Lopetin
joulukuun rapsan iloon kertyneistä merkeistä, mutta vuoden vaihtuessa juttu oli kesken ja tavoitteena palautus loppiaisen jälkeen. Ihan itse asetettu tavoite, enkä usko, että ohjaajani olisivat reagoineet vaikka ehdottamani ja hyväksymänsä 1,5-2 kuukauden aikaväli olisi paukkunut. Mutta se olisi pilannut kevätkauden (toistaiseksi) erinomaisen rytmityksen, joten pakersin. Pakersin niin, että - samoin kuin edelllisellä kierroksella - en enää tiennyt mitä kirjoitin.
Vielä pahempaa, menin suoritusmoodiin, jossa en ollut yrittämässä hyvää/parastani, vaan tein tarpeeksi hyvän näköistä. Läpimenevää. Olen sortunut samaan jatko-opintojen esseissä, mikä oli jo hälyttävää. Mutta väikkärissä... kyllä, kyse on opinnäytteestä, mutta elämäntilanteessani pelkällä suoritusmerkinnällä ei ole merkitystä. Pointtina on oppia - eikä kokeilla voiko tämänkin proggiksen saada läpi esittämällä ja yrittämättä oikeasti.
Suoritusmoodin juurisyy oli se, että olen vihdoin ja viimein ymmärtänyt minkälaiseen tekstiin on tähdättävä. Täysin ennalta-arvattavaan. Mikään ei saa yllättää eikä ärsyttää lukijaa. Minua tyyli kyllä ärsyttää ja herää kysymys, miksi käytän vuosia kirjoittaakseni tekstiä, jota en pysty itse oksentamatta lukemaan, mutta ihminen on epärationaalinen olio. Mielenkiintoisempi kysymys on se, miksi kukaan ei sanonut tätä heti aluksi? Mitä lisäarvoa saavutetaan sillä, että jokaisen pitää "keksiä", että läpi käsiksen ja jokaisessa mittakaavassa (koko käsis, luku, alaluku, kappale) pitää sanoa, mitä aikoo sanoa, sanoa mitä on sanomassa ja sanoa mitä on sanonut. Tai ehkä tämä on selitetty niillä überolennaisilla metodikursseilla, joista en tule koskaan kokemaan minuuttiakaan.
Tottakai tiesin, että väikkäri tehdään kaavaan, mutta en vaan ajatellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Todennäköisesti,
kun vuonna 2016 selailin hupikirjaa
Mina tidsfördrif på gäll-stufwan, ohitin sujuvasti von Tuppenin opinnäytteen kanasta. Nyt kirjan pariin palattuani ymmärsin tuskaisen selvästi, että laskettiin leikkiä opinnäytteen tavanomaisella rakenteella,
joka ei ole hirvittävän kaukana nykyisistäkään väitöskirjakliseistä.
Edellä olevan lukenut ymmärtänee, että kaipasin pientä taukoa ja irroitusta. Onnekkaasti tämän projektin on suunnitellut henkilö, jolla on elinikäinen kokemus tarpeistani ja niinpä seuraavaksi oli vuorossa Jotain Ihan Muuta. Opinahjon helmikuun alussa pidettävään sisäiseen seminaariin ei asetettu juuri mitään rajoja ja kokonaisaikataulullisesti viime kesänä saatu artikkeli-idea piti alkuvuodesta saada paperille, joten yhdistin nämä heittämällä artikkelin abstraktin sisään joulukuussa. Eli nyt se oli sitten kirjoitettava.
Hermolepoa pienen, hallittavan ja henkilöhistoriallisen jutun parissa. Jossa saa taas pitkästä aikaa onnistumisen iloa löytämällä ArkivDigitalin perukirjahakemistosta perukirjan paikasta, josta sitä ei olisi ikinä hakenut. Ja lähettämällä vaihteeksi Kungliga biblioteketiin marmatuksen puuttellisista metatiedoista. Jotka korjattiin oitis, sillä vielä löytyy ihmisiä, jotka pystyn vakuuttamaan rajallisella kompetenssillani. (Ihan oma asiansa on se, miten käy sisäisessä seminaarissa. Ottaen huomioon, että kokemukseni tieteellisen artikkelin kirjoittamisesta on marginaalinen.)
Kun sitten oli palata väikkärin osan pariin, olin taas valmis ymmärtämään, että hommassa on muutakin haastetta (eli opittavaa) kuin kaavaan kirjoitus. Lisäpotkua eteenpäin tuli taas Tara Brabazonilta, jonka yksi tammikuun vlogi oli
Re/writing.
Mutta, koska tästä tekstistä tuli pikkasen raskas ja rasittava, todettakoon keventäväksi lopuksi, että perusasiat löytyivät myös Jazzan videolta
Sculpting, but half the clay each time: idea > suunnitelma, joka hyödyntää saatavilla olevat resurssit > rakenne, joka tukee tekemistä ja lopputulosta > toteutus, jonka aikana on syytä muistaa, että "every painting goes through an ugly phase" > uudelleenrajaus, joka jättää osan resursseista käyttämättä > lopputulos, joka yllättää iloisesti tekijän(kin). Ja videon
I Paid Artists $1k on FIVERR to Illustrate my Children's Book! tarina (alkaen 9:26) palautti mieleen, että paremmaksi tulee vain harjoittelemalla.
