Kappalaisen tyttärten yritteliäisyys

Lapinlahden kappalaisen Samuel Kiljanderin (1802-1850) lesken arvovuodet päättyivät vuonna 1853. Vanhin poika Adolf Israel pärjäsi omillaan, joten Antoinette Margareta Calonius (s. 17.1.1805) otti lapsuusmaisemiinsa Kuopioon mukaansa vain nuorimmat lapset eli Edithin (s. 31.3.1842), Emilian (s. 7.9.1846) ja Georg Johanin (s. 24.8.1848). Samaan aikaan kaupunkiin muuttivat kaksi sisartaan Maalahdesta. (Kuopio muuttaneet 30.8.1853; RK 1848-58, 172, 45, 257; 1859-68, 246). 

Ennestään Kuopiossa asui Antoinetten isosisko Bona, joka on saanut Wikipedia-sivun. Kansallisbiografiaa mukaillen se kertoo, että "peri miehensä August Kellgrenin laivanvarustamon ja kauppahuoneen Kuopiossa vuonna 1850 ja kehitti sitä yhdeksi suurimmista suomalaisista yrityksistä".

Papin tyttärille oli siis tarjolla malli yritteliäisyydestä. Koulutuksen saaminen oli hankalampaa. Vasta 1850-luvun lopussa Kuopiossa oli tyttökouluja, joten ainakin Edith lähetettiin Maaningalle Anette Sofia Jackin vuosien 1852-1853 paikkeilla pitämään sisäoppilaitokseen. Mahdollisesti hän sai muutakin oppia, ennen kuin syksyllä 1863 avasi oman koulunsa Kuopioon. Lukemista ja kirjoittamista sekä käsitöitä sai oppia 20 markan lukukausimaksulla (Tapio 12.12.1863). Vuosikymmen myöhemmin koulusta kirjoitettiin:

Ryökkinä Edith Kiljander’in koulu: 15 oppilasta 6-10 vuoden i'ässä. Kaikki kotoisin Kuopion kaupungista. Äidinkielenä on ruotsi kaikilla muilla paitsi kolmella, jotka puhuvat suomea. Koulussa, joka on ollut vaikutuksessa 10 vuotta, on valmistettu oppilaita alkeisopiston 1:een luokkaan ja myös naiskouluun. Koulun johdattajatar on ryökkinä Edith Kiljander; toinen opettajatar sisarensa, ryökkinä Mimmi Kiljander. (Tapio 7.12.1872)

Kaksi vuotta myöhemmin lukukausimaksu oli 25 mk. (Tapio 22.8.1874) Sisarusten yhteiset vuositulot koulunpidosta olivat siis noin 450 markkaa, nykyrahassa 2300 euroa. Edithin muistokirjoituksen mukaan koulua pidettiin 22 vuotta. Sama teksti kertoo, että "Samoihin aikoihin kuin koulunsa aloitti, ryhtyi K. innokkaasti harrastamaan myös kukkien viljelystä ja myyntiä" (US 22.11.1923)

Astra 2/1928

Kukkien myynti vaati ilmoittelua viimeistään 1870-luvun puolivälissä, jolloin Edith Kiljader kauppasi muunmuassa ruukkukasveja (Tapio 5.9.1874), georgiineja eli daalioita (Tapio 15.5.1875), ruusuja, neilikoita ja kultalakkaa (Tapio 8.5.1878), viherkasveja (Tapio 4.9.1878) sekä "Kukkais-kimppuja tilauksen mukaan" (Savo 18.4.1879). 

Bona-tädin mies oli aloittanut uransa mesimarjajalosteita. Ehkä tämä innosti Kiljanderit hilloamiseen. Mesimarjahilloa myytiin ensin Edithin äidin nimissä (esim. Tapio 24.7.1875), mutta syksystä 1878 ilmoitukset ovat Edithin nimissä. Hän myös laajensi tuotevalikoimaa ja esimerkiksi syksyllä 1880 kauppasi Kuopiossa suomeksi ja ruotsiksi kirsikka-, lakka-, mansikka-, vadelma- ja karviaishilloa syksyllä 1880 (Tapio 8.9.1880).

Edithin yrittäjyys sai formaalin muodon vuonna 1881, kun hän perusti serkkunsa Fanny Kellgrenin kanssa toiminimen Kiljander & Kellgren, joka jatkoi J. F. Malmbergin kangaskauppaa (Kauppalehti 25.5.1910). Fannykään ei voinut levätä salin sohvalla, sillä veljensä oli vuonna 1872 menettänyt vanhempiensa yrittämisellä kokoaman omaisuuden pelivelkoihinsa. 

Emilian toiminta jää ainakin sanomalehdissä sisarensa varjoon. Kahdesti hän ilmoitti halukkuudestaan antaa voimistelutunteja, mutta näiden toteutumisesta ei ole tietoa.(Tapio 16.8.1873 & 3.9.1879) Muistokirjoituksen mukaan "Nuoruusvuosinaan neiti Kiljander toimi m.m. voimistelun opettajana täällä toimineessa yksityisessä ruotsalaisessa tyttökoulussa." (Savo 19.10.1929)

Hänen 80-vuotisjutussaan todetaan, että Emilia oli "joku aika takaperin lopettanut kaupungissamme hyvin tunnetun käsityö- ja kukkakauppaliikkeensä, mutta siitä huolimatta jatkaa hän vieläkin kautta maamme laadultaan mitä parhaimmaksi tunnettua marjasäilykkeiden valmistamista."(Pohjois-Savo 7.9.1926) Pari vuotta myöhemmin muistokirjoituksessa: "Myöhemmin hän yhdessä sisarensa kanssa perusti tänne koruompeluliikkeen, jossa valmistettiin erinäisiä korutöitä sekä myytiin ulkolaisia tuotteita. Myöskin oli heillä kukkakauppa."(Savo 19.10.1929)

Tuontia ja vientiä Suomen ja Ruotsin välillä 1813-1822

Koska rakastan tavaralistoja ja tietoja liikkumisesta, innostuin keskivertolukijaa enemmän Handels Tidningissä julkaistuista tilastoista. Läheskään kaikki niiden osat eivät löytyneet tekstihauilla, joten kokoamistyö on syytä laittaa talteen.

Vienti Suomesta Tukholmaan vuosina 1813-1815 lueteltiin tullinimikkeittäin numeroissa  5.1.1819, 8.1.1819, 12.1.1819, 15.1.1819 (vuonna 1813 karhuntaljoja 139), 19.1.1819, 22.1.1819, 26.1.1819 (lammasturkkien tuotanto/menekki laskeva: 643, 261, 130), 2.2.1819, 5.2.1819.

Yhteenveto viennistä Suomesta toisiin Ruotsin satamiin samoina vuosina oli laskettu yhteen ja vaati vähemmän tilaa numeroissa 23.3.1819 ja 2.4.1819. Lammasturkkeja tässä vain kuusi kappaletta.

Näkymä 1800-luvun alun Tukholmaan.
Kirjasta Stockholmsbilder från fem århundraden 1523–1923 (1923)

Vuoden 1817 viimeiseltä kvartaalilta löytyi numerosta 17.4.1818 osa listaa Tukholman meritullin kautta Suomeen menneestä tavarasta, mutta en paikantanut sen alkuosaa tai muuta vastaavaa.

Listaus toiseen suuntaan touko-kesäkuussa 1818 kulkeneesta tavarasta julkaistiin numerossa 3.11.1818. Yhteensä vuonna 1818 Tukholmaan tuli Suomesta 240 alusta, joiden lasteista esitettiin yhteenveto numerossa 15.1.1819. Kahdeksassa päälastina oli lasitavara ja 38 kuljetti matkustajia.

Vastaava listaus vuodelta 1819 kertoi 197 aluksen päälastin, joka 43 tapauksessa oli pelkkiä matkustajia (28.1.1820). Tavaraviennistä Suomesta Tukholmaan vuonna 1819 julkaistiin myös yksityiskohtaisempi tilasto numeroissa 12.1.1821 ja 16.1.1821. Erikseen esitettiin vienti Suomesta muihin Ruotsin satamiin numerossa 19.1.1821. Osa tavarasta, kuten kaviaari, oli tuotu Suomeen toisaalta ja useimmiten todennäköisesti Venäjältä.

Tukholmaa ei enää eritelty vuoden 1820 tilastoinnissa. Vienti Suomesta Ruotsiin lueteltiin numeroissa 8.1.1822 (A-I) ja 11.1.1822 (K-Å). Tuonti Ruotsista Suomeen numeroissa 15.1.1822 (A-F), 29.1.1822 (G-O), 1.2.1822 (P-S) ja 8.2.1822 (T-Ö). Karamelleja ei näy, mutta mukana on 40 poronkieltä. Erikseen kerrottiin numerossa 5.1.1821 Tukholmaan tulleen Suomesta 176 alusta vuonna 1820.

Lisäksi lehdessä alkoi Tukholman satamaliikenteen lähes ajantasainen raportointi, jossa Suomi oli eroteltu omaksi osiokseen. Laivoista selviää lähtösatama ja päälasti, joten lasitehtaiden kuljetukset erottuvat selvimmin. 

Heinäkuu 1820 (22.8.1820 ), Elokuu 1820 (12.9.1820 ), Syyskuu 1820 (6.10.1820), Lokakuu 1820 (7.11.1820), Marraskuu 1820 (8.12.1820 )

Vastaavat listaukset jatkuivat seuraavina vuosina pienempinä paloina, joita en kaikkia viitsinyt hakea.

1.6.-15.6.1821 (26.6.1821), 18.6.-23.6.1821 (29.6.1821), 25.-27.6.1821 (6.7.1821), 9.-14.7.1821 (20.7.1821), 16.-20.7.1821 (31.7.1821), 1.-11.8.1821 (21.8.1821), 13.-18.8.1821 (24.8.1821), 20.-31.8.1821 (11.9.1821), 1.-8.9.1821 (18.9.1821), 16.-20.10.1821 (30.10.1821), 29.-31.10.1821 (16.11.1821), 1.-10.11.1821 (16.11.1821), 12.-17.11.1821 (27.11.1821), 19.-30.11.1821 (7.12.1821) 1.-8.12.1821 (14.12.1821)

22.-30.4.1822 (7.5.1822), 1.-11.5.1822 (17.5.1822), 13.-18.5.1822 (28.5.1822), 20.-25.5.1822 (7.6.1822), 1.-8.6.1822 (18.6.1822), 8.-13.7.1822 (23.7.1822), 19.-24.8.1822 (30.8.1822), 23.-26.9.1822 (4.10.1822), 28.-30.10.1822 (8.11.1822), 1.-7.12.1822 (13.12.1822)

Entisajan torikauppaa

Suomettareen 17.12.1864 kirjoittanut antaa tarkoituksellisen nurjan kuvan, mutta eiköhän tässä ole totuudenkin siementä.

...seuraamaan minua ensin Suomen isompain kaupunkein torikauppaa tarkastamaan, kuinka hullutuksellinen laatu siellä näyttää olevan hyvän ja hyvän, kelvollisen ja kelvollisen tavaran hinnalla eli oikeastansa sanoen arvolla. 

Ottakaamme esim. tarkataksemme kahta tavaralajia voita ja heiniä; jos hyvään aikaan osaamme torille ehkä saamme tavata seuraavan tapaista kauppaliikettä: yhdellä on myytävänä voita jonka kiittää olevan hyvää eikä alhaisen tapaiset ostajat tee erityistä vasta muistutusta, ainoastansa etevämmän näköiset antoivat ruokavoin nimen, kauppa kulkee 15 kop. hinnalla naulasta. 

Mennäämpäs toisen voinmyyjän tykö se kiittää voinsa olevan hyvää nuoresta kuoresta kirnuttua, seulotuilla hienoilla ja pestyillä suoloilla suolattua, jonka ostajat tavaran näöstä ja mausta huomaa toden olevan, ja kauppa käy vähemmissä ja isommissakin osissa 18 kop. hinnalla naulasta. 

Mennäämpäs kolmannen voinmyyjän tykö, jolla on joku osa voita kauniissa lehtipuista tehdyissä vähäisissä tynnyreissä, ulkoa merkitty Meijerin nimimerkillä, joku osa voita pieninä palaisina kaavassa likistettyjä, joissa myös on joka palassa Meijerin nimimerkki, kumpaisissakin vielä erinäinen merkki mikä osottaa jos on suolattua tai suolatointa; myyjä kehuu että heillä ruokitaan karjaa niin ja niin hyvin, joten lypsävät voimallista maitoa, lypsyn edellä pestään lehmän utareet, sekä kehlot joihin maito pannaan kuortumaan on semmoisella maalilla maalattu joka ei likoo, kehlot pestään harjain kanssa kolmella vedellä peräkkään ja vielä sitte harjalla kuivataan, lämmin pidetään Meijerissä lämpö-mittarin jälkeen, jottei maito josta voi tehdään saa millään tapaa pahaa eikä kitkerää makua, annetaan vaan olla kuortumassa niin ja niin monta tuntia ja voi valmistetaan yhtä ruokollisesti ja varuisasti loppuun asti ja mikä osa suolataan, suolataan Lyneburgin puhdistetulla suolalla, jotta siinä (voissa) on erinomaisen hieno hajukin ja maku ikään kuin Kiinan keisarihuoneen paraassa teessä, sekä pysyy hyvänä ja nuoren makuisena suolattu voi toistakymmentä ja suolatoin kuusi seitsemän kuukautta, jos on vaan raikkaassa upposuolavedessä, ja että heidän voista saadaan Pietarissa läpi vuoden 12 ruplaa puudasta ja sinne on voi vietykin ja olisi etusampi ollut viedä tämäki hinnan vuoksi kuin tänne tuoda kaupalle, mutta tuotiin tännekkin maistimiksi ja totuttamiseksi hyvän voin syöntiin, ja pyytää hintaa isommassa osassa 21 ja vähemmissä 25 kop. naulasta. Eräs ostaja sanoo olevansa Pietarin voinkaupan kanssa tuttu ja kyllä totta olevan mitä myyjä puhuu, mutta se on Pietarissa, johonka on äjä matkaa; kauppa kävi kuitenkin myyjän pyydetyn hinnan jälkeen. 

Mennäämpäs heinänkauppaa tarkastamaan. Yhdellä myyjällä on puhtaita hyväntekoisia korte- suo- ja luhtasekaisia heiniä, myyjä kiittää heinät olevan hyviä ja haisevanki niinkuin maltaat, joka onkin tosi sillä kortteet haisee imelälle, myyjä ja ostajat hieroo kauppaa ja kauppa päättyy 10 kop. hinnalla leiviskästä. Mennäämpäs toisen heinänmyyjän tykö, se kiittää olevan heinänsä nuorena niitettyjä hyviä nurminiitun heiniä, kauppa käyvi 13 kop. hinnalla leiviskästä. Mennäämpäs vielä kolmannen heinänmyyjän tykö, sillä on hyviä timoteen ja apilan sekaisia heiniä, myyjä kehuu heinänsä olevan sonnitetussa pellossa kasvanneita, nuoren kasvoisena tehtyjä, niin hyviä ettei luontokappale kaipaa jyvänväkeä kuin saapi semmoisia heiniä syödä, kauppa käypi 16 kop. hinnalla leiviskästä. Kaikilla kumpaisenki tavaralain myyjillä oli hyvää ja kelvollista tavaraa, mutta hinnalla oli kuitenkin iso ero.

Ja kaikissa paikoissa ei edes ollut toria: Kaupunkien ruokakauppa 1800-luvun puolivälissä. 

Etsintäkuulutettu nainen Kauvatsalta

Kansalliskirjaston digitoimia lääninhallinnon painettuja kuulutuksia selaillessa suurin osa etsintäkuulutetuista vaikuttaa olevan armeijan riveistä lähteneitä tai ennen pakkotyöpaikkaan pääsyä karanneita. Yksi hätkähdyttävä poikkeus löytyi 26.6.1794 annetusta kuulutuksesta. 

Muiden lomassa haettiin lapsenmurhasta ilmiannettua talollisen leskeä Lisa Jacobsdotter Kauvatsan Työtilän kylän Kinkun talosta. Juureni Kauvatsan taloissa ovat niin laajat, etten ulkomuistista osannut sanoa voisiko kyseessä jopa olla esiäitini.

Rippikirjassa 1793-1795 leski Lisa Jacobsdotter on Kinkun sivulla vedetty yli epätavallisen kiemuraisella viivalla. Syntymäpäivänsä on 24.2.1761. Edellisessä rippikirjan jaksossa merkinnät ovat hieman epäselvät, mutta Lisan aviomieheksi selviää nuori-isäntä Johan (s. 8.4.1764), joka oli hukkunut hukkui 27.3.1791. Tämän vanhemmat Matts Thomass Kinkku ja Maria Ericsd Liukas ovat Lasse Iso-Iivarin talonhaltijaluettelossa.

Rippikirjasta näyttää siltä, että Lisa on tullut Kinkkuun vuonna 1788 ja tämä vahvistuu Huittisten vihityistä 5.6.1788. Lisa oli talontytär Karhiniemen Paavolasta. Lyhyeksi jääneessä avioliitossa syntyivät tyttäret Anna s. 13.1.1789 ja Maria s. 4.6.1790, joita ei yliviivattu yhtäaikaa äitinsä kanssa. Todennäköisesti siis noin viisivuotiaat lapset jäivät setänsä talouteen. Äiti joko hävisi tai tuli kiinniotetuksi ja mahdollisesti tuomituksi.

Kuopion Mamma Olsoni ja siirretyt kilvet

Gustaf Enwald (1861-1946) Kuopion ala-alkeiskoulun muistelman pätkä

Uskontoa opetti apulaisopettaja, ylioppilas Edvard Olsoni. Hän oli hyvänluontoinen ja laski leikkiä oppilaitten kanssa. Joten opetus monesti unhoitettiin. Hän oli tavattoman lihava, minkä vuoksi häntä yleisesti kutsuttiin liikanimeltä "mamma Olsoni". Opettaja Olsoni syntyi 18/3 1835, ylioppilas 1857, Kuopion tuomiokapitulin edessä hyväksytty opettajavirkoihin ala-alkeiskouluissa 1867, saanut saarnaluvan tuomiokapitulilta 1878, kansakoulu-opettaja Kuopiossa 1873-1878, opettaja Kuopion ala-alkeiskonlussa 1870—75, opettaja Kivijärven Kinnulan kansakoulussa ja saarnaaja sen rukoushuoneessa 1878. (Savo 29.3.1936)

auttoi ajoittamaan nimimerkki Civiksen lyseomuistelman samasta kaupungista 1870-luvun alkuun.

Ala-alkeiskoulussa oli hyvin väljäsuinen opettaja, joka oli tuttu kaikkien kaupunkilaisten kanssa, olivatpa he sitten ylhäisiä tai alhaisia, toriämmästä kuvernööriin asti. Kaikkia hän puhutteli ja kaikille hänellä oli juuri sellaista sanottavaa, joka puhuteltavaa huvitti. Tästä puheliaisuudesta ja opettajan täyteläisestä ulkomuodosta lieneekin johtunut, että häntä yleensä kaupunkilaisten kesken nimitettiin mammaksi. Kukaan ei käyttänyt hänen nimeään muuten kuin panemalla mammatittelin eteen tai myöskin käyttäen mammaa yksinään.

Mamma asui äitineen ja palvelustyttöineen Pumpputorin varrella pienessä matalassa rakennuksessa, joka kokonaan oli hänen huostassaan. 

Jossakin oli Mamma puhellut jotain lukiolaisten arvoa alentavaa sekä maininnut muutamia nimiäkin. Sattui sitten eräänä sunnuntai-aamuna hankiaisen aikaan, että varhaiset hankiaiselle menijät seisattuivat katselemaan Mamman asunnon seinää. Ja katseltavaa siinä olikin, sillä katon rajasta kivijalkaan asti oli seinä ja ikkunatkin peitetty ammattikilvillä. Oli siinä suutaria, räätäliä, leipuria ja jos jotakin. Toiset kilvet olivat ripustetut seinään kiinni ja toiset riippuivat tangoistaan kauempana. Ihmisjoukko Mamman asunnon kohdalla taajeni ja jo alkaa saapua kilven omistajiakin koluamaan seinämällä sekä herättelemään asukasta. Mamma lähettää palwelustyttönsä katsomaan, mikä melu ulkona on, alkaen itse pukeutua. Ulkoa alkaa kuulua puheita, että joko nyt juorut ovat loppuneet kaupungista, kun on pitänyt kerätä ihmisten kilvet talonsa seinälle. Pukeuduttua koettaa Mamma ikkunastaan päästä selville kansan touhusta, mutta ikkunapa ei valaisekaan, vaikka kaihin on vedetty syrjään. Kilvet peittävät edelleenkin ikkuna-aukkoja. Oli siinä sitten markkinat koko aamupuolen, kun asianomaiset hakivat pois kilpiään ja syyttelivät Mammaa niiden anastamisesta. Kukaan ei kuitenkaan ollut asiasta niin vihoissaan, että olisi edes ilmoittanut poliisille oikean syyllisen selville saamiseksi. Kukin haki omansa pois ja ripusti paikoilleen huomattuaan, ettei kilpeä siirtäessä oltu millään tavalla rikottu eikä vahingoitettu. 

Minkäänlaista tutkintoa siitä, kuka kilvet oli Mamman seinään ripustanut, ei liene koskaan pidetty. Ainakaan ei lukiolaisilta yleisesti tiedusteltu, olivatko he sen tehneet. Mamma taisi kyllä aavistaa, että teossa on lukiolaisia ehkä ollut johtajina ja mahdollisesti muuta kaupungin nuorisoa apulaisina. Kuitentäm2 :laiataatall .1 v. kaan ei tämä kilwistysjuttu ollut lukiotaatan minadsinta taitaanuitaila laisten wirakkisia toimenpiteitä.(Tampereen Sanomat 7.12.1910)

Kuvauksia polttopallosta

Polttopalloon saattoi ottaa osaa useampikin. Yksi oli "polttaja" koettaen kepillään sohien saada pallon osumaan toisiin osanottajiin, jotka olivat ympyrässä kukin pitäen taviaan kuopassaan ja koettaen sillä myöskin torjua palloa ja sitä pitemmälle "polttajan" kiusaksi. Osanottajat saivat vapaasti liikkua ja auttaa toisiaan, mutta tulee kunkin varjella kuoppaansa, ettei "polttaja" sinne ehdi keppiään pistää ennen häntä. Se oli vilkasta ja sukkeluutta kysyvää leikkiä ja sen kestäessä saattoi toiselle monta iloista "koirankujetta" tehdä. (Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Polttopalloa, oli kahta lajia: mailapolttoa ja käsipolttoa.

Polttopalloon voi ottaa osaa miten monta tahtoi. Jokaisella oli noin 90 sm. pituinen maila ja yksi yhteisesti käytettävä, raskas nahkapallo. 

Mailapoltossa valittiin polttaja. Muut leikkiin osanottajat asettuivat suureen piiriin yhtä etäälle toisistaan ja kaivoivat kuopan, jossa pitivät mailansa. Keskellä piiriä oli isompi kuoppa, jota nimitettiin »kuninkaan kuopaksi». Polttaja kuljetti sauvallansa palloa koettaen sillä polttaa muita osanottajia. Jos se onnistui vaihtoivat polttaja ja poltettu paikkoja ellei poltettu ennättänyt lyödä palloa ennenkuin polttaja sai sauvansa hänen kuoppaansa. Polttajan palloa sai jokainen lyödä kauemmas, kun vaan piti varansa, ettei polttaja sillä välin ennättänyt pistää mailaansa hänen kuoppaansa, jolloin kuopatta olija jäi polttajaksi. Leikkijät saivat auttaa toisiansa niin paljon kuin vaan voivat vaihtamalla paikkoja ja lyömällä palloa. »Kuninkaan kuoppaa» oli jokaisen varjeltava; ettei polttaja saisi palloansa siihen. Jos hänen onnistui saada pallo »kuninkaan kuoppaan» sai hän koota kaikkien sauvat ja heittää ne yhdellä kertaa niin etäälle kun vaan voi. Toisten mentyä sauvojaan hakemaan sai polttaja valita itsellensä mieleisensä kuopan. Kuopatta jääneestä tuli polttaja.

Käsipoltossa asetuttiin samaten kuin mailapoltossakin; tällöin ei ollut kuninkaan kuoppaa ollenkaan. Keskelä olija ei saanut polttaa piirin sisässä ollessaan, vaan heitti hän pallon ilmaan ja huusi mistä palloa sai lyödä, joko »ilmasta, maasta tai maanpoukasta». Piirissä olijat koittivat sitte lyödä määrätyllä tavalla ja heittäjä koitti sillä aikaa saada sauvansa jonkun kuoppaan. Jos se onnistui, joutui kuopatta jäänyt sisään. - Käsipoltossa oli monia muunnoksia. Tämä palloleikki oli mieluista ja reipasta ja varsinkin varhaisnuorison kesken suosittua.

(Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten. Satakunta 29.9.1923)

Leikki, jossa taas kylmäverisyyttä ja rohkeutta vaadittiin, oli polttopallosilla olo. Siinä toinen mies oli pesässä, toinen koetti polttaa pallolla. Tämä peli loppui sangen pian, sillä ennenpitkää oli jompikumpi saanut sauvasta sellaisen iskun jalkaansa, että liikaten piti ontua kotiinsa tahi oli pallo sattunut vatsaan niin että suolet olivat menneet solmuun, ja sai tuntikauden virua maassa, kunnes suolet suvaitsivat ottaa oikean asentonsa. (Koulupoikien urheilusta 30 vuotta sitte. Suomen urheilulehti 23-24/1909)

Vielä mainittakoon polttopallo, johon niinikään sopi kuinka monta osallista tahansa. Yksi oli polttaja, muut piirissä tämän ympärillä. Polttaja koetti mailan lennättämän pallon osumalla tehdä joku piirissä polttajaksi, jolloin hän itee siitä asemasta vapautui, muut kaikki koettivat parhaansa mukaan mailoillaan osumaa torjua. (Vanhoista urheilumuodoista. Pirkkalan uutiset 4.7.1929)

Siinä, ikävän juuri noustessa, löytyy erään pojan taskusta nahkainen pallo. 

— Pallo!

— Polttopallosille! 

Se iski kuin pii tulusrautaan. Uusi into syttyy. Poikaparvi etsii uudestaan seipäät. Lähitalon pihaan kukin pallokuoppansa kaivaa. Iloinen vilske, melu, karttujen kalina ja sanasota jo taas alkaa käydä. 

— Kuka polttajaksi? 

Pallonomistaja heittää kartut, kaikki yhdessä kasassa, sikin sokin. Kuka ensin? Siinä juoksua, tyrkintää, riitaa. 

Kaikki on taas järjestyksessä. Yksi oli keppineen jäänyt viimeiseksi, ei ehtinyt karttunsa kärellä omaa kuoppaansa vallata. Nyt alkaa polttaa kuin "tultapolttaen". Kompasanat lennähtelevät kuin ampiaiset. [...]

Isäntämies tulee maantieltä vitkaan, juhlallinen lauantaitunnelma koko vankkarakenteisen olemuksen leimana.

— Saako tulla, pojat, mukaan? kysyy. Ja pojat huutavat:

— Tulkaa vain!

Hänen oma poikansa pistää kepin kouraan, luovuttaa kuoppansa ja noutaa itselleen uuden kepin. Mutta jo siinä ovella polttaja isännän polttaa. Nauru, kirkas, hurjan ilakoiva poikanauru täyttää pihan. Isäntämies meni ensin oikein hämille, kun niin kohta. Mutta pian jo hyppelee ja hätii pallon kera kuin poikanen, mieleensä palautellen poikuusajan polttotemppuja. Emäntää naurattaa portailla ja tyttöjä lutinullakossa. (Santeri Alkio: Kyläkunta ottaa vastaan kesää. Kuvaus 1870-luvulta. Pyrkijä 8-9/1914) 

 

Yhteinen merkkipäivä vuonna 1830

Turun Wiikko-Sanomat julkaisi 1.5.1830 Keisarillisen Majesteetin Plakaatin, "Jubel-Juhlan pitämisestä yli koko Suomen Suuren Ruhtinanmaan, sen uskontunnustuksen muistoksi, jonka Evangeliumillinen Lutheruksen Seurakunta Augsburgin kaupungissa 300 vuotta sitten julkisesti edespani". Juhlapäiväksi määrättiin 25.6.1830 "elikkä seuraava päivä Johanneksesta".

Tämä juhla varmasti toteutettiin jokaisessa seurakunnassa, mutta uskonnolliseen aiheeseen eivät sopineet maalliset elementit. Kerrottavaa oli vain kahdesta kaupungista. Vaasassa

vietti Vaasan Biblia-Seura 12:sen kerran perustamisensa muistoa. Tämä muistojuhla, jolle oli Kuuluutuksen kautta saarnastuoleista kuttutut kaikki Seuran Jäsenet ja muut kristillisyyden ystävät, jotka asuvat Kaupungisa ja lähimmäisisä Pitäjisä, vietettiin Kaupungin kirkosa ja julistettiin mainittuna päivänä, kello 6 jälk. puol. päiv. soittamalla kirkon isolla kellolla. Se runsas väestö, joka oli ollut Jubeli Juhlaa viettämäsä, jonka juhlan ruottalaisesa päiväkirkosa myös rippi-lapset ensikerran kävivät Herran ehtoollisella, oli myös enimmitten tätä muistoa vietettäisä saapuvilla.  (Oulun Wiikko-Sanomia 31.7.1830) 

Ehkä muissakin seurakunnissa juhannuksen jälkeiseen juhlapäivään oli yhdistetty konfirmaatio. Helsingissä tilaisuus hyödynnettiin ainutkertaiseen tapahtumaan:

Helsingin Kaupungisa on viimme Jubeli-Juhlaa vietettäisä myös pantu perustuskivi Uuteen Evangeliumin Uskolaisille rakennettavaan kirkkoon. Päätettyä Jumalan palveluksen, lähtivät Korkeimmat Esivallanmiehet, Virkamiehet, Akademian Opettajat, Papit, Skoulun Opettajat ja Kaupungin Vanhimmat tavallisesa järjestyksesä sille paikalle, johon tämä Kirkko tulee tehtäväksi. Hippakunnan Pispa piti, sinne tultua, soveliaan hengellisen puheen, josa hän myös mainitti tämän Kirkon, valmiiksi saatua, kuttuttavan Nikolain Kirkoksi. Asianomaiset virkamiehet, joitten ammatti on hoitaa' maakunnan huonetrakennuksia ja muita semmosia yhteisiä, toivat rahoja ja medaljoita, yhen kutakin kaikkia laatuja, joita tänä vuonna on Venäjän Valtakunnasa valmistettu, ja muuraus aineita. Sitten menivät Keisarillisen Senatin Jäsenet ja Suomen Hallituksen Korkeimmat Esimiehet Pispan ja Maaherran kansa Perustus-kiven luokse ja, pantuansa pienosen arkun, johon nämät rahat olivat kätketyt, perustuksen alle, niinkuin uutta yhteistä isompaa huonetta perustaisa on tavallinen, muurasivat he omin käsin päällyksen umpeen, jota seremoniata toimittaisa Suomen entinen kaikilta kunnioitettu General-Guvernöri myös oli seurasa. (Oulun Wiikko-Sanomia 17.07.1830 no 29)