Arkistojen avaamisesta

Vuosia sitten olin Law&Order-fani ja osaan edelleen ulkoa alun rimpsun "In the criminal justice system...". Sarjan realistisuudessa oli varmasti puutteita, mutta olen varma, että sen kautta tiedän New Yorkin rikosoikeuden toiminnasta huomattavasti enemmän kuin Suomen vastaavasta. Siitä on nimittäin tietoni käytännössä olemattomat.

Vastaavasti minulle ei tullut yllätyksenä, että vuoden vaihteessa britit avasivat parinkymmenen vuoden takaisia asiakirjoja. Niistä tehtyjä juttuja osui suomalaisiinkin silmiin ja joku sosiaalisessa mediassa ihmetteli miten Margaret Thatcherin hallinnon mietinnät olivat uutisoinnin arvoisia. Toisaalta Markus Peuhkuriin heräsi kaipaus ja kysymys

Miksi Suomessa ei vastaavaa ohjelmaa kuin BBC Radio 4 UK Confidential? Taustoja 30v siten tehtyihin päätöksiin. http://t.co/zMVxsRJL2l
— Markus Peuhkuri (@puhuri) January 10, 2015

Vielä käynnissä olevien Tieteen päivien teeman mukaisesti minulla oli tuota twiittiä lukiessani kuuntelussa samainen ohjelma! Tästä innostuin miniselvitykseen kansainvälisen hakukoneen avulla.

Wikipediasta ja Finlexistä voi lukea Julkisuuslakimme, joka asettaa salaiseksi tietyt kriteerit täyttävät asiakirjat. Näistä tulee julkisia 25 vuotta myöhemmin, ellei tälle ole yksityisyydensuojan nojalla estettä. Tämä siis hyvin samankaltainen systeemi kuin briteillä, jotka tosin ovat siirtymässä 20 vuoden suoja-aikaan vaiheittain.

Olennainen ero löytyi Arkistolaitoksen sivuston Siirto-oppaasta. (Oletan, että tämä on ajantasainen kun kerran verkossa luettavissa.) Viranomaisten arkistoja siirretään Arkistolaitokselle vasta kun ne ovat yli 40 vuotta vanhoja ja lähtökohtaisesti 10 vuoden välein. Julkiseksi tulevat asiakirjat ovat siis edelleen viranomaisten hyllyissä eikä synny yksittäistä tiedotepurskausta podcasteineen ja radio-ohjelmineen.

Enkä sellaista muista Arkistolaitokseen siirtojenkaan yhteydessä nähneeni. Muistissa vikaa?

Kuva Norjan valtionarkiston keskiaikaisten asiakirjojen säilytyskellarista ei suoranaisesti liity tekstiin. Flickr Commons.

Tieteiden yössä sattumien keskellä

Varsinaisesta Tieteiden yöstä torstaina valitsin Kansallisarkiston luennot. Meni nappiin ainakin siltä osin, että sai istua koko ajan ja oli runsaasti happea.

Session avasi Arkistolaitoksen pääjohtaja Jussi Nuorteva, joka sanoi (sattumalta?) pari mielenkiintoista pointtia digitoidusta aineistosta. Ensinnäkin hän hehkutti latausten määrää. Kannattaako? Niin kauan kuin useimmissa Arkistolaitoksen aineistoissa ei ole hakemistoja, yhden hyödyllisen sivun esiinsaanti saattaa vaatia sadankin sivun läpikäynnin.

Toiseksi kehui sotapäiväkirjojen digitoinnin tulleen valmiiksi talvi- ja jatkosodan osalta. Näin minäkin luulin jo iät ja ajat sitten, mutta jatkuvasti niitä on näkynyt uusien digitointien listoilla. Tätä kirjoittaessani viimeisimmissä on päiväys 7.1.2015 - vihoviimeiset?

Ensimmäisenä puhujana Kaisa Häkkinen kertoi varhaisimmista suomenkielisistä asiakirjoista. Ensimmäiset lauseet ovat muuten löytyneet 1400-luvun puolivälin saksalaisesta matkakertomuksesta. Mitäpä matkakertomuksista ei löytyisi.

Georg Haggrén selosti aluksi keskiajan historian ja arkeologian perusteet, jotka tuntuivat vielä syksyn kurssin jäljiltä tutuilta. Sitten hän kertoi Espoon Suomenojalla vuonna 2006 tehdystä pelastuskaivauksesta, jossa paljastui kylätontin vierestä keskiaikainen hautausmaa. (Milloin pääsen arkeologiselle retkelle, jossa seisotaan Bauhausin parkkipaikalla?) Kaivajat eivät etukäteen osanneet sitä odottaa, mutta myöhemmin huomasivat 1600-luvun kartassa erikoisen tyhjän alueen samalla paikalla. Vastaavat merkinnät ovat löytäneet selityksensä kalmistoista myös Luistarissa ja Oulussa.

Mikko Karjalaisen Sattumat talvi- ja jatkosodassa paljastivat, että urakehitys tai sotamenestys ei ole pelkästä osaamisesta kiinni. Ei kai kenellekään yllätys?

Anna Kortelainen hehkutti arkistoja. Hän "haluaa nähdä vaivaa, lähteä arkistoon", tehdä irrationaalisia löytöjä marginaaleista ja kääntöpuolista. Onnenkantamoisia "ei voi edellyttää eikä ansaita", mutta tekemällä työtä niille luo mahdollisuuksia. Jos on arkistossa tutustunut Viipurin vaivaistalon piirrustuksiin, voi rakennuksen tunnistaa seuratessaan söpöä koiraa.

Teema toistui Markku Kuisman esityksessä Suomen taloudellinen kehitys - suunniteltua vai sattumaa? Hän totesi Suomen menestyksen avaimena olleen kansainvälisen kehityksen, johon Suomen luontaiset resurssit sopivat. Mutta muistutti, ettei menestystä olisi tullut uuninpangolla maaten.

Onko tietomme menneisyydestä sattuman sanelemaa?

Eilen illalla oli Helsingissä Tieteiden yö ja ohjelmaa moninkertaisesti verrattuna siihen mitä pystyi kokemaan. Mieluusti olisin ollut viidessäkin paikassa yhtä aikaa.

Aloitin Yliopioston päärakennuksesta, jossa oli neljän esityksen sessio otsikolla Arkeologiset löydöt - onko tietomme menneisyydestä sattuman sanelemaa? Puheenjohtajana toiminut Mika Lavento aloitti vastaamalla sekä kyllä että ei. Sattumaa on se, mikä on säilynyt, mutta on mahdollista vaikuttaa siihen, mitä siitä saadaan esille kehittyvillä menetelmillä ja tiedolla.

Petri Halinen laajensi tätä käymällä läpi säilymiseen ja löytämiseen vaikuttavia tekijöitä. Yhtenä esimerkkinä ei-sattumanvaraisesta kaivauksesta hän mainitsi suuren rantatien soisen kohdan, josta viime vuoden lopulla on löytynyt puisia siltarakenteita. Näistä kuullaan ilmeisesti lisää kaivausten esittelytilaisuudessa, johon työssäkäyvällä harrastajalla ei ole asiaa. Tiedottamista verkossa, pliis.

Kristiina Mannermaa käsitteli kivikauden luulöytöjä, joiden olemassaoloon ja informatiivisuuteen liittyy monia tekijöitä. Esimerkkitutkimuksessa oli radiohiiliajoitettu vähäisiä sianluita ja huomattu virheelliseksi luulo, ettei Suomessa koskaan ollut ollut villisikoja. Muualla kun luita on löydetty huomattavasti enemmän. Mannermaa esitti Suomen vähäisten löytöjen selityksenä sen, ettei eläin ollut täällä missään vaiheessa yleinen. Itselleni tuli mieleen toisena selityksenä, että paikallinen kulttuuri olisi voinut vierastaa sikojen syöntiä?

Mannermaan toisessa esimerkissä suomalaisen maidontuotannon alkuvaiheista saatiin kiinni saviastioiden rasvoista. Se, että nautaeläimien luita ei ole löytynyt on sattumaa?

Väitöskirjaansa tekevä Sonja Hukantaival kertoi historiallisen ajan arkeologisissa kaivauksissa löytyneistä rakennusta suojaavista taikakaluista kuten eläinten kalloista, jäniksenkäpälistä ja kolikoista. Ne on siis asetettu paikalleen tarkoituksella, josta löytyy tietoa sadoista kansanrunousarkiston tallenteista, mutta säilyminen, löytyminen ja tunnistaminen vaatii jonkin verran sattumia.

Viimeisenä puhui viime vuonna väitellyt Tarja Sundell, joka on simuloinut Suomen alueen väestönkehitystä perustuen sekä arkeologian että genetiikan antamilla reunaehdoilla. Kiinnostavaa, mutta olisi ehkä vaatinut hieman pidemmän esitysajan.

Ei jumalattomalla ole rauhaa

Alkuperäisellä otsikolla alla Jakob Ahlsmanin kirjoitus, joka julkaistiin sanomalehdessä Sanomia Turusta 5.10.1860.

Olkoon tämä surullinen historia varoitukseksi, muistutukseksi ja herätykseksi kaikille niille jotka Jumalan unhottavat, hylkäävät pyhät käskyt ja korkeimman lain, ja vaeltavat synnin tietä. Se kuuluu seuraavaisella tavalla:

Lohjan pitäjässä oli muinen yksi torppa, Ristilakia nimeltä. Siinä asui siivoa väkeä. Vanhemmilla oli monta lasta, joita he kristillisesti pyysivät ylös-kasvattaa, mutta suureksi murheeksi ja mielikarvaudeksi oli heidän lastensa seassa yksi pahankurinen ja jumalaton poika Juha, joka kutsuttiin Ristilakian Jussiksi.

Yksi aamu sai jumalattomuus hänessä niin suuren vallan, että hän alkoi sen päivän kirouksella, uhkasi tappaa ja murhata vanhempansa, hävittää ja saattaa kylmille ja perikatoon koko kotonsa. Samana päivänä sai paha hänessä suuren vallan, joka myös oli hänen viiminen paivänsä tässä maailmassa. Hän karasi pois kotoansa. Hän otti myötänsä pyssyn ja yhden puukon, ja varasti kaikki kalliimmat tavarat kotoansa, jotka hän pani yhteen knyytiin.

Mutta vanhemmille onneksi ja hänelle onnettomuudeksi tuiskui vähä lunta, että jäljet tuntuivat. Hän lähti kulkemaan pitkin Maanselkää, jota myöden hän joutui Vihdin pitäjään. Häntä ajettiin takaa, niin paljon kuin mahdollinen oli, johon yhdistyi miehiä kahdesta pitäjästä.

Kuljettuansa metsässä joutui hän Pietilän kylään. Nyt seisahtui hän yhteen männistöön, katsellen ympärillensä, ja näki itsensä joka tahvolta olemansa saarretun. Ei löytänyt hän muuta neuvoa, kuin lauvaisi pyssynsä, jolla hänen piti itsensä läpitse ampuman, mutta kuin ei se luonistanut, niin ahdisti hän itsensä seisoalta kahden männyn väliin, sivalsi puukkonsa ja veti kurkkunsa poikki. Takaa-ajajat kuulivat pyssyn mäjäyksen, ja myös sen veren kohinan, joka hänestä juoksi. Kuin he lähestyivät häntä, näkivät he pyssyn olevan knyytin päällä ja puukon hänen kädestänsä pudonneen maahan.

Varastettu tavara saatiin takaisin, mutta hänen raatonsa jätettiin siihen pahuutensa haltuun korjaamatta, siihen asti kuin se viimein vaipui maahan. Joku levitti havon oksia sen päälle. Kyläkunnan koirat söivät hänen niskansa poikki ja kantelivat hänen päätänsä pitkin kylän peltoa. Hän tuli kauhistukseksi sekä ihmisille että eläimille. Sitä valitettiin nimismiehelle, joka sitte palkkasi yhden hevoisnylkyrin heittämään hänen raatonsa yhteen vanhaan hävineesen suden-kuoppaan. Mutta yksi vuosi sen jälkeen tuli uusi torppari samaan kylään, joka oli ahkera susia pyytämään. Hän puhdisti suden kuopan ja ajoi hänen luunsa sieltä ylös, jotka jällen pitkin metsää ajelivat, korjaamatta. Ei hänellä ollut rauhaa suden-kuopassakaan. Elämän vaelluksessa tämäki historia vahvistaa sydämeen painettavan totuuden: ei jumalattomalla ole rauhaa.

Minä joka tätä kirjoitan olen ollut silloin lapsi, kuin asia on tapahtunut. Mutta kuin minä jo monta vuotta olen asunut Vihdissä, olen kysellyt vanhoilta ja ijällisiltä ihmisiltä, jotka muistavat sen, ja sanovat asian tapahtuneen vuonna 1802.

Ristilakia on torppa Lohjan Paloniemen alla. Rippikirjassa 1800-1805 sieltä on vedetty yli Johan Henriksson.

Joukkorahoitusta Karjalaan, arkeologiaan ja muuhunkin

Ylläoleviin kuviin karjalaisista ei liity nimitietoja, mutta ehkäpä heidänkin nimensä ovat jo Karjala-tietokannassa. Tai sitten ei ja ehkäpä ei koskaan? Vuoden alussa Karjala-tietokantasäätiö tiedotti Facebookissa, että heidän tallennustyönsä on jäämässä kesken, ellei kahden työnohjaajan palkkaukseen löydy rahoitusta. Tätä varten käynnistettiin kansalaiskeräys, jonka edistymisestä kerrottiin tänään, että

Tähän asti lahjoituksia keräykseemme on tullut 25 henkilöltä yhteensä 1090 euroa. Hyvä alku. Suhtaudumme luottavaisesti jatkoon. Jokaisella lahjoitetulla eurolla on merkitys!

Lisätietoja keräyksestä on säätiön FB-sivulla.

KATIHAn hyväksi tehdään siis perinteisiä rahalahjoituksia ja niitä vastaanottaa myös Suomen muinaistutkimuksen tuki ry, joka on tähän mennessä tukenut Kaarinan Ravattulan Ristimäen kaivauksia sekä Oulun yliopiston tutkimushanketta Iissä.

Iin Pirttitörmän kaivauksiin kerättiin rahaa myös modernisti Mesenaatti.me-alustalla. Kokemuksista kertoo Emmi Koiviston gradu Crowdfunding : the future of archaeology in Finland?


Mesenaatti.me:n kautta kerätään näköjään rahaa muihinkin menneisyyttä sivuaviin projekteihin eli rahansa voi sijoittaa muuallekin kuin alennusmyynteihin.

Kuva kirjasta 'Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)'. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons

Jiu-jitsun saapuminen Suomeen

Hesarissa 9.3.2014 esiteltiin Auvo Niiniketo, joka "toi ju-jutsun Suomeen ja perusti Helsingin ju-jutsuklubin 1977". Samaa kertoo Wikipedia.

Mutta Tuulispään 6/1910 sarjakuvassa  on "Jiu Jitsun harrastaja käytännössä taitoaan näyttämässä"? Eiköhän kyse ole samasta lajista?

Sanomalehtihaun perusteella tämä japanilainen taistelumuoto oli tullut suomalaiseen tietouteen vuonna 1904 - varmastikin käynnissä olleen Venäjä-Japani -sodan johdosta. Useissa sanomalehisä julkaistiin teksti Japanilaisten ruumillinen kasvatus, josta varhaisin eteeni tullut oli Karjalatar 30.1.1904.

Kustantaja Yrjö Weilin haisteli tuulta ja julkaisi seuraavana vuonna suomeksi käännetyn kirjan Japanilainen voimistelu (Kirjasta pitkä selostus Kaiku 10.7.1905 ). Useissa sanomalehdissä (jälleen) julkaistiin Bertran Stowerin teksti Jiu-jitsu (esim Uusi Aura 26.8.1905).

Mielenkiinto lajia kohtaan ei laantunut heti, sillä muodikkaan nimen otti markkinointikäyttöön Fazer vohveleilleen (Helsingin Sanomat 3.3.1909). Se kelpasi myös Helsingin Uudelle Karamellitehtaalle, joka mainosti Jiu-Jitsu karamelleja (Kansan Tahto 30.4.1910).

Ja vuonna 1910 julkaistiin sanomalehdissä Sam. Sihvon selostus Jiu-jitsu, japanilainen voimistelu (esim  Käkisalmen Sanomat 18.11.1910). Uusia kirjojakin oli ilmestynyt, sillä Tyrvään kirjakaupan valikoimiin kuului Viking Cronholmin Jiu-Jitsu (Tyrvään Sanomat 20.7.1910). Ruotsalainen Cronholm

"oli keväällä 1910 Helsingissä persoonallisesti antamassa sekä nyrkkeily- että jiu-jitsu-opetusta Yliopiston voimistelukurssilaisille, poliiseille sekä yksityisille, herättäen suurta innostusta, jota osoittaa sekin, että Helsinkiin kohta sen jälkeen perustettiin Boksausklubi." (Helsingin Sanomat 2.7.1910)

Jos luet tätä Ruotsissa, niin voit katsella Viking Cronholmin liikkeitä SVT:n arkistopätkässä, joka ei Suomessa pyöri.

Henriette Ahlstubbe muutamasta näkökulmasta

Runebergin Samlade arbete I sisältää lyhyen maininnan Henriette Ahlstubbesta: "fröken Henriette Ahlstubbe, en syster till Stubben, gemenligen Stubbskan benämnd". Tekstin perusteella Runeberg ja Ahlstubbe olivat tunteneet toisensa Lauantaiseuran aikaan. Kaisa Innilän gradun Augusta Lundahls brev till Fredrika Runeberg 1829-1839 - en editionsfilologisk undersökning alaviitteenkin mukaan Ahlstubbe kuului "Lauantaiseuran naisiin" ja oli Lundahlin ystävä, mutta Henrietteä ei mainita Katja Lapin gradussa Lördagssällskapets "Hebe". Augusta Lundahl som språkbrukare och romantiker. Mutta hän vilahtaa Lauantaiseuran yhteydessä Helena Westermarckin kirjassa Fredrika Runeberg: en litterär studie, sivulla 42.

Snellmanin koottujen teoksien verkkoversiossa Henriette Ahlstubbe tiivistyy tähän

Hänet mainitaan vain yhdessä Snellmanin 21.9.1833 Helsingistä Fredrik Cygnauekselle kirjoittamassa kirjeessä:

Joka ilta yöhön asti jatkuneet yhdessäolot, joissa allekirjoittanut on ollut eräänlaisena ylimääräisenä lisäkkeenä, ovat antaneet aihetta quantum satis [riittävästi] tunteenpurkauksiin seuraavan päivän vapaahetkinä. Tänään kokoonnutaan Stubbenin ja hänen rakkaan sisarensa luo, vaikka se ei anna minulle aihetta lopettamiseen. 

Runebergin kootuissa teoksissa kerrottiin, että Henriette Ahlstubbe oli veljensä opintojen taloudelliseksi tukemiseksi ollut useita vuosia kotiopettajattarena Venäjällä. Hän kertoi ajasta tarinaa kahdesta ruhtinaan pojasta, jotka rakastuivat samaan maaorjaan. Runeberg käytti teemaa vuonna 1841 ilmestyneessä Nadeschdassa eli kotiopettajatarvuodet olivat tuolloin menneisyyttä. Sama yksityiskohta on suomeksi opuksessa Johan Ludvig Runeberg: Teokset - 4 nidos, sivulla 212. Tarina kerrottiin tämän mukaan Porvoossa jouluna 1839.

Veli Lars Isak Ahlstubbe valmistui lääkäriksi vuonna 1840. Oliko Henriette (oik. Johanna Fredrika, s. 1799) siis 1830-luvulla Venäjällä? Käytettävissä olevan materiaalin perusteella joko 1820-luvun lopussa tai 1830-luvun aivan ensimmäisinä vuosina.

Sillä ainakin vuonna 1833 Henriette Ahlstubbe oli edellä mainitun kirjeen mukaan Helsingissä ja Helsingfors Tidningarissa hän ilmoitti 12.8.1835 näin:

Oli siis aikomus aloittaa sisäoppilaitos Helsingissä. Koulun nimike muuttuu ilmoituksissa vuosien mittaan, mutta se vaikuttaa toimineen vuoteen 1853 asti. Ainakin vuosina 1837-38 koulussa oli useita miesopettajia Ahlstubben apuna.  

Koulun pitäminen Helsingissä lienee loppu kun Henriette Ahlstubbe hakee kotiopettajattaren paikkaa alkuvuodesta 1855. Krimin sodalla oli osuutta asiaan, sillä Ahlstubbe toivoo saavansa paikan ainakin "käynnissä olevan sodan ajaksi" (Finlands Allmänna Tidning 22.1.1855).

Sisämaahan Ahlstubbe pääsi, mutta ei kotiopettajattareksi. Hän sai luvan perustaa yksityiskoulu Tampereelle (Åbo Underrättelser 21.8.1855). Ilmeisesti koulu lähti pyörimään, ainakin sen avaamisesta 24.8.1857 ilmoitetaan (Finlands Allmänna Tidning 20.7.1857).

Ahlstubben kuolinilmoituksessa on ikä ja surijat, ei uraa opettajana (Hufvudstadsbladet 23.2.1867).

Maalaustelalla on suomalainen keksijä?

Sitä voi ihminen tulla töistä kotiin täynnä hyviä aikomuksia, mutta eksyä tarkistamaan olisiko SVT Play:ssä vihdoin uusia kautta Fixa rummet -sarjaa. Ja kun sattui niin mukavasti, että uusia jaksoja oli ilmestynyt jo viisi niin siinä se ilta sitten menikin.

Lasten sisustusprojektit olivat yhtä ihania kuin ennenkin, mutta ohjelmiin oli lisätty pieni työkaluesittely. Ohjelmassa 3 se käsitteli maalaustelaa ja totesi pikaisesti, että kanadalaisten mukaan sen keksi Norman Breakey 1940. Suomalaiset puolestaan väittävät keksijäksi Fride Dahlströmiä 1939 ja idea löytyy myös vuonna 1931 julkaistusta SciFi-kirjasta.

Täh? Minä en ole koskaan ajatellut, että maalaustelan olisi keksinyt suomalainen. Hänelle ei anna mitään roolia englanninkielinen Wikipedia, joka mainitsee kanadalaisen ja SciFi-kirjan lisäksi myös amerikkalaisen vuodelta 1940.

Päätellen Yelp-sivusta Dahlströmistä kerrotaan Tukholmassa sijaitsevassa maalariammatin museossa (haa! käymättä). Hän saa kunniaa myös Heenun blogissa, joka on käyttänyt lähteenään Ole hyvä-lehteä, johon vievä linkki ei enää toimi.

Googlen patenttihaku poimii 8.11.1940 jätetyn hakemuksen, jossa Fride Dahlströmillä on toisena etunimenä Edvin ja kuvassa selvästi maalaustela.

Lisänimellä Google osuu SFHS:n sivujen kuvaan Kokkolan hautausmaan kivestä, jossa Fride Edvin Dahlströmin syntymäpäivä on 13.10.1900 ja kuolinpäivä 25.1.1977. Ikänsä puolesta sopii patentin hakijaksi ja saajaksi.

Kuva Mennonite Board of Missions Photograph Collection. Mission to Surprise, Arizona, 1962-1968. IV-10-7.2 Box 1 Folder 56, Photo # 16. Mennonite Church USA Archives - Goshen. Goshen, Indiana. Flickr Commons

Viikonlopun vierailut 1700-luvulle

1) Viime vuoden lopulla sai ensi-iltansa dokumenttielokuva Isoviha. Käsittääkseni kaikki näytökset olivat Pohjanmaalla, enkä ehtinyt sinne lähteä, joten tilasin heti tilaisuuden tullen elokuvan DVD:n. Katsominen venähti Marokon matkan ja Amazonin lähettämien muiden levyjen vuoksi lauantaihin.

Trailerin perusteella odotin aivan muuta kuin mitä sain. Dramatisoituja jaksoja oli niin vähän, että ne kaikki löytynevät traileriversioista. Suurin osa sisällöstä oli puhuvia päitä. Kertomansa tarina alkoi Napuen taistelusta ja Isoviha tapahtui ainoastaan Pohjanmaalla. Hyvin lyhyesti käytiin läpi sodan alkuvaiheet ja eteläisen Suomen valloitus. Pohjanmaan kauheuksiin siis keskityttiin, mutta niistäkin jäi hieman hämäräksi terrorin  kesto: vain alkuaikoina vai koko 7 vuotta?

Siis jonkin asteinen pettymys.

2) Koko syksyn olisi ollut mahdollisuus käydän katsomassa Pehr Hilleströmin maalausten näyttely Sinebrychoffin museossa, mutta pääsi minulta unohtumaan ja ryhdistysliike oman naapuristoni kulttuurikohteeseen tapahtui vasta sunnuntaina.

Hilleströmin 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alkuvuosien maalauksista löytyi hovikuvien ohella tavallisempaa elämääkin. Erikoisimpia olivat kuvat kaivoksista ja ruukeista. Olivatko teollisuuspatruunoiden tilaistöitä vai yleisemmälle yleisölle tarkoitettuja? Jäi epäselväksi.

Suurimman ahaa-elämyksen tarjosi Jan Granathin DVD Ut ur mörkret, jota en ostanut alennuksella museokaupasta, vaan katsoin sen näyttelyssä. Kolmen taiteilijan töiden ja Ärstan rouvan päiväkirjojen kautta luotiin puolessa tunnissa katsaus entisajan valaistusolosuhteisiin. Päreet ja kynttilöiden vähyys ei ollut uutta tietoa toisin kuin Tukholman juhlavat ulkovalaistukset, joita tultiin erikseen katsomaan. (Vähän niinkuin parhaillaan käynnissä olevaa Lux Helsinkiä.)

3a) Näyttelyssä olleessa ja ylle liitetyssä (Foto: Brånvall, Birgit / Nordiska museet. CC BY-NC-ND 2.5 SE) Hilleströmin taulussa kamarineidoksi nimetyllä naisella oli niin hieno kaapu päällään, etten osannut enää arvioida maalausten todellisuusarvoa. Kotiin päästyäni kaivoin esiin viime vuoden lopulla ilmestyneen Tiina Kuokkasen gradun Vaatetus identiteetin ilmentäjänä : piikojen pukeutuminen 1700-luvun Oulussa.

En olisi uskonut, että piikojen vaatevarastoja olisi perukirjoihin listattu, mutta Kuokkasen työhön niitä on löytynyt 26 kappaletta. Esipuheen perusteella hän on tekemässä arkeologian väitöskirjaa 1700-luvun pukeutumisesta. Tämän gradun puitteissa hän on pitäytynyt tarkasti perukirjoissa eikä ole etsinyt lisätietoja piioista muista lähteistä. Perhetausta ja elämänvaiheet olisivat voineet selittää vaatteiden eroja.

3b) Toinen tuore gradu samalta ajalta on Perttu Immosen Drengpoikia ja hurrikkaita : Kielirajavyöhyke ja sen vaikutukset Keski-Pohjanmaan suomen- ja ruotsinkieliseen maaseutuväestöön 1600 - 1700-luvuilla. Tarkemmin sanottuna on tutkittu Kokkolaa ja Kälviää. Selailun perusteella suosittelen ao. alueen tutkijoille tutkimukseen tutustumista.

3c) Katja Tikan gradu Apua merihädässä vai liiketoimintaa? : Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnan ensimmäiset vuosikymmenet 1729-1760. sisältää pari mainintaa omiin tutkimuksiini liittyvästä Pehr Hansson Sunnista ja on hyödyksi muillekin sukelluskomissaareihin törmänneille.

3d) Ja neljäskin gradu, kun tuli aloitettua. Räihä, Antti: Jatkuvuus ja muutosten hallinta : Hamina ja Lappeenranta Ruotsin ja Venäjän alaisuudessa 1720-1760-luvuilla

Yhteisen puhelinlinjan etsintää

Ensin....

Milloinkohan oli käytössä yhteystieto: Puh. nimihuuto ? Ja oliko se vain tietyillä alueilla/ tarkoituksessa?
— Marina Bergström (@MarinaWirtapiri) January 4, 2015

...oli kysymys, johon en tiennyt vastausta, mutta kommentoin "Joku yhteislinjajuttu?"

@K_KM_K Kuulostaa loogiselta, parissa matkailumainoksessa 50-l mm. Kilpisjärven matkailumajan yhteyst. Muut puh. nimellä tai numerolla.
— Marina Bergström (@MarinaWirtapiri) January 4, 2015

Jotta muistini perukoilta ponnistaneesta puhelinkonseptista löytyisi lisätietoa, pitäisi tietää mikä sen nimi on.

Nyt vaivaa. Oikea termi sille, että koko kylällä oli sama puhelinnumero ja kaikki pystyivät kuuntelemaan linjalla?
— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) January 4, 2015

Yllätyksekseni en saanut oitis vastausta, vaan täyttä tietämättömyyttä: "Ei kai koko kylällä samaa numeroa?", "Kuulen ensimmäistä kertaa, mutta asia kiinnostaisi." . Ehdin jo hetken epäillä muistini luotettavuutta, mistä tulistuneena se pusersi ilmoille englanninkielisen termin party line, jonka Wikipedia tunnisti. Samaan aikaan verkosta tuli läpi muistitietoa.

@K_KM_K Isoäiti kertoi, että jos pirisi 2 kertaa, puhelu oli kylän toiselle puhelimenomistajalle, jos kerran niin heille. Termiä en tiedä.
— Katri Kanervo (@KanervoKatri) January 4, 2015

Omat googlailuni olivat englanninkielisen termin löytymisenkin jälkeen tuloksettomia, mutta Atso Almila oli onnistui jollain keinolla.

@K_KM_K @TOYRYLM @AMVilja Netti löytää tälle termin "yhteinen puhelinlinja". Sama vastaus tulee sanakirjan suomennoksena party linelle.
— Atso Almila (@soalmila) January 4, 2015

Osumat kuvaavat kaikki samaa elokuvaa eivätkä anna lisätietoa.

Haku 'nimihuuto' Kansalliskirjaston digitoiduissa aineistoissa ainakin vahvistaa, ettei kyse ollut Kilpisjärven 50-luvun erikoisuudesta. Eikä välttämättä kylän yhteisestä linjastakaan?

Wilh. Schaumanin Faneeritehdas Oy, Jyväskylä 1927. Hotelli Kuopio, Kuopio 1933,. KONE Oy. E. GRÖNBLOM, Turku 1936 ja Turku 1937. Ålands Aktiebank, Ahvenanmaa 1939.

Alkuperäinen kysymys vailla vastausta ja oma myös?

Kuva Kansanvalitusseuran kalenterista 1883.

Anna Fagerin elämä

Ennen joulua julkaisemani katsaus Vatialan Pekkalaan (KORJAUS 7.1.2015: Paikallistietoutta omaava kertoi (toiseen kertaan), että talon nimi on Pekka.) liittyi aikeeseen tehdä tämä kooste esiäitini Anna Fagerin elämästä. Hän syntyi Kangasalassa 3.11.1750 vanhempinaan "vanha sotilas" Bertel Fager ja Beata Andersdotter. (Perheeseen olivat aiemmin syntyneet Anders 28.11.1740 ja Maria 20.5.1747.) He asuivat Vatialan kylässä ja Beata on merkitty vuosina 1753 ja 1766-1772 köyhäksi.

Anna tytärtä ei ole kirjattu vanhempiensa talouteen henkikirjoissa. Hänet on vuonna 1773 merkitty Liuksialan kartanon piikojen sivuille 6.6.1772 syntyneen poikansa Gustaf Fredrikin kanssa. Pojan kasteessa isäksi on merkitty herra Gustaf Herkepaeus ja Annalle on annettu "titteli" qvinsperson, sillä lapsi oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Gustaf ja Anna menivät naimisiin Kangasalassa 6.7.1773, mikä vaikuttaa aikamoiselta askeleelta ylöspäin Annan asemassa.

Perhe-elämä jatkui Lempäälän Hulauksen kylän Kerttulassa, jossa Gustaf Herkepaueksen titteli muuttui nimismiehestä talouskomissaariksi. Avioliitossa syntyivät lapset Anna Sophia s. 12.8.1774, Maria Christina kast 6.5.1777, Magdalena Gustava s. 4.3.1779, Carl Adolph s. 9.9.1781, Sara Lovisa s. 30.9.1784, Johan Petter s. 21.3.1789 (haud. 5.4.1789) ja Eva Fredrika s. 16.4.1790 (haud. 5.6.1791).

Vanhin tytär Anna Sophia meni 29.5.1798 naimisiin varanimismies Michel Ahlbergin kanssa. Perheen perinteitä kunnioittaen heidän esikoisensa Johan Petter oli syntynyt jo 9.6.1797.

 Nuoripari muutti Anna Fagerin ja Gustaf Herkepaeuksen nuorempien lasten kanssa vuonna 1799 Kiikan Hoipolan Ala-Hoipoon, jossa Gustaf Herkepaeus kuoli 17.12.1802. Anna Fager joutui vielä kokemaan tyttärensä Maija Stinan kuoleman 9.7.1804. Lapsenlapsia syntyi lisää Anna Sophian avioliitossa sekä Sara Lovisalle avioliiton ulkopuolella 11.4.1806 poika Johan Petter.

Poika Carl vihittiin 9.4.1811 Meskalan kylän Kopin tyttären kanssa ja tämä muutti Ala-Hoipoon, josta Ahlbergit olivat lähteneet ja asettuneet vuoteen 1818 mennessä Teukkulan Mattilaan.

Anna Fager kuoli Ala-Hoipossa 28.2.1821 70-vuotiaana.

Lähteet
Kangasala Kastetut ja Kastetut
SAY Kangasala 1740-1759 s. 92,  1760-1779 s. 214
Kangasalan rippikirja 1773-1784 s. 132
Lempäälän rippikirja 1767-1772, 1779-1790, 1791-1804,
SAY Lempäälä 1760-1779 s. 166, 1780-1799 s. 128
Lempäälä HisKi
Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli Mikael Ahlberg 9698.
Kiikan rippikirja 1796-1801 s. 14, 1803-1810, 1811-1817, 1818-1826 

Kartat Kalmebergin kartastosta