Lokakuun alkupuoli

29.9.

• Miten rakkauskirjeitä päätyy arkistoon. Tukholman kaupunginarkistossa hienoja esityksiä. Olisipa Suomessa resursseja arkistopedaan.

1.10.

• Kun kirjoitetaan totta, mutta ei koko totuutta. Malliesimerkki lähdekritiikin harjoitteluun. [Lähde: Kansli-dagbok från Turkiet. Karolinska krigares dagböcker jämte andra samtida skrifter / 4. ]

2.10.

• Innostuisikohan joku keräämään Suomen säähavainnot 1700-luvulta? [Innoituksena amerikkalaisen twiitti sikäläisestä projektista, mutta kotimainen on pyörinyt mielessä jo kauan.]
• Jokelan tärkkelystehtaan (Tuusula) työasu naisille 1900-luvun alussa. Onkohan käyttäjien mielipiteitä säilynyt missään muistitietoarkistossa?

3.10.

• Kiitos @KirsiMariaH hyvästä esityksestä Muinaismuistoyhdistyksen tilaisuudessa. Erityisesti esimerkki aineiston anonymisoinnin käytännöstä valaiseva.
• [Turun museokeskus julkaisi Flickrissä "Taideopiskelijoiden näytteitä 1769-1866"] "All rights reserved" sillä tokihan vuonna 1866 taiteilleen kuolemasta voi olla alle 70 vuotta. FYI: Tekijänoikeusneuvoston 2017 tulkinnan perusteella tekijänoikeuksista vapaiden teosten mekaanisella toisintamisella ei voi jatkaa tekijäoikeuden suojaa tai luoda uutta suojaa.

5.10.

• Kodin laitosta vieraita varten on ollut viime aikoina puhetta. Enää ei taida kukaan vaihtaa kuitenkaan hiekkoja sylkyastiaan, kuten opettajapapin perheessä 1861.

• Ylioppilasmatrikkelista @helsinkiuni on näköjään poistettu palautelomake. Ymmärrettävää, kun ei enää päivittäjää. Mutta sääli, sillä oli osallistavimpia kulttuuriperintösivustoja.

6.10.

• Pikkasen kaipasin selostusta, mutta otsikon mukaisesti... Stunning aerial shots of India's prehistoric art - BBC News
• Who do you think you are -tyylillä tukhomalainen poika vierailee sukunsa juurilla Tornionlaaksossa. Voisi toimia Suomessakin. [Tornionjokilaaksosta UR Skola -sivustolla vielä parempi ohjelma on Lagom mycket finskt sarjan toinen jakso Gränsen. Sarjan eka osa metsäsuomalaisista tökki, mutta kaksi viimeistäkin katsoin mielelläni.]
• Koululaisille tehdyt ohjelmat ovat toisinaan aika kaukana historiantutkimuksen tuloksista. [Kuva UR Skola -sivuston ohjelmasta Fatta historia]

7.10.

• Keskeytän Meinanderin Suomen historian tavauksen (ks. blogini) ja lähden @kaupunginmuseo katsomaan, mitä #hack4FI on saanut aikaan.
• Vahva aloitus #hack4FI. Valokuva yhdistyy Helsingin maamerkkiin, josta haetaan @HRInfoshare dataa ja tehdään @Finnafi haku.
• Yhdeltä mieheltä modatut Marskit ja väritetyt @GKmuseo kuvat 
• Tämä ryhmä on tutkinut ja visualisoinut Lucina Hagmanin taloa Helsingissä 

• Esillä prototyyppi, joka vie Signe Branderin kaupungin hajuun, jotka hämäävästi on metsä. [Oikeasti yhdellä sierailmella piti haistaa teetä ja toisella katkarapu.]

• Rakennuspiirrustuksista ja valokuvista 3D-malli. Käynnissä oleva projekti Aalto-yliopistossa. 
• Wikidocumentaries (käynnissä oleva kehitysprojekti) on harjoitellut Säkylän yhdellä talolla ja @Kansallisarkist aineistoilla. Esittämässä @susannaanas ja @TomiAhoranta
• Interaktiivinen kierros Helsinkiin testattavissa, näyttää hauskalta http://www.timetraveller.club/
• Tapoja ei ole ollut lapsilla sataan vuoteen.

8.10.

• Värivalokuvat Viipurista "kaikkien katsottavaksi" Ei, vaan CC-lisenssillä KÄYTETTÄVÄKSI. Kerrankin ja silti jätetään uutisoinnissa epäselväksi.
• Peruuntuneen luennon sijaan kakkoskäynti @amoskonst. Harmaa arkipäivä ennen kolmea, edelleen pieni jonotus kassalle.
• Poislähtiessä @amoskonst narikkajonossa Matti Vanhanen naisseuralaisen kanssa. Olisiko kuva kelvannut Seiskalle?

9.10.

• Lastenlehden kansia 100 vuotta sitten. "Kaksi valkokaartilaista" 8/2018 ja "Pieni suojeluskuntalainen" 3/1919

• [Jatkoin Pääskysten parissa, kevyemmin]

• Soveltaakseni #hack4fi oppeja kokeilin Algorithmian automaagista väritystä lempparikuvaani. Alempi puolikas OK, vaikka ruoho ei ole ruotsalaisen väristä. (Eikä se ollut kenialaisen väristä hackin Gallen-Kallelan otoksissa.)

10.10.

• Hei @NatLibFi , miksi digitoiduista lehdistänne puuttuvat Om konsten att rätt behaga (1782), Angenäma Sjelfswåld (1783) ja Allmän Litteratur-Tidning (1803)? [Vastaus "Hei, valitettavasti vain Angenäma Sjelfswåld (1783) löytyy meiltä lainattavana" tuntui ensin kysymyksen pointin ohittavana, mutta ilmeisesti kyse on klassisesta keissistä "olemme digitoineet sen mitä meillä on, emmekä "kaikkea", vaikka niin joka välissä väitämme"]

12.10.

• Miksi näyttelyt isoissa museoissa vaihtuvat yhtäaikaa? Vai tuntuuko se vain siltä? @DesignmuseoFI @HAMHelsinki @NatMuseum_FI
• Matkakertomus Porvoosta 1847

• Lukia vs. lukija (vrt. haltia ja haltija)

• Kyllä minä sen vielä ymmärrän, ettei Kansallisarkisto reagoi twiitti-valituksiini, mutta eikö tiedotteen perusteella tehtyihin kysymyksiin voisi vastata päivässä? [FB:ssä oli lyhenetty versio tiedotteesta
  Kansallisarkiston suurin digitoinnin kumppanuusprojekti alkaa – tuloksena 5 miljoonaa tiedostoa väestöhistoriallista aineistoa, jossa siinäkin on epämääräinen toteamus "Kumppanuusyhteistyön luonteesta johtuen digitaaliset tiedostot saadaan Kansallisarkiston Digitaaliarkistoon tutkijoiden käyttöön viiveellä."]

Johan Virkajärvi (1812-1859)

Jämsässä Virkajärven talollisen ja lautamiehen Matts Johanssonin 27.5.1816 syntynyt poika Johan, joka kuoli samassa talossa 15.8.1859, sai Suomettareen 10.2.1860 pitkän ja hienon muistokirjoituksen, joka hieman lyhennettynä kuuluu näin:

...Ko'oltansa oli hän liian pieni, ja jäsenensä heikot kuin hyttysellä, ja terveydenlahjatkin samaa laatua; vaan nero ja yhteis-henki sitä ylevämpi. Käytöksissänsä oli hän kaikkia kohtaan lempeä ja avullinen, puheissansa tasainen, luja ja rehellinen, jota anasti hänelle arvon kaikilta ymmärtäväisiltä, ehkä ei sitä ensinkään etsinyt; kaikki toimensa ja ahkeroimisensa olivat aina rakkauden, tyytyväisyyden ja kärsivällisyyden haarniskalla varustettu.

Jo nuoruudessansa oli hankkinut itsellensä oivallisen kirjaston, ja sen avulla "vaan kotona" oppinut kirjoittamaan, lukua laskemaan y. m. m., olipa tottunut koko paikka-kunnan kuuluisimmaksi violin-soittajaksikin ja kansan-lauluin laulajaksi, joihin kaikkiin opetti myöskin nuoremmat veljensä Matin ja Gustaan, ynnä monta muuta nuorukaista johdatti hän opin ja tiedon alulle ja sivistyksen polulle. Kaikissa Jämsän kuin myös useissa ulkoseura-kuntienkin herras-säätyisten häissä ja tanhuissa oli näiden veljesten antamat soiton-säveleet tunnetut ja ihaillut. Samoinpa talon-poikaistenkin sekä ilo- että murheseurat saivat tämän vainajan läsnäolosta sivistyneemmän muodon kuin muuten tavallisesti ja kaikissa seuroissa olikin hänen pää-tarkoituksensa ja huolensa silittää tietä sivistykselle, juoppouden ja raakuuden pois-raivaamisella, sekä sanan että esi-merkin kautta. Kasvakoon sivistys edelleenkin totiseksi valistukseksi, ja säilyköön tämän vainajan ahkeroiminen ijäti Jämsäläisten muistossa!

Virka-järven talo, jossa hän syntyi, kasvoi ja yli 20:nen vuoden isännyyttä piti, on Jämsän kirkolta 5 nykyistä virstaa Helsinkiin menevän maantien varrella Alho-järven ja pienen Virka-järven välissä vähäisen kallion kupeella, aivan kauniilla paikalla. Että ahkeroimisensa talouden toimissa edistyi hitaasti, niinkuin jo sanoimme, ei ole hänelle viaksi luettava. Jo nuoruuden ijästä alkain sai hän uhrata kaiken voimansa, neronsa ja ahkeruutensa syntymä-majansa kohdallaan pysyttämisiksi, ett'ei jo ennen aikojaan olisi vieraan omistajan käsiin joutunut. Isänsä kuoltua sai hän talon jotenkin hävinneenä, rapistuneena ja velkauntuneena, ja ilman sitä vanhuksia ja setä-miehiä y. m. talon rasituksena, kahdelle veljelle ja yhdelle sisarelle osuutensa suoritettavana. Näistä syistä todella näytti koko tulevaisuuden toivot hyvin hämäräisiltä. Joku vuosi jälkeen päin löi ukkosen ilma kuoliaaksi paimenen ja paraan osan koko talon karjasta! Vaan suuremmissakaan vastahakoisuuksissa ei hän väsynyt, kantoi vaan kuormansa kärsivällisyydellä, ja kohteli kaikkia lähimmäistänsä ilolla ja tyytyväisyydellä. Vaikka Johan Virkajärvi vietti naimatointa elämää 3/4 osaa isännyys-ajastansa, niin ei sentähden missään paikassa näkynyt epä-järjestystä; koko taloudessa sekä ulkona että sisällä loisti siivo ja puhtaus niinkuin olis aina juhla ollut. Koko tämän ajan hoiti emännyyttä äiti-puoli, molemmat veljet myös olivat kotona, joita kaikkia ynnä palkollisia kohteli vainaja erinomaisella lemmellä ja rakkaudella, ja koko perheen kasvoilla loisti aina ilo ja tyytyväisyys. Laulanto, leikki ja kauno-puheet, olivat perheen joka-päiväiset huvitukset, jonka ohessa työn tekokin sujui helposti ja joutusasti. Väkeviä juomia ei pidetty koko taloudessa ensinkään.

Kaikki asuin-huoneet rakensi vainaja uudesta. Navetat, tallit y. m. ulko-huoneita osiksi uudesta ja osiksi vanhoista aivan uudelle paikalle. Hänellä oli myöskin neroa ja rohkeutta parantamaan maansa viljelystä, jonka muutti seitsen-jakoiseen vuoro-viljelykseen. Hän oli toinen niistä, jotka koko sillä puoli-kunnalla rohkeni päästää Skotlannin auran peltojansa "pilaamaan", niinkuin sitä ensi alussa joka haaralta huudettiin, vaan nämäkään hätä-huudot eivät häntä peljättäneet, hän antoi vaan koto-tekoisen auran tehdä tuhojansa ja pianpa naapurin-miestenkin karsaus katosi, ja suut souteli toista suuntaa, aurat voitti arvonsa, joita nyt jo on tiedostamme 10 Jämsän peltoja piirtämässä.

Muistaakseni v. 1852 osti hän samaa taloa yhden osan, joka lisäsi paljon huolta ja kuluja. Tästä ostosta päätti taas pian jokainen hänen peri-katonsa välttämättömäksi, vaan urhoollisuutensa ja luotettava rehellisyytensä esti hänen pulaan joutumasta. Tulot lisääntyivät vuosi vuodelta ja velka sitä myöten rupesi vähentymään pitkillä askeleilla. Jos elämän lanka olis ollut jota kuta vuotta pisempi, niin olis talouden toimista ollut hyvä perä toivossa; vaan mikä häneltä jäi kesken, päättäkööt jälkeen-jääneet. Vasta sitten kuin vainajamme oli saanut talonsa raketuksi, maan-viljelyksen peratuksi ja muut kohdat oikiaan järjestykseensä, joutui hän avio-liittoon hyvin kasvatetun, ihanan immen ja talon-tyttären Heta Kuussalon kanssa Kuhmaisten kappelista; jota suosiollista yhteyttä kesti vaan vajaata 5 vuotta, jonka palkinnoksi syntyi kaksi virkkua poika-lasta. 

Vähittäin muuttui vainajan kivuloisuus täydeksi sairaudeksi. Lääkärinkin apua hän kyllä koetteli, vaan kuolemaa ei nekään voineet estää. 

Joukkorahoitettu sanakirja

Ilmoituksessa Stockholms Post-tidningarissa 19.12.1743 tarjottiin mahdollisuus tilata etukäteismaksulla piispa Daniel Jusleniuksen sanakirja, jota varten hän oli jo virkamatkojensa yhteydessä tehnyt merkittävän keräystyön. Mutta piispan palkka ei riittänyt paperin ostoon?

Tilaajat eivät joutuneet pettymään ainakaan toimituksen suhteen, sillä Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus ilmestyi vuonna 1745 ja sisälsi noin 19000 hakusanaa. Tai yli 16000, jos katsoo toista verkkosivua.

Kansalliskirjaston digitoinneista en sanakirjaa tätä postausta tehdessäni löydä. Google on digitoinut jostain löytämänsä kappaleen ja sama versio on tallessa myös Internet Archivessa.

Minkä suomalaisen kirjailijan tai runoilijan kirjasta pidät enin?

Minkä suomalaisen kirjailijan tai runoilijan kirjasta pidät enin? Miksi? kysyi nimimerkki Lotta Svärd lastenlehti Pääskysen lukijoilta ja nuorten lukijoiden vastauksia julkaistiin numerossa 8/1920. Kaksi päivänsankarinkin ihailijaa on kynänsä teroittanut. (Aleksis Kiven ja useimpien alla mainittujen kirjoja löytyy digitoituina Kansalliskirjastolta ja/tai Project Gutenbergin valikoimasta.)

• Pidän Mary Markin Evan luokasta ja Vähän enemmän Eevasta. 
• En ole niitä paljon lukenut, mutta pidän sentään Väinö Katajan kirjoista; ne ovat niin kauniita, kun ne kuvastavat ihmisen iloa ja surua. 
• Pidän paljon Kiannon »Turjanlinnan satukirjasta». Se on mielestäni Suomen lasten paras kirja. Siinä on enemmän hauskuutta, kuin esim. »Kiljus» kirjoissa. 
• Arvid Lydeckenin kirjoista pidän hyvin paljon. Varsinkin kirjasta »Kotoislla rannoilla».
• Juhani Ahon ja Jalmari Finnen. Sillä kun niitä luet, niin ei kärsi syödäkkään, kun posket käy naurusta helläksi.
• Sakari Topeliuksen Luonnonkirjasta. Sillä se on oikea lasten luettava. Myöskin Aleksis Kiven »Seitsemästä veljeksestä», sillä se on niin hyvin laadittu. 
• Pidän eniten Elias Lönnrotin Kalevala teoksesta siksi, että siinä on hauskasti kerrottu suomalaisista pakanuuden ajalla. 
• Hilja Haahden »Kesätoverit» on ja pysyy sydämeni parhaalla kunniapaikalla! Ihailen sitä niin äärettömästi sentähden, kun hän niin kauniisti ymmärtää kertoa merestä, siitä, jonka pauhu on minulle soittoakin suloisempi ja tutumpi.
• Pietari Päivärinnan, sillä hänen kirjansa ovat niin supi-suomalaisia. Ja toisinaan hyvin lystikkäitäkin.
• Anni Svanin. Kun saa käsiinsä jonkun hänen nuorisokirjoistaan, sellaisen kuin Iris rukka tai Tottisalmen perillinen, ei saa ennen rauhaa, kuin on sen kannesta kanteen »ahminut». 
• Osmo Iisalon kirjoista. — Hän luo kertomansa asiat niin mielenkiintoisen elävästi esille, aivan kuin saisi olla itse mukana sitä lukiessa.
• Marja Salmelan »Pohjavirtoja». Ellei »Lotta Svärd» ole sitä lukenut, niin lukaseppa se, siinä on muutamia elämäntotuuksia, joihin kannattaa syventyä.
• Pidän eniten Hilja Haahden ja Helmi Krohnin kirjoista. Edellisen kirjat ovat vakavahenkisiä ja kauniita. Jälkimäisen elämäkeirat ovat parhaita, mitä nuorisolle voi antaa.
• Pidän eniten Selma Anttilan kirjasta »Työn kourissa». — Kuvataanhan siinä ihmisten alituista taistelua elämänsä ja olemassa-olonsa puolesta. — Onhan siinä kuvattu, kuinka juuri työstä ihminen löytää todellisen onnensa. — Kuinka pidinkään tuosta puhtaasta, jalosta sydämestä, joka kaikkensa uhrasi, mutta joka ei voinut kestää toiveittensa särkymistä. 
• Koskenniemen »Kootut runot» ovat parasta luettavaa, mitä tiedän! Noissa iki-ihanissa runoissa ihminen elää aina uudeksi itsensä, ja siksi niihin lauluihin ei voi kyllästyäkään koskaan! 
• En ihaile ketään suomalaista kirjailijaa niinkuin Johannes Linnankoskea. Hänen kirjoissaan on niin paljon tunnelmaa ja kauneista luonnonkuvauksista huomaa hänen rakkautensa Suomen maahan. 
• Minun »lemmikkejäni» ovat täällä Suomessa — Hilja Haahti— kirjailijoista. Kai olet lukenut hänen teoksiaan? Runoilijoista vain yksi kohoaa yläpuolelle muiden minun silmissäni — Eino Leino! — Hänen runonsa tekevät minuun niin valtavan vaikutuksen. Paljon pidän myös Larin Kyöstin ja Onervan runoista.
• Pidän eniten Jalmari Finnen kirjoista. Hän esittää kirjoissansa hyvin huvittavia tapahtumia. 
• Juhani Ahon kirjoista, varsinkin »Papin rouva» on mieleisimpiäni kauniin kielensä, erinomaisten luonnonkuvaustensa ja sen puhtaan realismin tähden, jota hän kirjoissaan yleensä kuvaa. 
• Finnen kirjoittamista kirjoista pidän enin, sillä ne ovat hyvin lystikkäitä. 
• Jos »Vänrikin» vertaista etsit sie,
  sun toivosi luullaksein turha lie,
  sehän Suomemme runojen helmi on,
  tuo muinaisaarteemme verraton.
  Mä luulen, on sullekin kallis tuo,
  joka nimellesi runojen hehkun suo:
  joka urhoista ylväiltä tarinoi,
  sekä naiselle kunniaa luoda voi.
  Sä löydätkö vertaista Schwerinin
  tahi rohkean kenraali Sandelsin.
• Missä tykit jyskää ja salamoi, siell' Döbelnin ääni tyynenä soi. Kas, siinäpä mestariteos on ja runoaarteemine voittamaton! 
• Z. Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Ne ovat ihania! Olen lukenut ne jo kolmeen kertaan, enkä koskaan tule niihin kyllästymään. Niissä kuvataan niin selvästi ja kauniisti suomalaisten urhoutta ja isänmaan rakkautta. 
• Aleksis Kivestä, sillä hänen kirjoissaan kerrotaan sekä hyvistä että huonoista puolista. 
• Suomalaisten kirjailijoitten teoksista on hauskin Anni Swan'in »Iris-rukka», sillä siinä ei ole mitään »väsyttävää» lukemista. 
• Arvid Lydecken on mielestäni paras kirjailija koko Suomessa. Sillä hän kirjottaa aina pojille. 
• Iivo Härkösen, sillä tunnen hänet ja sitäpaitsi hän on serkkuni. 

Kuva-ainekset: A Child's Garden of Verses, Liitto : Suomen kaunokirjailijaliiton albumi no 3/1904

Unohtunut kuningasvierailu

Kustaa IV Aadolf -keissin jälkeen ei pitäisi enää yllättyä siitä, että kuninkaiden käyntejä Suomessa ei näy kirjallisuudessa, mutta ilmeisesti olen keskimääräistä kuningasmielisempi. Kun Åbo Tidningistä tuli jonkun haun perusteella esiin (Porthanin?) artikkeli Om K. Christian I:s Resa til Finland (2.8.&9.8.1800), jaksoin nimittäin ihmettyä siitä, ettei Wikipedian suomenkielisessä artikkelissa ollut käynnistä mitään mainintaa.

Ei siitä kovin paljon kerrottavaa olekaan, eikä Porthankaan lähde arvuuttelemaan, mitä Kristian on korkeintaan kuukauden aikana ehtinyt nähdä ja kokea. Itse uskallan olettaa, että Turussa on tullut vietettyä lähes koko aika.

Vadstenan kronikan mukaan (DF3201) kuningas Kristian lähti laivalla Tukholmasta Suomeen "monien valtakunnan valtaneuvosten ja ritarien kanssa" joko vähän ennen juhannusta tai vasta 2.7.1463. Joko 14.7. tai 21.7. (riippuen kirjurin käyttämästä pyhimyskalenterista) Turun linnassa pidettiin kuninkaan johdolla käräjät. Paikalla ilmeisesti oli Kokemäen kihlakunnan tuomari, joten koko pitäjä oli näin vain yhden asteen etäisyydellä kuninkaasta (DF 3203)!

Kuningas kuittasi Turun linnassa 26.7. saamansa rahasumman (DF3208). Vadstenan kronikan mukaan hän palasi Suomesta Tukholmaan 10.8. Kuninkaan Tukholmasta 26.8. linnanvoudille kirjoittaman mukaan hän oli ollut Suomessa hoitamassa valtakunnan asioita (DF3210). Muutama päivä myöhemmin hän kirjoitti paaville ja selitti Suomessa käynnin liittyneen sodankäyntiin eli alueensa puolustamiseen vääräuskoisilta venäläisiltä (DF3211).

Vadstenan kronikassa mainitaan, että kuninkaan seurueeseen kuului Linköpingin piispa Kettil. Tämän hiippa antanee parhaan käytettävissä olevan käsityksen loistosta, jota jotkut turkulaiset ovat voineet keskikesällä 1463 todistaa.

Kuvat: Wikimedia Commons ja Historiska museet (CC-BY)

Kokeilin asiallista palautteenantoa

Aloitin aamuisen tekstini vinoilemalla Museoviraston puuttellisilla luettelointitiedoilla, mutta kun teksti meni tänä aamuna ulos tuli mieleen - vaihteen vuoksi - kokeilla asiallistakin palautteenantoa.

Finnassa on, kuten kuvasta näkyy, kommentointimahdollisuus, mutta tuntui suoraviivaisemmalta painaa "Ota yhteyttä" painiketta. Siitä aukesi yksinkertainen lomake, johon syötin spostiosoitteeni ja asiani.

Suureksi yllätyksekseni sain vastauksen jo iltapäivällä.

Valitettavasti Museoviraston digitointihankkeen tutkija on vuonna 2009 luetteloinut ko. kuvan puutteellisilla henkilötiedoilla. Nanguroshin henkilötiedot itse asiassa lukevat ko. käyntikorttikuvan kääntöpuolella (ks. alla), joten en itse asiassa ymmärrä sitä, miksi ko. tutkija ei ole kirjannut ko. tietoja kuvan aiheen toimija-tietoihin. Kyseessä on pakko olla jokin inhimillinen virhe luetteloinnin yhteydessä.

Väitteen varmentamiseksi viestiin oli tosiaan liitetty kuva valokuvan taustapuolesta. Vaikka korjauspyyntöni oli siis aiheellinen, muutosta ei pikaisesti luvattu.

Museoviraston kokoelmahallintajärjestelmä on vaihtumassa, joten valitettavasti emme voi tällä hetkellä päivittää kuvien kuvailutietoja. Teemme muutokset (korjaukset ja täydennykset) heti kun uusi järjestelmä on toiminnassa (viimeistään alkuvuodesta 2019).

Mutta tästäkin tuloksesta rohkaistuneena taidan seuraavaksi viestiä Aalto-yliopiston arkistoon, että tässä ja tässä kuvassa lukee ihan selvästi "Heikkilä, Vekaraniemi, Rautalampi", joten tiedon voisi lisätä kuvailukenttäänkin. Kyseiset kuvat ovat osa viime viikolla avattua lähes 500 piirroksen settiä, josta kaikki kaverini kuulivat minua ennen. Mutta, jos sinä lukijani et vielä tiedä, niin joukossa on hienoja piirroksia keskiaikaisista kirkoista ja muutamista muista rakennuksista ja jopa muutamasta hautakivestä.

Lisäksi jo kuukausia sitten Aalto-yliopiston arkisto avasi Finnassa vastaavia, joista vanhimpia saa vapaasti käyttää. Meni tuolloin täysin ohi ja jos vain muistan palaan aineistoon Helsingin näkökulmasta.

Nanguroshi (myöh. Eva Maria)

Museoviraston julkisen luetteloinnin mukaan yllä olevassa Charles Riisin ottamassa valokuvassa on "lähetyssaarnaaja Pietari Kurvinen perheineen" toimijoina "Kurvinen Pietari" ja "Kurvinen Wilhelmina". Yhtenä aiheena on "afrikkalaiset", mutta minusta toimijaksi olisi voitu merkitä myös vasemmalla istuvan Nanguroshin.

Nanguroshi oli päätynyt Afrikassa lähetyssaarnaajana toimineen Kurvisen perheeseen noin 8-vuotiaana vuonna 1871. Kurvisen tiedon mukaan hänet "Najuman väki oli ryöstänyt Owambo-kansan Ombondja-nimisestä kansalahosta". "Viimeinen muisto äidistään oli tyttösellä se, että äiti ryöstöiltana neuvoi lapsiaan pakenemaan pensaikkoon luvaten itse seurata perässä. Sen jälkeen hän ei enään äitiään nähnyt, sillä pensaikkoon ei äiti koskaan päässvt, vaan ryöstäjä sieltä lapset korjasi." Suomen lähetyssanomien lukijoille Nanguroshi esiteltiin toukokuussa 1872:

Kurvisen rouva opettaa vähästä pikku lasta, nimeltä Nanguroshia. Hänestä kirjottaa saarnaaja: "hän on sydäntä ilahuttava sievä lapsi ja oppii sukkelasti yhtä ja toista, mutta usein on hän sangen nurjaki. Hänen pieni sydämensä kuitenki näyttää sanalle, erittäin Jesus nimelle avauntuvan, niin että hänestä on toivomme hyvä. Hän osaa jo tavata abc-kirjasta. Hänelle olemme opettaneet laulua ja pienen iltarukouksen."

Maaliskuun lopussa 1872 Kurvinen kirjoitti, että "Tämän viimeisen kuun 21 p. saimme Nayumalta Nangoroshille pikkukumppanin, noin 3 vuotisen sodassa Ewaresta ryöstetyn lapsen." Nayuma oli paikallinen päällikkö tai kuningas. Samassa kirjeessä kuvataan matkaa, jolle Kurvinen otti Nangoroshin mukaan, "kuin kaikki miespuoli viime sodan aikana oli mennyt pois Nayuman nurjuutta varoen." Lapsi ei siis ollut mukana huvin tai kasvatuksen vuoksi vaan...

Se oli Jumalan ihmeellinen apu, että hän taisi härkiä, sano nyt, härkiä hihnoista vetää orjantappurapensaston läpi, missä monasti miehilleki tulee pula ja kiitävät härkäin sarvilta riuhdottuna puskiin ja pensastoihin, ovatpa härät musertaa kalutki rujuiksi. Tosin eivät orjantappura-turhilaat jättäneet meitä molempiakaan veri-haavoitta ja raamuitta.

Vuoden lopussa kirjoittamassaan raportissa Kurvinen maitsee, että "Heinäkuun 4 p. alotimme lasten kera tiilinteon (Nanguroshi ja pikku Kuweta, jonka paossa katkennut reisiluu oli jo parantunut)." Toki jatkui myös opetus ja Nanguroshi kerrotaan harjoittelevan kirjoittamista. Jouluna 1872

Pieni Nanguroshi ja Kuwetekin ihailivat viheriäisten lehtien välistä säteileviä tulitähtiä, sekä, muutamia ensimäiseen jouluyöhön kirkkautenensa kuuluvia kysymyksiä vastattuansa, saamiansa pikkulahjoja.

Kurvisen vaimon sairauden takia lähdettiin alkuvuodesta 1873 härkävankkurilla Kapkaupunkiin ja nuorempi tytöistä jätettiin toisten suomalaisten lähetyssaarnaajien luo. Myöhemmin he olivat kaikki jälleen yhdessä, mutta kun Kurviset lähtivät käymään kotimaassa, vain Nanguroshi oli mukanaan. He saapuivat Suomeen elokuussa 1875.

Erityisesti joulun tulkittiin vaikuttaneen Nanguroshiin hänelle täysin vieraassa ympäristössä kun hän alkuvuodesta 1876 pyysi saada tulla kastetuksi syntien anteeksi saamiseksi. Mitä lie tapahtunut tätä ennen, kun vuonna 1926 katsottiin tarpeelliseksi muistella, että Nanguroshi

oli jo ennättänvt pakanallisesta ympäristöstä imeä itseensä huonoja tapoja ja luonnollisesti hänen luonteessaan jo perinnönkin perustuksella oli pakanallisia taipumuksia. Kasvatusvanhemmilla oli sentähden paljon huolta hänestä. Mainitaanpa tunnottomain nimikristittvjenkin Suomessa yllyttäneen hänen huonoja taipumuksiaan.

Porvoon tuomiokapitulin luvalla kaste järjestettiin Helsingissä 9.6.1876. "Varsinkin tytön itsen tähden katsottiin parhaaksi, että kaste ei tapahtuisi lähetys-juhlapäivinä tahi julkisesti kirkossa, vaan kaikessa hiljaisuudessa, ainoastaan Toimikunnan jäsenten ja muutamien muiden lähetystoimen ystävien aikaisemmilta ja myöhemmiltä vuosilta läsnäollessa." Mutta tietenkin tapahtuneesta kerrottiin jälkikäteen julkisuuteen. Nanguroshi sai kasteessa nimen Eva Maria.

Nanguroshi/Eva Maria lähti paluumatkalle vuonna 1879 suomalaisten lähetyssaarnajien seurassa. Hän oli heistä yhden lastenhoitajana kunnes huhtikuussa 1882 meni naimisiin vuosi aiemmin kastetun miehen kanssa. Heidän lapsensa kastettiin 6.1.1883 ja oli ensimmäinen kansansa lapsikaste.

Elokuussa 1884 Nanguroshi/Eva Maria lähti etsimään äitiään tai muita sukulaisia suomalaisen lähetyssaarnaaja Weikkolinin avulla.

Kulettuamme paahtavassa auringon paisteessa kello 12 ja 1/2 asti sattui vaunumme tarttumaan puuhun tällä kapealla, mutkaisella metsätiellä. Saatuamme vaunut vähän särkyneinä onnellisesti puusta irti, väsyivät härät auringon paahteessa. Tien vieressä sattui olemaan suuri vesikaivo ja käskin sentähden riisua härät valjaista. 

Kun Eeva tuli ulos vaunuista ja katseli ympärillensä, sanoi hän: "Tämä on minun vanha kotini." Niin olikin; me olimme sattumalta siihen seisahtaneet. Eevan omaisia ei tällä paikalla enää asunut, eikä yhtään ihmistä koko talossa. Nyt Shahehua [Eevan veli, joka oli tavattu kuninkaan avustuksella] meni yksin eteenpäin ilmoittamaan Eevan äidille ja muille sukulaisille, että Nanguroshi (Eeva) oli tullut. 

Pienen ajan kuluttua palajaa Shahehua tuoden tullessaan 2 vaimo-ihmistä. Ne olivat Eevan sisaret Unehnele ja Nangombe. Ensin nuo naiset piilottelivat metsässä tirkistellen. Mutta Shahehuan heitä käskettyä he tulivat esiin, vaan istuutuivat hetkeksi maahan aivan äänettöminä. Sitten he panivat otsansa Eevman otsaa vastaan ja rupesivmat itkemään. Vedet vuosivat myös Shahehuan silmistä. Kotvasen aikaa itkettyänsä he nousivat ja veivät Eevan mennessään vanhaa äitiä tervehtimään. Mutta Shahehua jäi vaunuille. Mitenkä äidin tervehdys tapahtui, sitä en ollut näkemässä, mutta voihan tuon arvata, kun tytär oli ollut poissa pian 15 vuotta teillä tietämättömällä. He olivat luulleet Nanguroshin jo aikoja sitten kuolleeksi. 

Lähteet:
Owambo-lähetyksemme esikoinen. Suomen lähetyssanomia no 6/1876
Sanomia veljiltämme Ahrikasta. Suomen lähetyssanomia no 5/1872
Sanomia Ahrikasta. Suomen lähetyssanomia no 11/1872
Ote Lähetyssaarnaaja Kurvisen kirjeestä. Suomen lähetyssanomia no 7/1873
Suomen Lähetysseuran viidestoistakymmenes vuosikertomus. Suomen lähetyssanomia no 10/1873
Kurvisen kirja. Suomen lähetyssanomia no 11/1873
Muutama sana muistoksi lähetysystäväin rakkaudesta. Suomen lähetyssanomia no 2/1875
Sanomia Turusta 20.08.1875
Viisikymmentä vuotta sitten. Suomen lähetyssanomia no 6-7/1926
Eliakim Shaanika: A historical study of reconciliation as a challenge to the Evangelical Lutheran Church in Namibia (ELCIN) 1970 - 2010

Afrika. Lähetysalaltamme. Suomen lähetyssanomia no 2/1885

Pohjolan suurvalta, Meinanderin mukaan

Kirjan luku Pohjolan suurvalta kertoi suurvalta-ajasta yllätyksettömästi.

Tai itse asiassa yllätyin, kuin tällaisessa neutraaliin tyyliin kirjoitetussa yleiskatsauksessa oli nähty tarpeelliseksi väittää suomalaisilla ratsuväen sotilailla ollen "hyvä kunto ja taisteluintoa" 30-vuotisessa sodassa (s. 65). Rekrytointi voi sanoa olleen järjestetty "vapaaehtoispohjalta" (s. 66), mutta ei tarkoittane jokaisen lähtijän innokkuutta? Joka loppui kuin seinään kuninkaan kuolemaan?

Rehellisesti sanottuna Suomen kenraalikuvernöörin virka oli minulta unohtunut. Vaikka vahvistaa lempiteesiäni Suomen entiteetin olemassaolosta niin mukavasti. Ja asettaa Suomen rinnasteiseen asemaan Viron kanssa, vaikka Meinander kyllä ehti jo aiemmin (s. 51) huomauttaa, että Turkua isompi Riika "ei varsinaisesti kuitenkaan sijainnut Ruotsin valtakunnassa, vaan sen Baltian maakunnissa." Ja tietenkin, että "Suomi, toisin kuin nämä maakunnat, oli hallinnoltaan ja kulttuuriltaan valtakuntaan kiinteästi kuuluva osa" (s.63) Mitä nyt sai hallintoonsa ylimääräisen osan, jota ei varsinaisen Ruotsin puolella harrastettu... Äsh, tarkistin Wikipediasta. Oli kenraalikuvernöörejä Skoonessa ja Länsi-Göötanmaallakin.

Luterilainen yhtenäiskulttuuri (s. 77-82) on yhtä käsittämätön kuin ennenkin. Miksi vängätään sen olleen olemassa 1600-luvulla vedoten vain ja ainoastaan määräyksiin? Ei yhteisön kulttuuria niin luoda.

"On mainittava myös vuoden 1695 rippikirja, jonka kauneimmat sävelmät säilyivät koko valtakunnan yhteisenä kulttuuriomaisuutena 1800-luvulle saakka" (s. 79) On mainittava, että kuulin tämän jo vuonna 2011 ja selvitin jo silloin, että suomenkielinen ei ole suora käännös ruotsinkielisestä. Että sellaista yhteisyyttä.

Kielistä puheenollen, sivulla 67 on inklusiivinen väitelause "1500-luvulla Ruotsin valtakunnan pääkielet olivat ruotsi, suomi, viro ja saame". Siis vaikka Viron alueella valtaapitävät puhuivat saksaa, niin alueen valloittaneen Ruotsin valtakieliin lasketaan sen sijaan viro? Ja minkälainen pääkieli on "saame", kun (kuten alkusyksystä Tuija Laineen esityksestä opin) ruotsalaiset eivät vielä 1600-luvulla ensimmäisiä katekismuksia saamelaisille väsätessään tienneet Lapin kielistä edes sitä, että niitä on monta. Mitä ei tiedä moni mykyäänkään ja minäkin taisin oppia vasta aikuisena.

Kolmasosa luvuista ja alle kolmasosa kirjasta luettuna. Onneksi aloitin ajoissa, sillä blogitekstit hidastavat vauhtia niin, että taidan jättää loput kirjoittamatta. (Saa huokaista helpotuksesta.) Oli näistä kyllä se hyöty, että sain arkeologiasta enemmän tietävältä omaani vastaavan lausunnon kirjan ensimmäisestä luvusta.

Lisäys hetki julkaisun jälkeen. Hakiessani tuota virsikirjatekstiäni oli hakuun tarttunut myös vuodelta 2012 blogipätkä, jossa nipotin Meinanderin Suomen historiasta. Tulipa todistettua, että kirjoittaminen tästä kirjasta EI auta sen muistamista.

Ruhtinasvaltion synty, Meinanderin mukaan

Toisessa luvussa päästään Kustaa Vaasaan ja poikiinsa. Siinä missä 26.9. kuuntelemani kirjamainospodcastit tekivät Kustaasta mielenkiintoisen, tämä teksti on niin suoraviivaista ja tutun oloista, että mahdollinen uusi tieto jää huomaamatta. Eli kertaanpa kertaallen luetun ja kirjoitan jotain ylöskin.

Kiitettävästi keskiajan kuninkaat jätettiin väliin. Paula Aution käännöksenä "yksi mahtava päällepäsmäri" (s. 35) eli Bo Joninpoika Grip tulee mainituksi. Mutta päätöksistään kerrotaan vain heikon kuninkaan valinnasta, joten Gripin merkitys jää kappaleesta epäselväksi. Tarkoitus vain muistaa mahtavaksi?

Lisää värikästä kieltä Kalmarin unionin luonnissa, jossa Margareta onnistuu "kahmimaan" valtaa (s. 36). Unionin yhteydessä Norjan ja Suomen vertailu hyvä, mutta kun Norjan kohdalla todetaan, "että miltei kaikki maan merkittävät virat annettiin tanskalaisille, ruotsalaisille ja saksalaisille aristokraateille" olisi voinut todeta, ettei Suomessakaan ihan kaikkia virkoja täytetty paikallisilla.

Unionin hajoamisessa lausetta "Eivätkä tanskalaiset empineet tarvittaessa liittoutua Venäjänkään kanssa" seuraa Tukholman verilöyly (s. 39). Kappaleenvaihto olisi selkeyttänyt/oikaissut viestiä.

Meinanderin mukaan Kustaa Vaasalle oli "helppoa yllyttää Taalainmaan suurtalonpojat tanskalaisia vastaan" (s. 40). Perinteisessä kerronnassa Taalainmaan käännytys vaati hikistä hiihtoa, mutta helppoushan on aina suhteellinen käsite. (Ehkä jonkun mielestä Suomen historian lukeminen on helppoa ja hauskaa.)

Onko suola liian arkinen asia länsimaisessa sivistyksessä? Vielä keskiajan kohdalla "Kankaat olivat kieltämättä merkittävä tuontitavara, mutta tärkein oli elintarvikkeiden säilytykseen tarvittu suola" (s. 29), mutta jo 1500-luvulla Itämären alueen raaka-aineet "maksettiin kankailla, viineillä, taide-esineillä ja muilla jalostetuilla tuotteilla" (s. 43). Tuliko meistä yhtäkkiä suolan suhteen omavaraisia?

"Laajemmasta näkökulmasta katsoen nämä Itämeren ja Atlantin rannikon väliset kauppayhteydet olivat ensimmäisiä merkkejä orastavasta maailmankaupasta." (s. 43) Orastavasta Suomen sisältävästä maailmankaupastako? Eikö maailmankaupan orastuksena yleensä puhuta Silkkitiestä, jota kuljettiin jo tuhat vuotta aiemmin?

"Toisin kuin kotimaiset kruunun virkamiehet, saksalaiset eivät odottaneet työstään korvausta läänityksinä, vaan tyytyivät rahapalkkaan." (s. 48) Tyytyivät? Eikös useimmiten ole esitetty asia niin, että rahana maksaminen oli kruunulle vaikeaa ja (epävarmojen) verojen jako helpompaa?

Suomessa voudeiksi palkattiin alhaisaatelia, "mikä kertoo läheisistä yhteyksistä tavalliseen maalaisväestöön"? (s. 48) Täh? Miksi ihmeessä kruunu olisi halunnut asettaa veroja keräämään ihmisen, joka on lähellä verotettavia. Tai ainakin 1500-luvun lopulla (josta vielä jotain Olof Ångermanin ansiosta muistan) fiksuna nähtiin voutien kierrätys, jotta he eivät kaveeraisi kansan kanssa.

Taannoisessa Suomi on ruotsalainen hengessä on mielenkiintoista, että Meinander antaa Suomen vaakunalle pitkän kappaleen (s. 56-57). Samalta aukeamalta sain luvun tärkeimmän uuden faktan: Edelfeltin Poltettu kylä kuvaa nuijasotaa eikä isoavihaa, kuten olen luullut.

Aikojen alussa, Meinanderin mukaan

No niin, kirja haettu kirjastosta, lukeminen aloitettu ja ensimmäinen luku tavattu. Jossain on sanottu reflektoimisen auttavan oppimista, joten jotain sen suuntaista pitänee yrittää.

Kun aika jääkaudesta keskiajalle ahdetaan 20 tekstisivuun (käytössä 2017 pokkaripainos), ilmaisu on tiivistä. Mutta tiivistysten ystävänä tiivistän lisää: Suomeen tuli kaikki lännestä. Alkaen sulasta vedestä.

Susiluolan turhan maininnan jälkeen "varhaisimman väestön on täytynyt saapua etelästä tai kaakosta" (s. 13). Se idästä. Meinander on löytänyt tutkijoita, joiden mukaan tämä "kantaväestö" olisi puhunut uralilaista kieltä ja näin ollen "sama kieli on ollut hallitsevana Suomessa jo yli 10 000 vuotta". Ilmiselvästi olen niellyt Lari Kotilaisen esitykset sellaisenaan, sillä vaihtoehtoinen teoria tökkii. Mutta vielä pahemmin tökkii käsitteen kieli käyttö tuhansien vuosien jatkumolla. (En pidä Ylen sivuja luotettavana tietolähteenä, mutta todettakoon, että siellä "uraalilaista kantakieltä on puhuttu 6000 eKr".)

Perun sanojani, ei itä ihan olematon ole. "Suomeen on muutettu miltei kaikista ilmansuunnista, ja varsinkin etelästä ja lännestä." (s. 13) Kirjallisuuslista kertoo, että Meinander on (alunperin vuonna 2006 julkaistun) kirjan pohjana käyttänyt varsin vanhaa kirjallisuutta, joten taidan hypätä tämän kappaleen yli. Loppusyksyn/alkutalven kurssi Suomen arkeologiasta tarjonnee luotettavampaa tietoa. Mutta väittämääni teemaan liittyen Meinander on siis kirjoittanut, että ~1800 eKr "alkoi nykyisen Keski-Ruotsin alueelta maahanmuutto, joka jatkui määrältään vaihtelevana pitkälle historialliselle ajalle."

Alkukantaista maanviljelyä harjoittava kansamme oli kaukana Rooman valtakunnasta, mutta se armollisesti teki meistä joitakin muistiinpanoja ja Lounais-Suomesta on "löydetty runsaasti roomalaisia kolikoita" (s. 14-15). Jostain syystä ei kuitenkaan ole puhetta Suomesta löytyneistä bysanttilaisista kolikoista, jotka kertoivat muutamia satoja vuosia myöhemmin yhteyksistä sekä länteen että itään, jos edellisen kurssin luennon oikein ymmärsin. Eikä permiläisistä soljista.

Käsitykseni Suomen asutushistorian tutkimustuloksista on ilmeisen hämärä, sillä yllätyksenä tuli sivulla 17, että 700-luvun puolivälistä keskiajalle "Lounais-Suomesta ja Hämeestä lähti maanviljelijöitä ja kaskenraivaajia asuttamaan Itä-Suomen järviseutuja, Karjalaa ja Laatokan pohjoisrantoja." Ikäänkuin siellä ei olisi ollut "suomalaisasutusta" tätä ennen? Monipuolisempi ja yksityiskohtaisempi kuva avautuu Ninni Närväisen tekstistä.

(Ellei "suurelle yleisölle johdannoksi" kirjoitettua kirjaa vaadittaisi kurssisuoritukseen, en koskisi tähän pitkällä tikullakaan. Voin vain toivoa, että historian puolelle päästyä Meinander on osaamisalueellaan.)

Ruotsalaisten idän viikinkiretket kulkivat "Suomenlahden pohjoisrannikkoa" (s. 18)?! Eivätkä hopea-aarteista tunnettua ja saarista vapaata etelärannikkoa?

Kansanrunot "kertovat myös viikinkiajan yhteiskunnasta, aina mahtavista kyläsepistä ja kätevistä kalastusvälineistä verisiin heimosotiin ja kansanmytologiaan" (s. 19). Kriittisemmän ja analyyttisemmän katsauksen aiheesta saa Jonas Aholan artikkelista kirjassa Fibula, Fabula, Fact. The Viking Age in Finland.

Jep, kun päästään historiallisten lähteiden pariin, sisällön nieleminen kevenee huomattavasti. Alkusanojen mukaan vain välttämättömiä päivämääriä on mainittu ja vuosilukujakin on varsin vähän. Merkityksellistä on siis, että "vuonna 1300 vihittiin käyttöön kaupungin [Turun] kolmilaivainen tuomiokirkko, joka on edelleen Suomen tärkein pyhäkkö" (s. 29). Tätä voi verrata Wikipediaan, jossa "Kirkko on saatettu vihkiä käyttöön vuosien 1292 ja 1296 välillä tai 17. kesäkuuta 1300 tai 1300-luvun alussa, mahdollisesti 1309." ja kivikirkon rakennus ajoittuu sataa vuotta myöhemmäksi. Jälkimmäiseen pyysin vielä vahvistuksen asiantuntevalta tuttavalta, joka totesi, että aikaisempi puinen kirkko on voinut olla kolmilaivainen, mutta tästä ei ole säilynyt mitään todisteita.

Ruotsista "muodostettiin 1200-luvulla moninaisten sisäisten valtataisteluiden jälkeen yhden monarkin hallitsema valtio"(s. 22), mutta "suurimman osan keskiaikaa kruunu toimi lähinnä verrattain itsenäisten linnaläänien poliittisena liittona" (s.31). Ja sitten alkaa luku kaksi, ja sisältö muuttuu paremmaksi?

Sunnuntaikauppa Valkjärvellä

Valkjärveläisen kertomus Sanan-Lennättimessä 4.6.1858:

Meidän pitäjässämme, Valkjärveläiset, on hyvin laita sen puolesta että on eräs varakas mies, joka pitää köyhän tarpeeksi kaikenlaista kauppaa. Jos kellä vähemmänki rahaa olisi, niin ainahan kirkon luonta saapi mitä vaan kuki tahtoo. Sitte on pari viikkoa kuin minä mänin eräänä sununtaina kirkkoon, mutta mäellä kohtasi minua ystävä ja sanoi: "Lähdetään tuonne, niin tarinoimma ehkä monesta ajasta".

Tuohon outo vastasin: "kuinka se mahtaa olla mahdollista? Kohtaha on saarnaaika; ei sinne lasketa. Eikä meidän ole sovelias lähteä; etkös muista kuinka meidän opettajamme aina meitä varoittavat kaikista niistä kuin sapathin rikkomiseen koskee? Eikö juohdu mieleesi millä hartaudella he kokevat meitä estää kaikesta sielun sekä ruumiin vaarasta"?

Mutta hän vaan kehoitti ja minä huono-päinen jätin kirkon ja lähdin hänen keralla. Männäänpä ensin puotiin; se oli niin tavaralla täytetty kuin paras kaupungin puoti. Saarna-aika kyllä alkoi jo, mutta siinä vaan oli ostajia niin paljo ettei niitä lukea voinut, ja kaikille vaan annettiin mitä vaan kuki tahtoi. Ystäväni otti riipun rinkeliä ja läksi kammariin, ja minä perästä.

"Täällähän on hyvä tarinoida kaikista elämämme retkistä, entisistä ja nykyisistä", oli rattoisat puheensa, kuin penkille päästiin. Mutta me emme olleet ne ainoat täällä. Siellä oli jo muita meitä ennen, ja niidenpä vasta kieli liikkui: yksi haastoi yhtä toinen toista, ja tuosta tulin minäki liikutetuksi. Pantiin nyt ensin palo-viinaa, sitte me rommia otettiin; sitte tuossa haastettiin yhä ystävän keralla, josta rakkaus yleni paljo enemmäksi kuin sitä tätä ennen oli meidän välillä ollutkaan. Vihdoin kysyttiin isännältä "eikö jo ihmiset lähtene pois kirkosta"? Tuohon hän nauraen sanoi: "Joha ne lie kotonaki".

Nyt tuli kiire lähteä ystäväni kanssa pois, mutta mitäs tehdä? matta oli pitkä ja jalat kovin notkejat; pää oli raskas, kukkaro tyhjä. Lähdettiin kuitenki, käytiin hiljemmin, ja minä? minä tein virttä pitkin tietä ja linnut visertäväiset taukosivat, kun kuulivat seuraavat minun sanani: 

Nyt rupeen runon tekohon
Siitä siivo suntakista,
Joka mult' pyhän pilasi;
Sala-kaupasta sanoisin,
Jos ajuni antais myöten
Niinkuin mieleni mänisi
Luonnossani lainnehtisi.
Ken pyytää pyhänä myödä
Sais hän antaa arkipänä,
Kuin on Luoja lahjoittana
Siunannut hyvä Jumala
Pyhä-päivänpä Pyhäksi.
Pitää laarina lakinsa,
Niinkö oikeus sun opetti
La'in kautta kauheasti?
Mut se on sitä pahempi
Sekä kahta kauheampi,
Kauppa on kauhee pyhänä
Saarna-aikana pahempi;
Siin' on naiset nauramassa
Rinkeliä riiteleevät,
Liivi-vaatetta valiten,
Katsoot kaula-vaattehia.
Vielä on sitä pahempi,
Mit' on siellä sisä-puolla,
Kammarissa kaunihissa.
Siellä juovat jumalan viljan,
Syövät syntisten tavalla;
Eipä Luojasta lukua
Esivallasta pidetä,
Niinkuin antasi asetus
Lupaa tuohon luotettavaa,
Niinkuin pappi parhaallansa
Saarnas-tuolilta sanoisi:
"Mäne niemehen panemaan
Pissokkia paikallensa
Osta oltta oiva lailla
Rommi-ryyppyjä rumasti".
Niin ne rommii ryyppeleevät
Oltta ostaavat ololta
Pisteleevät pissokkia,
Kunne ilmoittaa isäntä:
"Panen puolestain minäki,
vaikka viina-vaterkkani
Tahe Tanskoja putelin:
vaterkan paan vanhemmille
Norri-kupit nuoremmille".
Sitte parvi pauhajapi
Humalassa huutelepi.
— Olis vielä virkkamista
Varsin nuorista pojista,
Kuin on parvi poikasien
Kaikki piipulla pilattu
Sikarilla sitte vielä,
Koimissa sikari heillä
Suitsuapi soitsuapi,
Suuhunsa mahorkan vielä
Suimajapi suikkihesee
Viinan päälle viskajapi,
Sitte on siivottomia
Sanoja sangen rumia
Toinen puoli suuta täynnä.
Joista sielulle enempi
Tekemistä tuonelassa.