Kokemäeltä Amerikkaan, osa 57

Frans Emil Salminen syntyi Kokemäellä 1.8.1874 Kokemäenkartanon muonarenki Johan Niklas Johanssonin ja Lovisa Gustafsdotterin pojaksi. Sukunimellä Salminen hän otti 2.3.1905 passin Amerikkaan ja saapui New Yorkin satamaan Lucania-laivalla 21.3.1905 yhdessä 11 vuotta vanhemman Viktor Salmisen kanssa. Tämä oli asunut Massachusettsin Norwoodissa vuodet 1902-11 ja oli mahdollisesti Frans Emilin Kokemäellä 23.9.1862 syntynyt veli Johan Viktor.

Frans Emil täytti kutsuntakorttinsa Norwoodissa ja asui vuonna 1920 saman kauntin Walpolessa. Tuolloin perheessä Anna-vaimon lisäksi tyttäret Ester 11v., Edith 9v. ja Ebba 7v. Kaksi nuoremmaista asuivat äitinsä kanssa vielä vuonna 1930, jolloin samassa taloudessa asui myös Annan 31-vuotias poika Swen (aikaisemmasta avioliitosta?), joka oli tullut Atlantin yli vuonna 1928.

Lähteet:
Kokemäki rippikirja 1869-1879 s. 417
Siirtolaisuusinstituutti passitietokanta.
Ancestry.com. New York Passenger Lists, 1820-1957 (Year: 1905; Microfilm serial: T715; Microfilm roll: T715_546; Line: 29; .)
Ancestry.com. World War I Draft Registration Cards, 1917-1918 (Registration Location: Norfolk County, Massachusetts; Roll 1684748; Draft Board: 34.)
Ancestry.com. 1910 United States Federal Census (Year: 1910; Census Place: Norwood, Norfolk, Massachusetts; Roll T624_609; Page: 31A; Enumeration District: 1133; Image: 651)
Ancestry.com. 1920 United States Federal Census (Year: 1920;Census Place: Walpole, Norfolk, Massachusetts; Roll T625_724; Page: 29B; Enumeration District: 271; Image: 805)
Ancestry.com. 1930 United States Federal Census (Year: 1930; Census Place: Walpole, Norfolk, Massachusetts; Roll 937; Page: 9A; Enumeration District: 126; Image: 671.0.)

Kirkkonummen Aavarannassa 1872

Augusta Krookin muistelmakirja Mitt Helsingfors on nimetty hieman harhaanjohtavasti, sillä siinä kerrotaan myös perheen kesänviettopaikoista Helsingin ulkopuolella. Yksi näistä oli Hvitträsk-järven rannalla sijainnut Avaranda, jonka karaktäärirakennuksen Augustan äiti vuokrasi postidirektööri Hjalmar Lagerborgilta ja tämän vaimolta Gertrud von Kothenilta kesäksi 1872.

Sivurakennuksessa asui tilanvuokraaja, jonka nimeä Krook ei mainitse. Mies oli "jokseenkin sivistynyt", mutta alkoholin vaikutuksen alaisena oli kaatanut yhden Krookien muuttokuormista niin, että salin peili pirstoutui ja vehnäjauhot sekä sokerit pilaantuivat. Eräänä kesän päivänä vuokraajan yksivuotiaan päälle kaatui kiehuvaa vettä. Kuultuaan tästä Krookin tyttäret kiirehtivät käyttämään äidinäiti Elisabeth Collanin konstia: siirapilla kyllästettyjä puuvillasiteitä. Tämä tehosi muistelun mukaan ihmeenomaisesti.

Aavarannassa Augusta Krook heräsi kello kuusi aamulla lukemaan, mikä sai sisäpiian kysymään josko tämä aikoo papiksi. Mutta Aavarannan elämään kuului myös seurustelua. Krookien yhteiskuntaluokkaan kuului Oulun entinen kuvernööri Otto Nyberg, joka asui vaimonsa ja tyttärensä kanssa Rauhalassa, sekä Nybergin sisar Mathilde, joka oli naimisissa parooni Georg von Alftanin kanssa.

Lähin naapuri oli "Kaisi", joka asui pienen pienessä tuvassa. Hän oli entinen kaartin muusikko, joka oli tapetoinut seinänsä vanhoilla mainoksilla esiintymisistään. Nyt hän, Augusta Krookin silmissä, eli viululleen. Kulki ympäri tupaa ja soitti.

Alla Hvitträsk otteessa kartasta Karta öfver Helsinge socken, Esbo socken, Kyrkslätt socken, Sjundeå socken / upprättad på general läntmäterie contoiret för att underkastas allmän granskning vuodelta 1843.

Amerikkalaisesta lehdestä luettua

Vinkkasin Yhdysvalloissa asuvalle tuttavalle, että tuoreessa Family Tree Magazinessa on juttu suomalaisesta sukututkimuksesta. Hän ystävällisesti skannasi minulle kyseiset sivut ihmeteltäväksi. Kolmessa sivussa ei ihmeitä saa aikaan ja epäilemättä David A. Fryxell on parhaansa yrittänyt.

Hiski esiteltiin ja asiallisesti todettiin, että kannattaa tarkistaa "oman" seurakunnan tarkistustilanne. Henkikirjat mainittiin, mutta ei kerrottu, että 1800-luvun osalta näitä löytyy arkistolaitoksen digitaaliarkistosta. Useat internetissä kohtaamani amerikkalaiset sukututkijat ovat käyttäneet niitä sieltä suurella innolla. Eikä sanaakaan digitoiduista kirkonkirjoista (SSHY tosin linkkilistalla vanhalla osoitteellaan.)

Siirtolaisuusinstituutin kohdalla täytyy jonkun sanan olla väärin? "It's also home to an online library of 9,000 publications about Finnish emigration, a database of 12,000 photos, and the Migration and Ethnicity Research Network, a database of 450 researchers and others interested in migration and ethnicity research in Finland."

Palastellaan. Siirtolaisuusinstituutin kirjastossa oli "vuoden 2010 alussa yli 10 000 luetteloitua julkaisua siirtolaisuudesta ja muista muuttoliikeilmiöistä" ja verkossa digitoituna muutamia kymmeniä . Sana "online" siis väärässä paikassa, ainakaan minä en hahmota tuosta kirjastotietokantaa, joka kylläkin on "online". Kuva-arkistossa on Siirtolaisuusinstituutin arkistosivun mukaan yli 1400 kuvaa eikä 12000. ( Osa arkistosta on katseltavissa verkon kautta.) Migration and Ethnicity Research Network tutkijoista? Tästä olisin aidosti kiinnostunut... Google poimii Siirtolaisuusinstituutin englanninkielisen sivun, jossa kuvaus "The Institute maintains a Research Register of research completed, in progress, and planned" kuullostaa tutkimus- eikä tutkijarekisteriltä. Suomenkielisellä sivulla ei ole vastaavaa kohtaa.

Artikkelin linkkilista ei ole aivan surkea, mutta parempiakin on nähty. Jos tämän jutun perusteella lähtisi suomalaista sukututkimusta yrittämään olisi aika monta erehdystä edessä ennen onnistumista. Mutta keskustelupalstojen perusteella esteitä on runsaasti: "I use Hiski as record source, if I go back and try the digital records either I can't read them or many Finns can't read some of them either." Jollei saa tolkkua kastelistoista, saa tuskin otetta rippikirjoista ja siinä vaiheessa suomalainen sukututkimus on käytännössä mahdotonta.

Kesälomalla arkistossa oli minulla kyllä ilo nähdä useampia amerikkalaisia käyttämässä ihan aitoja dokumentteja (mikrofilmiltä). Mutta kuulin myös erään kysyvän päivystäjältä kastelistoista "Are they in English?"

[Lisäys illalla. Tuo amerikkalaisten lausahdus on raportoitu nyt tänne jo kaksi kertaa. Yritän jättää kolmannen väliin.]

Ainoa Lander

Hesarin hehkutettua Leena Landerin uutuutta varasin sen ja pari muuta hänen historiaan sijoittuvaa kirjaansa kirjastosta. Ennakko-odotus "liian raskaasta" piti paikkaansa ja ainoa kirjoista, joka tuli luetuksi oli lasten/nuorten kirja. Sen pirtsakka nimi oli Kuolemaan tuomitun tarina.

Kyseessä oli 1600-luvun ylioppilas Henricus Eolenius, jota syytettiin noituudesta. Olin tapahtumista lukenut ohimennen muista kirjoista, mutta Landerin minä-muotoon kirjoittama teksti oli ensimmäinen rauhassa läpiluettu. Hän oli onnistunut kokonaisuudessa hyvin. Mukana oli jonkin verran arvausta, mutta lopputulos oli uskottava ja todentuntuinen.

Samassa Suuret seikkailut -sarjassa on 1980-luvulla julkaistu Aura Louhijan Mathilda Wrede - vankien ystävä ja Leena Erkkilän Marjatta, Lemminkäisen äiti. Positiivishenkisiä varmaan nuokin.

(Landerin uutuuden eli Liekin lapset on lukenut ainakin Anneli.)

Ruotsi-Suomen hengessä

Arkistolaitoksen blogi palasi kesätauolta pääjohtajan katsauksella Pohjoismaisen yhteistyön renessanssi. Sattumalta oli aamulla asiaa entisen emämaamme valtionarkiston sivulle (jota on mielenkiintoista verrata suomalaiseen) ja silmiin osui uutinen Vasatidens räkenskaper på nätet! Juu, niitähän on digitoitu Suomessakin, joka oli Vaasa-aikaan täysin-integroitu-osa Ruotsin valtakuntaa. Mitä ei kyllä ihan heti huomaa ...

Otoksen alareunassa mainostetaan paikallisessa julkaisusarjassa Skrifter utgivna av Riksarkivet tänä vuonna julkaistua kirjaa Vasatidens samhälle. En vägledning till arkiven 1520-1620 i Riksarkivet, kirjoittajana Jan Brunius. Jos uppoaisi Olofin etsintään täysillä, pitäisi tuohonkin tarttua. Ilmaantunee Kansallisarkiston kirjaston hyllylle ennen pitkää.

Oikea hakusana

Pari vuotta sitten olin kirjoitusviikonlopussa, jossa ohjaaja mainitsi aiheesta. Että sukupolvi toisensa jälkeen esiintyy samoja elämänkohtaloita. Kuullosti hitusen hörhöltä ja kun en hänen mainitsemillaan termeillä löytänyt kirjaa enkä muutakaan, unohdin jutun.

Sitten luin artikkelikokoelmaa Aina uusi muisto, jossa Katarina Eskola kirjoitti sosiaalisesta genealogiasta. Siinä tutkijat "ovat osoittaneet, kuinka monissa suvuissa ylläpidetään arvostuksia ja toistetaan kertomuksia, joista vähitellen tulee sukumyyttejä ja -legendoja. Ne toimivat sukupolvesta toiseen suhteutuspintoina, joihin suvun jäsenet vertaavat omia ratkaisujaan. Ne jättävät jälkensä suvun jäsenten reagointi- ja tulkintatapoihin."

Ja toisin sanoin artikkelin loppupuolella: "Suvuissa on tarinoita, jotka tunnetaan ja joita toistetaan ja tarinoita, joista vaietaan. Myös viimemainitut eli nuo salatut tai mykistetyt tarinat vaikuttavat suvun jäsenten ajatuksiin ja toimintaan. Kertomattomatkin kertomukset ovat läsnä ja vaikuttavat piilotettuinakin. Suvun eetos säilyy ja välittyy niissä ja niiden kautta."

Eskola viittaa tutkijoihin Daniel Bertaux, Isabelle Bertaux-Wiame ja Paul Thomson, joilla hakemalla löytyi Kirsti Kuusterän gradu Aineettomien pääomien ylisukupolvinen siirtyminen harrastustoiminnassa : tapaustutkimus Koiton Laulu, jossa oli antoisaa materiaalia henkilöhistorian pohtijoille(kin).

(Sen sijaan haku "social genealogy" tuotti ensisijaisesti osumia sosiaalisiin sukututkimussivustoihin.)

Heinäkuussa arkistossa koettua ja opittua

Kesäloman kolmen viikon lähes joka arkipäivänä olin muutaman tunnin Kansallisarkistossa. Ilmaista ja mikrofilmisalin puolella melko viileääkin. Loman alussa olin täynnä hyviä aikomuksia - kuten aina - ja kuitenkin harhauduin kaikenlaisille harhapoluille alkuperäisen ohjelman sijaan. Osin hedelmällisesti ja osin ei.

Aloitin (muistaakseni) 1700-luvun tuomiokirjojen parissa. Löysin pari hyödyllistä/hauskaa juttua selaamalla läpi ilmoitusasiat, mutta vasta tahkottuani (mikrofilmirullista kun oli kyse) erinäisiä tunteja varsinaisten käräjien juttuja, mieleen palasi, että minulla on niistä kotona valokuvat vuodelta 2008. Ei ehkä maailman terävimmät, mutta EHKÄ kannattaisi lukea niitä kaikessa rauhassa ja palata mikrofilmin pariin vasta, jos jostain ei saa totisesti selvää.

Toinen läpikäyntikohde ovat 1700-luvun läänintilit omituisuuksineen. Niitäkin olisi voinut käydä läpi järjestelmällisesti (tai edes järjestelmällisellä poiminnalla), mutta ei sopinut minun pirtaani. Järjestelmällisyys rajoittui siihen, että kävin yhdestä tilistä läpi kaksi eri kihlakuntaa (tai mitä ne nyt olivatkaan) ja havaitsin, että ylellisyysverojen keräys ja/tai kirjaus oli todellakin hoidettu kirjavasti. Eli pitäisi ihan oikeasti posottaa kaikki tilit läpi oman tutkimuspaikkakunnan osalta. Odottamassa voi olla sellainenkin helmi kuin pitäjän säätyläisten ikkunoiden sijainnit ilmansuuntia myöden. (Määrät olivat tosin jääneet mikrofilmikuvauksessa taitteeseen.)

Silkkaa ajanhukkaa oli tarttua DelaGardie-suvun arkistoon, mutta lomalla saa tehdä mitä haluaa (?). Forsby-kirjaa tekiessäni muutama vuosi sitten uskoin arkistoluetteloa liian kirjaimellisesti ja vasta nyt kun tutustuin Kokemäenkartanolla otsikoituihin aineistoihin löysin 1600-luvun inventaariota ja rakennusluetteloa kartanon lisäksi myös Forsbystä ja Ylistaron Malmista. Valitettavasti nimien lisäksi en sisällöstä saanut paljoakaan selvää. Mutta jos jokin päivä Kokemäen historiasta kertovien kirjojen menekki nousee toiselle kymmenelle, niin tiedän mistä löydän lisää aineistoa. (Helpommin kuin läänintilejä läpikäymällä.)

Ruotsalaisten mikrofilmien luettelokansioiden uudelleenselailu ei kokonaisuutena ollut hyödytöntä. Sillä tekniikalla sieltä nimittäin löytyi kokonaisuus Förläningar, josta a) sain lähes aikalaistodisteen Oloff Ångermanin voutivuosista, b) ja hänen palkkaluettelonsa yhdeltä vuodelta sekä, mikä tärkeintä, c) löysin sen dokumentin, jonka perusteella Almquist väitti Oloffin asuneen omistamallaan tilalla Tenholassa. Kyseistä tilaa en ole SAY-selailulla löytänyt ja alkuperäistekstin perusteella sanoisin kirjurin mokanneen kirjoittamalla Tenholan Pohjan paikalle.

Alkuperäinen lähde on aina alkuperäinen, vaikka sitten mikrofilmillä. Mitä eivät ehkä arvostaneet ne amerikkalaiset turistit, jotka kasteluetteloista päivystäjältä kysyivät "Are they in English?"

Suku Forumilta tutkimuksesta ja sen laadusta

Suku Forumilla käytiin pari päivää sitten asiallista ajatusten vaihtoa m.m. sukututkimuksen laadusta. Kaivoin itse sen lopuksi (olisin kyllä toivonut keskustelun jatkuvan) esiin amerikkalaisen National Genealogical Societyn Standards For Sound Genealogical Research (laadukkaan sukututkimuksen standardin). Sitä on lupa levittää, mutta vain kokonaisena ja copyright-merkinnän kera, joten laitan vapaat käännökseni joukkoon (luovuttamatta tekijänoikeuttani ao. käännöksiin, jotka eivät kyllä mitään suojaa ansaitse.).

Remembering always that they are engaged in a quest for truth, family history researchers consistently— Pitäen mielessä, että he ovat etsimässä totuudellista tietoa, sukututkijat johdonmukaisesti

• record the source for each item of information they collect. Merkitsevät muistiin jokaisen keräämänsä tiedon lähteen
• test every hypothesis or theory against credible evidence, and reject those that are not supported by the evidence. Käyttävät luotettavia todisteita testatakseen jokaisen hypoteesin ja teorian ja luopuvat niistä, joita todisteet eivät tue.
• seek original records, or reproduced images of them when there is reasonable assurance they have not been altered, as the basis for their research conclusions. Hakevat tutkimusjohtopäätöksien tekemiseski käsiinsä alkuperäiset asiakirjat, tai niistä tehdyn jäljennöksen, kunhan on syytä olettaa ettei näitä ole muutettu.
• use compilations, communications and published works, whether paper or electronic, primarily for their value as guides to locating the original records, or as contributions to the critical analysis of the evidence discussed in them. Käyttävät yhteenvetoja, tiedonantoja ja julkaisuja, olivat nämä elektronisia tai paperille painettuja, ensisijaisesti ohjauksena alkuperäislähteisiin tai niissä käsiteltyjen todisteiden kriittiseen analyysin vuoksi.
• state something as a fact only when it is supported by convincing evidence, and identify the evidence when communicating the fact to others. Ilmaisevat asian totena vain kun sitä tukee vakuuttavat todisteet, ja kertovat nämä todisteet välittäessään tiedon eteenpäin.
• limit with words like "probable" or "possible" any statement that is based on less than convincing evidence, and state the reasons for concluding that it is probable or possible. Merkitsevät sanoilla "todennäköisesti" tai "mahdollisesti" ne väitteet, joita eivät tue pitävät todisteet, ja kertovat syyt miksi katsovat väitteet todennäköisesti tai mahdollisesti tosiksi.
• avoid misleading other researchers by either intentionally or carelessly distributing or publishing inaccurate information. Välttävät toisten tutkijoiden harhaanjohtamista julkaisemalla tarkoituksellisesti ja huolimattomuudessa epätarkkaa tietoa.
• state carefully and honestly the results of their own research, and acknowledge all use of other researchers’ work. Ilmaisevat tutkimustuloksensa huolellisesti ja rehellisesti sekä paljastaen kaiken toisten tutkijoiden työn hyödyntämisen.
• recognize the collegial nature of genealogical research by making their work available to others through publication, or by placing copies in appropriate libraries or repositories, and by welcoming critical comment. Ymmärtävät sukututkimuksen yhteisöllisen luonteen ja antavat oman tutkimuksensa muiden käyttöön joko julkaisuna tai antamalla siitä kopion sopiviin kirjastoihin ja arkistoihin sekä ottavat mielellään vastaan tutkimuksestaan palautetta.
• consider with open minds new evidence or the comments of others on their work and the conclusions they have reached. Tarkastelevat avoimin mielin uusia todisteita tai toisten kommentteja omaan tutkimukseensa ja johtopäätöksiinsä.

© 1997, 2002 by National Genealogical Society. Permission is granted to copy or publish this material provided it is reproduced in its entirety, including this notice.

En taida olla valmis hakemaan ihan jokaista asiaa alkuperäislähteistä, vaikka siihen suuntaan tutkimukseni kyllä on menossa - huomatessani jatkuvasti virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia valmiissa tutkimuksissa. Mutta kerrassaan mielelläni näkisin, että suomalaisessa keskustelupalstakulttuurissa opittaisiin tuo todisteiden lisääminen faktoihin. Tilanne ei ole huono, varsinkaan nykyään kun voi laittaa esille myös suoria linkkejä asiakirjakopiohin. Mutta vieläkin törmää tällaiseen (Suku Forumilta heinäkuulta):

S kysyy pariskunnan perään, kertomatta tietolähteitään. Minä katselin asiaa sen verran, että linkitin esiin rippikirjan sivut ja totesin hiljaa mielessäni, että mimmillä tulee torpparipariskunnan jäljittämisessä olemaan haastetta, sillä yleensä sitä on. Ja tässä tapauksessa puuttui kastettujen luetteloakin vuosilta, joissa siitä olisi ollut apua. Mutta ei hätää, paikalle karauttaa pelastava enkeli, joka kertoo pariskunnan syntymäajat ja -paikat sekä vanhemmat. Ilman pätkääkään perustelua siitä, miksi hän ajattelee kyseessä olevan kysytyt henkilöt. S kiittää kauniisti ja arvatenkin liitti tiedot (ilman lähdemainintaa) tietokantaansa ja jatkoi taaksepäin ajassa. Teki mieli sekaantua asiaan, mutta kun ei.

Eli jaan täysin Jens Nilssonin näkymykset esitettynä edellä linkitetyssä keskustelussa:

Sukututkimus on nykyään "koko kansan harrastus" niin hyvässä kuin pahassakin. Kaikkia tutkijoita ei, jostai minulle käsittämättömästä syystä, kiinnosta tietojen täsmällinen oikeellisuus. Kyllä minua kovasti harmittaisi huomata, että esivanhemmista 1/8 on aivan päin honkia vain siksi, etten jaksanut alun perin seurata koetin vaiheita vuosi vuodelta. Kun jostain asiasta huomauttaa ja linkit lähteisiinkin antaa, on tullut saatua seuraavanlaisia vastauksia:

* kyllä nämä asiat meillä paremmin on aina tiedetty
* tämä tieto on kokeneen sukututkijan minulle antamasta papereista, sen täytyy olla oikein: pysy siis vain lestissäsi
* tämä tieto on 1800-luvulla painetusta kirjasta, joka kyllä tietää asian paremmin, kun on lähempänä tutkittavaa aikaa
* no mutta kun minä olen nyt näin vanha, niin en minä voi mitään oppia, enkä taida enää nähdä kunnolla enkä osaa ruotsia sanaakaan

Mikään näistä perusteista eivät mielestäni ole erityisen päteviä. Mielestäni voi sanoa oikeellisesti, että on selvästi olemassa sukututkimusta ja sukuhutkimusta, ja nämä elävät nyt rinta rinnan ja tulevat aina elämään, ja on jokaisen tutkijan asia valita, kumpaa lajia aikoo itse harrastaa. Se on enemmän valintakysymys kuin voisi luulla.

Retkellä Hämeessä (2/2)

Seuraavaksi minun piti voittaa lehmäfobiani Hattulan Myllymäellä, jossa rautakautisia jäänteitä tuntui olevan yhtä paljon kuin sieniä sateella. Tai lantaläjiä laitumella.
Samalla Retulansaarella sijaitsee kolmen talon ryhmäkylä, jonka rakennukset ovat 1800-luvulta. Suojeltu rakennusympäristö, syystä.

Hattulassa kävimme tietenkin myös keskiaikaisessa kirkossa, joka oli upea kokemus ulkoa ja sisältä, maalauksineen ja patsaineen.


Nähtävää oli paljon ja ihastuksen aihetta liikaa. Hienointa oli löytää Suomen keskiajan ja 1500-luvun kuvatuin mies, johon olen törmännyt kerta toisensa jälkeen kirjankuvituksissa:

Retken lopetti Hakoistenvuori, jonne kiipeämistä voin suositella kenelle tahansa. Korkeutta kestävälle tervejalkaiselle, jolla ei ole mukana hallitsemattomia lapsia. Laelta oli upeat näköalat ja jännää ajatella, siellä sijainneen Ihan Oikeasti puolustusrakennelma ja iso rakennus. Joka ei ollut välttämättä kaksikerroksinen ja kivestä, mutta kuitenkin.

Retkellä Hämeessä (1/2)

Lauantaina osallistuin Helsingin kesäyliopiston Hämeeseen suuntautuneeseen arkeologiaretkeen. Ensimmäinen kohde oli sitä itseään, eli kivikautinen asumapaikka, joiden lumo on mieletön. Eikun, tällä kertaa paikka vetosi ihan oikeasti. Kypsyvän viljapellon paikalle oli helppo kuvitella kivikautinen järvi, jonka rannoilta on löydetty yli tusina kivikautista asuinpaikkaa, joilla asuttiin kauan. Outoa on, että ne hylättiin jo ennen järven kuivumista. Alla "rantatörmä", jonka tasanteella yksi asuinpaikoista.

Bussissa meille luettiin aivan loistavaa tekstiä 1780-luvun Lopen pitäjänkertomuksesta (kirjoittaja von Törne). Porukka oli niin huoletonta, ettei katsonut edes siemenviljojensa perään. Mikä on ristiiriidassa äskettäin lukemieni Satu Apon tekstien kanssa. Niissä kun korostettiin maalaiskulttuurin välttämätöntä rationaalisuutta.

Lopella kohteena oli puulostojen perusteella 1660-luvulla rakennettu kirkko, joka oli sisältä sekoitus koristelua ja askeettisuutta.


Rengon kirkkoon mennessä satoi. Valokuvan puute ei harmittanut, kun meille paljastettiin, että ulkoa hiemaan eksoottinen kirkko oli keskiaikaisuuden sijaan 1780-luvun tuote keskiajan perustuksille - tosin alkuperäisistä kivistä.

Vanajan kirkon lähellä kävimme katsomassa kuppikiveä, jossa oli huomattavan isot kolot. Bussille palatessa oli kirkossa häiden väliaika ja pääsin kurkistamaan sisälle. Sisällä oli hieno keskiaikainen alttarikaappi ja asehuoneessa vanhoja hautakiviä. Aivan oven ulkopuolella oli hauta risti (?), jossa koristeellinen teksti:

Sitten Hämeenlinnaan, jossa syötiin lounas, jätettiin väliin linna ja suunnattiin Varikonniemelle. Siellä on ollut asuinpaikka 1100-1200-luvuilla. Tai kauppapaikka, tai muinaiskaupunki, riippuen mieltymyksistä ja tarkoitusperistä. Maan päällä ei näkynyt mitään.

Hattulan puolella painuttiin tien varren pusikkoon, jossa on n.s. miekanhiontakivi. Näitä on Suomessa vain muutama, mutta Gotlannissa kuulemma joka pihassa. Uurteiden selityksiä tietenkin useampia ja totuus historian hämärässä.

Jostain syystä ohiajavat hiljensivät vauhtia nähdessään ryhmämme ojanteessa.

Kalastettua

Jonkun Tampereen yliopiston tutkijan (ilmeisesti Jarmo Peltola) sivulta hyppäsin Hollolan 1900-luvun historiakirjoituksen verkkosivulle. Erinomainen idea! Annetaan ihmisille aktiivinen mahdollisuus osallistua ja ilmeisesti muistitiedolla tulee olemaan sijansa lopputuloksessa. Mikä olisi loistavaa!

Sipoolaisen partiotoiminnan historiikkiprojekti jämähtänyt maaliskuussa? Tällaisella blogilla on kätevä kertoa ihmisille tutkimuksen edistymisestä ja ongelmista. Ja saada kommenteilla mahdollisesti apua ja tukea. (Museoveturiseuralla käynnissä Matisa-projekti.)

Jukka Kemppinen kirjoitti isoisästään. Tätä ennen hänen blogissaan oli Syrjäntaasta kaksi kirjoitusta.

Anna-Liisa Mikkelä kirjoitti isonvihan aikaisesta esiäidistään (Marjatta Heikintytär Puusti, Saloisista).

Reijo Valta oli käynyt Peltolan mäkitupalaismuseossa. Ja ilmeisesti Kenkäverossa, josta hän kirjoitti kahdessa osassa.

Katja oli ollut lapsensa kanssa Luonnontieteellisessä museossa. Jessica Parland-von Essen på svenska parin lapsen kanssa Helsingin kaupunginmuseossa ja Virka-Galleriassa. (Kiva, että joku muukin on kriittinen kuin minä.)

Jenni Sahramaa kirjoitti villan käsittelystä ennen kehräämistä. Anders Lindkvist (på svenska) pellavan värjäyksestä. Neulanpistoja sormissani -blogissa oli jokin aika sitten juttu pystyloimisista kangaspuista. Niitä olisi kiva päästä joku päivä kokeilemaan.

Markku Virolainen oli löytänyt esivanhempiensa jälkiä bussimatkalla.

Haagan Paatsamatien Lehdessä on lehtien tuella muisteltu lapsuutta Helsingin Haagassa vuosina 1958-1968.

Calamnius sukuseura oli perustanut blogin. Kolmikielisyys vaikuttaa haastavalta pohjalta ponnistaa, mutta toivottavasti löytyy kirjoittajia. Isohkosta seurasta kuitenkin kyse. (Itsekin havittelin jäsenyyttä, mutta se katkesi Flachsenius-tutkimuksen yhteydessä. Ruotsalaisia pappeja tuli tilalle.)

Hieman mystiseltä vaikuttavaa blogialustan käyttöä on Oulunsuojeluskunta's Blog. Maaliskuussa siinä julkaistu Mauri Junttilan Oulun suojeluskunta vuosina 1939-1944.