Kevätretkellä Fagervikissa ja keskiaikaisissa kirkoissa

Kirjoittamatta blogiin mitään olen toukokuussa istunut kurssin Ruukit, kartanot ja kirkot Länsi-Uudellamaalla luennot ja eilen oli vuorossa kurssin retkipäivä, joka painottui keskiaikaisiin kirkkoihin, joista katsastimme Espoon, Inkoon, Karjaan ja Lohjan.

Olin nähnyt kaikki mielestäni aiemmin ja ilmeisesti kaipaan pidempää breikkiä, sillä edes Lohjan maalaukset (yllä) eivät säväyttäneet. Ajatuksen ne kyllä herättivät. Nyt kun keskiajan asiakirjat ja käsikirjoitukset ovat avoimena tietokantana verkossa, voisiko sinne myös saada korkealaatuiset ja cc-lisenssoidut kuvat kaikista Suomen keskiaikaisten kirkkojen seinämaalauksista? Niin, että eri paikkoihin maalattuja samoja aiheita voisi näppärästi vertailla toisiinsa ja esittää mahdollisesti rinnakkain erilaiset tulkinnat kuvien merkityksestä?

Aiemmin nähdystäkin voi toki selvitä uutta. Inkoon kirkossa kävelin sujuvasti ohi rautaisten hautalaakojen, jotka oli nostettu seinää vasten samaan tapaan kuin varhaisemmat kiviset monissa kirkoissa. Tämä oli oiva silta seuraavaan kohteeseen eli Fagervikin ruukkiin. Siellä olin näköjään vuonna 2010 pullanhimossa skipannut opastuksen ja sen huomasi, sillä kaikki tuntui "uudelta".

Aloitimme tiirailemalla Fagervikia lähes samasta kulmasta kuin 1800-luvun kuvateoksissa. Oikealle jäävä kirkko ei kuvassani näy kuten Magnus von Wrightillä, jonka version tarjosi Helsingin kaupunginmuseo (CC BY 4.0).

Von Wrightin aikaan Fagervikissa käyneen Anders Ramsayn sanojen mukaan "Metsän reunustaman sisäjärven rantamalla kohosi tämä vanha aatelishovi, kolmekerroksinen kivitalo sivustarakennuksineen, jotka välilleen muodostivat linnamaisen pengerpihan. Yleensä koko tämän ijäkkään kartanon leimasi jonkinlainen ylhäisleima, jonka vertaista tuskin koko maassamme löytynee."

Näin.

Mutta Ramsay ei sanonut sanaakaan siitä, että sekä näkö- että kuuloetäisyydellä päärakennuksesta oli kankivasarapaja, josta kierrokseni alkoi. Ensimmäisessä kuvassa pilkottaa sama siipirakennus, joka näkyy yllä. Selvennyksenä vielä välissä Pehr Adolf Kruskopfin piirros, jossa paja edessä keskellä (Kansallisgalleria, PD.)

Pääsimme sisälle myös kirkkoon, joka on yksityisomistuksessa.

En kiinnittänyt mitään huomiota 1700-luvun alun urkuihin, joita retkiraportointiani FB:ssä lukenut äitini serkku kertoi eräissä häissä soittaneensa. Lakkasin nimittäin kuuntelemasta opasta, kun hän oli itsevarmasti väittänyt, että kirkossa ei ollut omaa pappia. Fagervikista juuri esseetä väsänneenä tiesin, että seurakunnalla oli omat kirkonkirjat ja parilla klikkauksella löytyi Hiskistä pappilista. Se herätti ruukinsaarnaajan statuksesta kysymyksen, jota en nyt tässä välissä ala hutkimaan, vaikka se Kotivuoren ylioppilasmatrikkelilla nopeasti kävisikin.

Kyseistä esseetä olen askarrellut Fagervikin puutarhureista, joten oli erinomaisen valaisevaa nähdä pieni (!) osa puutarhasta ja kasvihuone. Ramsayn aikaan, eli 1800-luvun puolivälissä, puutarhassa

oli penkereitä, portaita ja lehtiholvien suojassa kulkevia käytäviä, se oli Linné-temppeli leikellyine, yhteen kasvavine lehmuksineen, huvimajoineen, siltoineen ja linnoineen. Siellä sai nähdä sitäpaitsi meidän maassamme harvinaisia kasveja, kuten pyökkipuita, saksanpähkinäpuita, muratteja, rododendronia, azaleoja ja muita arkoja puulajeja ja kasveja, kasvaen ulkona puutarhassa ja kestäen meidän pohjoisen ankaran talvemme. Mutta suurinta huomiota vetivät puoleensa monet kalliit kasvihuoneet, erilaiset erilaisia ilmanaloja varten; varsinkin oli troopillisen ilmaston kallisarvoisia orkideoja varten rakennettu huone huvittava katsella ja oli se ainoa laatuaan maassamme silloin, ja luullakseni vielä nytkin.

Loppuun vielä Evelina Constance Grönhagenin (1832-1918) näkemys Fagervikista toisen käden jäljennöksenä (Museovraston historian kuvakokoelma, CC BY 4.0).

Ai niin, käväisimme myös Sammatin kirkolla, jonne retkeilin omatoimisesti viime kesänä. Suosittelin siellä ollessa kuuloetäisyydelle osuneille lähellä olevaa Johannes Lohilammen kotimuseota, mistä tuli mieleen myös positiivinen kokemus Lohjan museossa.

Myllyt läänintileissä, lakimiehen kielellä

Monikohan nykyajan lakimiehistä osaisi lähteä kaivelemaan 1700-luvun läänintilejä? Lehdessä Lakimies julkaistiin vuonna 1917 K. R. Ottelinin artikkeli Pieni osviitta asiakirjain löytämiseen maakirjan ja läänin tilikirjan (landsbok) avulla, jossa hän m.m. antaa seuraavat käytännön neuvot

Riidoissa, jotka koskevat myllynpaikkaa, olen parissa tapauksessa saavuttanut yhtä onnellisen tuloksen. 

Kuten tunnettu on, olivat myllyt vuoteen 1886 verolla. Kunkin kihlakunnan maakirjan lopussa oli tuohon astikka myllyluettelo, sisältävä paitsi muuta myllyn nimen, tilan, jonka maalla se oli, ajan koska mylly oli verollepantu sekä veromäärän. Verifikaattina veromäärästä on 1700-luvulla tilikirjaan (landsbok) oheenliitetty verollepanopäätös sinä vuonna, jolloin vero ensi kerran kannettiin, mikä vuosi kuitenkin usein on kahta tai kolmea vuotta myöhempi, kuin verollepanopäätöksen vuosiluku. 

Kun nyt tiedetään, että (siihen aikaan kihlakunnanoikeuden antama) lupapäätös oli hankittava ennen verollepanoa, sekä että verollepanopäätöksessä aina mainitaan millä luvalla mylly on rakennettu, niin, ja kun lupaa hakiessa oikeus koskeen on yhdellä tai toisella tavalla näytetty, on selvää, että maakirjan ja tilikirjan avulla useimmiten löytää tärkeitä omistusoikeutta koskeen ja myllynpaikkaan koskevia selvityksiä. Olen onnistunut tilikirjan verifikaattien joukosta löytämään toisessa tapauksessa kuninkaallisen privilegion, toisessa tuomion, jotka molemmat todistivat hakijan omistusoikeuden myllynpaikkaan; muita vaikka en olisikaan näitä löytänyt, olisin kuitenkin saanut tietää privilegion tai tuomion päivämäärän, jolloin asiakirjat suuremmitta vaikeuksitta olisivat olleet löydettävissä toisesta paikasta. 

Valitettavasti ei 1800-luvulla ainakaan Waasan läänissä ole myllyveron verifikaateiksi tilikirjaan liitetty verotuspäätöstä, vaan ainoastaan lääninhallituksen antama luettelo kyseessä olevana vuonna annetuista verotuspäätöksistä, jossa luettelossa päätöksen päivämäärä tosin on ilmoiteltu. Mutta kun lääninhallituksen arkisto on palanut, niin itse verotuspäätöstä ei löydy, josta taas johtuu että tätä tietä ei tässä läänissä saa selville lupapäätöksen antopäivää. Mutta muissa lääneissä pitäisi mielestäni verotuspäätöksen aina löytää lääninhallituksen arkistosta, kun sen päivämäärän on saanut tietää maakirjasta, ja verotuspäätöksen johdolla luulen että lupapäätös useimmiten on löydettävissä.

Kuva lehdestä Joulu 1910

Entisajan takeaway Helsingissä

Helsingin kaupunginmuseon esinekuvissa ei ole porttööriä
1800-luvulta. Tämä 1920-luvun lopulta. CC BY 4.0

Yksi vaikuttavimmista museokokemuksista minulle oli Anna Kortelaisen Ateneumille kuratoiman näyttelyn metalliastia, jossa 1900-luvun alussa kannettiin ravintolasta ruoka-annos kotiin. Siis jo yli sata vuotta sitten saattoi lakata kokkaamasta kotona?

Juu, ja jo KAKSI sataa vuotta sitten saattoi lakata kotona kokkaamisen, johon tuolloin yksineläjällä ei usein ollut mahdollisuuttakaan. Käytännön järjestelyistä kertovat ainakin sanomalehti-ilmoitukset, jotka jättävät kyllä tulkinnankin varaa.

Kun Turku oli vielä yliopistokaupunki vuonna 1820 Anna C. Lindstedt ilmoitti, että osoitteessaan "serveras alla dagar med Frukost, Middag och Qvälsvard, och kan efter öfverenskommelse med Portörer åt dem som behaga, alla dagar Spisning afhemtas" (Åbo Tidningar 29.3.1820) Sopimuksesta siis toimitettiin tai sai hakea aterioita kotiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin Helsingissä Traktööri Sundström "håller spisning med portör", G. A. Nodbergillä "mat till afhemtning med portör" ja Carin Björkströmillä "mat till hemtning" (Helsingfors Tidningar 20., 27.10.1830). Christina Landerbäck "lemnar mat på portörer" (Helsingfors Tidningar 17.10.1832, 31.10.1835). Onko portööri astia vai sitä kantava henkilö? Onko sattumaa, että löytämäni ilmoitukset ajoittuvat syksyyn, jolloin ylioppilaat ja muutkin palaavat kaupunkiin?

Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa säilytetystä muistelmasta selvisi, että ainakin jotkut ylioppilaat palkkasivat matamin hakemaan ruuan eli saivat kotiinkuljetettua ruokaa. Sekään ei ole siis Suomessa uutuus, vaikka on oudolta tuntunutkin.

P. S. Kuvituskuvan porttöörillä "on haettu ruokaa (3 ruokalajia) Erottajan "automaatista"", joten kertauksena
Miltä automaattiravintola näytti? ja Automaattiravintoloista täydennystä. Sittemmin avattujen myöhempien digitoitujen lehtien sivuilta löytyisi jatkoja ja lisätietoa, jota en ole saanut aikaiseksi kerätä talteen. Sentään esitin Tuulispäässä vuonna 1911 jaetun määritelmän. Ritva Kylliltä kuulin, että "vuonna 1912 automaatteja oli Helsingissä jo toistakymmentä". Ainakin Ruotsissa automaattiravintoloiden katoamisen selitykseksi on esitetty sitä, että "niitä ei sähköistetty ja itsepalvelukonseptista, jossa ruoka haettiin tiskiltä, tuli tavallisempia".

Vanity Fair ja Suomi

Vuosia sitten kaivelin Life-lehden esittämää kuvaa Suomesta, mutta mitään vastaavaa ei ole tullut aikoihin eteen. Paitsi nyt äskettäin amerikkalainen aikakauslehti Vanity Fair, joka avasi digitaalisen lehtiarkiston, joka on kuukauden ajan auki ilmaiseksi. Suomi hävisi lehdestä 40-luvulla ja palasi 80-luvulla, mutta minua kiinnostivat eniten 1900-luvun alku. Josta kronologisia pikkulöytöjä.

Varhaisin juttu (Jul 1923) on kryptisin. Etää Suomessa olisi toiminut lavastaja nimeltä Wladek Foeltsch? Jota suomalaiset digitoidut lehdet eivät tunne eikä tunne Googlekaan, muualla kuin Vanity Fairin sivuilla. Jutussa mainittua näyttelijätärtä "Lilli Hjartstrom" tai Helsingissä esitettyä kappaletta "Galba" en myöskään saanut digitoiduista lehdistä esille.

Broadwayllä pyörineeseen revyy-esitykseen Ziegfeld Follies kiinnitetyt uudet naiset esiteltiin syyskuun 1927 numerossa. Mukana Suomesta kotoisin ollut Pirkko Ahlquist. Tämä naisemme maailmalla löytyy myös kotimaisesta lehdestä:

Jutussa tanssimaratonista (Sep 1928) on mukana suomalainen Gunnar Nilsson, joka oli aiemmin juoksija? No, ainakin Paavo Nurmen yhteydessä mainitaan juoksija Gunnar Nilsson kolmessa Aamulenkki-blogin kirjoituksessa, joista yhdessä on kuvansakin ja toisessa kerrotaan käynnistä Valkoisessa talossa. Helsingfors Kamraten 1/1924 tietää kertoa Nilssonin olleen 38-vuotias, mutta enempää hänestä ei tiedetty. Turun Sanomat 30.12.1924 kertoo seurakseen Finnish-American Athletic-Club New York.

Missä mahtoi olla ranskalaisen Paul Morandin suomalainen nudistiklubi? (Vanity Fair Sep 1931) Moisesta on kirjoittanut novellissa La Nuit Nordique, joka on julkaistu kirjassa Ouvert la nuit vuonna 1922. Pikaisella silmäyksellä en saanut tolkkua oliko kyseessä edes Suomeen sijoitettu fiktio. Naishenkilö Aïno oli minä-kertojan käsivarsilla kumminkin. Helsingin Sanomiin 3.3.1922 kirjoittanut oli tavannut tekstin tarkemmin ja päätellyt kuvauksen kertovan Kauniaisten kylpylästä. "Erinäiset kulissit viittaavat siihen, että kirjailija on henkilökohtaisesti tutustunut maahamme."

Joan Crawfordista julkaistussa aukeamassa mainitaan hänellä olleen palveluksessaan suomalainen hovimestari (Feb 1936). Valitettavasti väestönlaskentojen puolivälissä eli henkilöllisyys ei ole välttämättä selvitettävissä.

Kamariurkujen varhaiset valmistajat maassamme

Mathias Weckströmin keräämien 1800-luvun alkupuolen erikoisyksilöiden (*) joukossa on useita "kamariurkujen" tekijöitä. SAOBiin kurkistus kertoo, että kammarorgel on "för boningsrum l. skolsalar l. kapell o. d. avsett orgelartat instrument med fritungor o. av den spelande själv trampade bälgar, orgelharmonium". Eli harmoni, joiden varhaishistoriaa sanomalehdistä hakiessani käytin siis väärää termiä! Tai sitten en. Ainakin allaolevassa 1800-luvun lopun Ruoveden pappilaa esittävässä kuvassa kamariurut näyttävät enemmän uruilta kuin harmonilta.

Toini Kallion piirros. CC BY 4.0

Weckströmin lähteenä kamariurkujen osalta tuntuu olleen sanomalehdet, joihin hän ensimmäistä tapausta lukuunottamatta suoraan viittaakin. Mutta muistiinpanojeni mukaan hän ei nostanut esiin turkulaista puuseppää C. P. Sundqvist, jonka Åbo Underrättelser esitteli 20.7.1844 huomauttaen, että mies oli saanut jo aiemmin julkisuutta Åbo Tidningarissa 26+29.5.1841, jolloin kerrottiin Sundqvistin keksimästä heinänsiemenen keräyslaitteesta.

Sundqvist oli syntynyt vuonna 1804 Ahvenanmaalla ja 15-vuotiaana matkustanut Tukholmaan, jossa hänen oli ollut tarkoitus opiskella urkujentekijä Strandin luona. Lupaongelman takia oleskelu jäi vain muutaman viikon mittaiseksi ja nuori mies vaihtoi suuntaa opiskellen Pietarissa puusepän taitoja. Turkuun asetuttuaan hän ei malttanut pysyä huonekalujen parissa vaan alkoi ominpäin yrittää viulujen ja kitaroiden valmistusta. Pietarissa opitulla saksan kielellä hän sai soitintentekoon kirjaoppia ja pystyi jopa kirkkojen urkujen valmistukseen. Mutta vuoden 1844 jutun aiheena oli se, että Sundqvist oli tehnyt nimenomaan pienoisurut.

Espoolainen 35-vuotias puuseppä Carl Johan Hemnell ei kesällä 1850 Turussa käydessään tutustunut Sundqvistin teoksiin vaan tuomiokirkon urkuihin, joiden pohjalta hän teki pienoisurut, jotka kelpasivat Henrik Heikelille Maarian pappilaan. Tästä kertoi Åbo Underrättelser 7.10.1851.

Helsingfors Tidningar oli 25.10.1843 kertonut Uudenkaarlepyyn karstantekijä Granholmista, joka omaksi ilokseen 1830-luvun loppupuolella rakensi urut yhdessä nuoren sukulaisensa kanssa. Kuvauksen kirjoittajaksi epäilen Topeliusta.

Sivistyneistö ei halunnut jäädä pekkaa pahemmaksi ja Borgå Tidning raportoi 11.10.1851, että sekä Joutsenon kirkkoherra Gabriel Österberg että Luumäen kirkkoherra Georg Magnus Järnefelt olivat valmistaneet omaan käyttöönsä kamariurut.

(*) Uppgift om sådana personer bland allmogen i Finland, som framför andre i ett eller annat afseende förtjena uppmärksamhet. XXV Diverse, s. 229-247. Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmat Coll 255, kotelo 13

Pylkkäsen tyttäret Mikkelistä Ranskaan

Kauppias Johan Mattson Pylkkäsellä (s. 1823) ja vaimollaan Helena Sofia Mattsdotter Asikaisella (s. 24.4.1836) oli ainakin Mikkelissä lastenkirjaan merkityt 4 lasta: Johan Ferdinand (s. 26.4.1860), Carl Johan (s. 28.5.1864), Hilma Sofia (s. 10.10.1865) ja Anna Helfrid (s. 30.12.1858). Poika Johan Ferdinand kuoli lapsukaisena 19.10.1862, mutta muut kolme elivät aikuisiksi.

He menettivät isänsä 19.9.1872 tämän ollessa omistamallaan höyrypurrella palaamassa Pietarista. Perintöään riitti siihen, että Karl Johan koulutettiin yliopistoon asti ja Hilma omien sanojensa mukaan joutui 11-vuotiaana "Mikkelistä erääseen pensioniin pääkaupunkiin ventovieraiden ihmisten pariin ja outoihin oloihin" tai toisin sanoin "pääsin toiselle luokalle Ruotsalaiseen tyttökouluun, joka oli silloin Aleksanterinkatu 8:ssa. Asuin koulun yläpuolella kolmen Blomqvistin sisaruksen luona". Pari vuotta myöhemmin äiti kuoli.

Kesäkuun lopulla 1884 Hilma pääsi 19-vuotiaana  ulkomaanmatkalle, joka kiersi lähinnä ranskankielistä Eurooppaa. Syksyllä 1886 hän oli takaisin Mikkelissä ja ilmoitti tarjoavansa "opetusta Ranskan kielessä ja pianon soitossa". Kun Hilma pari vuotta myöhemmin julkaisi vastaavan ilmoituksen Helsingissä, hän mainitsi opiskelleensa Pariisissa, mikä muistelmiensa mukaan pitääkin paikkansa. Lapsuuden koti oli myyty Mikkelistä syksyllä 1887.

Anna Helfrid on tuskin jäänyt kokonaan osattomaksi koulutuksesta. Hän asui vuoden 1889 alussa Hilman kanssa Helsingissä, mutta meni samana vuonna naimisiin Mikkelin lyseon lehtorin kanssa. Hilma lähti kesän jälkeen ulkomaille vuodeksi. Terveyssyistä hän lähti palattuaan pian Ruotsiin ja matkustelunsa sinne ja tänne seuraaven vuosien aikana on mahdotonta tähän lyhentää.

Jääskeen apteekkariksi päätynyt Karl Johan teki itsemurhan 6.1.1897. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kokouksessa 5.5.1897 luettiin ääneen sisartensa kirjelmä, jossa asetettiin kyseenalaiseksi jättämänsä testamentti. Asiassa ilmeisesti päästiin sovintoon.

Samoihin aikoihin Anna herätti huomiota Mikkelissä pyytelemällä jatkuvasti taidemaalausopetusta Victor Tuderukselta. Tämä on nähty taustana sille, että molempien avioliitot päättyivät eroon ja kesäkuussa 1898 Anna meni naimisiin Victorin kanssa. Kerrotaan, että kun he pyrkivät "vierailulle toisiin Mikkelin seudun säätyläisperheisiin, verhot vedettiin ikkunoihin ja ovet pantiin lukkoon". Enemmän tai vähemmän pikaisesti Victor myi omaisuutensa ja pari lähti ulkomaille asettuen vuonna 1901 Nizzaan.

Myös sisarensa Hilma päätyi Ranskaan. Tätä ennen Ruotsissa vuonna 1902 Hilman kaksi novellia julkaistiin Dagny-nimisessä lehdessä ja tämän jälkeen hän tarjosi romaanikäsikirjoitustaan Bonnierille, joka hylkäsi sen.

Ruotsalaisten ystävieni välityksellä tarjottiin minulle sihteerin toimi ranskalaisen sanomalehtimiehen Rautier'in luona ja ryhtyäkseni tähän toimeen läksin Malmsjön tilalta läheltä Tukholmaa, jonne olin asettunut voidakseni rauhassa antautua kirjalliseen työhön, ja matkustin Parisiin. Perille tultuani oli paikka kuitenkin annettu jo toiselle. [...] Silloin eräs ruotsalainen lääkäri tarjoutui opettamaan minulle sairasvoimistelua ja hierontaa. Kiitollisuudella otin vastaan tämän ehdoituksen ja suoritin yksityisoppilaana kuuden kuukauden kuluessa tavallisen kurssin anatomiassa, kävin sairashuoneilla j. n. e. [...] Tein työtä kesät, talvet, nousin usein kello 5:ltä aamulla ja panin myöhään maata, raadoin ja ahersin ja sain usein varsin edesvastuullisia tapauksia itsenäisesti hoidettavakseni. [...] Kolmen vuoden, varsinkin henkisessä suhteessa kovin rasittavan työn jälkeen — sillä minä antauduin kokonaan sairailleni ja autoin heitä kantamaan kärsimyksiänsä — murtui oma terveyteni ja lääkäri kielsi minua jatkamasta tätä uraani. [...] Parannuttuani etsin monenlaisia toimia sekä Euroopassa että Amerikassa. Mutta kaikki aikeeni menivät myttyyn. 

Vietettyään yhden kesän Suomessakin, Hilma Pylkkäsen esikoisteos Soif d'idéal ilmestyi ensin julkaisussa La Revue Blanche ja toukokuussa 1912 kirjana nimellä Saimi Tervola.

Mahdollisesti sisarensa esimerkin innoittamana Nizzassa edelleen asuneen Annan kirjoituksia alkoi ilmestyä suomalaisissa lehdissä. Tai sitten markkinat avasi melkein suomalainen prinsessa, joka muutti Monacoon.

Elsa Lindberg-Dovlette-Khanoum (Nutid 4/1912), Karnevaali Nizzassa (Otava 4/1912), Elsa Lindberg-Dovlette-Khanoum de Mirza Riza-Khan (Otava 5/1912), "Roma", Massenetin uusi ooppera (Otava 7/1912), Muistelmia Adolf von Beckerin nuoruuden ajoilta (Otava 9/1912), Kuva Chamonix-laaksosta (Otava 11/1912), Judith Gautier (Nutid 12/1912), Marcelle Tinayre (Nutid 1913), Huru man lärt känna Mont Blanc (Hbl 16.1.1913), Lite svaller från Nizza (Hbl 9.3.1913), Rivieralla (Kodin kuvasto 11/1913), Riviera ennen ja nyt (Otava 6/1913), Kvinnans ny silhuett (Hbl 7.12.1913), En modern fransk författarinna (Nutid 1914), Perre Loti runoilijana (Otava 4/1914), Riviera-kåseri (Hbl 15.4.1914), Sigrid Lindbergs galakonsert i Monte Carlo (Hbl 16.5.1914), Nizza i belägringstillstånd (Hbl 18.9.1914), Automobiilien tehtävä maailmansodassa (Otava 7/1915)

Anna Tuderus (o.s. Pylkkänen) kuoli Nizzassa 3.2.1916.

Hilma oli Pariisissa ensimmäisen maailmansodan vuodet, mutta sanomalehtien lukuisten ilmoitusten ja pikku-uutisten perusteella tuli Suomeen vuonna 1922 ja seuraavina vuosina antoi ranskan tunteja sekä piti esitelmiä pitkin maata. Vuonna 1925 Hiilma Pylkkänen oli yksi Suomen edustajista kansainvälisessä naisten kongressissa Washingtonissa. Hilma Pylkkänen kuoli Mikkelissä 13.4.1947.

Lähteet:
Mikkelin kaupunkiseurakunnan rippikirja 1858-1868 s. 60, lastenkirja 1859-1879 s. 90, 1880-1890 s. 146
Johan Pylkkäsen kuolema: FAT 26.10.1872
Hilma Pylkkänen: Elämäni kirjokudos. 1947 (alkup. Livet har varit oändligt rikt)
Hilma Pylkkänen: Miten olen löytänyt elämänurani? Otava 11/1914
Ylioppilasmatrikkeli: PYLKKÄNEN Karl Johan 21086
Ylioppilasmatrikkeli: ÅKESSON Emil Gerhard 20161

Hilma Pylkkäsen ilmoituksia Mikkelin sanomat 26.8.1886, Hufvudstadsbladet 15.1.1888

Keskustelemukset 5.5.1897. Suomi 1898, s. 21-25

KASKISAVUISTA LAAJAKAISTAAN. HEIMARI – LÖYTÖ – PUNTALA – SATTILA – VITSIÄLÄ

KYLÄKIRJA. 2011 (pdf)
Kenneth Danielsen: Promenade des Anglais 139. Historien om Villa Huovila, dess finska ägare och invånare. Skrifter utgivna av SLS i Finland 429. 201, s. 55-79

Ilmoitus Dagnyn sisällöstä: Sydsvenska Dagbladet 1902-04-16

Kuvat: Veckans krönika 7/1916, Naisten ääni 10/1925

Siltasaari 1880-luvulla

Y. Weilin tekstissään Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888 (Finlandia 1924 s. 72-89) kuvaa aikaa, jolloin Siltasaari oli edelleen saari, kuten vuoden 1869 kartassa.

Siltasaaren Vironniemeen yhdistävä Pitkäsilta oli siihen aikaan "vain kapea puusilta". Siltasaaren pohjoispuolella oli Pikkusilta, jonka rakennusmateriaalia Weilin ei mainitse. Se ei myöskään ole tallentunut valokuviin, mutta Pitkästäsillasta on kuvia jo vuodelta 1866. Siltasaaren rakennuksistakin on täten etelärannalla sijainneet parhaiten dokumentoitu.

1866: "Vasemmalla vaskenvalajamestari G. Lindströmmin huvila, oikealla kauppaneuvos A. Gaddin huvila"
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

"puurakennuksia Siltasaaren rannassa"
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

1880-luku.
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Alimmassa Kaisaniemestä kuvattu Rieksin huvila oli Weilinin mukaan saaren suurin 1800-luvulla ja sijaitsi "nykyisen Elannon kohdalta hiukan länteen" samoin kuin tapettitehdas, joka

muodostettiin niihin aikoihin sirkukseksi, jota siellä pidettiin, kunnes nykyinen Hippodromi valmistui. Johtajana oli kuuluisa Schumaan, jonka suvulla samalla kertaa oli sirkuksia Pietarissa ja Berlinissä. Ohjelmat olivat hyvin runsaat ja hyvät.

Blogissani olen kertonut sirkuksesta ja siellä esiintyneestä La Bella Theresitasta. Rieksin huvilan paikalle näittää kohonneen vuonna 1886 Söderlundin huvila, joka on kuvattu vuonna 1894.

Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Toisessa 1880-luvulle ajoitetussa valokuvassa on sillan toisella puolella myös varsin komea rakennus, joka on ollut olemassa ennen Rieksin huvilaa. Kaupunginmuseo ei ole esittänyt sille mitään tunnistusta.

Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Weilin jatkaa

Hiukan etempänä siitä oli idyllinen Mieritzin huvila ja vielä vähän matkaa siitä Krollin huvila ja myöskin Suomen Pankin ijäkkään johtaja Stenius-vainajan huvila, jonka senaattori Arvid Genetz (Arvi Jännes) osti. 

Saaren länsipäässä oli vielä kymmenkunta pientä huvilaa, joissa kesäisin asuivat Hesperian varieteen taiteilijat. Vasemmalla puolella Pikkusillalta tultaessa oli kauppias Kovinin huvila ja myymälä sekä n.s Langénin suuri kaksikerroksinen rakennus, joka oli rakennettu koridoorijärjestelmän mukaan ja josta työväki vuokrasi huoneen tai pari. Tämän pihamaalla oli silloin juutalaisten synagooga vaatimattomassa talorähjässä.

P. S. Oletko kiinnostunut Helsingin saarista, joita ei enää ole? Olen kirjoittanut myös Sompasaaresta.