Hilda on Hulda? On Hilda ja Hulda?

Ennen kuin  ehdin saada Helsinfors Dagbladin 4.3.1881 sivulta silmiini hakutulokseni huomasin vasemmasta yläkulmasta rivit SMMY:lle lahjoitetuista muinaisesineistä. Ensimmäisenä oli neiti Hilda Josefina Henell, joka antoi 14 antiikkista roomalaista kuparirahaa, jotka oli löydetty Suezin kanavaa kaivettaessa paikassa nimestä "Cap Gatt". (Kuva yllä kirjasta 'Visit to the Suez Canal. With ten illustrations', BL, Flickr Commons.)

Visioin heti Hildan etelän lämpöön poimimaan kolikot hiekasta. Mutta lisähaut paljastivat, että hän oli merikapteenin tytär ja varmaankin on saanut kolikot lahjaksi. Eikä kovin mieluiseksi kun on niistä luopunutkin.

Vai hätäilinkö yhdistäessäni Hildaan Huldan olettaen painovirheen? Merikapteenin tytär Hulda oli helmikuun puolivälissä 1885 menossa naimisiin arkkitehti Frithiof Mieritzin kanssa. (Ihan outo nimi, ajattelin, mutta verkkohaku kertoi, että hänen toimistonsa suunniteli Pärnuun ihanan Villa Ammenden, jossa yöpymistä muistelen lämpimästi.) Verkon sukutaulussa Huldan koko nimi on Hulda Ingeborg, joka on kaukana Hilda Josefiinasta.

Huldan vanhemmat Fredrik L. Henell (s. 8.5.1831, k. 6.4.1893) ja  Amanda Josefiina (s. 17.6.1831 k. 18.9.1917) on haudattu Hietaniemeen (pdf). Mutta olivatko he myös kolikkoja lahjoittaneen Hildan vanhemmat? Mahdollisesti. Fredrik Henellin muistokirjoituksesta (Aftonbladet 6.4.1893) selviää, että suremaan jäi poika (Hietaniemen listan Lars Fredrik Henell s. 1.12.1869?) ja kaksi tytärtä.

Kirkonkirjat kertoisivat vastaukset. Larsin kaste löytyi vaivattomasti, mutta sen viite vie rippikirjaan ja lastenkirja on järjestetty maantieteellisesti... Palasin sanomalehtiin ja löysin maininnat Hilda Josefinan aiotusta avioliitosta marraskuussa 1890 rautatien kirjanpitäjä E. N. Heneliuksen kanssa. Ainakin varmaa siis, että oli erikseen Hilda ja Hulda.

Rakkautta ja anarkiaa 2016

Leffafestari jatkuu sunnuntaihin, mutta on nyt osaltani ohi. Kävin katsomassa kuusi elokuvaa, joista viiden voi sanoa käsitelleen historiaa.

Eniten odotin tanskalaista Tordenskjold & Kold -elokuvaa, josta olin vuoden alussa kuullut Vetenskapsradion historiassa. Sorruttuani melkein kehumaan Tulen morsianta oli hyvä päästä katsomaan ihan oikeaa ja oikeasti hyvää historiallista elokuvaa. Trailerista saa kiinni tyylilajista, joka onnistuu luomaan ajankuvan vuodesta 1720 modernin musiikin soidessa. Käsikirjoittajan Erlend Loen romaaneita on käännetty suomeksikin eli osaamista on.

Aivan niinkuin aiemmin tänä vuonna näkemässäni tanskalaiselokuvassa Under sandet (traileri) historiasta ei ole nostettu esiin loistoa ja menestystä. Vaikka Tordenskjold (ruotsalaisittain Tordenskiöld) oli aikansa suuri sankari, elokuvan tarina käsittelee tämän kääntöpuolta.

Dokumentti Peggy Guggenheim - art addict oli hyvin tehty melko perinteinen puhuvien päiden dokumentti (traileri). Mutta toisin kuin edellisenä päivänä näkemässäni irlantilais-amerikkalaisessa dokumentissa tähän ei oltu liimattu päälle tulkintaa. Naisesta ja elämästään jäi jäljelle kysymyksiä, mikä on hyvä asia.

A Show of Shows. 100 Years of Vaudeville, Circuses and Carnivals oli upea kokemus. Arkistoon päätynyt kokoelma sirkuksesta ja muista huvituksista kuvattuja filminpätkiä oli koottu teemoittain elokuvaksi, jossa ei puhuttu mitään vaan musiikki loi kommentit m.m. eläimien hyväksikäytöstä. Hieno esimerkki siitä, miten musiikki vaikuttaa.

Filmin ohjaaja Benedikt Erlingsson oli paikalla ja hän huomautti, että arkistoissa on (hänen harmikseen) vain valmiiksi leikattuja filmejä, jotka keskittyivät esityksiin. Hän oli onnekseen löytänyt yhden sirkuslaisen ottamia pätkiä m.m. sirkusteltan pystytyksestä, mutta taikurit ja erikoisuudet, joiden markkina-arvoa haluttiin ylläpitää, eivät päätyneet arkistoon ollenkaan.

A Quiet Passion (traileri) on elämäkertaelokuva amerikkalaisesta runoilijasta Emily Dickinson, joka ei saanut elämänsä aikana tunnustusta. En ole lukenut runouttaan ja minulla oli hämärä mielikuva elinajastaan, joten katsomista ei häirinnyt se, että olisin tiennyt mitä odottaa. Häiritsi sitten kaikki muu. En pystynyt samaistumaan yhteenkään filmin jäykästi esiintyvään henkilöön ja päähenkilön intohimo oli - otsikon mukaisesti - niin hiljaista, etten sitä ymmärtänyt ollenkaan. En jäänyt kuuntelemaan ohjaajan Q&A-osiota.

Viimeiseksi näin Kuun metsän Kaisan, joka oli dokumentti yhtä aikaa Kaisa Gauriloffista, venäläis-sveitsiläisestä Robert Crottetista ja koltansaamelaisten elämästä ennen ja jälkeen sotien. Ohjaaja Katja Gauriloff on Kaisan lapsenlapsenlapsi, mutta sitä ei elokuvasta erota. Filmi tulee Finnkinon ohjelmistoon kuukauden kuluttua, suosittelen.

Q&A:ssa Gauriloff kertoi, että Crottetin elämänkumppanin kuvaama filmimateriaali oli löydetty Espanjasta vasta muutama vuosi sitten. Se on sittemmin lahjotettu Suomeen ja digitoitu kokonaan. Hienoa.

Suomi norjalaisin silmin 1800-luvun alussa

1802-projektin merkeissä haravoin eurooppalaisia digitoituja sanomalehtiä. Turhaan, ainoat osumani ovat edelleen Googlen kirja-digitoinneista, joissa on yhteensidottuja lehtiä. Yleishuomio: (ilmaiset) sivustot ovat aivan kamalia verrattuna Kansalliskirjaston digitoimien lehtien käyttöliittymään. Lausuntoni voi olla osin tottumuksen harhaa, mutta esimerkiksi saksalaiset olivat digitoineet mahdollistamatta mitään kokotekstihakua! Ei edes skeidaista OCR-dataa.

Tanskan

 tuloksissa ei näkynyt mitään hakusanan ympäristöstä eikä sivua avatessa hakusanaa oltu korostettu (ainakaan testikappaleissani). Siis aivan toivotonta haravointia ellei ole etsimässä hyvin rajattua aikaväliä tai harvinaista nimeä. Finland tuotti paljon osumia 1700-luvulta, ilmesesti laivalistausten ansiosta.

Norjassa hakutuloslistauksessa oli sama puute, mutta sivun avattuaan hakusana oli sentään korostettu. Näin voin (suhteellisen vaivattomasti) jakaa 3 varhaisinta Suomi-mainintaa (ohittaen Suomessa tehdyn aluksen myyntiyritykset)

Trondhjems borgerlige Realskoles alene-priviligerede Adressecontoirs-Efterretninger (näpsäkkä nimi!) kertoi 19.3.1802 Ruotsin kuninkaan Suomen talousseuralle (olettaisin) antamasta rahasta perunankasvatuksen edistykseen.

Sama lehti moitti 23.7.1802 norjalaisen tervan epäpuhtautta ja kehui suomalaista.

Suomesta ehtii muodostua jo edistyksellinen kuva, mutta kolmannessa leikkeessä (Norske Intelligenssedler 4.4.1804) on mukana suomalainen mies. Tämä 40-vuotias Johannes Eckholm oli karannut vankeudesta.

Mitä tuli digitoitua?

Pari viikkoa sitten olin digitaalista humanismia käsittelevän Kynä ja kone -keskustelusarjan aloituksessa, jossa aiheena oli aineistot. Sakari Katajamäki SKS:lta piti hyvän alustuksen, jossa hän korosti niitä valintoja ja päätöksiä, joita monissa eri vaiheissa tehdään ennen kuin edessä on digitoitu aineisto.

Tai tämä oli itselleni oleellinen sisältö (kertauksenakin). Muissa ryhmissä keskustelu lähti moniin muihin kysymyksiin, mutta omassani puhuttiin ainakin digitoitavan aineiston valinnasta. Joukossamme oli yksi Kansalliskirjaston työntekijä, jonka tehtävät liittyivät Klassikkokirjastoon. Mutta hän ei oikein tiennyt miten siihen oli valittu teokset emmekä me muutkaan (tietenkään) keksineet hyviä kriteerejä. Toivoa sopii, että ne on joskus kuitenkin määritelty ja kirjoitettu ylös. Kun kyseessä on "kattava ja lähdekriittinen kokonaisuus".

Saatuani käsiini Markku Eskelisen uutuuden Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa en suuremmin yllättynyt, että kirjailija pääsi aikaisempia määrittelyjä rikkottuaan piikittelemään:

Aejmelaeuksen sukuseura otti Haaksirikosta toisen painoksen 1990-luvun puolivälissä, mutta kumpaakaan painosta ei löydy digitoituna Kansalliskirjaston kokoelmista, minkä kummallisen kohtalon se jakaa muutamien muidenkin varhaisten, mutta prosahistoriallisesti olennaisten teosten kanssa (s. 35)

Itse olen äskettäin törmännyt toisenlaisiin aukkoihin Kansalliskirjaston digitoinneissa ja nämäkin olisi käyttäjän hyvä muistaa ja tiedostaa. Koneluetun tekstin ongelmien varjoon on jäänyt se tosiasia, että osasta lehtiä puuttuu sivuja ja monista lehdistä puuttuu numeroita. Ei siis ole digitoitu "kaikkia" Suomessa ilmestyneitä lehtiä.

Ei kaikkia lehtinimekkeitäkään. Jo aiemmin mainitsemani lehden Om konsten att rätt behaga (1782) lisäksi digitoinneista puuttuu varhaisiksi aikauslehdiksi (toisinaan?) määritellyt Angenäma Sjelfswåld (1783) ja Allmän Litteratur-Tidning (1803). Kaikki kolme painettiin Turussa ja ne esitetään ainakin (vanhassa, mutta verkossa saatavilla olevassa) kirjassa Öfversigt af Finlands litteratur ifrån år 1771 till 1863 rinnan lehden Suomenkieliset Tieto-Sanomat kanssa. Joka on digitoitu.

Siluetit kirjasta Everyday manners for American boys and girls (1922) s. 53 ja 117. 

Sata vuotta sitten

Irlannin suurlähetystö (tai oikeastaan eräs historiantutkija) ystävällisesti kutsui minut eiliseen tilaisuuteen, jossa käsiteltiin pääsiäiskapinaa 1916. Päivemmällä oli seminaari ja illemmalla esitettiin dokumentti.

Vaikka olen kuunnellut irkkumusiikkia lapsesta asti, oli tietoni aiheesta jokseenkin olematon, enkä edes vilaissut etukäteen Wikipedia-sivua.  Fearghal McGarry onneksi aloitti esityksellä, josta sai (yhden) peruskuvan. Pienten ryhmien spektaakkeli, jolla ei ollut sotilaallista mahdollisuutta onnistua. Avainhetki oli puheen lukeminen eikä ampuminen. Suoria seurauksia (kuolemat ja materiaaliset vahingot) merkityksellisempää oli, että brittien vastateot (teloitukset, vangitsemiset, sotilashallinto) herättivät sympatian kapinallisia kohtaan, voimistivat oppositiota brittejä vastaan ja itsenäisyyden halua.

Dublinia kapinan jäljiltä 1916. Wikimedia

Tapahtuma on merkityksellinen itsenäistymisprosessin osana, mutta ei ole yksiselitteistä tapaa muistaa sitä. Vuosisadan aikana muistopäivillä on ollut erilainen painotus esim. maailmansodan tai Pohjois-Irlannin tilanteen takia. Edelleen eri tahot järjestävät erilaisia tilaisuuksia ja tänä keväänä nähtiin niin tasavallan armeijan paraati kuin paramilitaarisen ryhmän marssikin.

Onko tällä jotain tekemistä Suomen kanssa? Aika monellakin tavalla. Andrew Newby kävi lyhyesti sanomalehdistä läpi miten maitamme oli väliin rinnastettu ja väliin ei. Pääsiäiskapinaan saatiin tukea Saksasta ja sisällissotaamme samoin. Irlannin tasavallassa kaivataan Pohjois-Irlannin maakuntia ja meillä luovutettua Karjalaa. Nähtäväksi jää miten Suomi100 eroaa Irlannin muistovuodesta.

Sisällissodan tuhoja Tampereella Kyttälän kaupunginosassa
CC-BY Tampere 1918, kuvaaja tuntematon, Vapriikin kuva-arkisto

Enkä ollut yhtään yllättynyt, kun yleisökeskustelu alkoi kysymyksellä pääsiäiskapinan englanninkielisestä nimestä. Miksi Easter Rising eikä rebellion tai revolution? Kukaan ei tainnut huomauttaa sanan rising yhteydestä pääsiäisen kristilliseen sisältöön.

Tämän jälkeen odotin dokumentin 1916 The Irish Rebellion antavan vielä lisää ajatuksia, mutta petyin. Se oli erittäin perinteinen tai vanhanaikainen. Dramaattinen musiikki kuljetti suoraviivaista tarinaa, jossa Amerikka, josta oli saatu rahoitus ja tekijät, oli sankarin roolissa. Kapinaa, jota ei suinkaan oltu suunniteltu pelkäksi eleeksi, ei kyseenalaistettu mitenkään ja sen seurauksena pelastuivat lopulta Britannian suurvallan alta kaikki siirtomaat.

Topeliuksen korttipelit sekä jälkikirjoitus lautapeleistä

Selaillessani Topeliuksen päiväkirjamerkintöjä 1837-40 (suomeksi julkaistu koottujen teoksien osassa XIII (1932), kääntäjää ei mainittu) en voinut olla huomaamatta kuinka usein nuori Topelius pelasi "Bostonia". Mainintojen yhteydessä esiintyy rahasummia, joten tuttavien kesken harrastettiin uhkapeliä.

Ruotsinkielisen Wikipedian mukaan Boston on neljän pelaajan vistityyppinen peli. Sen sanotaan olevan Yhdysvaltain vapaussodan aikainen eli sopisi pelattavaksi Suomessa 80 vuotta myöhemmin. Helsingissä sitä pelasivat myös naiset keskenään (23.3.1839). Jopa niin keskittyneesti, etteivät 18.10.1839 nousseet katsomaan Töölön kasarmien tulipalon loimua: "Oi, kuinka mielenkiintoista katsella näitä korttilappuja tuollaisen ilotulituksen sijasta."

Magasin för konst, nyheter och moder 1839. Nordiska museet, Wikimedia Commons

Topelius pelasi myös "viittälehteä" (13.1.1839) ja vistiä (5.2.1838, 19.1.1840). Tytöt pelasivat "snipp, snappia, uteliasta ym. Lopulta myöskin kuningaspeliä. "Hänen majesteettinsa, hänen Ylhäisyytensä, Ei Mestari Hannu, talonpoika muoreineen, mustalainen akkoineen ovat hyvät ja tarttuvat kortteihinsa."" (20.1.1839).

"Marjaasia" viitannee myös korttipeliin (23.11.1839, 1.12.1839). Ja muschka (10.5.1838)? "Calco" sekä "cucu" (1.-10.1.1838)? Illanvietossa 15.1.1838 "Bostonpöytä, vistipöytä, Cucupöytä, Gropoispöytä, Vingtunpöytä". Viimeksi mainittu vingt-et-un eli suomalaisittain ventti on ainakin korttipeli. Gropois mainitaan Ruotsissa pelatuksi vuonna 1854 julkaistussa kirjassa Scandinavian adventures, during a residence of upwards of twenty years; representing sporting incidents, and subjects of natural history, and devices for entrapping wild animals. With some account of the northern fauna

But cards were the prevailing attraction of the evening — with the elder portion of the company at least, few of whom could resist the pleasure of taking a part. Whist, Boston, L'Hombre, Vira — the last peculiar to Sweden, and said to be the most intricate of all games — were those most in vogue. But Kille, or Camphio, Gropois — the latter resembling the French game, La Bouillote — and Faro, were not unfrequently played.

Itselleni tuttuun tapaan Topelius pelaa 30.9.1839 pasianssin selvittääkseen ihastuksensa ajatukset.

Korttien ohella Topelius mainitsee pari kertaa shakin, Mylly-Matin ja tammipelin (10.1.1838, 15.11.1839, 16.11.1839, 1.12.1839, 4.12.1839, 23.12.1839). Näihinkin saattoi liittyä uhkapeli: "Myllymattia Cedermanin kanssa suklaasta, joka voitettiin" (18.3.1838).

P. S. Aiemmin olen kirjoittanut lautapeleistä. Niitä on viime aikoina ihailtu ja ihmetelty Kansalliskirjaston digitoinneissa. Ja itse tein Finna-sukelluksen. Gallicaan on digitoitu lautapelejä myös ja FB-sivuilleen nostettu näyttäviä sellaisia.

Katsahdus nurkan taakse

Mieltä on jäänyt vaivaamaan Historiantutkimuksen vaikuttavuus -paneelin ja muutaman aiemman tilaisuuden valitus ja tuska "niistä", jotka noin vaan tekevät historianesityksiä.

Eivätkö historiantutkijat tiedä, että on tahoja kuten Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura, jotka aktiivisesti kannustavat tällaiseen? Jopa tarjoavat opettajille materiaalia, joilla luodaan LAPSILLE käsitys, että he voivat oppia ja ottaa otetta historiaan aivan muuten kuin akateemisia historiantutkimuksia tavaamalla. Ja minkä lapsena oppii...

Alkuvuodesta ilmestynyt sivusto Nurkan takana on juuri tätä hapatusta, johon Suomen Historiallisen Seuran sietäisi tarttua piipittämisensä sijaan. Tai tuudittautua siihen, että sivuston kammottava käytettävyys (klik-klik-klik-klik) estää sen vaikutuksen...

Tarjolla olevista "innostavista malleista, joissa toimitaan omassa lähiympäristössä 6-15 -vuotiaiden kanssa" useat liittyvät historiaan ja voivat antaa kouluopetuksen lisäksi vinkkejä kotiseututoimintaan. Otetaan historia omaksi kuvaa kulttuuriperintökohteen adoptoinnin eli promoaa Pirkanmaan maakuntamuseon kehittämää Adoptoi monumentti -mallia. Retki yhteiseen ympäristöön tuo yhteen eri sukupolvien muistot lähiympäristön kohteesta.

Menneen ajan lumoa vie aikamatkalle, jonka "ei ole tarkoitus olla väitöskirja. Faktoja ja historian yleiskuvaa on toki hyvä tuntea, mutta liian tarkasti ei yksityiskohtiin kannata jumiutua. Perustiedot löytyvät näppärästi paikallishistoriasta tai kotiseutuyhdistyksiltä. Tarina on aina menneisyyden tulkintaa." Kakkua ja kuohujuomaa -mallissa "luodaan performanssi oman paikkakunnan merkkihenkilön kunniaksi. Juhlinnasta pääsee ryhmän lisäksi osalliseksi myös koko ympäröivä yhteisö."

Ja sitten Kadonneen jäljellä, jossa tehdään ... näyttely! No, esimerkkitapauksessa sentään museon kanssa yhteistyönä, mutta historiantutkijoista ei puhuta mitään kun maastosta etsitään menneisyyttä valokuvattavaksi.

Kuvat kirjasta Children's ballads from history and folklore (1886)