lauantai 22. huhtikuuta 2017

Monikulttuurisesta Satakunnasta

Eilen suuntasin Emil Cedercreutzin museolle, jonne Satakunnan Historiallinen Seura oli järjestänyt seminaarin Tuhansien vuosien tulokkaat - Monikulttuurinen Satakunta. (Jatkuu vielä tänään.)

Ensimmäisenä vapaaherra Axel Cedercreutz kertoi suvustaan Köyliönkartanon herroina ja sen vaikutuksesta pitäjässä. Tämä kausi alkoi Herman Cedercreutzista, jonka elinaikana rakennettiin vuonna 1752 Köyliön kirkko Ludvikan mallin mukaan. Ludvikassa suku omisti pitkään ruukin.

Parin sadan vuoden katsaus oli tiivis, joten yksi konkurssihuutokauppa ei mukaan mahtunut. Mutta Cedecreutz tuli maininneeksi Kuopion kirkossa olleen Grotenfelt-suvun hautajaisvaakunan kohtalosta. Se oli heitetty 1970-luvulla roskikseen, mutta joku oli sentään älynnyt soittaa suvun jäsenille.

Maija Helamaalla ja Oona Jalosella oli puolitoista tuntia aikaa selostaa Raumalla ja Köyliön kirkon alla tehtyjä hautausmaakaivauksia. Raumasta olin kuullut äskettäin, joten keskityin erityisesti Köyliössä tutkittuihin kuuteen hautaan, joiden erikoisuus on 1700-luvulta säilynyt orgaaninen materiaali.

Niinpä voidaan sanoa, että näillä (pitäjän varakkaimpiin kuuluvilla vainajilla) oli viimeiselle matkalleen puettu usein silkkinen myssy ja nahkahansikkaat. Erityisesti hansikkaat kuullostavat oudolta.

Kahdessa haudassa oli päälle viisikymppinen nainen ja molemmilla hampaista oli jäljellä vain muutama. Myöskään nelikymppisellä miehellä hammaskalusto ei ollut hyvässä kunnossa.

Molemmissa kaivauksissa kyse oli rakennustyön yhteydessä esiin tuleesta kohteesta eli laskun on maksanut rakennuttaja. Tällöin Helamaan mukaan jo osteologinen tutkimus on rajatapaus työhön liitettäväksi ja DNA sekä isotooppitutkimus liian kalliita käytettäväksi.

Monikulttuurisuus näkyi Raumalla ilmeisinä ortodoksihautoina Venäjän vallan ajalta. Kahdesta hautakivestäkin tiedetään ortodokseja haudatun Vanhankirkon hautausmaalle ja kaivauksissa esiin tuli viisi hautaa, joissa oli ortodoksinen risti tai muu uskonnollinen esine. Todennäköisesti tositarkoituksella eikä matkamuistona, mutta mikäänhän ei ole varmaa.
(Kirkon alle haudatuista kiinnostuneille videovinkit Tiina Väreen kanavalta: Haudat vanhojen kirkkojen alla ja Pohdintoja kirkkoherra Rungiuksen mahdollisesta luustotuberkuloosista. Molemmissa puhutaan englantia, mutta tekstitys on suomeksi.)
Seuraavassa esityksessä Mikko Heikkilä pyrki yhdistämään kielitieteen, arkeologian ja historian kertoman kristinuskon tulosta Satakuntaan. Viitaten m.m. Ridderstadin tuloksiin, hyvin tunnettuun (eli ei minullekaan uuteen) tietoon siitä, että monet keskeiset kristinuskon sanat ovat suomen kieleen tulleet Venäjältä ja piispojen kirjeisiin, joissa Suomi oli pakanallinen vielä 1100-luvun lopussa, Heikkilä veti johtopäätöksen, että Luistarissa ja Köyliössä 800-luvulla kristittyinä eläneet (tai ainakin haudatut) olivat saaneet uskonsa idästä. Ja ilmeisesti puhuivat suomea?

Osittain kuullostaa järkevältä ja katsoinkin kriittisellä silmällä Kansallismuseon esihistorian näyttelyn karttaa, jossa läntinen kristinusko oli pitkällä Suomessa ennekuin itäinen ehti edes Laatokalle. Mutta kun Luistari on niin erityinen ja erikoinen ja käsittääkseni kiinni skandinavisessa kulttuurissa, tuntuu, että päättelystä puuttuu vielä joitakin kriittisiä paloja.

Omalta osaltani päivän viimeinen esiintyjä oli Veli-Pekka Toropainen. Hän kertoi luterilaisen ajan alun perhe-elämästä, jota ohjasi Lutherin sanojen lisäksi kruunun intressit.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Kaikki eivät pidä Kansalliskirjaston sanomalehtiavauksesta

Talteen Twitter-keskustelu, johon en itse osallistunut. Tiivistelmänä: Medialiiton lakiasioiden ja viestintäpolitiikan johtaja Satu Kangas oli kirjoittanut Hesariin 20.4.2017 julkaistun mielipidekirjoituksen, jolla kritisoi Kansalliskirjaston tammikuun lopussa tekemää lehtiaineistojen avausta 1910-luvulta. Tästä ei oltu tehty sopimusta Kopioston kanssa kuten olin kuvitellut?

Valitus on siis periaatteessa ihan asiallinen, sillä lehdissä on tekijänoikeuksien alaista materiaalia. Heräsin tähän itse käytettyäni täällä useaa Venny Soldan-Brofeltin piirtämää kuvaa ennenkuin viime vuonna uutisoitiin tekijänoikeuksiensa raukeamisesta, kun kuolemastaan oli kulunut vaaditut 70 vuotta.

Mutta koska minulla on oma lehmä ojassa, en voi kannattaa tiukempaakaan rajaa. Esimerkkihän sellaisesta löytyy Ruotsista, vaikka yksi keskustelija taisi tarkoitushakuisesti tämän unohtaa.




Eli juuri tiedotteeseen Kansalliskirjasto avaa digitoidut sanoma- ja aikakauslehdet vuoteen 1920 asti yleisön saataville 1.2.2017.





















Karamellihistoriaa vuosilta 1912-1913

Vuonna 1912 Fazerin rekisteröimistä karamelleista ensimmäinen löytämäni on Rex (Registeringstidning för varumärken n:o 476). Yksinkertaisen oloisen kääreen sana Orange lupaa appelsiininmakua, mutta verkkokaupassa myynnissä olevassa saman näköisessä kääreessä samassa kohtaa on sana suklaata eli makuja taisi olla ainakin kaksi.

Myös Italianon (n:o 480) kääre oli lähinnä raitaa eikä mustavalkoisena ole esittelyn väärti. Tuulispään 35/1912 tekstimainoksen mukaan "Se on ilman täytettä ja maku on hieno ja virkistävä. Sitä passaa imeskellä missä vaan, vaikka kadulla kävellessään, niin matka joutuu paljon nopeammin, eikä suu näytä happamelta. Pankaappa hampaanne koloon tämä, te nuoret neitoset."

Italian valinta karamellin nimeen saattoi liittyä syksyllä 1911 alkaneeseen ja syksyyn 1912 kestäneeseen Italian ja Turkin väliseen sotaan. Siitä on voinut saada inspiraationsa myös Islam (n:o 489), joka tosin pääsi markkinoille vasta vuoden 1913 alussa. Fyren 1-2/1913, jonka mukaan Karl Fazer on "vår alltid vakna och med världspolitiken följande barnkammardiplomat", tulkitsee nimen liittyneen Balkanilla käytyyn sotaan.
Islamin kanssa yhtäaikaa tuli markkinoille Fazerin Bruneau, jonka Fyren myös yhdistää ajankohtaisuuteen, mutta verkkohakuni eivät selvennä mihin sotaan mies (?) liittyy. Ainoa suomalaisten sanomalehtien Bruneau on ranskalaisten joukkojen komentaja Marokossa.

Emigrant/Siirtolainen-karamellissa (n:o 502) on Yhdysvaltojen lipun kuviot, joten todennäköisesti siinä on myös ollut sen värit.
Krem (n:o 503) ja Kastanje/Kastanja (n:o 507 saivat yksinkertaiset kääreet. Orange (n:o 507) voisi väreissä olla näyttäväkin.
Oliko karamellin Rädis/Rediisi (n:o 515) makuna retiisi? Se ei saanut tekstimainontaa, joten jää mysteeriksi.

Suomalainen viikko (n:o 520) on aika erikoinen nimi karamellille.

Tämän tausta on kuitenkin helpohkoa selvittää. Uuden Suomettaren katsauksessa vuoden 1913 taloudelliseen toimintaan (1.1.1914) kerrotaan, että suomalainen viikko "oli syysk. 27 p:n ja lokak. 4 p:n väliseksi ajaksi järjestetty yhteiseksi juhlaviikoksi kautta maan suomalaisten teollisuustuotteiden tunnetuksi tekemistä vanten. Viikko onnistui erittäin hyvin. Tehtailijat, kauppiaat ja sanomalehdistö tekivät silloin tarmokasta työtä suomalaisten tehtaiden ja suomalaisten valmisteiden suosimiseksi."

Viimeinen Fazerin karamellirekisteröinti vuonna 1913 oli Tango (n:o 526).
Tämä ainakin oli ajankohtainen aihe, sillä Yleisradion sivun mukaan "1913 nähtiin Suomessa ensimmäinen tangotanssiesitys, josta alkoi ensimmäinen tangovillitys."

torstai 20. huhtikuuta 2017

Muotokuvaajia 1800-luvun alkupuolella

Taiteilijaketjutuksessa mainitsemani valokuvaajaksi paljastunut muotokuvamaalari ei suinkaan ollut ainoa eikä varhaisin Turun ulkomaalaisten kortistossa. Tanskalainen 'artist' Carl Nuipert/Neupert tuli Turkuun Porista 4.5.1849 ja jatkoi kesäkuun lopulla Riikaan. Ilmoituksissaan Turun lehdissä (esim. Åbo Tidningarissa 18.5.1849) hän kertoo tekevänsä nimenomaan muotokuvia daguerreotyyppeinä. 

Tätä ennen pikainen muotokuvamuoto oli leikattu siluetti, joita teki ainakin Turkuun Tukholmasta 21.8.1846 saapunut muotokuvamaalari Jacob Morhard. Kuukauden oleskelun jälkeen hän lähti Helsinkiin ja päätyi Porvooseen, jossa Borgå Tidning julkaisi ilmoituksensa 24.10.1846. Valmista luvattiin viidessä minuutissa. (Ilmoituksen mukaan Morhard oli kuuro.)
Kymmenen vuotta aikaisemmin liikkeellä oli ruotsalainen muotokuvamaalari C. P. Lehmann, joka mainosti myös sanomalehdissä (esim. Åbo Tidningar 14.9.1836). Hän on ainakin Oikea Muotokuvamaalari, sillä hänellä on Wikipedia-sivu ja teoksiaan löytyy Kringlan avulla ruotsalaisista museoista. Joukossa on hänen omakuvansa, jota käytti kylttinä!

Kansallismuseon kuukauden esineeksi on vuonna 2011 nostettu Lehmanin maalama kauppiaan muotokuva. Jouni Kuurnen tekstissä paljon lisätietoa elämästään.

Toinen Suomessa vaikuttanut Ihan Oikea Muotokuvamaalari on ulkomaalaiskortiston Johan Zacharias Blackstadius, jolla on Wikipedia-sivu. Sen mukaan hän maalasi viiden Suomen vuotensa 1844-49 aikana muotokuvia ja alttaritauluja.

Eliel Aspelin-Haapkylä kirjassaan Suomalaisen taiteen historia pääpiirteissään mainitsee näistä taiteilijoista Blackstadiuksen kappaleessa, joka alkaa "Vuosisadan alkupuolella työskenteli näet täällä useita ruotsalaisia taiteilijoita, mikä lyhemmän, mikä pitemmän ajan, ja muutamat jäivät tänne ijäkseen, jota paitse useimmat sen aikakauden suomalaiset maalaajat harjoittivat opintoja Tukholmassa."

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Paluu Nyrölään

Syksyllä 2014 raapaisin keskisuomalaisia juuriani, jotka veivät Jyväskylästä Kuhmoisiin (Lukkari Jokelinin jäljillä osa 1, osan 1 jatko, osa 2 ja osa 3). Sain SukuForumilla vahvistusta tuloksilleni. Helmikuussa kakkososaan tuli Tuula Pirttimäen kommentti, jossa hän kertoi sivustostaan Nyrölän kaskimailla. Kun Retkipaikkakin julkaisi tekstin Nyrölästä, alkoi ainakin virtuaalinen paluu sinne kiinnostaa. Ja näyttää tarpeelliselta, kun en omasta blogitekstistäni ymmärtänyt lopputulosta enkä täten yhteyttä Nyrölän kaskimaille.
Miguel Virkkunen CarvalhoCC BY 2.0
Hetken ähellettyäni selvisi, että Kaustisten lukkari Matts Jokelinin äiti Helena Eriksdotter (s. 24.9.1792) on Pirttimäen sivulla Marketta Nuutintytär Erkki Erkinpojan ja Eeva Tuomaantyttären lapsiluettelon Leena. Erkki kuoli 28.6.1807 ja Eeva 20.12.1808 eli Helena jäi orvoksi 16-vuotiaana. Hänen ja sisarustensa jakama perintö selviää Pirttimäen linkittämästä perukirjasta SSHY:n jäsensivuilla.

Erkin äiti oli Marketta Nuutintytär, joka oli saanut perintönä Nyrölästä erotetun Mäkiahon torpan. Nyrölää viljelivät Matti-veljensä ja sisarensa Vapun mies. Onnekkasti sisarusten äidin "Maria Eskontyttären perukirja on Sääksmäen tuomiokunnan arkiston vanhimpia nyröläisiä perukirjoja". Perukirjasta Pirttimäki on tehnyt hyvää tulkintaa Nyrölän elämästä, joka suvun osalta oli alkanut Marketan isänisän johdolla 1720-luvulla ja jatkunut vuosisadan puolivälissä Marketan isän Nuutti Pertunpojan toimesta.

Vuonna 2014 olin yllättynyt hautauksen yhteyteen merkitystä vanhemmista. Koska muistini on kuin seula sain yllättyä niistä nyt uudelleen. Ilmeisesti tietojen luotettavuuteen kannattaa suhtautua epäilyksellä. Vaikka Erkki Erkinpojan hautausmerkinnän mukaan vanhempansa olivat Eric Johansson ja Margareta Knutsdotter sekä Pirttimäen että SukuForumille kirjoittaneen tutkijan tulkinta on, että Margaretan ainoan aviomiehen patronyymi oli Heikinpoika. Mikä on ihan perusteltua, sillä edellä mainitussa Erkin ja Evan perukirjassa on tilan omistuksen yhteydessä mainittu isä Erkki Heikinpoika, joka esiintyne muissakin lähteissä. "Hän tuli Nyrölään Hurttian torpasta Laukaan Petruman kylästä."

P. S. Kaksi hametta omistanut esiäitini Eeva Tuomaantytär oli syntynyt vuoden 1762 paikkeilla Tuomas Puuran tyttäreksi, jos hautausmerkintään on luottamista. Ritva Puura on esittänyt Tuomaksen jälkeläiset ja löytänyt Eevan kasteenkin. Hieman hälyttävästi taulustossa Eevan tytär Helena ei mene Adamin kanssa naimisiin!

Vaan v. 1792 syntynyt "Bdr Helena Erics dr." Oravasaaren Puurasta menee naimisiin 3.10.1814 Toivakan Philip Philipinpojan kanssa. He löytyvät vävynä ja tyttärenä Jyväskylän rippikirjan 1816-1826 sivulta 67, jonka tulkinta minusta on se, että Helenan vanhemmat ovat saman sivun isäntäväki eli Eric Sigfridsson (s. 1768) ja Helena Mattsdotter (s. 1769). Pitäydyn siis omassa versiossani.  

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Arkistoituja karamellipapereita

Sähköpostista löytyi kiva yllätys. Elinkeinoelämän keskusarkistossa oli luettu Fazerin karamellipaperikatsaukseni vuodelta 1911, superystävällisesti haettu esiin samoja käärepapereita ja lähetetty minulle digitoituina!

Grillage oli tosiaan väreissä komea. Kuva-aihe keskellä on eri kuin rekisteröinti-ilmoituksissa, mutta niinhän oli usein Helsingin kaupunginmuseon kokoelmien kappaleidenkin kanssa.

 Marokossakin on eri kuva-aihe kuin rekisteröinnissä ja tämä näyttääkin enemmän Marokolta.
 Ja Mokka on siis niitä yksinkertaisempia papereita, joita en ole vaivautunut esittelemään.
Ja miten nämä olivat päätyneet Mikkeliin? Tietopalvelusihteeri Helka Strömbergin sähköpostin mukaan Elkasta "löytyy Frenckellin kirjapainon arkistosta jonkin verran Fazerin vanhoja etikettejä." Onneksi en ole tutkimassa näitä tosissani, sillä tuollainen ei olisi tullut mieleen. Voisiko painotalon vaihdos (?) selittää sitä, että kaupunginmuseon kokoelmissa (ainakaan digitoiduissa) ei näitä "myöhäisempiä" papereita ollut?

Ne 101 esinettä

Kirjoittaessani sadoista esineistä tajusin siis, että Turun museokeskuksen kirja 101 esinettä oli saatavilla pääkaupunkiseudun kirjastosta, johon aivan kaikki museoiden julkaisut eivät päädy. Varausjonoa ei kirjaan ollut, joten sain sen käsiini ripeästi.

Esineenä kirja on mukavan kokoinen. Esineistä on otettu taiteelliset kuvat, jotka ovat silmää miellyttäviä, mutta toisinaan lähes epäinformatiivisia. Upean leikkiastiaston (vuodelta 1765!) todellinen koko jää mysteeriksi (esine n:o 38).
Leikkiastiaston lisäksi aito vau-fiilis syntyi 1700-luvun takkimekosta (n:o 40) ja vuonna 1889 maalatusta Dora Wahlroosin muotokuvasta, joka hätkähdytti modernilla ilmeellään (n:o 64).

Painopiste oli ilahduttavan vanhoissa ajoissa ja käynnissä olevaa Petter Sund -projektiani ajattelin katsellessani kankaista kampakoteloa (n:o 30), jonka tekstissä tuotiin esiin esineen alun perin voimakkaampi väritys. Sundia sivusi myös miniatyyrimaalaus (n:o 31) ja Kaarle X Kustaan kronikka (n:o 32).

Esineet on järjestetty jokseenkin kronologisesti. Kun tähän oli tottunut, ajoittamaton nukke (n:o 33) tuntui olevan oudossa paikassa. Myöhemmin en aina ymmärtänyt mihin sijoitus perustui ja saksalaisen juomakannun (n:o 59) kohdalla jäi epäselväksi oliko kuvassa originaali vai 1800-luvulla tehty kopio. Aivan kirjan lopussa, nykyajan dokumentoinnin ja nykytaiteen välissä oli 1700- ja 1800-lukujen vaihteeseen ajoitettu arkeologinen löytö (n:o 99), joka oli siis saanut paikkansa löytöajan mukaan. Tietystä ajasta kiinnostuneenkin kannattaa siis käydä kirja kokonaan läpi.

Esineitä selostavat tekstit eivät pyri kovin syvälliseen kontekstointiin, mutta onnistuvat usein tekemään esineestä huomattavasti mielenkiintoisemman kuin se todennäköisesti olisi näyttelyssä. Tiedän kävelleeni näiden tai samanlaisten ohi monesti oppimatta ja ajattelematta mitään. Karhunhammasriipuksesta (n:o 8) sain totisesti enemmän irti tästä kirjasta kuin Kansallismuseon esihistorian näyttelyssä. Mutta vastaavan mittainen teksti museossa herättäisi minussa todennäköisesti ärsytystä. Hankalaa on.

Museoalalle ominaisesti teksteissä ei ole mainittu niiden kirjoittajia, joita on useita, eikä lähteitä. Kirjan lopussa on listattu viiteen esineeseen liittyvät tutkimukset ja samaa tyyliä olisi voinut minusta käyttää muillekin teksteille. Sillä ei kai niitä hatusta vedetty? Toivottavasti ei, sillä kokonaisuus oli mielenkiintoinen.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Arkkitehtuurin historiasta

Kävin viime viikolla kuuntelemassa lyhytkurssin History of Finnish Architecture kaksi ekaa luentoa. Virkistävää nähdä ja kuulla historia toisella painotuksella ja ulkomaisten opiskelijoiden kysymyksien kanssa. Luennoitsija Netta Böök on koulutukseltaan arkkitehti.

Uunit eivät näköjään asetu päässäni aloilleen. (Viimeksihän ne ihmetyttivät marraskuussa keskiajan arkeologian semmassa.) Nyt tuli yllätyksenä, että savu-uunia ei käytetty ollenkaan Ruotsissa ja Norjassa (ellei kyseessä suomalaissiirtolaisten asumukset). Böök perusteli savu-uunissa pitäytymisen innon lämmityksen tehokkuudella sekä rakennusmateriaaleihin sitoutuneen lämmön erinomaisuudella. (Savupirtin lämmitys oli sentään ennestään tuttua: Miten savutupa lämmitettiin ja sisämaan asunnoista ja pieneliöistä.)

Päästyämme keskiajan kivikirkkoihin yksi opiskelija ihmetteli ääneen miksi niitä ylipäänsä rakennettiin? Status, status.

Böök esitti 1700-luvun intendentin konttorin määräykset kirkonrakentamisesta helposti ohitettaviksi, mikä ei Kokemäen näkökulmasta ollut ollenkaan totta. Teki mieli piipittää Ella Viitaniemen väitöskirjan erinomaisuudesta, mutta pidin suuni vaihteeksi kiinni. Ja pidin käteni alhaalla kun kysyttiin Petäjäveden kirkossa käyneitä. Vasta sisäinteriööreistä muistin, etä olenhan minä tuolla ollut.

Ristikirkot olen tainnut yhdistää lähinnä 1700-luvun kasvavaan väestöön, mutta Böök esitti ne osana intendentinkonttorin kautta tulleesta muotivaikutteesta. Enkä ollut ajatellut, että 1600-luvun into suoriin katuihin eli regulariteetti tuli Italiasta. Olinpahan vaan ajatellut järkeväksi.

Toinen luento aloitettiin Suomenlinnasta. Yleisöstä kysyttiin, miksi se on ruotsiksi yhä Sveaborg. Täydellinen vastaus olisi vaatinut pitkähkön katsauksen Suomen kielipoliittiseen historiaan.

Venäjän vallan aikana intendentin konttori siirrettiin Suomeen. Tämä on joko aiemmin mennyt minulta ohi tai sitten unohtunut. Konttoria johti ensin vanhasta blogitekstistä tuttu Charles Bassi ja sitten Engel. Siis Engel pääsi vaikuttamaan koko maan arkkitehtuuriin ja siksi joka puolella väitetään rakennuksia Engelin suunnittelemiksi.

Böök ei maininnut punamullan mahdollisesti jäljitelleen tiiltä, mutta nyt muotiin tullut keltainen oli kyllä kiven mukailua. Hän oli tämän jo sanonut, mutta yleisöstä tuli hetken kuluttua kysymys, että miksi niin monet rakennukset Suomessa (vai Helsingissä?) ovat keltaisia.

Kerimäen kirkonkin muistan keltaiseksi, vaikka en paikan päällä ole koskaan ollut. (Tästä olen varma. Vaikka se on outoa, sillä olen käynyt Punkaharjulla useamman kerran.) Mutta Böökin kuvassa se oli paljon tummempi ja näytti kerrassaan eksoottiselta. (Sama tai vastaava on Arno Forsiuksen kirjoituksen kuvituksena). Engelin jälkeen kun maahamme tuli goottilaisten lisäksi bysanttilaisia vaikutteita.

Jniemenmaa Wikimedia CC BY-SA 3.0
Modernisoituvan elämän myötä tuli uusia rakennustyyppejä kuten rautatieasemat ja koulut. Ikkunalasia oli saatavilla enemmän ja halcemmalla. Luulisi sahojenkin vaikuttaneen laudoitusten yleistymiseen, vaikka tätä Böök ei maininnut. Lopuksi näyttämissään huvilakuvissa kansainväliset vaikutteet olivat hätkähdyttäviä.

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Pääsiäislehdistä pääsiäiskuvia

Kuten eilen lupasin, otteita pääsiäislehdistä. Pääsiäis-munan kansikuvassa 1913 on niin hämäläisen näköinen mies, ettei yhtään yllätä, että lehti on Tampereelta.
 Samassa numerossa oli tämäkin kuva
Myös vuoden 1913 Pääsiäislammas ilmestyi Tampereella. Kansikuvansa esittänee pääsiäisen viettoa.
Aivan toista oli tunnelma kuusi vuotta myöhemmin Helsingissä. Pääsiäispilalehdessä 1919 pakinoitiin tuolloin näin:
Tuota — — Jos vertailemme Helsinkiläisten pääsiäistä, minkälainen se oli ennen, ja minkälainen se on nyt, teemme nvtkavan havainnon. Ennen pääsiäiseksi ei voinut ostaa kaikkea hyvää mitä oli saatavissa. Nyt taasen ostettaisiin kaikkea hyvää jota ei ole saatavissa. 
Kun helsinkiläinen nuori rouva saa pääsiäispäivällisen valmiiksi pöydälle, huudahtelee hän: "Voi! jos nyt olisi vielä sitä! sitä! sitä! sitä! sitä! ja sitä! sekä vielä sitä! Johon hänen miehensä vastaa lohduttavasti: "Älähän nyt eukkoseni ole huolissasi. Tuleehan ne herkut kohta ulkomailta. 
Kun nyt kertomaan mitä herkkuja meillä on, täytyy meidän ensimmäisenä mainita enin nautittu ja ilman korttia jaettu herkkumme, joka on maultaan vain kahdenlainen. Hyvän tai pahan makuinen. Sekä näkyväiselle silmäile näkymätön. Niinkuin hienoilla ruokalajilla, on tällä herkulla myöskin hyvin monta nimeä. Toiset sanovat sitä jokapäiväisesti vaan: "Lupaukseksi." Mutta hienosti puhuen taas englantilaisten, tanskalaisten, ranskalaisten, amerikkalaisten, norjalaisten, sekä hyväksi ja varmaksi lupaukseksi. 
Ne jotka ovat herkkuun jo kyllästyneet, sanovat sitä huonoksi, tyhjäksi ja Elintarvelautakunnan lupaukseksi. Ja tuomitsevat sen sarvipäisten kuumaan kaupunkiin syötäväksi. Me täällä toimituksessa pidämme vain maukkaista herkuista. Siksi emme ole ottaneetkaan sitä ruokalistallemme. 
Toiseksi herkuksemme mainitsemme toiveen. Se on kyllä arvokkaampi herkku kuin edellinen, vaikka se käytännössä saa jotakuinkin samanlaisia nimityksiä. Yleensä me helsinkiläiset käytämme sitä runsaasti. Sitä käytetään tavallisesti pienissä annoksissa pöytään astuessa. Mutta suuremmissa pöydästä noustessa. Sen takia että pysyisi hyvä maku suussa, syödessä ja syömättä ollessa. 
Kolmannessa herkussamme voimme käyttää jo käsiämme ja silmiämme. Tämä herkku on mainittava jälkiruokien joukkoon. Sitä saa nauttia silloin kun katselee monenlaisia elintarvekorttejansa, ja lukee niistä mitä kaikkea hyvää niillä pitäisi saada. Sitä nauttiessa käytetään kyllä suutakin, kaikenlaisten raamatussa löytyvien sanojen lausumiseen sekä elintarvelautakunnan moittimiseen. Viimeksimainitun osaa tahtoisimme me vähän lieventää, kun selitämme etteihän Elintarvelautakunnalla ole aikaa jakaa korttiannoksia, kun sillä on niin paljon hommaa kaikenlaisten, ilmoitus, uhkaus, oikeushaaste ja postikorttien laatimisessa ja lähettämisessä.