Museoton maanantai ja tiistaina tovi Tallinnassa

Maanantaina Tartosta oli talvinen tunnelma kadonnut. Vesitihkussa kävelin jonkin matkaa ja kohtasin Eliel Saarisen suunnitteleman kirkon, josta joko en ollut koskaan kuullut tai olin sen unohtanut. (Jos tuulessa roikottaa toisesta kädestä avonaista sateenvarjoa, voi olla vaikeaa ottaa skarppia kuvaa. Ja pilvisessä säässä on mahdotonta ottaa valoisaa kuvaa.)

Sitten rohkaisin mieleni ja menin kuokkimaan yhteen Tarton yliopiston kirjastoon. (En pääkirjastoon, sillä se oli remontissa.) En odottanut suunnatonta kirja-antia, mutta vuosien kokemuksella tiedän, että vieraassa kirjastossa osuu silmiin "uusia" asioita. Niin nytkin.

Kevyeksi aloitukseksi selasin Fritz von Dardelin hauskan kuvakertomuksen Herrar Black & Smith på väg till Skandinavien, joka tarjosi hienon laajennuksen 1800-luvun matkakirjoitusharrastukseeni. Lisäksi lopun taustoittavasta osiosta löysin pari 1802-kirjallisuusvinkkiä.

Samaa projektia ajatellen kävin läpi myös Samuel E. Bringin kirjasta Biblografiska handbok till Sveriges historia (1934) kyseisen ajanjakson. Olisinpa tuntenut kirjan jo aiemmin! Bring nimittäin esitteli suunnilleen samat lähdejulkaisut, jotka sattumanvaraisin metodein olen kaivanut kirjaston varastoista eteeni. Mutta nyt sain pari nimeä vielä lisää JA lähdekriittisen asiantuntija-arvion kaikkien hyödyllisyydestä ja puutteista. Helpotuksekseni arviot jo tutuista julkaisuista eivät olennaisesti eronneet omistani.

Kuten niin monta kertaa aiemmin, mielenkiintoisimmat kirjat olivat noin sata vuotta vanhoja ja niiden sivut edelleen aukileikkaamattomia! Yksi näistä oli Henrik Schückin sarjan Ur gamla papper kuudes osa, josta onnekkaasti oli näkyvissä artikkelista Folklitteratur krinoliinikuva.

Krinoliiniartikkelini on tulossa julki ensi viikolla (huu!), joten Annan salongissa viime viikolla arkkiveisuja käsiteltäessä päähän pälkähtänyt ajatus niissä mahdollisesti mainituista krinoliineista oli auttamattomasti myöhässä. Mutta ehkä johonkin Suomessakin on tuo tekstissä kansainväliseksi aineistoksi arvioitu kuva tungettu.

Tiistaina oli aika lähteä Tartosta. Kauniissa säässä ehdin tehdä siltakierroksen, jossa bongasin graffiitin, jonka valokuva esitän tekijänoikeuksista tällä kertaa välittämättä. Menneisyyden pukujen ja tietotekniikan yhdistelmä liian makea unohdettavaksi.

Tallinnassa aikaa oli muutama tunti ennen laivan lähtöä. Satsasin ne intialaiseen ruokaan ja uusintakierrokseen viikinkiajan Virossa. Kuten edelliselläkin kerralla tulkinta aarteiden yms. "virolaisuudesta" tuntui olevan hieman hötöllä pohjalla, mutta kokonaisuus loksahteli hieman paremmin paikalleen.

Edelleen viikinkiaika tuntuu haastavalta, joten olin iloinen löytäessäni museon kaupasta suomennetuista seinäteksteistä kootun julkaisun. Ostin, sillä muistin varassa tästä ei tule jatkossakaan mitään tolkkua.

Eesti Rahva Muuseum (2/2)

Eilinen katsaukseni Tarton ERM:stä jätti väliin kolme osaa sekä vaihtuvat näyttelyt, joiden tila avautuu vasta keväällä 2017.

Ensinnäkin perusnäyttelyn kulmassa oli kansallisromanttisen taiteen näyttely. Kuvien teemat eivät auenneet ollenkaan ja kokonaisuus loi ymmärrystä ulkomaalaisten Kalevala-taidekokemuksille.

Perusnäyttelyn toisessa kulmassa on tila, johon toteutetaan näyttelyitä yhdessä kansalaisten kanssa. Nyt siinä kerrottiin metallinpaljastinharrastajien puolentoista vuoden projektista, jolla oli ihan asiallinen tavoite, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen Kalevipoegin kodin paikantaminen.

Ja kolmanneksi alakerran näyttely Uralin kaiku, joka esittelee niitä suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvia kansoja, joilla ei ole kansallisvaltiota. Virossa on näistä hienot kansatieteelliset kokoelmat, joita kelpaa esitellä. Hienoa, että heillä on siihen rahkeet toisin kuin Suomessa, jossa Kulttuurien museon näyttelytila jouduttiin sulkemaan.

Näyttely alkaa yläkerrasta, jossa kielten yhteydet esitetään esimerkkisanoilla kauniisti äänellä ja tekstillä seinälle.

Jos lukee kielten sukupuun alla olevan tekstin, saa tietää, että kielten sukulaisuus ei tarkoita kansojen sukulaisuutta. Toinen mahdollisuus saada tästä totuudesta kiinni oli museon alkuaula, joka tarjosi myös tietoa kielisukulaisuuden tutkimushistoriasta. Mutta useimmat seuraamani kävijät ohittivat kosketusnäytöt sekä oikealla että vasemmalla.

Ja lähtivät kiertomatkalle suomalais-urgilaisia kieliä puhuvien pariin. Tällä reitillä ei ollut mahdollista eksyä, kaikki näkivät saman.

Mutta näkivätkö jotain samaa kansojen materiaalisessa kulttuurissa? Tai aineettomassa, jota tuotiin esiin animoiduilla tarinoilla? Minä en ainakaan osannut vertailla edes pohjoisia kansoja, joiden esineistö oli esitetty rinnakkain samassa vitriinissä. Johtuivatko niiden mahdollisuudet samankaltaisuudet sitten

a) yhteisestä kulttuuriperinnöstä
b) samankalataisesta ympäristöstä resursseineen vai
c) kielen rakenteista?

Tätä kysymystä ei nähdäkseni esitetty. Pointti taisi olla vain ja ainoastaan kokoelmien esittely.

Sain enemmän irti Pietarin kansatieteellisestä museosta, jossa kansat olivat pienemmissä tiloissa ja helpommin vertailtavissa. Siellä mukana olivat myös muita kieliä puhuvat, joilta suomalais-ugrilaiset varmasti ovat omaksuneet tavaroita ja koristeita, sillä mistäs ne erot muuten olisivat peräisin?

P.S. Matkalta palattuani Hesari julkaisi 7.12. Eija-Maija Kotilaisen ja Elina Anttilan mielipidekirjoituksen, jossa todettiin

Suomessa on kaksikin etno­grafista museota: Suomen kansallismuseoon kuuluva Kulttuurien museo ja Helinä Rautavaaran museo Espoossa. Kummankin museon edellytykset toimia ja esitellä kokoelmiaan ovat nykyään hyvin rajoitetut.
Helinä Rautavaaran museo joutui muuttamaan WeeGee-talosta ja toimii nyt väliaikaisissa tiloissa rakennuksessa, joka puretaan. Kansallismuseo puolestaan joutui budjettileikkausten seurauksena luopumaan Kulttuurien museon tiloista Tennispalatsissa sekä suunnitelmasta sijoittaa museo Kansallismu­seon erilliseen piharakennukseen.

Eesti Rahva Muuseum (1/2)

Varsinainen syy lähteä keskellä talvea Tarttoon oli lokakuun alussa avattu Eesti Rahva Muuseum. Jossain luki, että se on neljän kilometrin päässä keskustasta, mutta kyllä sinne talsi sunnuntaiaamuna puolessa tunnissa. Etäisyys keskustasta johtuu historiallisista syistä. Museo avautui ensimmäistä kertaa Raadin kartanon päärakennuksessa, joka tuhoutui sodassa. Pitkään toivottiin, että kartanoon voitaisiin palata. Kun kävi selväksi, että se oli mahdotonta, nousi uudisrakennus kuitenkin kartanon entisille maille.

Museon avautuminen tuli tietooni ihmetellessäni alkuvuodesta sitä mainostanutta YouTube-videota, joka näytti kielitaidottomalle eksoottiselta ja innovatiiviselta eli herätti ehkä liian korkeat odotukset. Paikan päällä alku ei ollut lupaava. Lipuntarkastaja ei älynnyt antaa minulle tekstinkäännöskorttia ja eteen avautui inhoamani saarekemaisema, jonka etualalla...

oli kuppikivi.

Harhailtuani hetken ja tökittyäni vironkielisiä tekstinäyttöjä saavuttamatta muutosta, henkilökunta älysi tulla kysymään käännöksen tarvetta. Hyvä näin sillä näyttöjä lukematta (käännökset tarjolla englanniksi ja venäjäksi) anti olisi jäänyt olemattomaksi. Pikaversiona kussakin vitriinissä oli kokoava isompi teksti, mutta varsinaisten esineiden merkitys selvisi vain lukemalla niiden selitteet. Ihan jokaista näistä en minäkään ehtinyt lukemaan, sillä olin museossa vain sen aukioloajan: aamukymmenestä iltaseitsemään.

Liikkeelle lähdettiin nykyajasta ja melko pian tajusin, että kronologia on käänteinen. Ei siis yhtenäistä kertomusta vaan irtonaisia "kohtaamisia". Myöhemmin näyttelyn läpi pakittaen kronologian aukot olivat tuntuvampia kuin nurin päin mennessä.

Irtonaisuuden ohella kiinnitin lähimenneisyyden käsittelyssä huomiota henkilöiden tarinoiden esiintuomiseen. Irtonaisuus ja henkilöt yhdistyivät vielä erillisessä osiossa Rinnakkaismaailmoja, jossa mikrohistorialliseen henkeen on kussakin vitriinissä yksi esine, henkilö ja tarina.

Varhaisemmilta ajoilta ihmiset tarinoineen olivat esillä dramatisoituina videoilla. Näille vuoden 1905 vallankumouksen ja noitaoikeudenkäynnin tulkinnoille ei ollut (käsittääkseni) tarjolla käännöstä virosta muille kielille. Jälkimmäisen infokyltistä opin, että Virossa kuten Suomessakin (muistaakseni), miesten osuus syytetyistä oli merkittävä.

Tilaa oli jätettäväksi jopa tyhjäksi. Puukannut hyllyköissä kertoivat (ilmeisesti) itsensä ja alueellisten eroavaisuuksien erojen ohella kansatieteellisistä kokoelmista. Lattian lasipinta tarjosi kurkistusruudun museon säilytystiloihin.

Museon kokoelmat olivat esillä pienemmässä tilassa kun olin Tartossa ensimmäistä ja edellistä kertaa vuonna 2009. Tuolloin jäi mieleen erityisesti kansanpukukokoelma ja sen rintatötteröt. Nyt puvut oli esitelty niin liikuvaisten nukkien päällä, että piti mennä (asian juolahdettua mieleeni) tarkistamaan, että rintatötteröt olivat mukana. Ja olivathan ne.

Ilahduttavasti isoille kosketusnäytöille oli keksitty järkevämpää käyttöä kuin tekstien lukeminen. Erityisesti pidin nationalismin ajan verkostovisualisoinnista, joka ei nostanut toimijoita esiin linkittämättä heitä muihin.

Mielenkiintoisin/hauskin/innovatiivisin kosketusnäyttö oli huoneessa, jossa esiteltiin peittoja. Hieman hataralla perusteella (loimilankojen ääni) oli rakennettu simulaattori, joka teki peittojen kuvioinnista musiikkia. Kävijä sai valita kuvasta musiikiksi muunnettavan osan sekä soittimen ja saattoi vaihtaa kuvaa. Teki kuvien katselusta minusta hauskempaa. (Ei kylläkään suomalaisten peitteiden osalta: pelkkää raitaa.)

Museon tämän osan on katsastanut ja raportoinut blogissaan myös Mari Jalava. (Marin kehumia kansatieteellisiä videoita en älynnyt vilkaistakaan.) Kerron museon muista osista huomenna.

Tartossa lauantaina

Kun lähtee aamulla puoli yhdeksältä Töölöstä on Tartossa puoli neljän maissa iltapäivällä. Jos ryntää suoraan hotellilta kaupunginmuseoon, siihen on vielä hyvää aikaa tutustua, sillä se on auki iltakuuteen.

Edelliseltä käynniltä vuonna 2009 pysyvin muistijälki oli puuseessa istuvasta keskiajan mallinukesta tekstiililöydöistä kertoneessa näyttelyssä. Nyt tilassa oli teemana jäte. Tuore tieto oli vain viroksi, joten keskityin keskiajan esineisiin, jotka sain tunnistettua viron avulla. Yksittäinen venetsialainen lasi,

puuhuilu, kenkä, silkkikukkaro

ja hansakannu

olivat pehmeä lasku yläkerran perusnäyttelyn esinerikkauteen.

Yläkerrasta ei ollut muistissani kuin Tarton rauhan kirjoituspöytä, joka oli edelleen paikallaan. Muuten kerrotiin kaupungin historiaa keskiajasta 1700-luvun loppuun, johon lopetettiin kuin seinään, jostain syystä.

Aivan alussa oli minua viehättänyt paikallisen historiankirjoituksen historia, joka alkoi Johannes Claudii Risinghin Oratio de Civitate Dorpatensi (1637) lainauksella. Vapaasti käännettynä

On häpeällistä ja kunniatonta olla tuntematta asuinpaikkaansa;
mutta sen tunteminen perusteellisesti on yhtä kiitettävää kuin se on kunnioitettavaa.
Oi, jos yritämme oppia niistä maan paikoista, jossa oleskelemme,
ymmärrämme asukaiden kohtalon niisä kaupungeissa, joissa vietämme elämämme!
Ja sitten alamme ihmettelemään kuinka nopeasti ihmisten toimet ja olosuhteet häviävät ja muuttuvat!

Tässä hengessä luin seinätelineissä jaetut laminoidut pitkät tekstit melkein kokonaan läpi. En painanut mieleeni jokaista vallanvaihtoa, mutta muistiin jäi tällä kerralla se, että virolaiset eivät päässeet saksalaisten hallinnoimassa kaupungissa minkäänlaiseksi porvariksi (ei edes käsityöläiseksi) ennen vuotta 1785.

Historian alkuvaiheen huoneessa esineiden piilottaminen vetolaatikkoihin viehätti, sillä niitä oli helpompi katsoa läheltä. Mutta kiinnitys oli muutamien kohdalla pettänyt ja esineiden säilyvyys mietitytti. Myös seinähyllyssä melko voimakkaassa valossa olevien nahkakenkien osalta.

Mutta täytyy tietenkin luottaa museoammattilaisten osaamiseen. Tässä hengessä painan mieleen kenkien vasemmalla puolella olevan 1200-luvun alun kaupunkien kartan, jossa on mukana Turku, muttei Tukholmaa. En keksi mitään kriteeriä selittämään tätä, mutta museoiden asiantuntemukseenhan pitää luottaa.

Yläkertaan mennessä ja sieltä tullessa ihailin Marika ja Bruno Kalakin suunnittelemaa esitystä Tarton arkeologisesta stratigrafiasta 600-luvulta 1700-luvulle.

Niin, tämäkin loppui ennen 1800-lukua. Nyt jälkikäteen mietittynä selitys on kai se, että kaupunginmuseolla on muitakin toimipisteitä, jotka eivät mahtuneet matkaohjelmaani.

Itsenäisyyden ajalta

Jo perinteen omaisesti itsenäisyyspäivänä opinnäytteitä itsenäisyyden ajalta. Kuvat kirjasta Peoples of All Nations Vol. 3B. Esthonia to France (~1920) kertomassa itsenäisyyden ajan muutoksesta yhteiskunnassamme.

• Kuoppala, Janne: Kylmäkääreistä keuhkolääketieteeksi : Suomen keuhkolääkäriyhdistys ja keuhkolääketieteen kehitys 1900-luvulla 
• Väyrynen, Tatu: ”Täs viehättää se et täs elää niinku siin historiassa.” Port Arthur, portsalaisuus ja symbolinen järjestys – uskontotieteellinen näkökulma asuinalueeseen ja asuinalueidentiteettiin
• Uusikallio, Irja: Palkkiona on oleva köyhän lapsen kasvoissa kiitollinen loiste, minkä höyryävän kupin ilmestyminen lapsen eteen koulupulpetille tuottaa – Honkajoen Vatajan kansakoulu aterioinnin muistin paikkana 1930–1970-luvuilla
• Ikonen, Tiina: Valkoiset kirkkohäät : Bourdieun habitus-käsitteen soveltaminen kolmen sukupolven morsianten hääpukeutumisen tutkimiseen

Nuori tasavalta

• Mäntylä, Mirja: Kaukajärven kartanon rakentaminen ja tilankäyttö 1905 - 1939
• Laaninen, Timo: Santeri Alkion uskonnollinen maailma hänen päiväkirjojensa valossa 1914-1930
• Mäkelä, Kimmo: Santeri Alkion suhtautuminen sisällissotaan hänen päiväkirjojensa perusteella
• Weckström, Antti: Suomen sisällissodassa Joutsenon rintama-alueella kaatuneet ja sodan seurauksena kuolleet
• Jaatinen, Maikki: Sukupuoliroolien ja toimivan avioliiton diskurssit pienpainatteina 1919–1925 julkaistuissa avioliitto-oppaissa
• Kiiski, Anni-Sofia: "Keskiluokkaistuva kansakoulunopettajisto" : Jyväskylän opettajaseminaarin opiskelijoiden kulttuurisosiaaliset taustat seminaariyhteisössä vuosina 1920-1932
• Taipale, Maija: Sitä lapsi laulaa, mitä vanhempi hyräilee : lastenhoito- ja kasvatusoppaiden ohjeet ja asiantuntijavalta Suomessa 1920 - 1930-luvuilla
• Varmola, Milka: Kun pesee ja parsii paikkaa, niin kestää vielä monta aikaa. Tekstiilien paikkaus ja parsinta arkielämän murroksissa 1920-1960-lukujen Suomessa.
• Ruoppa, Sanna-Kaisa: Kansan Näyttämöltä Estonia - teatteriin - Hilma Rantasen näyttelijäkuva yhtenä suomalaisen ja virolaisen teatteritradition ilmentäjänä

• Holsti-Setälä, Helena:Ida Moberg (1859–1947): aatteellisen naisen säveltäjäkuva 
• Tepora, Tuomas: "Lipun juureen!" : Suomen lippu toteemina nuoressa tasavallassa
• Rantanen, Pentti: Santalan kartanon merkitys Suomen Vapaakirkolle 1923-1946
• Kilpeläinen, Veli-Matti: Reino Wilhelm Palmrothin mediapersoona: Mikro- ja makrohistoriallinen tutkielma
• Simola, Outi: "Ilomielin valmiina palvelemaan kun kutsuvi syntymämaani." - Pikkulottien ja suojeluskuntapoikien kansalaiskasvatus eteläpohjalaisella paikallisyhteisössä 1927-1939.
• Sandvik, Suvi:Vaate kuin uni : surrealististyylisen muodin tulo Suomeen 1930–1950-luvuilla
• Laine, Tiina: Toimekas äiti : äitiyden diskurssit Aikain Vartija -lehdessä 1933-1935
• Aalto, Sari: Medisiinarit, ammattiin kasvaminen ja hiljainen tieto : Suomalaisen lääkärikoulutuksen murroksen vuodet 1933 - 1969
• Pohtila, Eliisa: Liian huono kansalaiseksi? : Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949
• Karlsson, Sonja: “Kysehän on koko ihmisestä'' : vuosien 1935, 1950 ja 1970 steriloimis- ja kastroimislakien kehykset Helsingin Sanomissa

Sota ja sen seuraukset

• Sahlstedt, Heidi: Kodinturvanaisista Lotta Svärdiin Ahvenanmaalla 1939–1944
• Savilaakso, Essi: Kerronnallinen tutkielma sota-ajan vaikutuksista lapsuuteen maaseudulla 
• Palmujoki, Silja: Muisteltu, menetetty kotiseutu. Etnografinen tutkimus evakkokarjalaisten yhteisöllisestä muistelusta.
• Eeva Riutamaa: Maan korvessa kulkevi - Evakkolasten kasvukokemusten tunnemuistot ja hyvinvointi
• Iivonen, Tommi:Rintamasotilaiden lasten isäkokemukset. Sodan jälkeen syntyneiden porilaismiesten kertomuksia isistään
• Heilala, Cecilia: The child in the eye of the storm unveiling the war child syndrome

Sodan jälkeinen aika

• Remander, Petri: Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa
• Moll, Veera: Puutarhakaupungin utopiasta lähiörealismiin. Lapsi kaupunkisuunnittelukeskustelussa 1946–1977.
• Kallinen, Timo: Näyttämötaiteilijasta teatterityöntekijäksi : miten moderni tavoitti suomalaisen teatterikoulutuksen
• Ristolainen, Simo:Rajamaata rahoittamassa. Maailmanpankin muuttuva Suomi-kuva kehitysrahoituksen kaudella 1948–1975
• Aalto, Antti: Esiripun edessä : Suomalais-amerikkalainen yhdistys osana Yhdysvaltain kulttuuriohjelmaa Suomessa 1950-1959

• Heikinheimo, Annika: Suomi-neito ja Idän Jätti käyvät tanssiin – Kiinan kansantasavallan ja Suomen välinen kulttuurivaihto 1950- ja 1960-luvuilla
• Sailaranta, Tatu: Stalinin henkilökultin purkautuminen SKP:n Kommunisti-lehden kirjoituksissa 1953-1958
• Väisänen, Kaisa: Sakari Kukko - elämä, ura ja tuotanto : Pala suomalaisen populaarimusiikin historiaa vuodesta 1953 nykypäiviin
• Keski-Rauska, Riku: Georg C. Ehrnrooth - Kekkosen kauden toisinajattelija
• Viitala, Risto: Teollisuusrobottien historia ja vaikutus suomalaiseen teollisuuteen 
• Wuokko, Maiju: Markkinatalouden etujoukot : Elinkeinoelämän valtuuskunta, Teollisuuden keskusliitto ja liike-elämän poliittinen toiminta 1970 - 1980-lukujen Suomessa
• Juutistenaho, Julius: "Suomen kansa kuolee sukupuuttoon, kun miehet ovat keskenään : seksuaalivähemmistöjä käsittelevät lehtikirjoitukset homoseksuaalisuuden dekriminalisointiprosessin aikana vuosina 1970-71 sekä sairausluokituksen poistamisen yhteydessä vuosina 1979-1981
• Olli Seuri: Historian journalistinen esittäminen. 1960-luku Helsingin Sanomissa vuosina 2008 ja 2013

Isättömän tytön perintö

Taloudenhoitaja Helena Ahlberg oli 28-vuotias, kun hän synnytti 15.6.1803 Raision Metsäsylttylässä tyttären. Tämä sai samana päivänä kasteen nimellä Helena Ulrica ja jäi kastelistassa isättömäksi.

Rippikirjasta (1802-13 s. 129) näkyy, että Metsäsylttylä oli puustelli, jonka oli antanut vuokralle kapteeni Örnestadh Kalelasta. Helenaa lapsineen sivulle ei ole merkitty, mutta kylläkin kersantti Lindeströmin tyttäret, jotka toimivat lapsen kummeina. Mutta Maskun Kalelassa (1796-1801 s. 35, 1802-07 s. 40) jungfru Helena Ahlberg on listattu heti kapteeni Philip Örnestedtin ja tämän palvelijan jälkeen. Ehtoollismerkinnät puuttuvat vuodelta 1804, mutta jatkuvat tämän jälkeen.

Oikealla nimen kirjoitusasulla Philip Örnestedt löytyy ruotsalaisesta aatelis-wikistä. Sotilasuransa päätti sotavankeus Venäjällä, jossa hän kuoli 21.11.1808. Naimattomana.

Sama kuolinpäivä on tallennettu Maskun rippikirjaan (1808-13 s. 39), jossa Helena Ahlberg on merkitty muuttaneeksi Paraisille 1809. Vielä 19.9.1809 hän allekirjoitti ilmoituksen Åbo tidningiin (23.9.1809) Kalelan taloudenhoitajana.

Tästä ilmoituksesta käy ilmi, että Philip Örnestedt oli tehnyt suullisen testamentin, joka oli aatelisille asialliseen tapaan valvottu Turun hovioikeudessa. Testamentissaan hän oli jättänyt Helena Ahlbergin tyttärelle omistamansa Bläsnäsin rusthollin neljänneksen Paraisilta sekä puoli tusinaa hopeisia ruokalusikoita, haarukoita ja veitsiä. Jokseenkin heti tulee mieleen, että Örnestedt oli kastelistassa mainitsematta jäänyt Helena Ulrican isä.

Paraisten rippikirjassa (1811-1817 s. 407) äiti ja tytär ovat Bläsnäsin Norrgårdissa, kunnes Helena Ahlberg kuolee 9.6.1817 ja 14-vuotias tyttärensä muuttaa samana vuonna Maskuun. Tarkempaa tietoa Helena Ulrican määränpäästä ei ole, mutta ei ole suuri yllätys, että hän ilmaantuu äitinsä entiseen työpaikkaan Kalelaan (1814-1820 s. 45, 1822-1828 s. 44, 1829-35 s. 45). Sen isäntä tänä aikana oli Gustaf Schauman, Philip Örnestedtin sisarenpoika.

Helena Ulrica muutti Kalelasta Turkuun mentyään 6.7.1834 naimisiin Turun lukion vahtimestarin Carl Gustaf Wahlströmin kanssa. Pariskunta sai Turussa ainakin lapset Amanda Carolina Philippina s. 9.7.1835, Augusta Rosina s. 1838, Carl Fridolf s. 25.2.1841 ja Gustaf Alfred s. 29.11.1842. Söivätkö perityillä hopea-aterimilla?

Kuva kirjasta "Touraine and its story" (1906), Flickr Commons

Vanhaa ja uutta muistiinpanoista

Ymmärränkö vielä tiistaisia muistiinpanojani AvoinGLAM-seminaarista? Jessica Parland-von Essen korosti, että avoimuudelle on olennaista dialogi. (Esityksensä kalvot ja blogikirjoituksensa på svenska)

Moa Ranung toi terveisiä Ruotsista, jossa kansallisessa digitalisaatiostrategiassa oli määritelty joukko periaatteita. Minua kiinnosti niistä erityisesti se, jossa todettiin, että jo tekijänoikeudettoman objektin digitoinnin ei pitäisi tuottaa uutta tekijänoikeutta digitoinnille. Paneelikeskustelu mietti tarvittaisiinko Suomeenkin jotain periaatteita. Minä mietin monia OKM:n rahoittamia digitointeja, joiden tuotokset eivät ole avoimena kaikelle kansalle. Tai oletan, että moni ei ole. Voisi joskus tämänkin tarkistaa?

Joku paneelissa sanoi, että avaaminen ei riitä, pitää markkinoida. Olen tainnut kuulla tämän pari kertaa aiemminkin.

Aika yrittää jotain ihan uutta, mitä tarjosi torstaina Semiotiikan seuran Oscarin päivä, jonka teema liittyi historiaan. Tilaisuuden avaaja ei esitellyt itseään, mutta oli kai Eero Tarasti. Hän mainosti uutta Kulttuuriperintöjen akatemiaa ja naurahtaen ajattelin hetken, etten ollutkaan päässyt kovin pitkälle tutuista sanoista. Mutta sitten hän sanoi, että "historian taustalla saattaa olla hypoteettisia malleja" ja putosin aika täydellisesti kärryiltä.

Panu Savolaisen raunioteemaisen esityksen aikana ymmärsin lähes kaiken, sillä olin lukenut syksyllä ajatuksiaan Niin&Näin-lehden artikkelista. Mutta ehtinyt unohtaa (jos se artikkelissa oli) rinnastuksen Ranskan vallankumouksen ja ISIS:in tarkoituksellisten kulttuurituhojen välillä. Lukekaa artikkeli, jos lehden käteenne saatte.

Antiikin tietämisen ja muistamisen käsitteiden jälkeen muistia käsiteltiin yhtä aikaa neurotieteen sekä kirjallisuustutkimuksen kannalta. Lyhennetyn Zeitgeistin etsimisen jälkeen koin olleeni oman kuplani ulkopuolella niin kauan, että happi oli loppumassa, joten poistuin paikalta, vaikka ohjelmasta oli 75% kuulematta.