Esimerkillinen torppari Viitasaarelta

Viitasaaren kastettujen kirjan mukaan Haapaniemen torpassa syntyi 2.1.1800 Matts Liimataiselle ja Ester Niskaselle Henrik-poika. Seurakunnan lukkari Konstantin Sarlin kirjoitti elämästään 54 vuotta myöhemmin näin:

Kolmekymmentä vuotta sitte läksi Heikki vähäisenä poikaisena kerjäämään. Tätinsä teki hänelle pikkuisen pussin selkään, johon Heikki keräsi tähteet almu-muruistaan, jotka hän sitte möi ja ennen pitkää palasi muutama rossa lakkarissa maailmalta isänsä luokse, joka oli vanha köyhä sotamies ja asui Rasila-nimisessä torpassaan. Muutaman vuoden perästä kuoli ukko ja Heikki alkoi piirtää syviä ojia kankaille ja korpihin, pani koko joukon metsää sarkoihin ja ennen puoltakymmentä vuotta lisääntyi Rasilan sangen vähäiset pellot ja niityt monenkertaisesti. Navetta pantiin seka-sonnalle ja raavaita hankittiin koko karja. Näin tavoin voimistui pellot aivan äkkiä, semminkin kuin Liimatainen pitää 10:nen sylen levyiset sarat ja 6:den vieläpä 7:täkin korttelia syvät sarka-ojat.

Niittyjä on vielä viime-vuosiin asti lisätty, joita nyt jo on 20 lato- ja 6 haasia-alaa. Rasilasta virsta matkaa, on Kivisuo-niminen neva, joka, erinomattainkin tulvan aikana, on melkein veden varassa. Tästä nevasta on Liimatainen lukemattomien ojain, polvien, sulkuin ja piirrosten kautta johdattanut veden torppansa peltoin ympärillä oleville hiekka-kankaille ja louhuahoille. Likinnä nevaa on korpi-maita vähän verran, joita Liimatainen ensin viljeli ja poltteli, laski sitten veden näihen poltettuin suomaiden ylitse juoksemaan mainituille kankaille ja ahoille, jotka kaikki ovat syvillä ojilla varustetut, sillä tavalla, että veto-ojat ovat niittymaan laidoilla ja sarka-ojat poikki niityn. Näin tavoin on helppo vettä sulkea ja päästää, niinkuin tarvis vaatii. Kuin esim. keväillä, lumen jotenkin sulattua, pannaan vetoojain yläpäät joka saran kohdalta kiini, niin nousee vesi saroille ja sulattaa sekä lopun lumen että roudan maasta, joka sangen suuresti auttaa nurmen kohoamista. Talvella on ojat arvattavasti kaikki auki, muutoin ylänne kasvais ja turmelis heinän juuren. Kuin nyt palovesi muutaman ajan seisoi näillä kovaluontoisilla mailla, alkoi ne tasoittua ja nurmi juurtua, ja ovatkin nyt paraita nurmi-niittyjä. Poutakesinä kuivaa mainittu kivisuo niin, ett'ei vettä saadakkaan kuin sangen vähä, josta syystä ne alimaiset niityt eivät kasva kuin puolen tavallisuudesta. Ja onki ne alimaiset niityt eli noin 5 lato-alaa senkaltaista kangasmaata, jonka hongista Rasilan nykyinen kartano on enimmäksi osaksi rakettu. 

Viimeisinä vuosina on Liimatainen johdattanut veden niittyinsä läpi niin pitkälle, että yksi syvä oja kulkee kartanoon, navetan alaitse ja saunan editse pihapellon niskoille. Tästä piha-ojasta juo lehmät ja kylpee väki. Lehmille ei hän anna kuin kylmää vettä, hiukan olkia, vaan runsaasti nurmi-heiniä ja suurusta. Navetta on, kuin jo sanottiin, sekasonnalla, irtonaisilla soimilla varustettu ja niin aidattu, että joka lehmä pääsee parrestaan vesiojalle. Lehmiä ei pidetä kiini kytkyessä, vaan ne sopuisimmat keskenänsä ovat aina eri-kujassaan. Navetta on sangen suuri. Pellavia ja liinoja ei hän kasvata eikä liioin pyydä kaloja, ehkä järvi on aivan pellon alla. Kaikki vaateaineet ostetaan ja valmistetaan sitten kotona. Samate ostetaan myös suola-kala. Renkiä ja piikaa ei hän suvaitse, vaan kaikki työt kuin vieras väki tekee, tapahtuu summa- eli urakkakaupalla. Suo-mutaa ajattaa hän sangen paljon joka vuosi. Voita on Liimatainen vuodessa myönyt noin 30 ja 40 leiviskää, vaan viimeisinä poutakesinä vähemmän, 10:nestä ja 12:ta lypsävästä lehmästä.

Näin on tämä Heikki Liimatainen köyhästä kerjäläisestä, oman toimensa ja ahkeruutensa kautta, Jumalan suomasta, keltään neuvoa kysymättä, joutunut varakkaaksi. Hänellä on myöskin jo 6 lasta, joista vanhimmat alkavat auttaa työkomennossa.

Olis suotava että monet maamiehistämme, joilla sattuisi olemaan tämän kalttaiset maanpaikat ja luonnon etuudet, koettaisivat Liimataisen keinoa vaurastumiseksensa.

Toivottava olis myöskin, että Liimatainen toimensa ja uutteruutensa vuoksi, jolla hän on monta muutakin pitäjämme asujamista hyödyttänyt, semminkin niittymaiden saattamisessa parempaan kasvuun päällys-veden ja oja-sulkuin kautta, muistettaisiin jollakulla kehoituksella Keisarilliselta Huoneenhallitus-Seuralta Suomessa.  (Suometar 10.3.1854)

Viitasaarella on useampi Rasila-nimisiä torppia. Heikin Rasila oli Haapaniemen kylässä (RK 1846-1855, 428). 

Helsingin Kilu-Kalle

Tuossa sattui mieleeni kaksi miestä, toinen eli seudullani, kutsuttiin "Rampa-Jussi", toinen taas Helsingissä, tunnettu nimellä "Kilu-Kalle". Nämät miehet ei kuuluneet enää lain alle, ne saivat puhua mitä lystäsi, tehdä mitä tahtoi, jos ei vaan kenenkään henki ollut vaarassa. Jokainen nauroi heidän puheillensa; joka taas ei viitsinyt kuullella heidän laverruksiansa, hän väisti pois. (Uusi Suometar 15.5.1878)

Pidempi kuvaus Helsingissä viimeistään vuonna 1865 liikkuneesta Kilu-Kallesta on F. H. B. Laguksen kirjassa Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta (1924). Lagus väittää, ettei kukaan tiennyt miehen oikeaa nimeä. Näin, vaikka hautajaisissaan oli "tavattoman suuri saattojoukko". Mitä mahdettiin merkitä haudattujen listaan?

Laguksen mukaan Kilu-Kalle "osasi käyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea pariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra." "Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun, kiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti sivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan mitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli juonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut. Mutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja hienosti."

Talvisin mies asui pienessä turvekattoisessa hökkelissä Snellmanin- ja Vironkadun kulmassa. Keväisin ja syksyisin puolestaan Suomen pankin paikalla olleella narinkkatorilla vanhassa kuomureessä, josta oli jäjellä vain reen laidat, pohja ja kuomu. Kesäasuntonsa oli Punavuoreen "sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva iso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen. Tynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja koko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai kääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. "

Viimeinen Laguksen kertoma anekdootti sijoittuu vuoteen 1875. Matti Kurikka, joka kävi koulua Helsingissä 1870-luvun lopulla, kirjoitti kokoelmaan Pilven hattaroita. Pieniä kyhäelmiä (1886) jakson "Kilu-Kalle". Nimihenkilö oli "hyväntahtoinen mies, jolle ilkeät ihmiset antoivat Kilu- Kallen haukkuma-nimen", joka oli kuollut kolme vuotta aiemmin. Kurikan kertomuksessa Kilu-Kallen vanha Lovisa-äiti asuu pienessä huoneessa pihanperällä "Roopertin kadun varrella". Puolisonsa oli ollut käsityöläinen nimeltä Jacobsson, jonka juovuspäissä antama isku oli tehnyt Kalle-pojasta hassahtaneen.

Usein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi. Miksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako ? Ei suinkaan! Hän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll’ei hänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan jolitanut, olisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei hän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.

Kilu-Kalle on ollut myöhemmin ja muuallakin käytetty nimitys, joten kaikkia tarinoita ei voi liittää Helsinkiin. Laguksen mukaan, "Muutamia vuosia jälkeenpäin yritti eräs typerä ilveilijä anastaa hänen nimensä, mutta oikeaa Kilu-Kallea hänestä ei tullut." 

Augusta Nilsson ja koulunsa Kuopiossa

Pohjois-Savossa 18.5.1906 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Augusta Fredrika Elisabeth Nilsson oli syntynyt 16.3.1835 

Liperissä Anttolan kartanossa ja olivat hänen vanhempansa majuri Henrik Nilsson ja Johanna Floman

Tultuaan äitinsä mukana Kuopioon alotti hän täällä sisarensa Charlottan kanssa v. 1857 pienten lasten koulun samassa talossa Minna Canthin ja Snellmanin katujen kulmassa, jossa J. W. Snellman aikoinaan asui. Tätä koulua hän jatkoi vuoteen 1873 saakka. 

Koulun viimeisenä vuonna Kuopiossa oli toiminnassa myös Edith ja Mimmi Kiljanderin, Viktoria ja Benedicta Steniuksen, Augusta Tuovisen ja Maria Saurenin koulut. Tuolloin:

Ryökkinä Augusta Nilsson'in koulu: 16 oppilasta 7—12 vuoden i'ässä; kaikkein lasten äidinkieli ruotsi. Oppilaat sekä vanhempansa asuvat kaikki Kuopiossa paitsi yksi oppilas joka on Pielavedeltä kotosin. Mainittu ryökkinä ainoa opettajatar. Koulu on ollut toimituksessa 14 vuotta. Oppilaita on koulussa valmistettu alkeisopistoon sekä naiskoulun 1:een ja 2:een luokkaan. (Tapio 7.12.1872)

Syksyllä 1869 koulunkäyntinsä aloittanut Gustaf Enwald ei muistellut Augusta Nilssonia arvostavasti.

Opittuani sisältä lukemaan sekä jonkun verran laskentoa ja kirjoittamista pantiin minut syyslukukauden alussa 1869 neiti Augusta Nilssonin pienien lasten kouluun Kuopioon. Olen aikojen kuluessa miettinyt, miksi minut pantiin sellaiseen oppilaitokseen kuin tämä koulu oli, vaikka Kuopiossa tähän aikaan oli paljon parempiakin kouluja, m.m. kimnaasin lehtori Aschanin lastenkoulu, jota pidettiin erinomaisen hyvänä ja jota vanhin veijenikin oli käynyt vuodesta 1867. 

Kouluun tultuani asuin enoni ja tätini luona ja kun neiti Nilsonin koulu oli samalla tontilla olevassa toisessa rakennuksessa, lienee tämä asuntopaikkani läheisyydessä ollut koulu heidän mielestään ollut sopivin ja mukavin heidän nuorelle pojalleen. - Sivumennen mainitsen, että koulu sijaitsi samassa talossa, jossa J. W. Snellman oli asunut ollessaan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Kouluun tuloaikana omisti kummankin talon pika-ajuri Luostarinen, jolla oli useampia hevosia.

Opetuskieli koulussa oli ruotsi ja oppikirjoina käytettiin Z. Topeliuksen luonnonkirjaa, K. G. Leinbergin raamatunhistoriaa, C. Collanin pientä maantieteen oppikirjaa ja pientä katkesmusta. Kaunokirjoitusta ja laskentoa kokonaisilla luvuilla opeteltiin myös. Kaikki oli luettava ulkoa, eikä oppilaille koskaan selitetty luettavan aineen sisältöä. Vaadittiin vain, että he sujuvasti ja oppikirjan sanoilla voivat lausua läksynä olleen kappaleen sisällön. Oppilaita oli koulussa toistakymmentä, enimmäkseen tyttöjä ja vain kolme poikaa. Poikaoppilaat olivat Sortavalan lyseon opettajana v. 1901 kuollut maisteri Filip Relander, Kuopion kaupunginlääkärinä kuollut Gustaf Forsten ja näiden muistelmien kyhääjä. 

Tytöistä mainittakoon Kuopion silloisen lääninkamreerin Karl Otto Helsingiuksen tytär Eugenia, joka myöhemmin meni naimisiin insinööri Uno Aleksanteri Gyllingin kanssa. Heidän poikansa Edvard Otto Wilhelm Gylling, s. 30/11 1881, filosofian tohtori ja tilastotieteen dosentti yliopistossa, otti osaa kommunistien toimintaan 1918 ja pakeni Venäjälle, jossa on toiminut jonkinlaisena ylempänä virkamiehenä Venäjän-Karjalassa, mutta on äskettäin karkoitettu sieltä pois. 

Toinen tyttöoppilas oli kuopiolaisen kauppiaan tytär Ida Lundeman, joka käytyään Kuopion tyttökoulun, toimi kansakoulunopettajana Kajaanissa ja meni siellä naimisiin myöhemmin lääninmaanmittarina kuolleen Karl Harlinin kanssa. 

Tässä koulussa opiskelin 2 1/2 vuotta ja suoritin lukuni ruotsinkielellä. (Savo 18.3.1936)

Kansallismuseon vahtimestari Kuittinen

Karl Vilhelm Kuittinen syntyi 20.4.1852 Liperissä [1], josta hän muistokirjoituksensa mukaan 1860-luvulla tuli Helsinkiin

ja pääsi suutarinoppiin eräälle sen ajan helsinkiläishienoistolle jalkineita tekevälle mestarille, olivat työlot sellaiset, että nykypolven jalkinetyöläinen tuskin uskookaan. Työpäivä oli melkein pari kertaa niin pitkä kuin nyt ja sällien ja oppipoikain asunto- y.m. olot perin alkeelliset nykyaikaisella silmällä katsottuina. Mutta kun mestarin rautaisen kurin alla oli kestetty pitkät oppivuodet ja vihdoin tultu "ulosoppineeksi" sälliksi ja mestariksi, oli ammattimiehellä työtä kyllä riittämiin.[2]

Päivälehti 30.12.1894

Kuittinen solmi 9.12.1887 avioliiton Hannana tunnetun Eva Johanna Lönnqvistin kanssa.[3] Muutamaa kuukautta myöhemmin hän kuului ammattiyhdistystä perustaviin Helsingin suutareihin.[4] Saman vuoden kunnallisverotuksessa äyrimääränsä oli pieni. [5] Ehkä tämä innoitti uramuutokseen. Vuodesta 1890 Kuittinen toimi Suomen ylioppilasosakuntain kansatieteellinen museon vahtimestarina, mikä ei sekään tarjonnut leveää leipää, sillä "Vahtimestarin pääasiallisimpana tulona oli vapaa asunto. Rahapalkka, joka alussa oli vallan vähäinen, kohosi v. 1892 100 markkaan vuodessa."[6]

Vuonna 1893 kansatieteellisestä museosta tuli osa Valtion historiallista museota, jonka palvelukseen Kuittinen siirtyi. Museolle alettiin heti etsiä paikkaa, mutta kului yli 20 vuotta ennen kuin Kansallismuseo aukesi yleisölle. Vielä vuonna 1904 todennäköisesti riitti yksi vahtimestari, sillä yleisölle oli auki vain kansatieteellinen osasto Unioninkatu 20:ssä.[7] Kolme vuotta myöhemmin oli avoinna myös kulttuurihistoriallinen osasto Hakasalmen huvilassa.[8] Edellisenä vuonna sanomalehdistä löytyy ensimmäinen maininta Kuittisen kollegasta Nikolai Salmesta, joka jo vuonna 1905 ilmoitti osoitteekseen Hakasalmen.[9] 

Suomen kuvalehti 50/1927

Jo vuonna 1912 molemmat vahtimestarit tavoitti nykyiseltä Kansallismuseon tontilta, johon museorakennuksen lisäksi rakennettiin asuntoja henkilökunnalle.[10] Museon ovet avautuivat vuonna 1916.

Vuonna 1927 Karl Vilhelm Kuittinen vietti 75:n syntymäpäivänsä sekä vaimonsa kanssa kultahäitä. Samana vuonna hän jätti toimensa museossa, jonka ohessa hän oli ollut myös vahtimestarina ensin Arkadiateatterissa ja sitten Kansallisteatterissa.[2]

Karl Vilhelm Kuittinen kuoli 84-vuotiaana 21.9.1936.

Vainajassa poistui uuras, itseopiskellut vanhan kansan tervaskanto, rehti ja suoraluontoinen, hyvän voittoon uskova mies, joka jo nuoruudessaan tuli selville että palkkalaisten on joukkotoiminnalla ja sivistystyöllä kohotettava itse omaa asemaansa. Sisältörikkaan ja pitkän elämänkoulun hiomaa ja kirkastamaa vainajaa jäivät suremaan iäkäs puoliso, lukuisat lapset ja lastenlapset.[2]

[1] Liperin kastetut
[2] Suomen Sosialidemokraatti 23.09.1936 no 260
[3] Rafael Olinin kokoamat sukutiedot 
[4] Suomalainen Wirallinen Lehti 06.03.1888 no 55
[5] Hufvudstadsbladet 24.03.1889 no 71
[6] Suomen ylioppilasosakuntain kansatieteellinen museo vv. 1876-1893 / Th. Schvindt ja U. T. Sirelius. 
[7] Adressbok och yrkeskalender för Helsingfors 1904
[8] Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1907
[9] Helsingin Sanomat 25.08.1906 no 196; Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter 1905
[10] Helsingin nimikirja ja suomalainen osotekalenteri 1912

Takaisin Eerikinkadulle

Olen jo aiemmin ihastuneena lainannut Arthur Nymanin (s. 1871) muistoja isänsä kaupasta Eerikinkadulla, joten ilahduin, kun niistä oli tallentunut toinen versio Mika Waltarin artikkeliin Vanha Hyvä Helsinki (Suomen Kuvalehti 14/1935).

»Vanha, hyvä Helsinki, sitähän se oli ja monesti sitä muistelee kaiken kasvaessa ja laajentuessa ympärillä, mutta en minä silti oikein ymmärrä sitä, että toiset ihmiset pitävät entisiä aikoja parempina», arveli kauppaneuvos puolestaan. »Onhan nykyään elintaso monin verroin korkeampi kuin ennen kaikissa piireissä. Eihän ennen esimerkiksi hedelmiä pidetty jokapäiväisenä kulutustarvikkeena niinkuin nykyään. 

Isän puodista muistan, miten puoti avattiin aamulla jo kello 7 ja pidettiin auki 10:een asti iltaisin. Rukouspäivän aattona vain suljettiin jo kuudelta, mutta silloinkin oli lupa ottaa asiakkaita vastaan taka-ovesta. Ja puotimiehet saivat tehdä tavattomasti työtä, olihan heidän hoidettava siivouskin. Varhaisesta aamusta myöhään yöhön oli työtä. [Ks. Kauppojen aukioloajoista 1890-luvulla sanottua] 

Puotiapulaisina oli vain miehiä, ja he asuivat kortteerissa kauppiaan luona ja kauppias piti heitä kurissa ja vastasi myös heidän käytöksestään, piti huolen, että he olivat iltaisin ajoissa kotona ju muutenkin valvoi heitä. Tästä aiheutui tietysti joskus hullunkurisiakin kohtauksia. Kauppiaalla he saivat myös ruoan eikä siis mitään ruokatunteja ollut. Voi uskoa, että kauppiaan emännällä niinä aikoina riitti puuhaa. Mahtaisikohan nykyajan kauppiaan rouva suostua ottamaan niin paljon velvollisuuksia haltioilleen. Lapset ja niiden lisäksi puotiapulaiset ja ruoat ja suuren talouden hoitaminen. 

Siihen aikaan emännät ja rouvat ostivat yleensä kuukaudeksi kerrallaan kulutustarvikkeensa. Saattoi isän puotiin tulla Katajanokalta asti ostajia. Siihen aikaan oli vähän kauppoja. Nykyäänhän kukin perhe ostaa joka päivä tarvikkeensa sitä mukan kuin ne kuluvat. 

Maalaisisäntiä tuli runsaasti Helsinkiin kauppaa tekemään tuoden omia maantuotteitaan. He olivat kauppiaan luona kortteerissa ja oli siinä huisketta, kun välistä neljäkymmentäkin hevosta oli kauppiaan pihassa. Ne olivat kaikki arvokkaita isäntämiehiä, jotka kaupunkiin tulivat. Heitä tuli kahdenkintoista penikulman matkan päästä ja matkaan meni viikko. Heillä oli omat eväänsä. Ei siihen aikaan olisi maalaismiehen mieleen juolahtanutkaan mennä esimerkiksi ravintolaan aterioimaan: — Ja kun puodissa alettiin kauppoja hieroa, silloin piti isännän aina saada sikari suuhun. Sellainen oli tapana ja välistä oli savua puodissa, niin ettei eteensä tahtonut nähdä. Jos oli suuria kauppoja tehty, piti isännän suulla myös kotimatkaa varten sikareja — sikari kutakin matkapenikulmaa varten. Nykyäänhän on tupakoiminen kaupoissa kielletty. Eikä tosiaankaan kaipaa sitä entistä paksua tupakanpöllytystä ja paloöljyn hajua. Paloöljyhän oli kauppiaan tärkeimpiä myyntitavaroita noina aikoina, mutta siitä jäi ilkeä haju. Se kaadettiin peltikannusta astioihin ja kaataessa pakosta aina läikkyi maahankin.

Lukusia varten maalaiset tekivät suuria ostoksia. Maaseudulla oli vain harvoja kauppaliikkeitä, siksi oli pakko tulla Helsinkiin. Kahvi oli hyvä kauppatavara, myytiin karamellejakin, mutta niitä oli vain harvoja lajeja ja ne olivat paljon yksinkertaisempia ja alkeellisempia kuin nykyiset. [Ks. Karamellituliaisia] Nykyäänkin käy maalaisia kaupungissa kaupanteossa, mutta ne, jotka tulevat, ajavat omissa autoissaan ja käyvät kädenkäänteessä täällä silloin, kun tarve vaatii. Hauskana pikkuseikkana voi mainita, että munat — vähänhän niitä oli — pakattiin tavallisesti koriin kaurojen sekaan ja kaurat syötettiin sitten hevoselle, kun munat oli myyty. 

Ilmoituksia ei siihen aikaan juuri lainkaan käytetty. Ikkunamainostus puuttui kokonaan. Ikkunat olivat kaupoissa aivan pienet. Syksyllä joskus nostettiin ikkunaan sokeritoppa ja pari pakettia ja siinä he saivat olla koko talven. Nykyäänhän myymäläin ikkunat tuovat aivan uuden sävyn kaupungin katukuvaan. 

Hiljaista ja rauhallista oli näillä tienoin siihen aikaan. Albertinkatua pitkin tosin kulki hevosten vetämä raitiovaunu, mutta muuten tämä puoli kaupungista muodosti oman maailmansa. Kotielämä oli kokonaan toisenlaista kuin ennen. Eihän ollut nykyajan monenlaisia huvituksia eikä edes ajateltu 'lähteä ulos' iltaisin. Kutsuja pidettiin ja nimi- ja syntymäpäiviä vietettiin. Ne muodostivat seuraelämän ja silloin leikittiin panttileikkejä. Ne olivat hyvin hauskoja ...

Siihen aikaan, jos kutsui johonkin baaliin neitiä, piti aina kutsua myös 'förkkeli' eli esiliina. Kahden ei nuorten sopinut esiintyä. Sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään.

Laulajatar Jaquette Malléen

Lokakuussa 1858 Turussa odotettiin Pohjanmaalla syntyneen Louise Enebergin ensiesiintymistä kaupungissa ja pohdittiin yltäsikö hän, kuten oli jo lapsuudestaan asti aikonut, kotimaisten laulajattarien neiti Schoultz, neiti Betty Boije ja mamselli Jaquette Malléen tasolle (ÅU 12.10.1858). Johanna von Schoultzista olen jo kirjoittanut, Betty Boijella on Wikipedia-sivu, mutta kuka oli Jaquette Malléen?

Jaquetten äidin isä oli Teijon ruukinpatruuna Robert Bremer, jonka tytär Karolinda Rosinda meni vuonna 1832 naimisiin komissiomaanmittari Bror Erik Mallénin kanssa. Nuoripari asui Teijon lähellä Kirjakkalan ruukkikylässä, kun 10.11.1832 syntynyt esikoistytär sai viralliset nimet Maria Catharina Jacobina. 

Muita lapsia ei ole merkitty kirkonkirjoihin Turussa, jossa perhe asui ainakin 1840-luvun alussa. Sieltä muutettiin syksyllä 1842 Halikkoon (RK I Aa2:20, 12). Jaquetten lauluääni ilmaantui lapsuuden sairauden jälkeen. 

ÅU 2.9.1851

Jaquette Mallén lähti Tukholmaan opiskelemaan laulua ja sai opetusta Isidor Dannströmiltä. Hän palasi Suomeen kesällä 1851 ja antoi Turussa ääninäytteen viulisti Andreas Gehrmannin konsertissa (ÅU 12.8.1851; ÅT 15.8.1851) Jo muutamaa viikkoa myöhemmin järjestyi yksinlaulukonsertti Turkuun (ÅT 5.9.1851)

Jaquette Mallénin toinen oma konsertti Turussa pidettiin joulukuussa (ÅU 25.11.1851). Helmikuussa 1852 hän piti kaksi konserttia Helsingissä. (HT 7.2.1852; FAT 11.2.1852). Toukokuuksi mainostettiin Turussa jäähyväiskonserttia, sillä Mallénin oli tarkoitus lähteä Pariisiin opiskelemaan (ÅT 18.5.1852). 

Uituaan Turun (?) Heikkilässä Jaquette Mallén vilustui ja tuli rammaksi. Kahden vuoden ajan yritetyt hoidot eivät auttaneet ja hän kuoli 23-vuotiaana Tukholmassa 28.10.1855. (ÅT 19.11.1855)

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1831-1834

Kapina Varsovassa tuli suomalaisten sanomalehtien lukijoiden tietoon tammikuussa 1831. Myös suomeksi.[1] Kerrottiin myös, kun Pietarissa 18.10.1831 oli "juhlallisesti veisattu kiitosta Jumalalle, Varsovan kaupunnin voitosta ja Puolan sodan onnellisesta lopusta".[2] Mitään vastaavaa ei sanomalehtien ja Turun tuomiokapitulin kiertokirjeiden perusteella järjestetty Suomessa. Päätökseen on voinut vaikuttaa maassa kiertänyt tappava kolora, mutta kuten Nikolai I:n lasten osalta jo todettiin: kiitosjumalanpalvelusten järjestäminen evlut-kirkoissa ei ollut johdonmukaista.

Statskalender 1833

Sekä almanakoissa että valtiokalentereissa oli keisarillisen perheen syntymä- ja nimipäivät, joiden vietosta näiltä vuosilta on tietoja Helsingistä. Siellä Zachris Topelius kirjoitti  päiväkirjaansa Ja 18.12.1832: "Aha! det var ju illumination om afton för Keisarns namsdag – då var jag ute, och stod på universitetsbron med förnöjelse betraktande de flammande och hväsande mareschallerne – Univ. huset såg rätt vackert ut på afstånd". Merkinnässään 29.4.1833 "gick ut för att se den präktiga illumination som var anstäld " ei mainitse juhlavalaistuksen syytä, joka oli kruununperijän syntymäpäivä. Vain muutama päivä myöhemmin 3.5.1833: " blef af Fältmusik narrad till torget – om afton war illumination efter det var Kejsarinnans namnsdag" [8]. Nikolain nimipäivänä 18.12.1833 Helsingissä pidettiin noin 400 juhlijan assemblee Seurahuoneella ja kaupungissa oli juhlavalaistus.[3] Topelius oli tuolloin jo kotimatkalla joulunviettoon.

Wikimedia

Valtakunnallinen kiitosjumalanpalveluspäivä järjestettiin kruununperijän täysi-ikäisyyden johdosta kesällä 1834, vaikka Aleksanterin syntymäpäivä oli ollut jo huhtikuun lopussa.[4] Helsingissä juhlapäivä oli 16.6.1834 ja ohjelmaa järjestettiin ainakin yliopistolla.[5] Turussa kiitosjumalanpalvelus pidettiin 21.6.1834. [6] Hämeenlinnassa juhlittiin juhannuspäivänä tykinlaukausten säestyksellä.[7]

Topeliuksen päiväkirjoissa seuraavina vuosina juhlavalaistukset keisarin ja keisarinnan nimipäivinä sekä vallanperijän nimi- ja syntymäpäivinä vaikuttavat säännöllisiltä. Helsingissä  Kotona olleessaan hän ei mainitse keisarillisia merkkipäiviä.[8]

1834, toukokuu: 3. Lördag skall kantänka firas såsom jour du nomme du l’emperatrice Alexandra [...] Hem kl. nära 10, men genast derpå vandrade jag ut för att, om möjligt practisera mig in i Ryska kyrkan och sålunda få se deras dårskaper. Himlen war molnhöljd och luften utomordentligt warm – Skaror af pöbel struko allestädes omkring i hundradetal – Efter twenne promenader till kyrkan ledsnade jag och återvände till vår ringa boning. 

1835, huhtikuu: d. 29 Aprill Onsdag. I dag låddes wara Prassnik, nemligen Thronföljarens födelsedag. Derföre war Academien sluten och om aftonen illumination. [...] Besåg illumination. Studenterna woro galna nu som wanligt. 

1836, huhtikuu: 29. Fredag. Thronföljarns födelsedag och derföre alla lectioner inhiberade. – Om aftonen stor Illumination och Musik på torgen, men jag satt hemma och wisste ej af alltsammans.

1836, toukokuu: 3. Tisdag. Hennes Majestäts Kejsarinnans namnsdag, i anledning hwaraf bal gafs på aftonen samt illumination och musik på torgen. – Balen war föga besökt; de förnäma hade, för att wisa sin patriotism utan att nödgas biwista en mera blandad societé, samlats på stort Caffé hos Geheime-Rådet Falck. – Promenad med kamrater på torget, afhörde den ömkliga musiken och besåg den variabla folkmassa som hwimlade på torget. Elfwings förtjusning och Staudingers träaktiga: »går an, går an.» 

1836, syyskuu:  11. Söndag. [...] Samma dag war Alexanders dag, hwilken pligtskyldigast firades med musik och illumination. – Jag wandrade på torgen, der war variabelt folk. – Det roade mig föga.

1837, toukokuu: 3. Onsdag Alexandra, le jour de nomme de sa majesté imperial. – Denna högtideliga dag firades på aftonquisten med en trädkarl hos brodren Jurwelius. Suum cuique. – I staden war illumination hwilken wi, efter en promenad åt Ulrikasborg, togo i betraktande. Tallösa skaror af blandad qualité hwimlade på gatorna, och rik fångst war för några att hoppas. Bland dessa några war äfven »das kümmert mich» som oförskräckt i spetsen för en brokig rad gjorde sin angenäma promenad. –

1838, syyskuu: 29. Söndag. [...] Plötsligen skildes wi i trängseln, ty war Illumination och ohyggligt mycket folk i farten. 

1838, toukokuu: 3. Thorsdag. [...] Undertiden var en vacker illumination och mycket folk i rörelse; hvarföre sedan förtretad att ej ha sluppit ut.

1839, huhtikuu: 29 Måndag. [...] I quäll är Illumination och alla damerna gå ut för att se spektaklet .... Mycket folk i rörelse. Men det är kallt och flickorna frysa.

1839, toukokuu: 3. Fredag. [...] Länge förut promenerade jag omkring för att bese en ny och futtig illumination. Folkrörelsen var det enda roliga, Emelie såg jag ochså, men förlorade henne ur sigte medan jag hörde Westerlund berömma henne.

1839, syyskuu: 11. Onsdag. [...] I dag är stor flaggning på alla örlogsmän och stor illumination för Alexander. – August – promenade med Wilh. Essen – musik på alla torg – grupper i mängd – blandade societéer – ändtligen souper hos Schulin .... och träffar Grönbladena. 

1839, joulukuu: 18. Onsdag. [...] Für mich!  – Thesleff ger stor bal – torgen illumineras, som ser skralt ut vid fullmånans sken – men ute är så ljust att man kan hitta en knappnål på torget, och den bjertaste aftonrodnad förgyller ännu dertill vandrarnes näsor. Utanför våra fönster slogos ochså en rad marechaller med blåsten.

Lähteet:

[1] Oulun Wiikko-Sanomia 29.01.1831 no 4; Oulun Wiikko-Sanomia 19.02.1831 no 7; Turun Wiikko-Sanomat 05.03.1831 no 9; Turun Wiikko-Sanomat 12.03.1831 no 10; Oulun Wiikko-Sanomia 12.03.1831 no 10; Turun Wiikko-Sanomat 19.03.1831 no 11; Turun Wiikko-Sanomat 26.03.1831 no 12; Turun Wiikko-Sanomat 23.04.1831 no 16; Turun Wiikko-Sanomat 07.05.1831 no 18; Turun Wiikko-Sanomat 14.05.1831 no 19; Oulun Wiikko-Sanomia 21.05.1831 no 20; Turun Wiikko-Sanomat 21.05.1831 no 20; Turun Wiikko-Sanomat 28.05.1831 no 21; Turun Wiikko-Sanomat 11.06.1831 no 23; Turun Wiikko-Sanomat 18.06.1831 no 24; Turun Wiikko-Sanomat 25.06.1831 no 25; Oulun Wiikko-Sanomia 09.07.1831 no 27; Oulun Wiikko-Sanomia 23.07.1831 no 29; Oulun Wiikko-Sanomia 01.10.1831 no 39; Turun Wiikko-Sanomat 05.11.1831 no 44

[2] Oulun Wiikko-Sanomia 12.11.1831 no 45

[3] Helsingfors Morgonblad 20.12.1833 no 96; Helsingfors Tidningar 21.12.1833 no 102

[4] ÅCB VII:655; BCB 43 (4.6.1834)

[5] Finlands Allmänna Tidning 17.06.1834 no 137

[6] Åbo Underrättelser 21.06.1834 no 48

[7] Finlands Allmänna Tidning 30.06.1834 no 147

[8] Zachris Topelius dagböcker, topelius.sls.fi