Posetiivarit pappiloissa ja muuallakin

Muistelmassaan Keskipäivän maa (1969, s. 207) Tyyni Tuulio mainitsee kolme havaintoa posetiivareista maaseutupappiloiden pihoilla. Eipä olisi tullut mieleen moinen, joten piti hakea vahvistukseksi aikasarjaan täydennystä sekä alku- että loppupäähän sanomalehdistä, ohittaen markkinakuvaukset.

Ilmoitus-Lehti  13.8.1859: Ulkomaalaiset ovat aivan yksissä tuumin päättäneet käydä Kuopiolaisia ilahuttamassa posetiivi soitollansa oikein monen ajan edestä; ja kyllä sitä nyt jo on niin paljo kuultukin, ettei kaiketi taas moneen aikaa mieli tehne kuulemaan, sillä menneellä viikolla soi kaupunkimme kaduilla ja pihoissa näitä soittokoneita ei vähemmän kuin kolme yhtaikaa, ja parahiksi kuin nämät ennätivät kadota, palkittiin vahinko taas tällä viikolla kolmella samanlaisella    

Maila Talvio oli muistellut, että 1870-luvulla Hartolan pappilaan "kerran kevättalven päivänä ilmestyi vanha mies, italialainen posetiivinsoittaja, jolle pieni tyttö sai viedä rahan".

Satakunta 2.2.1884: Posetiivin soittajia maaseuduilla. Ennen eivät posetiivin soittajat kierrelleet paljo maaseuduilla paitsi isompain teitten varsilla. Nyt rupeaa niitäkin maankiertolaisia laajemmalle leviämään.

Tampereen Uutiset 14.10.1892: [Vilppulasta] Täälläkin näissä etäisissä maalaiskylissä kuleksii alinomaa laiskoja ja likaisia posetiivin rimputtajia, jotka inhottavalla ja korvia särkevällä rinkutuksellaan kerjäävät ja kotimaahansa lähettävät tuhansia markkoja. Heidän soittoaan ei suinkaan palkita monessakaan paikassa siitä syystä, että se olisi tuottanut jonkinlaista huvia, [...] vaan ilmestyy siinä kansamme hyväntahtoisuus

Tampereen Uutiset 17.4.1894: Kuulutettuja: Posetiivin soittaja Armani Uliwi Luigi Italiasta ja työnt. Maria Bäckman.

Maarian pappilan pihalle tuli vuoden 1896 paikkeilla Teodoro Rupponi posetiiveineen. Mies jäi Suomeen ja kuoli keväällä 1928.

Tuulion oma muisto Karkun pappilasta sijoittuu varmaankin 1800-luvun viimeisiin tai 1900-luvun ensimmäisiin vuosiin.

"Posetiivinsoittaja oli nuori poika, ja koska oli kylmä talvipäivä, hänet kutsuttiin sisälle ja toivottavasti hänelle annettiin jotakin lämmintä juotavaa tai syötävää, vaikka en varmaan muista. Suomea hän ei osannut, mutta saimme hänet ymmärtämään, kun kysyttiin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi nuorella miehenäänellään yhden ainoan sanan: Parma."

Rauman Lehti  18.8.1904: Joku päivä takaperin tuli erään talon pihaan täällä tapansa mukaan eräs italialainen "positiivari", muassaan marakatti.

Työmies  22.1.1908: Poliisi otti eilen illalla pois eräältä posetiivarilta hänen aasinsa, jota tämä oli rääkännyt. Kerrotaan posetiivarin naskalilla elukkaa pistelleen.

Aamulehti 5.6.1910: Muuttolintujen keralla ovat pienikasvuiset mustanveriset posetiivarit Suomeen saapuneet ja suhteellisen suuri "lähetys"on niitä Tampereellekin tullut vilkastuttamaan tuhruisen instrumenttinsa komeroista tulevilla soraäänillä Tapereen perin laimeata musiikkielämää. Aamusta iltaan kiertävät äijät talosta taloon, saaden lantin milloin sieltä, milloin täältä. Ei luulisi posetiivarin ammatin kannattavan, mutta kannattavan se näkyy kuitenkin.

P.S. Helsingin Sanomat kertoo, että SKS käynnistää lokakuun alussa posetiiveja ja niiden soittajia, posetiivareita, koskevan muistitietokeruun.

Kuva: Library of Congress, Wikipedia

Eräs nimenvaihto

Lemin taloon Muukka tuli kotivävyksi Matti Kaijansinkko. Hänellä oli kolme poikaa, joista keskimmäinen syntyi 10.6.1853 ja sai nimekseen Elias. Itäsuomalaiseen tapaan hänellä oli isänsä sukunimi kunnes 17-vuotiaana lähti Viipuriin kouluun (jossa muut oppilaat olivat 10 vuotta nuorempia.)

Helmi Krohn kertoo kirjassaan Kun suuret olivat pieniä. Lapsuudenmuistoja taiteilijoittemme ja kirjailijoittemme elämästä (3 p. 1949) miten Eliaksen sukunimi vaihdettiin:

"Tuskin poika oli ollut viikon verran koulussa, kun rehtori sanoi hänelle: "En mie jaksa kirjoittaa niin pitkää nimmee kuin Kaijansinkko, sie saat olla Muukka." Ja kun poika huomautti, että olisi ehkä parasta kysyä lupaa isältä, vastasi rehtori: "En mie tarvitse siu issääs tässä, mie muutan", ja sillä se oli tehty. Eikä isä pannutkaan tätä omavaltaista tekoa pahakseen, sillä kuultuaan sen hän arveli vain: "Herrat on viisaammat, kyllä hyö tietää mitä tekkööt." Ja siten pojasta tuli Elias Muukka."

Opintiensä ei jäänyt Viipuriin vaan aikanaan Elias Muukka suoritti taideopintoja Düsseldorfissa asti 1877-79. Sittemmin päässyt Kansallisbiografiaan ja Wikipediaan. Ylen uutisessa kuvia maisemamaalauksistaan.

Kuvituksena kuitenkin Daniel Nyblinin mv-valokuva Eero Järnefeltin maalauksesta Savolaisvene/ Kotirantaan marjamatkalta (1888).

P. S. Bernadottelandian nimien yleisyyksiä voi tarkistaa tilastotoimistonsa sivulla, samaan tapaan kuin Suomessa Väestörekisterikeskuksen Nimipalvelussa. Etunimistä vielä opinnäytelinkki.

• Miira Elkki: Suomalaisiksi mielletyt etunimet : nimenantajien käsityksiä ja nimenantoperusteita

Suomen sukupolvet

Tänä vuonna ilmestynyt Sosiaalinen albumi. Elämäntavat sukupolvien murroksissa vaikutti ensisilmäykseltä lähihistoriaan keskittyvältä. Mutta sisällä on Antti Häkkisen artikkeli Suomalaiset sukupolvet, elämänkulku ja historia - sukupolvesta sukupolveen, joka lähtee liikkeelle 1700-luvun alusta.

Aikaisempi aloitus ei olisi onnistunut, sillä Häkkisen materiaalina oli "kymmenen sukupolven mittaisia, 1700-luvun alusta alkavia ja nykypäivään päättyviä sukupolviketjuja Suomessa". Hän ei tarkemmin selosta miten valikoituivat "tutkimuksen noin 300 esi-isää ja -äitiä", jotka "jäljitettiin 1700-luvun alkuun asti". Ainakin aineistossa oli maantieteellinen painottuma, osa Pohjanmaalta ja osa Uudeltamaalta.

Häkkinen pyrkii etsimään kullekin sukupolvelle tyypillisiä ja tärkeitä kokemuksia. Sukupolvijako ei sisällä paljoa uutta, mutta kuitenkin jotain oivaltavaa. Artikkelistaan tiivistettynä.

"Kadon ja vihan lapset" s. 1700-1730. Väestö oli harventunut 1690-luvun nälkävuosissa, asuttiin pienissä yhteisöissä kaukana muista. Venäläismiehityksen aikana koetut kärsimykset.

"Raatajien sukupolvi" s. 1731-1760. Heidän elämänsä aikana viljelysmaata raivattiin ahkerasti ja väestö kasvoi voimakkaasti. "Elettiin kaskeamisen kulta-aikaa, jolloin noki ja hiki peitti kasvot."

"Isonjaon sukupolvi" s. 1761-1790. Pitkään jatkunut jakamisprosessi kärjisti yhteiskunnallista jakoa. Säätykierto alkoi kiihtyä. Syntyy maatyöläisten luokka.

"Sodan lapset" s. 1791-1820. "Kulkutaudeista tuli koko 1800-lukua riivannut vitsaus, joka näyttäisi jopa lyhentäneen ihmisten keskimääräistä elinikää." "Elämän epävarmuus korostui tällä sukupolvella." "Tämän sukupuolven ensimmäiset rohkeat muuttivat kokonaan elämänsuuntaansa, jättivät kotiseudun taakseen ja muuttivat kaupunkeihin."

"Torpparisukupolvi" s. 1821-1850. "Kuoleman sosiaalinen eriarvoisuus kasvoi. Työväestöön kuuluneiden vanhempien lasten elinaikaolote oli peräti kolmanneksen lyhyempi ylempiin sosiaaliryhmiin verrattuna. Talonpoikaiston ja torppareiden lapset olivat näiden kahden elinaikaodotteen välissä." "Sekä hyvässä että pahassa perheen ja suvun voima tuli näkyviin joko voimavarana tai painolastina, prestiisinä tai stigmana."

"Nälkävuosien lapset" s. 1851-1880. Nälkävuosien "vaikutuksia on edelleen kokonaisuudessaan vaikea arvioida, mutta yhteiskunnallisten arvojen ja yksilöllisten koemusten tasolla se merkitsi paljon. [...] käsitys siitä, että valtio oli velvollinen huolehtimaan kansalaisistaan, sai enemmän jalansijaa."

"Muuttajien sukupolvi" s. 1881-1910. "Alueellinen ja sosiaalinen liikkuvuus suorastaan räjähti 1800-luvun lopussa." "Hajoitti aiemmin suhteellisen kiinteän perhe- ja sukuyhteisön."

"Nationalistinen sukupolvi"/"Kansakunnan rakentajat" s. 1911-1940. "Ovat eläneet kansallisvaltion itsenäisyyden ensimmäiset vuosikymmenet sen uskollisina kansalaisina. Vain harva muutti maasta pois."

"Verkostosukupolvi" s. 1941-1970. "Tämä sukupolvi kokee aitoa tuskaa seuratessaan maailman kärsimyksiä ja myötäelää sen mukana." "On lähes hämmästyttävää, kuinka lyhyessä ajassa vanha ja jäykkä avioliittoinstituutio mureni tämän sukupolven käsissä."

"Urbaanisukupolvi" s. 1971-2000. "Ajatukset ja asenteet olivat luettuja, opittuja ja pohdittuja, eivät enää perittyjä tai siirtyneitä." "Kumpikaan jalka ei enää ole maalla."

Viimeisimpien sukupolvien kuvauksia olisi ollut mielenkiintoista verrata Pilvi Torstin Historiatietoisuus-kirjaan, jossa myös luonnosteltiin (muistaakseni) ikäryhmien eroja.

Kuva. "Vilkutamme isälle, joka juuri lähti reserviin" SA-kuva 21397

Ruokaa, ruokaa, enemmän ruokaa

Museot touhuavat parhaillaan ruoka- ja juomakulttuurimme dokumentoinnin parissa projektissa Suomi syö ja juo. (Ja Hotelli- ja ravintolamuseo kerää muistoja 80-luvun ruokakulttuurista ) Itseäni kiinnostaa kaukaisempi menneisyys, joten katsausta siihen suuntaan.

Historiallisesta ruuasta saa runsaan sadan vuoden ajalta otetta Hotelli- ja ravintolamuseon ruokalistoista. Kansalliskirjasto mainitsee digitoimiensa pienpainatteiden etusivulla ruokalistat, mutta niitä pitää osata hakea Dorian puolelta. (Lisäys 9:01. Muutamia myös Kansalliskirjaston Aarteissa. Voisiko tätä tehdä yhtään vaikeammaksi?) Muistaakseni ruokalistoja on myöskin Åbo Akademin digitoimissa painatteissa... jotka eivät ole osa portaalia Spegeln, vaan erillisenä kokonaisuutena Hereditas culturalis. Ruokalistat saa helpommin esiin sen vanhasta muodosta.

Näistä saisi muutaman "Historiansyöjän" jakson aikaiseksi. Ruotsissa pyöri viime talvena sarja Historieätarna ja se palaa uudelleen ohjelmistoon piakkoin. En ole löytänyt netistä kuin lyhyen trailerin...

ennen kuin juuri nyt. Hyvin todennäköisesti laittomina kopioina YouTubessa: Avsnitt 1, Stormaktstiden, Avsnitt 2, 1970-talet, Avsnitt 3, Oscarianska eran, Avsnitt 4, Det glada 1920-talet, Avsnitt 5, Frihetstiden, Avsnitt 6, Beredskapstiden  ...

ja olen toisinaan muistanut googlailla saisiko sarjaa DVD:nä. Viimeisin yritykseni tuotti tiedon, että formaatti on peräisin Englannista. Siellä oli Morgan Spurlockin Supersize me -elokuvaa mukaillen ensin tehty 1900-luvun alun porvarillista/yläluokkaista ravintoa testaava Edwardian Supersize Me (katsottavissa epävirallisena YouTube-tallenteena) ja sitten jatkoa 12 jaksoa, jotka on myös todennäköisesti laittomasti ladattu YouTubeen.

The Supersizers Eat... Episode 6: Ancient Rome
The Supersizers Eat... Episode 2: Medieval
The Supersizers Go... Episode 5: Elizabethan
The Supersizers Go... Episode 2: Restoration
The Supersizers Eat... Episode 4: The French Revolution
The Supersizers Go... Episode 6: Regency
The Supersizers Go... Episode 3: Victorian
The Supersizers Eat... Episode 5: The Twenties
The Supersizers Go... Episode 1: Wartime
The Supersizers Eat... Episode 3: The Fifties
The Supersizers Go... Episode 4: Seventies
The Supersizers Eat... Episode 1: The Eighties

Katselin näistä useimmat, vaikka tyylilaji ei pidemmän päälle miellyttänyt. Kokeellisuus oli tietenkin kivaa, mutta tulokset ohitettiin turhan vauhdikkaasti. Vaikka toinen juontaja oli ruokakriitikko ei ruokia varsinaisesti maisteltu. Enimmäkseen kohellettiin. Ja keskityttiin yläluokan tapoihin. Mutta niistä on varmaan Englannissakin parempaa tietoa ja ne tarjoavat monipuolisempaa ohjelma-ainesta.

 Teeastiasto ja -ateria 1780-luvulta. The J. Paul Getty Museum, Los Angeles 

Ilahduttavasti kuitenkin tällä viikolla Ylen Tiedeprismassa keskiajan ruokavaliota on tarkasteltu sekä rahvaan että ylhäisön näkökulmasta. Asiantuntijana on toiminut arvostetuin mahdollinen eli Hannele Klemettilä, mutta aloin miettimään "totuutta", että keskiajalla ei joutu vettä. Pitiköhän tämä maaseudulla tosiaan paikkansa? Puhdistuiko kaivovesi olennaisesti 1800-luvun loppuun mennessä? Vai löydettiinkö lähteet vasta silloin?

Testikappaleena toiminut Hannamari Luukkanen toteaa lopuksi, että "Historiaan tulee aivan eri fiilis kun siihen tutustuu ruoan kautta". Uskon, mutta arkailen testausta. Kerätessäni tiedonmuruja suomalaisesta 1700-luvun ruuasta kirjaani Suomen naisellista historiaa mietin olutjuuston tekemistä, mutta kun kaksi modernia bloginpitäjää (Magnus Reuterdahl ja Molly Taylor-Poleskey) oli päätynyt syömäkelvottomaksi luokittelemaansa tulokseen, en viitsinyt tuhlata aikaa ja raaka-aineita. Helpommalla pääsee, kun leipää puraistessaan muistaa sen kuuluneen suomalaiseen ruokavalioon satoja vuosia.

Ja toisinaan siitä kipeästi puuttuneen. Mitä sivuten opinnäytelinkitykset.

• Tuomas Jussila: Nälkävirret - 1860-luvun nälkävuosien historiakuva Pietari Päivärinnan, Juho Reijosen ja Teuvo Pakkalan teoksissa. 
• Heidi Hirvonen: Tiedon, tahdon vai resurssien puutetta? Suomen hallinto ja syksyn 1867 elintarvikekriisi.

Ja ulkomainen tiedeuutinen suomalaisesta aineistosta: If hunger doesn't kill you, it doesn't make you stronger.

Syyskuuta

6.9.

• Vanhat sanomalehdet ovat antoisia lähteitä. IS vuonna 2000: "Bill Gates uhosi sotaa Nokiaa vastaan"
• Excellent idea: Keep your records from becoming a mystery – using filenames and titles
• Oliko @vihrealanka rahojen kavaltaja "eräs toimitusjohtaja" (s.6) vai "lehden toimistopäällikkö" (s.29)? Vai molemmat? 
• Karhulan lukion blogissa Wikipedia on usein ainoana lähteenä. Miksi eivät kirjoita Wikipedia-artikkeleita? 
• .@kaarne2'n esikoinen Hiekkaan kadonneet jäljet osoittautui intellektuelli-Remekseksi. Mukana kiitettävästi arkistotutkimuksen kuvausta.

8.9.

• . @reijovalta selvitti sarjakuvan alkuperää kuvahaulla. 
• Courseran metadata-kurssin ekan viikon luennot vaikuttivat itsestäänselvyyksiltä. Mutta testistä 11.75/15 eli eivät sitten olleetkaan.
• Nice story on family, backups and motivating writing. 

 16.9.

• Väitös: Kertova tempus - Finiittiverbin aikamuodon valinta suomenkielisissä katastrofiuutisteksteissä 1860–2004 
• Olli Bäckström kommentoi historiankirjoituksen kieltä. Kritisoi preesenshistorioitsijoita
• Väitös. Kun käsitteitä syntyi: Analyysi Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen tuotannosta vuosina 1850–1880
• 13.9.1973 "Tänään jo paistoi päivä mutta kylmää. Inga teki pyykin, sulatettiin lumesta pyykkivettä."
• Suomalaiseksi outo sukututkimuksellinen yhteydenotto.Haettiin innolla hautapaikkoja, mutta ei osoitettu kiinnostusta asuinpaikkaan ollenkaan
• Karunan lotan tarina koskettaa yhä | Yle Uutiset | yle.fi
• Väitös. Ruumiillinen työ ja huumori rakentavat tehdastyöläisnaisen elämänkertomusta.

 17.9.

• When a Parent Dies, What Do You Do With Their Facebook Account?
• Can a Language Time Machine Change How We View the Past?
• Ranskan reissulla bretonilaisen kansanmusiikin levyllä laulu suomeksi. Valkean neitsyen joku, 1. päivä, 2., 3. vehnäpellolla kieriskellään?
• Google and EdX Are Building a "YouTube for MOOCs"  
• Long Lives Made Humans Human, From the Paleolithic to Today.

18.9.

• Pitkän tauon jälkeen tänään vietin illan Kansallisarkistossa. Ikäjakauma mikrofilmihuoneessa tuntui nuorentuneen - olen vanhentunut?
• Kuka pystytti muistokiven Moskovan rauhan rajalle?  

19.9.

• Nice presentation of map project development: "Locating London’s wartime past" 
• Lena, joka opiskelee saamea, nosti esiin Jukka Korpelan erikoisen mielipidekirjoituksen aamun Hesarista.
• Von Baghin 1950-luvun Oulussa kansanjoukkoja joka välissä. Helsingissä 2013 tanssitaan näyteikkunassa muutamille. 

• Kotimatkalla keskustasta huomasin, että Bonk-yritysesittely oli erään liikerakennuksen aulassa. Back in business?

20.9.

• Tänään Tieto näkyväksi. Jos on häsä valittuna, niin tieto ei ole näkyvissä.
• Loistava esitys Juha Nurmiselta. Historiaa, seminaarin asiaa ja omaa asiaansa.
• Paljon hyviä esityksiä, mutta kauppakorkean juhlasalin 3g-verkko ei riittänyt raportointiin.
• Poikkesin sarjakuvakauppaan ja kuulin, ettei amerikkalaisten Madien kokoelmallani ole mitään arvoa. Oli vielä ostaessani niitä 90-luvulla.
• Ekaa kertaa Orionissa tällä vuosituhannella? Stories we tell, R&A.
• Raportti Auran rannalta
• Juha-Matti Granqvist etsi 1700-lukua Sotamuseosta 
• Kartat ja data. Melkein samat pointit kuin Nurmisella aamulla. 

 21.9.

• Lallin perintö. Ensin (s13) tietoa haetaan tietokoneelta ja sitten (s18) kuva maalauksesta tilataan ja välitetään faksilla samassa paikassa.
• Yksi sivu (59) Herman Lindqvistin uutuutta ja löysin ihmetulkinnan, joka ei vastaa tavanomaista historiankirjoitusta. Lopetan tähän.

22.9.

• Selailin Annemarie Selinkon romaania Desiree. Mummon hyllystä ja mummo taisi olla oikeassa kehuissaan. Kuitenkaan ei vetänyt lukemiseen.
• Ympäristön muutosten jäljitys on työlästä. @Ametsis onnistui löytämään kaipaamansa ajoituksen Vammalan torille.  
• Johanna ei vaikuttunut Kansallisarkistomme arkkitehtuurista.  

23.9.

• Cool. Joku oli käyttänyt Hohenthal-hutkimustani ja kirjoittanut lisää tietoa Texasista.
• Saaga-ilta Tieteiden talolla. Toistaiseksi ei väen tunkua vaikka yhtenä esiintyjänä Antti Tuuri. Niin ja ilmaista kahvia ja pullaa.
• Korjaus, Kalevalaseura kirjoittaa tietenkin suomenkielisesti: saagailta. Edelleen naisvoittoinen ja pieni yleisö.
• Yleisössä Frog, joten käytin tilaisuuden kysyäkseni viikinkiajan Suomen artikkelikokoelman ilmestymisestä. Ehkä ensi vuoden alussa, vastasi.
• Tuurin puheen perusteella saagojen kääntämiseen riittää kiinnostus ja lukukauden islannin peruskurssi. Eläköön dippainssit ja amatööriys.
• Tuuri tarinoi vapaasti ja seuraavan esiintyjän edessä on pitkiä rivejä usealla A4:lla. Tuleminen taisi olla erehdys.
• Huh, Joonas Ahola ei lue paperista. Kertoo väitöstutkimuksestaan saagojen lainsuojattomista. Korostaa suullista taustaa.
• Saagoissa korostuu sukulaisuus. Ja Suomihan oli samaan aikaan lähes yhtä pieni ja erillinen yhteiskunta. Verrattavissa?
• Ahola: Solvattu saagoissa menettää kunniaa ja solvaaja saa sitä. Vertaa suomalaiset oikeustapaukset 1500- ja 1600-luvuilla. 

P. S. Saagaillasta kotiin päästyä ryhdistäydyin aikomisesta tekemiseen ja päivitin sitten Facebookiin myöhään illalla "täräytti juurensa Calliaan. Nyt on satakuntalainen olo, kun on juuret Tackussakin. Heh." Vaatinee vielä tarkistuksia, mutta tietenkin sitä ennen ryntään kirjastoon lukemaan Enckellin Genos-artikkelia. "Löydöstä" kiitokset Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluetteloille, joita ilman kauvatsalaisten juureni kiemurat jäisivät lopullista selvitystä vaille.

Journal of Finnish Studies, selaus

Eilen mainitsemaani Journal of Finnish Studies selausurakkaan minut innosti se, että olin nähnyt lehden FB-sivulla tämänvuotisen lehden ensimmäisen numeron sisällysluettelon, jossa oli useampi minua kiinnostava artikkeli. Aiemmat numerot eivät kuitenkaan olleet aivan yhtä hedelmällisiä.

Ensimmäisen vuosikerran ensimmäisessä numerossa Thomas DuBoisin artikkeli oli Continuities through change: rituals and world view of Finnish women before and after christianization (s. 5-24). Alussa kiinnostava huomio siitä, miten Marko Nenonen ei ollut nähnyt 1600- ja 1700-lukujen tavoilla taustaa kaukaisissa shamanismissa ja Anna-Leena Siikala oli. Sillä erilainen näkökulma jatkuvuuteen ja muutokseen.

Mikko Toivosen otsikko (Vol 1, No 3, 1997 s. 183-191) Finnish American Press and the Duluth lynchings in 1920s: case study of race and ethnicity tuotti hämärän mielikuvan samankaltaisesta tuoreemmasta tutkimuksesta. Jep, Turun yliopiston Hiiskuttua kertoi keväällä Aleksi Huhdan väitöstutkimuksesta.

Suomalaisen (myöhemmän?) tutkimuksen kanssa päällekkäinen on varmasti Mandy Hoogendoornin artikkeli (Vol 3, No 1, 1999) Remembering and forgetting the Finnish civil war.

Edvard Duttonin sosiaaliantropologinen tutkielma (Vol 10, No 1, 2006, s. 25-43) University students, drunks and the old gods. The Finnish "vapunaatto", sacrifice and liminality vaikutti kiinnostavalta. Tajusinhan vasta äsken (uudestaan?), että vappu on sopivasti eurooplaisen kevätjuhlan kohdalla.

Irina Novikovan artikkeli (Vol 14, No 2, 2010 s. 25-42) From Loyalists to Separists: Russian images of the Finns 1809-1917 ei abstraktinsa perusteella päätynyt kovin ihmeelliseen johtopäätökseen. Venäläisten näkemys suomalaisista värittyi heidän poliittisten sympatioidensa mukaan. Positiivisesti yllättävää oli, että kuvituksena käytetyt kuvat suomalaisesta kansanelämästä ja -vaatetuksesta 1800-luvulla olivat minulle täysin outoja. Potentiaalia siis löydöille Venäjällä.

(Venäjä kun tuli mainittua niin kuvituksena Isaac Levitanin näkemys syksystä 1899. Jossain.)

Samassa numerossa Andy Roseqvist kirjoitti (s. 18-24) otsikolla The Shamanic Connection: Shared Influences in Norse Mythology and the Kalevala. Kiinnosti suhteessa elokuisella Kansanuskonnon luennolla heränneisiin kysymyksiin. Mutta uskallanko "todellisessa tarpeessa" luottaa ulkomaiseen tutkimukseen? En huomannut tarkistaa, oliko lehdessä kirjoittajien esittelyjä, nyt sellaista olisi tarvinnut. Kun taas tutumpien aiheiden ja äidinkielisen julkaisun yhteydessä pidän niitä akateemisen koulutuksen yliarvostamisena. Tästä voisi varmaankin oppia jotain?

Useissa numeroissa ja artikkeleissa oli asiaa Amerikkaan muuttaneiden suomalaisten Karjalan kuumeesta. Aiheeseen perehtyneille varmaan tuttuja, mutta itselleni muistiinpanoksi

• Vol 1, No 3 (1997). Alexis Pogorelskin: New perspectives on the recruitment of North American Finns to Karelia in the early 1930s (s. 165-178). Anita Middleton: Karelian fever: Interviews with survivors (s. 179-182)
• Vol 8, No 1 (2004) Karelian exodus
• Vol 15, No 1/2 (2011) Victims and survivors of Karelia

Halonen, Disney, Lönnrot ja Värttinä

Muutama viikko sitten Jari Halonen totesi haastattelussaan Hesarille, että

"Suomi on muinaishistorian tutkimuksen kehitysmaa. Meillä on pistetty suomalaista rahaa Bysantin, Välimeren ja Egyptin tutkimiseen, vaikka meillä on oma tuhansia vuosia vanha korkeakulttuuri."

Lähes samat sanat löytyvät Ylen viime viikolla julkaisemasta jutusta. (Perustuivatko samaan lehdistötilaisuuteen vai onko Halosella fiksatut repliikit?) En tiedä paljonko rahaa on sijoitettu ulkomaiseen tutkimukseen, suomalaiseen luonnollisesti minunkin mielestäni tarvittaisiin lisäpanostusta. Erityisesti tulosten popularisointiin.

Mistä puhuen. Halonen vertaa Ylen jutussa Lönnrotin Kalevalaa Disneyn Pocahontasiin. Tarkoittaen, että "suomalais-ugrilaisen kansan pyhästä tiedosta elämästä" on muokattu jotain epäpyhää ja epäaitoa. Muokattuahan Kalevala on, vaikka sitä ei muistaakseni hirvittävästi kouluopetuksessa korostettu.

Sattumalta samana päivänä kuin luin Ylen jutun, istuin pari tuntia Kaisa-talon kellarissa selaamassa lehden Journal of Finnish Studies vuosikertoja. Ensimmäisen vuosikerran toisessa numerossa (1997) oli ilmestynyt Thomas DuBoisin artikkeli Lönnrot and Värttinä: (Re)presenting oral tradition to a willing audience. DuBois siis vertasi Lönnrotia ja Värttinää.

Yhteistä oli se, että molemmat hyödynsivät kansanperinneaineistoa, yhdistivät siihen ulkomaisia elementtejä ja muokkasivat kansainvälisten mallien mukaisen kulttuurituotteen, jota ulkomailla pidettiin "aitona". Ja ehkäpä täällä kotimaassakin? Minulla ainakin meni vuosia ymmärtää ja (osittain) hyväksyä, ettei Värttinä ollutkaan puhtaasti suomalaista perinnettä.

DuBois argumentoi, että Lönnrotin ja Värttinän valinta- ja editointiprosessit ovat korostaneet niitä perinteen puolia, jotka ovat vedonneet aikalaisiinsa, ja ne ovat siirtäneet huomiota muusta pois. Molemmat esittävät oman aikansa medialla kiiltävää kuvaa arvokkaasta kulttuurista, joka on kosketuksissa muinaisiin juuriinsa.

Liekö Halonen vapaa näistä taipumuksista Kalevala-elokuvassaan? Ainakin kansainvälisiä malleja on ollut tarjolla, sillä viime vuosina on muistaakseni ilmestynyt parikin elokuvaa Beowulf-runosta ja jossain näin juuri mainoksen Thor-elokuvasta.

Muistin elokuvia

Kävin viime torstaina katsomassa Peter von Baghin uutuuden Muisteja - pieni elokuva 1950-luvun Oulusta. Katsomiskokemukseen vaikutti viimevuotinen ensikäyntini kaupungissa. Olin saanut kiinni osasta lähihistoriaa, mutta en kaikesta.

Von Bagh esitteli kadonnutta, kertoi kaupungista ja omasta elämästään kuvitettuna kaitafilmeillä, valokuvilla ja nykyajan pätkillä. Joukkoon oli leikattu myös kirjailijoiden kuvauksia ja kuvataiteilijoiden teoksia. Kertojanääniä oli useampia ja kokonaisuus ripauksen rikkonainen.

Onnkistunutta oli teemasta toiseen siirtyminen turvautumatta näkyviin aasinsiltoihin. Pertti Avolan mukaan (HS 13.9.2013) "mennään kiehtovasti henkilökohtaisten kokemusten kautta paikalliseen historiaan ja taas sen kautta kansallisten ilmiöiden tarkasteluun."

Perjantai-iltana aloitin oman osuuteni Rakkautta ja anarkiaa -festarista Sarah Polleyn elokuvalla Stories we tell. Polley käsitteli hyvin henkilökohtaista asiaa haastattelemalla perheenjäseniään heidän muistoistaan. Haastattelut oli leikattu pieniksi paloiksi ja pidemmän narratiivin tarjosi Polleyn isän kirjoittama ja lukema teksti.

Syntyi hyvin todentuntuinen ja rehellinen tunnelma. Niin todentuntuinen, että hyväksyin kaitafilmin oloiset kuvituspätkät aidoiksi ihmetellen vain niiden runsautta ja osuvuutta. Loppupuolella sitten selvisi, että osa oli aitoja ja suuri osa näyteltyjä. Aivan kuin muistoista on osa aitoja ja osa ei.

Ihailin elokuvan toimivan rakenteen lisäksi Polleyn ja perheensä rohkeutta puhua vaikeista asioista. Ja kysyä vaikeista asioista.

Tieto näkyväksi toista kertaa

Viime vuoden Tieto näkyväksi -semma oli niin antoisa, että menin tälläkin kertaa ison yleisön osaksi. Ja tänäkin vuonna sain ajatuksia sekä työhön että tänne harrastuspuolelle.

Erittäin lähellä historiaa oli avauspuheenvuoron pitänyt Juha Nurminen, joka esitteli vanhoja karttoja ja niiden sisältämää tietoa maailmasta ja ajastaan. Kustakin esimerkistä hän ehti sanoa vain muutaman virkkeen enkä aivan pysynyt menossa mukana. Mieleen jäi maininta 1200-luvun lopun nunnaluostarissa tehdystä kartasta. Sieltäkin näki maailman?

Suomen Kuvalehden Hannu Kyyriäinen oli tehnyt monenlaista informatiivista kuvitusta juttuihin. Korvaani särähti Koillisväylän aikajanan kohdalla "historia, jossa ei ole värejä". Merenkulun yhteydessä ehkä totta, mutta ei välttämättä muissa ympäristöissä.

Hesarin lobbausgraafien dataa muokannut Tuomas Peltomäki kertoi sen keräämiseen kuluneen valtioneuvoston yms. "arkistopuolen koko vuoden budjetin". Ja nauroi iloisesti päälle. Kun kerran on oikeus pyytää ja saada julkista dataa. (Kysyttäessä vastasi, että ajan mukaan ottaminen analyysiin/esitykseen oli osoittautunut liian vaikeaksi.)

Leena Sarasteen otsikkona oli "Totta, valhetta ja vaikuttavia kuvia". Tästä kuten kesän verkkokurssilta oli vaikea saada esimerkkejä enempää irti. Samoin kuin kesän luennoitsija Saraste totesi, ettei kuvasta näe mitä on tapahtunut. Se esittää vain yhdestä hetkestä rajatun alueen yhdestä näkökulmasta.

Sv. Dagbladetin graafikon Thomas Molénin vauhdikkaassa esityksessä oli kohta, jossa hän totesi sanomalehden kartassa olevan vakava virhe, jos Ruotsin isoimmat järvet puuttuvat. Palasi mieleen Norjan reissu, jossa kuuntelin esitystä, josta en muista kuin sen, että karttakuvassa oli Suomen länsiosaan läntätty täysin mystinen järvi. Merkityksellisyys on katsojan silmissä.

Eikä mikään tiedon esitystapa ole toista olellisesti totuudenmukaisempi. Amerikkalainen Kim Rees, joka tekee visualisointia työkseen sössötti, että tuomalla datan esiin viestijä pysyy rehellisenä. Katin kontit, ajattelin minä, ja vielä enemmän kun kysyttyäni yleisökysymyksen Rees vastasi aivan puutaheinää.

Satunnainen sitaatti: nenästä ja suvusta

Ja nenä. Siinä se onkin sitten - nenä. Se on aina tiellä. Koko elämän tiellä - suurena ja konkona. Mutta ei sitä voi poiskaan heittää. Se on perintönenä. Isältä saatu. Ja isä on saanut sen isältään eikä Priska enempää tiedäkään. Heillä kun ei ole sukupuuta niin kuin Hillevillä, arvokkaan tuikeita esi-isiä tai kummittelevia tätejä. Hillevistä on vain hauskaa, kun sukukuvat tuijottavat viikset jäykkinä salin seinältä. "Se on hienoa", sanoo Hillevi, "tuntee että on taustaa." Mutta Priska on iloinen että ei ole taustaa. On ihanaa vain olla itse. Priska hän on nenineen ja pitkine säärineen ja poninhäntineen.

Merja Otava: Priska
Piiros: Leonardo da Vinci (~1495). The J. Paul Getty Museum