Täydennysosia

 

1) Kesällä 2019 pyysin Kari Hintsalaa kyselemään Kapomieeri FB-sivullaan yllä näkyvien taulujen tunnistusta. Ne olivat kuvitusta Kotilieden numerossa 2/1925 anonyymisti julkaistuun muistelmaan Entisajan herttaisesta kodista. Vanhan tädin muistelmia. Maalauksen "vanha rouvan" annettiin ymmärtää olevan "kauppaneuvoksen" puoliso ja "nuori rouvan" heidän miniänsä. Tunnistajia ei ilmaantunut, mutta Ulla Ijäs käsitteli totesi blogitekstissään Sophie Halitzius - äiti on mennyt kylälle soittamaan, että "voi jutun kuvituksesta päätellä, että kyseessä on lappeenrantalainen Savanderin perhe, jonka nuoren miniän elämäntarinaan juttu keskittyy." Kaikki selviää aikanaan.

2) Yli vuosikymmen sitten kirjoitin Carl von Linnén muistelman perusteella Vaasan pormestarin lesken Gertrud Zieglerin vaiheista. Perusteellisemmin asiaansa on selvitetty Sara Salbergin opinnäytteissä Kungliga blodsugare och markattor: En genusstudie av politiska brott på 1700-talet ja Kungen, drottningen och folket: En studie i folkligt motstånd och genus i 1700-talets Sverige.

3) Suomalaiset Yhdysvaltojen sisällissodassa ovat olleet esillä teksteissäni Amerikan sisällissodan suomalainen uhri, Täydennysosissa sodista ja Ylioppilassiirtolaisia eli varhaista aivovuotoa. Samasta teemasta oli äskettäin kooste hankkeen Civil War Bluejackets tekstissä Finding Finns: Revealing the Untold Story of Finnish Mariners in the American Civil War.

4) Kirjoitustani Epäsäätyinen avioliitto ja puutarhurimestarien suku olen jo kertaalleen täydentänyt Jessica Parland-von Essenin tiedoilla. Äskettäin hän julkaisi blogitekstin Några ord om Edbomska trädgården. 

5) Lokakuussa 2020 kirjoitin Jälleen raipparangaistuksesta ja linkitin vanhempiin teksteihin. Äskettäin teemasta tuli vastaan ja tuore Tampereen sukututkijoiden blogin kirjoitus ”Rikas maksaa rahallaan, köyhä selkänahallaan”. Tampereen Kaakinmaan kaakinpuu rankaisupaikkana., johon oli linkitetty vanhempi verkkoartikkeli Kaakinmaa, kaupunginpiiskurin työmaa . Kommentoija oli lisännyt Maaseudun Tulevaisuuden artikkelin Monilla paikkakunnilla on vanhoja mäntyjä, joita kutsutaan piiskauspetäjiksi – Millaisesta historiasta ne kertovat? ja Willimiehen blogitekstin Parikkala/Piiskuupetäjä.

Vastauksen alku ja muutosta asenteissa

Alkuviikosta Agricola-verkossa julkaistiin Antero Leitzingerin arvio Hannes Wahlroosin jukaisusta Heddy - Tuntematon isoäiti 1894-1940. Siinä oli kaksi itselleni merkityksellistä seikkaa.

Ensinnäkin itse asiasta. Julkaisun päähenkilö kasvoi Pietarissa, tuli syksyllä 1918 luvallisesti Suomeen, jossa hän meni seuraavana kesänä naimisiin. Leitzinger toteaa, että "Vuoteen 1968 saakka ulkomaalaiset naiset saivat automaattisesti Suomen kansalaisuuden avioliiton kautta, eikä heistä pidetty edes tilastoja. Varsinaisesta maahan tulosta ja varsinkaan maasta poistumisesta ei useinkaan löydy tarkkoja tietoja, vaikka viranomaisten myöntämät luvat olisikin tunnollisesti kirjattu"

Tämä antaa osittaisen vastauksen kysymykseen, jonka esitin kesällä 2011:

Selaillessani amerikkalaisia sanomalehtiä löysin sivulta El Paso herald., September 21, 1920, HOME EDITION, Page 7, Image 7 pikku-uutisen, että suomalaiset miehet olivat rahaa vastaan menneet venäläisten kanssa naimisiin, jotta nämä saisivat Suomen kansalaisuuden. Onko tällaisesta muita havaintoja?

Leitzingerin antamin pohjatiedoin uutisessa on ainakin totuuden siemen. Toisin kuin vuonna 1911, nyt on mahdollisuudet yrittää hakea suomalaista uutisvastinetta. En tässä kuitenkaan onnistunut. Amerikkalaisessa uutisessa oleva "rajakaupunki" Rierajoki lienee Rajajoki, jossa ei ole omaa seurakuntaa. 

Haku Katihan tallennettuihin vihkitietoihin vuosilta 1918-1921 rajattuna asuinpaikalla 'venäjä*' ei tuottanut suurta ryhmää ja siinä oli naisia ja miehiä saman verran. Katihan käyttökokemukseni on olematon, joten konsultoin osaavampia eli sukututkijoiden FB-ryhmää. Ohje 'kuver*' pelitti huomattavasti paremmin. Samalla aikarajauksella sain esiin 46 tietuetta, mutta sukupuolijakauma oli edelleen varsin tasainen. 

Ehkä joku toinen saa esiin suomenkielistä sanomalehtikeskustelua? 

Ja vielä asian vierestä. Aikoihin on eletty, sillä Leitzinger kirjoitti myös seuraavaa:

Kolmisenkymmentä vuotta sitten [...] eivätkä historioitsijat arvostaneet sukututkijoita ainakaan ääneen. Sen jälkeen paljon on muuttunut ja muistelmat, sukukirjat ym. omakustanteet ovat osoittautuneet niin arvokkaiksi lähteiksi, ettei niitä enää kannata ylenkatsoa. Esimerkiksi kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksessa yksittäiset kertomukset tarkentavat yleiskuvaa ja selvittävät käytäntöjä, jotka eivät aina noudattaneet lakeja tai tutkijoiden oletuksia.

Sukututkijat eivät siis enää ole täysin hyödyttömiä yksilöitä, vaan "Erityisesti kannattaa huomioida, kuinka tunnollisesti sukututkimuksen harrastajat, usein eläkeläiset, kartoittavat lähdeaineistoa ja selvittävät tutkimusongelmia". Eläkepäiviä odotellen.

35. kuukausi jatko-opiskelijana

Alkukuuta väritti hieman sekava episodi, joka ehkä kuitenkin kertoo jotain tiedonhaun realiteeteista, asioiden liittymisestä toisiinsa ja reippaan aktiviteetin hyödyistä. Lähtökohtana oli viime kuussa nähty Jonas Nordinin twiitti, jossa hän esitteli juuri ilmestynyttä kirjaa Svenska begreppshistorier. Se vaikutti mielenkiintoiselta ja yleisemminkin hyödylliseltä, joten tein Kansalliskirjastoon hankintaehdotuksen. 

Saatuani tiiliskiven käsiini, en aloittanut kuitenkaan väikkäriin liittyen Nordinin näkemyksistä painovapaudesta. Sisällysluettelossa nimittäin kiinnitti huomioni sana "Monster", joka liittyy väikkärin ulkopuoliseen artikkeliini, jonka julkaisua edelleen odotan. Hyppäsin lukemaan osiota, jonka kirjoittajan nimi oli tuttu. Artikkelia kirjoittaessani olin havainnut hänen tutkivan samaa aihetta, mutta en saanut aikaiseksi yhteydenottoa. Moka!

Yllätyksekseni artikkelissa esiintyi myös väikkärini aineisto eli Posttidningarin sanomat. Vielä yllättävämpää oli se, että niiden kirjoittamisesta esitettiin faktana prosessi, jota en ollut nähnyt missään tutkimuskirjallisuudessa viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana. Käsitehistoriakirjassa ei ole viitteitä ja kirjallisuusluettelossa oli vain yksi lehdistöhistoriallinen kirja, jonka olin lukenut moneen kertaan. Nyt oli kyse niin olennaisesta asiasta, että tarkistettuani kirjan vielä kerran, lähetin kirjoittajalle tiedustelun.

Sain todella nopean vastauksen. Kirjoittajalta oli ilmestynyt pari kuukautta sitten kirja, joka oli mennyt täysin ohitseni. Siinä olisi lähdeviitteet, todettiin sähköpostissa. Erinomaisen tehokas markkinointikeino eli tein uuden hankintaehdotuksen Kansalliskirjastoon. 

Keskikuussa viimeistelin lokakuussa kirjoittamaani artikkelia lähetyskuntoon. Se ei saanut seminaarikäsittelyään, sillä VR jätti minut puolimatkaan. Sain kuitenkin Opinahjosta kirjalliset kommentit kolmelta ohjaajaltani ja määrätyltä kommentaattorilta. Paljon erittäin hyödyllisiä pointteja, luksusta, josta ei voinut kuin olla kiitollinen. 

Neljässä näkemyksessä oli joitakin päällekkäisyyksiä, mutta myös huomattavasti eroavaisuuksia. Seminaari-istuntoa selvemmin erottui se, että eri ihmiset kiinnittävät huomiota ja näkevät puutteina eri asioita. Tekstissäni oli esimerkiksi täysin järjetön välijohtopäätöslause, josta huomautti vain yksi. Toisaalta kukaan ei ehdottanut tarttumaan perusteokseen, jonka olennaisuuden itse hiffasin paperin palautuksen ja suunnitellun käsittelyn välissä. 

Keskikuussa oli myös harvinainen ilo peräkkäisinä iltoina kuulla esitys 1700-luvun painotuotejulkisuudesta. Briteissä eikä Ruotsissa, mutta kaikkea ei toki voi saada. Turkulaisen Material Text Research Forumin virtuaalitapahtumassa Birte Bös puhui sanomalehtien materiaalisuudesta ja Helsingin yliopiston Digital Humanities -semmassa väitöskirjatutkija Iiro Tiihonen pohdiskeli kirjojen hintatietojen analyysimahdollisuuksia.

Loppukuu todisti ulkoisten aikapaineiden voiman. Pari kuukautta sitten esilukijaksi lupautunut tuttavani vietti oman projektinsa lopputuloksen julkistajaisia, joiden jälkeen hänellä oli käytännön mahdollisuus lukemiseen. Eli jotain lukemista piti saada aikaiseksi ja käsikseni eteni edes hieman. Lisäksi pääsin puhumaan Lääketieteen historian syysseminaariin ja parin vuoden tauon jälkeen kyseistä aihetta piti katsoa kriittisesti ja kiireellä uusiksi. 

Kuun vihoviimeisinä päivinä käsissäni oli Paavo Alajan väitöskirja, jonka silmiin osunut esipuhe herätti ajatuksen, että olisin voinut aloittaa järjestelmällisemmän tallennuksen esipuheille, joissa ohjaajien kiittäminen vaikuttaa aidolta. Alajan tyylinäytteen uskottavuutta lisää tuntemukseni kiitoksen kohteesta:

Dosentti Esko M. Laineen ohjaus on ollut minulle ja tutkimukselleni korvaamatonta. Dosentti Laine on sekä jakanut loputonta asiantuntemustaanj että innostanut sukeltamaan kohti syvempiä vesiä - unohtamatta vaatia hyppyyn jatkuvasti lisää voltteja ja kierrettä. Kiitos tästä tutkijaksi valmentamisesta!

Kuullostaa juuri siltä, millaiseksi hyvän ohjauksen kuvittelen. Esipuheista olikin sitten Haukio-lööpin jälkeen Twitterissä keskustelua, jossa. Laura Kolbe totesi "Onnistuminen, eli väittely, on paras kiitos, jos kohta ne sanallisetkin lämmittävät. Kyllä prosessi hitsaa opettajan ja doktorandin aika tiiviiseen suhteeseen. Sen sanallistaminen on tärkeää."

Kuun yleisesti relevantti linkkivinkki on podcast, jossa Anu Lahtista haastateltiin urastaan. Mieleen jäi ohjeistus mukaanmenoon, jota tuli mietiskeltyä tässä kuussa, kun pitkästä aikaa olin useammassa fyysisessäkin tilaisuudessa. Aivan niin kuin viimeiset 15 vuotta, harmausaste ja harvat rivit olivat huomattavia. Ilahduttavana poikkeuksena tosin SLS:n historiallisten reseptien julkaisutilaisuus, jossa kaikki penkit olivat täynnä ja lisää porukkaa oli linjoilla. Lopuksi saimme syödä maistiaisia 1700-luvun ruuasta. Tätä edeltänyt anti on vielä nähtävissä YouTubessa. (Paikalla ollessani en tajunnut, että yleisöäkin kuvattiin.)

Kuva Folkkalender 1920.

Ylioppilaan syksy 1889

Oulussa merimiehen pojaksi 28.4.1869 syntynyt K. A. Järvi kirjoitti Wikipedian mukaan  ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta yksityislyseosta vuonna 1889. Mahdollisesti tai todennäköisesti hän on ammentanut omista kokemuksistaan kuvaukseen kirjassa Peräkartanon ylioppilas (1893). 

Silloin kun Sami pääsi ylioppilaaksi, riehui puoluetaistelu yliopistossa kuumimmillaan. Että ruotsinkielisestä koulusta tulleet ylioppilaat olisivat olleet ruotsinmielisiäkin, ei aina pitänyt paikkaansa, vaikka kyllä tavallisesti. Mutta koulusta ulos päästessään olivat ne melkein yhteen puhkuun ruotsinmielisiä, vaikka heistä sitte yliopistossa suurten kansallismielisten miesten vaikutuksesta monikin heitti hyvästit entisille mielipiteilleen ja siirtyi suomenmielisten nuoreen leiriin.

Se lyseo, joka hautoi Samista ylioppilaan, oli seinäkiviinsä asti ruotsalainen. Siksipä siellä oppilaiden kesken ei koskaan ollutkaan mitään puoluetaistelun siementä, sillä sille ei siellä löytynyt niin turpastakaan, johon tuo nuori kasvi olisi voinut juurillaan pureutua. Toveriyhdistyksessä, konventissa, oli joskus pilalehdessä vanhempien ihmisten puheiden mukaan naiivisti ja kömpelösti ivattu puoluetaistelua. Kun nimittäin kaupunkiin hommattiin perustaa suomenkielinenkin lyseo, niin sitä varten toimeenpantuihin arpajaisiin eräs kaupungin värjäri oli voitoksi lähettänyt hiiren syömiä talikynttilöitä, kirjoittaen niitä ympäröivään paperiin: "valoa kansalle". Sami oli silloin seitsemännellä luokalla. Mutta tuo tuollainen oli vain ohimenevää ja satunnaista laatua, mikä ei pannut liikkeelle niin hiukkastakaan lyseon paksussa ruotsalaisuuden ilmassa.

Mutta kun tultiin yliopistoon, niin siellä olivat asiat toisin. Sami oli pysynyt kouluaikana untelona kaikelle puolueasialle, sillä ensinnäkin hän sitä hyvin vähän tunsi, koulupoika ja lapsi kun oli, ja toiseksi oli hänen jokapäiväinen hengitysilmansa ruotsalaista. Ja vaikka hän olisikin kuinka ihaillut nuorta fennomaniiaa, niin käsitti hän kyllä, ettei hänestä ollut sen tienraivaajaksi muiden oppilasten keskuuteen. Arkana ja ujona hän pysyi ja kiitti kun sai semmoisena esiintyä, sillä hänen seljässään oli isättömän lapsen lyijypaino.

Mutta nyt tunsi hän itsensä vapaaksi kuin lintu, joka pääsee lentämään häkistään, missä sitä on piinattu vuosikausia hampunsiemenillä ja vedellä. Nyt voi hän yhtyä myös mihin seuraan ja puolueeseen tahansa, sillä hän oli vapaa ylioppilas.

Pian ryhmittyivätkin Samin entiset koulutoverit täällä yliopistossa uusiin puolueihin, se kun oli melkein välttämätöntä, jos vaati itselleen miehen nimen tunnustusta. Useimmat niistä vei mukaansa ruotsalaisuuden virta ja sen laineille kaarnaksi keikkumaan houkuteltiin Samiakin. Mutta Sami tunsi paremmin lähestyvänsä tuota toista, kansallisempaa puoluetta ja ikäänkuin entisten pilkkain ja ivain kostoksi, joita hän oli saanut kärsiä tovereiltaan koulussa, liittyi hän suomenmieliseen joukkoon. Jori kyllä päästi sen johdosta Samille suuren naurun, mutta Sami ei välittänyt. Hän tunsi tuon entisen voimansa ja äkänsä, jonka koulu oli niin moneksi vuodeksi kukistanut ja haudannut sielun sisimpään, taas heräävän ja synnyttävän hänessä itsenäisyyttä, Ja Jorin orjuudesta oli hän nyt ikäänkuin taikavoimalla vapautunut. Hän aikoi luoda itselleen uuden uran täällä, kun hänellä kerran siihen oli tilaisuutta, sillä hän tapasi täällä pian ystäviä samanmielisiä kuin hän itsekin ja niiden seuraan hän kohta riemastui. Ne olivat alemmissa piireissä nuoruutensa viettäneet ja käyneet suomalaisen koulun. Niiden parissa tunsi Sami itsensä kotiintuneeksi ja voi aina asettua samalle näkökannalle kuin nekin. Ja yksi tällaisia oli Samin asuntoveri Taavi Aronen, kotoisin Itä-Suomesta.

Likaisen Vantaa-joen toisella puolella oli Sami hankkinut itselleen asunnon, sillä siellä ne olivat paljon huokeampia kuin kaupungin sydämmessä. Täällä asuivat he muutaman ruoka- ja olutkauppaa pitävän vaimon luona, kivijalkakamarissa, missä vallitsi ikuinen kosteus ja minne vievä käytävä oli pimeä kuin säkki ja kaikellaisen pienen kapineen säilytyspaikkana. Huone oli silti jotenkin mukavasti kalustettu ja siisti, paljon korkeampi kuin Annan pirtti siellä kotona. Ja se oli aivan heidän hallussaan paitsi yöllä, jolloin siellä kolmantena nukkui vaimon poika, konepajassa kulkeva nuorukainen, isätön lapsi.

Taavi oli jonkun maakauppiaan kasvattipoika ja sulavakielinen, kova laulumies ja suuri suomenmielinen. Fennomaniian oli hän jo koulussa ollessaan imenyt äidin maitona vereensä, suomalaisen koulun kun oli käynyt ja kotoisin paikkakunnalta, missä tuskin koskaan oli ruotsia puhuttu. Ja ympäristöään oli hän mainio muodostelemaan, huokumaan siihen persoonallisuuttaan ja tekemään siitä samallaista kuin hän itsekin oli.

Luvuista ei Taavi nyt ensi lukukautena niin välittänyt, mutta kulki sen sijaan henkensä perästä kaikissa suomenmielisten ylioppilasten kokouksissa ja tutustui muuten Helsingin elämään. Usein noille retkilleen sai hän Saminkin mukaan ja vei hänet aina uutena toverina siihen suomenmieliseen, samoja näkökantoja näkevään parveen, jonka joukossa etummaisina hän oli lentänyt yliopistoon tuolta pienestä maaseutukaupungista. Että noissa kokouksissa ja toverikohtauksissa usein lasi kädessä intoiltiin, oli aivan tavallista ja pian Samikin käytännössä sen tavan hyväksyi. Se tuo täyteläinen lasi antoi kuumuutta verelle, rohkeutta mielelle ja hellyyttä sydämmelle. Ylioppilas ja lasi ne olivat vielä siihen aikaan melkein yksi käsite, tai ainakin eroamattomasti kuuluivat yhteen.

Samin ohjelma oli nyt niin läpeensä selvä ja kuultava. Karkottaa ruotsinkieli pois kaikesta muusta Suomesta pieneen ruotsalaiseen rannikkoasutukseen ja viime lopussa sekin sulattaa muuhun suureen Suomeen, tehdä suomenkieli maan viralliseksi ja sivistyskieleksi sekä perustaa suomenkielisiä kouluja joka soppeen maata, jotta niissä kasvaisi se puhdas falangi täysilukuisena, mikä uskaltaisi teossa täyttää aatteet. Ja sitte kaikissa muodoissa esiintyä pohjakarvaltaan kansallisena ja suomalaisena, ei koskaan puhua ruotsinkieltä eikä tekeytyä oppineeksi rahvaan silmissä, vaan olla sen kanssa yhtä luuta ja verta ja asettua tavoissaan ja käytöksessään sen kannalle; muuttaa muukalaiset sukunimet suomalaisiksi ja viettää kansan pakanallisuuden ajoilta jääneitä merkki viettoja oikeina suuren isänmaallisuuden jouluina.

Jokaisen ohjelman täyttämisessä ovat omat pienet tilinsä, lukuun ottamatta suuria perusmenoja. Nuo tuollaiset pienet kulut ovat yksilöllisiä ja oikean toveruuden hengen ylläpitämiseksi välttämättömiä. Ja että niitä Samillekin karttui, oli luonnollista. Kun hänen konsulinnalta saamansa rahat näyttivät loppuvan ennen lukukautta, teki hän Taavin kehotuksesta kahden sadan markan velkakirjan ja nosti sillä rahat osakunnan rahastosta, mistä niitä oli tilaisuus semmoisella tavalla saada. Taavi teki samoin osakuntansa rahastossa, ja nyt oli heillä taas rahaa ottaa osaa toverien suuriin hengen pyrinnöihin.

Usein olivat he — Taavi luki maisteriksi — poissa luennoilta yliopistosta. Ensi lukukautena ei ole tapana niitä kuunnella, sillä ensi vuoden ylioppilaan on velvollisuus tutustua ympäristöönsä ja siihen kaupunkiin, joka on tuleva hänen monivuotiseksi asuinpaikakseen, niin sanottiin, ja nuori ylioppilas, jos kukaan, on valmis noudattamaan isiltä saatuja traditsiooneja. Ja tämä tällainen elämä oli Samista niin viekottelevan hauskaa, verrattuna siihen, jota hän koulussa oli viettänyt. Nuo uudet nuoret toverit häntä arvottivat samoin kuin itseään ja kuumissa ylioppilaskokouksissa tuli moni vanhempikin kilistämään lasia hänen kanssaan ja esitteleimään. Hän tahtoi, kun hänellä oli siihen tilaisuus, laulaa täydestä sydämmestä muiden vapaiden lintujen kanssa nuoruuden kevään ylistystä puistossa, jonne eivät haukat päässeet, nuo haukat, joita hänen oli ennen täytynyt nimittää tovereiksi.

Sami oli tarttunut ensi ylioppilaslukukauden ilon hurmaavaan lasiin eikä huomannut, ennenkuin hän oli sen pohjaan juonut. Lukukausi oli lopussa ja edessä häämötti joulu talvihuurussaan pienessä maaseutukaupungissa siellä kotona Bergin kartanopirtissä. Hänen omassatunnossaan viisti nyt tilinteon katkera ajatus eletystä, ensi lukukaudesta ja mitä siinä oli aikaan saatu. Ei näkyväisesti mitään opintokirjaan, mutta Sami lohdutti itseään sillä, että hänen näkökantansa oli laajentunut. Ennen ei hän ollut tiennyt mielestään niin mitään elämästä.

Turusta länteen päätynyt

Margaretha Blom syntyi vuosien 1679 paikkeilla Turussa tai sen ympäristössä. Isänsä Jakob Blom (aik. Florinus) aloitti samoihin aikoihin Turun meritullikamarin tullikirjurina. Margaretan äidinpuoleinen isoisä oli Nousiaisten kirkkoherra Albert Spensenius. 

Äitinsä Margaretha menetti 13-vuotiaana. Kolme vuotta myöhemmin eli vuonna 1696, kun veli aloitti yliopisto-opintojaan,  Margaretha solmi ensimmäisen avioliittonsa Raision kappalaisen Henric Wasteniuksen kanssa. Tämä kuoli suuren Pohjan sodan aikana Raisiossa 3.5.1713. 

Tätä seuraa Margarethan elämänkohtalossa pitkähkö aukko. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli tietää, että hän "asui leskenä Ruotsissa 1756". Kyseinen aviomies oli rusthollari J. Larsson Berg Lohäradin pitäjän Nyckelbyssä. Tämä selviää Margarethan 14.10.1763 kohdanneen kuoleman jälkeen laaditussa kuulutuksessa, joka ilmestyi Inrikes Tidningarissa 26.7.1764.

Valitettavasti Roslagenissa sijaitseva Lohärad ei kuulu seurakuntiin, joissa olisi tallella varhaisia rippikirjoja tai jossa olisi harrastettu informatiivisia hautauskirjauksia. Margaretha on voinut päätyä Ruotsin puolelle jo isonvihan pakolaisena. J. Larsson Bergillä oli aiemmasta avioliitosta tai aiemmista avioliitoista poikia, jotka olivat ainoat tunnetut perijät Margaretan vaatimattomalle 270 kuparitaalarin kuolinpesälle. Ellei joku sitten ilmoituksen perusteella herännyt vaatimaan osuuttaan.

Varsinaisessa köyhyydessä Margareta ei ollut elänyt vaan pesän pienuutta selittää ikänsä ja asemansa. Perukirjan (Lyhundra häradsrätt (AB) FII:1a (1739-1788) Bild 1510 / sid 29 (AID: v161127.b1510.s29, NAD: SE/SSA/1472)) aloittaa kaksi kultasormusta, hopeapikari ja kaksi hopealusikkaa.

Perukirjasta selviää myös poikapuolten nimet. Toinen heistä on Vittingen kirkkoherra Lars Lyman joka kuoli 76-vuotiaana 16.6.1777 oltuaan pappina 51 vuotta (Inrikes Tidningar 26.6.1777). 

Helmi-mummoni lapsuuden digitaalisia rippeitä

Kuva kesäleiriltä.
Helmi Kyläkoski oikealla.

Maaliskuussa 2013 kuollut Helmi-mummoni olisi tänään täyttänyt 100 vuotta. Omassa lapsuudessani mummo oli läsnä arjessa ja pidimme yhteyttä myös Kokemäeltä muutettuani. Älysin jopa toisinaan kysellä lapsuudestaan ja äänittääkin yhden keskustelun.

Mutta jos lähtisin nyt tyhjästä ja nojautuisin Kansalliskirjaston digitointeihin?

Lähes kaikki osumat koskevat maatalouskerhotoimintaa. Syntyy kuva ahkerasta suorittajasta, mikä ei ole kaukana persoonallisuudesta, jonka minä tulin tuntemaan.

Satakunnan Kansa 27.8.1932: Noormarkun maatalouskerholaiset opintoretken Kokemäelle. Käytiin "Kalle ja Helmi Kyläkosken sekä Heikki ja Ester Alavuon vihannespalstoilla. Kummassakin nähtiin hyvin hoidetut vihannesmaat, joissa kasvillisuus oli hyvä. Oli ilahduttavaa todeta itse paikan päällä, miten nuoretkin pystyvät, tahtovat ja oppivat maata viljelemään ja kirjanpidollisesti sen taloudellisen hyödyn näyttämään."

Kuntalainen 20.10.1932 & Satakunnan Kansa 18.10.1932 & Lailli 18.10.1932: Maatalouskerholaiset esittelivät tuotteitaan näyttelyssä. Helmin isoveli Kalle sai ensimmäisen luokan palkinnon sikurista ja pellavasta ja Helmi toisen luokan palkinnon vihanneksista.

Lalli 9.9.1933: Kokemäen maatalouskerho järjesti tytöille "ruuanlaitto- y.m. kursseja" ja Helmi mainitaan Tulkkilan koulupiirin kaksipäiväisen kurssin oppilaana.

Kuntalainen 5.10.1933 & Satakunnan Kansa 3.10.1933 & Lalli 3.10.1933: Kokemäen maatalouskerhojuhlassa oli 120 kerholaisen tuotenäyttely. Ensimmäisen luokan palkittuihin kuuluivat Helmi ja veljensä Kalle. Pikkuveli Veikko sai toisen luokan palkinnon. Helmi sai lisäksi yleismerkin, sillä oli kuulunut kerhoon 2 vuotta.

Kuntalainen 27.9.1934 & Lalli 25.9.1934 & Satakunnan Kansa 25.9.1934: Maatalouskerholaisten näyttelyssä Kalle sai ensimmäisen luokan palkinnon ja Helmi ja Veikko toisen luokan palkinnot,

Kuntalainen 22.11.1934 & Satakunnan Kansa 20.11.1934 & Lalli 20.11.1934: Maatalouskerholaisten juhlassa Kalle sai ansiomerkin viiden vuoden kerholaisuudesta. Ensimmäisen luokan palkintoja jaettiin 85 ja hopeaisen teelusikan saivat Kalle, Helmi ja Veikko. Veikko sai myös yleismerkin 2 vuoden kerhossa olosta.

Satakunnan Kansa 29.5.1938: Helmi mainitaan Kokemäen yhteiskoulun keskikoulun kurssin suorittajien listassa.

Satakunnan Kansa 9.7.1938: Helmi on yksi kolmesta, jotka ottavat vastaan ilmoittautumisia seurakuntalaisnuorten matkalle Reposaareen.

(Kalle, jota oli kasvatettu Kyläkosken seuraavaksi isännäksi, kaatui jatkosodan alussa 19.7.1941 eli kantakorttinsa on digitoitu. Mummoni lottamerkkihakemuksen sain arkistossa eteeni.)

"Löytynyt kuolleena reestä"

Asikkalan Vähimaan Sipilän isännälle 18.2.1692 syntynyt poika kastettiin pari päivää myöhemmin nimellä Sigfrid. Talon nimen huomioden häntä on varmaankin kutsuttu Sipiksi.

Geniin kerättyjen tietojen perusteella Sipi meni naimisiin isonvihan aikaan Hebla Tuomaantyttären kanssa. Heille syntyi kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Heistä ainakin kaksi oli perustanut perheen ennen vuosisadan puoliväliä ja Sipi oli tuolloin isoisä.

Helmikuun 13. päivä 1763 Sipi lähti Asikkalan kirkolle ja jatkoi Pulkkilan kylään. Sieltä hän lähti seuraavana iltapäivänä kotimatkalle ja pääsi päivänvalolla Pätiälän rusthollin ohi. Sitten hän oli jostain syystä ajanut tieltä metsään. Ei kuitenkaan pitkälle, vaan rekensä ja hevosensa näkyivät tielle. Lumessa näkyneiden jälkien perusteella Sipi oli ollut jalkeilla, mutta hänet löydettiin makuuasennossa kädet puuskassa ja vanttuut pään alla ilman ilmeisiä vammoja. Kuolleena.

Viimeiset ihmiset, jotka olivat nähneet Sipin elossa todistivat, ettei hän ollut humalassa. Sipiä ei edes tunnettu juomarina.

Erikoisinta paikallisten mielestä oli, että hevonen oli jäänyt seisomaan reen luo kahdeksi päiväksi, vaikka se ei ollut valjaissa eikä muutenkaan estynyt liikkumaan.

Haudattujen listaan 71-vuotiaan Sipin kuolinsyyksi merkittiin "Död i slädan". Ylläolevat yksityiskohdat ovat Anianpellosta 19.2.1763 Inrikes Tidningariin (julkaisu 7.4.1763) lähetetystä kertomuksesta, jossa Sipi esiteltiin yli 80-vuotiaaksi varakkaaksi talonpojaksi, joka oli ikäisekseen reipas ja terve.