirja on nimeltään Isännän, Jumalan ja rehellisten miesten silmien edessä.

Agricolassa positiivinen arvio Yrjö Talan väitöskirjasta (joka tuli täällä aikanaan mainittua).

Ruotsista esimerkki tavallista enemmän kertovasta kirkonkirjasta.

Kaleva on kirjoittanut Sursillin suvusta.

Reijo Valta kertoo fraktuuran vaihdosta antikvaan painetussa tekstissä.

Agricola-keskustelussa mietitään sulkakynästä teräskynään vaihtamista. Tapahtui vasta 1800-luvun puolivälissä!

Islantilaiset esiintyvät amerikkalaisessa verkkolehdessä tonttuihin uskovina.

Isonkyrön koulukeskuksessa lauantaina 28.3.2009 "Kun minä kotoani läksin" – seminaari Amerikan siirtolaisuuden historiasta.

Suomen Historiallisen Seuran esitelmätilaisuudessa 23.03.2009 klo 18 (Tieteiden talo, Sali 405) on aiheena lähetystyö kulttuurien kohtaamisen näkökulmasta.

IkkunaIineksen blogissa sukututkimuksesta hieman.

Jukka Kemppinen kirjoitti suvusta.

Simplicitas-blogissa suvusta ja sukututkimuksesta.

Aili-mummu kertoi sukututkimuksen salaisuuksista.

Suklaahirviön viestin pohjalla on pätkä sukututkimuksen tekemisestä.

Tietoviikon kolumnisti kirjoittaa digitaalisen tiedon hallinnasta. Ottaen huomioon tietokoneeni tilan... jotain pitäisi tehdä.

Museolahjoitus

Yksi Forsby-tutkimukseni mysteereitä oli isänäitini isänisän Oskarin Satakunnan museoon lahjoittamat taulut. Niistä oli luotettavaa muistitietoa ja taisin löytää jotain aikalaistodistettakin olemassaolosta (perukirja?). Mutta Satakunnan museon luettelot eivät ole sillä tasolla, että taulut olisivat sieltä tunnistetavissa.

Pitäisiköhän kerätä uusi luettelo sanomalehtitiedoista? Satakunta-lehti julkaisi pitkiä listoja vanhoista tavaroista , joita museoon oli luovutettu tai myyty. Oskari oli näköjään ainakin antanut maasta löytyneen "Juhana III aikuisen hopearahan" (Satakunta 8.7.1897).

Torenbergin porilaisista juurista

Eilisessä kirjoituksessa jätin vuonna 1743 syntyneen Carl Torenbergin syntyperän esittämättä. Porissa 20.8.1743 syntynyt Carl oli avioton lapsi, äitinä Maria Indreen ja isänä Cornet: Carl Vulf.
Maria meni 29.10.1745 naimisiin renki Johan Johanssonin kanssa. Tämä "kehittyi" kastemerkinnöissä "Dr: Joh: Johansson"->"Botsm: Joh: Johansson"->"Slacht: Joh: Tornberg "->"Stacht: Joh: Törnberg" (Hiski). Omaksutun sukunimen valossa Carlille on löytynyt oikea alkuperä.

Tämän Analyysin jälkeen huomasin, että Per Savander on etsinyt vuonna 1997 tietoja Carl Wulffista todeten "min fffmfm var Maria Indrén, en borgardotter från Björneborg, som under Lilla Ofreden flydde till Stockholm och där lyckades bli gravid. I Björneborgs födelsebok anges fadern som "kornetten Carl Wulf" fast han enligt rullorna endast var sergeant vid den tiden. "

Carlin äiti on kuollut 60-vuotiaana 4.6.1782, jolloin Törnbergiä tituleerattiin jo porvariksi. Maria oli siis palannut omaan säätyynsä, sillä hän oli varsin todennäköisesti raatimies Johan Indreenin 2.11.1722 syntynyt Maria-tytär. Tähän viittaa se, että kaikkien hänen lastensa kummit olivat kaupungin kermaa.

Carl lähti siis maailmalle, mitä tapahtui sisaruspuolille? Hiski-arvailuna Hedvig (s. 24.10.1755) meni 4.11.1777 naimisiin porvari Carl Fredrik Polvianderin kanssa ja kuoli 18.4.1792, sisar Anna Lovisa (s. 7.1.1764) meni naimisiin 24.9.1782 perämies Mich: Ramsténin kanssa.

Lisää musiikintekijöitä

Viime viikkoisten kotona viulua soitteleiden jatkeeksi julkisuudessakin esiintynyt Catharina Margareta Torenberg. Hänet kirja Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla esittelee näin:

"s. 16.8.1787 Amsterdam’issa. Vanhemmat: urkuinrakentaja Turussa Carl Torenberg ja Catharina Margareta Krietten. Karin T., Ferling’in oppilas, esiintyi jo syksyllä 1802 julkisesti ja antoi sen jälkeen ajoittain apua konserteissa, säestäen obligativiululla ensi ääntä jossakin kvartetissa j.n.e. Musikaalisen seuran konserteissa hänen hyväkseen talvella 1805 esitti hän erään Rosettin viulukonsertin ja erään Bliesener’in kvarttuorkonsertantin. Mutta sisarensa häissä Strengnäs’issä seuraavana kesänä tutustui hän tulevaan mieheensä kirkkoherra J. Antell’iin ja palasi vasta tämän kuoleman jälkeen Turkuun, jossa hän kuoli 51.1.1866 [sic]. Miehensä, yhden poikansa ja seurakunnan urkuinsoittajan kanssa muodosti hän jouhikvartetin kodissaan ja soitti vielä 77 vuoden vanhana pianonsäestyksellä viuluaan, joka alkujaan oli ruhtinaallinen lahja hänen isälleen ja jonka nyt omistaa hänen sisarenpoikansa, rovasti Abel Nyblom [p.o. Nyholm] Virroilla. "

Todelliseksi kuolinpäiväksi kertoo Åbo Underrättelser 15.02.1866 kuolinilmoituksessaan 31.1. Suremaan jäi 9 lasta, 2 lapsipuolta, 2 vävyä, 4 miniää, 30 lastenlasta, 7 lapsenlapsenlasta sekä paljon muita sukulaisia ja ystäviä. Åbo Underrättelser mainitsee Catharinan myös artikkelissaan Musiken i Finland i fordna dagar (6.10.1854). Muitakin mainintoja löytyy ja Juha kertoi laajemmin Turun musikaalisesta elämästä blogissaan jokin aika sitten.

Catharinan isä Carl Torenberg oli syntynyt Porissa 20.5.1743. Hän oli sittemmin asunut Ruotsissa 6 vuotta, vuoden Italiassa, 3/4 vuotta Ranskassa, puoli vuotta Espanjassa, 2 vuotta Hollannissa, 3 vuotta "Delminassa" Afrikan rannikolla, 22 vuotta Hollannissa, 19 vuotta Turussa ja kuoli synnyinkaupungissaan 7.10.1812. (Åbo Allmänna Tidning 22.10.1812)

Hiskin mukaan ainoa Porissa vuonna 1743 kastettu Carl syntyi 20.8.1743. Numerot 8 ja 5 ovat voineet jossain vaiheessa sekoittua? Carlin lapsista tunnetaan Catharinan lisäksi poika Johan (s. 9.2.1773 Amsterdam), joka toimi Turun tuomiokirkon urkurina vuodesta 1793 (Åbo Tidningar 9.9.1793 ja ja). Johanna Katarina Thorenberg on SSS:n vuosikirjan artikkelin mukaan syntynyt Amsterdamissa vuonna 1783, joten kuulunee Carlin lapsiin. Johanna Katarina meni naimisiin Turun akatemian tanssimestarin, sittemmin kirjanpainaja J. K. Cedervallerin kanssa. Heidän tyttärensätytär Alexandra Amalia Savander on myös mukana matrikkelissa Biograafisia tietoja Suomen naisista eri työaloilla:

"s. Jaakkimassa 6.1.1830. Vanhemmat: ruununvouti P. G. Savander ja Johanna Katharina Cedervaller. Luki 10 vuotisesta kotiopettajan johdolla 3 vuotta ja sitten ominpäin. Hänen tiedonhaluinen sielunsa halusi työalaa, mutta isän tahto pidätti häntä kotona. Muutamia vuosia tämän kuoleman jälkeen tuli hän sattumalta hoitaneeksi erästä huonoa sairasta, jolloin sinne kutsuttu lääkäri Steven huomasi hänen erinomaiset taipumuksensa sairashoitoon ja kehoitti häntä antautumaan siarasvoimistelun alalle. Keväällä 1862 matkusti hän Pietariin opiskelemaan siellä olevan ruotsalaisen voimistelijan, Bergvist’in johdolla, mutta huomasi pian, ettei hän täällä voinut saada tarpeeksi opetusta, jonka tähden hän syyskesällä samana v. matkusti Tukholmaan ja meni Ling’in laitokseen. 1863 palasi hän Suomeen saatuaan päästötodistuksen laitoksesta ja suoritettuaan anatomian tutkinnon silloisen yliopiston arkiaatterin, prof. Evert Bonsdorff’in eessä, nimitettiin hän samana syksynä sairasvoimistelun opettajaksi yliopistoon. Virkaa oli myös hakenut neiti Emilie Malmgrén, joka samoin oli ollut oppilana Ling’in laitoksessa. Ilolla ja innolla hoiti A. S. virkaansa kesään 1877, jolloin etenevä kivuloisuus pakotti häntä luopumaan siitä. Näiden 14 vuoden aikana antoi hän myös voimistelua kodeissa ja oli opettajana suom. tyttökoulussa. Oli vielä eräänä kesänä sairasvoimistelijana Marstrand’in kylpylaitoksessa, johon prof. Hazelius oli häntä kutsunut ja toisena kesänä sairasvoimistelijana majori Thure Brandt’in luona Sköfdessä. Myös tutki hän saksalaista terveysvoimistelua muutamien kuukausien aikana Dresden’issä tohtori Moritz Kloss’in luona. 2 p. marrask. 1878 päättyi hänen toimekas elämänsä Helsingissä monta kuukautta kestäneen sairauden jälkeen. "

Aleksandra on poimittu myös Kansallisbiografiaan.

Hyvät ja huonot pellot

Juha Kuisma, joka aikaisemmin oli maatalousmuseo Sarkan johtaja, kirjoitti lauantaina ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ilmaisusta ”ei ole kaksinen”. Hänen mukaansa se juontaa 1700-luvun isonjaon maaluokituksiin.

Pelloista ensiluokkaiset antoivat satoa keskimäärin kuusi jyvää ja seuraavat luokat 5, 4, 3 ja 2 jyvää. Jos peltona käytettiin maata, joka ei tuottanut edes kahta jyvää eli ”ei ollut kaksinen”, tämä luokiteltiin niityksi.

Ennen isojakoa koko kylä oli yhdessä viljellyt peltomaata, joten varmaan oli näkemys maan laadusta. Mutta tuskin pidettiin Kotipalstan ja Ladotakaisen viljoja erikseen läpi viljan käsittelyn niin, että tarkasti oltaisiin voitu verrata satoa kylvöön? Maataloudellisen tietämykseni puute loistaa: onko joku helppo tapa arvioida jyväluku, kun vilja on vielä pellossa?

Ja tarkoittiko jyväluku 2 että pellosta saatiin siemenviljat plus siemenviljan verran satoa vai siemenviljat plus 2 kertaa siemenviljat satona?

Ja taas! (Nimistä)

Seija Sartti aloitti lauantaina ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä otsikon Nimekkäät maanmiehemme alla ”Ennen tiesi suurin piirtein, kuka kuului mihinkin sukuun, kun perheillä oli yhteinen sukunimi.” Taisin päästää ääneen tuhahduksen ennen kuin pääsin yhtään pidemmälle.

Milloinkahan tämä ”ennen” on ollut? Ei 1700-luvulla, jolloin säätyläisnaiset pitivät sukunimensä avioliitonkin jälkeen. Ei 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa, jolloin sukunimiä omaksuvat länsisuomalaiset sisarukset saattoivat kaikki valita eri nimet. Tai isä valitsi eri sukunimen kuin poikansa, niin kuin omassa sukunimen-mukaisessa-suvussani.

Suvun määritelmästä puheen ollen – kuuluuko vain nimen mukaiseen sukuun? Ja naisen pitäisi irrottautua syntymäsuvustaan miehensä sukuun? Että tiedettäisiin kuka mihinkin kuuluu? Eikä hankittaisi ”uusia identiteettejä” ”yksilön mielihalujen mukaan”? Kamalaa se oli 1600-luvullakin kun aateliset pääsivät valitsemaan nimiä. Ihan säällinen Wessel oli yhtäkkiä Sabelbyssa. Varsinaista nimien vaihtelun leikkiä sellainen. Ihan kuin olisi pyritty saamaan ”entistä arvostetumpi” identiteetti... Turun akatemian ylioppilaat puolestaan holtittomasti valitsivat sukunimiä sieltä ja täältä, saattoivat vaihtaa pariinkin kertaan ja kirjoittaa kolmella tavalla.

Loppupuolella Sartti toivottaa onnea sukututkijoille ”joilta uhkaa mennä hermo”. Juu, niin meni, mutta ilmeisesti eri syystä kuin kirjoittaja tarkoitti. Sukututkimuksen osaamiseen liittyy nimien hallinta. Se, että emme tiedä mitä etunimeä tai nimimuotoa henkilö käytti. Käyttikö sukunimeä ollenkaan. Merkitäänkö länsisuomalainen talonnimi sukunimenomaiseksi ja miten toimitaan kun henkilö on asunut useammassa talossa elämänsä aikana. Tai vaikka samassa talossa, josta on asiakirjoissa nimimuotoja Härkälä, Yli-Härkälä ja Iso-Härkälä. Nykyajan muutokset menevät kyllä siinä sivussa.

Miten sitten kirjoitettiin nimiasiasta lehdistössä sitten "ennen"?

Nimimerkki Maalainen kirjoittaa sanomalehdessä Keski-Suomi 24.3.1886: "Hiljakkoin satuin saapumaan erääsen taloon, jossa oli parhaallaan kinkerilukuset. Väen kirjoituksessa huudettiin aviokumppaneja eri sukunimellä. Syrjässä istuissani kuulin tuossa muutamain emäntäin paheksuvan, kuin ei heitä nimitetä rakasten matkatovereinsa sukunimellä. Niinkuin tiedämme, on vielä jotenkin yleisenä tapana täälläkin Keski-Suomen maalaiskunnissa kirjoittaa kirkonkirjoihin naisille entinen eli isältään peritty sukunimi. Mutta olkoonpas mikä muu toimi- tai ammatti-mies, vaikkapa vaan puolivillainen herrasmies, niin jo hänen vaimonsa nimitetään miehensä sukunimellä ja kirjotetaan samoin myöskin kirkonkirjoihin. Miksikä tuota ei sopisi tehdä aivan yleiseksi kaikkien aviosäätyläisten kesken myöskin maalaiskunnissa, varsinkin kun sitä hartaasti toivoo usea emäntä maalla."

Toimitus vastaa: "Toimituksen mielestä on tämän asian laita aivan toinen. Niinhyvin "puolivillaisessa" kuin "kokovillaisessa" herrasväessä pitäisi naitujen naisten säilyttämän nimensä, minkä ovat perineet, yhtä hyvin kuin miestenkin, ja seuraaman juuri tuota talonpoikain järkevää tapaa, jota arvoisa "Maalainen" tahtoo saada muuttumaan samallaiseksi epäjärjelliseksi kuin herrasväen kesken. Olishan tuo vain turhamaista herrastapojen matkimista. Ja kun nainen avioliittoon mennessään kadottaa laillisen itsenäisyytensä, niin sallittakoon hänen edes säilyttää nimensä siellä, missä se tapa vielä näkyy kansallisena säilyneen."

Yhdyn tämän edesmenneen toimituksen mielipiteeseen.

Viikon uutinen ja muut linkitykset

Kuvitusta kirjasta Lukemisista lapsille. Oikeassa yläkulmassa nainen - hyvää naistenpäivää!

Viikon uutinen oli Kansallisarkiston aukioloaikojen muutos. Ei hyvä, ei todellakaan. Sähkölaskutkin kasvaa kun täytyy pitää kotona valoja päällä arkistossa istumisen sijaan.

Päijät-Hämeen museolehdestä löytyy juttu Hollolan hautausmaan inventoinnista ja parista arkeologisesta kaivauksesta.

Blogeissa...

Ruotsalainen sukututkija kertoo metsäsuomalaisista juuristaan.

Amerikkalaisessa blogissa vertaillaan olemassaolevien sivustojen mahdollisuuksia muodostua kaikenkattavaksi sukupuuksi.

Maaliskuun kalenterikuva

Kati Parppei kirjoitti lähteistä ja verkkolähteiden problematiikasta. Ja oli lukenut Vuotuista ajantietoa.

Arduum res gestas scribere-blogin kautta löytyi Helsingin yliopiston latinan ja kreikan opiskelijoiden ainejärjestön Rostra-lehti, jossa muutaman koekappaleen perusteella hauskoja historiallisia juttuja verkossa luettavaksi.

Esinetarinoiden kirjoittaja oli nyt vasta löytänyt Historiallisen sanomalehtiarkiston?? Mikähän Hesarin uutinen oli kyseessä?

Coloriasto, joka keskityy väreihin, on tehnyt poimintoja sanomalehdistä ja vanhoista kirjoista:
Kirjoitus-lekkeistä tahi koneista
Cajsa Warg: Hielpreda I Hushållningen För unga Fruentimmer; Färgbok. Väriaineet.
Cajsa Warg: Hielpreda I Hushållningen För unga Fruentimmer; Färgbok. Första Boken.
Cajsa Warg: Hielpreda I Hushållningen För unga Fruentimmer; Färgbok. Andra Boken.
Nahkain walmistamisesta. Nahkain walmistamisesta. II. Parempain eli raswa-nahkain (Passerin) walmistamisesta.

Loppukevennys löytyi Kolmannesta huoneesta

Sananparsi sukututkijalle sunnuntaiksi (14)

Oma mun ehtooni vaikka seinähän löisin, sanoo Lehtinen. Lapua

Ihmisille voi olla vaikea selittää miten paljon aikaa sukututkimukseen saa uppomaan. Ja miksi se on niin kiehtovaa. Mutta tarviiko edes yrittää?

Muut tekie mitä ne osaa, minä tien mitä lystien. Heinola


Lähde: Suomen kansan sananparsikirja. Toim. R. E. Nirvi ja Lauri Hakulinen. WSOY 1948