lauantai 6. helmikuuta 2021

Buori sámi álbmotbeaivvi buohkaide

Käsiteollisuus 5-8/1920
Perinteiseen tapaan saamelaisten kansallispäivän huomiointi opinnäytelistauksella, jonka joukossa on pari muutakin tutkimusjulkaisua. (Edellinen vuonna 2019)

perjantai 5. helmikuuta 2021

Runebergien asunto Helsingissä syksyllä 1832

Päivän juhlakalun elämästä Maila Talvio kirjoitti 

Lokakuun 1 p:nä 1832 muutti Runeberg silloisen Ramstedtin, sittemmin professori J. J. Tengströmin ja vihdoin professori J. Å. Estlanderin taloon Maneesi- ja Konstantiininkatujen kulmassa Kruunuhaassa, huoneustoon, jossa oli 8 huonetta ja kyökki. Vuokra oli omituisesta syystä sangen halpa. Täällä oli nim. edellisenä vuonna ollut koleerasairaala, ja kaikista kärvennyksistä huolimatta ei seppä Ramstedt ollut saanut hyyryläisiä; silloin nuori maisteri, muita rohkeampana, ilmoitti, ettei hän aio pelätä kamalan kulkutaudin muistoa. Runebergin toimeentulo oli siihen aikaan niin niukka, että oli sangen tärkeää saada sitä lisätyksi ja nuori rouva ryhtyi rohkeasti ruokkimaan kuutta tervettä täysihoitolaista, joitten toivottiin tasoittavan sekä vuokraa että muita elinkulunkeja.
Kahdeksasta huoneesta jäi nuorelle parille itselleen ainoastaan kolme. Palvelijoita oli kaksi; kyökissä vanha uskollinen palvelijatar ja sisätöitä hoitamassa piika, joka yhdeksän kuukauden aikana oli vaihdettava kolme kertaa ja joka nuorelle emännälle tuotti paljon huolta.

Etteivät paikallishistoriallliset taitoni unohtuisi, kaivetaanpa perustiedot tästä talosta. Ensinnäkin se on saatava kartalle. Kansallisarkiston Kaupunkikartoista löytyy (digihakemiston ansiosta kätevästi) 1830-luvun kartta.

Mutta onko oikea talo kortteli 19:n (Rehnen) tontti 5, kortteli 18:n (Björnen) tontti 4 vai kortteli 16:n (Mården) tontti 3? Ei viimeksi mainittu, sillä merkitty G markkeeraa maneesia.

Täytyy siirtyä Kaupunginarkistoon. Hakuun 'Kiinteistökortisto 19' ja edessä on 019 Kiinteistökortisto, 1. kaupunginosa (Kruununhaka), kortteli 19.pdf. Tontti 5 on kätevästi ensimmäisenä ja omistaja aivan muuta kuin Talvion tekstissä. Toinen yritys ja onnistuminen:

Oikea paikan avulla Kaupunginarkistolta voi tarkistaa myös paikallisempia karttoja ja rakennuspiirustukset. Ensiksimainittujen haku meni hapuiluksi, avainsana olisi ollut osittaiskartat. Osittaiskartat, 1. kaupunginosa ei kuitenkaan tarjoa mitään tälle harjoitukselle olennaista. 

Jälkimmäiset löytyvät hakemalla 'Kruununhaka rakennuslupapiirustukset'. Oikeaan yksikön avaukseen tarvitaan katuosoite, joka onnekaasti näkyykin kiinteistökortista. Rakennuslupapiirustukset, Maneesikatu 5, (1/18/4) on puristettu postimerkkikokoon, mutta suurentamalla erottuu, että Engelin rakennuspiirustus on tehty Ramstedtille ja oikeaan yläkulmaan on kirjoitettu jotain Runebergistä. Eli ilmeisesti oikea paikka, vaikka tonttinumero on 3, jota ei ole kartalla ollenkaan. Numerointi vaihdettu jossain vaiheessa.

Entä henkilöhistorialliset lähteet? Harmittavasti Säätyläisten rippikirjat, I Aa:7, 1818-1835 ei ole maantieteellisessä järjestyksessä. FamilySearchin indeksoinneilla Runebergien perhe löytyy näppärästi sivulta 174
Henkikirjat olivat vuonna 1833 maantieteen mukaiset. Kiitos Digihakemistoon tehtyjen kirjauksien ja edellä tunnistetun korttelinimen perusteella Runebergit on helppo paikallistaa... tontille 1?! (U:25 f 24)

Talvioon edelleen jossain määrin luottaen Runebergit asuivat Helsingissä vuoteen 1837. Tarkistettuani henkikirjat (1834 (U:26 f20), 1835 (U:27 f23), 1836 (U:28 f713), 1837 (U:29 f666)) ja todettuani, että Runebergejä ei ole henkikirjoitettu kyseiseen kortteliin, uskoni Talvioon on hälvennyt, mikä osittain johtuu siitä, että luin vain yhden sivun. J. E. Strömborg ajoittaa muuttamisen Ramstedtin rakennukseen samoin kuin Talvio, molempien nojatessa Topeliuksen kertomukseen. Vuoden kuluttua muutettiin luutnantti Dittmerin tontille Liisankatu 5:een. Jälleen vuotta myöhemmin teurastaja Erikssonin tontille, jossa Runebergit asuivat kaksi vuotta. Tämä on nykyosoitteina Mariankatu 18 ja Vironkatu 8. Tietojen vahvistus jätetään harjoitustehtäväksi.

torstai 4. helmikuuta 2021

Dramatiikkaa oopperalaulajan lapsuudessa

Savo 15.3.1890
Wiipurin sanomat kertoi 2.9.1888 kaupungissa avioliittoon kuulutettuina "Kaupp. Pekka Uimonen ja neiti Wilhelmina Heiskanen". Avioliiton solmittuaan he asuivat Kuopiossa, jossa esikoistytär kuoli sylivauvana. Kuopiossa 22.5.1891 syntynyt tytär kastettiin nimellä Anna Wilhelmina, mutta tunnettiin myöhemmin Annikkina. Helmi Krohnin, todennäköisesti Uimoselta itseltään, saamien ja lehdessä Joulutunnelma 1919 esittämien tietojen mukaan

Jo pikku tyttönä Annikki Uimonen lauloi aamusta iltaan. Hänen suurin riemunsa oli saada ajaa hevosella, ja kun hän ei muulla tavalla saanut tilaisuutta tyydyttää tätä haluaan, keksi hän keinon, joka tepsi erinomaisesti. Kuopion kaupungin ajuriasema oli Snellmanin puistikon vierustallapa aina kun tyttönen tahtoi vedota ajurien hyväsydämisyyteen päästäkseen edes vähän matkaa ajamaan, asettui hän puistikon käytävälle seisomaan ja lauloi ajureille. Pieni mustasilmäinen ja mustatukkainen tyttö lumosikin laulullaan kuulijakuntansa niin täydellisesti, että palkintona seurasi aina jokunen kierros puistikon ympäri.

Savo-Karjala 22.4.1895
Nurjempi jakso Annikin lapsuudesta paljastuu kahdesta sanomalehtikirjoituksesta, jotka julkaisi m.m. Savo-Karjala 22.7.1896 ja Päivälehti 1.8.1896. Ylioppilas Taavi Aleksanteri Saarisen mukaan hän oli maaliskuussa 1896 etsinyt asuntoa Kuopiossa ja päässyt vuokralaiseksi Annikin äidinäidin luo.

Tuosta kolmen päivän kuluttua esitteli minulle rouva Heiskanen tyttärensä, rouva Uimosen, jota en ikinäni ennen ollut tavannut enkä kuullut hänestä sanaakaan. Muutaman päivän kuluttua meni rouva Uimonen kätilöksi erääseen perheeseen ja oli siellä yhtäpäätä toista viikkoa, jolla ajalla en häntä tavannut kun yhden ainoan kerran sen verran, että ehdin sanoa: "hyvää päivää!" Tuolta perheestä päästyään matkusti rouva Uimonen kätilöksi kahteen perheeseen Maaningalle, jossa viipyi kokonaisen kuukauden kotonaan käymättä. Maaningalta palattuaan kertoi rouva Uimonen, että hänelle on miehensä lähettänyt Maaningalle kaksi kirjettä, joidenka sisältö on sitä lajia, että hän on pakoitettu näyttämään ne minulle, jollei tahdo antautua suuren vaaran alaiseksi. Luin nuot kirjeet. Kummankin sisältö oli niin mieletöntä, inhoittavaa ja täynnä sellaisia syytöksiä uhkauksineen, että niiden saajalla todellakin oli täysi syy olla levoton.
 
Ensimäinen oli vääristetyllä käsialalla kirjoitettu ja koski yksinomaisesti minua. Toisen sisältö oli samaa lajia, mutta tehtiin siinä mitä kamalimpia syytöksiä Kuopion arvokkaimpia asukkaita vastaan ja tunnustettiin tuo edellinen kirje samasta pajasta — ent. kauppias Pekka Uimosen — lähteneeksi.

Seurasi käsirysy, lisää kirjeitä ja oikeudenkäyntikin.  Saarinen lähti matkoille Baltiaan ja palasi Kuopioon illalla 19.7.1896. Entisessä kortteerissa käydessään hän sai rouva Heiskaselta kuulla, 

että hän ja tyttärensä ovat kerrassaan onnettomia P. Uimosen takia. Sanoi, etteivät he saa siltä rauhaa ei päivällä eikä yöllä, tuo miespaha kun heitä alati vainoaa ja vahtii. Kertoi, ettei rouva Uimonen ole viiteen viikkoon uskaltanut juuri minnekkään liikkua, vaan saanut istua alati sisällä. Lakkaamatta laittaa P. Uimonen monen arkin pituisia kirjeitään, jotka hän poislähtiessään jättää vaimolleen "varoituksiksi" ja "ylösrakennukseksi".

Saarisen kuvauksessa Annikki todistaa isänsä väkivaltaa äitiinsä. Tämä matkusti 20.7.1896 hevoskyydillä Pitkälahden asemalle tarkoituksenaan nousta junaan. Omien sanojensa mukaan (Uusi Savo 28.7.1896) kyseessä oli kätilön työmatka, mutta kaupungilla kerrottiin, että hän oli päättänyt matkustaa Helsinkiin paikanhankintaan ja ottaakseen osaa yliopistollisiin lomakursseihin. Junaan hän ei kuitenkaan päässyt, sillä asemalle tuli aviomies poliisin kanssa.  

Palausmatkalle lähdettiin kahdella hevosella. Ensimmäisenä ajoi rouva Uimonen kyytimiehensä kanssa ja toisella herra Uimonen poliisin ja kyytimiehen seuraamana. Leväisen seuduille jouduttua näkivät jälestä ajajat, että rouva Uimonen ryyppäsi jonkin pienemmän pullon sisuksen ja heitti sitten pullon tiepuoleen. Pullo otettiin talteen ja huomattiin sen sisältäneen ooppiumia. Rouma Uimonen oli siis päättänyt lopettaa tällä elämänsä. Nyt kiirehdittiin kulkua minkä voitiin, sillä myrkky näytti rupeaman jokseenkin tehoisasti vaikuttamaan. Huulet olivat jo kovin mustuneet ja jäsenet näyttivät jo suuresti jäykistyneen kun kaupunkiin saavuttiin. Lääkäri antoi kohta vastalääkkeitä ja huuhtoi vedellä myrkyttäytynccn sisukset. Kuolema tuli kuin tulikin ehkäistyksi. Rouva makaa nyt kovin heikkona eilisistä seikkailuistaan.

Savo-Karjala 4.5.1898
Pari vuotta myöhemmin Annikki Uimosen äiti otti tyttönimensä käyttöön. Heinäkuussa 1900 hän ilmoitti toimivansa kätilönä Porissa ja lienee vuosina 1903-06 Viipurin lehtien kätilö M. Heiskanen. Krohnin siloituksen perusteella tytär oli äitinsä kanssa ainakin Porissa.

Tyttönen pantiin ruotsalaiseen yhteiskouluun, sillä oleskeltuaan jonkun vuoden Porissa, jossa hän oli saanut ensimäisen opetuksensa ruotsiksi, annettiin hänen Kuopiossakin jatkaa samankielisessä koulussa. Täälläkin hänen äänensä herätti huomiota ja hänet pantiin niin usein laulamaan sekä luokalla että juhlatilaisuuksissa, että hänen entinen laulunopettajansa, ollessaan läsnä eräässä hänen konsertissaan, ihmetteli, miten hänen äänensä saattoi olla niin vahva, vaikka hän kouluaikana oli niin suunnattomasti sitä rasittanut.
 
Mutta Annikki Uimonen harjoitti myös muita taiteita jo kouluaikanaan. Hän sekä näytteli että tanssi yhtä suurella innolla kuin lauloikin. Ei sitä juhlaa koulussa tai kaupungilla, jossa nuori tyttö ei olisi ollut mukana avustamassa. Hän eli kokonaan taiteessa ja taideunelmissa. Taiteilija oli hänellä veressä jo syntymästä saakka.

Ote Victor Barsokevitschin valokuvasta 1910-luvun alusta.
Kuopion kulttuurihistoriallinen museo KUHMU
 
Ja kuitenkin hän, lopetettuaan koulunsa, saattoi epäröidä, mille alalle antautua. Tuskin hän itse kuitenkaan olisi niin suuresti epäröinyt, jolleivät vanhemmat olisi olleet taiteilijauraa vastaan. He lahjoittivat nuorelle tytölle pianiinon, jolla hän saisi omaksi huvikseen soittaa, mutta ottivat samalla häneltä sen lupauksen, että hän jättäisi taiteilija-unelmat sikseen.
 
Olipa toinenkin ala,johon nuori tyttö oli kovin innostunut, ja kun hän ei nyt saanut valita »parasta» elämäntyökseen, päätti hän tyytyä »lähinnä parhaaseen». Hän ilmoittautui oppilaaksi Lippolan puutarhakouluun, sillä kukkia hän rakasti ja omaa puutarhaa hän toivoi itselleen. Mutta juuri kun kaikki oli matkaa varten valmista, kääntyikin tie Kouvolasta Helsinkiin ja siellä suoraan Musiikkiopistoon.

Maikki Fribergin haastattelussa Annikki Uimonen jatkaa itse (Naisten ääni 40/1916)
 
Kun olin 17-vuotias, tulin Helsingin Musiikkiopistoon ja jouduin Abraham Ojanperän oppilaaksi. Hän oli tyytyväinen ääneeni ja antoi minun laulaa n. k. lukkari-luokalla, muiden miesoppilaittensa kanssa. Mutta jo vuoden kuluttua minä matkustin Wieniin ja olin sielläpäin yhtämittaa viisi vuotta. Ensimäiset vuodet lauloin maalaisemme professori Filip Forsténin johdolla, mutta sitten minä jo tahdoin — levoton luonteeni ei antanut muuten rauhaa — hiukan koettaa voimiani, ja kun olin saanut hyvin edullisen tarjouksen Czernowitzistä, otin sen vastaan. Kyllä prof. Forstén piti sitä oikeastaan ennenaikaisena, mutta nähtyään kontrahtini, sanoi hän varsin hyvin ymmärtävänsä päätökseni. 

Annikki Uimonen oli keväällä 1914 Keski-Euroopassa ja onnekseen lähti Suomeen ennen sodan alkua. Hänen oli tarkoitus debytoida Wienin hovioopperassa elokuussa, mutta sen sijaan syksyn ohjelmassa oli isänsä kuolinpesän selvitys (FAT 10.10.1914) 

Annikki Uimosen kuvia lehdessä Joulutunnelma 1919
 

keskiviikko 3. helmikuuta 2021

Miksi saan itseäni kutsua? Nyt?

Pxhere
Saatuani jatko-opinto-oikeuden lokakuun lopulla 2019 kirjoitin lyhyesti uuteen asemaan liittyvästä nimityssekasotkusta jatko-opiskelija/tohtorikoulutettava/väitöskirjatutkija (jatkossa j/t/v). Sittemmin aihe on tainnut nousta somekuplassani pinnalle pariinkin kertaan, mutta omat terminologiahaasteeni ovat olleet toisaalla. Eli ihmetellessä, että "jos aiemmin henkilöstölle (johon kuulun) tarkoitettu virtuaalikahvitauko on nyt tiedotteessa henkilökunnalle (johon en kuulu), tarkoittaako tämä uudelleen rajausta vai sitä, että viestintäharjoittelija ei ymmärtänyt, että sanoilla on eri merkitys"? Tai "tarkoittaako tässä tiedotteessa apurahatutkija kaatoluokkaa "ei yliopiston palkkalistoilla" vai apurahasopimuksen yliopiston kanssa tehnyttä"?

Mutta toissapäivänä j/t/v-kysymys tuli ajankohtaiseksi uudella tavalla, kun Opinahjo ilmoitti ulkoisellakin tiedotteella, että "yliopiston hallitus on hyväksynyt tohtorikoulutettava-nimikkeen muuttamisen väitöskirjatutkija-nimikkeeksi. Uusi nimike astuu voimaan 1.3. ja se koskee työsuhteisia nimikkeitä." Mihin totesin FB:ssä:

Jee, huhuttu muutos tehty Opinahjossa. Nyt jatko-opiskelijat, joilla _on työsuhde_, ovat väitöskirjatutkijoita. Kyseessä siis työnimike. Siitä, mitä olioita työsuhteettomat apurahalliset tai apurahattomat ovat, ei tiedotteessa ollut sanaakaan, vaikka luulisi olevan selvää, että porukkaa kiinnostaa tämä(kin). "Hallitus näkee tärkeänä, että nimike tukee tohtoriksi valmistuvan tulevaa työuraa siten, että väitöskirjan tekemiseen käytetty aika tulkitaan tutkimustyöksi. " Ja tunnetusti vain palkallinen toiminta on _työtä_. Kauan eläköön rajanveto! Nimimerkillä "Sanonko paljonko tohtori_koulutusta_ olen tänä vuonna saanut ja mistä aiheesta?"

Minulla ei ole mitään vastaan sitä, että yliopistolta palkkaa saavat väitöskirjatutkijat saavat palkkakuittiinsa, oveensa ja herra-ties-minne salonkikelpoisen tittelin. Mutta kun en kyseiseen ryhmään kuulu, niin heräsi kysymys, että mikäs minä nyt saan olla. Ryhmäpiiskuri valittaa siitä, että käytän blogiteksteissä sanaa jatko-opiskelija eikä olisi tyytyväisempi tohtorikoulutettavastakaan. Jos maaliskuun alusta väitöskirjatutkija Opinahjossa tarkoittaa työsuhdetta, niin enhän minä valehtelemaan voi ruveta? Insinöörikoulutuksella varustettuna en voi hyväksyä sitä, että yhdellä sanalla tarkoitetaan kahta eri asiaa. Eli humanistiseen sivistykseen on vielä matkaa.

Saa nähdä miten nopeasti asia ratkeaa. Lähetin (tietenkin) kyselyn ja sain kuulla, että "muiden kuin työsuhteessa väitöskirjaansa tekevien henkilöryhmien nimikesuosituksia" aletaan piakkoin neuvotella. Ehkä odotellessa olen "muuten kuin työsuhteessa väitöskirjaa tekevä henkilö"? Jääkö tulkinnanvaraa? Riittääkö merkit ilmoittautumislomakkeissa, joissa titteliä ensisijaisesti tarvitsen?

Miten on muualla? "Helsingissä tämä oli ainakin aiemmin absurdisti niin, että työsuhteisten nimike oli nimenomaan tuo todella kökkö tohtorikoulutettava, ja oli epäselvää, sopiko ei-työsuhteisten käyttää sitä, joten he saattoivat sitten rauhassa kutsua itseään esim. fiksusti väitöskirjatutkijoiksi." Tampereella oli toisinpäin eli työsuhteiset olivat väitöskirjatutkijoita ja muut tohtorikoulutettavia. Itä-Suomen yliopistossa (ainakin yhdessä tiedekunnassa) "Väitöskirjaa työsuhteessa yliopistoon tekevät ovat meillä virallisesti nuorempia tutkijoita (joskus tilanteesta riippuen myös projektitutkija). Jatko-opintoja tekevät on jatko-opiskelijoita. Puheissa voi toki vilahdella muitakin sanoja." Särkeekö jo päätä? Tuntuuko, että yliopistojen resurssit laitetaan hyödylliseen johtamistyöhön? Että akateemisesti koulutetut ovat ymmärtäneet käsitteiden määrittelyn ja selkeyden olennaisuuden?

Selvää on, että oleellista/olennaisinta on erotus, joten täytynee olla vain kiitollinen, etten tykästynyt väitöskirjatutkijaan tittelinä. Ja vaikka ryhmäpiiskuri ottaisi käyttöön kovat aseet, en oikeasti jaksa välittää. Liian vanha ja väsynyt.

tiistai 2. helmikuuta 2021

Ruotsi 1400-luvulla (peruskouluversiona)


Ruotsin historia Kalmarin unionin aikana on kuitattu kahdella osiolla, mikä tuntuu vähäiseltä verrattuna aiempiin vuosisatoihin. Tosin niissähän ehdittiin jo käsitellä pyhiinvaellukset kahteen kertaan ja nyt näyttää siltä, että kirkolliset aiheet on jätetty kokonaan väliin.

Hopeakaulus on saamelaisnaisen koristus, jonka vanhimpien osien arvellaan olevan 1400-luvulta. Mutta vastaavan kokonaisuuden sanotaan olleen aiemmin harvinaisempi ja nyt yleisempi. Hopeaa saatiin markkinoilta, joita osiossa käsitellään niin ajattomasti, että markkinapaikkana mainitaan myös Haaparanta. Osioon on siis sekoitettu nykypäivä ja menneisyys sikin sokin, sillä saamelaiset elävät historiassa? 

Osio I herrens år 1499 esittelee Glimmingehusin, jossa olen käynyt. Ottaen huomioon kokonaisuuden aiemmat osat oletin, että Glimmingehusin tanskalaisuus häivytettäisiin tarkoin, mutta sainkin yllättyä: "Glimmingehus on skoonelainen linna, saksalaisen Tanskassa rakentama, Gotlantilaisesta kivestä, joka tuolloin oli tanskalaista". 

Mutta, kun fokuksessa oleva oven päällä oleva kuvakivi selitetään, on tanskalainen linnanherra Jens kova ja ankara ja smoolantilainen eli ruotsalainen kakkosvaimo kaiken hyvän lähde.

Esinekuvastossa on edelleen mukana silmälasin kappaleet, joita ihailin jo muutama vuosisata aikaisemmin. Silloin kaipaamani kirjallinen kulttuuri ei ole tullut vieläkään esille. Myöskään pukeutumisesta ja siihen liittyvästä käsityöstä ei ole puhuttu. Siihen olisi päästy kiinni kuvituksena käytetyistä kirkkomaalauksista tai yllä näkyvästä kengästä. Sen oikealla puolella olevasta matosta olisi hieman lisätietoa museon sivuilla, mutta oppilaita ei kannusteta eksymään tarjotun kokonaisuuden ulkopuolelle.

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

maanantai 1. helmikuuta 2021

Kahden arkkiveisun tarina

Arvid Hultinin kokoama Luettelo Helsingin yliopiston kirjaston arkkikirjallisuudesta - II, Maalliset arkkiveisut sisältää satoja arkkiveisuja, joiden kirjoittajat taustoineen ja motivaatioineen jäävät tuntemattomiksi. Merkittävän poikkeuksen tekevät Kaksi uutta ja kaunista laulua sekä Kaksi uutta laulua

sillä kirjassa Kuinka meistä tuli kirjailijoita Suomalaisten kirjailijoiden nuoruudenmuistelmia (1916) Valter Juva kertoi seuraavaa.

Hämeenlinnan suuret syysmarkkinat olivat tulossa. Yhteiskunta oli äskettäin ollut järkyksissä. Kaupungista kotoisin olevan vanginvartijan Vilénin oli kyytirattailla murhannut hänen kuljetettavanaan ollut rosvo ja tutkintavanki. Murhaaja oli tämän tehtyään karannut, mutta pian joutunut uudestaan kiinni. Tästä oli ollut luettavana seikkaperäinen, repäisevä kertomus Hämäläisessä, paikkakunnan vanhoillisessa lehdessä, jonka pääkirjoituksen paikalla aina komeili edellisen puoliviikon ilmatiedot sekä pari kolme palstaa kauheita tapaturmia, tulipaloja, rosvojuttuja ja veritöitä.

Hämeen maaseuduilla oli tähän aikaan pääasiallisena runokirjallisuutena arkkiveisu. Arkkiveisuja julkaisi etenkin kirjoitustaitoinen gentlemanni Simo Hirvinen, runotuotannostaan laajalti kuulu. Yhtä oivallisia runoilijoita oli myöskin traagillisen romanssin, "Akselin ja Hiltan" tuntematon tekijä. —

Kasimir Leino istui lukuhuoneessamme. Puhelimme Suomen kirjallisuusoloista. Ylimieliset ivalauseet sinkoilivat; pian oltiin arkkiveisuissa. Mieleemme johtui Vilénin murha ja saman viikon syysmarkkinat: — Simo Hirvisellä taas uusi, loistava arkkiveisun aihe!

Kenestä ensimäinen leikillinen ehdotus lienee lähtenyt, en osaa sanoa, mutta pian puolittainen maisteri Vilhelm, kirjailija Kasimir Leino ja ylioppilas Valter olivat päättäneet itse julkaista markkinoiksi arkkiveisun "Vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta". Kun asianomaiset kuuluivat Hämeen Sanomain likimpään piiriin, huomattiin helpoksi saada tämä kirjallinen tuote painetuksi, niin että tekijäin nimet pysyvät salassa. Alifaktori J. Leinonen kyllä voi hankkia markkinapäiviksi toimeliaan ja uutteran kolportöörin.

Elettiin realismin merkeissä. Meidän arkkiveisumme ei olisi arkkiveisu, jos se eroaisi muista samantapaisista. Koko huvimme, koko ivamukailu-ilomme oli oleva siinä, että kirjoittaisimme niin viheliäistä runoutta kuin osaisimme, mutta kuitenkin säännöllisin runosäkein. Tyystin oli säilytettävä arkkiveisun "Jumala paratkoon!" Kaikki oli oleva runopukuista proosaa. Runoelman eepillinen puoli oli saatavissa vanhasta hassusta Hämäläisestä. Vilénin murha oli kirjoitettava laulettavaksi niinkuin "Akseli ja Hilta". Pituus vähintään pari-kolmekymmentä säkeistöä.

Sovittiin, että Kasimir Leino ja minä kirjoittaisimme Vilénin-runon kumpikin erikseen, alusta loppuun saakka. Seuraavana päivänä yhdytään Kasimirin luona, runot verrataan toisiinsa. Kummastakin ehdotuksesta valitaan aina parhaiten onnistuneet säkeistöt ja yksityiskohdat. Kriitillisen ja toimituksellisen puolen suostui veljeni ottamaan hoitoonsa. Hän saattoi olla mukana hauskassa ilveilyssä, mutta tahtoi pysyä passiivisena taiteenharrastajana.

Minulla oli hallussani jäljennös eräästä runosta, jonka todellinen kuritusvanki, — härmäläinen puukkojunkkari, — oli kirjoittanut vankilassa, ja jonka Söörnäisten vankilanpäällystö oli korjannut talteensa. Tämä otettiin esiin, luettiin ja huomattiin hyväksi. Päätettiin julkaista kaksi arkkiveisua. Toisena oli "Surullinen valitusvirsi, jonka lauloi onneton koppivanki Söörnäisten Kakolassa". Veljeni lupasi hioa runoelmaa ja parannella sen virheellisiä säkeitä.

Voin vakuuttaa, että puuhaan ryhdyimme puhtaasta yltiöpäisestä poikamaisuudesta. Olimme huolettomia nuoria miehiä ja halveksimme sydämen pohjasta kaikkia rahallisia ansioita. Mutta ymmärsimme tyystin, että yhtiöliikkeemme tietysti oli oleva myöskin rahallisesti kannattava.

* * * * *

O. A. F. Lönnbohm oli lähtenyt tilapäiselle matkalle, ja hänen veljensä niskoilla oli illalla ollut Hämeen Sanomain toimitustyötä ja oikaisulukua. Kun seuraavana päivänä yhdyttiin, niin Kasimir Leinolla sentähden oli esitettävänä ainoastaan määrärunonsa Vilénin murhasta. Minulla oli, paitsi määrärunoa, myös "Lammin reservipoikain laulu", joka hengettömyydessä varmaan vei voiton itse esikuvistansa, ynnä eräs "Akselin ja Hiltan" hempeämielinen kohtaus Hämeenlinnan puistossa.

"Ja Akseli ja Hilta ne istui Parkissa; ja kaunis oli ilta, kuu loisti taivaalla."

"Surullisen valitusvirren" oli veljeni saanut pätevään asuun.

Vilénin-runojen ehdotukset luettiin, ja kumpainenkin huomattiin varsin ansiokkaaksi. — Ei siis muuta, kumpikin painatetaan! Toiseen arkkiveisuun otetaan "Laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta" ja toiseen "Uusin ja paras laulu vanginvartia Vilénin kauhiasta murhasta". Edelliseen tulee lisäksi "Surullinen valitusvirsi" j.n.e. sekä jälkimäiseen minun molemmat täyterunoni. — Vaikka toimitamme näin laajat ja hyvät arkkiveisut, niin pysymme tavanmukaisessa hinnassa, 15 penniä lentolehdeltä.

Kasimir Leinon runosta muistan — ikävä kyllä — ainoastaan repäisevän kohdan, jossa kerrottiin, kuinka murhaaja, nukkuessaan metsätorpassa, vihdoin vangittiin:

"Kun rosvo puukko vyöllä penkillä pötkötti, niin kruununmiehet yöllä jo hänet vangitsi." —

Tämän jälkeen seurasi runossa vielä asianmukainen sens-moral.

Minun runoni alkoi:

"Voi, kuink' on mailma turha ja synnin valta suur, taas surkia kun murha on tapahtunut juur.

Ja murhe mielen täyttää, kun tuota kertoilen ja synkiältä näyttää tää laakso murheiden." —

Runoni oli lennottomasti päättynyt köyhänlaisiin säkeisiin:

"— — — — — ja vietiin Kakolahan tää roisto kavala."

Tämä loppu ei tyydyttänyt kriitillistä veljeäni. Istuvassa neuvottelussa hän yhteen henkäykseen saneli siihen seuraavat lisäsäkeet:

    "Niin paha palkan saapi

    jo täällä mailmassa:

    Kun kuolo saavuttaapi

    on toinen Kakola!

Siks' pitäis meidän tietää, niin täällä vaeltaa, ettemme sitten viettää saa tuskaa kauhiaa."

Runo oli nyt ensiluokkainen!

Harvoin lienemme purskahtaneet sellaisiin naurunremahduksiin kuin kaikissa näissä toimissamme.

Yhtiöjäseneksi liikkeeseen otettiin nyt alifaktori J. Leinonen, leikillinen, nuorimies. Arkkiveisut painettiin. Leinonen hankki markkinapäiviksi kolportöörin, mutta sattui onnettomuudeksi saamaan epärehellisen, vanhan markkinalurjuksen. Kolportööri jätti jälkeensä melkoisen kassavaillingin. Hän hävitti viinoihinsa meidän omaisuutemme!

Kun sittemmin tehtiin osakeyhtiömme liikkeenselitys, niin voitot ja tappiot menivät vastakkain tasan. Kirjallinen työmme oli tuottanut ± 0.

Nyt saatoin kokemuksesta tietää, että isäni oli oikeassa väittäessään, että kirjallinen työ ei lyö leiville maamme pienissä oloissa!

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

13. kuukausi jatko-opiskelijana


Lopetin joulukuun rapsan iloon kertyneistä merkeistä, mutta vuoden vaihtuessa juttu oli kesken ja tavoitteena palautus loppiaisen jälkeen. Ihan itse asetettu tavoite, enkä usko, että ohjaajani olisivat reagoineet vaikka ehdottamani ja hyväksymänsä 1,5-2 kuukauden aikaväli olisi paukkunut. Mutta se olisi pilannut kevätkauden (toistaiseksi) erinomaisen rytmityksen, joten pakersin. Pakersin niin, että - samoin kuin edelllisellä kierroksella - en enää tiennyt mitä kirjoitin.

Vielä pahempaa, menin suoritusmoodiin, jossa en ollut yrittämässä hyvää/parastani, vaan tein tarpeeksi hyvän näköistä. Läpimenevää. Olen sortunut samaan jatko-opintojen esseissä, mikä oli jo hälyttävää. Mutta väikkärissä... kyllä, kyse on opinnäytteestä, mutta elämäntilanteessani pelkällä suoritusmerkinnällä ei ole merkitystä. Pointtina on oppia - eikä kokeilla voiko tämänkin proggiksen saada läpi esittämällä ja yrittämättä oikeasti. 

Suoritusmoodin juurisyy oli se, että olen vihdoin ja viimein ymmärtänyt minkälaiseen tekstiin on tähdättävä. Täysin ennalta-arvattavaan. Mikään ei saa yllättää eikä ärsyttää lukijaa. Minua tyyli kyllä ärsyttää ja herää kysymys, miksi käytän vuosia kirjoittaakseni tekstiä, jota en pysty itse oksentamatta lukemaan, mutta ihminen on epärationaalinen olio. Mielenkiintoisempi kysymys on se, miksi kukaan ei sanonut tätä heti aluksi? Mitä lisäarvoa saavutetaan sillä, että jokaisen pitää "keksiä", että läpi käsiksen ja jokaisessa mittakaavassa (koko käsis, luku, alaluku, kappale) pitää sanoa, mitä aikoo sanoa, sanoa mitä on sanomassa ja sanoa mitä on sanonut. Tai ehkä tämä on selitetty niillä überolennaisilla metodikursseilla, joista en tule koskaan kokemaan minuuttiakaan.

Tottakai tiesin, että väikkäri tehdään kaavaan, mutta en vaan ajatellut asiaa tarpeeksi pitkälle. Todennäköisesti, kun vuonna 2016 selailin hupikirjaa Mina tidsfördrif på gäll-stufwan, ohitin sujuvasti von Tuppenin opinnäytteen kanasta. Nyt kirjan pariin palattuani ymmärsin tuskaisen selvästi, että laskettiin leikkiä opinnäytteen tavanomaisella rakenteella,


joka ei ole hirvittävän kaukana nykyisistäkään väitöskirjakliseistä.

Edellä olevan lukenut ymmärtänee, että kaipasin pientä taukoa ja irroitusta. Onnekkaasti tämän projektin on suunnitellut henkilö, jolla on elinikäinen kokemus tarpeistani ja niinpä seuraavaksi oli vuorossa Jotain Ihan Muuta. Opinahjon helmikuun alussa pidettävään sisäiseen seminaariin ei asetettu juuri mitään rajoja ja kokonaisaikataulullisesti viime kesänä saatu artikkeli-idea piti alkuvuodesta saada paperille, joten yhdistin nämä heittämällä artikkelin abstraktin sisään joulukuussa. Eli nyt se oli sitten kirjoitettava. 

Hermolepoa pienen, hallittavan ja henkilöhistoriallisen jutun parissa. Jossa saa taas pitkästä aikaa onnistumisen iloa löytämällä ArkivDigitalin perukirjahakemistosta perukirjan paikasta, josta sitä ei olisi ikinä hakenut. Ja lähettämällä vaihteeksi Kungliga biblioteketiin marmatuksen puuttellisista metatiedoista. Jotka korjattiin oitis, sillä vielä löytyy ihmisiä, jotka pystyn vakuuttamaan rajallisella kompetenssillani. (Ihan oma asiansa on se, miten käy sisäisessä seminaarissa. Ottaen huomioon, että kokemukseni tieteellisen artikkelin kirjoittamisesta on marginaalinen.)

Kun sitten oli palata väikkärin osan pariin, olin taas valmis ymmärtämään, että hommassa on muutakin haastetta (eli opittavaa) kuin kaavaan kirjoitus. Lisäpotkua eteenpäin tuli taas Tara Brabazonilta, jonka yksi tammikuun vlogi oli Re/writing

Mutta, koska tästä tekstistä tuli pikkasen raskas ja rasittava, todettakoon keventäväksi lopuksi, että perusasiat löytyivät myös Jazzan videolta Sculpting, but half the clay each time: idea > suunnitelma, joka hyödyntää saatavilla olevat resurssit > rakenne, joka tukee tekemistä ja lopputulosta > toteutus, jonka aikana on syytä muistaa, että "every painting goes through an ugly phase" > uudelleenrajaus, joka jättää osan resursseista käyttämättä > lopputulos, joka yllättää iloisesti tekijän(kin). Ja videon I Paid Artists $1k on FIVERR to Illustrate my Children's Book! tarina (alkaen 9:26) palautti mieleen, että paremmaksi tulee vain harjoittelemalla.