Täydennysosia

1) Vain lyhyesti Twitterissä raportoimassani Taiteiden yössä kuulin Jaakko Tahkokallion selkeän esityksen Nordenskiöldin elämästä ja karttakokoelmasta. Mieleen jäi Japanista vaimolle lähetetty säästeliäs (olikohan kaksi sanaa?) sähke pitkän hiljaisuuden jälkeen. Niinpä oli hauskaa, että Alvin-portaali jakoi FB:ssä juuri retkikunnan kuvia, joista yllä yksi. (Alvinin esittelyä: ensinnäkin karttoja ja muutakin kuin karttoja.)

2) Kesän alussa Oulussa ollessani kävin Pohjois-Pohjanmaan museossa tarkastamassa, että paheksumani historiallisen ajan luuranko oli edelleen esillä. Luulin olleeni ajatuksieni kanssa yksin, mutta elokuun lopulla Ylen verkkouutinen kertoi, että "Riina Kohonen kertoo, että shamaanihaudan esillä pito on aiheuttanut keskustelua niin talon sisällä kuin asiakkaidenkin kanssa. Asia on noussut esiin myös koululaisryhmien käydessä paikalla." Kohosen mielestä lasivitriini oli kuitenkin "vainajaa kunnioittava tapa esitellä hänen elämäänsä ja merkitystään yhteisössä". (Juttu liittyi siihen, että vitriini hävisi koko Lappi-näyttelyn myötä museosta.)

3) Thesleff-anekdootteja (osa 1 ja osa 2) selvitellessäni tuntui siltä, kuin mies olisi kokonaan unohdettu. Mutta samoihin aikoihin Jukka Siiskonen julkaisi blogissaan Willimiehen jäljillä kenraali Thesleffin hautamuistomerkin esittelyn ja sittemmin Juustilassa olevan muistomerkin, jonka tausta on epäselvä.

Siiskosen blogi on muuten kulttuuriteko, joka ansaitsisi tukea, jota hän on yrittänytkin hakea ja purkanut frustraatiotaan muutamaan otteeseen. Esimerkiksi elokuussa 2017, jolloin huomautti, että oli kuvannut enemmän sotamuistomerkkejä kuin niille vuonna 2009 avattu sivusto. (Joka aukeaa nykyään joillakin selaimilla ja toisilla ei.)

4) Pikaisesti koostamani Stalinin uhri-katsauksen jälkeen keskustelu jatkui. En tiedä onko Agricolan toimitaja löytänyt kaiken, mutta mittavan listan ainakin. Epävarma tieto kertoo, että Kansallisarkisto on aloittamassa jonkinlaista selvitystä.

5) Museoviraston semmasta kirjoittamani teksti herätti kommentin "jos olisi resursseja". Olisiko tuollainen itsestäänselvyys pitänyt upottaa tekstiin mukaan? Vaihtoehtoiset raportit tilaisuudesta kirjoittivat Kari Hintsala, Ulla Moilanen ja Saila Leskinen. Videotallenteesta voi tarkistaa loput.

6) Vain osin kokemastani Great White North -seminaarista, on ilmestynyt järjestäjätahon pohdinta. Ilmeisen hyvin jäi mieleen itselleni Maja Hagermanin esitys, sillä hätkähdin kun Finnasta kuvitusta etsiessäni tuli eteen Turun museokeskuksen digitoimat opetustaulusarjat. Näistä ulkomaisessa on Euroopasta erotettu 32 "kansatyyppiä", jotka esitellään miehinä (1-8, 9-16, 17-24, 25-32). Suomalainen on viimeisellä taululla samoin kuin vasemmalla puolellaan oleva saamelainen, joita tuskin erottaa toisistaan.

Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Ville Tietäväinen on todennut taulusta

Myönnettäköön, että eurooppalaiset esitetään korrektisti kansoina, ja muiden maanosien tauluissa luokitellaan ihmisrotuja (rassentypen des menschen). Litografiakuvat on toteutettu tutulla hyönteis- ja kasvitaulupieteetillä. Lokerointi kertoo tällä kertaa enemmän tekijästään kuin kohteistaan.

Turun museokeskuksen kappaleissa on takapuolella leima "Turun suomenkielinen lyseo" eli nämä ovat olleet koulukäytössä jossain vaiheessa. Turun lyseossa ja monessa muussakin suomalaisessa koulussa lienee nähty "Heiderichin ihmisrodut" (Taulu I, Taulu II, Taulu III ja Taulu IV). Näissäkin ihminen on mies. Joko setti on vajaa tai sitten eurooppalaisilla ei ole rotua ollenkaan.

Konservointi Nurmeksessa

Eurassa vuonna 1700 syntynyt Nils Döpner aloitti Nurmeksen kappalaisena vuonna 1731. Laajassa seurakunnassa hän ei pärjännyt apulaisetta. Sellaiseksi hän sai vuonna 1754 Petter Fagerstedtin, jolle edellisessä virkapaikassaan "Pielisjärvellä ollessaan sattui vaimoväen kanssa jotakin pientä asiaa. Sattuuhan sitä tietysti papillekin, mutta tällä kertaa tapahtui niin, että Jaakko Stenius, joka oli kiivas mies ja ankara järjestyksen pitäjä, ilman muuta, asianomaisia tai tuomiokapitulia kuulematta, julisti Fagerstedtin epäillyn naisihmisen aviomieheksi. Fagerstedt ei tähän tyytynyt, teki ankaraa vastarintaa, ja loppujen lopuksi tuomiokapituli julisti Steniuksen menettelyn vääräksi antaen hänelle totiset nuhteet."

Nurmeksessa Fagerstedt meni oitis - tai ainakin jo tulovuonnaan - naimisiin esimiehensä tyttären Maria Helenan kanssa. Lehdessä Maailma 12/1920 julkaistua A. R. Cederbergin lastua Herra Nikolaus Depner ja hänen apulaisensa edelleen lainaten avioliitossa Fagerstedt "hankki itselleen tilan, hevoset ja karjaa sekä kauniit huonekalut ja tuli appensa kanssa erittäin hyvin toimeen." Mutta kuoli jo 18.8.1758.

Samalla kun Döpner ilmoitti tuomiokapitulille vävynsä poismenosta, hän pyysi uutta apulaista. Kaikille asianosaisille oli selvää, että työn saadakseen apulaisen pitäisi naida leskeksi jäänyt Maria Helena, jolla itsellään ei näytä olleen mitään sananvaltaa asiassa. Jonkun piti hänet ja tyttärensä elättää.

Pitkällisen haun, jota Cederberg on kuvannut, jälkeen ehdokkaaksi löytyi Johan Keckonius, joka

saapui kesällä 1760 Porvooseen pappistutkintoa suorittamaan. Hänen huomattiin välttävästi selviytyvän vaatimuksista. Mutta kun hänet piti vihittämän papiksi, selitti hän päättävästi, että hän ei mitenkään voinut sitoutua ottamaan aviokseen Fagerstedtin leskeä ennenkuin oli saanut nähdä ja tullut tuntemaan tämän sekä sopinut hänen isänsä kanssa. 

Silloin sai vihkiminen jäädä. Korkea-arvoinen Tuomiokapituli ei niinkään voinut tyhjiin kuvitteluihin luottaa. Keckoniuksen oli matkustettava Nurmekseen ottamaan asioista selvää.  

Hänen ei tarvinnut kauvan Nurmeksessa olla ennenkuin asiat hänelle selvenivät. Syksyllä 1760 oli hän saapunut Nurmekseen, jo tammikuun alussa tapaamme hänet taas Porvoossa. Hän selittää suostuvansa kaikkiin ehtoihin ja olevansa valmis papiksi vihittäväksi. Myös esittää hän tuomiokapitulille vanhan Depnerin kirjeen, missä tämä selittää tyytyväisyytensä ja kiitollisuutensa Tuomiokapitulia kohtaan sen johdosta, että Keckoniusta ei ollut vihitty papiksi ennenkuin hän oli Nurmekseen saapunut. Vanha Depner oli häneen hyvin tyytyväinen, samaten nuori leski, kirkkoherra ja koko seurakunta. Etteivät tuomiokapitulin puolesta mitkään epäilykset asiaa hidastuttaisi, oli Keckonius suostunut siihen, että avioliittoon vihkiminen sai tapahtua jo ennenkuin hän lähti Porvooseen.

Kirjainkuva Välskärin kertomuksista 

Naisopettajia Sysmässä

Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920)Sysmästä, jossa hän asui vuosina 1852-1858 Niikulan kartanon Piekkolan torpassa oin puolitoista kilometriä kirkolta lounaaseen.

En muista lapsuuteni aikana Sysmässä olleen yhtäkään varsinaista kiertokoulua. Piekkolan läheisyydessä asui kuitenkin pienessä siistissä tupasessa eräs naishenkilö, jota nimitettiin "koulu-" eli "Lammasahon Mariaksi" ja jonka luona useat paikkakunnan asukkaat käyttivät lapsiaan "koulussa". Tämä Maria kävi usein meillä vieraissa, ja niin tulin minäkin hyvän tuttavuuden vuoksi joskus pistäytyneeksi hänen luonansa, ei koulussa, vaan vierailemassa, ja siellä minä sain ensi kerran nähdä jonkin pienen, muutamilla kuvilla kaunistetun piplianhistorian. Piplianhistorian taitoa muutoin ei siihen aikaan vielä vaadittu lukukinkereillä eikä rippikoulussakaan. Mies se, joka vain osasi rentonaan lasketella ulkoa aapisensa ja Svebiliuksen katekismuksen kannesta kanteen. Ken vielä sen lisäksi jaksoi oppia ulkoa Möllerin "Autuudenopin", häntä pidettiin koko kirjanoppineena.(s. 36-37)

Kun tiesin koulussa ehdottomasti vaadittavan ruotsinkielen taitoa - mitään suomalaista koulua ei näet niinä vuosina vielä ollut - syntyi minussa jo sangen aikaiseen halu sen kielen oppimiseen, ja pyynnöstäni ostikin isäni kaupungista minulle pienen 8 kopeekkaa maksavan ruotsalais-suomalaisen tulkin, josta opin ensimmäisen ruotsalaisen sanavarastoni. Ohjausta ruotsalaisten sanojen ääntämiseen sain haudankaivaja Gabriel Enbergin matamilta Karoliinalta, joka oli ruotsinkielen taitoinen ja jolta lainasin Lindblomin ruotsalaisen katkismuksen silmäiltäväkseni ja verratakseni sitä suomalaiseen katkismukseen. (s. 53)

"Lihan kiduttamista" harrastamattomat

Kerroin keväällä ylioppilaan ruokataloudesta 1800-luvun alussa. Minkälainen oli tilanne sata vuotta myöhemmin? Ylioppilaslehdessä 5/1913 julkaistiin alla oleva esimerkki. (Vuoden 1909 markka on noin 4 nykyeuroa.)

Meitä oli neljä "cives academici" (2 sisarta, velimies ja tämän toveri), jotka vuokrasimme syyslukukaudella 1909 kalustetut huoneet (à 65 ja 55 mk. kuukaudessa) Kruunuhaasta. Talossa oli osuuskeittiö, josta miltei kaikki talossa asuvat perheet kantoivat porttöörillä ruokaa. Keittiöstä sai kuitenkin vain lämpimän ruuan, kaikinpuolin hyvin valmistetun ja ravitsevan (yleensä 2 ruokalajia, torstaina ja sunnuntaina 3, joskus 4:kin); sitävastoin: leipä, voi, maito, "asetit" ja talouskalut (porttööri, 4 lasia, haarukkaa, lusikkaa ja 8 lautasta) oli itse hankittava. Työnjako suunniteltiin niin, että naiset pitäisivät huolta pöydän kattamisesta ja lämpimän ruuan tuonnista ja miesväki kylmän. Tosiasiassa naiset — se heidän ijäiseksi kunniakseen mainittakoon — hankkivat enimmäkseen kylmänkin ja miesten tehtäväksi jäi — syödä.

Julkaisen seuraavassa tilit mikäli se koskee minua:

Joulukuuta olin kaupungissa vain viikon, joten siltä ajalta tilit jääkööt. 

"Lihan kiduttamista", joksi ylioppilaiden yleistä kaksi-ateria-järjestelmää on kutsuttu, emme harrastaneet. Söimme oikein porvarilliseen tapaan: aamulla omenoita, aamiaisen kello 10:ltä, päivällisen 4:ltä ja illallisen, joka tosin oli vain kylmä, 1/2 9:n tienoilla. Niin alhaiselta kuin menoarviomme näyttääkin, täytyy meidän myöntää, että tottumattomina saimme maksaa oppirahoja ja että menoarvion kuukautta kohden olisi voinut myöhemmin saada laskemaan 50:een markkaan ilman, että edut siitä olisivat kärsineet. 

Se pieni työ, jonka itse suoritimme, ei ollut mitenkään opintoja häiritsevää tai tuskastuttavaa, vaan päinvastoin antoi usein aihetta iloiseen nauruun "perheessämme". Yliopistossa meillä oli kaikilla eri harrastukset, mutta yhdessä kävimme teattereissa ja konserteissa, yhdessä tilasimme sanomalehdet, yhdessä luimme kirjallisuutta iltapuhteilla silloin tällöin. Vaan sehän huvittaa yksin meitä asianomaisia. Satunnaiset seikat hajottivat myöhemmin perheemme. Nyt maksan noin puolet enemmän kuin silloin enkä nauti paljoa suurempia etuja. Arv. sisareni ja veljeni Apollossa, osuustoimintaa kannattaa yrittää myös tällä alalla!

P. S. Porttööreillä kannettiin ruokaa kauempaakin, joitakin tietoja 1800-luvulta siitäkin.

Pietariin valituskirjan vienyt nälkäisten sankari

K. J. Gummerus nosti vuonna 1873 Kyläkirjastonsa ensimmäiseen vuosikertaan esiin "kaksi kansanjohtajaa", joista Jaakko Wallenberg on myöhemmin päässyt Kansallisbiografiaan, Antti Tuurin romaaniin ja Wikipediaan. Alahärmäläinen Matti Porre on verkossa näkymättömämpi, vaikka oli mahdollisesti vaikuttamassa Santeri Alkion tuotantoon.

Matti Juhonpoika Porre oli syntynyt 18.3.1830 eli aikuinen mies nälkävuosien aikaan. Köyhyys ja kurjuus olivat Gummeruksen kertomuksen mukaan vallalla jo vuoden 1863 alussa, jolloin pohjoiseen lähetettiin lahjoituksia, joita ei kuitenkaan riittänyt kaikille tarpeen kokijoille. Tästä sai Porren Matti "päähänsä ja uskoitti kansaa, että hädän alaisille lahjotetut jyvät ja rahat joutuivat "herrailn saaliiksi," ja hän otti ruvetakseen paljastamaan näitä herrojen vehkeitä."

"Hän lähti matkalaukku selässä jalka taneissa marssimaan Pietariin. Onnellisesti sinne päästyänsä, onnistui hänen saamaan valituskirjansa jätetyksi yleiselle valitustoimikunnalle. Tässä valituskirjassaan valittaa hän, että herrat varastavat, mitä korkea kruunu on hädän alaisille lahjoittanut ja vielä toisiakin asioita. Palattuaan Pietarista leveisi huhu, että Porren Matti oli puhutellut Keisaria, että Keisarin poika pian olisi tuleva tutkimaan herrojen käytöstä ja mihin annetut lajat olivat joutuneet."

Keisarin tapaamisesta jäi elämään tarina, jonka Samuli Paulaharju tallensi kirjaansa Härmän aukeilta

...ja aikoja sitten kuollut Porren Matti teki sinne [Pietariin] entisinä kopukkavuasina kahdet matkat, joutuen siellä kerran jo istumaan suureen pitopöytään itse keisarin korvalle, ja kun paukka pantiin kulkemaan ympäri pöydän, Matti palautti sen takaisin perustellen: »Isäni oli peltomiäs. Kun se kynti peltua, ja vako tuli päähän, niin se pyärti.»

Loppuviitteessään Paulaharju selittää paukan kulkemisen: "pöydässä istuttaessa joku läppäsi oikeanpuolistaan kämmenellään selkään, tämän piti tehdä samoin oikeanpuoliselleen ja niin edelleen, kunnes lyönnin alottaja sai paukan takaisin. Porren Matin tilaisuudessa keisarin oikealla puolella istuva aloitti paukan, ja Matin, joka istui keisarin vasemmalla puolella, olisi pitänyt paukauttaa itse keisaria"

Gummeruksen mukaan Matti oli itse kiertänyt kertomassa tarinoita, joissa hän jätti valituskirjeensä suoraan keisarille ja oli kutsuttu Keisarin luo syömään jokaisena Pietarin päivänään. Tarinassa oli totta ainakin valituskirje, joka Pietarista lähetettiin Suomen kenraalikuvernöörin kautta Vaasan läänin kuvernöörille, joka käski asiaa tutkittavaksi kirkonkokouksessa Alahärmässä 14.3.1864. Pöytäkirjan mukaan kaikki kiinnostuneet eivät kirkkoon mahtuneet.

Porren Matti ei käsittelystä lannistunut vaan ilmoitti lähtevänsä uudestaan Pietariin. Hän kokosi muilta herroja epäileviltä valituksia sadoittain. Mutta Pietarissa Matti kuuli, että kirkonkokouksen pöytäkirja oli edennyt virkatietä ylöspäin, jossa oli päätetty syyttää häntä vanheellisista syytöksistään ja levottomuuden herättämisestä. Hän katsoi parhaaksi lähteä kaupungista. Päästyään Valkeasaareen hän sairastui ja kuoli 6.6.1864.

"Mutta eipä rahvaan silmät vieläkään auenneet. Yleinen luulo kansassa oli, että Matti Porre vielä eli, mutta että "Herrain" viha oli häntä kohdannut ja että hän siitä syystä pidettiin vankeudessa jossakin".

P. S. Alahärmässä (sää)päiväkirjaa vuosina 1865-1904 pitänyt Matti Porre eli Saari on siis eri mies (Ilkka 12.3. & 19.3.1905). Mutta todennnäkösesti sama kuin Paulaharjun kirjan Matti Matinpoika Porri ja SKS:n kansankirjoittajaluettelon Matti Porre/Matti Matinpoika Porri, jolta on tallessa "Vihko, johon käsin kopioitu kirjoituksia, Muistiinpanoja ilmoista.". Ilkassa todetaan hänen olleen yli 70-vuotiaan vuonna 1905, joten kyseessä ei ole nälkäisten sankarin Matti-poika, joka syntyi vuonna 1852.

Yli 100-vuotiaiksi (ehkä) eläneitä

1) Posttidningarissa 9.12.1756 julkaistiin pikku-uutinen Madelsöstä Kalmarin läänistä.

Seurakunnassa oli 24.10.1756 haudattu pursimies Arvid Heitlöck, jonka tiedettiin syntyneen Tenholassa Sevalsbölen tilalla perttulinmessun aikaan 117 vuotta aiemmin eli vuonna 1639 . Vain elämänsä viimeiset 4 vuotta oli ollut sängynomana.

2) Kalajoen pitäjäkuvauksessa vuodelta 1754 kerrotaan vuonna 1752 kuolleesta talonpojasta, jonka uskottiin syntyneen vuonna 1640. Hän oli ollut sotilaana jonkin aikaa pois paikkakunnalta, mikä laskee ikätiedon luotettavuutta jossain määrin. Ilmoitetuilla vuosilla laskettuna mies oli 105-vuotiaana solminut avioliiton 60-vuotiaan piian kanssa. Teki töitä 109-vuotiaaksi ja vasta viimeiset kolme vuottaan vaati muiden hoitoa. Pääruokansa oli ollut pettuleipä, piimä ja suolakala. Menettämiensä hampaiden tilalle kasvoi uudet kuin maitohampaiden jälkeen.(G. Rein: Bidrag till Finska häfdeteckningens historia. Suomi 1843, s. 18)

Kalajoen haudatuista löytyy vuosina 1752-1753 neljä yli 90-vuotiasta, mutta ei yhtään yli 100-vuotiasta.

3) Juha Vuorela jakoi jollain foorumilla Kuopiossa yli 100-vuotiaana vuonna 1733 kuolleen, joka myös on entinen sotilas. Joko sotaura korreloi pitkän iän kanssa tai sitten, kuten edellä jo arvelin, syntymäajan sekaantumisen kanssa.

(Blogitekstiinsä Vuorela on kerännyt pitkäikäisiä ihmisiä Auranmaalta.)

4) Ylitornossa ei vanhan miehen ikää pyöristetty, mutta 98-vuotiaanakin kelpasi sanomalehtiuutiseksi Stockholms Posttidningariin 17.3.1748

5) Koissa kerrottiin 13.4.1880 (Kaikua lainaten), että "Alatorniolla Laivajärven kylässä elää mies, nimeltä J. Rahkola, jonka sanotaan  täyttäneen sata ja kaksi (102) vuotta viime Loppiaisen aikaan. Vanhus on vielä hyvässä terveyden tilassa ja sadan vuoden vanhaksi on hän tehnyt kaikkia maanviljelykseen kuuluvia töitä. Hän on jo aikoja sitten nähnyt jälkeentulevaisensa kolmanteen ja neljänteen polveen."

6) E. Granit-Ilmoniemi kirjoitti lehtensä Arkadia-Töölö numeroon 9/1929

Kasteluetteloissa esim. olen tavannut merkinnän jostakin sotamiehestä, jonka on sanottu kuolleen 115 vanhana. Mutta asia sietäisi tarkistamista. 

Vapaussodan jälkeen kuoli Vanhassa kylässä suutarin leski Maria Sofia Palin, o.s. Jävert, syntynyt Vihdissä. Hän oli kuollessaan 102 vuoden 8 kuukauden vanha. Kohta sen jälkeen kuin hän oli 102 vuotta täyttänyt, kävin häntä tervehtimässä. Eukolla oli kuulo heikko ja hänen vävypoikansa välitti keskustelun, muuten hyvin suoraselkäinen ja reipas, vaikka ollut 7 lapsen äiti. Maria Sofia kävi vielä kilometrin päästä maitoa ostamassa. Kun kysyin, milloinka hänen miehensä kuoli, sain vastaukseksi: "Nu ä de över 60 år". Sitä paitsi hän kertoi palvelleensa Porissa kapteeni von Willebrandtilla lähes 15—20 vuotiaana. Porin kirjoista ilmenee, että hän todella 19 vuotiaana otti muuttokirjan Vihdistä Poriin. Tässä muutoskirjassa on hänet erehdyksestä merkitty kolme vuotta vanhemmaksi, johtuen siitä, että on sekoitettu hänet vanhempaan sisareensa, jolla oli Maria nimi, mutta kuoli 3-vuotiaana. Sentähden Helsingin pitäjän kirjoihin hänen ikänsä on myös väärin merkitty, jonka tähden väitettiin hänen kuolleen 105-vuotiaana. Ei tahtoisi uskoa, että rouva Palin eli vielä samaan aikaan kuin hänen sisarensa tyttären tytär, rouva Maissi Erkko, H. S:n nykyisen päätoimittajan äiti (Maria Aurora Holländer). 

Joku vuosi rouva Palinin kuoltua siirtyi ijäisyyteen Nurmijärvellä erään aikoinaan kuuluisan rosvon poika isäntä Forss, joka oli täyttänyt 103 vuotta. 

Kun Sundin pitäjässä Ahvenanmaalla katselin kirkonarkistossa vanhoja pöytäkirjoja, havaitsin että 1700-luvun lopussa 102-vuotias kanttori pyysi heikontuneen terveyden takia virkavapautta, mikä yksimielisesti myönnettiin. Valitettavasti hukkasin muistiinpanoni, etten nyt voi antaa k.o. miehestä, joka ilman urkujen säestystä oli monta vuosikymmentä veisannut, lähempiä tietoja.
Täällä Helsingissä oli kylvettäjänä hyvin vanha nainen, jo lähes 80-vuotias. Hän kertoi äitinsä, kotoisin Hämeestä, syntyneen 1799 ja kuolleen 1901. Eli siis kolmena vuosisatana.

7) Aiemmin aiheesta

• Kolme yli 100-vuotiasta
• Yksi 112 vuuen vanha ukko 
• Muita vanhoja. 
• Varhainen pitkäikäinen suomalainen?
• 114-vuotiaana kuollut
• 102 ja 100-vuotiaina kuolleet
• Oikeasti 101-vuotiaana kuollut? 113-vuotiaana?
• Kuinka Hellman’ista tuli satavuotias

Pseudohistoriasta ja historiasta

Perjantaina sain kuulla Mila Oivan ja Heta Aalin esityksen tänä vuonna käynnistyneestä projektista, josta voi lukea Reima Välimäen blogitekstistä Pseudohistoria haastaa keskiajantutkimusta. Projektista ja aiheesta kirjoittanen enemmän viikon päästä, kun olen kuunnellut sen järjestämän semman, mutta pari ajatusta tähän väliin omasta päästäni.

Oiva ja Aali yrittivät olla mahdollisimman neutraaleja suhtautumisessaan ei-tieteellisiin historiatulkintoihin, joissa Suomella on mahtava menneisyys, jossa miehet olivat rautaa ja kuninkailla oli kultaa. Mutta yleisö - jossa oli muistaakseni vain yksi historioitsija - lähti naureskelevan ihmettelevälle linjalle. "Miten he selittävät ristiriidat?" Kuullosti ateisteilta, jotka eivät pysty ymmärtämään uskovaisia.

"Alice laughed: "There's no use trying," she said; "one can't believe impossible things.""I daresay you haven't had much practice," said the Queen. "When I was younger, I always did it for half an hour a day. Why, sometimes I've believed as many as six impossible things before breakfast." (Lewis Carroll: Alice in Wonderland.) 

Oli siis usko siihen, että omat tiedot olivat "oikeita". Olivathan he järkeviä ihmisiä, jotka eivät harrastuksekseen rieku Suomen historiaa käsittelevissä verkkokeskusteluissa. Taidan nyt jälkikäteen lukea tilanteeseen sanomattomia ja kokemattomia, mutta yleistäen Suomessa luotettava tieto on rauhallisilla ammattilaisilla eikä innokkailla ja tunteikkailla harrastajilla.

Esimerkkinä "oikeasta uskosta" yhdelle oli selvää, että Suomen esihistoriassa on ollut heimoja. Ihanko totta? Mihin lähteisiin perustuen? Mitä tarkoittaa heimolla? Onko oppinut tämän "faktan" 1970-luvun koulukirjasta? Onko seurannut tuoretta tutkimusta? Onko tietoinen sen aukoista ja haasteista?

En tilaisuuteen lähtiessäni kuvitellut käveleväni siitä ulos pseudohistorioitsijoiden (osittaisena) puolustajana. En edelleenkään hyväksy olematonta/osaamatonta lähdekritiikkiään, mutta onko oikeasti "pahempaa" miettiä asioita kuin toistaa ties milloin ja missä kuulemansa totuutena? (Jälkimmäistä myös pseudohistorian harrastajien joukossa ja tätä toistoa turkulainen projekti erityisesti tutkii.) Ymmärtämättä, miten tieto on muodostettu? Kuvitellen, että on yksi ja muuttumaton totuus?

The beauty of historical scholarship is its ability to queer what seems perfectly clear outside the archives. This delights pros and frustrates amateurs, whose goal in turning to history in the first place is clarity and decisiveness. Amateurs assume that no one can trump the judgment of history. But the pros know that history renders a settled judgment only when no one any longer cares, or, in most cases, when everyone involved is long dead. In the meantime, history produces not clarity but a more intelligent muddle. (John Nerone: Approaches to Media History. Teoksessa A Companion to Media Studies. 2003)

Selkeät vastauksethan ovat yksi uskottava selitys pseudohistorian suosiolle. Ja niin niitä yrittää tarjota myös useimmat populaareiksi pyrkivät historianesitykset mukaan lukien koulukirjat. Piilottaen lähteensä, perustelunsa ja epävarmuutensa. Tuore poikkeus tähän linjaan on Marko Lambergin Noitaäiti, jota luin mielenkiinnolla nimenomaan kohdissa, joissa käsiteltiin lähteitä ja niiden katveisiin jäävää tietoa.

Toinen esimerkki tiedon epävarmuuden esittämisestä oli eilen Rakkautta&Anarkiaa-festareilla näkemäni elokuva Cold Case Hammarskjöld. Siinä käsiteltiin Dag Hammarskjöldin kuolemaa haastatellen "maksaläikkäisiä vanhoja valkoisia miehiä" ja välillä muitakin. Totuuden tulkinta jäi katsojalle ja ainakin itselleni kehystyksestä sekä tekijä-kertojan tyylistä jäi myös epäilys, että koko toteutus oli lavastettu. Paljon parempi lopputulos kuin se, että teatterista lähtiessäni olisin uskonut tietäväni auktoriteetin paljastaman Totuuden ja kaiken muunkin tarpeellisen.

Kuvitus: yksityiskohta koulutaulusta (lisensoimaton valokuva verkkosivulta) ja
kuvakaappaus Hammarskjöld-elokuvan trailerista.