Kahdesti käsityön museossa

Torstaina matkustin Jyväskylään kuuntelemaan konferenssia materiaalinen kulttuuri ja kulttuurin materiaalisuuspitkällä 1800-luvulla. Sen ensimmäinen sessio ei kiinnostunut, joten karkasin Museokorttia kädessä puristaen varsinaisen materian pariin (käsittääkseni) ainoaan aukiolevaan Jyväskylän museoon.

Käsityön museossa oli nyt vaihtuvana näyttelynä Dora Jungin taidekudonnaisia ja Tampellalle suunnittelemia tekstiilejä. (Töistä voi verkosta lukea Päivi H Fernströmin blogista.) Esteettisesti kokonaisuus miellytti ja mietin kudonnaisten näkyvyyttä verrattuna muuhun taidekäsityöhön ja-teollisuuteen kuten lasiin ja keramiikkaan.

Yläkerrassa oli ovi auki huoneeseen, jossa on näkyvillä käsityön kronologia Suomessa. Tähän olisi voinut tutustua ajan kanssa. Mistä muodostui käynnin teema.

Alakerran perusnäyttely vastasi muistikuvaani aiemmalta käynniltäni vuonna 2008. Tuolloin olin todennut, ettei "Perusnäyttelyn ajatus ei varsinaisesti auennut". Nyt, kun aikaa ei ollut rajattomasti, lähinnä haahuilin, enkä huomannut näyttelyn sisällöstä mitään erikoisempaa. Paitsi, että tekstiilivoittoisen käsityön lomassa oli kaksi vitriiniä "Äijien puuhastelua". Kerrankin näin päin arvolatautunut sana viehätti feministiä, mutta ehkä neutraalimpi ilmaisu olisi kuitenkin parempi?

Museon vitriinien ohella esineitä oli esillä niiden alla vetolaatikoissa, joita en ensin huomannut enkä ensimmäisellä käynnillä tajunnut sitä kuinka paljon niitä oli. Näyttelyssä olisi todella saanut kulumaan pitkänkin ajan.

Kun aika oli lopussa huomasin, että vitriinien vieressä oli laminoituja kortteja, joita olisi voinut tekstiilien vaatimassa hämärässä lukea, mutta koin hankalaksi.

Niinpä innostuin suuresti kun myös viime tingassa huomasin ääniopastuspolut, jotka vaikuttivat hyvältä tavalta saada tavarapaljoudesta jotain irti. Harmittelin, että opasta ei oltu museon kassalla kaupattu. Kiinnostuin niin paljon, että palasin museoon seuraavana päivänä konferenssin lopun ja junan lähdön välissä. Sain kassalta kolme ääniopasta yksi kerrallaan, eikä viimeinenkään toiminut, joten ymmärsin miksi niitä ei markkinoitu. Kassalla ei sanottu,että äänet olisi voinut kuunnella myös verkkosivuillaan.

Perusnäyttelyyn kuuluu pieni kansanpukunäyttely, jonka infokortteja en lukenut, joten en tiedä oliko Lopelta tallennettu upea empire-asu ollut "varsinaisen" rahvaan käytössä. Mutta jakun linja on tuttu myös joistakin kansallispuvuiksi hyväksytyistä asuista.

Tämä jäi tietoanniksi, sillä molemmilla käyntikerroilla fiilistely oli (minulle poikkeuksellisesti) pääagenda. Perjantaisella käynnillä Aistihuoneen ruuduista m.m. pukeuduin miehen liiviin ja haistelin kuivattua tuoksumataraa.

Neulontapisteessä istuessani ja neuloessani katsoin ihanaa animaatiota neulomismanian vallassa olevasta naisesta. Hauskaa. Neulomistakin ihanampaa oli istua hetkeksi kangaspuiden ääreen, mikä on harvinainen ilo ja reitti lapsuuden muistoihin. Kerrankin olin siis sellainen museokävijä, joita museot kuvittelevat saavansa?

Rikollinen ja pyöveli

Toisena Lars Levanderin trilogiasta Ur samhällsdjupen i forna tider tutustuin osaan Brottsling och bödel. En voi väittää lukeneeni sitä. Kun tiedän 1930-luvun (jolloin kirja kirjoitettiin) jälkeen ilmestyneen sekä Suomen että Ruotsin puolella runsaasti tutkimusta Vaasa-hallinnon ajan rikollisuudesta tuntui turhalta tutustua Levanderin johtopäätöksiin. Ja enimmäkseen kirjassa oli otteita tuomiokirjoista, mikä alkoi puuduttaa. (Tämä pitää pitää mielessä omien kirjahankkeiden muotoilussa...)

Mielelläni sanoisin myös puolustuksekseni, ettei kirjan aiheilla ole yhteyttä Petter Sundiin, jonka aikaan yritän Levanderin trilogiaan tutustumalla päästä käsiksi. Mutta oikeasti on. Joten panin merkille, että rahavarkaudet olivat 1600-luvulla hyvin harvinaisia (s. 28). Sellaisenhan Petter teki... hyvin yksinkertaisesti, kuten kaikki ajan varkaat (s. 32).

Levanderilla on paljon esimerkkejä Turusta ja Tammisaaresta, joista oli ja on käytettävissä puhtaaksikirjoitettuja oikeuspöytäkirjoja. Jos joku päivä muu materiaali tälle blogille loppuu niin täytyy tarttua näihin. Esimerkiksi Clas Michelsson, jolla oli vaimo Turussa, mutta tämän jätettyään meni naimiseen kahden (!) naisen kanssa Turun ympäristössä 1620-luvulla, sopisi tänne hyvin (s. 81).

Mies- ja pappiskriittisiin (vastaisiin?) linjauksiini sopii myös stoori suomalaisesta Lars-papista, jolta löydettiin Harmaaveljien kirkosta varastettuja hopeaesineitä. Tämä pääsi 1524 Tukholman tyrmästä, kun Sten-herra vaati papin mukanaan Olavinlinnaan (s. 48).

Närpiössä Mats Sigfridssonia epäiltiin vuonna 1603 vaimonsa murhaamisesta. Matsin piti kaivaa vaimonsa ruumis haudasta ja vannoa sen päällä viattomuuttaan. Tähän saattoi liittyä uskomus, että murhaajan kosketuksesta jäisi uhriin jälki (s. 133).

Rankaisuista kerrotaan myös, kuten otsikkokin antaa ymmärtää. Kirjasta olisin saanut kuvausta vuosia sitten hakemistani piiskauksista, mutta Petter Sund -käsikirjoitukseen liittyvästä kujanjuoksusta valitettavasti oli vähemmän tietoa.  Itselleni uutuutena huomasin huoriksi määriteltyjen naisten merkitsevän pukeutumisen erityisesti kirkkoon mennessä. Levanderin esimerkit taitavat olla 1800-luvulta (s. 71-72), mutta tämähän yhdistyy amerikkalaiseen Nathaniel Hawthornen romaaniin Scarlet letter ja ilmeisesti eurooppalaisiin käytäntöihin keskiajalla. Koskaan Suomessa?

Kuvia huvimatkalta Aavasaksalle

Pelimuseo julkaisi mukavan videon Huvimatka Aavasaksaan - Pelaamista jo seitsemässä sukupolvessa. Siinä Kari Bergholm kertoo suvussa hänelle periytyneestä 1800-luvun lautapelistä. Alkuperäisiin omistajiin kuului Alexandra Gripenberg ja on kiva ajatella, että hän on valmistautunut yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tutustumalla kotimaahansa myös pelillisesti.

Totesin aiemmin monien 1800-luvun lautapelien olleen maantieteellisiä. Huvi-matka Avasaksalle istuu joukkoon, mutta eroaa sillä, ettei käytä karttapohjaa. Videosta kävi ilmi, että pelissä liikutaan Suomea esittävillä kuvilla. Ennen näkemättömiä kuvia Suomesta?

Innostuin (tietenkin) suuresti ja vaikka keskiyö läheni leikkelin Kansalliskirjaston digitoimasta pelilaudasta kuvia irti. Ne eivät (tietenkään) olleet ennen näkemättömiä vaan useimmat pohjautuivat Topeliuksen toimittamiin kuvakirjoihin. Olin niitä juuri 1802-kirjan kuvittamiseksi käynyt läpi, joten aiheet oli helppo tunnistaa.

Pari näytti oudommalta, mutta tuskin nekään ovat esikuvattomia.

Helsingin vanha rautatieasema on peliruudussa aika eksoottisen näköinen.

Sieltä lähti juna

Junan pysähtyessä Hyvinkäällä matkustajalle tarjottiin tällainen aamiainen

Kun (vuonna 1862 julkaistussa pelissä) Hämeenlinnassa vaihdettiin hevosvaunuihin oli yksi pysähdyspaikka Huutijärven kestikievari, joka "on siisti ja hauska ja siellä saa kaikenlaista. Saatpa ostaa "pussillisen malttamustakin" (en "tålamodspåse"), jota kyllä matkalla tarvitset." Sana tålamodspåse oli minulle uusi, eikä se verkkohaun perusteellakaan ole kovin yleinen. Useimmiten käyttö on kuvainnollista eli kyse ei ole (aina/koskan?) retkieväästä.

Sen jälkeen "ovat ne kovat "Pahan Wirstan" mäet. Tässäpä hevoset peräytyvät."

Ja niin edespäin Aavasaksalle ja sieltä itäisempää reittiä takaisin Helsinkiin. Ruutujen kuvaukset voi lukea Kansalliskirjaston digitoinneista ja leikkaamani kuvat katsella Facebookin kuvakansiossa.

Mutta vielä yhdestä kuvasta kommentti. Pelimuseon videossa Bergholm esittää, etä ruudun 48 Jääsken puvut olisivat ensimmäinen kansanpuvusta esitetty kuva.

Olin varma, että tämänkin taustalla oli varhaisempi kuva, joten ähelsin Finnassa, joka halusi avuliaasti tulkita paikan Jääksi "jää"ksi. (Lisäys tekstin julkaisun jälkeen: jos blogisti olisi kirjoittanut paikkakunnan nimen oikein - JääSKi - niin olisi voinut toimia haku paremmin.) Vaihdettuani hakusanaan kansanpuku näin paljon uutta mahdollista kuvitusta blogiin ja vihdoin myös 1840-59 painetun kuvan Naisten vaatteen parsi Jääskessä, kaksi naista kansanpuvuissaan. Jo vuonna 1852 oli julkaistu kuvaliitteellinen kuvaus Naisten waatteen parsi Jääskessä, johon painokuva voi liittyä.

Museoviraston Kansatieteen kuvakokoelma KK1506:1 CC BY 4.0

Ehkäpä kaikkien ylempänä olevienkin esikuvat löytyisivät Museoviraston jakamista (pienen resoluution painokelvottomista) kuvista?

Painettu kuulutus 1787

Tammikuun puolivälissä ArkivDigital mainosti Facebookissa digitoimiaan lääninkuulutuksia (Länskungörelser). Muistista pompahti pinnalle vanha blogipostaus Fennicasta löytyneistä etsintäkuulutuksista. Siellä ne olivat edelleenkin, tarkistin. Ehkä joskus ehtisin tutustumaan varsinaiseen sisältöönkin?

Kuvainnollisesti viisi minuuttia tämän jälkeen tein (järkevämmän puutteessa) Finnassa Sunn-haun ja joukossa olikin yksi näistä etsintäkuulutuksista! Uppå öfwer-ståthållare-embetets : i Stockholm, hos mig skedde begäran, warder vollentairen ... Petter Sunn ... efterlyst .. No, nyt oli syytä tehdä tilaus.

Sain kotelossa vain tämän yhden arkin. Ensimmäisenä oli tosiaan tuo kuulutus Petter Sunnista. Ikä voi auttaa yhdistämään hänet tutkimukseeni tai sitten ei. Vino nenänsä saattoi olla merkityksellinen tuntomerkki lokakuussa 1787, mutta ei enää. Syntymäpaikka olisi ollut hyödyllisempi tieto.

Huomattavaa on, että samassa painatteessa oli monta muutakin juttua, jotka eivät siis nimekkeessä näy. Petter Sunnin alla kaivataan Tyrväällä sytynyttä Isaac Björckiä, joka oli hävinnyt armeijan rivistä marssin aikana.

Seuraavalla aukeamalla tiedotetaan Köyliön kirkon murtovarkaudesta ja kirkkovarkaudesta varsinaisen Ruotsin puolella. Murtovarkaudesta epäilty rokonarpinen renki Henric oli hakusessa ja Raision rannasta oli löytynyt hopeinen ehtoolliskalkki.

Luettiinko näitäkin saarnastuolista?

Ainakin 1800-luvun lopulla kuulutuksia julkaistiin sanomalehdissä. Eteläpohjalaiset juuret -henkilöhakemistoissa on Kuvernöörin kuulutuksia 24.12.1860—4.12.1865.

Kaupungista karkoitettu

Juha-Matti Granqvistin väitöskirjassa mainittu Petter Johan Sunn (s. 10.10.1732) on Sund-käsikirjoituksessani vain hahmotelma, joten tarkastellaanpa elämäänsä tarkemmin.

Isänsä Julius Johanin kuollessa 1748 16-vuotias Petter Johan oli elossa olevista kolmesta lapsesta keskimmäinen. Isosiskonsa Engla Christinan ja pikkuveljensä Axel Ericin elämänkulusta on minulla tietoja vain vuodelta 1768, jolloin Julius Johanin leski kuoli. Engla Christina oli tulloin naimisissa kersantin kanssa ja Axel Eric vapaaehtoinen armeijassa. Periaatteessa molemmista pitäisi löytyä jälkiä, mutta ei huolehdita siitä tässä yhteydessä.

Granqvistin antamasta väläyksestä selviää, että Petter Johan Sunn oli 1757-59 kestikievarinpitäjä joko Helsingissä tai sen läheisyydessä. Yritys päästä porvariksi on voinut liittyä siihen, että hän vuoden 1759 paikkeilla on avioitunut. Varhaisin tunnettu lapsi Sara Brita syntyi 12.6.1760. Kastemerkinnästä näkyy, että äitinsä nimi oli Walborg Bram. Hiski-hakujen perusteella Bram on sotilasnimi, mutta en ole saanut Walborgille tarkempaa taustaa. Myöhemmissä rippikirjoissa hän esiintyy myös patronyymillä Andersdotter.

Kasteissa on sitten useamman vuoden tauko, mikä sopii siihen, että Eirik Hornborgin Helsingin kaupungin historia II:n mukaan (s. 295) oikeuden pöytäkirjassa 12.3.1766 Petter Johan oli ent. majatalonpitäjä ja erotettu tykkimies. Eli väliin jäävinä vuosina hänen pitäisi löytyä tykistön rullista. Ehkä saman armeijan yksikön kastelistoihin merkittiin marraskuussa 1765 syntynyt poika Abraham, jota ei löydy Helsingistä.

Hornborg ei valitettavasti anna vuotta eikä viitettä maininnalleen, että Petter Johania "rangaistiin erinäisistä rikkomuksista ja lopuksi hänet karkoitettiin kaupungista" (s. 485). Karkoitus ei ollut tapahtunut vielä 29.4.1767 jolloin syntynyt tytär Vendela Lovisa sai kasteen kaupungin seurakunnassa. Yhtenä kumminaan oli sotilas Axel Sunn eli Petter Johanin pikkuveli. Myös 8-vuotiaana 23.4.1768 kuolleen Saran hautaus kirjattiin kaupungin seurakunnan kirjoihin.

Helsingin kaupungin lastenkirjassa 1752-1788 s. 185 on jo mainittujen lapsien lisäksi vuonna 1770 syntynyt Carl ja vuonna 1774 syntynyt Helena. Carlilla on taitomerkinnät ja Helenalla ei, mistä voisi vetää johtopäätöksen merkinnän viimeisestä päivityksestä? Noin 1777?

Tältä näytti pitkään. Kiitos rippikirjojen indeksoinnin äkkäsin Petter Johanin Walborgin kanssa Helsingin pitäjän Tuomarinkylästä isoisänsä ja tätiensä aiemmin omistamien tilojen naapurista (RK 1730-1751 s. 212, 1752-1767 s. 212 ja 1768-1784 s. 243). Pitäjän rippikirjat näyttivät oudoilta, sillä ehtollismerkinnät puuttuivat ja sisältö kahdessa ensimmäisessä oli käytännössä sama. Turvauduin henkikirjoihin, joissa Petter Johan ja vaimonsa Walborg ovat yksiselitteisesti Tuomarinkylän Lasimestarin tilalla 1774-1783. Viimeiseksi jääneessä (KA 8423:36) mainitaan 4 lasta ja täysköyhyys. Jälkimmäinen voi selittää katoamisen henkikirjoista tai sitten muutettiin oikeasti. Minneköhän?

Walborg on yksinään Helsingin rippikirjassa 1785-1792 s. 192.

Tukholmassa ilmestyneessä sanomalehdessä Dagligt Allehanda julkaistiin 4.4.1799 konkurssi ja velka-asioiden otsikon alla kuulutus

entisen tilanhaltijan (?) Petter Johan Sunnin panteista. Oliko mies päätynyt Tukholmaan? Valitettavasti ilmoitus ei ole "normaalimuotoa" eli siitä ei selviä onko kyse kuolemantapauksen vai konkurssin yhteydessä tehdystä pesänselvityksestä.

Petter Johanin Helena-tyttärestä kirjoitin aiemmin. Kokeilin hänenkin nimellään rippikirjahakua ja löysin Helenan Helsingin rippikirjasta 1795-1805 s. 229 eversti Brunowin kaupunkitalouden neitinä, joka sai muuttokirjan Tukholmaan 1.7.1795. Käyttikö sitä ollenkaan, kun meni naimisiin Helsingissä jo 7.1.1797?

Paljon vastaamattomia kysymyksiä, joiden selvittämistä olisi voinut avittaa Helsingin pitäjän ja kaupungin tuhoutuneet kirkonkirjat. Mutta ehkä sattuma tai entistä huolellisempi tutkimus tuo vielä lisätietoa.

Rubiikin kuutio ei ollut ensimmäinen muotilelu

Muotileluista tulee minulle ensimmäisenä mieleen kaalimaan lapset ja muutenkin 1900-luvun viimeiset vuosikymmenet. Mutta kuten krinoliinien kautta opin, kulutustavaroiden muodit kuuluivat myös 1800-luvulle. Niinpä en hirveästi yllättynyt kun Uudessa Suomettaressa todettiin 5.2.1895 ohimennen, patenteista puheen ollen, että "usein ihan vähäpätöiset esineet, kuten lasten cri-cri aikoinaan, tuottavat keksijälleen miljoonia."

Mikä ihmeen cri-cri? Haku sanomalehtiarkistossa tuottaa laihahkon tuloksen. Uleåborgs Tidning 8.8.1890 mainitsee sen lelumuotina, joka lähti liikkeelle tarpeettomaksi käyneistä krinoliininjousista. Tähän sopii ajoituksellisesti se, että cri-cri oli myynnissä alennettuun hintaan marraskuussa 1876 (Pohjois-Suomi 1.11.1876). Helsingfors Dagblad 29.10.1876 kertoo, että cri-cri keksittiin Amerikassa "hyötytarkoitukseen" ja muokkaantui leluksi pariisilaisten silmissä ja käsissä. Ilmeisesti lelusta kuului ääntä, mutta muuta sen olomuodosta ei jutusta saa selville. Ruotsin puolella Härnösandsposten antaa 12.10.1876 myös ymmärtää, että cri-cri tuottaa ääntä ja on jo menossa pois muodista.

Cri-cri tarkoittaa ranskaksi heinäsirkkaa ja haku Gallicassa vaati kärsivällisyyttä. Ja tuotti tuloksen. Lehti Le Chercheur : journal mensuel illustré des inventions nouvelles numerossaan 2/1888 kertoo (kuten edellä), että cri-cri tuotti keksijälleen omaisuuden. Kyse siis samasta vehkeestä. Josta lehti myös, onneksi, esittää laitteen kansikuvansa III kohdissa 3 & 4.

Jonkinlainen naksutin?

Ähellys yleisen verkkohaun parissa tuottaa englantilaisen metallinetsijän löydön Thamesin rannalta. Se muistuttaa kuvaa: "a white metal die-cast toy variously known as a clicker, cricket or sometimes referred to as a clacker." Cricket on heinäsirkka ja alempana päivityksissä Amerikasta on saatu tieto kappaleesta, jossa on teksti "CRI CRI".

Uusin hakusanoin tulee James Bladen kirjasta Percussion Instruments and Their History Google Booksin kautta esiin pätkä

joka vahvistaa suomalaisista sanomalehdistä luetun. Patentti 1876-762 ei ollut tarkoitettu leluksi vaan musikaaliseksi instrumentiksi ja jousiteräs on mukana. Patentin alku viittaa ehkä liian myöhäiseen vuoteen, mutta voi olla virheellinenkin. Googlen patenttihaku ei tunne Bladen antamaa numeroa eikä haku nimellä Distinkään tuota tulosta. [Lisäys 22.10.2017: Bladen esitys ei todennäköisesti pidä paikkaansa. Tutkimukset jatkuvat.]

P. S. Lisähaut kertoivat, että naksutin oli II maailmansodassa osa laskuvarjoväen varustusta oman puolen tunnistamiseen. Monipuolinen vehje.

Toista oli ennen, runollisesti

1802-hauissani ja lukemisissani tuli usein vastaan runoilija Anna Maria Lenngren (1754-1817). Onnekkaasti huomasin kirjaston uutuusluettelossa kokoelman Piikikkäitä säkeitä hänen runoistaan. Matti Järvisen suomentamina ja toimittamina niitä on kapoisessa vihkossa 30.

Ehdoton lempparini oli Toiset kankaat, toiset tavat, jossa ikiaikaisesti kommentoidaan sitä, miten menneisyys tapoineen nähdään nykyaikaa parempana. Järvisen suomennosta en tekijänoikeussyistä voi jakaa, mutta Wikisourceen tallennettu originaali ei ole kovin vaikeaa ruotsia ollakseen vuodelta 1795. (Muotikuva yllä on Rijksmuseumin kokoelmista lehdestä Journal des Luxus und der Moden 1790.)

»I min ungdom», sade tant,
»Så där sjuttonhundra-tretti,
»Då var flickan, kära Betti,
Ȁrbar i sitt triumfant!
»Ingen smörja fanns på skinnet,
»Fladdrigt bjäfs man då ej bar,
»Och hos vackra könet sinnet
»Stadigt som robrongen var. 

»Allting är sig olikt nu —
»Andra tyger, andra seder!
»Tunna tafter, liten heder,
»Så hos flicka som hos fru!
»Skamlöst skick och djärva miner,
»Oblyg gång på lustans stråt,
»Fräckhet, smink och messeliner
»Följa våra dagar åt.»

Teemasta nyt ja ennen kirjoitti hieman myöhemmin C, A. Gottlund runon Nyt ja Ennen, joka on luettavissa Wikiaineistosta kokonaan. Näyte:

Ennen löytyi aitoissamme pellavaa ja liinaa
Nyt ei löyvyk talossa – kuin velkoa ja viinaa.

Ennen löytyi huoneessamme tarpeheita aina;
Nyt jos mitä tarvitaan, niin täytyy kohta lainaa. [...]

Ennen oli Neijot nöyrät, tyynneet tytöt vainoot;
Nyt on likat ilkiät, ja ylpiät on vaimot.

On kuin olisin lukenut samoja mielipiteitä ihan äskettäin...