Toukokuusta kesäkuuhun

20.5.

• Vau! "We reconstruct life-courses and multigenerational family relations for (nearly) all Danes, from 1787–1968"

• Missä menee keskiaikaisen ja historiallisen raja @Museovirasto ? [Leike Kypin näkemyksestä Hyvinkään Hopeavuoresta. Museovirasto ei vastannut. Tuuli Heinonen kommentoi: "Suomessa nää on aina vähän näitä, etenkin kaivosten tyyppiset kohteet joissa rakenteet on vaikea ajoittaa ja varhaisin maininta ei välttämättä kerro kohteen ikää. Ihan käytännön tasolla ajoituksena keskiaika tuo usein vahvemman suojan mj kohteelle jos siihen on mitään perusteita." Ja selvennyksenä, tiedän kyllä, että keskiaika on historiallista. Historiallinen on kuitenkin Kypissä seuraava, ajassa myöhäisempi luokka.]

24.5.

• [Video: Destroying Ancient Artifacts for Profit Is Nothing New] Masentava katsaus, jonka tuoreimmassa kerroksessa muovikuutioihin valettuja tarkoituksella rikottuja astioita.

27.5.

• Kaivatun kirjan Helsingin yliopiston kirjaston molemmat kappaleet ovat kadoksissa, mutta @internetarchive tarjoaa digikappaleen ilmaiseksi luettavaksi. (Palvelu on saanut tekijänoikeuksien puolustajat kimppuunsa, mutta hyödyntäjänä en jaksa välittää.)

31.5.

• [Video: How to Midwest: Lutherans] Kahvin juonti, urheiluvoittojen biletys ja muu eleettömyys. Jotenkin tuntuu tutulta.
• Oli tosi kiva olla livenä kuulemassa @RosebudBooks fiksuja ihmisiä (mm. @KimmoSvinhufvud & @johannaisosavi) puhumassa akateemisesta elämästä. Toimiva paneelikeskustelu/ryhmähaastis on siis mahdollista. (Tallenne on YouTubessa)

2.6.

• Väikkärin dispositio koki aamutuimaan ensimmäisen merkittävän muutoksensa kolmeen vuoteen: yksi käsittelyluku lensi mäkeen. Tuli näes mieleen - ties mistä - että voisi olla fiksumpaa sanoa enemmän vähemmästä kuin vähän yhdestä ja toisesta seikasta.

5.6.

• Löysin tutkimukselleni relevantin väikkärin vuodelta 1932. Erikoisempaa on se, että tutkijalla (oik. mukaansa nimetyllä laitoksella) on Twitter-tili.

6.6.

• Viikon vinkki organisaatioille, erityisesti @uniofjyvaskyla . Jos rajoitatte sähköpostikentän merkkimäärää, selvittäkää ensin se, minkä mittaisia osoitteita organisaatiossanne on käytössä. Jos siis oikeasti toivotte saavanne lomakkeella palautetta. [Ei mitään vastausta Opinahjolta. Tuskin välittävät siis varsinaisestakaan palautteesta.]

7.6.

• Suomen sukututkimusseura tekee lähtöä Liisankadulta. Aiemmin "yli 40 000 nidettä eli noin 710 hyllymetriä" sisältänyt "Pohjoismaiden suurin sukututkimuksen ja henkilöhistorian erikoiskirjasto" on muuttoa varten karsittu noin 100 hyllymetriin. Sillä kaikkihan on netissä? [Loppukysymys on mitä suurimmassa määrin ironinen.]

8.6.

• Onni on konffapaikalle päästyä huomata, että puolihuolimattomasti tuli aamulla puettua paita, johon saa nimikyltin kiinni. Ja löytää vessasta käsipyyhkeet, joilla varustettuna läpimärät kengät tuntuvat hieman mukavammilta.
• Iso tekstikyltti antaa mielikuvan 1800-luvun lopussa päättyneestä lapsityöstä, mutta asiakirjaesimerkki kertoo muuta. Finlayson 200 [Löysin siis Vapriikista muutakin valitettavaa kuin kuvan puuvillan poiminnasta.]

9.6.

• Henkilö, joka pitää kirjoitustyyliäni väikkärin käsikirjoituksessa lakonisena, on kirjoittanut tieteelliseen kirja-arvioon sanat "maata möyrivän jänöjussin tasalla". #kuhansanon

11.6.

• [Project Gutenbergin digitoinneissa Vaasan Jaakkoon Oottako kuullu: Tuhannen prätinöitä Pohjanmaalta] 
  "— Mee ny jouthu Jatka pyythön Uurentuvan emännältä laihnaksi makkarammittaa ja kiskonkaavaa — pyyti äitee." Eli mukana klassinen lapsen harhautus, mahdollisesti teurastusta todistamasta.
  [Juha Hakala kommentoi: "Äiti kertoi, miten lapset lähetettiin hakemaan makkarasarvia naapurista, kun sikaa teurastettiin. Naapuri kertoi lainanneens ne seuraavalle, mutta tarjosi mehua ja pikkuleipiä ja jutteli aikansa lasten kanssa. Seuraavssa sama. Kaikki tiesi, että ei päästetä teuraststa katsomaan." "Pohjanmaalla Ylivieskassa tämäkin."]

1800-luvun tutkimuksen vuosikonferenssin annista

Tällä viikolla kokoonnuttiin Tampereelle 1800-luvun tutkimuksen vuosikonferenssiin, jota jouduttiin koronan takia siirtämään kahdesti. Pisteet järjestäjille kestävyydestä. 

Itselläni ei riitä edes energiaa perinteiseen konffarapsaan, mutta muutama julkinenkin muistiinpano.

1) Kati Kallion (tietenkin) loistava keynote oli otsikoitu Kansanperinteen kerroksellinen kokemus ja käsitteli Inkeristä (enimmäkseen) tallennetuja lauluja, joita on esitetty nuorten miesten lähtiessä sotaväen ottoon. Kerroksia oli paljon, mutta keskustelussa kiinnosti se, että "oliko meilläkin (siis (länsi)suomalaisillakin) jotain vastaavaa" ja Inkerin laulujen alun ajoitus. Näistä tuli mieleen tammikuinen FB-päivitykseni.

Illan "iloksi" luin tuoreita Keskisarja-avauksia. Sopivat oikein hyvin yhteen pantatun kolmannen "Koskenkorva"-pullon kanssa, joka tosin osoittautui trion parhaaksi, vaikkakin silti huonoksi.

Asiaan. Keskisarja oli 1600- ja 1700-lukua koskien todennut "Sotilaat jättivät lähtiessään lopulliset jäähyväiset omaisilleen, ja kirkonkirjoissa heidät merkittiin jo etukäteen kuolleiksi." Pystyykö joku linjoilla oleva selittämään, missä tälläisiä merkintöjä on tehty ja myöhemmin havaittu? 27 vuoden sukututkimusharrastuksessa olen ollut suhteellisen vähän sotilaiden kanssa tekemisissä, joten Keskisarja voi olla oikeassa. Mutta kuulisin mielelläni silminnäkijätodistuksen.

Useampi historian- ja sukututkijatuttavani muisti tässä yhteydessä Venäjän itkuvirret sotilaille ja yksi mielsi lähtöseremonian "hautajaisiksi". Kukaan ei ajatellut, että vastaavaa olisi harrastettu Suomessa. Ja yksi huomautti, että ruotujakolaitoksessa olisi mennyt kirjat sekaisin siitä, että miehet olisi etukäteen merkitty kuolleiksi.

2) Uudelle ihmiselle esittäytyminen oli helpompaa ja hauskempaa, kun pystyi viittamaan tuoreeseen artikkeliinsa ja yhteiseen tutkimusintressiin.

3) Tutkimukseni kannalta tärkein esitys oli Niina Hämäläisen Suomenkielinen aikakauslehti Mehiläinen - opastusta, ideologiaa, tunteita.Vaikka olen lukenut ja ryöstöviljellyt Mehiläistä, en ollut ajatellut sisällön osia lukijakirjeinä. Nyt niistä muodostui tuttuudessaan erinomainen vertailukohta omalle aineistolleni. Ja tekisi kovasti mieleni lainata Mehiläisen sivuilta sana kanssalukija väikkärin otsikkoon.

4) Kansalliskirjaston Jussi-Pekka Hakkarainen lupaili ensi (?) vuonna digitoituja siirtolaislehtiä. Voisivat täyttää mummon setien elämänkohtaloiden huomattavia aukkoja...  Epämääräisempi ja vielä varovaisempi etukäteistieto koski jonkinlaista yliopistoon liittyvien henkilötietojen linkitystä. Kaikki edistys kyseisellä saralla tervetullutta. Hakkarainen myös mainosti syksyn Sanomalehtisymposiumia, johon hyväksyi minunkin esitysehdotukseni. Muu ohjelma näyttää tasokkaalta.

5) Heikki Kokko esitti aiempaa tarkemman (tai muistamaani tarkemman) kuvauksen suomenkielisten sanomalehtien "paikallislukijakirjeiden" alkuvaiheesta ja myös mielestäni aiempaa pidemmän jatkumon 1920-luvulle. Kokon tarkoituksena on laajentaa Translocalis-tietokantaansa sinne asti, mutta tämä ei onnistu tutkimusapulaisten käsityönä. Olisin mielelläni kuullut enemmän ajatuksesta käyttää apuna mallidataa ja tietoteknikkaa. Haaveilin vastaavasta ääneen puhuessani Sanomalehtisymposiumissa 2019 biografioista, joiden löytämisen viisasten kivi on edelleen hukassa.

Translocalis-kanta jollain aikarajoituksella julkaistaan Kansalliskirjaston sivuille ensi vuonna. Tämä tarkoittaa sitä, että tietyn seudun tai kirjoittajan tekstit ovat helpommin saavuttettavissa. Tosin Kokon kuvaillessa rajanvetojaan heräsi uteliaisuus siitä, että tulevatko esim. J. A. Hohenthalin kaikki tekstit mukaan. Eli laajemmin: toivottavasti rajaukset osataan kirjoittaa selkeästi auki ja tämä kuvaus on framilla samassa ympäristössä kuin tietokanta. 

Miksi harmistuin Vapriikissa?

Olin tällä viikolla kaksi päivää Tampereella 1800-luvun verkoston vuosikonferensissa. Sen yksi keynote ja illallinen olivat Vapriikin tiloissa, joten minulla oli hyvin lyhyt mahdollisuus kipaista yhteen näyttelyyn. Valintani oli Finlayson 200, joka alkoi hyvin animoidulla varhaishistoriakatsauksella. (Tosin vietettyäni tilassa tovin ja kuunneltuani saman tekstin puoli tusinaa kertaa... )

Animaatiopömpelin takana ei voinut olla huomamatta takaseinää.

Ensin heräsi toivo: puuvillatehtaan historiasta kerrottaessa on otettu huomioon sen raaka-aineeseen liittynyt inhimillinen vääryys ja kärsimys. Sitten pääsin lukuetäisyydelle ja totesin isoimmaksi tekstiksi "Kuidusta kankaaksi". Suurennettu peltokuva oli ensimmäinen 12 kuvan sarjasta, josta suurin osa käsitteli tehdastyön vaiheita. En valitettavasti tallentanut kuvien alla olevia tekstejä, mutta peltokuvan alla ei ollut sanaa orja. 

Vasta pienemmällä tekstillä täytetty valkoinen ja pieni kyltti kuvasarjan alla sisälsi sanan orjaplantaasi. Varsinaisena pointtina oli kertoa, että kuvasarja oli englantilainen ja 1840-luvulta. (Muistinvaraisesti, mutta näköjään oikein.)

Tuleeko näistä puhtaisiin ja ehjiin vaatteisiin pukeutuneista ihmisistä mielikuva pakkotyöstä? Tunnetusti erittäin raskaasta työstä? Ymmärsikö sen, että selän takana oleva Tampereella käytetty cotton gin oli teknologiana mahdollistanut puuvillan tuotannon kasvun? Eli sen, että entistä isompi määrä ihmisiä vietti pitkiä ja helteisiä päiviä pellolla? Eikä Yhdysvaltojen sisällissotaa seurannut orjatyövoiman vapautus tarkoittanut onnea ja autuutta? (Jos haluaa masentua tai ymmärtää, niin suosittelen videota The Part of History You've Always Skipped | Neoslavery. Koko elämänsä puuvillaa poimineen miehen haastattelu on lyhyempi.)  

Vikisin tuoreeltani kokemuksesta Twitterissä ja sain muita ihmettelemään kanssani. Vapriikki kommentoi

Näyttelyssä on valitettavasti jouduttu tiivistämään monet asiat. Kuvat ovat tärkeässä asemassa. Siksi laitoimme Finlayson-näyttelyn parhaalle paikalle kuvan orjaplantaasilta valotauluun. Toki näyttelyn teksteissäkin tämä olisi voinut olla terävämmin ilmaistuna.

Mutta MITÄ "parhaalle paikalle" sijoitetullla kuvalla haluttiin sanoa? Miten se kuviteltiin tulkittavaksi?

Muuttoja ja asumista Vesannolla 1800-luvun puolivälissä

Israel Tiitisen (s. 1834) ja Sofia Liimatainen (s. 1830) vihittiin Rautalammin seurakunnassa 24.5.1854. Esikoispoikansa Otto syntyi 22.4.1854 ja kuoli huhtikuussa 1855. Seuraavaksi 14.2.1856 syntynyt Kaarle kasvoi aikuiseksi ja kirjoitti aikanaan muistelman elämästään, joka alkoi

Eräässä paikassa Hämeen koillisimmassa kulmassa on kaikinpuolisesta edistymisen innostaan, elämän siveydestään ja tapain yksinkertaisuudestaan tunnettu vähäinen V:n seurakunta. Jokseenkin sen keskipaikoilla on suuren kyläkunnan syrjässä kauniilla ylängöllä lähellä maantietä punaiseksi maalattu talo. Se on syntymätaloni, jonka omistajina vanhempani silloin olivat. Olen heidän lapsistaan järjestyksessä toinen, mutta kun vanhin veljeni oli vuoden vanhana kuollut, olen eloon jääneistä lapsista vanhin. Olen syntynyt helmikuun 14 p:nä 1856. Minua nuorempia lapsia oli kaksi.

Syntymätalossani emme kauan asuneet. Vaikk'ei mitään pakkoa olisi ollut, myi isäni vastoin äitini tahtoa talonsa ja erotti kaupassa itsellensä samalla maalla olevan torpan. Hiukan vielä muistan sen kun muutimme mainittuun torppaan asumaan. Se tapahtui minun ollessani kolmannella ikävuodellani. 

Tästä muutosta ei ole jälkeäkään Rautalammin ja Vesannon kirkonkirjoissa. Niiden mukaan Israel Tiitinen oli vuoteen 1867 torpparina Vesamäen Riivikonmäen torpassa ja sitten Joenkorvan torpassa. Myöskään lasten määrä ei vastaa muistelmaa, sillä Kaarlen jälkeen syntyivät August 1.12.1858 (kuoli 6.9.1875), Daniel 30.11.1861 (kuoli  30.1.1866), Otto 22.3.1865, Mariana 20.6.1867 ja Nestor Johan 3.3.1871 ja Hilda Karolina 15.6.1874. Kaikkien kasteisiin Israel on merkitty torppariksi saman talon maille. 

Myöhemmässä perhepiirilleen tarkoitetussa muistelmassaan Kaarle Wesala kuitenkin kertoi samoin, hieman toisin sanoin:

Vesannon pitäjän miltei keskipaikoilla on Vesamäen kylässä Hepola-niminen talo, jonka saunassa olen saanut ensikerran nähdä päivänvalon helmikuun 14 päivänä v. 1856. Tämän suuren talon omistajana oli silloin isäni Israel Tiitinen, [...] Ollessani kolmen vuoden vanha, myi isäni polkuhinnasta talonsa ja muutti perheineen saman talon maalle peninkulman päähän riivikon sydänmaalla olevaan Mäenpää-nimiseen torppaan, jota ymparöivat melkein joka puolelta jylhät honkametsät. Naapureina oli pari kolme torpparähjää ja nekin olivat metsien sisällä; ainoastaan kapea jalkapolku johti niihin.

Tiitisten sukutalon lainhuutojen läpikäynti paljastaisi oliko Israel Tiitinen oikeasti ehtinyt olla talon omistaja ja myyjä. Julkaistun muistelman seuraava pätkän pitäisi sijoittua Riivikonmäkeen/Mäenpäähän:

Uuteen paikkaan muuttaessa olivat vanhempani vielä hyvissä varoissa, vaan kun paikka oli melkein asumaton ja viljelemätön, niin kartanon rakentaminen ja työpaikan kuntoon saaminen nielivät pian kaikki entiset varat. Kun sen lisäksi tuli useita katovuosia, niin että kylvöt tuskin siementänsä antoivat takaisin, seurasi pian sangen suuri köyhyys. Petäjänkuorta piti syödä ympäri vuodet; tuskin puoleksikaan riitti niihin oikeata viljaa sekoittaa. Puute oli joka-aikaisina vieraina ja elämän kovuus leppymätönnä vihollisena. Sen ohessa lisääntyi myös velkoja yhtä mittaa, vaikka suuri joukko vaatteita y.m. vaihdettiin syömiseen. Vihdoin karkasivat velkojat isäni kimppuun ja saivat sen aikaan, että pakkohuutokaupalla myytiin kaikki omaisuutemme ja karjamme yhtenä päivänä. Silloin olin noin 6-vuotias. Sangen surkea oli kohtalomme, kun kaikinpuolinen tyhjyys tuli elämiseemme.

Jos muistelma on kronologinen, niin Kaarlen ollessa alle 10-vuotias:

täytyi minun ryhtyä elatuksen hankkimis-keinoihin vanhempaini avuksi. Se tapahtui siten, että keväisin sulan tultua olin päiväkaudet heidän kanssaan petäjiä kuorimassa läheisillä kankailla. Kotia lähteissämme väänsimme aika tarakat silpasista petäjistä kuorituita levyjä selkäämme. Minä, joka olin vielä heikkovoimainen, tahdoin usein kuormani alle väsyä ja koetin väliin itkusta saada voimain lisäystä. Kotia päästyäni sain väsyneitä voimiani vahvistaa huonolla "petäjä-rieskalla." 

Julkaisemattomassa muistelmassa kuvattu savupirtti vuoden 1865 paikkeilla kuuluu Riivikonmäkeen/Mäenpäähän:

Meidän pirttimme (tupamme) oli jotenkin iso, noin 7 metriä pitkä ja jokseenkin samanverran leveä. Lattianalus oli varutettu, kuten kaikkialla oli tapana n.s. multapenkeillä. Rossilattioita ei silloin tunnettu. Uuni (savuuuni), josta kaikki savu lämmitettäessä tuli sisälle, oli aika suuri. Sen päällys oli tasainen, jossa saatiin oleskella ja makoillakin joutohetkinä. Uunin alaosassa oli kahdella sivulla noin puolen metrin korkuinen hirsistä tehty seinä, joka ulkoni etupuolelta niin paljon, että siitä muodostui yhden paksun veistetyn hirren levyinen istumapaikka. Sitä sanottiin pankoksi ja se oli lapsille mieluinen oleskelupaikka. Kun oli kylmä, noustiin pankolle, jollei tahdottu uunin päälle kiivetä. Pankon jatkona oli liesi. Se oli jonkinlainen litteistä ohuista kivistä uuninsuun kohdalle pankon hirteen koverrettuun kuoppaan muurattu syvennys, joka oli samalla uunin arinan välittömänä jatkona. Tähän saatiin uunin lämmittyä hiipyneet hiilet vetää. Tässä "liedessä" myös usein keitettiin. Tuvan kolmessa seinässä oli pienillä lasinruuduilla varustettu akkuna ja lisäksi yhdellä seinällä luukulla suljettava ikkuna. Seinällä oli pitkät, aika jykevät penkit.

Kirkonkirjoissa näkyneeseen muuttoon vuonna 1867 sopii julkaistu kuvaus

Kun köyhyys vaan yhtämyötänsä meillä herrasteli ja eläminen näytti tulevan jo aivan mahdottomaksi sillä paikalla, päätti isäni, vastoin äitini tahtoa, muuttaa pois. Sillä paitsi että silloinen paikkamme oli muita elämän ehtoja vailla, oli se päälle päätteeksi semmoisessa sydänmaassa, että lähes puoli peninkulmaa oli likimmäiseen taloon, huomioon ottamatta muutamia mökkirähjiä, joista ei voinut tarpeessa apua saada. Majanmuutto tapahtui kohta. Myytyänsä entisen paikan jommoiseenkin hintaan, hankki isäni uuden asuinpaikan jonkun matkan päässä edellisestä, hyvän kalaveden rannalla. Siihen muutimme kun olin 12-vuotias. Sain siis jo alkaa kolmannella paikalla elämistä. Se paikka oli kaikin puolin parempi edellistä. Olihan muun muassa kalastaminenkin siinä jonkunlaisena elatuksen apuna; se etu meiltä ennen tykkänään puuttui.

Jonkunlainen elämisen toivo, niin pian kuin työpaikat oli alkukuntoon saatu, alkoi olla köyhyyden ja muun surkeuden rasittamalla perheellämme, kunnes pian Jumalan ankarasti rankaiseva käsi kohtasi sekä meitä että kaikkia maamme asujamia yleensä. Se tapahtui siten, että Luoja salli tulla ikimuistettavan nälkävuoden maallemme 1867-68.

Lähteet

Rautalampi RK III 1852-1861 s. 298, LK II 1852-61 s. 501; Vesanto Vesanto RK 1858-68 s. 144, 143, 1869-1878 s. 224,  LK 1858-68 s. 143, 144, LK 1869-78 s. 230

Kaarlo Wesala. Waikka kokee, eipä hylkää Herra. Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta. 1892

Kaarlo Wesala: Muistiinpanoja piirretyt pitkän elämän taipaleella, vaihtelevista aiheista. Kuortaneella 1935 päivätty käsikirjoitus. Verkkojulkaisu 26.12.2010

Korastileffien monet projektit (Ivan)

Eilen esitelty Nikolai Korastileff oli titteliltään vaihtelevasti kauppias, stukkokoristeiden tekijä tai kiviseppä. Ivan Korastileff taas aloitti kirjanpitäjänä. Rakennusurakoitsija hän oli varmasti viimeistään vuonna 1831. Tuolloin hän voitti tammikuussa 1831 Observatorion rakennusurakan, tarjouksella, joka alitti neljänneksellä Engelin kustannusarvion. (Tähtitieteen vaiheita Helsingin yliopistossa : Observatorio 150 vuotta. 1984).

Samana vuonna hän voitti myös Suurkirkon rakennusurakan. Kirkko seisoo edelleen, mutta Suomen kuvalehden 36/1931 mukaan:

Miten varmoja oltiin kirkon kukistumisesta, sitä kuvaa Topeliuksen kertoma juttu kahdesta kauppamatkustajasta, jotka ukko Kleineh'n luona asuessaan joutuivat keskenään kiistaan kirkon luhistumisesta. Riita heidän välillään ei koskenut kysymystä, luhistuuko kirkko vai ei, vaan erimielisyys oli siitä, kaatuuko kirkko itään vai länteen. Kiista meni niin kireälle, että asiasta lyötiin vetoa ja ukko Kleineh kutsuttiin vieraaksimieheksi. Vedossa olleet kaksi samppanjapulloa tuotiin heti pöytään ja tyhjennettiin. Vedon häviäjän tili maksettava ne sitten, kun kirkko luhistuttuaan oli antanut tarvittavan ratkaisun. Ilmeisesti siihen ei arveltu menevän pitkiä aikoja. 

Kirjoittaja J. F. Ruotsalainen antaa kunnian laadusta Uudestakaarlepyystä kotoisin olleelle rakennusmestari Kantlinille:

Hän oli koskiperkaustyön toimekkaan johtajan ja maamme historiaan nimensä vuovanneen "koskiparoni" R. Rosenkampfin taitavimpia työnjohtajia. Kun venäläistä kirkkorakennuksen urakoitsijaa epäiltiin, annettiin Kantlinin toimeksi Korastileffin touhujen ja jälkien valvominen. Ja tuo erinomainen suomalainen mies otti tehtävänsä toden kannalta. Voidakseen pysyä alati venäläisen kintereillä hän rakennutti kirkkorakennuksen viereen itselleen vähäisen tönön ja asui siinä vaimoineen kahdeksan vuotta. Siitä käsin hän herpautumattomalla valppaudella suoritti valvontatyötään, ollen alinomaa ja kaikkialla mukana. Vaikka hän ei näy voineenkaan pelastaa urakoitsija Korastileffia joutumasta tämän itsensä aiheuttaman pelon uhriksi, sai Kantlin aikaan sen, että kirkkorakennuksesta ei tullut niin kehnoa kuin siitä varmasti ilman häntä olisi tullut.

Kuten eilen mainitsin, tuomiokirkon rakentamisessa oli mukana myös Nikolai Korastileff. Sen lisäksi, että perukirjassaan 1838 listataan tuomiokirkon työmaan tavaraa hän hoiti työmiesten rekrytointia (m.m. Åbo Tidningar 11.4.1832). Ehkä hän oli ollut mukana myös observatorion tekemisessä ja näin ollen ohittamisensa yliopiston kirjaston urakkahuutokaupassa ymmärrettävää.

Korastileffien huono maine ei rajoittunut Helsinkiin. Loimaalla

tammikuussa v. 1831 allekirjoitettiin urakkasopimus kauppias Ivan Korastileffin kanssa. Hänen tuli rakentaa kirkko tiilistä vuoden 1835 loppuun mennessä. Urakkasumma oli 80.000 pareriruplaa. [...] Kesällä v. 1831 antoi urakoitsija tehdä 250.000 tiiltä, jotka seuraavan kesän alussa poltettiin. Työ meni kuitenkin puuttuvan ammattitaidon vuoksi pahasti vikaan. Tiilet olivat niin huonoja, ettei rakennuskomitea voinut hyväksyä niitä käytettäväksi kirkon rakennusaineena. Asiasta teki urakoitsija tietenkin valituksen ja v. 1833 antamassaan lausunnossa intendenttiviraston asiantuntija totesikin, että suuri osa tiilistä sentään on käyttökelpoisia. Kun rakennustoimikunta intendenttiviraston lausunnosta huolimatta kieli urakoitsijaa käyttämästä näitä tiiliä, haastoi Korastileff rakennuskomitean oikeuteen. [...] Syksyllä v. 1836 Korastileff lopulta saattoi ilmoittaa, että kirkko oli valmis. mutta vastaanottotarkastusta ei niin myöhäisenä vuoden aikana enää suostuttu pitämään. Kun seuraavana vuonna tarkastus toimitettiin, havaittiin erinäisiä puutteellisuuksia [...] (Uusi Aura 20.8.1939)

HKM, CC BY 4.0

Ivan sai vielä ainakin yhden urakan: joulukuussa 1835 paljastetun keisarinnan kiven (Torikorttelit. Rakennushistorian selvitys. 2011, pdf)

Ivan Korastileff oli omistanut Kruununhaasta Unioninkadun ja Liisankadun kulmatontin, joka hän myi Nikolai Korastileffille vuonna 1830. Ivan osti samasta korttelista Unioninkadun puolelta tontin vuonna 1838 ja hän eli siinä loppuelämänsä (HKA Kiinteistökortisto, kortteli 45; HKA perukirja 4724; osoitekalenterit ja sanomalehti-ilmoitukset) Ensiksi mainitulla tontilla oli Anders Fredrik Granstedtin suunnittelema kaksikerroksinen puutalo (Lauttasaaren kartano. Rakennushistoriaselvitys. 2011). 

Toisin kuin Nikolailla, Ivanilla oli perhettä. Aikuisiksi eli kolme tytärtä, jotka aviomiehineen mainitaan vuonna 1866 tehdyssä perukirjassa, todennäköisesti ikäjärjestyksessä.

• Tatiana, jonka aviomies kauppias Nikifor Tabunoff on jäänyt Helsingin historiaan ainakin edelleen Mannerheimintiellä näkyvästä rakennuksesta. Nikifor Ignatjevitsh Tabunoff on haudattu Hietaniemeen. Tatjana Ivanovna Tabunoff kuoli 10.4.1881, testamenttinsa perusteella lapsettomana (FAT 8.7.1881)
• Claudia, jonka aviomies oli alikapteeni C. F. Sundman. Ennen kuolemaansa Carl Fredrik Sundmanin ura eteni everstiksi asti. Claudia sekä lapsensa Nikolai ja Maria mainitaan Tatjanan testamentissa (FAT 8.7.1881). Sundmanin ollessa everstinä perhe asui Hämeenlinnassa (esim. Tammerfors aftonblad 16.2.1883).
• Antonina, jonka aviomies Gabriel Sergejeff oli kauppias Uudessakaupungissa. Antonina kuoli ennen Tatjanaa. 

Ivan Korastileff kuoli Helsingissä 17.12.1865. Hän toivoi hautapaikkaa äitinsä sisaren Eufrosynen jalkojen juuressa.

Korastileffien monet projektit (Nikolai)

Varhaisin tekemäni havainto Helsingissä 1800-luvun alkupuolella toimineista Korastileffeista, joiden nimessä vokaalit toisinaan vaihtelevat, on FAT, jossa 29.6.1822 kerrottiin, että Helsingin rakennustöissä kunnostautunut "Entrepreneuren Korostileff" oli saanut keisarilta kultaisen mitalin kannettavaksi kaulassaan. Etunimeä ei mainita, mutta epäilen, että kyseessä on ollut Vasilij Korastileff, joka sai vuonna 1818 tehdäkseen senaattitalon pääsiiven rakennusurakan, joka valmistui syksyllä 1822. Kun kaksi vuotta myöhemmin valmistui Aleksanterinkadun puoleinen siipi, urakoitsijana oli Nikolai Korastileff, joka vastasi myös itäsiiven rakentamisesta 1826-1828. (Valtioneuvoston linna. Kortteliselvitys 2019, pdf) Nikolai Korastileff sai keisarilta kultamitalin vuonna 1830 (FAT 19.8.1830)

Kirjaan Venäläiset kauppiaat Helsingin historiassa (2002) Marjaana Hakala on maistraatin pöytäkirjoista tuonut tiedon, että Nikolai Korastileff oli tullut Suomeen vuonna 1810, mutta vapautunut vaimonsa kanssa maaorjuudesta vasta vuonna 1825. Tämän jälkeen hän haki Helsingistä ruokatavarakauppiaan oikeuksia, jotka hänelle myönnettiin vuonna 1828, sillä hän oli jo maksanut merkittävästi veroja.

Vasilij Korastileffin perukirjaa en Helsingin kaupunginarkistosta löytänyt. Nikolaj Wasiliwitsch Korastileffin perukirja kertoo rakennusprojekteista ja patronyyminsä perusteella hän on voinut olla juuri edellä mainitun Vasilin poika (HKA 1565). Kaupungissa vaikutti myös Ivan Timofejeff Korostileff (HKA 4724). Koska Nikolai testamenttasi omaisuutensa vaimolleen ja Ivanilla oli kolme tytärtä, perukirjat eivät kerro keskinäisestä sukulaisuudestaan eikä minulla ole osaamista ortodoksikirjojen kanssa.

Helsingin 1800-luvun historiankirjoituksessa Korastileffit vilahtelevat ennen kaikkea Engelin suunnittelemien rakennusten toteuttajina, mutta myös osittain sekoittuvat toisiinsa. Esimerkiksi Matti Klingen Pääkaupungissa (2012), hakemistossa on vain Nikolai, mutta tekstissä esiintyy V., joka voittaa vuonna 1831 urakkakilpailun sillan uudistamisesta (s. 143) ja Vl. joka urakoi Keisarinnan kiven (s. 173), joka on useimmissa lähteissä Ivanin vastuulla, mutta Hakalan tekstissä Nikolain urakka. Tilannetta ei tietenkään helpota se, että Ivan ja Nikolai ilmiselvästi tekivät yhteistyötä ainakin Suurkirkon rakentamisessa (mistä enemmän huomenna) ja esiintyvät usein ilman etunimeä. Näin myös vuonna 1828 Yliopiston päärakennuksen rakennusurakan huutokaupassa, jossa jollain Korastileffilla oli edullisin tarjous, mutta puutteelliset vakuudet (s. 289).

Pitäisi siis palata alkuperäislähteisiin, mutta blogitekstin puitteissa yritän vain noudattaa järjellistä lähdekritiikkiä. Uskottavalta vaikuttaa, että suunnilleen yhtä aikaa Senaattitalon siipien kanssa Nikolai Korastileffilla oli ainakin kaksi muuta urakkaa. Näistä myöhäisempi oli Katanokan Merikasarmin upseereita majoittanut siipirakennus, joka valmistui vuonna 1825. (Venäläisyys Helsingissä 1809-1917. 1984)

Nikolai Korastileff urakoi myös nykyään Smolnana tunnetun Suomen sotaväen päällikön virkatalon Etelä-Esplanadilla. Erityisesti hän 

"urakoi 12 kpl valkoiseksi lasitettuja kaakeliuuneja päärakennuksen yläkertaan ja lisäksi 11 kpl vähemmän hienoa kaakeliuunia, kaksi suurempaa tiilipintaista uunia, yhden suuren leivinuunin ulkorakennukseen sekä päärakennuksen alakertaan nk. ”englantilaisen keittiön” kaikkine asiaan kuuluvine uuneineen ja kaapistoineen. Kaakeliuuneja tehtiin mm. Herttoniemen ruukista tilatuista kaakeleista, mutta kuusi hienointa, suurta valkoisin kaakelein varustettua uunia tilattiin Tukholmasta kauppias Gebauerin välityksellä. Hän toimitti Ruotsista myös 550 kpl Öölannin kalkkikivilaattoja, jotka asennettiin pääsisäänkäynnin ja vestibyylin lattioihin ja portaisiin.Marraskuussa 1822 urakoitsija Korastileff laskutti 4850 ruplaa suorittamistaan julkisivujen, vestibyylin ja kolmen koristeellisimman huoneen, salin, salongin ja seurusteluhuoneen kipsikoristelutöistä." Lisäksi hän teki "julkisivun alkuperäiset kipsityöt mm. megaljongit, friisit, joonialaiset kapiteelit, konsolit ja rosetit." 

Nikolai Korastileff "oli tehnyt myös Senaatintalon sekä aikaisemman kenraalikuvernöörin talon (nk. Bockin talon) stukkokoristeet". (Smolna valtioneuvoston juhlahuoneisto. Rakennushistoriaselvitys 2011, pdf) Stukkokoristeiden tekijänä hänet mainitaan myös Kaartin kasarmin rakennushistoriaselvityksessä (2007, pdf).

Smolnan nykyosoite on Etelä-Esplanadi 6. Nikolai Korastileff osti vuonna 1826 Korkeavuorenkadun kulmatontin, joka on nykyään Etelä-Espa 20 (HKA Kiinteistökortisto, kortteli 50). Syksyyn 1837 mennessä sinne nousi kaksi kivitaloa, kolmikerroksinen ja yksikerroksinen. Tontille mahtui myös sauna ja muita ulkorakennuksia. 

Todennäköisesti kolmikerroksinen talo oli Espan puolella ja on yksi vuoden 1838 näkymään ikuistettu rakennus. Kuvan taustalla on tilapäiseksi tarkoitettu kirkko ja teatteritalo, jota vastapäätä Korastileffin kivitalon sanottiin vuodesta 1829 alkaen useassa lehti-ilmoituksessa olevan. (Vuer af Helsingfors år 1838; HT 16.5.1829). Jo ennen tontin ostoa puhuttiin Korastileffin kivitalosta Espoon tullin lähellä, joten tässä voi olla kyse toisesta rakennuksesta (FAT 12.11.1825).

Vuonna 1830 Nikolai osti Ivan Korastileffilta Kruununhaan Hevonen-korttelista Unioninkadun ja Liisankadun kulmatontin, jonka hän luovutti/myi 22.1.1835 ortodoksiseurakunnan pappilaksi  (Hbl 6.10.1901; HKA Kiinteistökortisto, kortteli 45)

Vuoden 1836 lopulla Nikolain bulvaanin kautta tekemä tarjous yliopiston kirjaston rakentamisesta oli halvin, mutta sitä ei hyväksytty (2011, pdf). Omissa nimissään hän voitti joulukuussa 1836 urakkahuutokaupan Engelin suunnitteleman Lapinlahden sairaalan rakentamiseksi. (Minttu Lukkalan AMK-työ 2010, pdf) Nikolai Korastileff kuitenkin kuoli 27.10.1837 eli tuskin ehti aloittaa rakentamista.

Nikolai Korastileffin perukirjassa listataan muun omaisuuden ohessa rakennustarvikkeita Lapinlahden ja Suurkirkon työmailta. Lisäksi hän omisti tiiliruukin rakennukset Espoon Martinkylässä eli Suomenojan naapurissa. Kylän muutama vuosi aiemmin tehdyssä kartassa Martinkylä / Mårtensby; Karta öfver tomter och svinvall med beskrifning 1832-1832 (B8:23/4-5) on lukuisia rakennuksia, mutta ei selvää tiiliruukkia.

Nikolain leski Maria Jacovlena jatkoi Hakolan mukaan rakennusurakointia. Hän myi Etelä-Espan talon, mutta osoitekalenterien perusteella eli Helsingissä vielä vuonna 1876. Perukirjaansa en löytänyt.

Kurkistus Katihaan

Täysin yllättäen Kansallisarkiston "huhtikuussa" lupaama uusi Katiha pulahti verkkoon jo kuun puoli välissä. Tarjolla on ollut opastusvideoita ja koulutuksia, mutta koska kontaktini Karjalaan ovat lähes olemattomat, olen jättänyt ne kaikki väliin. Viime viikolla Kansallisarkistossa työskentelevä Tomi Ahoranta twiittasi 

"Karjala-tietokannan datamäärä kasvoi tänään lopulliseen määrään. Ahorantojakin löytyy nyt 4, kun ennen löytyi 1. (Eivät tosin ole sukua, mutta sukunimikaimoja kumminkin.) Kannattaa käydä katsomassa, ellet ole hetkeen käynyt"

Kun ei ollut muutakaan tekemistä avasin Katihan. Sen Google-tyylistä yksittäistä hakukenttää en käyttäisi mihinkään totiseen tutkimukseen, sillä on  vaikea kuvitella hakutermiä, jolla tuloslista olisi relevantti ja järjellisen mittainen. Mutta Ahorannan mallia seuraten kokeilin sukunimeäni ja sain kaksi tulosta.

Toinen oli Sortavalan haudatuista ja toinen rippikirjasta. Aivan kuten Katihassa ennenkin, rippikirjaosumasta ei suoraan näy kirjan rajavuosia. Ne eivät näy edes klikkaamalla yläreunan sidoslinkkiä. Pitää (esimerkiksi) mennä Digihakemistoon ja kaivaa seurakunnan kirjat esille. Tässä tapauksessa kyseessä olivat vuodet 1931-1942 eli digikuvia ei ollut kotikoneelta avattavana. Sivumennen sanottuna on inan omituinen GDPR-tulkinta mahdollistaa nimihaku selkokieliseen aineistoon ja salata alkuperäinen sivu. Mahdollinen perustelu on varmaankin se, että alkuperäisessä voi olla jotain ekstraa, mutta silti... 

Molemmat tietueet koskivat ilmiselvästi samaa naista, joka oli rippikirjassa "tr" ja haudatuissa "metsätyönjoht.tr". Tämä vaikutti oudolta, sillä tytärtä tittelinä käytettäessä samalla rippikirjan sivulla on tyypillisesti ainakin yksi vanhempi, jolla 1920-luvulla pitäisi jo olla sama sukunimi kuin lapsellaan. Miksi tämä tai nämä eivät tarttuneet hakuun? Tai edellisen rippikirjan sivu, jolle oli kirjattu selvä viite? Tai myöhempi rippikirja, sillä kuolema oli vasta vuonna 1947? Ai niin, olemme luovutetussa Karjalassa.

Vanhassa Katihan versiossa rippikirjatietueesta pääsi yhdellä klikkauksella listaan, jossa oli samalle sivulle kirjatut. Nyt sain jatkuvasti vain tämän yhden naisen. Vasta kun tein tarkennetun haun pelkällä sidoksen tunnuksella ja sivunumerolla aloin uskoa, että hän oli sivullaan yksin. Aiemman rippikirjan selvä viite ei hakutekniikoillani löytynyt ja digitoidut kirkonkirjat eivät ole näin tuoreelta ajalta käytettävissä.

Molempiin kirkonkirjoihin lisätty patronyymi yhdistettynä isän ammatin kanssa kyllä paljastivat googlauksella ja lehtihaulla naisen isän. Mies kuuluu Merikarvian Kyläkoskiin, eikä siis ole minulle sukua. Sanomalehtien mukaan hänet oli valittu Sortavalan kaupungin metsänvartijaksi vuonna 1929 ja hän oli virallisesti (yksinään?) muuttanut Sortavalaan vuonna 1930 eli 7 vuotta tyttären syntymän jälkeen. Niin tai näin hänen pitäisi olla samassa rippikirjassa? Siis länsisuomalaisella logiikalla. Vai onko rippikirjan tallennukset jotenkin vaiheessa? Tietueita on yhteensä 167, mikä vaikuttaa hyvin pieneltä seurakunnalta.

Sisämaa-Laatokan listauksessa 20.9.1947 mies on 60 vuotta täyttäneenä "Sortavalan Haapalammilta", jossa tyttärensäkin oli kirjoilla. Vaikka Karjalan tutkimusta en hallitsekkaan muistelen, että evakot olivat jonkin aikaa menetettyjen seurakuntien kirjoissa eli oletan, ettei ole tarkoitettu hänen jääneen rajan taa.

Kansallisarkistolle siirretty Katiha pelittää siis (peloistani huolimatta) suunnilleen samalla tavalla kuin ennenkin. Tuoreiden aineistojen kanssa, joista aloittelijat aloittavat, ei saa otetta varsinaisista lähteistä, mikä vaikeuttaa tekemistä ja tulkintaa huomattavasti.

Konfirmaatiopäivän aamu 1850-luvun Oulussa

Fredrika Pietilä vuonna 1865
Museovirasto
CC-BY 4.0

Oulussa 29.10.1837 syntyneen Fredrika Pietilän lyhyehköä kirjaa Kihlatut pidetään jossain määrin omaelämäkerrallisena. Jos näin, niin päähenkilön konfimaatiopäivä vastannee Pietilän omaa kokemusta tai on ainakin realistinen pikkukaupungin pieneläjille.

Kaupungin jotenki valtavan kadun varrella eräässä pienessä talossa myöski oli tavallista kiireempi, mutta se voitettiin kaikessa hiljaisuudessa.

Talon emäntä oli aikaisin aamulla kavahtanut vuoteeltaan; ensi töikseen laatinut tulelle sen niinkutsutun "Johannesjuuston", jota paitsi monessa paikkakunnassa Pohjanmaalla ei osata otaksua Johannesjuhlaa juhlaksikaan. Talon toimekas emäntä kiehutti kauan juustokeittoaan, jotta se tuli helakan keltasta värilleen ja tosi maukasta.

Taloudellisista puuhista Arvolan emäntä, josta tässä on puhe, ennätettyään, sai somasti nuorilla kukilla koristelemaan yhtä pientä pöytää, jolle oli ladottu Kaisulle pyhitetyt lahjat, mitkä hänen piti saamaan sinä päivänä, jona uudistaa kasteensa liiton. Äidin toimittamien ja kummitätien lähettämien lahjojen joukossa oli loistavin kalu neulomarasia, jonka merimies Antti oli Kaisulle tuonut. Wuosia ennen tätä päivää oli äiti itsekseen pyhittänyt tyttärelleen muistokaluja, joiden mukana monta sievää isänki ostamaa kappaletta. Toisinaan oli Kaisu pitänyt epäluuloa äidillään olevan jotaki salattavaa ja kätkettävää muutamassa laatikossa, kun ei sitä milloinkaan avattu hänen nähtensä ja olipa syntymä- ja nimi-päivinään hymyillen arvellutki äidilleen jonku lahjan saatuaan, että tätäkö äitiseni olet niinkauan kätketellyt; mutta vastaukseksi sai aina vaan: "hm, oletko utelias?"

Kaisuki oli jo tuntisen ollut pukeissaan pienessä kammarissaan, vaan tahtoen noudattaa äitinsä tahtoa, hän ei tullut sieltä ulos ennenkun äiti tuli sinne lukemaan aamurukousta. Yht'äkkiä avautuiki ovi suojaan ja äiti tuli sisälle kantaen somaa kukkamätästä seisovaa neljällä jalalla. Kaikki lahjat olit sievästi jos sievästiki soviteltu kukkien keralla pöydälle. Vieraat, jotka iltapäivällä kävivät onnittelemassa Kaisua nyt seurakunnan nuorena impenä, ihmettelivät kukkien järesteellisestä asettamisesta, niinkuin lahjain valitsemisestaki. — Mutta se ei ollut mikään kumma A:n emännälle, joka kotonaan lapsena, vaikka merimiehen tytär hänki, oli saanut erinomaisen huolellisen kasvatuksen, jonka täydellisentämiseksi hän kahdeksantoista vuotisena onnistui päästä palvelukseen erääsen todellisesti sivistyneesen pruukin omistajan perheesen. — Päälle päätteeksi oli Kaisun lahjojen joukossa monta hyvää suomalaista kirjaa. Vanha täti, joka oli tavalla eli toisella tullut hiukan enemmän tuntemaan kansaansa ja Isänmaatansa, kuin monet vertaisensa, oli monen naapurin ihmeeksi ostanut Kalevalan ristitytölleen ja sitäkös katseltiin! Tyttö kiitteli sydämellisesti äitiään sekä lahjoista että laittajan monista vaivan näöistä.

Lyhyen hartaan rukouksen pidettyä äiti koetti muutamilla yksinkertaisilla sanoilla johtaa lapsensa ajatuksia sen suuren, äärettömän pitopöydän valmistajan, Herramme, Vapahtajan puoleen ja siunaten tytärtänsä saatti hän sen rappusille menemään. Siitä palattuaan huoneesensa äiti herahti itkuun ilosta, kun hän vielä tähän päivään saakka oli saattanut säilyttää lapsensa viattomana mailman turhuudelta ja rukoili hiljaisesti Jumalan varjellusta eteenkipäin. Sen jälkeen laittausi hänki menemään kirkkoon.

Kaikki rippilapset kokoontuivat vanhan pastorin luo, sieltä opettajien keralla kirkkoon mennäkseen.

Pastori oli seurakunnan rakkain olento. Hän oli mies, joka ei nyky-ajan muotisaarnaajain tavalla koettanut valloittaa sydämiä; hän vältti olla minkään lahkolaisuuden perustaja eli esimies; hän todella ei ollut riidan synnyttäjä, mutta vakaa rauhan sanansaattaja. Sentähdenpä vakaat, puoluettomat, totuutta harrastavat seurakuntalaiset rakastivat häntä kuin isää. Häntä vieläki, pois mennyttä vesissä silmin kaipaa moni entinen sanankuuliansa, sillä missä hän vaan oli ja vaelsi, ei häntä tarvinnut pelätä, kuin kielitteliää eli kuin jotaki salapoliisia.

Kellon lyötyä 9 astui pastorin pihan portista ulos kadulle kaunis seurue: kolme opettajaa edellä ja pitkä rivi lapsia eli oikeimmin ihania impejä ja uljaita nuorukaisia kolmittain perässä. Kohta toisessa kolmelmassa vasemmalla kädellä astui Kaisumme synkässä mustassa juhlapuvussa; kasvonsa loistit ilosta, silmänsä olit vähän punertavat vaan. Näytti siltä, kun ei minkäänlaisella orjuuttamisella olisi ollut valtaa hänen ylitsensä; kumma kyllä, hänellä oli selvänä kullaki sivistyspykälällä olevan ihmisen kunniallinen tarkoitus; oli selvänä uskontomme perusteet ja hän ei sitä paitsi ollut sidottu niinkutsutuiden sivistyneiden ulkonaiselta teeskentelemiseltä; hänen ruumistaan ei painanut ujous tietämättömyydestä ja sieluansa ei voinut sitoa kukaan. Tuo kaikki oli sivistyneen äitinsä ja kummitädin ansio.

Ihmiset näkivät harvoin tuollaisessa järestössä kirkkoon astuttavan, sentähden oli heitä kosolta kokoutunut pihojen porteille, katujen kulmiin ja huoneiden akkunoihin katsomaan meniöitä.