Lähteistä ja vaikenevasta virallisesta historiantutkimuksesta

1) Viikon totisten uutisten rinnalla kuplassani nousi minimyrsky Hesarin jutusta, jossa promottiin Katja Kallion uutta romaania. Itse en koskaan lukenut koko juttua, mutta vaahtosin silti:

Hesarin kirja-arvostelun verkkoversion kuvatekstissä "Katja Kallio kaivoi maata Hangossa ja löysi idyllisen huvilakaupungin kielletyn salaisuuden " ja ingressissä "Aihetta tutkiessaan hän kaivoi esiin paitsi hankolaisten muistoja, myös valtavan määrän sodanaikaisia esineitä.". Toivottavasti tilaajille näkyvässä jutussa asiaa ei esitetä kuin muut eivät olisi Tulliniemessä käyneetkään. Olisi (taas) törkeää tutkimuksen ohitusta.

Artikkelin lukeneet kiinnittivät huomiota virheelliseen käsitykseen muistitietotutkimuksesta. Esimerkiksi Kati Katajisto kommentoi: "Tieteessä ei pidetä muistitietoa "subjektiivisuuden saastuttamana". Huoh. Muistitietoa käsiteltävä vain lähdekriittisesti. Ihmisen muisti tutkitusti heikko." Yleistä suosiota kuplassani sai Ulla Savolaisen, Riikka Taavetin ja Anne Heimon mielipidekirjoitus, josta toivoisi menevät laajaan jakeluun virkkeet 

Menneisyydestä kertovat lähteet eivät koskaan ole itsessään luotettavia tai epäluotettavia. Tutkijan ammattitaitoa on analysoida kunkin lähteen ominaisuuksia ja arvioida sitä, minkälaisia kysymyksiä kullekin lähteelle voi esittää.

2) Kirjoitus loppui viitteeseen toistuviin väitteisiin "”tutkimattomista”, ”vaietuista” tai ”salatuista” aiheista ja tutkimusaineistoista." Olin juuri edellisenä päivänä käyttänyt tämän toiston vitsiin "Norrlantilainen nudistikultti 1774 - tästäkään ei ole koskaan kerrottu. ", kun löysin Caledonian Mercuryssa 29.8.1774 julkaistun Tukholmasta lähetetyn uutisen:

In the province of Nordland, a new religious sect has lately been discovered; it consists of above 200 persons, who perform divine service in the woods, where they appear naked, and after some ridiculous ceremonies, light large fires and pass through the flames; by which, the say, they are purified from their sins, and bind the devil from doing mischief. The leaders were committed, and are to be examined.

Lehden uutiset osoittautuivat lähdekriittisesti erittäin hankaliksi (mistä enemmän myöhemmin) ja hyvin todennäköisesti totta on korkeintaan se, että jonkun uskonnollisen ryhmän johtajat on roudattu kuulusteluihin. Ja 1700-luvun Ruotsin uskonnollisesta elämästä on toki tehty tutkimusta. 

3) Mutta jos joku vaikenee, niin se on "virallinen historiankirjoitus", kuten yhdessä historiantutkijoiden kesken käydyssä viikon Twitter-keskustelussa todettiin ihmetellen samalla (taas kerran) sen olemassaoloa. Koska minulla oli parempaakin tekemistä yritin googlauksella saada kiinni siitä, mistä kaikesta tämä instanssi on viime vuosina vaiennut.

Tyypillinen esimerkki on alkuvuoden Ylen juttu, jossa ensin "[Romaanikirjailija] Tommi Kinnunen kutsuu itseään menneiden aikojen mieheksi ja haluaa kirjassaan Ei kertonut katuvansa antaa äänen ihmisille, joista virallinen historiankirjoitus on vaiennut." ja sitten "Rovaniemeläissyntyinen historiantutkija Marianne Junila on ollut Tommin tärkeä tietolähde. Marianne on tutkinut erityisesti saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten siviilien arkielämää ja yhteiseloa aseveljeyden aikana Lapissa." Eli virallisen historiankirjoituksen vaikeneminen ei tarkoita sitä, ettei akateemista tutkimusta ole.

Sama asetelma on Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulun yliopettajan Leena Muotion kirjoituksessa, jossa sukututkimus "haastaa niin sanottua virallista historiantutkimusta kertomalla vallanpitäjien ja yhteiskunnan rakenteiden historiaa suuntaamalla huomion arkipäivän pieniin tapahtumiin ja tavallisten ihmisten elämään (ks. esim. Salmi-Nikander 2008). Se on usein myös kodin, naisten ja lasten historiaa, josta virallinen historiankirjoitus on lähestulkoon vaiennut." Akateeminen mikrohistoriaa on tehty vuosikymmeniä ja naisten sekä lasten historiaa myös.

4) Virallinen historiantutkimus on tietenkin vaiennut jo kauan. Kanavassa on julkaistu jo vuonna 1985 Jaakko Itälän artikkeli Virallinen historiankirjoitus ja maatuvat myytit : kuka historioi virallisesti? Se ei ole digitaalisena saatavilla toisin kuin Mikko Pollarin vuoden 2012 lopulla julkaistu Elokuvaohjaaja Härö ja ”historiankirjoituksen” mysteeri. Se loppuu - lähes 10 vuoden väliajan huomioon ottaen - melko masentavasti:

Olisivatko ”historiankirjoituksen” edustajat ehkä osaltaan vastuussa siitä, että ”virallisen historiankirjoituksen” tai ”historiankirjoituksen” käsitteitä voidaan edelleen käyttää tähän tapaan ilman, että hälytyskellot alkavat soida? Tulisiko tutkijoiden pohtia, mitä olisi tehtävissä historiankirjoitusta koskevien yleistysten ja niistä johdettujen vastakkainasettelujen purkamiseksi?

Anna (Eosander 5/5)

Zacharias Eosanderin ja Helena Sutthoffin 24.4.1666 solmimasta avioliitosta syntyneen tyttären nimeä ja kohtaloa ei ole haastavaa löytää. Kansalliskirjaston digitoiman hautajaispainatteen toisella sivulla on  Zacharias Eosanderin surijoiksi tammikuussa 1688 kerrottu leskensä Helena Sutthoff, tämän vävy Gustaf Berner ja tämän vaimo Anna Zachrisdotter Eosandrae. 

Näin päin asia on selvä, mutta useimmissa Gustaf Bernerin henkilötietoja esittävissä julkaisuissa Anna Eosanderin vanhempia ei ole nimetty. Hänet tunnetaan ensisijaisesti Hollolan kirkon kuorin hautakivestä, joka minulla oli ilo nähdä vuonna 2010. Kiven teksti on Bernerin sukusivuston mukaan "Här hvilar Probstinnan i Hållola sahl. Anna Eosandra, död. d. 6 Februarii a:o 1691: gammal 24 åhr, med sine barn: Johanne Gustavo, Margareta och Maria Berner".

Ollakseen 24-vuotias helmikuussa 1691, Annan syntymävuosi on suunnilleen 1667. Tämä sopii erinomaisesti vanhempiensa häiden ajankohtaan.

Sen sijaan se ei sovi Bernerin sukusivustolla kerrottuun penkkiriitaan:

Viipurin raastuvanoikeuden tuomiokirjassa 29/4.1682 löytyy juttu, koskeva riitaa maist. Gustavus Bernerin ja "karduaanimaakarin" (nahkurin ?) Jochim Zelandtin vaimojen kesken penkkipaikasta luostarikirkossa Viipurissa. Oikeus tuomitsi Zelandtin vaimon maksamaan kirkolle sakkoa 2 talaria hopearahaa sekä että hänen aina vastedes pitäisi antaman Bernerin rouvan nauttia etusijaa kirkossa, joka hänellä oikeuden mukaa on.

Olisiko Anna naitettu jo (alle) 15-vuotiaana? Onko todennäköisempää vai epätodennäköisempää, että teini-ikäinen alkaa haastaa riitaa kirkossa oletettavasti vanhemman naisen kanssa? Mikään ei käsittääkseni tee mahdottomaksi sitä, että Gustaf Bernerillä olisi voinut olla aiempi vaimo, jonka kuoltua Gustaf olisi ennen vuoden 1688 alkua viemään Anna Eosanderin vihille.

Mistä herää (ikävä) kysymys siitä, että onko Anna Eosander esiäitini ollenkaan. Polveudun Gustaf Bernerin Helena-tyttärestä, jolle kerrottu syntymävuosi 1686 todennäköisesti perustuu hautauksen yhteydessä vuonna 1742 kirjattuun 56 vuoden ikään. Olettaen, että hautakivessä luetellut lapset eivät ole monikkosynnytyksistä, Anna Eosanderin avioliitto oli kestänyt ainakin 3*9 kuukautta. Ja neljännen 9 kuukautta, jos sukutaulun tieto Britan kuulumisesta Annan lapsiin ja Britan ikätieto on oikein. Missä tapauksessa avioliitto olisi solmittu viimeistään vuoden 1688 alussa, mikä oli jo tunnettu asia. Argh.

Helena Sutthoff (Eosander 4/5)

Helena Sutthoffin elämä olisi yksikertainen, mutta monivaiheinen kokonaisuus, jos luottaa Kristian Stockmannin toimittamaan ja Georg Lutherin tekemään Sutthoffien sukutaulustoon (Släktbok, Ny följd IV:1-2). Sen perusteella Helena Sutthoff  todennäköisesti syntyi Viipurissa ja ainakin hänet siellä haudattiin vuonna 1718. Kuoliniäksi merkittiin 84 vuotta, mikä arvioidaan liian korkeaksi, vaikka syntymävuosi 1634 ei ole täysin mahdoton ehdotettuihin vanhempiin nähden. 

Sukutaulussa Helenan äiti on viipurilaisen kauppiaan Heinrich Sutthoffin ensimmäinen tunnettu (mutta etunimeltään tuntematon) vaimo, joka oli viipurilaisen kauppiaan Joachim Fresen tytär. Avioliitto solmittiin viimeistään keväällä 1637 ja päättyi vaimon kuolemaan vuonna 1647. Heinrich Sutthoff solmi uuden avioliiton Käkisalmen pormestarin tyttären kanssa 25.3.1648 ja kuoli pari päivää myöhemmin.

Sjöhistoriska museet
Wikimedia

Orvoksi jäädessään Helena oli siis korkeintaan 11-vuotias ja todennäköisesti nuorempi. Yhtä nuorien sisarusten ohella tukena oli ainakin äidin sisko Helena Frese, jonka kakkosaviomiehen ja viipurilaisen kauppiaan Jakob Boismanin tiedetään olleen Helena Sutthoffin holhooja. Tässä roolissa Boisman nimittäin järjesti Helenan lääkäri Zacharias Wattrangin palvelukseen. Yritin tavata Viipurin raastuvanoikeuden pöytäkirjoja 8., 10,. 13. ja 17.2.1664, mutta sain selvää vain verran, että Helenan kolme veljeä pyrkivät tuolloin saamaan perintöään hallintaansa ja tähän liittyen kaksi kertaa selitettiin Helenan posket märkinä itkien pyytäneen Hans-veljeään järjestämään hänet Wattrangilta pois. Släktbokenin tulkinnan mukaan pois Tukholmasta.

Alfred Hilarion Wistrandin artikkelin Kort framställning af Stats-Medicinens uppkomst och utveckling inom Sverige (Hygiea 7/1850) alaviitteen biografian mukaan Wattrang oli Ruotsin lähetystön lääkärinä Venäjällä 1654-1657. Paluumatka on hyvin voinut kulkea Viipurin kautta ja tämä selittäisi Helenan sijoituksen palveluspaikkaansa Tukholmaan, jonne Wattrang palatessaan nimitettiin kaupunginlääkäriksi. Mutta pois kuljettiin Viipurista toki muutenkin. Hans-veli kouluttautui kauppiaaksi Lyypekissä. 

Släktbok ei varsinaisesti selitä perustetta yhdistää tämä Viipuriin palannut Helena häitään 24.4.1666 Zacharias Månsson Eosanderin kanssa viettäneeseen Helenaan. Mutta edellisissä osissa mainitussa artikkelissaan Solfrid Cederberg kertoo, että Viipurin tuomiokirkon tileissä hääkellot soitettiin "Elin Hindersdotterille". Muita varhaisia Heinrich Sutthoffeja Viipurissa ei ole, joten edellä kerrottu on lähes varmasti Eosanderin vaimon elämäntarinaa. 

Avioliiton vuosia selostin aviomiehen näkökulmasta eilisessä tekstissä, joka päättyi Ristiinaan ja Zachariaksen kuolemaan 4.12.1687. Helena oli nyt leski ja iältään jotain 40 ja 50 vuoden välillä. Jos uskoo Släktbokia Helena solmi uuden avioliiton Viipurissa 29.4.1690 Henrik Nethoniuksen kanssa. Tämä oli (Katajalan Nälkäkapinan sivun 129 mukaan) Simon Hoppenstångin entinen kantokirjuri ja Kiteen Suorlahden hovin vuokraaja. Helena palasi siis vanhaan kotiinsa ja elinkeinoonsa. 

Nethoniuksen hautajaisia vietettiin Viipurissa jo 11.2.1697. Syyskuun loppun mennessä Helena oli kolmannessa avioliitossaan korpraali Joachim Wargentinin kanssa. Wargentin oli (Henrik Falckin Genos-artikkelin perusteella) jäänyt leskeksi vuonna 1696 ja toi liittoon ainakin yhden pienen tyttären. Tämä ei tietenkään välttämättä seurannut isää ja uutta äitipuolta Kiteelle, jossa Wargentinistakin tuli Suorlahden vuokraaja, joka oli Kotivuoren tuomiokirjapoimintojen perusteella tositoimissa jo syksyn käräjillä:

Kiteen ja Tohmajärven käräjät 22.–28.9.1697 f. 245v "Inspectoren Wällbet:de Joachim Wargentin inlade denne Rättz af d: 27 Febr: till dhe under Sorlax Gård lydande bönder giorde förmaning att dhe weed 40 m: S:m:ts wijte skohla infinna sig till Gårdzsens dagzwärcken", 251 "Inspectoren Wällbet:de Jochim Wargentin föredrog Rätten det han ifrå den tijdh hann haar sig å sin K: hustros Helena Suthofz wägnar uthi des Enckieståndh åtagit förwaltningen af Sourlax Goodz haar möijeligest sökt som sig bort cultiwera des ägor wetandes han eij at något det ringaste emot den förra wahnligheeten woore i förgätenheet kommet, och fördenskuld anhölt det dhe under Sorlax lydande bönder måtte här om blifwa lagl:n afhörde"

Wargentin kuoli maaliskuussa 1705. Helena hoiti vuoden lopussa leskenä itse käräjillä palvelijaan liittyvää asiaa (Kiteen ja Tohmajärven käräjät 20.–25.11.1705 s. 188 "Framledne Commissariens sahl: Joachim Wargentins Enckia dygdesamme hustro Helena Sutthoff beswärade sig öf:r dess betiente Mattz Stare")

Helenan neljäs aviomies Jacob Björkman näkyy lähteissä 10.7.1706, mihin mennessä avioliitto oli solmittu. Myös Björkmanista tuli Suorlahden vuokraaja, mutta vain pariksi vuodeksi. Björkman oli elossa vielä vuonna 1710 ja Helena Sutthoff kuoli vuonna 1718, kuten alussa todettiin. 

Mutta tätä tapahtumakulkua vastaan puhuu kolme seikkaa. Ensinnäkin neljännen avioliiton solmiminen 59-69-vuotiaana tuntuu erikoiselta. Vaikka ei tietenkään mahdottomalta. Toiseksi Solfrid Cederberg on Viipurin tuomiokirkon tileissä nähnyt vuoden 1695 penkkirahan maksajissa nimen "Zachris Månssons Helena", mikä selittyisi helpoiten niin, että Helena ei ollut leskeksi jäätyään mennyt kertaakaan naimisiin ja asui synnyinkaupungissaan. Kolmanneksi Kimmo Katajala on sekä laudaturtyönsä julkaistussa muodossa (Säätyläisiä ja nousukkaita. Veronvuokraus osana Käkisalmen läänin sääty-yhteisöä vuosina 1683-1700. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja 95. 1990) että väitöskirjassaan Nälkäkapina. Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-1697 (1994) väittänyt, että Nethoniuksen, Wargentinin ja Björkmanin kanssa naimisissa ollut Helena Sutthoff oli Johan Stolpen tytärpuoli, mikä ei sovi mitenkään alussa esitettyyn.

Mitä ovat Katajalan lähteet? Laudaturtyön matrikkeliosassa Stolpen kohdalla: "Saloheimo 1976, s. 316; Könönen 1891, s. 74-75; VA 9782 s. 1140-1142" ja Helena Sutthoffilla "Saloheimo 1976, s. 316; mm. VA 9789, s. 1429-1430". Väitöskirjassa olennaiset virkkeet ovat "Nämä kaksi arrendaattoria liittää yhteen rälssin vuokraamisessa epäonnistunutJohanStolpe, jonka tytär avioitui kruununvouti [Thomas] Påhlssonin kanssa ja tytärpuoli HelenaSutthoff vuokraaja Nethoniuksen kanssa." ja näitä seuraa viite "Könönen 1891, s. 74-75; Saloheimo 1976, s. 316."

Saloheimo 1976, s. 316 viittaa Veijo Saloheimon Pohjois-Karjan historian toiseen osaan, jossa tähän liittyen lukee, että "Muljulaan tuli Bathold Ruuthin arrendaattoriksi ja edustajaksi Johan Stolpe, tarmokas ja monitaitoinen mies. Hänen taustastaan ei ole muuta tietoa kuin se, että hän oli edellä mainitun Nethoniuksen appipuoli eli jonkun Sutthoffin avioseuraaja." ja hieman myöhemmin "joutui vuonna 1695 velkojensa takia jättämään tehtävänsä puolivävylleen Nethoniukselle". Koko kappaleen lähteistä todennäköisesti sukulaisuustietoa koskee "gg 14:233 syysk. 1695" eli nykyaikaisemmin aineisto on Kansallisarkiston polulla Käkisalmen läänin tuomiokunnan renovoidut tuomiokirjat : Varsinaisten asioiden pöytäkirjat : Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 1695-1695 (KO a:16). Ei tarvitse kuin osata lukea 1600-luvun käsialaa ja johan minä yllä todistin, kuinka mainiosti se sujuu. 

Aivan ohimennen varsinaisen asian käsittelyssä Henrik Nethonius on viitannut Johan Stolpeen appipuolenaan. Tämän voi tulkita Saloheimon ja Katajalan tapaan niin, että kolmen-avioliiton-Helena Sutthoffin äiti oli mennyt toisiin naimisiin Johan Stolpen kanssa. Tai voi seurata Solfrid Cederbergin esimerkkiä varovaisuudesta ja todeta, että ilmaisu voi viitata Nethoniuksen aiempaan vaimoon. Vahvin todiste sille, että oli kaksi Helenaa on vuoden 1695 penkkiraha, jota ei pääse enää lukemaan. 

Erillisenä kolmen-avioliiton-Helena on voinut syntyä sukupolvea myöhemmin kuin Eosanderin leski - esimerkiksi vuoden 1670 paikkeilla -  ja näin sopisi Heinrich Sutthoffin jomman kumman pojan tyttäreksi. Näistä Hans haudattiin 16.8.1674 ja Joakim kuoli 1679. Kummankaan veljeksen lesken elämänkulussa ei ole selvää Johan Stolpen kokoista aukkoa, mutta avioliitothan voivat jäädä päivienkin mittaisiksi kuten Heinrichillä. 

Hopmanni Zacharias (Eosander 3/5)

Kuten eilisessä lopetuksessa lupasin, palataan nyt vuoteen 1660, jolloin Zacharias Månsson Eosander lankonsa Magnus Arnanderin kanssa tuli Karjalaan. Uratietonsa hautajaispainatteesta ovat Solfrid Cederberg ja Mauno Jokipii purkaneet, mutta tein oman versioni silti. Kirjallisuusluettelo lopussa.

 

Lars Fleming
David Klöcker Ehrenstrahlin kuvaamana
Wikimedia

"Karjala" tarkoittaa tässä yhteydessä Stolbovan rauhan voittomaita, jotka lahjoitettiin paloina aatelin herroille läänityksiksi. Valtaneuvos Lars Fleming sai Kiteeltä ns. Suorlahden rälssin, joka koostui kahdeksan kylän maista. (P:96-97; K:71-72, 106, 176-177; S:121). Zachariaksen työ (ins)pehtoorina syksystä 1660 alkaen oli huolehtia Flemingin taloudellisista eduista eli kerätä verot tavarana ja päivätöinä sekä huolehtia, ettei maita käytetty väärin. 

Talvella 1662-63 Zacharias oli todennut  yhden hovin lampuodin karanneen luvatta. Kun tämä tuli keväällä takaisin ohraa kylvämään, Zacharias katsoi oikeutetuksi ottaa viljasadon haltuunsa ja käräjäoikeus oli samaa mieltä. (T: KA Kiteen käräjät 12.─13.10.1663, 1083v) Luvattomien lähtöjen ohella vahdittiin luvatonta kaskenpolttoa (T:KA Kiteen käräjät 4.─5.9.1668, 640v─641; 3.─4.9.1669, 562─563)

Toisinaan talonpojat lähtivät hakemaan oikeutta kauempaa ja tiedetään, että Kiteeltä käytiin Lars Flemingin luonna vuonna 1667 (K:176-177; S:135). Ehkä käynnillä saatuun tietoon liittyi käsitys taksvärkkien vähentämisestä:

Syyskuussa 1667 amtmanni Zacharias Månsson valitti, että Heikki Immonen, Lassi Pekanpoika Toropainen, Pekka Kurppa ja Heikki Sorvonen olivat tullessaan suorittamaan tilojensa taksvärkkiä tulleet tupaan ja hävyttömin sanoin vaatineet amtmannia näyttämään herrasväeltä saapuneen kirjeen. He olivat vaatineet päivätöihinsä helpotusta, sillä he olettivat, että kirjeessä luvattiin sitä. Kullekin heistä määrättiin kuuden markan sakko. Mikäli he osoittautuisivat vielä nenäkkäiksi, rangaistaisiin heitä korvien leikkaamisella (med höre straff). (T:KA Kiteen käräjät 20.─21.9.1667, 813; päivätyökiistoista myös J:II:221 & S:132-133, 135 & P: 109-110)

Zachariaan piti toimittaa Flemingille verotulot, joten ensisijaista oli huolehtia niiden keräämisestä. Jos viljelijä ei verojaan saanut maksettua, hän sai lähteä ja uusi mies otettiin tilalle (T: KA Kiteen käräjät 31.1.1667, 704; 4.─5.9.1668, 641v). Oletettavasti muutamassa vuodessa paikallinen suomen kieli kävi tutuksi, sillä tiesi viedä luvatta metsää hakanneen miehen hävyttömät sanat käräjille (J:II:208; Kiteen käräjät 4-5.9.1669 VA gg1:640). 

Koska verot ja tilan tuotot olivat tavaraa, ne piti saada ihmisten ilmoille. Tämäkin oli viljelijöiden tehtävä, jota Zachariaksen piti valvoa. Yleensä vilja vietiin Käkisalmeen ja toisinaan Viipuriin. Keväällä 1668 kohteena oli Tartto, jossa Zachariaksella oli tilaisuus tavata Lars Fleming. (J:I:83; P:107)

Zachariaksesta puhutaan kirjallisuudessa eli todennäköisesti myös lähteissä sekä inspehtorina, hopmannina että amtmannina. Usein sanoja käytettiin synonyymeinä, mutta ainakin joskus amtmanni oli edellisten alainen (K:72). Hopmannilla saattoi olla apunaan myös erillinen kirjuri (K:200), Zachariaksen osalta tilannetta sekoittaa pitkän uran ohella se, että hän otti hoitaakseen muitakin maita kuin Lars Flemingin Suorlahden.

Nämäkin on tarkasti mainittuna hautajaispainatteessa, ensimmäisenä vuodesta 1663 asessori Casper von Pegaubergin Mekrijärvi Ilomantsissa (C:197). Pegaubergin läänitykseen kuului muitakin kyliä, joten todennäköisesti tarkoitetaan kokonaisuutta eikä pelkkää Mekrijärveä, joka oli Suorlahden tapaan keskuspaikka. (B:309, 545).

Vuodesta 1672 maaliskuuhun 1682 Zacharias vastasi Suorlahden ohella Kiteen toisesta suuresta läänityksestä eli kreivi Axel Lillien vapaaherrakunnasta, jonka pääpaikka oli Kytänniemi (C:197; P:96-97, 101). Yhtä aikaa sen kanssa Zacharias otti hoitaakseen myös Herman Flemingin vapaaherrakunnan Liperistä, mutta ymmärsi kolmen vuoden jälkeen, että liika oli liikaa (C:197). Liperin läänityksen hovi oli Lamminniemessä.

Zacharias todennäköisesti asui Suorlahdessa, josta puhutaan hovina eli itäsuomalaisena kartanona.(J:I:265). Päärakennuksen uloslämpiävä tupa oli tähän aikaan seudulla harvinaisuus. Hoviin kuului myös savutupa sekä tietenkin aittoja, karjasuojia ynnä muuta. Vuonna 1665 Zacharias yritti saada alustalaisia rakentamaan uuden suurehkon rakennuksen, joka olisi 12 kertaa 12 kyynärää eli 49 neliömetriä, mutta ei onnistunut taivuttelussaan, sillä miehet katsoivat hovissa jo olevan tarpeelliset rakennukset. (S:128; P:103) Tähän Suorlahteen Zacharias siis varmaankin toi vuonna 1666 vaimokseen viipurilaissyntyisen Helena Sutthoffin, jonka taustasta lisää huomisessa tekstissä. Perheen perustamisen aikaan osuu Zachariaksen ja toisen virkaveljensä päätös vuonna 1670 luopua käräjien pitämisestä hoveissaan. Neljä käräjäkappaa eivät enää riittäneet vaivankaupaksi.(J:I:265; J:II:56-57)

Zachariaksen tilanne muuttui jossain määrin, kun kruunu määräsi vuonna 1681 suuren reduktion, jolla läänitykset purettiin. Mutta hitaita ovat herrojen kiireet eikä veronmaksua käännetty hetkessä kruunulle. Näiltä loppuhetkiltä on tieto, että Zachariaan palkkio oli "vuonna 1682 100 hopeatalaria, 20 tynnyriä viljaa, 10 tynnyriä kauraa ja 25 kuormaa heiniä".(K: 122) Eräs Hyvärinen näki vielä keväällä 1684 tarpeelliseksi valittaa kenraalikuvernöörille Zachariaan tekemästä häädöstä, keräämästä heinä- hamppu ja pellavaverosta, vaatimista kyydityksistä ja päivätöistä, poikiensa ottamisesta henkikirjaan eli verotettaviksi ja vielä pahoinpitelystäkin. Mutta kun syytöksiä käsiteltiin käräjillä helmikuussa 1682 kukaan muu ei tiennyt mitään pahaa tapahtuneen. Zacharias laupiaasti antoi Hyvärisen sanat anteeksi tämän peruttua ne.(K:193) Samoilla käräjillä setvittiin apupappi Gustaf Sinkon pahoja sanoja, joista Zachariaan osaksi oli tullut "kelmi".(K:250)

Näiden käräjien aikaan Zacharias ei enää muuten vaikuttanut Kiteellä. Hän oli vuonna 1684 saanut nimityksen Pietari Brahen entisille läänitysmaille Ristiinaan. Vaikka tämäkin läänitys oli purettu 1681, hautajaispainatteen mukaan Zachariaksesta tuli Brahen veljenpojan kreivi Nils Brahen maiden hoppmanni "Brahelinnan lääniin". Tämän läänityksen hoviksi oli rakennettu kivirakennus, joka oli käyttökelpoinen vielä 1700-luvun alussa, joten todennäköisesti Zacharias asettui sinne. Työnkuva olienee ollut entisen kaltainen, sillä Zacharias kuoli ennen kuin Brahelinnasta maksettiin ensimmäiset verot kruunulle.(C:197; W:92, 95)

Kirjallisuus:

(B) Ismo Björn: Suur-Ilomantsin historia. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran historia vuoteen 1860. 1991

(C) Solfrid Cederberg: Anteckningar om släkten Eosander. SSSV 17. 1933, 185-202

(J) Mauno Jokipii: Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat 1 & 2. Historiallisia tutkimuksia 48:1&2, 1956, 1960

(K) Kimmo Katajala: Nälkäkapina. Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-1697. 1994

(P) Pekka Kauppinen: Pitäjä rajojen mailla. Kitee ja Rääkkylä vuoteen 1870. 1994

(S) Veijo Saloheimo: Pohjois-Karjalan historia II. 1976

(T) Veli Pekka Toropaisen sukututkimuksessaan tekemät tuomiokirjapoiminnat, joiden käyttöön hän ystävällisesti antoi luvan

(W) Hannele Wirilander: Ristiinan historia I Esihistoriasta vuoteen 1865. 1989

Zacharias ja sisarensa (Eosander 2/5)

Eilisessä juoksutuksessa Eosanderit näyttivät loputtomalta pappijonolta, kunnes Magnus Eosanderin ja Anna Tönnersdotterin pojasta tuli linnoitusupseeri. Myöskään tämän Zacharias-veljestä ei tullut pappia. Hänen elämänkulkunsa on harvinaisen hyvin tiedossa, sillä se dokumentoitiin hautajaispainatteeseensa, jonka Kansalliskirjasto on ystävällisesti digitoinut. 

Omat lähdekriittiset ongelmat tässäkin, mutta uskotaan vaihteeksi painettua sanaa, kuten teki myös Soffrid Cederberg 1930-luvulla. Hautajaispanatteen mukaan Zacharias oli 25.5.1639 syntynyt Åsbossa Magnus Nicolai Eosanderin ja Anna Tönnesdotterin pojaksi eli kuuluu perheeseen, vaikkei ollut mukana eilen näytetyssä käsinkirjatussa sukutaulussa.

Koulunkäynnin Zacharias aloitti vuonna 1648 Linköpingin julkisessa koulussa. Tarpeellisen määrän kirjallista oppia saatuaan hän sai palveluspaikan vuonna 1652 everstiluutnantti Hans Garffilla. Sairastumisensa takia palvelus jäi lyhytaikaiseksi. Vuonna 1654 Zacharias lähti Tukholmaan ja oli siellä palveluksessa pari vuotta kunnes syksyllä 1656 pääsi kreivitär Maria de la Gardien "hoviin" ja oli kaksi vuotta hovimestari Alexander Duclouxin skaffarina. Kreivitär Maria de la Gardiella tarkoittaneen leskeytynyttä Maria Sofia de la Gardieta, joka leskenä ja isänsä perijänä hallitsi isoa maaomaisuutta. Solfrid Cederberg tosin kannattaa tämän veljen vaimoa argumentoiden, ettei Maria Sofiaa "skulle hava kallats endast med sitt namn före giftermålet". Mutta kun avioliitto solmittiin 1643 ja mies kuoli 1648.

Syksyllä 1658 Zacharias sai skaffarin pestin kreivi Carl Gustaf Wrangelin "hoviin" Skoklosterin linnassa ja viihtyi siellä puolitoista vuotta. Keväällä 1660 kutsui Karjala, jonne Zacharias lähti lankonsa varakomissaari Magnus Arnanderin kanssa. (Äiti Anna Tönnesdotter siis tosiaan todennäköisesti jäi Kerstin-sisaren huoleksi. Zachariaksen hautajaispainatteessa äidin arvellaan edelleen elävän.)

Arnanderia eivät sukutaulut näytä tuntevan. Klas Gustav Odénin kirjassa Östgötars minne; biografiska anteckningar om studerande Östgötar i Uppsala 1595-1900 on yliopisto-opintonsa vuonna 1650 aloittanut Magnus Olavi Arnander, mutta hänen kohtalostaan ei ole mitään mitään. Kotivuoren tuomiokirjapoiminnoista samalla patronyymillä selviää, että vuonna 1672 Magnus oli rajatarkastaja ja viimeistään vuonna 1691 kuollut. Kimmo Katajalan väitöskirjassa Nälkäkapina. Veronvuokraus ja talonpoikainen vastarinta Karjalassa 1683-1697 Arnanderit eivät esiinny kovin mukavassa valossa. Maininnoista selviää, että Salmin kreivikunnan inspehtoriksi ja myöhemmäksi vuokraajaksi päätyneen Magnus Arnanderin vaimo oli nimeltään Maria. Tietenkään ei ole varmaa, että kyseessä oli sama vaimo kuin Zachariaksen sisko 30 vuotta aiemmin. (Cederberg on vielä varovaisempi ja ei lähde sanasta svåger tulkitsemaan kyseessä olevan siskon aviomies. Sillä voisi olla jotain muutakin.) Sama varaus koskee lapsia. Perheessä oli ainakin tytär Ottiliana, jonka aviomies oli Herman Reinholdt Taube, ja tytär Christina, jonka aviomies Christian Sahlo jatkoi Magnuksen kuoltua Suistamon ja Salmin vuokrausta. Kotivuoren poimintojen perusteella perheessä oli poika Carl, joka saattoi päätyä Peterhofin pehtooriksi, ja todennäköisesti myös Katajalan useasti mainitsema kersantti Måns Arnander oli perheen poika.

Antti Kujalan artikkelista Förrädiska ryssar och förrymda finnar (HTF 2012:4) selviää, että Arnanderin Karjalaan tulo liittyi Carl Gustaf Wrangeliin, mikä tuo ripauksen ymmärrettävyyttä Zachariaksen uraan. Hänestä tuli syksyllä 1660 hopmanni/amtmanni Flemingien läänitysmaille ja sai virkatalokseen Suorlahden Kiteellä. Tämä työsuhde kesti 25 vuotta ja tuotti runsaasti mainintoja Käkisalmen läänin tuomiokirjakortistoon. Osa on voinut liittyä myös muihin maihin, joita Zacharias sai hoidettavakseen, mikä on huolella merkitty muistiin hautajaispainatteeseen.

Avioliiton aika koitti 24.4.1666 ja Zacharias vei vihille viipurilaistaustaisen Helena Sutthofin. Kerron hänen elämästään ylihuomenna ja avioliitossa syntyneestä tyttärestä sarjan viimeisessä osassa. 

Uran viimeinen hyppy vei vuonna 1684 Suorlahdesta hopmanniksi Nils Brahen Brahelinnaan Ristiinassa. Kuolema kutsui 48-vuotiaan miehen jo kolme vuotta myöhemmin 4.12.1687.  Hänet haudattiin Viipurin tuomiokirkkoon tammikuussa 1688. Siunauksen toimitti piispa Petrus Bång.

Huomisessa tekstissä hieman tarkemmin Zachariaksen toimista Karjalassa sekä kirjallisuuteen että Veli Pekka Toropaisen ystävällisesti jakamiin tuomiokirjalöytöihin perustuen.

Magnus, Nicolaus, Magnus ja Nicolaus (Eosander 1/5)

Palaan viikoksi juurilleni kahdessakin merkityksessä eli luvassa "sukututkimusta" leikkaamalla ja liimaamalla muiden tekstejä ja ihan omia esivanhempiani (tai mahdollisesti ei, mistä viimeisessä osassa).  Eosanderien suvun perussetti ei ole kehittynyt  Solfrid Cederbergin artikkelin Anteckningar om släkten Eosander (SSSV17, 1933, 185-202) jälkeen, mutta ainakin omaa ymmärrystäni auttoi (jälleen kerran) aukikirjoitus. 

Itä-Göötanmaa vuoden 1747 tiennäyttäjässä. Kansalliskirjasto 

Alkuun päästään Itä-Göötanmaalta, mutta jo huomenna ollaan Suomessa, lupaan. Liikkelle lähtöön olisin mielelläni käyttänyt vuonna 2011 löytämääni Åsbon kirkon kulttuurihistoriallista inventointia. mutta linkki on tietenkin kuollut. Sittemmin on Riksantikvarieämbetet digitoinut sarjan Sveriges kyrkor, joka ei valitettavasti kuitenkaan kata Åsbon kirkkoa. Aiemmin helppokäyttöinen Riksantikvarieämbetetin Kulturmiljöbilder on ajettu tänä kesänä alas ja kuvien kaivaminen Fornsökistä on tehty varmaan tarkoituksellisesti ikäväksi. Mutta kun aikansa yrittää...

Kuvaaja: Jan Norrman. CC-BY RAÅ

Keskiajalta peräisin olevassa kirkossa ei vielä 1500-luvulla ollut nykyistä isoa siipeä tai tuota tornia, mutta silmiä siristämällä erottaa suorakulmaisen rakenteen, jossa Eosander-suvun aluksi kerrottu Magnus oli kirkkoherrana vuodet 1532-1560. Hän hyödynsi reformaation tarjoaman avioitumisedun, mutta vaimonsa nimeä ei tunneta. Lapsiakin on voinut olla useampia kuin ainokainen tunnettu poika, mutta näyttää vahvasti siltä, että sukutiedot ovat peräisin Magnuksen pojanpojanpoikien ritarihuoneelle toimittamista muistoista, joten "turhia" rönsyjä ei ole kirjattu ja tiedoissa on epävarmuutta.

Sinänsä on tietenkin mahdollista, että papilla on papiksi kouluttautunut poika. Matrikkelitietojen ja Cederbergin mukaan Eosanderin sukunimekseen valinnut Nicolaus Magni kävi koulua tai yliopistoa jossain ulkomailla  ja valittiin Skällvikin kirkkoherraksi vuonna 1560. Tämäkin seurakunta on Itä-Göötanmaalla, mutta aivan toisella suunnalla kuin lapsuudenmaisemansa.

Riksarkivetilta nimihaulla löytynyt Örnbergska Samlingenin Eosander-sukutaulu ei ole aatelismatrikkeleja kummoisempi sekundäärilähde, mutta se sentään listaa Nicolaukselle useamman pojan ja Svenskt biografiskt lexikon tuntee yhtä ylioppilasta lukuunottamatta saman sarjan papeiksi päätyneitä poikia. (Suvun suurimmat menestyjät sikisivät Nicolauksen Johan-pojasta. Minä en kuulu siihen haaraan.)

Kuva: Riggwelter. Wikimedia

Nicolauksen vuonna 1603 syntynyt poika Magnus menetti isänsä 3-vuotiaana. Heikko tilanne ei estänyt opintoja vaan hän aloitti (Örnbergska Samlingenin ja Wikipedian mukaan) opintonsa Uppsalan yliopistossa 1625 ja vihittiin papiksi jo kaksi vuotta myöhemmin. Oltuaan apupappina Ingatorpin seurakunnassa hän siirtyi 1647 sotapapiksi ja näillä meriiteillä valittiin 1657 kirkkoherraksi Örbergan seurakuntaan Itä-Götanmaalla, lähellä Vadstenaa ja suhteellisen lähellä Åsbota. Kirkon interiöörissä on voinut hyvin vielä olla esillä komeat kattomaalaukset. Kauaa Magnus ei ehtinyt niitä ihailla, sillä hän kuoli joulukuussa 1658.

Leskeksi jäi näin vaimonsa Anna Tönnesdotter, jolla oli joko huollettavanaan tai tukenaan ainakin kaksi poikaa ja yksi tytär.

Tytär oli käsinkirjoitetun sukutaulun ja Cederbergin mukaan kuolinikänsä perusteella vuoden 1637 paikkeilla syntynyt Kerstin, joka meni 20.5.1660 naimisiin Turun akatemiassa kouluttautuneen Lars Seminanderin kanssa. Kerstin näyttää eläneen loppuelämänsä Örbergassa, joten hän on todennäköisin äidistä huolehtija.

Poika Niclas on saanut SBL:ään oman sivun. Syntymävuodesta ei ole mitään tietoa, mutta ura linnoitusten parissa oli käynnissä jo vuonna 1658 eli isän kuolinvuonna. Nimitykset veivät hänet ensin Pommeriin, sitten Riikaan ja lopulta Narvaan, jossa hän kuoli vuonna 1698. 

Kerran tapahtui koulussa jotain hullunkurista

Nuorten toverin lukijoilta kysyttiin numerossa 2/1920 Onko kenellekään teistä tapahtunut koulussa jotain hullunkurista? Vastauksia julkaistiin seuraavassa numerossa

• Opettaja kysyi kerran luonnontiedetunnilla: »Mitä pääskynen käyttää ravintona?» Minä aloin hajamielisyydessäni luetella: »Sammakoita, sisiliskoja, maamyyriä.» — »Istu jo sammakoinesi», karjaisi opettaja yli valtavan naurunremakan. .
• Pidimme kerran kovaa melua erään tunnin jälkeen. Tunsin silloin, kuinka joku kiskoo minua tukasta. Huusin: »Ai, ei saa!» ja aijoin ryhtyä toimenpiteisiin karkottaakseni hänet, kun huomaan kauhukseni, että se olikin — opettaja! Ei tarvinne mainita, että olin hyvin nopeasti ulkona. 
• Kerran piirustustunnilla opettaja antoi minulle omenan malliksi, mutta ajatuksissani söin sen, niin eihän siitä muuta kuin että todistuksessa numeron alennus, että paukahti! 
• Kerran kun menin luokan eteen lausumaan runoa, purskahti koko luokka nauramaan, selkääni oli näet kiinnitetty suuri lappu, jossa seisoi: Siivottomuus kielletty. Syyllinen kyllä sai rangaistuksen, kun tuli välitunti. 
• Kerran menin kouluun kaksi esiliinaa edessäni. Jouduin tietysti kaikkein naurun esineeksi. 
• Kerran voimistelutunnilla, kun kiipesin ylös narua, putosi minulta hame. Minulla ei sattunut sillä kertaa olemaan voimistelupukua päälläni. Tunsin itseni maailman onnettomimmaksi tytöksi, kun liv'uin ales narua, toisten säestäessä minua naurullaan. 
• Ei ole, kun me istumme kuin hiiret loukussa. 
• Kerran esitin »haaremi-tanssia» opettajan korokkeella, vääntelehtien kuin raivohullu. Ei kukaan huomannut, että opettaja oli tullut luokkaan, ennenkuin hän ei enää voinut pidätellä itseään, vaan purskahti kaikuvaan nauruun. 
• Kerran kun opettaja käski minua taululle ratkaisemaan erästä vaikeata laskua, lähdin niin ylpeänä paikaltani, että kiiruhtaessani liukastuin ja mätkähdin vatsalleni. Kaikki nauroivat, ja opettajakaan ei voinut muuta kuin puuskuttaa naurunsa lomasta: »Soh, soh». 
• Eräänä saksan tuntina piti minun mennä kertomaan luokan eteen erästä ulkokappaletta. Opettajan mielestä en kyllin hyvin ääntänyt erästä sanaa, sentähden hän sanotti sen minulla uudestaan. Mutta koska minä olen niin kiivas, suututti minua se, ja ollenkaan huomaamatta panin kädet lanteilleni sekä kurtistin otsani syviin ryppyihin, samalla pannen silmäni kiinni. Se näky oli tytöistä ja opettajasta niin huvittava, että he nauroivat, minkä jaksoivat. Minä en voinut enää paljon jatkaa kertomistani, ja niin menin paikalleni. Kaikki pitivät koko tunnin sitten hauskaa. 

Kuva: V. Laurell (Tuulispää 16/1917)