sunnuntai 21. huhtikuuta 2024

Jonnin joutavia

 XXX. Jossakin ylimaan seurakunnassa torui pappi saarnastuolista yhteistä kansaa siitä että jaamailivat vieraita sanoja puheessansa, ja sanoi: Te väärännätte ja pahennatte oman kielenne, niin ett'ette osaa enää puhuakkan niin että joku Teitiä ymmärräiskän, kuin jokapaikkaan sekoitatte esimerkiksi "topra" ja "karaso!" — Äi, jättäkää pois semmoiset sanat, niin sitte se vasta topra on!

XXXI. Lukusilla I—gossa kysyi pappi —r yhdeltä nuorelta mieheltä joukossa: Onkos viikossa useampaa lepopäivää? — On, jos ottaa tahtoo! vastasi tämä.

XXXII. "Missäs silloin olit kun Pori paloi?” (1801): kysyi toinen mies toiselta. "Katon pääl'", vastasi tämä. — ”Oi voi, vai katon pääl" ihmetteli edellinen, vaikka toinen vaan kattoi päälle. (9.8.1861)

XXXIII. Vanha direktöri B—n Fgr—in rautatehtaassa joi aika harvoin kahvia ja silloinkin ainoasti lääkkeeksensä maannota ja sokerita. Överstinna Wr. L:jaalla ihmetellen tätä kysyi totisena: "No hyvät ihmiset! miltähän tuo maistuu?” — "Se maistuu kahvilta, teidän armonne!" vastasi tämä vanhan kolealla äänellänsä.

XXXIV. Hyvällä supliikilla varustettu mies oli ottanut pahaksi tavaksensa vedellä valhekoukkuansa tarpeettomastikkin. "Minulla on niin tarkat silmät, että näjen kärväsen kävelevän tuolla tornin kukon päällä", sanoi hän toisellensa. — ”Vai niin maaka", vastasi toinen, "niin tarkkoja ei ole minulla; mutta minä kuulen joka tömäyksen sen askeleista.”

XXXV. Kukaties oli sama veitikka kun sanoi: "Ajellessani kerta järvellä, petti jää, ja minä hevoseneni päivineni pohjaan, jota myöden ajoin rantaa päin ja sitte suuresta avennosta ylös.” — "Minä kans kerta jouduin noin jään alle", tohahti toinen ja pysähti enempää puhumasta. — ”Kuinkas sun sitte kävi?" kysähti edellinen huulet hölmöllä. — ”Olen siellä vielä! selitti äskeinen.

XXXVI. Franskassa on nykyjään koeteltu että hevonen elää 25 vuorokautta syömätöinä, kun vaan saa kylläksi vettä juodaksensa; mutta ainoasti 5 vuorokautta, juomatoina, jos saa vaan kuivaa ruokaa; onko hänellä 10 vuorokautta tarpeeksi syötävää, mutta niukemmin juotavaa, niin hän kuolee. Näistä näkyy kuinka välttämätöntä vesi on hevoselle.

XXXVII. Isovatsainen herra lähti ravintolasta ähisten ja puhisten, kun oli syöty pulskea päivällinen ja juotu monta maljaa. Tuli häntä vastaan kerjäläinen ja rukoili rahanäyriä. "Mitäs sillä tekisit?" tiuskasi herra, ollen pahalla tuulella. "Ostaisin leipää, kun on nälkä", vastasi toinen. "No kiitä onneas", sanoi herra, "kun et ole vatsas vaivoissa; kyllä mar sinun kelpaa, mutta toista minun on."

XXXVIII. Uudenkaupungin tienoilla puhuvat kaikkikin hyvin lyhykäiseen, mutta muutamat niin peräti, ettei tottumaton ymmärräkkään. Niin eräs rouvakin piijallensa, kun se antoi lehmän kuljeskella pitkin kaupungin katuja; huusi paitsi muuta: "maksit saksit". — Tämän luulnet olevan ruotsia taikka mustalaista, mutta kas eipä olekkaan, vaan sama kun me sanomme: maksa itse sakko sitte."

XXXII. Professori B. vainaja paranteli elukoita, koska aikaa hänellä oli, ja harjaantuikin siihen hyvin. Siihen aikaan ei vielä pidetty kaikkia töitä yhtä kunniallisina, eikä luultu mainitun parannus-keinon oikein sopivan niin oppineelle miehelle, kuin B. oli; mutta näitä hän ei pannut miksensäkkään. Viimein sai hän haukunto-nimenkin "mullikka-tohteri". Kerran meni joku keikari, suututtaaksensa ukkoa, kysymään hänen ovensa taa: "onko mullikka-tohteri kotona?" "Olen", vastasi B., tulkaa sisälle näyttämään kipuanne." Keikari palasi nenä pitkänä.

XL. Onko keräjäin käynnistä aina hyötyä? — Mies meni tuomarille kantamaan karhun päälle, joka luvattomasti kävi syömässä hänen kauraansa pellolta. Tuomari sanoi: "tuo hän oikeuteni eteen, kyllä minä riidan ratkaisen." Mies otti padan, kaivoi sen kauramaahansa ja täytti viinalla. Karhu, kun se taas tuli ja söi kauraa vatsansa täyteen, rupesi janottamaan; luuli padan lähteeksi ja meni juomaan, eikä jättänyt pisaraakaan viinasta, sillä hän on ainakin sille perso. Tästä lanttui paikalle, ja mies toi hyvät niiniköydet, köytti juopuneen karhun rattaillensa ja vei keräjiin. Tuomari antoi tämän päätöksen: hän on henkensä ja tavaransa rikkonut: ota sinä henki, lautakunta saa lihan ja minä nahan. (16.8.1861)

XLI. Yksi K—n rautatehtaan miehistä tappeli pahoin vaimonsa kanssa, jolloin vaimo kirkui kauheasti. Naapurin muija kuullen sen riemun ja peljäten miehen lyövän kumppaninsa hengettömäksi, kiiruhti vaimon apuun. Tämä ei sitä ensinkään kärsinyt, vaan kääntyi käymään auttajansa kimppuun, kidastaen kiivaasti: "mitä tämä sinuun kuuluu, se on meidän kahdekesken!"

XLII. Korkia herra Z. Helsingistä, ollessansa jossakin mailla, kysyi sen linnun nimeä, jota isossa puuhäkissä salvistettuna hänellekkin näytettiin. Sanottiin sen olevan: kotka. "Mitä pilaa se on", vastasi tämä, "niinkuin en tietäisi että kotkalla on kaksi päätä!"(30.8.1861)

lauantai 20. huhtikuuta 2024

Kartanoiden elämästä 1800-luvulla ja muutakin tutkimusta

Tänään seuraan paikan päällä Elsa Hietalan väitöskirjan Kartanot ja maatalouden muutos Wirzenius–Wegelius-suvun kirjeissä 1850–1910 tarkastustilaisuutta. Toisin kuin minulla Kokemäenkartanon kanssa, Elsalla oli aineistoa enemmän kuin hän sai yhteen tutkimukseen mahtumaan. Kirjeiden kautta 1800-luvusta löytyi monta uutta näkökulmaa ja suosittelen lukemista lämpimästi.

Tyhjensin 1800-luvun opinnäytevarastoni marraskuun alussa, mutta kaksi Suomen 1800-lukua käsittelevää väitöskirjaa on sittemmin hyväksytty. 

perjantai 19. huhtikuuta 2024

Ilmestynyt: Santeri Ivalon "pari" historian väitöskirjaa

Kun viime vuonna huomasin J. W. Ronimuksen hylätyn väitöskirjan, tuli mieleen, että julkaistujen väitöskirjojen joukossa voi olla muitakin tohtorin arvoa tuottamattomia. Sittemmin kävin läpi  järjestelmällisesti historian väitöskirjat Otto E. A. Hjeltin vuosien 1828-1909 opinnäyteluettelosta vertaillen ylioppilasmatrikkelin tietohin. Löytyi kolme tapausta. Toisesta ilmestyi eilen teksti Santeri Ivalon "pari" historian väitöskirjaa. Kolmannessa tapauksessa väitöskirjoja oli vain yksi,

Finland 17.4.1889
Perniössä 2.9.1861 syntynyt Juhana Augustinus Helle kirjautui yliopistoon 9.6.1886. Yliopiston luettelosta selviää, että hän oli ilmoittanut osoitteekseen Mikaelinkatu 29 sekä syys- että kevätlukukaudella. Vastaavat tiedot näyttävät olevan ainoa elonmerkki opiskeluvuosiltaan. Kandidaatin arvon Helle saavutti vuonna 1889. Tähän aikaan kyse oli niin isosta asiasta, että vahvistus löytyy sanomalehdistä. 

Helle osallistui maisteripromootioon seuraavana vuonna. Hän oli vastuussa promovendeilta kerätyistä rahoista, joita valitettavasti varastettiin 1300 markkaa lukitusta pöytälaatikostaan (Finland 10.3.1890).

Promootiopainatteen mukaan Helle oli "Auskultteerannut Helsingin Suomalaisessa normaalilyseossa kevät- ja syys-lukukautena v. 1889" eli opettajanura oli tavoitteena. Seuraavilta vuosilta sanomalehdistä löytyy lukuisia Helteen viranhakuja, joista osa ehjä meni sanahaun ohikin. Vakipaikan sijaan hän sai lukukausi tai -vuosi kerrallaan hoitaa Porvoon lyseon suomen kielen opettajan sijaisuutta (Nya Pressen 30.8.1890, Finland 14.1.1891, Finland 29.8.1891, Finland 21.7.1892, Hbl 15.1.1893). Helle siirsi kirkonkirjansa Porvooseen tammikuussa 1893 (Borgå nya tidning 3.2.1893). Lähdettyään hän jäi kaupunkilaisten muistoihin, sillä paikallinen sanomalehti toisti viranhakuilmoituksia, joissa Helle oli mukana.

Kevääksi 1894 Helle sai sijaisuuden Turun ruotsalaisesta klassisesta lyseosta (Hbl 28.1.1894). Toimensa syksyllä jää epäselväksi. Jostain oli Helle saanut uuden idean ja hän haki sekä sai vuoden 1895 alussa uudelleen opiskeluoikeuden Helsingin yliopistoon (Hbl 7.2. & 17.3.1895). Hakuilmoituksista päätellen Helle oli kevään 1895 Suomessa, mutta ilmeisesti kesällä tai syksyllä Saksassa. Loppuvuodesta hän nimittäin esitteli Historialliselle yhdistykselle Dresdenin kuninkaallisesta arkistosta löytämänsä asiakirjan sisältöä (Hbl 2.11.1895). 

Muistokirjoituksensa mukaan Helle kävi Saksassa kolmasti vuosina 1895-96 (US 12.4.1899). Vuonna 1896 matkustusmahdollisuudet olivat rajatut, sillä Helle oli kevät- ja syyslukukaudella Vaasan ruotsalaisen lyseon suomen kielen opettajan sijaisena. Hänet sai 2.3.1897 nimityksen kyseiseen opettajan paikkaan. 

Vaasassa Helle painatti 134 sivuisen yliopistollisen väitöskirjansa Havaintoja Saksi-Puolan poliitisen historian alalta, joka esitettiin "Suomen Yliopiston Historialliskielitieteellisen Tiedekunnan suostumuksella julkisesti tarkastettavaksi historialliskielitieteellisessä oppisalissa joulukuun 21 o. 1897, kello 10 e. pp." Opponentteina olivat dosentti A. H. Snellman ja ylimääräinen professori J. R. Danielson. (FAT 22.12.1897) Aivan kuten Ronimuksen tapauksessa seitsemän vuotta aiemmin, sanomalehdissä kerrottiin, että Helteen työ oli tarkastettu, mutta tuloksesta ei sanottu mitään. Helle oli jatkossakin "vain" maisteri eli joko väitöskirja hylättiin, se hyväksyttiin antaen ymmärtää, että kypsyysnäyte sopisi jättää tekemättä tai kypsyysnäyte hylättiin. Oikea vaihtoehto selviäisi yliopiston arkistossa.

Pohjalainen 11.4.1899
Vaasassa Helle antoi jollekin toiselle sijaisen paikan, sillä hän sai virkavapauden 14.3.1899. Hänen terveytensä "oli jo pitemmän ajan ollut sangen heikko, mutta siitä huolimatta hän kuitenkin toimitti virkaansa aivan viime aikoihin asti. Vasta noin kuukausi sitte saapui hän tänne Helsinkiin hakemaan apua riuduttavalle taudilleen. Sen kulku ei kuitenkaan enää ollut ehkäistävissä, se johti hitaasti vaan varmasti tuskattomaan ja rauhalliseen loppuun." (US 12.4.1899)

Keuhkotautiin 11.4.1899 kuollessaan Juhana Augustinus Helle oli 38-vuotias.

Uusi Aura 18.4.1899 




torstai 18. huhtikuuta 2024

Kuokka-Matti

Otsikon Eläviä kuvia alla esiteltiin Koissa 12.10.1880 Kuokka-Matti:

Matti näytti olennolta: Ruumiiltaan erittäin kurjan näköinen. Lihaa ei hänessä ollut muualla kuin syvimmissä luun koloissa. Kasvot, muutenkin mustanpuhuvat, oli kesäinen aurinko paahtanut niin, että ne pikemmin näyttivät tulessa kärvennetyltä koskuelta kuin ihmisiholta. Päässähän Matti kantoi semmoista mustaa töröä, että sitä olisi luullut naavaiseksi Tapion kouraksi. Kädet ja sormet melkein jäykät. Jaloista toinen vallan jäykkä, taipumaton, toinen vähäsen polvesta taipui. Vahvan kepin avulla sangen vaivaloisesti teki Matti matkansa.

Minä katselin, minä kummastelin ukkoa monet ajat. Olimme, näette, sattuneet samaan taloon niin, että minulle sittemmin johtui runoruhtinas vainajamme Runebergin säkeet,"Ties Herra kuin hän saanut lie Siell' asuntonsa, missä mie", ehdottomasti mieleeni. Minä näin toisinaan ukon vaunuvajasta pihan poikki. Minä en kysynyt enkä kytäissyt hänestä, ajattelin vaan: tuossakin mahtaa olla joku viinan elävä uhri, joka nyt on ruodilla tai huudolla tässä talossa. Eräsnä kauniina heinäkuun päivän aamuna olin minä päättänyt noille suurille kaloille, jotka heikot koukkuni ja onkeni usein veivät, laittaa itse raudasta aika väkäimen. Näissä aikeihin käyn minä pajaan. Pajassa on Matti. Oikealla kädellään pyörittää hyvin vaivaloisesti tahkoa ja vasemmallaan kokee pitää kuokan suumaloa siinä asennossa, että tämä teroisi. Matti katsoo minua hyvin tarkkaavasti, kun olin hänelle ystävällisen hyvän huomenen tehnyt. Minä tekaisen ahjoon valkean ja rupean rautaa lämmittämään. Matti vaan laskee kuokkaansa. Viimein minä jätin lautani ahjoon ja tarjousin Matille apulaiseksi tahkoa pyörittämän. Hän otti ilolla tarjoukseni vastaan, sanoen: "kiitoksia paljo; Herrapa teille hyvyytenne palkitkoon"!

Nämä sanat tuntuivat lähtevän niin huokaisemasta sydämestä ja kaikuivat niin tosi-jumalisilta, että ne tottakin minuun koskivat ja saivat minut miettiväiseksi. Minä pyöritin tahkoa ja silmäilin Mattia ja Matti minua. Minä ihmestyin. Mutta miksi tuon heikon, viheliäisen olennon kuoleman saaliin edessä? Niin sepä se juuri oli. Ruumis osoitti kuoloa, mutta sielu iloisinta, tyytyväisintä ja hupaisinta eloa. Mistä minä hänen sielunsa näin? kysynee joku. Silmistä, silmistä, sillä silmät ovat sielun akkunat; niistä se joka hetki ulos tirkistelee. Ihmeellinen sielun tuli loisti Matin silmistä. Ne puhuivat jotakin kieltä, josta minä en vielä tahtonut selkoa saada. Päätin vaan ukkoa vastakin tarkastella, jos ma siihen tilaisuutta saisin. Ehkäpä.

Matin kuokka teroi. Hän kiitti ja läksi matkaansa matamaan. Minä lämmitin rautani, ta'oin ja tein siitä mitä aioin. Siinä taas kaikki.

Muutamien päivien kuluttua kävin myöhään ehtoolla saunaan kylpemään. Saunassa mähkin minä vallan yksin ja melkein pimeässä. Yht'äkkiä alkoi saunan sopesta kuulua hiljaista sipotusta, joka ensin tuntui minusta melkein kuin henget olisivat siellä supisseet. Minä kuuntelin kummissani, enkä saanut siitä lopultakaan selkoa. Minä päätin kysyä, kuka nurkassa on. Tämän tein, mutt'en saanut vastausta. Kysäsin kovemmin, ei kuulu vastausta. Kysyn vieläkin kovemmin. Sitten tuli vastaus: "minä täällä olen." Minä tyydyin tuohon, enkä tahtonut tuota merkillistä "minää" tietää. Sipinä alkoi uudestaan ja jäi vanhaan käyntiinsä vielä minun saunasta lähdettyänikin. 

[Rivi puuttuu] tällä erällä. Mutta aamulla kävin sinne katsomaan, mimmoinen olento siellä minulle eilen illalla vastasi. Olento oli jo poissa, mutta sijan näin. Sija sillä näkyi olevan saunan sopessa. Vuode eli sija ei ollut erittäin herraslaakainen, ei lainkaan ylöllinen. Siinä oli vain pölkky pitkin seinää noin kyynärä seinästä, vahva kelles päällalaisena, suortua olkia aluisena ja säkinrepale kelleksellä päälle pehmitteenä, siinä kaikki.

Muutamia päiviä myöhemmin kävin taas kylpemään ja hakemaan, onko tuo olento vielä tuolla sijallansa. Kun saunaan astuin kuulin nuo suloiset sanat: "Niin rakasti Jumala maailmaa, että Hän antoi ainoan poikansa maailmaan". Lopun tuosta Raamatun ihanimmasta värsystä luki hiljempää, kun huomasi jonkun saunaan tulevan. Minä kysyin kuka saunassa oli ja sain vastaukseksi taas: "minä se olen." varsin uteliaana aloin tuosta "minästä" kyksellä, kuka hän oli.

Hän kertoi: Olen Porin puolesta kotoisin, nimeltäni L. E., mutta täällä ma nyt yleisesti tunnetaan "Kuokka-Matin" nimellä. Tässä talossa olen ollut helluntaista suota kuokkimassa. Olen jo ansainnut noin 80 markkaa, josta ruokaani on mennyt 18 markkaa. No, kuinka niin vähällä elätte kysyin ihmetellen. Kalaa ja leipää kun syön ja kärryliiterissä pidän ruokamajaa ja täällä saunassa yösijaa. Yksinäisyyttä rakastan, siksi täällä asun. Hän vielä jatkoi: olen kerran nainut. Leskelle menin, mutta poikapuoleni miehiksi tultuansa minut ajoivat mierolle kun sisälliset taudit turmelivat terveyteni ja kangistivat koko ruumiini. Kesät kuokin ja talvet elelen eräässä torpassa kesän ansioilla. Rahoja on mulla säästössä niin paljo, ett'en tarvitse joutua yhteiskunnan rasitukseksi.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2024

Turun linnan vankeja 1756

Vuoden 1756 (*) alkaessa Turun linnassa pisimpään istunut oli turkulainen reservin rakuuna Mats Ericsson, joka oli karannut. Hän oli tullut linnaan 3.3.1755 ja hovioikeus pohti asiaansa edelleen.

Uuden vuoden oli linnassa viettänyt myös irtolaismies Lars Biörk Maariasta. Häntä syytettiin kolmannesta murtovarkaudesta. Kolmannesta varkaudesta syytettiin turkulaista Mats Monseliusta, joka oli tuotu linnaan 22.12.1755 odottamaan hovioikeuden näkemystä.

Tammikuun tulokkaisiin kuului Uskelan lukkari Samuel Hideen, joka istui 8 päivää vesi ja leipä -vankeudessa. Syyn voi kykenevät tulkita oheisesta leikkeestä. 

Helmikuussa linnaan tuotuihin kuului Huittisten (eli Vampulan?) Murron kylästä talollisenpoika Anders Johansson, joka oli sanonut pahasti isälleen. Hän odotti hovioikeuden tuomiota samoin kuin kuun viimeiset vangit, jotka oli tuomittu murtovarkaudesta. Joukkoon kuului Akaasta torppari Sigfrid Jacobsson ja lukkari Henrik Largren sekä Urjalan siltavouti Matts Mårtensson. Anders oli päässyt lähtemään maaliskuussa, mutta kolmen miehen ryhmä oli Turussa vielä huhtikuussa, jolloin heidät siirrettiin Hämeen linnaan.

Maaliskuussa vangiksi tuotiin Pyhämaa Kukolan kylän talollisenpoika Henrik Olofsson, joka oli lyönyt isäänsä. Tästä määrätty raipparankaisu oli edessään 6. huhtikuuta linnasta lähtiessään.
 
Muutaman kuukauden arkistoaukon jälkeen syyskuun listassa on kuninkaasta pahoja puhunut eli Vehmaan Vinkilän talollinen Hinrich Hinrichsson. Kovin ilkeitä sanoja hän ei liene sanonut, sillä linnaan tulon syynä oli 14 päivän vesi ja leipä -vankeuden suoritus.

Elokuussa linnaan oli tuotu ylioppilas Henric Ganander, jonka väitettiin kirjoittaneen kirje paholaiselle.  Hän odotti hovioikeuden tuomiota lokakuussa ja Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan sai kahden viikon vesi ja leipä -vankeuden rangaistuksekseen. Tämä käy ilmi myös tammikuun 1757 vankiluettelosta (**). Tuomio ei estänyt uraa oikeuden palveluksessa: "Ylisen Sääksmäen kihlakunnan kruununvoudin apulainen 1760, toimitusvouti siellä 1765. Pälkäneen, Sahalahden ja Kuhmalahden nimismies 1769. Satakunnan kihlakunnan (Hämeen l.) kruununvouti 1777, ero 1788"

(*)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2000 (AID: v567617.b2000, NAD: SE/RA/1340101)Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2050 (AID: v567617.b2050, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2110 (AID: v567617.b2110, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2170 (AID: v567617.b2170, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:17 (1756) Bild 2190 (AID: v567617.b2190, NAD: SE/RA/1340101)
(**) 
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:20 (1757) Bild 1630 (AID: v567620.b1630, NAD: SE/RA/1340101)

tiistai 16. huhtikuuta 2024

Astia, kuvailutieto, käytettävyys ja pysyvät linkit

Viikonloppuna sain inspiksen uuteen kirjaprojektiin. (Kyllä, niitä on yli tusina odottamassa jonossa, tieteellisten artikkelien silmuja lähes sata ja blogiteksti-ideoita reilusti yli sata sivua.) Päätin hyödyntää Töölön Taipale -proggiksessa opitun toiseen Läntisen viertotien vuokratonttiin. 

Keskityin sanomalehtiin ja HKA:n antiin. Henkikirjoja olisi ollut kiva katsoa ja palovakuutuksia etsiä, mutta Kansallisarkiston Astia oli koko viikonlopun nurin. Ainakin toista kertaa tänä vuonna tuli mieleen, että jonkun toimijan pitäisi kopsata kaikki KA:n kuvat varmempaan paikkaan.

No, eilen illalla Astia oli taas pystyssä, joten ajattelin ensin kerätä henkikirjojen listan vanhan Taipale-listan perusteella. Onneksi en ehtinyt kunnolla edes aloittaa, kun lamppu syttyi. Siirryin Digihakemistoon ja tein sanahaun. Mekanisella työllä, puheohjelmaa kuunnellen, koossa oli linkit melkein jokaiseen henkikirjaan. En pysty kuvittelemaankaan, että olisin hakenut vastaavan listan nykyisestä Astiasta. Klik-klik-klik-klik-klik-klik-klik-klik aivan loputtomiin. 

Varsinkin, kun yksi erittäin olennainen ero Astian ja Digihakemiston välillä on tässä:

Vaihtoehtoinen ratkaisu vaati tekstihaun ohella tietenkin sitä, että lukuisat tutkijat ovat näpytelleen hakusanoja Digihakemistoon. Ajatelkaapa, jos vastaava toiminnallisuus olisi ollut olemassa jo vuonna 2003, kun Kansallisarkisto avasi ensimmäiset digikuvansa? Mikä tietomassa meillä olisi nyt koossa? Olettaen tietenkin, ettei KA olisi kaatanut sitä jossain välissä roskikseen.

Tunnetustihan KA on hävittänyt satojen tai tuhansien tutkijoiden työtä sillä, että linkit eivät ole pysyviä. Vilaisin äskettäin vuosia sitten tekemääni kymmenien 1700-luvun läänintilien läpikäyntiä ja totesin, että uudelleen kuvaus oli tuhonnut huomattavan osan keräämästäni tiedosta. Tietenkin oma vikani, etten laittanut sivunumeroita muistiin, mutta niitä ei ollut kaikissa tileissä. 

Ehkä KA:n on tarkoitus kannustaa ripeään tutkimukseen? Tee, ennenkuin linkit happanevat tai Astia on taas nurin.

maanantai 15. huhtikuuta 2024

Aktööri Oxelströmin uusi karkaaminen näkymättömiin

Kävin läpi vanhoja sanomalehtipoimintojani blogissa ja lyhyeksi jäänyt Arvoituksellinen ilmoitus vuodelta 2016 herätti halun kokeilla löytyisikö nyt enemmän tietoa. Ei paljoa, mutta jotain.

Vuonna 1792 herra Oxelström esiintyi kuninkaallisen oopperan tuotannossa Drottning Kristina. Johan Henrik Kellgrenin teosten toimittaja ei ollut löytänyt hänestä mitään lisätietoa. Ehkä tämän jälkeen on tehty lisätutkimusta?

Åbo Tidningissä 11.9.1805 Turkuun saapuvien matkustajien joukossa on "Danseuren Oxelström från Österbotten".

Vuonna 1807 Oxelströmiä kaivattiin Helsingissä tarkemmin selittämättömästä syystä (Posttidningar 15.1.1807). Todennäköinen syy voisi olla velka. Tässä yhteydessä hän on "Förre Acteuren i Finland Gustaf Oxelström" ja ilmoituksen kirjoittaja tietää miehen nyt käyttävän nimeä Åkerström. 

Perusteellisimmat tiedot Gustaf Eric Oxelströmistä oli Dagligt Allehandassa 12.4.1810 julkaistussa kuulutuksessa, joka olikin virallinen etsintäkuulutus. Aikajärjestykseen purettuna Oxelströmin tiedettiin syntyneen 30-40 vuotta aiemmin eli 1770-luvulla, olleen "figurant" kuninkaallisessa oopperassa ja sitten henkirakuuna. Armeijassa hän on ollut ennen vuotta 1802, sillä tuolloin Oxelström tuomittiin Tukholmassa jostain rikoksesta vesi-leipä -vankeuteen ja seisomaan raudat kaulassa häpeäpaalussa. Nyt Oxelström/Åkerstömiä oli epäilty vastaavasta rikoksesta Norrköpingissä ja hän oli saanut käskyn pysyä kaupungissa. Mitä käskyä hän ei ollut totellut ja tuli näin ollen etsintäkuulutetuksi.

Lopuksi kerrotaan Oxelströmin ruumiinmuoto ja hänen päällään viimeksi olleet vaatteet. Eli tiedän nyt enemmän, mutta en edelleenkään miehen suhdetta Suomeen.  

sunnuntai 14. huhtikuuta 2024

Kahden Heponiemen selitys

Vuosikymmen sitten muodostin hypoteesin, että esi-isäni Erik Simonssonin (s. 1799) voisi kuulua torppari Simon Henrikssonin perheeseen. Varsinaista vahvistusta en kuitenkaan löytänyt. Osa problematiikkaa ovat varhaiset torpat, joiden nimet eivät ole vakiintuneita. Kuten Kotuksen paikannimitiedoista näkyy Simonin torppaa Asikkalassa kutsuttiin sekä Heponiemeksi että Ryytniemeksi ja Ryytlahdeksi.

Rippikirjassa 1790-1797 (s. 88) on Urajärven torppien sivulla näkyvissä kaikki kolme nimeä. Varhaisin torpparipari oli pian lähtenyt Heinolaan. Tilalle oli tullut Henric Påhlsson (s. 1744), jolla oli vaimo Walborg/Helena Jöransdotter (s. 1745 k. 1796) sekä Heponiemessä syntyneet ja Heinolassa kastetut lapset Simon (s. 13.10.1772), Catharina (s. 1.8.1775 k. 10.9.1775), Matts (s. 2.2.1777), Andreas (s. 12.10.1780, k. 2.11.1781), Adam (s. 2.10.1782) ja Maria (s. 17.2.1787) (LK 1780-1803, 163).

Simon oli vihitty 26.12.1793 Joenniemen Myllärin Lena Johansdotterin (s. 1767) kanssa. Matts löysi vaimokseen torpparintyttären Lisa Michelsdotter Urajärven Taipaleesta ja häänsä vietettiin 28.7.1798. Molemmat parit näyttävät lastensa kasteiden perusteella asuneen koko ajan Heponiemessä. Simonilla on Simon (s. 8.12.1794), Adam (s. 18.4.1799), Joseph (s. 20.5.1800), Adam (s. 3.1.1802), Lena (s. 25.7.1803), Eva (s. 11.7.1805), Maria (s. 10.12.1806) ja Mattsilla Eva (s. 1801) ja Matts (s. 1805). Jos Eric kuuluisi Simonin lapsisarjaan, hänet olisi pitänyt mainita lastenkirjassa 1804-1815 (s. 410), jonka jätin vuosikymmen sitten tarkastamatta.

Henrik kuoli 19.1.1809. Hänet haudattiin Heinolaan, mahdollisesti siksi, että sinne oli talvijäillä helpompi päästä. Kaksi vuotta myöhemmin Heponiemessä kuoli Simonin 8-vuotias tytär Lena 3.11.1811. Simon itse kuoli 42-vuotiaana kuumetautiin 24.5.1814.

Saatuani tämän koosteen valmiiksi ja haudattuani haaveeni uusista esivanhemmista tein vielä tarkistusgooglauksen. Ja osuin Geni-profiileihin (esim. Lena Yrjöntytär), joista paljastui uusi näkymä nimistöhistoriaan.

Tarkistin hutkiessani, että Heinolan Heponiemi oli eri asia kuin Asikkalan Heponiemi ja siitä melko kaukana. Silti ajattelin, että Asikkalan torpparin lapset oli kastettu Heinolassa. Geni-profiileja tehneiden tulkinta oli kuitenkin toinen enkä väitä vastaan. Kun Heinolassa vihittiin 28.12.1764 Heponiemeltä Hendrich Påhlss: ja Lena Jörensdr on luontevinta olettaa, että molemmat olivat Heinolan Heponiemeltä. Näin ollen myös lapsensa syntyivät siellä ja Marian synnyttyä on muutettu Asikkalaan, jossa vain Matts, Adam ja Maria merkittiin rippikirjaan. Muutto on tapahtunut ennen vuotta 1796, jolloin Matts pääsi ripille. Muuton johdosta Ryytniemi (Ryytyniemi, Ryydynniemi, myös Löytämä) sai uuden nimen.

lauantai 13. huhtikuuta 2024

Jonnin joutavia

 XXV. Muutamalta merimieheltä kyseli maamies: "missä isäs kuoli?" "Merellä se hukkui", vastasi merimies. "Noh missä iso-isäs kuoli?" kyseli taas toinen. "Merellä sekin kuoli", vastasi taas merimies. Siitä maamies huudahtamaan: "kuinka sinä sitten tohdit merellä kulkea?" Vakaisella mielellä rupesi merimies tästä kysymään: "missä sinun isäs sitten kuoli?" "Omassa sängyssänsä taudin kautta." "Entäs isoisäs?" "Omalla vuoteellansa sekin maailman jätti." "Noh kuinka sinä sitten tohdit panna sänkyyn maata?” sanoi vihdoin merimies veikastellen maamiehelle.

XXVI. Matkustavaisia kulki muutaman seurakunnan läpitse ja pidättivät syöttämään kestikievariin, kussa he juttelivat kuinka paljon ihmisiä oli punatautiin kuollut heidän kotoseurakunnassa. Tästä talon isäntä kyselemään: kuoliko siellä oikein kaivattavia isäntä-miehiä? Kuultuansa kahden isännän vaan kuolleen, sanoi hän: "sitä minäkin, ettei tauti taitaviin tartu!"(12.7.1861)

XXVII. Köyhä viulunsoittaja etelämaissa meni kauppamiehen tykö, pyysi häneltä rahaa lainaksi ja jätti viulunsa pantiksi. Parin viikon perästä tuli kenraali puotiin, katseli siellä yhtä ja toista ja kyseli viulunkin hintaa, joka seinällä rippui. Kauppamies vakuutti silloin sen olevan pantiksi hänelle jätetyn vähästä rahasummasta eikä olevankaan myytäväksi siihen pantuna. Kenraali katselee tarkasti viulua, kehuu sen mainion hyväksi ja arvaa sen hintaa aina kolmeen sataan hopiaruplaan. Kysyy sitten keltä se oli panttina ja pyytää kauppamiehen ostamaan sitä hänelle, vaikka se mainitunkin summan maksaisi. Koska viulunsoittaja senjälkeen tuli panttiansa lunastamaan, rupesi kauppamies vaatimaan häntä myymään viuluansa ja lupasi vaikka kaksi sataa hopiaruplaa siitä maksaa. Tähän hintaan viulunsoittaja ei tytynyt, vaan vaati toista vertaa hintaa lisää, ennenkun hän malttaisi huvitustansa hukata. Mutta vähän ajan kauppaa hierottua lupasi hän sen myydä 250 hopiaruplalla. Tämän hinnan kauppamies heti maksoi, toivoen 50 ruplaa kuitenkin voittavansa, koska kenraali tulisi viulua hakemaan. Mutta sitä kenraalia sinä ilmoisna ikänä ei enää näkynyt, vaan kauppamies sai mieliharmiksensa pitää kalliisti lunastetun viulunsa. (26.7.1861)

XXVIII. Jostakin lähellä T...a olevasta kartanosta kuin miestä sätystettiin tarpeellisissa asioissa kaupunkiin, käski frökynä B. hänen myös aptekista ostamaan "pumataa", taikka, lisäsi hän, jolles sitä nimee muista, niin pyydä ”semmoista kun päähän pannaan", kyllä sitä sitten antaa tiedetään. — Aivan oikein saikin frökynä semmoista, ja se oli — täi-salvaa.

XXIX. Kauppamies H. osti talonpojalta voita, mutta punnitti vaille kokonaisen leiviskän, josta mies siis jäi maksoakin paitsi, mutt'ei surru sentään, vaan kraappas pikemmin korvansa juurta ja sieppas puodista leiviskän vihtin, ja, tullessansa toisten —ngin kaupunkiin, sulloi sen voipyttyynsä; myi varansa samalle kauppiaalle ja sai painon jälkeen tällä kertaa täyden hinnan. Nöyrimmästi hän sitte kiittikin lainasta ja selitti että he molemmat nyt oli kuitit!! (2.8.1861)

perjantai 12. huhtikuuta 2024

Huono pappi vm. 1847

Kanawan vuonna 1847 julkaisemassa jatkokertomuksessa Pitäjän pappi (*) yksi päähenkilöistä on tietenkin pappi. Hän ei ole tarinan varsinainen pahis, mutta syntinsä ja virheensä tehdään selväksi. Koska kyseessä on fiktio, en voi väittää varmaksi, että vastineitaan olisi jossain todellisessa pappilassa ollut, mutta ainakin tämä esitettiin mahdollisuutena.

Ensinnäkin pappi Kortpelianderin vaimo kertoi, että

Mieheni elää aina entisellään. Joka tullut päivä on toisensa kalttainen. Joka päivä valittaa hän työnsä paljoutta, ja meillä ei ole milloinkaan hänestä sen suurempaa iloa. Mitä luulisit hänen raatavan? kirjottavan saarnojaan? Ei sisko, koko täällä olomme on hän saarnannut samoja saarnojaan, joita jo olen kuullut toista kymmentä vuotta. 

Vaan saat kuulla. Jo kohta tänne muutettuamme hävitti hän sen tavan, itsensä pitäjältä ajaa saataviansa. Ne tuodaan nyt kotiin. Harvoin menee päivää, ettei usiampia maksajia käy, ja silloin mieheni saarnaa tavallisesti jokainnalle: ei kukaan tuo muka mielin määrin. Ensi aikoina menin minä usiasti väliin, vaan siitä sain sitte kylläksi kärsiä; sillä mikä jäi miehelle sanomatta, sen sain minä perästä päin. 

Voit nyt arvata miten iloinen meillä on. Lukemista Kortpeliander ei hanki, eikä anna hankkia mitään, pait Suomen valta-sanomia, joita hän väliaikoina lukee, kun ei saatavia ota. Ja jos hän jolloin mitä virkkaa, niin se on Ranskan sodasta, Sveitsin kapinasta ja sellaisista, joihin hänellä ei luulisi olevan vähimmän osan. Sitte tämän vuoden alun tulee meille kuitenkin Saima sanomatki. Ne ovat minun ainua, lukemiseni. Mieheni ei suvaitse niitä silmiensä eteen. Ne ovat muka "koulupojan viisautta, joka luulee tietävänsä koko maailman, eikä tiedä mitään, ja ihan hurjahan se muka on, joka luulee itsensä viisaimmaksi koko Suomessa."

Paikkakunnan "talon isäntä oli naapuriensa avulla laittanut vähäisen kirjastonki, josta koko kyläkunta lainasi kirjoja lukiaksensa, ja sen tänä vuonna; miehenikään ei tiennyt koko asiasta niin pölähtävää, ennenkun näki silmillään."

Vierailulle tullut sukulaisylioppilas havainnoi, ettei

Kortpeliander laskenut milloinkaan talonpoikaa luoksensa muuanne kuin kyökkiin, jossa hän vihki pariskuntia, risti lapsia ja otti kirkkoon, yhtaikaa kun pappilan rouva ja piiat vieressä korvensivat porsaita taikka leipoivat kakkaroita eli pesivöt vaatteita. Moni sano jotta hän teki sitä jonku edun vuoksi, toiset luulivat hänen sillä tahtovan estellä talonpojan likaamasta lattioitaan ja porrastaan. Olkoon kummin tahansa, tämä on outo ja inhoittava tapa. 

[...] nyt oli taas eräs nimismiehen niin kutsuttita kukkoja papin ammattihuoneessa; vaan papilla oli vieraita, ja se tuhma kukko ei tiennyt sen paremmin kun läksi sellaisena aikana pappilaak. Menköön hiiteen ja tulkoon toisen kerran, sanoi Kortpeliander tyttärellensä. Helukka meni, vaan tuli heti jälleen sanoen: "hän on 4 peninkulman päästä ja tarvitsee papinkirjaa juur täniltana". -"Pata valtti ja viis tapausta - kotvikoon huomiseen ja nyt menköön hiielle", sanoi pappi kaikki yhteen mänöön.

(*) 27.01.1847, 03.02.1847 NO 4, 10.02.1847 NO 5, 31.03.1847 NO 12,  21.07.1847 NO 28, 28.07.1847 NO 29 

torstai 11. huhtikuuta 2024

Turun linnan vankeja 1755

Tammikuussa 1755 Turun linnaan tuotiin vangiksi Loimaan Vilvaisen kylästä rusthollari Gustaf Johansson, joka oli iskenyt puukolla äitiään. Äiti tuskin oli kuollut, sillä mies sai "vain" raipparangaistuksen ja pääsi linnasta 24.2. (Oheinen kuva Vilvaisten kylän kartoituksesta on leikattu Maatalousmuseo Sarassa pidetystä kyläesittelystä, joiden esitysmateriaalit ovat verkossa.)

Erikoisempi oli 15 raumalaisen miehen ryhmä, joka istui huhtikuussa neljä päivää vesi ja leipä -vankeudessa siksi, että olivat käyttäneet poikaa paimenena. Eläimiin sekaantumisen riskin pienentämiseksi vuodesta 1680 paimentaminen oli jätetty tytöille ja naisille.

Toukokuussa hovioikeuden päätöstä odottivat kirkkovarkaudesta kertaalleen tuomitut rakuuna Sven Blomberg ja poika Johan Ericsson Pälkäneen Painon ja Myttylän kylistä. He olivat lähteneet linnasta ennen heinäkuuta, josta on säilynyt seuraava vankilista.

Syyskuussa linnaan tuotiin Piikkiön Viuhkalan kylästä verisynnistä eli insestistä tuomittuina vanha sotilas Joh. Hofjuncare ja tyttärensä Maria. Lokakuussa hovioikeus antoi molemmille kuolemantuomion.

Marraskuun 7. päivä linnaan saapuivat arvatenkin samoilla käräjillä vanhempiensa pahoinpitelystä tuomitut kaksi miestä. Talollisen poika Johan Johansson oli Uskelan Tottolasta ja Torppari Johan Simonsson Halikon Toivilasta. Molemmat saivat raipparangaistuksen ja lähtivät 8.12.1755.

(*) Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 970 (AID: v567614.b970, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1040 (AID: v567614.b1040, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1080 (AID: v567614.b1080, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1140 (AID: v567614.b1140, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1180 (AID: v567614.b1180, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1240 (AID: v567614.b1240, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1280 (AID: v567614.b1280, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1310 (AID: v567614.b1310, NAD: SE/RA/1340101)

keskiviikko 10. huhtikuuta 2024

Kaupankäyntiä Eerikinkadulla

HKM

Yllä olevassa kuvassa ollaan vuoden 1910 paikkeilla Eerikinkatu 15 edessä. Oikeanpuolinen pukumies muistuttaa ulkonäöltään Helsingissä 25.6.1871 syntynyttä Arthur Nymania. Tämä muisteli  julkisesti lehdessä Forum 10-12B/1938, että isänsä Fredrik Nyman (s. 15.8.1842 Helsingin pitäjä) perusti syksyllä 1868 liikkeensä Vladimirinkatu 23:een (Nykyinen Kalevankatu 23, Fredrikinkadun kulmassa). "Mutta jo kahden vuoden kuluttua liike muutettiin äitini perintötaloon Eerikinkadun 17: ään, taloon, jonka äitini isä oli rakentanut vuonna 1844."

Signe Brander, HKM

Eerikinkatu 17 on edellisen kuvan portin toisella puolella ja tallentui Signe Branderin otokseen vuonna 1907. 

"Eerikinkadulla isäni kauppaliike pääsi heti alunperin hyvään vauhtiin, sillä talossa oli suuri talli ja majatupa, jotka isäni auliisti järjesti maalaisten käytettäviksi, kun he saapuivat hevosineen, rattaineen tuomaan Helsingin kauppatorille tuotteitaan myytäviksi. Talliin majoitettiin toisinaan jopa viisikinkymmentä hevosta samanaikaisesti — tilaa oli siis runsaasti, ja majoitus luonnollisesti oli aina maksuton. 
 
Isäni suosi näitä maalaisvieraita kaikesta sydämestään, ja he puolestaan ilmeisesti kiintyivät isääni, kiitellen, että kauppias Nyman auliisti palvelee heitä kaikin tavoin. Jos maamies esim. oli unohtanut kotiin puntarit taikka kapat ja valitteli, ettei hänellä ole mittaa, millä hän torilla tuotteitaan mittaisi taikka punnitsisi, niin tuokiossa isäni kiikutti valittelijan kouraan tarvittavat mittausvälineet. Tämän mainitsen vain pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä isän alttiista huomaavaisuudesta." 
 
"Muistan jo pikkupoika-ajoiltani, kuinka vilkas hyörinä vallitsi isäni liikkeessä toriajan päätyttyä, kun maamiehet palasivat majapaikkaansa ja samalla kävivät ostamassa kotona tarvittavia tuotteita Nymanilta. Silloin teki kauppansa kahvi, sokeri, jauhot, tupakka jne." 
 
"Maalaiset olivatkin huomattavana ostajapiirinä Nymanilla aikoinaan, mutta löysivät ne kaupunkilaisetkin tiensä Nymanin kauppaan. Isäni ensimmäinen apulainen kertoo, että varsinkin perheenemännät olivat hyvin mieltyneitä isäni ystävälliseen ja kansanomaiseen kaupankäyntitapaan - perheenäitejä saapui Nymanin liikkeeseen ostoksille pitkienkin matkojen takaa. Tähän vaikutti luonnollisesti sekin, että isäni myi aina hyvää tavaraa, ja koska hänen kauppavaihtonsa oli suuri, niin hän saattoi myös sekä ostaa että myydä sellaisilla hinnoilla, jotka asiakkaamme totesivat edullisiksi itselleen."

Vuonna 1844 puutalon rakennuttanut Arthur Nymanin äidinisä ja Fredrik Nymanin appi oli kirvesmies Adam Wilkman (s. 24.10.1822). Hän kuoli 4.6.1854 eikä täten jättänyt muistoja nuorimmalle tyttärelleen Maria Josefiinalle (s. 2.7.1852 Helsinki). Maria Josefinan äiti Maria Christina Gustafsdotter (s. 4.4.1826 Nurmijärvi) solmi uuden avioliiton 2.8.1855, mutta se jäi lyhyeksi. Aviomiehen kuoleman jälkeen vuonna 1860 tehty perukirja (HKA 4136) kertoo, että 8-vuotias Maria Josefiina kasvoi materiaalisesti hyvinvoivassa taloudessa. Kaupankäyntiä Eerikinkadun talossa ei tässä vaiheessa harjoitettu.

tiistai 9. huhtikuuta 2024

Lissaboniin jäänyt 1700-luvun porilainen ja vaimonsa

Aloitetaan sukutaustalla, sillä en sitä verkosta kokonaisena löytänyt. 

Varhaisimman henkilön eli Ulvilan kappalaisen Johan Pavoleniuksen (k. 1722) sukutaustaa ei ilmeisesti ole selvitetty. Raimo Ensio kertoi SukuForumilla, että Pavoleniuksen poikien "Johan Johaninpoika, s. n. 1676 ja Mårten Johaninpoika, s. n. 1680" vaiheista ei ole tietoa.

Paremmin tunnetaan poika Jakob, joka kävi kääntymässä Turun akatemiassa, mutta pääsi Porissa porvariksi 1698 ja kuoli siellä 19.5.1736. Ensimmäinen vaimonsa oli Maria Johansdotter ja toinen Katarina Hollier (k. 1744). Lapsistaan Raimo Ensiota kiinnostaa tytär Carin, s. 18.10.1704, jonka äiti oli Jakobin jälkimmäinen vaimo. Karinin jälkeen Porin kastelistassa on useita Jacobin lapsia: Christina s. 16.6.1706, Jacobus s. 29.11.1707, Anders s. 14.12.1710 ja Elisabeta s. 22.9.1718.

Eeli Granit-Ilmoniemen mielestä (Porin kaupungin porvareita ja kauppiaita 1600-1880. 1931) Jakobin ja Katarina Hollierien lapsiin kuuluu myös vuoden 1691 paikkeilla syntynyt Johan, joka avioitui 3.12.1730 Jakob Sadeniuksen lesken Maria Keckoniuksen (s. 22.6.1701) kanssa. Kyseisen pariskunnan lapsista kastetaan Porissa Gabriel s. 1.1.1732, Catharina s. 6.10.1733 ja Gustaf s. 22.1.1736. Rippikirjassa 1737-50 (s. 22) perheessään on tytär Elisabet, poika Gabriel ja tytär Caisa Johansdotter. Viimeksi mainittu avioitui 23.10.1755 Sigfrid Lönmarckin kanssa (RK 1751-1758, 177). Tuolloin sukunimi oli muuntunut kirjoitusasuun Paulenius. 
 
Ennen avioliittoaan Caisa kuului 13.10.1740 leskeksi jääneen Maria Keckonian johtamaan talouteen, jossa olivat myös pojat Gustaf s. 29.1.1736 ja koulua käynyt Carl s. 27.1.1739 sekä edesmenneen aviomiehensä sisar Lisa Pavolenia s. 19.6.1718 k. 17.8.1754 (RK 1751-1758, 33). 

Gustaf meni 2.5.1756 naimisiin porvari Anders Raumolinin ja  Maria Johansdotter Hagmanin tyttären Catharina Raumolinin (s. 30.7.1736) kanssa, joka ei häissään saanut pitää kruunua eikä muita koristuksia. Nimittäin parin esikoinen oli syntynyt jo 4.2.1756, jolloin Gustaf mainitaan merimieheksi. Poikaa Johan Gustaf ei kastettujen listassa kuitenkaan kutsuta aviottomaksi ja Catharina on kirjattu vaimoksi. Olisikohan raskaus huomattu vasta Gustafin lähdettyä merille ja merijäiden sulamista odottaessa armon annettu käydä oikeudesta?

Gustafin isoveli Gabriel Pauléen kuoli 29.10.1756 turkulaisena kauppapalvelijana, joka oli paluumatkalla Tukholmasta. (Granit-Ilmoniemi on onnistunut löytämään Gabriel Pavoleniuksen Porin rippikirjasta 1744-51 kauppiaana ja naimisissa äitinsä kanssa, mutta epäilen tätä virhetulkinnaksi.)

Myös koulua käynyt Carl-veli lähti Turkuun ja Dahlströmin korttien mukaan hän oli puotipalvelija 1758 kauppias Lundgrenin luona1765 kahvinkeittäjä luostarikorttelin tontilla 3231780 kauppias ja kahvinkeittäjä itäkorttelin tontilla 230 ja 1794 kahvinkeittäjä eteläkorttelin tontilla 154. Carl Paulin kuoli 62-vuotiaana kauppiaana Turussa 16.11.1805. 

Samaisissa korteissa eli tarkemmin sanottuna Turun raastuvanoikeudessa 10.2.1766 §6 esiintyy merimies Gustaf Pauléen poissaolevana. Kyseisen pöytäkirjan ja Porin kirkonkirjojen tiedoin toukokuussa 1756 solmitun avioliiton jälkeen oli tapahtunut seuraavaa.

Turun merimieshuoneen kirjanpidon mukaan Gustaf Pauléen lähti jungmannina vuonna 1758 kohti Espanjaa aluksessa Nylands vapen. Jos Gustaf Pauleén lähti Turkuun viime tingassa, hän on voinut tietää, että poikansa Johan Gustaf kuoli 6.8.1758 (RK 1751-1758, 121). Juutinrauman tileistä näkyy, että hän oli jättämässä Itämeren 14.9.1758. Sama kapteeni teki uudestaan lähtöä Turusta vuotta myöhemmin eli Turkuun oli ainakin merimieshuoneelle tullut tiedoksi, että Gustaf Pauléen oli karannut laivasta Lissabonissa.

Poriin jäänyt Catharina Raumolin synnytti 24.8.1761 pojan Johan Henrik, jonka isän sanottiin olevan Henrik Juhlberg. Lapsella oli täysi setti kummeja, joiden joukossa oli Simon Häggroth. Häntä puolestaan väitettiin Catharina Raumolinin 9.8.1765 synnyttämän Catharina-tyttären isäksi. Tätä avioliiton ulkopuolista suhdetta setvittiin Porin raastuvanoikeudessa 20.1.1766 ja lähetettiin tiedustelu Turkuun.

Turun raastuvanoikeuden istunnossa saatiin lisätieto, ettö Gustaf Pauléenin Lissabonista lähettämä kirje oli saapunut Carl-veljelleen Turkuun vuonna 1763.

Porin raastuvanoikeuden pöytäkirjasta 20.5.1766 käy ilmi, että käsittely oli edennyt hovioikeuteen, jossa 16.2.1766 tuomittiin Catharina Raumolin kolmatta kertaa "huoruudesta" 42 hopeataalarin sakkoon. Summa oli niin suuri, että maksaminen oli mahdottomuus. Sakko muunnettiin kuukauden vesileipävankeudeksi, jonka suoritus oli myös vaikeasti järjestettävissä, sillä rahaa ei ollut lapsenhoitoonkaan. Catharina-tyttären hoidosta ei olisi kuitenkaan pitänyt olla kyse, sillä rippikirjan (1759-64, 259) mukaan pienokainen oli kuollut jo 17.8.1765.

Pöytäkirjassa mainitaan myös hovioikeuden aiempi tuomio toisesta kerrasta "huoruutta". Tuolloin määrättyjen 24 vesileipäpäivien suorituksen esti uusi raskaus. Sellainen oli oli käynnissä myös keväällä 1766, sillä Catharina Raumolin synnytti 19.9.1766 Carl-pojan, jonka isäksi ilmoitti jälleen Simon Häggrothin.

Joko ensimmäisen avioliiton purku poissaolevaan aviomieheen vedoten ei onnistunut tai Simon Häggrothin into naimisiin menoon hävisi, sillä häistä ei löydy tietoa. Catharina Raumolin synnytti 8.11.1768 Fredrik-pojan, jonka kastetta ei Porin kaupunkiseurakunnasta löydy. Rippikirjat tekevät selväksi, että hän oli syntynyt avioliiton ulkopuolella (RK 1759-1764, 259; 1766-1771, 229 ; 1772-1777, 190; 1777-1782, 221; 1783-1788, 243; 1795-1802, 301).

Catharina Raumolin kuoli Porissa 7.11.1799.

maanantai 8. huhtikuuta 2024

Museokäynti Helsingissä vuonna 1873

Kirjoitussarjassa Vähä muistelmia matkaltani (Tapio 17.5.1873) eletään aikaa, jolloin Yliopiston museo oli Arppeanumissa, jonka reikäisiä rautaportaita itsekin pääsin muutamia kertoja kapuamaan.

Aivan lähellä tätä on myös uusi merkillinen rakennus, rahapaja, jota en saanut sisältä nähdä, kun ei sattunut soveliasta aikaa ja tokkopa tuonne kaikkia "vuskareita" laskettaneenkaan. Siis kävelin muita mokomia katselemassa ja tulin niin Yliopiston keittohuoneelle. Älä luule, lukiani, että tämä on tavallinen kota, jossa maitovelliä keitetään! Ei, vaan tavaton kaunis ja suuri rakennus; tässä tehdään tinasta hopeata ja tulikiven hapatuksella vaatteet poltetaan y. m. Rakennukselleen on kartano ehkä kaikista kauniin Helsingissä ja korkia kooltaan, vaan niin kainossa kohdassa, ettei äkkiä älyäkään. Kun sen kerran älyää, niin eipä tähtämättä malta eteenpäin kulkea. Tekeepä mieli näkemään, mimmoinen tuo sisältä lienee. 

Valtaovella tapasin talonpoikaisen miehen, joka kartanon vartiaksi sanoi itseänsä kutsuttavan ja nöyrästi lupasi lähteä minulle "liehtariksi". Raput, jotka vievät kolmanteen kertaan, näkyvät monimutkaisena alhaalta ylös asti ja kuuluvat tuhansia maksavan, vaan kyllä ovatkin koko sätökset, hienot ja sivakat että arveluttaa niitä noustessa, vielä enemmin alaspäin astuessa. Ehk'en ole aivan suuren suuri enkä pahasti lihava, niin huiput tuntuivat hentoavan jalkani alla. Kun perille pääsee ja muutama ovi avataan, niin kylläpä täällä alkaa silmät päässä pyöriä. 

No, mitäs kummaa nyt näkee? Velikulta, ei kummaa vaan kummituksia. Kun keittämistä ei joka huoneesen ylety, niin on tämän kartanon kolmanteen kertaan koottu kaikenlaisia muinaiskapineita, kirkoista, haudoilta ja maan sisästä löydetyitä. Näitä on monessa huoneessa monenlaatuisia, kummallisia, vanhoja, vielä kovia ja niin lahoja, että tuskin silmäillä kestää. Varustusliput ovatkin pistetyt joka erilaatuisten kapineitten päälle ja kuuluvat näin: "Ei saa kajota." Näitten sanain alla seisoo: "Får icke vidröras.“ Jos kapineet kummastutti, niin nuo liputkin ajatuksiani seisottelivat. Sana "kajota" ei Savon miehestä ollenkaan sovi tällä kohdalla, koska sillä on monta merkitystä, sekin ettei saa päin katsoa, ei hämmästyä y. m. Panisinpa minä: "älä koske," joka on navakka lause. Se myös minua arvelutti kun suomalainen kirjoitus oli ruotsalaisen päällä. Lieneekö sattumus niin saavuttanut, vain ennustaneeko tuo sitä, että suomen kieli vihdoin voiton saapi! Kumma kun H. D. ei ole tuota keksinyt ja tuosta torunut!

Oppaani koki "venskaksi" selittää minkä ennätti, mistä miki kapine oli löydetty; jopa kiireessä venska viskattiin muinaiskapineitten joukkoon ja aivan sujuvalla suomella kilpaa kotvan aikaa puheltiin oman maan ja muitten muinais-kapineista. Poislähteissä tästä näyttelöstä poikkesimme sivu huoneisiin ja täälläkin oli katseltavaa, päättömiä, jalattomia ja käsittömiä savijumaloita ja sankareita; oli aivan ehyviäkin. Kaikki katseltua, pistin puolen sataa penniä oppaani kouraan ja väistyn varovasti komiasti valetuita rappuja myöten alas ja niin olin taas välkeällä. 

Kuva on Frans Liewendahlin Helsinki albumista vuodelta 1877. Leikkelin ne Museoviraston digitoinneista virtuaaliseksi albumiksi blogin FB-sivulle. 

sunnuntai 7. huhtikuuta 2024

Jonnin joutavia

 XVII. Hyvin lihava herra tuli aikoja sitten papinpukumessa kauppamiehen tykö Turussa kauppaa tekemään ja osti parin sadan ruplan edestä tavaroita, joita trenki oites korjasi rekeen ja vei tiehensä. Sitten sanoi hän tarpeellensa täytyvän mennä ja jätti kauppamiehelle taskunsa tallelle, joka oli todestakin painava ja vahva. Senjälkeen sitä miestä ei näkynyt, jonka tähden rupesivat häntä hakemaankin ja löysivät salaisesta huoneesta papin-pukumen vaan, jonka sinne oli jättänyt, mutta piika oli nähnyt hoikan merimiehen pihan takapuolelta tulevan ja menevän veräjästä ulos. Taskuakin avatessa ei parempaa valistusta miehestä eikä maksoa tavaroista saatu, sillä tasku oli täynnä harmaata paperia, mutta rahan-äyriä ei siellä ollut.

XVIII. Venäläinen kauppasi muutamalle herralle Turussa kauniin sudennahka-turkin hyvällä hinnalla, jonka tähden herra sen ostikin pojallensa silti kuin hänellä itsellä oli samankaltainen entiseltä. Koska poika tuli kotio lahjoitti isä turkin sille ja jutteli kuinka hän hyvällä kaupalla oli sen venäläiseltä ostanut. Poika katselee ja koettelee turkkia, sanoo lopuksi: "tämä on isän oma turkki!" "Ei suinkaan", vastasi isä, "äsköin minä sen venäläiseltä ostin". "Mutta sillä on samanlainen kauluskin", lisäsi poika, "ja nappi kauluksella, kyllä tämä on isän oma, taidatte leikkiä tehdä minun kanssani." Tästä isä vähä närkästyikin, lähti turkkiansa hakemaan, näyttääksensä sitä pojallensa, mutta ei löytänytkään sitä mistään. Nyt vasta hän havaitsi petoksen ja sadatti sitä roistoa, joka rahaa häneltä oli viekkaudella vienyt. (Sanomia Turusta 24.5.1861)

XIX. Äveriäs talonpoika meni kauppamiehen tykö ja pyysi ostaa "parasta laija hattua". Kauppamies näytti hatun, jonka hinnaksi määräsi viisi ruplaa. "Eikö parempaa löydy", sanoi toinen, vaikka hattu jo oli kyllä hyvä. Tästä kauppamies yskän ymmärsi, miehen tyhmyyttä arvasi, näytti toisen ulkomaalaisen hatun ja sanoi sen kymmenen ruplaa maksavan. "Se nyt joltain kuuluu", sanoi talonpoika ja rupesi jo kauppaa tekemään, kun kauppamies äkisti pisteli: "mitäs hatulla teet, eipä sull' oo päät' eikä pontaa?" Tästä mies tukkaansa tarttui ja vastasi: "oil mull' päät' kotoa lähteis', ei hän tok' sinne jäänyt."

XX. Muutama akka kävi tohtorin puheella lapsensa kivun tähden. Tohtori määräsi lapsen lämpösessä vesi-korveessa haudottavaksi. Tästä akka kyselemään: "panenko minä jotakin hauteeseen?" "Lapsen kuitenkin kaiketikkin", vastasi tohtori naurahtain.

XXI. Korkia herra Helsingissä tuli kotio pihallensa ja kohtasi porraspäässä sotamiehen, joka muutamia kupari-astioita kantoi seljässänsä. Herralle, joka kyseli, mihinkä hän niitä vei, vastasi sotamies että hän niitä rouvalta oli saanut minattavaksi. "Sopiko se sun kanssa hinnasta?” kyseli herra vilkkaasti: ”Lupasin minä niitä ruplalla minata", vastasi sotamies. Eikös puoli piisaisi?" sanoi siihen herra. "Jos sen oites saan käteeni", vastasi sotamies; sai rahan, vei astiat, meni matkaansa eikä niitä senjälkeen siinä huonekunnassa ole näkynyt.

XXII. Torpanmies kuljetti kaupan heinä-häkkiä, jota hän kehui mitä parahimmaksi, heinien hyvyyden ja häkin suuruuden puolesta. Hän vaati sentähden myös siitä korkeinta hintaa. Eipä kauvan viipynytkään ennenkun taitava silmä tarkasteli häkkiä, koetteli käsin sen tiveyttä, nyrkki meni helposti sisälle, jos mistäkin paikasta, jopa puoli ruplaa hinnasta oites putosi. Mutta tutkia oli tottunut vielä sieramillakin haistella heinien tekoa, "tunkaantuneeltapa ne haisee", "ne ovat sateen alla olleet", jo nyt toinenkin kolikon puoliska hinnasta polkeuntui. Mies myi lopuksi heinä-häkkinsä "keli-hinnalla" ja siihen se pöyhkiminen lopetti.

XXIII. Entinen emäntä puhui alinomaa tyttärensä ahkeruudesta nuorelle miehelle, joka heillä kävi aviokauppaa hieromassa. Tästä ylkämies päätti koetella, jos puheella oli perää, otti oven avaimen, kätki sen salaa kenenkään näkemättä torttiin, joka paraikaa oli kääritty morsiamelle kehrättäväksi. Avainta jo jostakin paikasta haettiin, kysyttiinpä vielä kylällisiltäkin, olivatko he sitä havainneet. Mutta yksikään ei ymmärtänyt sitä tortista hakea, eikä ylkämieskään ollut tietävänänsä koska hän talossa kävi ja kuuli sitä kaivattavan. Vasta parin kuukauden päästä sulhaisen siellä ollessa putosi avain tortista. "Kas' tuoss' on avain jota ammon aikaa on haettu", huusi morsian älyämättä mitä todistusta hänen laiskuuteen senkautta ilmaantui.

XXIV. Kolme pappia oli vaalissa muutamaan seurakuntaan, joka ei yhdestäkään niistä olisi huolinut. Tämän tiesi ensimäisen vaalipapin ystävä, mutta lupasi kuitenki hänelle tilan toimittaa. Meni varahin aamulla vaalipäivänä mainitun seurakunnan kirkon-mäelle, puhutteli siellä ukoja ja sanoi hyvin tietävänsä heidän olevan vastahakoiset yhtäkään vaalipapeista ottamaan, "mutta jos nyt toisia parempia tahdotte vaaliin, niin valitkaat ensimäistä, sillä se kuoli myöhän eilen, ja sitten tila taas avoimeksi julistetaan, kun sen kuolema tulee tetyksi." Suusta suuhun lensi tämä sanoma ja levisi kirkossakin, joten seurakunnan miehet huusi yksimielisesti ensimäistä vaalipappia; mutta kuolleeksi sanottu virkosi luultusta kuolemastansa ja tuli omistamaan uutta virkaansa seurakunnan suureksi harmiksi. (21.6.1861)

lauantai 6. huhtikuuta 2024

Ilmestynyt: kirjan Töölön Taipaleesta promootiota

Eilen ilmestyi kaksi tekstimainosta kirjalleni Töölön Taipaleesta.

Ensinnäkin paikallisessa ilmaisjakelulehdessä oli sivun juttu: katso kuva. 

Toiseksi Helsingin yliopiston Historia-blogissa ilmestyi tekstini 
Käytännön esimerkki digitaalisten lähteiden mahdollisuuksista Helsingin paikallishistorian kirjoittamisessa


perjantai 5. huhtikuuta 2024

Huutopojan matka Ouluun

"Siellä Korkeakankaan talon maalla, Kiuruveden luoteiskulmassa, asui mökissään torppari Henrik Mankulanaho puolisonsa Maria Koivikon kanssa, ilonaan ja huolemaan kaksi pientä lasta." Perheen kolmanneksi syntyi 3.6.1856 Matti, joka myöhemmän uskonnollisen herätyksensä vuoksi sai Väinö Malmivaaran kirjoittaman elämäkerran Korven vaeltaja. Heränneen kansanmiehen elämänkerta (1952). 

Siinä "Matin ensimmäiset vuodet kuluivat niinkuin Nälännön muidenkin nälkäisten lasten. Kun itku nousi kurkkuun, silitti äiti päätä ja haki käpyjä lehmiksi ja lampaiksi. Mutta kuudes kevät oli kova, sillä silloin äiti kuoli pistokseen ja isän oli lastensa kanssa lähdettävä loiseksi muualle." Piippolasta aikanaan Kiuruvedelle tullut isä kuoli nälkävuosien seurauksiin 1.3.1868.

Huutopoikana Matti teki ensimmäisen pitkän matkansa. Kiuruvedeltä oli eräs vieraspaikkainen ostellut karjaa Ouluun ja sai houkutelluksi Matin mukaansa sitä kuljettamaan. Kun sitten saavuttiin perille, eksytti mies Matin kaupungille ja jätti sinne eväättömänä oman onnensa nojaan. Hädissään Matti koetti pyydellä apua oudoilta ihmisiltä, mutta ei saanut. Joku neuvoi häntä silloin menemään maaherran puheille. Hän totteli, meni ylhäisen herran luo ja sai sieltä nopeat lähtöpassit. Mitenkä se lie silloin juolahtanutkaan mieleen, mutta hän pysähtyi kuitenkin etuhuoneeseen ja veisasi kauniilla pojanäänellään: "Vaikk' valtans' ompi lavea ja korkea istuimens', niin katsoo armiaast' aivan sen köyhän puolehen..."

Veisattuaan näin Matista tuntui niin turvalliselta kuin ennen oman äidin hyväillessä, ja hän oli jo lähtemäisillään kadulle ja sieltä maantielle muistamatta nälkää ja parinkymmenen peninkulman taivalta. Mutta samassa aukenikin kaksi ovea. Toisesta tuli itse maaherra, toisesta maaherratar, ja molempien silmissä välkkyivät kyyneleet. Maaherratar otti Matin melkein syliinsä ja antoi hänelle kaksi suurta leipää sekä voita, ja maaherra pisti käteen rahaa 15 markkaa. Voi, sitä ihmettä! Se Mattia itketti pitkin viikkoa hänen tallustellessaan Näläntöä kohti, ja vielä paljon myöhemminkin, ja toisinaan se pani oikein hyppimään pitkin askelin. 

torstai 4. huhtikuuta 2024

Turun linnan vankeja 1753

Vuoden 1753 (*) alkaessa Turun linnan tutkintavankina oli kaksi armeijasta karannutta miestä, yksi passitta tavattu mies, varkaudesta tuomittu turkulainen kauppias ja lapsenmurhasta tuomittu lapualainen nainen, joka siirrettiin 24.1.1753 pakkotyöhön. Sekä Pöytyän Kaulansuun kylän talollinen Johan Simonsson, joka esivaltaa loukanneiden sanojensa takia sai helmikuussa raipparangaistuksen ennen vapauteen pääsyä. Ei mennyt montaa päivää, kun Ikaalisista tuli samasta syystä renki Michael Mattsson.

Isäpuoltaan tai appeaan pahoinpidellyt rusthollari Petter Melich Kemiön Skarpbölestä suoritti tammikuussa Turun linnassa vesi- ja leipä -rangaistuksensa. Maaliskuussa puolestaan Kokemäen Pirilän talollinen Matts Mattsson aloitti hovioikeuden päätöksen odotuksen koskien isänsä pahoinpitelyä. Asia oli selvinnyt ennen heinäkuuta ja väliin jäävät vankilistat puuttuvat.

Maaliskuussa saapuivat linnaan myös Houtskarin Mossalasta talollinen Anders Jöransson ja vaimo Anna Mattsdotter epäiltynä kaksinkertaisesta huoruudesta eli molemmat olivat tahollaan naimisissa. Heidät vapautettiin jo viikon kuluttua.

Heinäkuussa alussa vangiksi tuli Huittisten Korkiakoskelta sotilas Erik Koskia, jota syytettiin oman sylilapsensa tappamisesta iskulla. Hänet oli tuotu Turkuun, vaikka käsittely kihlakunnanoikeudessa oli kesken. Elokuussa hän odotti jo hovioikeuden tuomiota. Valitettavasti loppuvuoden vankilistat eivät ole säilyneet, joten kohtalonsa jää epäselväksi.

(*)

Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:9 (1753) Bild 1420 (AID: v567609.b1420, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:9 (1753) Bild 1440 (AID: v567609.b1440, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:9 (1753) Bild 1480 (AID: v567609.b1480, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:9 (1753) Bild 1530 (AID: v567609.b1530, NAD: SE/RA/1340101)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:9 (1753) Bild 1590 (AID: v567609.b1590, NAD: SE/RA/1340101)

keskiviikko 3. huhtikuuta 2024

Ruutimakasinin räjähdys Helsingissä 17.12.1866

Tätä kirjoittaessani Wikipedian sivujen luokkaan Räjähdysonnettomuudet Suomessa ei kuulu sivua onnettomuudesta Helsingissä joulukuussa 1866. Mainintoihin siitä olen toisinaan törmännyt, joten kootaan perusasiat kertaalleen.

Suomalainen Wirallinen Lehti kertoi 19.12.1866:

Yöllä maanantaita vastaan kello 2 herätti hirmuinen pamaus kaupungin asukkaat heidän unestansa, ikkunat lyötiin useammassa talossa rikki ja ihmiset saivat kiireissänsä panna vaatteet yllensä ja etsiä jotakin suojaa talven kylmää tuulta vastaan.

Kyseinen "vähempi puinen ruutimakasiini" oli "rakennettu Punavuorille lähelle Henkivartian Suomen tarkk'ampujanpataljoonan maaliin ammuntakenttää, jo siihen aikaan, kuin kaupungin rakennettu osa ei ulottunut edemmäksi köysitehdas-rataa ja vanhan kylpuhuoneen tietä". "Pamauksen tapahtuessa tuuli hyvin kova länsi-eteläinen tuuli ja johdatti pamauksen vaikutukset pääasiallisesti pohjaan ja itäpohjaan päin, s. t. s. esinnä Punavuoren uudisrakennuksiin ja sen perästä Robertin, Uusmaan ja Bulevardin katuihin päin, Erittäjän, Kasarmitorin, Kauppatorin ja Kruunuha'an seutuihin, jota vastoin Kampin ja Luuvin tienoot kärsivät verrattavasti vähän tästä räjähdyksestä". Olisikohan selityksenä kuitenkin tuulen sijaan räjähdyksen suunta?

Jo ensimmäisessä uutisessa tiedettiin, että räjähdyksessä oli kuollut sotamiehiä. Heidät voitiin tunnistaa kaartin pataljoonan kolmannen komppanian sotamiehiksi Hagel ja Adolfsson, sillä

molemmat nämä sotamiehet edellisenä iltana yhdessä olivat käyneet, Adolfsson äitinsä suutarinleski Johanna Gustava Helander'in ja Hagel morsiamensa, palveluksetta olevan pii'an, Hilda Lovisa Antintyttären tykönä, talossa n:o 18 Merimiehen kadun varrella, jossa nämä molemmat naiset asuvat yhdessä kammarissa;

että Hagel, joka Adolfssonin kanssa, naisten sanojen mukaan, oltuansa ilta-"huudossa" ("korum") kasarmissa, tuli heille ja kello vähän jälestä kymmenen iltasilla, nytkin toisen kanssa yhdessä läksi pois, kuitenkin sanomatta mihin he aikoivat, oli Antintyttäreltä lainannut villaiset sormikkaat, ja ottanut ne päällensä;

että toinen näistä sormikkaista seuraavana aamuna muiden jäänösten kanssa löydettiin ruutimakasiinin lähestöltä ja Antintyttäreltä varmasti tunnettiin toiseksi niistä mitkä Hagel oli häneltä saanut lainaksi; sekä

että Hagel ja Adolfsson, esiin huudossa kasarmissa seuraavana aamuna kaivattiin eivätkä vieläkään ole kasarmiin palanneet, niinkuin heistä ei ole tähän asti myös voitu mitään tietoa saada. (SWL 2.1.1867)

Kenraalikuvernööri ryhtyi (sanomalehtien mukaan) hyvin nopeasti kerämään apua materiaalista vahinkoa kärsineille helsinkiläisille. Suomalaisen Wirallisen lehden lisälehdessä 1.3.1867 luetellaan kolme sarakkeellista korvausta saaneita katu ja tontti kerrallaan. Olisikohan näiden anomuksia vahinkoselvityksineen vielä jossain arkistossa? 

tiistai 2. huhtikuuta 2024

Köyhän ja rikkaan hautaansiunauksen ero

Nimimerkki K. W. W-n:n jatkokertomuksesta Tykö Tomminpojan elämä ja onnen-vaiheet (*):

Tykö jäi siis ja lukkari läksi koto-seutuihinsa perimään. Jo seuraavana päivänä täytyi Tykön mennä hautausmaalle laulamaan, sillä talonpoikaa haudaitiin. 

Tykö avasi kirjansa, pani myssynsä taskuun ja oli laulamaan rupeamassa, kun pappi kuiskahutti hänelle: 

— Laula vaan yksi värssy. Minulla on kiire, täytyy mennä nimipäiville. 

Tykö katseli hetken kummastuneena pappia, mutta alkoi sitte laulaa ja lauloi vaan yhden värssyn. 

Nyt otti pappi kirjansa, luki kiireesti mitä käsikirjassa seisoi, vaan ei pitänyt mitään ruumissaarnaa. Sitte löi hän kiini kirjansa ja käski Tykön taas laulamaan yhden värssyn. Tämä kummastutti Tyköä. 

Tultuaan lukkarin taloon, jossa hän asui, kysyi Tykö lukkarin-vaimolta, jos talonpoikia aina niin yks'kaks maahan pannaan ilman ruumissaarnaa. Lukkarin vaimo nauroi ja selitti, että maahan-paniaisilla on myös, niinkuin elämässä, eroitus ihmisten välillä. Rikkaat saavat kauniin ruumissaarnan, olkoon se sitte talonpoika vai herra, mutta köyhät saavat tyytyä tavalliseen lukemiseen ja siunaukseen. Siitä huomasi Tykö eroituksia vielä olevan kuolleitten välillä, miten sitte elävien välillä. 

Jonkun ajan perästä oli taas maahan-paniaiset ja nyt täytyi Tykön laulaa kauniimman ja pisimmän virren ja hänen kanssa lauloi kymnasiolaisia ja piispa itse piti kauniin ruumissaarnan kirkossa ja sitte toisen vielä hautaus-maalla, sillä nyt se oli korkea-sukuisen ja rikkaan ruumis, joka maan poveen laskettiin. Tykö oli oikein väsyksissä, kuin kotiin pääsi. 

(*) I. Mitä Toimelan akat sanoivat kun Tykö syntyi OTAWA 07.11.1862 NO 44 

II. Kuinka Tykö kasvaa, opetetaan lukkariksi ja mitä hän vielä saa oppia ja tietää. OTAWA 14.11.1862 NO 45 

III. Tykö tulee Porvoosen ja mitä hän siellä näki ja huomasi OTAWA 14.11.1862 NO 45 

IV. Tykö Puhtalassa ja kuinka siellä kävi OTAWA 12.12.1862 NO 49 

V. Mikä Tykölle tiellä tapahtui ja kuinka hän pääsi Helsinkiin OTAWA 28.11.1862 NO 47 

VI. Mitä Kapteini Tyköstä sanoi, mikä hänelle Esplanatissa tapahtui ja kuinka hän nai OTAWA 12.12.1862 NO 49 

VII. Tykö tulee pataljuonan lukkariksi, kuinka muutoksia tapahtuu ja mintähden Tykö ottaa eron & VIII. Kuinka Tykö pääsee koulumestariksi Vaahtijärvelle ja mitä akat hänestä sanovat OTAWA 19.12.1862 NO 50 

IX. Kuinka uusi kirkkoherra Tyköön vihastui, antaa Tykölle korva-puustin ja miten sitte kulussa kävi & X. Tykö Toimelassa ja kuinka siellä kävi OTAWA 30.12.1862 NO 51 

maanantai 1. huhtikuuta 2024

Sibeliuksen aprillipila vuonna 1911

Hbl 7.4.1911
Viime vuonna julkaisin Uusitun aprillipäivän pohjoisen historian ja alkuvuodesta julkaistiin artikkelini Sanomalehtiemme varhaisia aprillipiloja. Ja tänä aamuna huomasin, että Satu Sorvali oli tehnyt vastaavan katsauksen Saisiko olla päivälliseksi aprilliankkaa? Suomalaislehdistön aprillipiloja 1890-luvulta 1910-luvulle. Mutta vielä riittää menneisyydestä (lue: digitoiduista sanomalehdistä) tietoa jaettavaksi. 

Jean Sibeliuksen 4. sinfonian ensiesitys oli Helsingissä 3.4.1911. Neljä päivää myöhemmin Hufvudstadsbladetissa ilmestyi teoksen esittely, jossa annettuja merkityksiä ei googlaten löydy ja hyvästä syystä. 

Uusi Suometar 11.4.1911:

Eräs musiikki-arvostelija oli tuttaviensa välityksellä saanut tietää Sibeliuksen kertoneen, että hän on sinfoniassaan kuvannut matkaansa Kolin vaaroille Pielisjärvellä. Avain oli löydetty ja arvostelija laati loistavan luonnonkuvauksen Karjalan kuuluisasta nähtävyydestä, sovittaen sen sinfonian eri osiin. Niinpä ensimäinen osa kuvailee Kolin vuorta ja sen vaikutusta. Toisessa osassa, Vivace assai, on säveltäjä vuoren huipulla (!). Kolmas osa esittää samaa laajaa näköalaa kuutamossa ja loppuosa säveltäjän paluumatkaa vuorelta. Vieläpä arvostelija tältä pohjalta rupesi arvioimaan teoksen taiteellista painoisuuttakin, tullen siihen tulokseen, että siinä oli havaittavissa jonkinlainen "turistimainen sivuvivahdus".

Näin hän. Mutta saman lehden seuraavan päivän numerossa esiintyykin säveltäjä itse ja antaa tietää, että tuo juttu Kolista ja hänen sinfoniastaan olikin perätön. Hän oli hyville ystävillensä pitänyt "topografisen" esitelmän huhtikuun 1 päivänä ja koko tuo suurenmoinen selitys sinfonian sisällöstä oli — aprillipila! Jokainen joka tuntee Sibeliuksen, tietää, että on turha vaiva häneltä udella selityksiä hänen teoksiinsa, sillä hän ei niistä koskaan siinä mielessä puhu — tosissaan.

sunnuntai 31. maaliskuuta 2024

Kaupunkien rummunlyöjät

Aamulehti 1.10.1929
Jumalanpalveluksissa luetut kuulutukset eivät pääse unohtumaan ja tutkimustakin niistä on tehty. Omasta päästäni kuitenkin tipahtaa jatkuvasti kaupunkien tiedotustapa, jossa kiljutaan kadunkulmissa rummutuksen jälkeen. Osaksi siksi, että tiedän siitä hyvin vähän. Wikipedia-sivu kutsuu tiedotustapaa trumputukseksi, mutta on varsin Naantali-keskeinen. Joten turvauduin jälleen kerran Kansalliskirjaston digitointeihin, painottuen suomenkieliseen lehdistöön.

[1795] Åbo Tidningar 30.11.1795

... Magistraten jemwäl genom trumslag låtit erinra wederbörande om denna skyldighet ... i synnerhet då de genom trumslag dårom blifwa tillsagde

[1801] E. H. Helsinki Ruotsinvallan viime aikoina. Uusi Suometar 27.1.1915

Muunkinlaisia määräyksiä antoi kaupungin pormestari ja raati hyvinkin tiheään kaupungin asukasten noudatettaviksi. Niinpä v. 1801 julisti kaupungin rumpali seuraavan kuulutuksen: »Maistraatin tänään tekemän päätöksen johdosta annetaan tiedoksi kaupungin suojelusväelle, niinkuin kirvesmiehille, kalastajille, mittaajille, maa- ja meriajureille, että heidän on 10 riikin taalerin sakon uhalla ensi perjantaina kello 8 aamulla kokoonnuttava kaupungin torille, josta heidän on lähdettävä mestauspaikalle ja muodostettava vartiosto, kun murhamies Adler telotetaan.» 

[1804] Åbo Tidning 1.12.1804

... Mantalskrifning... i den ordning genom trumslag tillkännagifwit warder, wederbörande Herrskaper, Stånds Personer, Borgare, Handtwärkare och all öfrige Stadens innewånare...

[1869] Palanen kirjapaino- ja sanomalehtioloista Kuopiossa noin 50 vuotta sitten. Savo 4.1.1919

Kaupungin viranomaisten ilmoituksiakaan ei näkynyt "Tapion" palstoilla. Jos jolloinkin oli huutokauppa eli jokin muu ilmoitettavaa, sen toimitti rumpali katujen kulmissa. 

[1870-luku?] Oulun horisontista. Helsingin Sanomat 21.1.1933

... Uutinen herättää uinuvia lapsuudenmuistoja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin Pohjolan pääkaupungissa huutokaupat ilmoitettiin isoa aisakelloa kalisuttamalla ja julkiset kuulutukset rummutettiin kadunkulmista asujainten tietoon.

Kun vesi nousi, pieksi rumpali palikoillaan pingoitettua nahkaa kuin vimmattu, ja lakooninen tiedonanto kajahti suorana huutona ilmoille: Rummuutus, kuuluutus: Vesi nousee. Maistraatti.

Siitä tiesivät ihmiset, että koski oli ruvennut konstailemaan. Ja rannalla asujat ryhtyivät varokeinoihin kellareissaan.

Mutta rummutettiin vanhassa Oulussa muutakin. Kun sattui suurempi tulipalo, eikä palovahti Helperin tavallinen "tuutaaminen" kirkontornista saanut tarpeeksi sammutusväkeä ja vedenvetäjiä liikkeelle, haettiin rumpu And. Holmin värjäämön vintiltä ja pantiin rummunlyöjä issikalla kiertämään kaupungin katuja. Kun kumea päryytys paukkui yön hiljaisudessa, tiedettiin, että nyt oli hätä, ja uneliaimmatkin saivat jalat alleen. 

[1880-luku?] Uudenkirkon kaskuja, sananlaskuja. Uudenkaupungin sanomat 9.5.1916



[1883, Kuopio] Nöyrä kysymys. Savo 27.6.1883 

Lieneekö pohjatuulet vai pöly vaikuttaneet, ett'ei nykyinen kaupungin rumpali enää jaksa heiluttaa palikoitaan ja julistaa ilmoituksia suurimpien katujen esim. Pohjoisvuori-, Ranta- ja Kaivokatujen risteyksissä. Vai onko tullut asianomaisilta kielto, ett'ei sen puoleisten asukkaiden tarvitse saada tietoa huutokaupoista y. m., kysyy Kaupunkilainen.

[1885] Kirje Kuopiosta. Savo 18.5.1885

... Mutta, kuten jo mainitsin, ei sittekään näy ihmisiltä toiveet loppuvan. Nyt näyttää kaupungissamme olevan muuttamia jotka hartaasti toivovat että tänne hankittaisiin ruotsinkieltä taitava rumpali kaupungin yleisiä asioita kuuluttamaan; tuota rumpali-ikäväänsä ovat jo parikin kertaa valittaneet "Nya Pressen'issä". On tietysti kauhea vääryys yhtä osaa kaupunkimme asukkaita vastaan, ettei heidän anneta kuulla ruotsalaista rummun pärinää. 

[~1889] Eräs palohälyytys n. 40 vuotta sitten Raumalla. Rauman lehti 17.8.1929

Kaupungin rumpali Sjöberg ilmestyi rumpuineen torin kulmaan ja rummutti : Trumputa rumputa rum pum pum. Tämän jälkeen huusi hän kaikuvalla äänellä; "koska Monnas o valkkia vaara ja uhkaapi kaupungi ajaa, nii mies ja lappi joka talost, pello ja aida palava pormestrin käskyst”. Sitten alkoi taas rummutus. Kylläpä oli pormestarilla valtaa siihen aikaan!

[1893] Kaupunki (Jyväskylä) lukkoon. Keski-Suomi 21.1.1893

Myöhään illalla viime markkinoiden aikaan tuli kaupunkimme vankihuoneelle eräs mies, joka sanoi että hänen hevosensa on varastettu ja tahtoi, että paikalla lähetettäisiin rumpali rummuttamaan. Kun hänelle selitettiin, ettei näin myöhäseen enää voi rummuttaa, sanoi hän hyvin päättäväisenä: sitten tahdon minä, että kaupunki pannaan lukkoon.

[1890-luku?] Älähdyksiä. Rannikkoseudun kunnallislehti 18.1.1939

Paremmin olivat kaupungin mainosasiat järjestetty muutama vuosikymmen sitten. Silloin näet harrastettiin Naantalissa asioiden "rummuttamista". Rumpali, valtavaääninen mies, suoritti nimittäin silloin nykyisen sanomalehden tehtäviä. Kun hän rumpuaan päristellen kulki pitkin kaupunkimme katuja, mahtoi se olla vaikuttavan impponeeraavaa näky. Rumpalia seurasivat tavallisesti kaikki kaupungin koirat säestäen ulvonnallaan rummutusta, joka tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaan tam ta—ta—ta—ta raaa. tam ta—ta—ta—ta raaa—a jne. Joukon jatkona kulkivat vielä lapset ja uteliaat, joista varsinkin naiset olivat runsaasti edustettuina. Kun rumpali sitten saapui sopivaan kadun kulmaukseen, otti hän laukustaan esille asiakirjan, krahmasi vartaloaan ja ryhtyi mahtipontisen näköisenä, jykevällä äänellä lukemaan kuulutuksen sisältöä, mitä asia kulloinkin koski. Sama toimitus uusiintui sitten seuraavassa kadun kulmauksessa jne. kunnes koko kaupunki oli asiasta tietoinen. Kaupungin silloiset mahtajat näkyvät ymmärtäneen mainosasioitakin. 

[1890-luku?] Vanahoista Oulun olloista ja tavvoista. Kaiku 26.8.1934

... Polliiseja oli O:sa ennen vanahaa vain kymmenkunta ja niistä oli tärkein "Lustin ukko”, pieni mutta sapekas ja laahasi se poika "korttikaariin” isonki hanpuusin. Se se aina katujen nurkisa luki tärkeitä "kuulutuksia ja rumputuksia”. Kun rumpalipoika oli ensin aikasa pärryyttäny alako kuulutuksen lukeminen hyvin juhulallisella äänellä ja viimene sana "maistraatti” pommautettiin vielä mahtavammin. Sitte lyhy pärryytys ja taas siirryttiin iso kakaralauma kintereillä toiseen nurkkaan, jossa uuvistu sama seremoniia. Kun sitte "Laukan pappa” ilimesty marssimaan pitkin pääkatuja ja marssin tahisa kelisytti isua aisakellua, niin tiäsivät kaapunkilaiset, että ny on auksuunikamarisa iso auksuuni. 

[1890-luku?] Tornion vanhin asukas (Erkki Johansson s. ~1846) kertoo. Seura 13/1937
Perä-Pohjan hyvin järjestetyssä kotiseutumuseossa, Torniossa, ovat nähtävinä vanhat, vielä viime vuosisadan puolivälissä käytännössä olleet kuulutusrummut ja upea, pormestarin hopeanuppinen virkasauva. Utelemme vaarilta, muistaako hän vielä niitä menneitä aikoja, jolloin kaupungin kaduilla kuulutusrummut pärisivät.

— Muistanhan toki, — vastaa haastateltavamme. Joka ilta rummutettiin kello 9 kaupunkilaiset vuoteisiin ja aamulla taas kello 5:n aikaan piti ryhtyä päivän touhuihin. Viimeinen Tornion rumpali oli Allu Silven. — Myöskin kuulutettiin noiden vanhojen, jo Kustaa Aadolfin aikaisten rumpujen välityksellä kaikki tärkeät asiat katujen kulmissa. »Avisuunit», kokoukset, markkinain alkaminen ja lopettaminen rummutettiin julki. Silvenin Allun mukana kulki joku kaupungin viranomainen, joka luki kuulutuksen rummunpärinän jälkeen. Kun rumpali ilmestyi kadun kulmaan, piirittivät hänet ensiksi tietysti pikkupojat. Sitten riensi paikalle vanha väki kuuntelemaan, mitä viranomaisilla oli sanomista. Ja niin jatkui kuuluttajan ja Silvenin Allun matka ympäri kaupungin — poikaparvi vain hännän huippuna kasvoi kasvamistaan, kunnes kaikki kaupungin pojanviikarit olivat tätä tärkeätä toimitusta valvomassa. 

[1903-04] Kun pimeydessä vaellettiin. "Savon Työmiehen" syntymäajoilta. Sanantuoja 1.7.1916

V. 1903-4 vaiheessa vallitsi Kuopiossa sanomalehtiin täydellinen pimeys, sillä ainoatakaan sanomalehteä ei silloin ilmestynyt. Kaupungin välttämättömimmät asiat julaistiin keskiaikaiseen tapaan — rumpalin avulla. Tämä, yhtäkkiä niin tarpeelliseksi käynyt "sanantuoja" kuleksi pitkin katuja, seisahtuen kadun risteyksiin. Kun rummun pärryytys oli saanut jonkun uteliaan seisahtumaan, alkoi rumpali yksitoikkoisella äänellä lukemaan maistraatin kuulutuksia kaupunkilaisille. Muita tietoja ei tämä Savon pääkaupunki kyennyt silloin enempi kaupunkilaisille kuin maalaisillekaan antamaan.

[1905] Katoova Kuopio. Otava 21.1.1905

Monikaan lukijoista tuskin on tullut kiinnittäneeksi huomiotaan siihen seikkaan, että vuoden vaihteessa kaupungimme on kadottanut virkamiehen ja viran, jotka ovat olleet melkein yhtä kauvan olemassa kuin raastuvanoikeus ja muut kaupungin tärkeimmät virastot. Tarkoitan rumpalia ja rumpalin virkaa! Kun minä viime vuoden loppupuolella joskus katselin rumpalia virkatoimissaan, niin usein tulin ajatelleksi, että jo olisi aika heittää koko virka muinaiskaluksi ja rumppu lahjoittaa kaupungin museoon muistuttamaan tuleville sukupolville entisajan ilmoittamistavasta. Suuri yleisö ei nimittäin enää kuunnellut rumpalin ilmoituksia, ja nykyajan lapsukaisetkin tuntuivat jo siksi "turmeltuneilta", että nekään eivät enää juosseet rumpalin jälessä, kuten minun nuorena ollessani muun "jalostuttavan huvin“ puutteessa tehtiin. Rahatoimikamari oli tosin vielä seurannut entisiä periaatteita ja kulunkiarvioehdotukseen asettanut myöskin rumpalin palkan, mutta kun kaupungin herrat valtuusmiehet tahtoivat menoja vähentää, lykkäsivät he yksinkertaisesti kulunkiarviosta pois rumpalin palkan, ja siten katosi se koko virkakin. Rummun ääni taukosi, ja rummun ja rumpalin kautta ilmoittaminen oli tullut vanhanaikaiseksi tavaksi - Kuopiossakin.

Kuinka kauvan rumpalin virka on Kuopiossa ollut olemassa, en nyt varmuudella voi sanoa, eikä aikani riitä tällä kertaa tähän ilmoittamistapaan kuuluvaan historialliseen tutkimukseenkaan. En kuitenkaan suuresti erehdy sanoessani viran perustetuksi v. 1827. Silloin määrättin myöskin tämän viran hoitajalle palkka ja oli se silloin 14 mkaa vuodelta. Mutta "elantokustannukset“ alkoivat kohota ja v. 1840 kohotettiin rumpalin palkka 29 mkaksi, seuraavana vuosikymmenenä 36 mkaksi ja taas parinkymmenen vuoden kuluttua 56 mkaksi. v. 1880 oli rumpalin palkka 100 mkaa ja ellei nyt virkaa olisi lopetettu, olisi se ensi vuonna — kulunkiarvioehdotuksen mukaan — ollut 300 markkaa. Mutta kuten sanottu, on rumpalin virka nyt lakkautettu, ja minä olen sen siis tahtonut merkitä kadonneen Kuopion muistoihin.

[1906] Rauman Lehti 25.9.1906

Viimeisen palveluksensa kaupungin viranomaisten puolesta tekivät armon vuonna 1906 syyskuun 22 päivänä kello 8 aamulla kaupungin vanha rumpu ja sen kunnianarvoisa rummunlyöjä vanhus A. Sjöberg joka mainittuna hetkenä toria ympärkäyden "rummutti" Rauman viimeiset markkinat alkaneiksi; kun sitten kaupungin viranomaisten puolesta oli markkinain avaamisjulistus "julkiluettu“ vanhan raatihuoneen yläkerran ikkunasto, löi ukko Sjöberg mainitun rakennuksen rappusilla viimeiset rummunlyöntinsä meille kaikille raumalaisille tunnetulla tavallaan, joskin hetken tärkeys taisi ukon jo värisevien käsien toimintaa ny vähäsen haitata. Kun tämä kaikki oli näin tapahtunut, vei kaupungimme viimeinen rumpali koneensa ja muut silhen kuuluvat apuneuvot vanhan raatihuoneen yläkerrassa olevaan museoon, siellä säilytettäväksi muistona niiltä ajoilta, jolloin Raumalla rummuttajan kautta niinhyvin viralliset kuin virattomatkin tärkeät asiat, kuten kaikki yleiset kuulutukset, veronkannot, kokoukset, juhlat ja rukouspäivät, huutokauppojen pidot, palotarkastukset ja tulipalot, kadonneet henkilöt, kaupunkilaisten maallisen omaisuuden katoaminen ja niin edespäin.

[1927] Huomioita ja huomautuksia. Kouvolan Sanomat 26.2.1927

Naantali, pienin kaupunkein seassa, alkaa "suurkaupunkilaistua". Ensimmäinen askel siihen suuntaan on kaupungin rumpalin viran lakkauttaminen, josta julkinen sana kertoo:

"Naantalin kaupunginvaltuuston kokouksessa tiistaina käsiteltiin m.m. kysymystä kuulutusten rummutamisesta. Tähän asti on Naantalin veronkantotilaisuudet, palotarkastukset, paloharjoitukset y.m. semmoiset kuulutettu rummuttamalla kaupunkilaisille. Nyt päätti valtuusto, että rummuttaminen lopetetaan ja säilytetään se vain joulurauhan julistamistilaisudessa." 

Vai niin Naantalissakin, vuosituhantisen tavan viimeisessä vaalijassa maassamme! Siinä on jotakin rauhallisen runollista ja porvarillisen kodikasta tuossa kuulutusten rummuttamisessa, mikä ennen oli yleisesti käytännössä muissakin pikkukaupungeissa. Naantalilaiset pukivat rummuttajansa tahdin sanoiksikin:

"Porvarit, porvarit;

kokkon, kokkon

tätä katu, tätä katu

tänn', tänn', tänn'!"

Eräissä kaupungeissa hälyytti kuuluttaja porvarit katujen kulmiin koolle soittamalla julman suurta aisakelloa. Niin teki ainakin Pekka Pietikäinen Mikkelissä, maistraatin vahtimestari ja kaupunginpalvelija siihen vanhaan kunnianarvoisaan malliin. Pietikäinen otti kuulutuksia lukiessaan niin juhlallisen muodon päällensä, että outo helposti saattoi luulla häntä maaherran tai ainakin pormestarin lähimmäksi mieheksi. "Maistraatin puolesta Kee Pee Alopajeus", paukautti Pietikäinen aina lopuksi esivallan kaikkein virallisimmalla äänellä, meni aisakelloineen toiseen kadunkulmaan ja uudisti saman toimituksen.