lauantai 10. huhtikuuta 2021

Kettusen toimituksista

Elias Lönnrotin Vuokkiniemeltä saama runo Kettusen toimituksista julkaistiin Kanteleessa (1829-31).

Venäjällä veio synty,
Laps on kasvo Karjalassa.
Kasvo vuotta kaksitoista
Alla varjon vanhempaisa,
Ensin päätäsä elätti.
Lapsimiesi laulamalla,
Piennä kielen pieksännällä.
Se sattu Savossa käyä,
Käyä pahti Paltamossa,
Pitkin Pielisen rajoa.
Siitä kulki Kuopiossa.
Paltamon parahat ämmät
Keitti liemen liukkahasti,
Keviästi Kettuselle. 
Tuli mies mitä parasta,
Vaan tuli pikkasen pilalle,
Ihmisparka ihtiäsä.
Puhkesi punaverille,
Kahta kairoa vajalle.
Paperista kaira pantu,
Toinen tuohesta tukittu.
Tuohi käänty käppärälle,
Vei on mielen miehen päästä,
Saatto miehen mieron tielle,
Kuuksi päiväksi kululle.
Viimmein kiersi Kiimingille,
Venähti Veson kylälle,
Lautamiehen lattialle.
Lautamies lakita seiso,
Pani päälle paliaalle,
Puhu suusta puhtahasta:
"Mist' olet kotosin vieras,
Kosk' olet kovin korea,
Vieras vikkelän näkönen?
Oletko Oulusta oloa,
Kaupungista kauppamiesi?"
Petteri pian sanoopi,
Naurosuusta naukaseepi:
"En ole Oulusta oloa,
Kaupungista kauppamiesi.
Tuolt' olen rajan takoa,
Pitäjästä Vuokkiniemen,
Kesän Kellossa asunna,
Putahilla puolen vuotta."
"Mik' on virka vierahalla,
Kosk' olet kovin korea,
Vieras vikkelän näkönen?"
Olin ennen ompelia,
Taitava takin tekiä,
Selän leikkasin lyhyyksi,
Piirsin körtit pitkälläiset,
Nostin kairat kainaloihin."
Kannettihin kangaspakka,
Kahen hengen kannelmoinen
Sieppas saksesa samassa,
Kettunen kerihtemesä,
Laski kankahan kaheksi,
Pilkku pieniksi paloiksi.
Viikon neulo toista puolta,
Pyhän tullessa pikemmin,
Ison juhlan joutuessa.
Puki päälle parahat vaatteet,
Silkkiset sukan sitehet,
Sataraksit saappasilla,
Valkia kaluna vyöllä,
Kammartuuki kaulahuivi,
Silkkitupsuset sivulla,
Läksi kirkkohon komista,
Läksi parvesta paraasta,
Yli muiten ylpeimmin.
Siell' on pappi paljon haasti,
Paljon taisi tarvitakkin
Opetusta outo poika.
Ei on suotta saarnatakkaan,
Ilman virttä veisatakkaan.
Kahto naiset naurasuulla,
Tyttäret tyköösä toivo
Tuota suurta sukkeluutta,
Kieleyttä Kettuspojan,
Venäläisen viekkautta.
Astu hän ylös mäkiä,
Kohti Kilposen kotia.
Hän tahto talon tytärtä,
Luotuu lasta lautamiehen.
Siell' on tytöt siivolliset,
Suuret saalit hartioilla,
Neulalla nenästä kiinni.
Liiat on kirjat kintahissa,
Varuriikit vanttuhissa,
Käet kullan käärilöissä,
Sormet kullan sormuksissa.
Net on suorat sormiltasa,
Varsin nopsat varreltasa.
Lästä hän kahto Kaisan päälle,
Liki Liisoa piteli.
Vanhin kuitenki sanoopi:
"Eell' on työtä tyttärillä,
Pojilla jälestä siitä ."
"Lähen pois talosta tästä,
Kultanappini kulutan,
Naimatakkini talutan,
Veän verkavaatteheni.
On tyttö toisessain talossa,
Lapsi kaunis kasvatettu,
Venäläisen verraksikin,
Jok' ei potki poikamiestä,
Ei hän potki polviltakaan,
Säre säärivarsiltakaan."
Astu hän alas mäkiä,
Polki polven kerkeutta;
Kaks on pirttiä pihalla.
Kaks on tietä kartanolla.
Meni pirttihin pihalta,
Meni poika päähän pöyän,
Rohi poika rohkeasti :
"Takin naima tarvihteepi,
Vihkivaatteen varsin sievän ."
Mari kahto karsinasta,
Kahto silmällä kahella,
Niin kuin heinän hempeyttä,
Tuota suurta sukkeluutta,
Kieleyttä Kettuspojan,
Venäläistä verraksesa.
Mari vuoteita tekeepi,
Teki vuotehet valilla,
Johon Kettu ketjahtaapi.
Antopa arkkusa olille,
Vuokin pojan vuotehille,
Venäläisen vaattehille.
Mari vierehen vilahti
Öiksi yksille olille,
Tuumasi ikusen tuuman.
Siin' olla meiän yhessä,
Kuin on syömässä suloa.
Kaks oli kaunista yhessä,
Yksi oiva ompelia,
Mari luovun langan suoja.
Se oli kevyt Kettuspoika,
Venäjän mies viekas poika,
Se on piiat petteleepi,
Morsiamet mainittelee,
Parahilta pappiloilta.

perjantai 9. huhtikuuta 2021

Entisajan ihmisluokat

Seurasin eilen historiatieteellistä seminaaria. Olin etukäteen ajatellut, että kirjoitan siitä blogiin oikein vanhanaikaisen katsauksen, jossa sanon joka esityksestä jotain mukamas fiksua. Mutta eihän siitä mitään tullut, kun koko tilaisuuden teeman professionalisoituminen, josta tulen niin pahalle tuulelle, että jupisin läpi puheiden vastalauseita ja tarkistin välillä, että olihan se mikki ihan oikeasti pois päältä. 

Parastakin esitystä kuunnellessa nipotusmoodi oli täysillä. Jaa, että luokka on suomen kielessä ihmisten ryhmittelyn mielessä uusi sana ja sen takia pahasti poliittisesti värittynyt? 

Anders Forsberg, kirjasta Från svenska hem (1902)

Illalla tuli mieleen tarkastaa. Vanha kirjasuomen sanakirja tietenkin tuntee sanan luokka, sillä se on rinnakkaismuoto luokille eli hevosen valjastukseen käytetylle puukaarelle. Mutta sanakirjassa on myös toinen luokka, joka on määritelty "oppilaiden edistyneisyyden mukaan muodostettu opetusryhmä / (ihmis)ryhmä, tietynlaisten ihmisten tai olentojen joukko / vero-, myynti- tms. luokitus, tämän mukainen kategoria, ryhmä".

Kriittistä on tietenkin se, minkälaista ihmisten luokittelua kyseinen puhuja piti uutena. VKS:n toisen selityksen esimerkeissä ei ole kyse työväenluokasta, keskiluokasta ja yläluokasta. Luokittelu on ensisijaisesti moraalinen: on autuaiden luokka (1761, 1768) ja laiskojen (1700) sekä varkaiden (1759) luokka. Vaikka kyse ei ole rahasta ja asemasta, voinee sanoa, että kyse on arvottavista luokista?

Myös opetusryhmät ovat järjestyksessä ja viimeisessä merkityksessä olennaista on nimenomaan arvojärjestys. Verotusluokat eivät ihan ole sosiaaliluokkia, mutta kohtuullisen lähellä ollaan.

Kansalliskirjaston digitoiduissa aineistoissa alaluokka ja yläluokka tarkoittavat pitkään vain koululuokkia. Kun vaihdoin sanoihin alaluokkainen ja yläluokkainen, modernit merkitykset ilmaantuivat eilen kuultuun sopivasti 1800-luvun lopussa vasemmistolaisessa lehdessä. Mutta sana ihmisluokka löytyy jo 1800-luvun puolivälissä:

  • Työntekiöitä ovat kaikki ihmiset, mutta tässä on kysymys siitä ihmisluokasta, joka palvelioina ja päivämiehinä elää päivästä päivään käsityöstänsä. (Suometar 14.6.1850)
  • Vaan kuinka suuresta arvosta eikö köyhäin-holhous ole? Jos ylimälkään tutkimme sitä ihmisluokkaa, jota köyhäin-holhous tarkoittaa niin se on suurin osa kansakunnasta. Tutki perhekuntaasi, niin löydät kaikki palveliasi ja työmiehesi taikka syntyneen eli vihdoin joutuvan tähän ihmisluokkaan. (Suometar 28.1.1851) 
  • Jokainen sääty ja ihmisluokka tehköön sen oman vaikutus-piirinsä sisällä, ilman mittään väärittä keinoitta. (Maamiehen Ystävä 24.2.1855)
  • Kaikkialla nähdään yksi ihmisluokka, joka elää ainoasti kättensä työstä, joka tekee työtä muille, joilla on varoja antaa näille työtä. Vaadittuna jokapäiväisestä työstä ansaitsemaan ravintonsa, on tämä ihmisluokka siinä surkuteltavassa tilassa, että, jos jostakin syystä työ puuttuu, myös ravinto loppuu ja olennon apua on muilta haettava. (Hämäläinen 15.10.1858)
Esityksestä jäi myös mieleen, että Marxin ajattelu ei Suomessa oitis vaikuttanut, joten eivät kai nuo ole Kommunistisesta manifestista (1848) kummuneet? 

torstai 8. huhtikuuta 2021

Digitoituja osia Suomen historiaa

Eilen illalla tuttavan FB-päivityksestä syntyi keskustelu siitä, onko Reinhold Hausenin toimittama lähdejulkaisusarja Bidrah till Finland historia saatavilla digitoituna vai ei. 

Jos ihminen olisi aivan tynnyrissä kasvanut, niin lähtisi hakemaan Finnasta, sillä sehän tarjoaa 

"Kulttuurin ja tieteen aarteet yhdellä haulla". No, onhan siitä se hyöty, että tietää haettavana olevan osat 1 (1881), 2 (1894), 3 (1904), 4 (1912) ja 5 (1917). 

Tämän tyyppiset kirjat ovat usein osa ulkomaisten yliopistojen kirjastoja eli todennäköisin paikka löytämiseen on Google Books, jonne kyseisiä kirjastoja massadigitoitiin. Sivuston haku on toisinaan hämmästyttävän hermoherkkä, mutta tässä tapauksessa ensimmäisten osumien joukossa on oikeaa tavaraa. Osa 1 on vapaasti saatavilla, mutta osat 4 ja 5 ovat tekijänoikeustulkinnan takia vain katkelmanäkymänä. Osia 2 ja 3 ei näy ollenkaan.

Toisinaan nämä tekijänoikeustulkinnat ovat ohitettavissa Internet Archiven avulla, sillä Googlen rajoitukset ovat väljempiä toisaalla (Yhdysvalloissa?), jossa tiedostoja on latailtu paikasta toiseen. Mutta tällä kertaa tiedostoja ei oltu latailtu ollenkaan, sillä en löytänyt täältä ensimmäistäkään osaa.

Testasin sitten Hathi Trustin, jonne myös on työnnetty Googlen digitointeja. Hathin etu on jossain määrin edellisiä parempilaatuiset kuvailutiedot, mutta kääntöpuolena tavallisesti tiukemmat tekijänoikeustulkinnat. En siis odottanut paljoa ja yllätyin iloisesti. Ensimmäisessä klimpissä oli osat 3-5 ja kaikki auki! Oikeassa reunassa tarjottiin "samankaltaisia". Näistä avautui klimppi, jossa osat 1 ja 3 olivat molemmat virtuaalisesti lukossa, ja  toinen klimppi, jossa osat 3-5 ovat auki. Mitä ihmettä on tapahtunut osalle kaksi?!

Bonusmateriaalina
2) Otsikkoa kirjoittaessa tuli mieleen Kansalliskirjaston tuoreehkoista digitoinneista Suomen historian dokumentteja 1 ja Suomen historian dokumentteja 2, joista voi löytää vaikka mitä mielenkiintoista. Kuten lähteistä aina.

Kansalliskirjaston digitointien olettaisi tulevan Finnasta esille ja idioottina kokeilin.

Sana idiootti oli edellisessä lauseessa kaksinkertaisessa merkityksessä. "Kaikkihan" toki tietävät, että Finnan haun voi ja se kannattaa suunnata otsikkoon.

Tai niin olen ainakin luullut. Kuuteen tulokseen rajatulla listalla ei edelleenkään ollut kyseisiä kirjoja.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Raision kuuluisa Fläski Jussi

Yllä näkyvä osa Vaasan maaherran kansliassa 19.8.1789 laadittua kuulutusta sisältää tiedonmuruja kahdesta kiinnostuksen kohteestani. Ensinnäkin siinä mainitaan ohimennen, että raisiolaisen torpan katto oli ollut olkea. Sekä englantilaiset perinnerakennukset että Tallinnan ulkomuseon ruokokatot ovat herättäneet kysymyksen siitä onko mitään vastaavaa ollut Suomessa. Ja onhan sitä.

Kuulutuksen varsinainen aihe liittyi katon purkamiseen. Purkaja oli Matts Carlson Ustårpa, jonka torppa kuului Pernon kartanolle. Olkea purkaessaan yllätyksekseen löysi sen alta 3 hopeista ruokalusikkaa ja hopeisen sokerisirottimen.

Kuulutuksen tarkoituksena oli (kai) löytää näiden alkuperäinen omistaja. Mattsia ei epäilty mistään, olihan hän (ilmeisesti) oitis rehellisesti asiasta viranomaisille ilmoittanut. Todennäköisenä pidettiin, että kätkön oli tehnyt torpassa aiemmin 20 vuotta asunut Johan Kellberg, joka tunnettiin nimellä Fläski Jussi. Tämä oli hyvin maineikas varas (den mycket berycktade tjufwen), vaikka maineensa ei ole tainnut kestää kovin pitkään. Veikkaan, että muutama vuosi sitten julkaistusta Pernon kartanon historiasta hänestä ei ole sanaakaan. 

Eli kuuluisa varas oli toinen kiinnostuksen kohteeni. Lisäksihän tässä on tuttuna juttuna kartanon torpat, joista olen Kokemäenkartanon selvittelyn jälkeen vannonut pysyväni kaukana. Mutta kerta kiellon päälle ja joudun toteamaan, että kartanon Ny torp ei rippikirjassa 1772-89 sisällä yhtään edellä mainittua nimeä. Mutta seuraavassa rippikirjassa torppari on Matts Westerberg, mahdollinen katonpurkaja.

Kellbergiä en löytänyt mistään kirkonkirjasta, mutta olen varma, ettei niissä lue lisänimeään Fläski Jussi. Mikä mainittakoon todisteena siitä, että kutsumanimien arvailu on aika turhaa puuhaa.

tiistai 6. huhtikuuta 2021

Carl Gustaf Langéen

Kauppias ja monen alan yrittäjä Carl Gustaf Langéen kuoli 85-vuotiaana Helsingissä 12.1.1877. Muistokirjoitusta en hänelle löytänyt ja tiedot verkossa ovat hajanaisia, joten on syytä koota ne yhteen.

Jouni Yrjänän väitöskirjassa Metsäpirulainen. Liikemies Erik Johan Längman (1799–1863) talousjärjestelmän murroksessa Langéen on esittelyn ansainnut sivuhenkilö:

... merkityksellisemmän ja kestävämmän suhteen Längman solmi Turussa syntyneeseen Carl Gustaf Langéeniin, joka työskenteli 1820-luvulla Kasarmitorin laidalla erään kauppiaan lesken kirjanpitäjänä. Längmanin helmikuussa 1828 laatima velallisluettelo osoitti hänet yhdeksi suurimmista velallisista. Langéen oli jo tuonut viljaa Räävelistä, mutta itsenäiseksi koti- ja ulkomaankauppiaaksi hän ryhtyi vasta vuonna 1830. Hän omisti tuolloin jo yhden kuunarin, yhden kaljaasin ja yhden sluupin. Langéenin Hoppet–jahti oli purjehtinut Räävelin ja Helsingin väliä kesäkauden 1829 ja tarjonnut kyytejä myös matkustajille.

Vuonna 1832 Langéen asettui Siltasaaren itäosaan, jossa hänellä oli tuolloin asuinhuvila ja portteri- ja etikkatehdas. Vuodesta 1835 alkaen saaressa toimi sauna- ja kylpylaitos kaksikerroksisessa kivirakennuksessa. Edelleen samaan saareen Langéen perusti vuonna 1837 kynttilä- ja saippuatehtaan. Tehtaat työllistivät vuonna 1843 yhteensä 10 henkeä ja tuotantojen arvo oli 9150 ruplaa (FAT 31.12.1845). Tehdaslistauksessa 1852 Langéenilla oli edelleen edellä mainitut tuotantoyritykset (Teknisk tidskrift 5/1853). Listaukseen ei ehtinyt tulitikkutehdas, jonka Yrjänän mukaan Langéen Längmanin rahoituksella perusti vuonna 1853.

Talouden ollessa kunnossa Langéen vei 29.9.1843 vihille sokerileipuri Anton Wilhelm Joegin lesken Kristina Marian (o.s. Bernitz) ja pääsi näin isäpuoleksi tämän 10-vuotiaalle Laura Emilia tyttärelle. Tämä sai 29.7.1844 sisarpuolen nimeltä Maria Elisabet Jeanette.   

Perhe-elämän alkuun ei kovin hyvin sovi se, että "Langéenin huvilassa" eli n.s. keltaisessa huvilassa alkoi ravintolatoiminta viimeistään kesällä (Helsingfors Tidningar 20.5.1846). Töölönlahtea joitakin vuosia myöhemmin kiertänyt antoi ymmärtää, että tarjoilu siellä oli jo päättynyt (Morgonbladet 20.7.1854). Viimeistään huvilan keltaisuus oli mennyttä kun se paloi edellä mainittujen tuotantolaitosten kanssa vuoden 1855 alussa (Morgonbladet 29.1.1855). Mutta ilmeisesn uudessa keltaisessa huvilassa ravintolatoiminta alkoi jälleen kesällä 1860 (Helsingfors Tidningar 22.5.1860). Ehkä tämä vaihe on Sallamari Tikkasen artikkelin Siltasaaren toinen kuuluisa ravintola, "jossa kaupungin käsityöläismestarit kokoontuivat mielellään". 

Myös etikkatuotanto oli alkanut uudelleen ja Langéen itse ilmoitti asuvansa "keltaisessa huvilassa" (Helsingfors Tidningar 19.3. & 22.5.1863, osoitekalenteri 1866). Aiemmin lainaamani muistelman mukaan huvilan, etikkatuotannon ja kylpylaitoksen ohella Siltasaarella oli "Langénin suuri kaksikerroksinen rakennus, joka oli rakennettu koridoorijärjestelmän mukaan ja josta työväki vuokrasi huoneen tai pari. Tämän pihamaalla oli silloin juutalaisten synagooga vaatimattomassa talorähjässä."

Sauna- ja kylpylaitokseen liittyy ainoa episodi, jonka yhteydessä Langéen sai laajemmin julkisuutta. Hovioikeuteen lopulta päätyneen jutun alun J. V. Lehtonen selostaa kirjassa Nurmijärven poika : kuvia Aleksis Kiven elämästä seuraavasti:

Sen johdosta, että kauppias C. G. Langeen oli kevättalvella 1869 kaupungin lehdissä julkisesti ilmoittanut avaavansa kylpylaitoksen tohtori Ewerthin johdolla, joutui Everth ja luonnonlääkintä uudelleen yleisen huomion ja kiistan kohteeksi. Lääkintähallitus käytti näet nyt tilaisuutta hyväkseen ja pyysi Uudenmaan läänin maaherran tointa siihen, että kun hra Everth ei ole Suomessa laillistettu lääkäri eikä edes kylpymestari, tuo aijottu laitos suljettaisiin ja kauppias Langeen pantaisiin syytteeseen puoskaroimisen edistämisestä maassa (Hufvudstadsbladet, n:o 113, 20. V. 1869).

Osoitekalenteri todistaa, että kylpylaitos oli toiminnassa vielä kaksi vuotta ennen Langéenin kuolemaa. Huhtikuussa 1877 tehdyssä perukirjassaan se on arvokkain kiinteistöistään

Ilmeisesti etikkatuotantokin oli edelleen käynnissä, sillä perukirjassa mainitaan tuotantovälineitä ja etikkaa. Asiakirjassa listattiin paljon muutakin ja velkojen maksun jälkeen ainoalle tyttärelle jäi nykyrahassa varttimiljoona euroa. Jennynä tunnettu Maria Elisabet Jeanette Langéen meni naimisiin 31.10.1877 pankkikasööri Karl Robert Ignatiuksen kanssa (Hbl 4.11.1877). Kuollessaan vuonna 1922 Jenny Ignatius oli hovineuvoksen leski (Svenska pressen 3.1.1923). 

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Missä välitettiin Karlskronasta?

Väikkärin väsäyksen merkeissä olen viime päivät koonnut ja käynyt läpi 1700-luvun palaneille kaupungeille lähetettyjä lahjoituksia, joista julkaistiin listoja sanomalehdissä. Paikat ja summat ovat vilisset silmissä, mutta jotta saan jostain konkreettisesta otetta teen tähän poiminnan Karlskronaan Suomesta lähteneistä rahoista. Laivastotukikohta oli yksi Ruotsin isoimmista kaupungeista, joka paloi suurelta osalta 17.6.1790. Lahjoituslistoja julkaistiin Dagligt Allehandassa vielä vuoden 1791 lopussa ja silloin lakkasin hakemasta. (Karlskronan kaupungista ennen paloa en löytänyt kuvaa. Laivaston lähtö kirjasta Sveriges Historia från äldsta tid till våra dagar, etc.)

Rahan arvon ymmärtäminen on yhtä haastavaa kuin aina. Kirja Vad kostade det? tarjoaa vuoden 1790 kohdalla viitteeksi, että papin täysi vaatekerta maksoi 15  riikintaalaria ja naisen muodikas leninki 21 riikintaalaria. Useimmat summat alla ovat kai kannettuja kolehteja, joten totiseen ymmärtämiseen ja vertailuun tarvittaisiin väkimääriä ja tietoa tavallisesti kolehdilla kertyneistä summista. Mutta ihmetellään nyt edes maantieteellistä kattavutta tai sen aukkoja. (Ottaen huomioon, että joku listoista saattoi jäädä löytämättä, kiitos OCR.) 

Varhaisin summa Suomesta saapui Karlskronaan postitse Helsingistä 19.7. eli suhteellisen nopeasti. Lahjoittajat olivat erään laivaston aluksen miehistöä eli auttoivat omiaan 40 riikintaalerilla. Pari kuukautta myöhemmin tuli perille Viaporin varuskunnalta kerätyt 250 riikintaaleria. Itse Helsingin kaupungista ei nähnyt jälkeä.

Turun maaherran kautta ensimmäisiä lähetettyjä rahoja oli joidenkin virkamiesten keräämät 128 riikintaaleria ja 24 killinkiä sekä kunniallisen lesken ja tämän suvun sekä ystävien kokoamat 67 riikintaaleria. Porvoossa konsistorio ja lukion opettajakunta saivat kokoon 188 riikintaaleria ja 16 killinkiä, kun taas porvaristo ja kaupunkilaiset lahjoittivat 150 riikintaaleria.

Näitä myöhemmin Hämeenlinnan kautta lähti

  • yksittäinen lahjoitus 20 RT
  • Hämeenlinnan asukkailta 123 RT
  • Tuusulan seurakunnalta 22 RT, 8 K, 1 R
  • Helsingin pitäjästä 64 RT
  • Mäntsälästä 26 RT, 32 K
  • Vihdistä 25 RT 8 K
  • Nurmijärveltä 60 RT, 10 K, 6 R
  • Pornaisten kappelista 11 RT 16 K
  • Urjalasta 24 RT 24 K
  • "Pål R nå" (Pälkäne?) 20 RT, 14 K, 6 R
  • Kirkkonummelta 26 RT, 32 K
  • Somerolta 51 RT, 5 K
  • Hämeenkoskelta 14 RT, 13 K, 9 R
  • Espoon pitäjästä 56 RT, 6 K
  • Janakkalasta 10 RT, 10 K, 8 R
  • Vanajan emäseurakunnasta 14 RT
  • Orimattilan pitäjäläisiltä 15 RT 8 K.
  • Hämeenlinnan seurakuntaan kuuluvista Vanajan kylistä 13 RT
  • Sahalahdelta 18 RT, 3 K, 1 R
  • Lammilta 10 RT, 36 K, 4 R
  • Tammelasta 11 RT
  • Hauholta 110 RT, 4 K (ei, en ole lukenut enkä kirjoittanut summaa väärin. Eri asia oliko lehdessä oikein.)
  • Ruoveden emäseurakunnasta 7 RT, I K., 5 R.
  • Lempäälästä 20 RT
  • Kangasalan emäseurakunnasta 24 RT 43 K. 10 R
  • Kuhmalahden kappelista 8 RT, 45 K
  • Hattulan emäseurakunnan edustajilta 24 RT, 5 K, 10 R.

Turun kautta

  • Porissa kerätty 100 RT
  • Raumassa kerätty 50 RT
  • Naantalissa kerätty 10 RT, 7 K, 8 R
  • Turun ja Porin läänistä kerätyt 1494 RT, 16 K ja 4 R 
  • Nauvosta kirkkoherra Miödiltä 30 RT
  • Kaarinasta asessorska Hartmanilta 3 RT 16 K.
  • Lisälahjoitus joiltakin Vehmaalta 11 RT, 16 K.

Heinolan kautta

  • Loviisan kaupungista 216 RT
  • Porvoon tuomioseurakunnan anekseista 30 RT 24 K.
  • Rovasti Hylléniltä Heinolan kappelista ja maaherran residenssiltä 37 RT, 14 K, 2 R
  • Asikkalan kappelista 14 RT, 41 K
  • Nastolan kappelista 4 RT, 8 K
  • "Kjänköla" (Kärkölä?) 3 RT 16 K.
  • Hollolan emäseurakunnasta sekä "eräältä seurueelta" 45 RT, 20 K, 10 R

Kuopion säätyläisiltä 69 riikintaaleria

Oulusta Raahessa kootut 30 riikintaaleria

Vehmaalta (?) yksityishenkilön suora lahjoitus. "Af en fattig Medborgare i Wemo socken, som bär undersåtelig lydnad och wörnad för sin Lagkrönte Konung, jämte kärlek för Fosterlandet, insändt, at utdelas til de mäst nödlidande Änkor och Faderlösa Barn af Amiralitets-Staten, som wid Sjölaget den 3 sislidne Julii blifwit wärnlöse och wid eldswådan härstädes undergått eldens grufweliga härjande 10 R:dal. 24 S."

Vaasasta koko läänistä koottuna 957 riikintaaleria ja 8 killinkiä. Myöhemmin maaherralta vielä 12 riikintaaleria ja 12 killinkiä ja 6 riksiä. Huomattavasti myöhemmin Keuruulta, Ähtäristä ja Virroilta 20 RT, 36 K, 8 R.

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Maaliskuusta huhtikuuhun

20.3.

22.3.
  • Vieläkin sitten järjestetään joukko-Zoomeja, joissa mikit eivät ole oletuksena kiinni.
23.3.
  • Sydäntä lämmittää, kun 1700-luvun tutkijoiden FB-ryhmään tulee perusopiskelija linkittämään opinnäytteensä. Kun ei moni ole viitsinyt mainostaa edes väitöskirjaansa.
  • Hillitön kiusaus kirjoittaa väikkärin käsikseen "Tietenkin yhtyen Pietilän arvioon, että leninistisellä lehdistöteorialla on vahva historiallinen pohja" ja katsoa minkä värikseksi Ohjaajan naama menisi.

24.3.
  • Zoom-luennossa on kyllä outo dynamiikka kun luennoitsija ei näe chattia, jossa innokkaasti kommentoidaan.
25.3.
26.3.
  • Huomiovärin käyttö on silkkaa ajanhukkaa. Kun tiedoston (erityisesti taulukon) avaa myöhemmin, ei ole harmainta aavistustakaan siitä, mikä datassa oli tärkeää tai kuralla. Kirjoita jotain huomiokenttään tai kommentiksi! (Siis minä)
  • [Saatteena Suomen Kuvalehden kanteen nostettuun Reima Välimäen & kumppanien muinaiskuningasprojektista tehtyyn juttuun] Viimeisin keskustelu muinaiskuninkaista Suomen historian harrastajien FB-ryhmässä alkoi 3 tuntia sitten ja kommentteja on jo yli sata.
  • Heräsin neljältä, aloitin kai viideltä duunit, breikkinä tutkijasemma ja parin tunnin kävely. Kello on nyt 22:30 ja koossa on 175 kaupunkipaloa Ruotsista 1727-1791. #tutkimus #väikkärinväsäys #ehkähuomennakirjoitan
27.3.
28.3.
  • Oi kun kiva, että tänään heräsin vasta viiden jälkeen! [Siirryimme näet kesäaikaan.]
29.3.
  • Spostiin tuli @BalticConnects alustava ohjelma. Ekassa sessiossa ei oikein mitään ja tokassa esitetään päällekkäin erittäin olennaista... aah, konffat.
  • [Louvre avasi kuviaan] "Access"... Käyttöehdot olivat sen näköiset, että harva niitä avaa. Tekijänoikeudettoman taiteen kuvillakin on niin tiukat ehdot, etten edes jaksanut lukea.
31.3.
1.4.
  • Onko "talvi 1784" Ruotsin ja Suomen kontekstissa talvi 1783-1784 vai talvi 1784-1785? [Sain 19 vastausta, joista 63,2% kannatti ensiksi mainittua ja 36,8% jälkimmäistä eli kyseessä ei ole yksiselitteinen ilmaisu. Tekstissä, jota luin kyseessä oli kai kevättalvi 1784.]

lauantai 3. huhtikuuta 2021

Karhun tappamat Häkkiset Keuruulla 1770

Metsähallituksen Luontoon.fi esittelee Pyhä-Häkin kansallispuiston sanoin
Etelä-Suomen hienoimmassa vanhassa metsässä humisevat 400 vuotta vanhat ikihongat. Kilpikaarnaisten mäntyjen palokorot muistuttavat menneiden vuosisatojen metsäpaloista, ja Mastomäen ikimetsät pysäyttävät kiireisenkin kulkijan hämmästelemään ihmisen pienuutta. Poika-ahon kruununmetsätorppa kertoo tarinaa syrjäseutujen varhaisista asukkaista. Pyhä-Häkin ikiaikaisen aarniometsän siimeksessä samoilet muinaisten haltioiden tunnelmissa ja tarinoissa.

Muutaman kilometrin päässä sijaitsevassa 

Korjaus 3.4. klo 10:25: Kartanlukuni on ollut luokattoman kehnoa. Kiitokseni Eeva Arpalalle, joka Twitterissä huomautti "Miksi Saarijärven Häkkilän asukkaat olisivat Keuruun rippikirjassa? Joku tässä ei täsmää?" & "Saarijärvellä sijaitseva Pyhä-Häkki ja Pyhäjärven Häkkilän talo eivät kaiketi liity tähän, kyse täytyy olla Keuruulla sijaitsevasta Häkkilästä."

Häkkilän kylässä oli Keuruun rippikirjassa 1764-1772 (s. 11-12) kaksi taloa. Toista isännöi Gabriel Jöransson (s. 1714) ja toista Johan Johansson (s. 1728). Sukuselvitystään ei ole käytettävissä, mutta aikalaislausunnon mukaan nämä Häkkiset olivat syskonebarn eli todennäköisesti serkuksia. 

Huhtikuun 14. päivä vuonna 1770 seudulla oli vielä hanki maassa ja aamulla Johanin veli Jöran (s. 1736) lähti aseen kanssa hiihtäen metsään. Tarina ei kerro, mitä hänen oli tarkoitus metsästää, mutta kohdattuaan karhun Jöran ampui sitä. Kuulansa ei osunut minne piti. Haavoittunut karhu hyökkäsi ja sai Jöranin allensa. Karhu kynsi mieheltä ihon irti otsasta ja puolesta päästä, mutta Jöranin tekeydyttyä kuolleeksi karhu lähti pois. Vammoistaan huolimatta Jöran onnistui pääsemään kotiin, jossa tietenkin kertoi mitä oli tapahtunut.

Gabriel Häkkinen oli tappanut joitakin karhuja yksinään, joten ilmeisesti itsevarmuudella ja suuremmin aikailematta hän lähti yhdessä Johanin kanssa hakemaan haavoittunutta karhua aseinaan keihäät ja pyssyt. Kahdestaan lähteneitä miehiä ei kuulunut iltaan mennessä takaisin. Emme tiedä milloin heitä lähdettiin hakemaan, mutta neljä päivää myöhemmin ruumiit löytyivät metsästä. Molemmilla oli vakavia vammoja päässä, kurkussa ja käsissä. Toisen päävammaa oli sidottu nenäliinalla eli miehet olivat olleet (ilmeisesti hakemansa) karhun poislähdettyä elossa. Toisen keihään varsi oli poikki, suksensiteet leikatut eikä pyssyjä oltu laukaistu, mikä aikalaisten tulkitsemana viittasi siihen, että karhu oli tehnyt yllätyshyökkäyksen.

Keuruun vanha kirkko
Kuva Sneecs, CC BY-SA 3.0, Wikimedia
Isäntien hautajaiset pidettiin 22.4.1770 ja molemmat saivat lepopaikkansa kirkon lattian alta. Haudattujen listassa kuolinsyynsä "ihiälrifwen af biörn" on alleviivattu vahvasti. Vastaavaa ei ollut tapahtunut miesmuistiin eikä Häkkisten kohtalokaan pian unohtunut. Joku paikkakunnalla tarttui jopa 23.6.1770 kynään, jotta Inrikes Tidningarin lukijat saisivat tiedon, mikä tapahtuikin 2.8.1770 ilmestyneessä numerossa, jonka ansiosta edellä oleva oli kerrottavissa. 

Kesäkuun lopulla karhun ensimmäisenä kohdannut Jöran ei ollut vielä terveen kirjoissa eikä kirjoittaja pitänyt täyttä parantumistaan ollenkaan varmana. Rippikirjassa hänellä ei ole kuolinpäivää ja sopivaa hautausmerkintää ei Hiskin avulla löytynyt. Valitettavasti seuraavat rippikirjat eivät ole säilyneet.

Kaipaatko lisätietoa? Ulla Moilanen on kirjoittanut otsikolla Karhun surmaamat – Epäonnisia kohtaamisia Suomessa 1700–1800-luvuilla.

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Everstiluutnantti Baeckmanin isälinja

Maanantaisen lupaukseni mukaan Otto Ehrströmin kirjan Fredrik Wilhelm Baeckman. En landsman och krigare från Napoleons tid jämte en framställning av historien om det "engelska arvet" ryöstöviljelyä. En kuitenkaan ala selittää englantilaista perintöä, jonka varmat yhteydet Suomeen ovat lähinnä parin avainhenkilön kääntyminen Turun akatemiassa. En tosin malttanut olla kaivamasta KB:n digitoinneista yhtä ilmeisesti monista perilliskuulutuksista (Posttidningar 24.3.1812). 

Fredrik Wilhelm Baeckmanin oikeus kyseiseen perintöön riippui hänen isälinjastaan. Perintörahat hän sai versiolla, jossa maanantaisessa tekstissä mainitun isoisänsä Gustaf Beckmanin (s. 1735) vanhemmat olivat verokirjuri Petter Beckman (s. 1715) ja Maria Thorwöst (k. 1742). Kriittistä oli, että Petterin isäksi oli saatu korpraali Eric Beckman Arborgasta. (E-vokaalin käyttö on voinut olla tarkoitushakuista tai vaan normaalia kirjoitusasun vaihtelua.)

Ehrström ei anna omasta sukututkimuksestaan kovin yksityiskohtaisia tietoja. Hänen mukaansa Gustafin isä on Petter Beckman, joka oli aikaihminen ja manttaalikomissaari Satakunnassa vuonna 1715 eikä näin ollen Arbogan korpraalille tuolloin syntynyt Petter. Sekaannusten maksimoimiseksi, myös verokirjuri/manttaalikomissaarin isän nimi oli Eric.

Ettei lähdekriittisyys mene ylenmääräiseksi, otan totena Yrjö Kotivuoren yo-matrikkelin, josta löytyy Maria Thorwösten kanssa naimisissa oleva Petter Bäckman. (Marian Thorwösten isovanhemmat olivat maankuulut tehtailijat Petter Thorwöste sekä Elin Johansdotter Såger ja vanhempansa Johan Thorwöste ja Helena Eriksdotter Rosendal (jonka isä oli Turun hovioikeuden asessori Erik Andersson Rosendal († 1690), veljen matrikkelitietojen perusteella).)

Tämä Petter kuoli Luvialla 15.8.1737 eli vain pari vuotta Gustafin syntymän jälkeen, jos vuosi edellä pitää paikkansa. Valitettavasti hautausmerkinnästä ei selviä asuinpaikka, mutta Satakunnan tutkijalla on käytettävissään jokeri eli Lasse Iso-Iivarin luettelot, joissa Petter isännöi Luodonkylän Heinilän rusthollia. Sitten ei enää tarvi kuin tietää, että Luodonkylä on ruotsiksi Norrby ja rippikirja aukeaa oikeasta kohdasta. Gustaf on merkitty jo 1734 päätetylle aukeamalle, mutta listan viimeiseksi, joten syntymävuosi voi olla suunnilleen 1735. Seuraavalle aukeamalle on lapsikaarti merkitty muuttaneeksi Uudellemaalle. Verkkolähteet eivät näytä tietävän, missä Maria Thorwöste kuoli vuonna 1745.

Lapsisarja ei tunnu verkossa vaikuttavia sukututkijoita suuremmin kiinnostaneen. Kotivuoren avulla selviää, että isonvihan alkaessa Lohjalla syntynyt Johan kouluttautui papiksi. Viran saanti osuu äidin kuoleman jälkeiselle vuodelle eikä näin auta suuremmin. 

Johanin vuoden 1717 paikkeilla syntynyt Ulrica-sisar oli kihloissa jo vuonna 1742, sillä Kotivuoren poiminnoissa

Pohjan ja Karjalohjan käräjät 1.12.1742 f. 922v (S: D: Gaf Lieutenanten Herr Johan Nirberg, Rätten tilkänna, huruledes Studenten Jacob Cavonius igenom, Bref til Herr Kyrckioherden i Lojo, Magister Abraham Roering, sökt förbiuda Lysningen, til thet Ächtenskap, som Herr Lieutenantet täncker fulborda med Jungfru Ulrica Beckman på Joenpäldo.

Täällä ennenkin esitellyn Cavoniuksen yrityksistä huolimatta avioliitto solmittiin, sillä 

Pohjan ja Karjalohjan käräjät 12.3.1745 f. 268 (S: D: Ingaf i Rätten Lieutenanten Herr Johan Nirberg then skrift som hans Swär moder, afledne Mantals Commissarien Peter Beckmans äncka Maria Törwest, åt hennes äldsta Son, Studenten Johan Beckman, den 2. sidstledne Januarii utgifwit)

Lohjan  rippikirjassa 1762-1772 Joenpellossa näkyvä kapteeni Johan Fabian Nirbergin rouva Ulrica Backman (s. 1717) on siis sama kuin Ulrica-tytär Luvialla. Johan Fabian Nirbergin kuolema näkyy rippikirjassa, hänet haudattiin Lohjan kirkkoon 5.6.1766. Ulrica asui elämänsä loppuun Joenpellossa, hänen hautajaisensa vietettiin 11.4.1780.

Ulrica lienee tullut Joenpeltoon suoraan Luvialta, sillä rippikirjan 1735-44 s. 155 tilalle on merikitty Maria "Torwist", neidot Helena ja Ulrica, joista jälkimmäisen määre vedetty yli avioliiton yhteydessä, ylioppilas Johan, neito Gretha ja Gustaf, jonka edessä on luku 15. Valitettavasti Lohjan emäseurakunnan seuraavaa rippikirjaa ei ole säilynyt. Janakkalan Vähikkälän Tuomolassa 27.9.1790 78-vuotiaana kuollut "neito" Helena Beckman lienee perheen esikoinen, sillä SukuForumin keskustelussa mainitaan samassa kylässä kuollut Ulrican tytär. Margarethan osalta on esitetty Kotivuoren matrikkelitiedoissa kysymysmerkillä varustama hypoteesi, että aviomiehensä oli vuodesta 1746 Fagervikin ruukinsaarnaaja Jacob Starckou. Maantieteen perusteella uskottavaa.

Anjalaan päätyneen Gustafin varma yhdistäminen perheeseen ei vähällä työllä näytä onnistuvan. Ottaen huomioon, että kaivattu Gustaf avioitui Ruotsinpyhtäällä vuonna 1750, syntymävuotensa lienee lähempänä vuotta 1730 ja mahdollisesti ennen vuotta 1727, jolloin perhe Iso-Iivarin mukaan tulee Luvialle. 

Yhteys tuntuu kuitenkin mahdolliselta, joten on syytä vielä tarkistaa näkemykset Petter Bäckmanin Eric-isästä. Ehrstöm pitää varmana, että tämä oli kotoisin Inkoosta, mutta ei tässäkään kohdalla selitä lähteitään. Ehrströmin Eric oli isonvihan paossa Ruotsissa, mikä auttoi sekaannusta siellä asuvaan kaimaansa.

Tjaa. Kotivuori tuomiokirjaviitteisiin nojaten todistaa, että kyseessä oli Pohjan Elimon ja Lohjan Karstun Joenpellon rusthollien omistaja, vuokraaja Erik Persson Bäckman, jonka vaimo oli Helena (Mattsdotter Öhman?). Asutuksen yleisluettelossa he ovat Pohjan Elimossa vuonna 1690 ja  vuonna 1694. Karstun kylää en SAY:stä paikantanut ja valitettavasti verkkoesitykset tilan historiasta keskittyvät Eeva Joenpeltoon johtavaan myöhempään omistajasarjaan. Lars Federleyn sivustolla Erikin tilaomistukset esitetään laajempina ja lapsia tunnetaan useita. Hän on yhdistänyt Gustafin Erikin pojanpojaksi ja löytänyt hänelle syntymävuoden 1726. Sivustolla ei ole lähdeviitteitä.

torstai 1. huhtikuuta 2021

Uudempaa (eli vanhempaa) tietoa aprillipilojen historiasta

Viime vuonna harrastin aprillipilatietouden kierrätystä ja olin superiloinen, kun verkosta löytyi edes yksi uusi/vanha tiedonmurunen 1700-luvulta. Kun sitten kesällä luin Annika Sandénin kirjaa Fröjdelekar. Glädje, lust och nöjen under svensk stormaktstid vastaan tuli (s. 84-85) vielä uudempaa/vanhempaa tietoa, jota en olisi kirjasta osannut etsiä. Iloahan aprillipilojen on tarkoitus tuottaa, mutta tehtiinkö niitä tosiaan jo 1600-luvulla?

Sandén yhdistää aprillipilailun kevään juhlimiseen ja karnevalisointiin, jota harrastettiin erityisesti/ainakin eteläisessä Ruotsissa, joka oli kuulunut Tanskaan (s. 79-83). Värmlannissa 1700-luvun alussa kirjoitettu yksityiskohtainen kuvaus juhlasta nimeltä majfesten tai majgrevefesten tuo kulkueineen mieleen televisio-ohjelmassa näkemäni keväisen peltojen siunauksen Englannissa ja Ritvalan helkakulkueen. Majfesten ajoittui huhtikuun ja toukokuun vaihteeseen, mutta Sandén mainitsee myös helluntain maallisen juhlinnan. Tai juhla saatettiin siirtää helluntaiksi siksi, että oli kielletty juhliminen vappuna.   

Aprillipilasta Sandén tuntee maininnan Englannista jo 1500-luvulla, mutta toteaa Ruotsissa kirjallisten tietojen olevan vähäisiä ennen 1800-lukua. Jälkimmäisen voin kokemuksellani vahvistaa. Mutta ottaen huomioon kevään juhlinnan ja huhtikuun arvaamattoman sään, Sandén on valmis uskomaan ja esittämään, että aprillipilailua on harrastettu jo 1600-luvulla. 

Todisteet jäävät kuitenkin vähäisiksi. Växjön tuomiokapitulissa on vuonna 1667 nuorukainen oli huijattu hakemaan isännälleen vaatteita. Asian selvittelyssä sanomakseen on kirjattu "måste gå den länge vägen April, och alldeles omsont [förgäves] med lång näsa". Sandénilla on viite pöytäkirjaan, mutta hän ei mainitse, missä kuussa pilailu oli tapahtunut. Esimerkkinsä Länsigöötanmaan Hässtadista vuonna 1742 on muistaakseni kuluneempi. Pitäjässä kiersi viesti, että jumalanpalvelus pidettäisiin tuntia aikaisemmin kuin normaalisti ja osa uskoi. Asian selvittelyssä viestistä käytettiin sanaa "aprilsedel", missä ei ole järkeä ellei april jo tarkoittanut aprillia. 

keskiviikko 31. maaliskuuta 2021

15. kuukausi jatko-opiskelijana

Tämä on ollut outo kuukausi. En tiedä onko kyse projektin vaiheesta vai viime kuun terveystarkastuksen jälkeen aloitetun vitamiinikuurin positiivisista seurauksista.

Kuun alussa vedin viikon tauottoman työputken, mikä ei ole tavallista. Sain aikaan niin paljon, että tiesin pääseväni (melko varmasti) seuraavaan tavoitepisteeseen, joten olo oli rennompi kuin aikoihin. Lisäksi aloin työstää mahdollisesti-tulevan-väitöskirjan käsistä ekaa kertaa yhdessä yhtenäisessä tiedostossa. Eli näin konkreettisesti kirjoittaneeni sen verran tekstiä, että minimipituudesta ei enää paljoa puutu, mikä rentoutti lisää. Olen työstänyt tekstejä erillisinä tiedostoina osin siksi, että yksi suuri pelkoni on ollut, etten saisi tarpeeksi pitkää teosta aikaiseksi. Omakustanteeni kun ovat toistuvasti jämähtäneet huomattavasti lyhyemmiksi. Mutta merkillisesti väikkärin mitta näyttää täyttyvän. (Laadullisesti tavoitteet ovat vielä kaukana.)

Yhtenäisen tiedoston seuraus oli, että putosin oitis tähän astisesta "pätkä kerrallaan" -suunnitelmallisuudesta. Kun tuonne voisi tehdä tuota, ja... Jos päätin tehdä A:ta viikon loppuun ja seuraavalla viikolla B:tä, tein presiis toistepäin tai jotain ihan muuta. Onneksi kaikki tekeminen oli sentään jollain tavalla asiallista ja muistin (toisinaan) tavoitepisteenkin. Olin jopa niin itsevarma, että tarkensin tammikuussa ohjaajille viestityn "huhti-toukokuun vaihteessa" tietyksi päiväksi huhtikuussa ja lähetin tämän tiedoksi heille. Ilmeisesti toimin taas jotenkin oudosti, sillä vastausviestien perusteella he tulkitsivat minun myöhäistäneen tekstin lähetystä.

Sain myös tehtyä joulukuussa pyydetyn kirja-arvostelun, jonka vaatimaa työmäärää en tuolloin arvannut tai ymmärtänyt. Kummasti haluaa kirjoittaa jotain (jossain määrin) fiksua ja paikkansa pitävää, kun arvioi tuttujen ja arvostamiensa tutkijoiden tekstejä, joita kirja oli täynnä.

Sain hyväksynnän esitystarjoukselleni ensi kuussa järjestettävään työpajaan. Toisesta viime kuussa väsätystä kupongista ei ole vielä kuulunut mitään. Näiden kanssa olisi kiva olla pikkasen järjestelmällisempi, mutta kun tien löytäminen kuuntelijaksi on ollut onnen kauppaa viimeiset 14 vuotta, niin ei ole kai ihme, että paperipyynnöt löytyvät vastaavalla serendipiteetillä.

Asiallista tekemistä oli myös Opinahjon tutkijaseminaarissa, jonka kauden aloitin paperillani. Kyseinen sessio meni todella mukavasti ja sain joukon vinkkejä kyseisen pätkän parantamiseksi. Tämä tuntui yhtä yllättävältä kuin helmikuisen sisäisen seminaarin anti, sillä - näin jälkikäteen arvioituna - traumatisoiduin jonkun verran ekasta seminaarisessiostani viime vuonna. Yhden ihmisen aggressiiviseksi kokemani käytös jätti jälkensä. Odotan jokaisen seminaaripaperin käsittelyssä lekan lyöntiä takaraivoon ja heti, kun kirjoittaminen tuntuu ekan semmapaperin tapaan mukavalta ja helpolta, alan epäillä, että tekstissä on jotain päin helvettiä. Mutta ei sitten (ainakaan) tällä kertaa.

Ihan Oikean Väitöskirjan kirjoittaminenhan pitäisi olla vaikeaa ja tuskien taival, joten teenköhän minä duunia ollenkaan oikein? Osaksi seminaareihin ja ohjauspalavereihin syntyneet (epärationaaliset) pelkotilani selittyvät huijarisyndroomalla, joka on lukuisten YouTube-videoiden perusteella väitöskirjanteon perusoire. Siitä käytiin tässä kuussa keskustelua suomalaisessa akateemisesten FB-ryhmässä. Suuresti ihailemani tutkija totesi (vapaasti lainaten) havainneensa, että ihmiset, jotka eivät juutu miettimään oman pätevyytensä tai lahjakkuutensa puutteita verrattuna muihin vaan ryhtyvät toimeen, saavat aikaan kiinnostavimmat asiat. Tekeminen ei vaadi itsevarmuutta, vaan sen puutteen unohtamista. Tässä olen ikäni aikana useasti onnistunut, joten pitänee nyt vaan muistaa soveltaa tähänkin touhuun.

Asiallisesti, vapaaehtoisesti ja mielelläni kuuntelin kuun puolivälissä kahta kv-semmaa sanomalehtien tutkimisesta. Toinen päätti digitaalisen humanismin NewsEye-projektia, jonka lopputuotokseen en ole vieläkään ehtinyt tutustua. Toinen oli historiantutkimuksellisempi siinä määrin, että useimmat esitykset käsittelivät 1600-luvun lehtiä ja uutisointia. Oman ajan osalta oli hauskaa ja tavallaan outoa kuulla, miten samanlaisia kuin Ruotsissa jutut ovat olleet kuin esimerkiksi Dublinissa. Myös yhden esityksen 1700-luvun muistikirjaan kerätyt mediahuomiot olivat Suomesta tekemisenä tuttua. Helpottavaa oli kuulla usean mediahistorioitsijan kritiikittä viittaavan Benedict Andersoniin, joka on edelleen oman tutkimukseni selkärankana, sivuohjaajan toistuvista happamista kommenteista huolimatta. Mutta toisaalta esityksissä en kuullut mitään mieltä täräyttävää, joten...

Mitään täräyttävää ei myöskään ollut Tara Brabazonin vlogien aiheissa tässä kuussa, mutta viimeisin Submitting your PhD - early muistutti tehokkaan tekemisen perusasioista, jotka ainakin toisinaan ovat olleet hallinnassani. Varhaisempi virtuaalimentoriini Cathy Hay neuvoi (ajankohtaisesti) How to Stop Comparing Yourself to Others (for good this time). Ja Skansen tarjosi 2 minuutin aikamatkan Livet i Tottieska gården på Skansen tutkimuskohteideni maailmaan, jossa ilmeisesti ihan kaikki oli hyvin hidasta.

Kuva koulun vuosikirjasta vuodelta 1919 

tiistai 30. maaliskuuta 2021

Apua vuonna 1799 saaneita (2/2)

Ihan jokaisesta hyväntekeväisyyttä keränneestä ei irtoa yhtä paljon juttua kuin Maria Elisabeth Bäckman o.s. Hirnistä. Tammisaaren postikonttoriin lähetettiin varoja rälssipehtoori Johan Sannforsille, mutta en löydä Åbo Tidningarista tai Inrikes Tidningarista tekstiä, joka näihin olisi inspiroinut. 

Pirkkalan kirkkoherra Martin Tolpo oli saanut rahalähetyksiä perustuen Inrikes Tidningarissa 28.11.1798 julkaistuun anomukseensa. Siinä hän esitteli nimettömänä aatelissukuisen upseerin lesken, jolla oli turvaton poika. Voimansa oli vienyt sairaus ja suru. Lahjoituksista raportoidessaan hän oli maininnut lesken nimeksi  J. E. von Konow. Nimikirjaimiin sopii Hiskin kasteista Karkun Mäenkylässä 29.1.1786 syntynyt Carl Johan, jonka isä oli kapteeni Johan Petter Rosling ja äiti  Jeanna Elisabeth von Konow.

Adelsvapenin sukutaulu ei tunne Johanna Elisabetin kuolinaikaa ja hämäävästi Johan Petter Roslingin hautausmerkinnässä kesäkuussa 1795 häntä väitetään leskeksi. Ehkä on muistettu vain Roslingin aikaisempi avioliitto? Johanna Elisabet von Konow löytyy uskottavasti elävänä Suoniemen rippikirjasta 1797-1802 Kauniaisten torpien sivun alakulmasta, josta poikansa ottaa ja lähtee Turkuun. 

Lasse Iso-Iivarin isäntäluettelon mukaan Kauniainen siirtyi Johanna Elisabetin isän kuoltua 15.12.1797 Johanna Elisabetin veljelle. Sukutaulun mukaan muitakin sisaruksia oli elossa, mutta silti piti kerätä rahaa tuntemattomilta pitkin valtakuntaa?! Sillä aateluus valvoittaa?

(Minäkään en onnistunut löytämään Johanna Elisabetin kuolinaikaa.) 

Seuraavina listalla ovat neidot Margareta ja Maria Elisabet Ullberg, joille keräsi rahaa Paattisten kappalainen Arvid Paulin. Paulinin kirjoittama vetoomus ilmestyi Åbo Tidningarissa 27.5.1799 ja Inrikes Tidningarissa 22.10.1799. Siinä kerrottiin, että 11. toukokuuta Hajalan rusthollissa Halkiossa syttyneessä tulipalossa edesmenneen pehtoori Ludvig Ullbergin noin 60-vuotiaat tyttäret olivat menettäneet kotinsa lisäksi suurimman osan irtaimistoaan ja ruokavarastonsa. Koska he olivat naimattomia naisia, rahansa olivat holhoojansa päätösvallan alla ja tämä päätti siirtää koko 250 riikintaalerin summan velkojille. Oikeudenkäynnin lopputulosta odottaessa naiset olivat tarttuneet (ainakin kuvainnollisesti) kerjuusauvaan. Jo 18.6.1799 Paulin oli saanut 2 riikintaaleria ja 32 killinkiä sisarusten hyväksi (ÅT 25.6.1799). Seuraavan raportin mukaan 15.7.1799 mennessä oli vastaanotettu 6 riikintaaleria lisää (ÅT 22.7.1799). 

Haku Halikon haudattuihin kertoo, että sisarten isä haudattiin 73-vuotiaana 1779. Sisaret kuolivat neljän päivän väliajalla tammikuussa 1815 keuhkovaivaan. Tulipalon aikaan elossa oli ainakin papiksi päässyt veljenpoika ja myös Hajalassa asunut veli.

Listan loppuna on sairas maanmittari Thermen, jolle rahaa keräsi Z. Cygnaeus Hämeenlinnassa.  Cygnaeus on poikkeuksellisesti (ja ehkä fiksusti) kohdistanut Inrikes Tidningarissa 20.2.1799 julkaistun avunpyynnön Jacob Therménin entisille opiskelutovereille Vesteråsin koulussa ja lukiossa selä Uppsalan kuninkaallisessa akatemiassa. mies oli tullut Suomeen aluksi kotiopettajaksi ja työskennellyt maanmittaajana kunnes sai "pohjoisen spitaalin" eli elefanttitaudin. Työkyvystään riippui vaimonsa ja poikansa. Kaiken päälle tuli vielä tulipalo.

Jacob Thermén oli avioitunut Hauhossa 2.5.1784 neito Anna Sophia Hasperin kanssa. Heidän Kalannin Sundholmassa 24.2.1790 syntynyt poikansa sai nimen Carl Dettlof. Therménin hautausmerkintää en onnistunut löytämään, mutta Anna Sophia oli leski kuolleessaan 65-vuotiaana Hämeenlinnassa 20.3.1821. Heidän poikansa kuoli kauppaneuvoksena 16.5.1843. 

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Apua vuonna 1799 saaneita (1/2)

Blogin  pitkäaikaiset lukijat tuskin yllättyvät siitä, etten malttanut jättää viime viikolla löytämääni nimilistaa rauhaan. Kyseessä olivat Suomessa hyväntekeväisyyttä saaneet yksilöt, joiden lahjoituslistat eivät mahtuneet Inrikes Tidningarin sivuille (IT 12.3.1800). Kaikkiin luulisi liittyvän joku alkuperäinen julkaisu, jossa hädänalaisuutta on selostettu.

Maria Elisabeth Hirn syntyi Ruotsinpyhtään rippikirjan mukaan vuonna 1723, minkä perusteella äitinsä oli Johan Davidsson Hirnin ensimmäinen vaimo Brita Zelakowski eikä Helena Gustafsdotter Falck, jonka on arvioitu solmineen avioliittonsa Hirnin kanssa vuoteen 1727 mennessä (Släkterna Falck i Hollola. Genos). Niin tai näin Maria Elisabeth vihittiin Ruotsinpyhtäällä 27.12.1750 avioliittoon katselmuskirjuri Gustaf Persson Bäckmanin kanssa. He asettuivat asumaan Elimäen (vai Anjalan?) puolelle Ummeljoen kylään, jossa syntyivät ainakin Petter Johan 7.7.1751 ja Maria Helena 28.6.1754.

Ennen Kustaa III:n sotaa Maria Elisabet eli edelleen Ummeljoella. Sodassa hän menetti miehensä ja joutui itse kohtaamaan vihollisen kahdesti. Jälkimmäisellä kerralla kasakat ottivat hänet kiinni, kuulustelivat piinaten pitäen piikkejään Marian kasvoilla ja rinnalla uhaten hengenmenetyksellä ja ottivat kaiken omaisuuden. Tämän Anders Johan Kiljanderin avustushalua herättäväksi kuvatun kuvauksen, joka julkaistiin Inrikes Tidningarissa 14.11.1798, vahvistaa Anjala-seuran jakama kappalaisen raportti "Vuonna 1789, 21.7, kun kenraalimajuri Kaulbars komennuksessaan olevine joukkoineen vetäytyi Värälästä Anjalaan, seurasivat venäläiset kasakat tiiviisti jäljessä: ja kun Ummeljoen lähes 50-taloinen kylä oli avoin näille kasakoille, koki tämä kylä ryöstön ensimmäisen kerran, jolloin rykmentinkirjuri Bäckmanin vanha rouva, jonka kasakat löysivät ruispellosta, pakotettiin poveltaan luovut tamaan ainoat rahansa, 20 riikintalaria. Koko kylän menetyksiä ei tässä voi eritellä."

Kiljanderin mukaan Maria Elisabeth Bäckman menetti asuinpaikkansa ja kulki 85-vuotiaana kerjuulla. Ainoa tekstissä mainittu lähiomainen oli orvoksi jäänyt 7-vuotias tyttärenpoika, joka oli heitteillä myös. Mutta verkkosukupuun perusteella  poika Petter Johan kuoli vasta vuonna 1793. Hän oli mennyt Luumäellä 22.6.1783 naimisiin Helena Charlotta Bökmanin kanssa. Heille Vehkalahden Onkamaalla 16.6.1788 syntynyt poika Fredrik Wilhelm olisi voinut tavata sekä orpoutuneen serkkunsa että kasakkojen pahoinpitelemän isoäitinsä. 

Moisesta ei ole tietoa, mutta aikuiselämästään on. Fredrik Wilhelm oli 31.12.1816 venäläisen husaarirykmentin majuri mennessään naimisiin Sophia Elisabet Schatelovitzin kanssa. Elämästään on tyttärenpoikansa Otto Ehrström kirjoittanut kokonaisen kirjan Fredrik Wilhelm Baeckman. En landsman och krigare från Napoleons tid jämte en framställning av historien om det "engelska arvet". Kirjan lukeneen mukaan (HS 29.1.1939) "everstiluutnantti Baeckman oli niitä suomalaisia, jotka hyvin maineikkaalla tavalla ottivat osaa sotaan Napoleonia vastaan 1800-luvun alussa. Suurin osa kirjaa kuvaileekin hänen sotilasuraansa ja Napoleonia vastaan Venäjällä, Saksassa ja Ranskassa käytyjä taisteluja." Lisäksi selviää, että "Everstiluutnantti Baeckman osti sotapalveluksesta erottuaan ja perinnön saatuaan Harjun tilan Haminan lähellä." Tilalla on tätä kirjoittaessa Wikipedia-sivu, mutta miehellä ei.

Harjun ostamiseen Baeckman käytti "Englannista saatuja perintörahoja". Hesaria lainaten

Se on pitkä juttu, jonka esivaiheet ulottuvat kauas 1700-luvulle. Banksien varakkaalta perheeltä oli jäänyt suuri omaisuus, jonka kaukaisiin perijöihin kuului myös suomalaisen Beckman-suvun jäseniä. Riita tämän perinnön jakamisesta, joka suomalaisten osalta oli 2000 puntaa, jatkui lähes vuosisadan, ja lopulta everstiluutnantti Baeckman saikin siitä osuutensa, joka teki hänestä aika varakkaan miehen. Huvittavinta on, että nyt käsiteltävän teoksen tekijä tulee siihen päätökseen, että Baeckman ei kuitenkaan ollut siihen oikeutettu, ja että se luovutettiin hänelle väärillä perusteilla, sillä hän ei kuulunut Banksien sukulaisiin. Mistään väärennyksestä ei ole kysymys, vaan harhaanjohtavista ja puutteellisista henkilötiedoista, joita silloin ei voitu tarkistaa.

Liekö rahaa riittänyt sisarelleen? SukuForumin keskustelussa todetaan, että "hänellä oli Charlotta Elisabet -niminen, Luumäen pitäjän koulumestarin Johan Argillanderin kanssa aviossa ollut sisar". Genissä asiasta ollaan kyllä toista mieltä.

Kuten kuvasta näkyy en malttanut jättää Ehrströmin kirjaa kirjastoon. Palaan sisältöön muutaman päivän päästä.

sunnuntai 28. maaliskuuta 2021

Oikeusmurha jämsäläisittäin


Osana oikeuslaitoksen muutoksia käsittelevää kirjoitussarjaa Hämäläisessä 24.9.1879:
Tahdomme tässä kertoa erään tapauksen, jonka tiedämme todeksi. 
Jämsässä pidettiin käräjiä. Eras torppari Kuorehvedeltä oli haastettu oikeuteen. Hän sai majaa käräjätalon emännän huoneessa ja lepäsi yönsä emännän arkun päällä. Aamulla, kun käräjä-vieraat seisoivat ulkona, odottamassa oikeuden istuntoa, syöksyi emäntä parkuen huoneestansa ja huutaen, että hänen arkustansa oli rahat viety. 
Kukas muu kuin Kuorehveden torppari tuli epäluulon-alaiseksi. Hänpä oli maannut arkun päällä. Käräjämiehet tarttuivat torppariin ja alkoivat häntä raadella ja rääkätä. Tuskissansa hän lausui: "Minä annan ainoan lehmäni, jos minun päästätte". Enempää todistusta ei kaivattu. Käräjätuvan auetessa mies kohta sinne. Tuomarin ja lautakunnan ja kaikkien mielestä oli selvän selvää, että torppari oli rahat arkusta vienyt eikä kukaan muu. Hän oli luvannut ainoan lehmänsä. Hän tuomittiin paikalla raippoihin. 
Tosin häneltä kysyttiin, tahtoisiko hän vedota hovioikeuteen; mutta hän sanoi olevansa köyhä mies, jonka täytyi olla kotona ansaitsemassa elatusta vaimollensa ja lapsillensa. Hänellä ei ollut aikaa istua vankihuoneessa. Siis ei muuta kuin hinattiin käräjä talon ohella olevaan pylvääsen, ja risutakkaa selkään purkamaan. Tätä paraikaa tehtäessä, syöksyi emäntä taas ovestansa parkuen ulos ja huutaen: "älkää Jumalan tähden miestä lyökö; hän on syytön; rahat ovat tässä, ne olivat minun arkussani!" Mutta tuomio oli langetettu, eikä armollinen herra siltavouti helpottanut ennenkuin mies oli saanut täyden määränsä selkäpuoleen. 
Jokainen sanoisi mahdottomaksi kihlakunnan oikeuden langettaneen tämän kaltaista tuomiota, vaikka jury sen olisi voinut tehdä. Ja niin mekin sanoisimme, ellei tapaus olisi tosi. Muistamme vielä tuomarin nimenkin. Vaan hän on jo aikoja sitten kuollut. Ja itse tapauksestakin on kulunut melkoinen määrä vuosia. 
Kuvat Tuulispää 30/1911, signeeraus Kangasmaa, ja Maailma no 22/1926, signeeraus FA tai AA

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Keinotekoisten kukkain makasiini ja Hilma Ellmin

Joulukuussa 1878 syntynyt Katri Bergholm (o.s. Ignatius) muistelee kirjassaan Kuultua ja elettyä lapsuutensa Helsingin liike-elämää:

Albion Lamppumakasiinia [Aleksanterin ja Kluuvikadun kulmassa matalassa puutalossa] vastapäätä, siinä missä nyt on Elannon talo, oli neiti Ellminin kauppa. Myymälän portaat olivat oven sisäpuolella ja niitä noustiin kymmenkunta askelta itse puotiin. Jo alhaalla tulvahti vastaan voimakas hajuveden ja tomun sekainen tuoksu. Tässä liikkeessä myytiin etupäässä korutavaraa, kuten tekokukkia, silkkinauhoja, morsiushuntuja ynnä muuta samankaltaista. Jo portaita noustessa neiti Ellmin teki syvän niiauksen, ja hänen vanhat liikeapulaisensa seurasivat hänen esimerkkiään. Se oli kovin hauskaa ja samalla hiukan hymyilyttävää. Tällainen vanhanaikainen, ylenpalttinen kohteliaisuus oli jo silloin harvinaista. Kaikkien niiatessa sitä myöskin teki ostoksensa ja poistui puodista. (s. 25)

U.S. 25.4.1884
Hilma Karolina Ellmin oli tullut Helsinkiin 22-vuotiaana vuonna 1874 näyttelijäksi, joka ensiroolissaan ainakin sai positiivisen arvion (Kurre 21/1874). Hän oli aloittanut uransa Tukholmassa Kuninkaallisen teatterin oppilaana. (Fäderneslandet 2.7.1873).

Jostan syystä ura oli ohi vuosikymmenen lopulla tai ainakin elantoa oli hankittava myös tanssitunneilla (Hbl 18.9.1880). Syksyllä 1882 Hilma Ellmin sai kaupunginhallinnolta luvan tekokukkien yms. kauppaamiseen (Helsingfors 5.10.1882). Kaksi vuotta myhemmin ilmoituksissaan Uudessa Suomettaressa liikkeensä on tosiaan "keinotekoisten kukkain makasiini", mutta myytävänä on olkihattuja, mustia, valkeita ja värillisiä pitsejä, barbeja ja rysheja sekä mustia ja värillisiä silkkisormikkaita, trikoo- ja puuvillasormikkaita. (Barbit eivät tässä ole pieniä muotinukkeja vaan jonkinlaista pitsiä.) 

Tämä oli Katri Ingmanin tuntema liike Kluuvikadulla. Hän ei ollut ainoa, joka muisteli saamaansa palvelua hyvänä. Vivi Lindberg kertoi, että liikkeessä tunsi aina olonsa tervetulleeksi. Neiti Ellmin seisoi tavallisesti itse tiskin takana ja asiakas sai saman kohtelun ostipa puoli metriä nauhaa tai kokonaisen hääpuvun, jotka Lindbergin mukaan olivat Ellminin erikoisala. Kaikki liikkeen apulaiset oli koulutettu yhtä ystävällisiksi ja omaksuivat Ellminin puhetavan. (Handelslaget 3/1928).

Muistokirjoituksen (Hbl 31.7.1906) mukaan muotiliikkeen pito ei päättynyt, kun Ellmin meni vuonna 1895 naimisiin eversti Alexander Ugglan kanssa. Mutta tämän kuoltua kolme vuotta myöhemmin Ellmin lopetti liikkeensä ja asui viimeiset vuotensa Ruotsissa. Hilma Ellmin kuoli 54-vuotiaana 23.7.1906.

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Vuodelta 2020 historiaa propagandana


Koska olen viettänyt lapsuuteni 1970-luvulla Nika Bubrovskyn kumppaneineen tekemä ja suomeksi Hanna Niittymäen kääntämä ja täydentämä Protesti. Vastarinnan historiaa tuntui niin ulkonäön kuin esitystavan puolesta tutulta. (Verkossa tavoitettavissa oleva englanninkielinen versio on lyhyempi ja joitakin sen lukuja puuttuu suomennoksesta.) Olen aikaisemmin täällä lastenkirjoja käsitellessäni pyrkinyt arvailemaan tavoiteltujen lukijoiden reaktioita ja myöhemmin nähtyjen somepäivitysten perusteella ollut täysin väärässä. Tällä kerralla en edes yritä.

Loppusanojensa mukaan

Tämä kirja on koottu, jotta voisimme yhdessä pohtia sitä, miten oikeudenmukaisuus on edennyt eri maissa ja eri aikakausina. Nämä ovat "historian oppitunteja", joihin ei ole oikeita vastauksia. Jokaisen on päätettävä itse, mitä niistä ajattelee. (s. 66)

Tähän voin yhtyä täysin. Valitettavasti kirjan aukeamissa, joissa kussakin on aktivointitehtävät ehkä alakouluikäisille, "oikeat" vastaukset tuntuvat ilmeisiltä. Esitetyissä tapauksissa on selvä oikeudenmukaisuutta vastustava pahis ja joku protestoiva taho hyviksenä. Kaikki esitetyt protestit eivät johtaneet toivottuun tulokseen, mutta protestointi esitetään silti tarpeellisena ja mahdollisena.

Ja onhan se sitä(kin). Mutta kun lyhyillä teksteillä tavoitetaan tapahtumista vain vinoutunut siru, kirja näyttäytyy lähes historian väärinkäyttönä. Jos näin, mikä sitten olisi historian oikeaa aktivoivaa käyttöä?

Kuten tästä kirjastakin voi huomata, eri aikakausina erilaisia asioita on pidetty protesteina. Joskus vaikkapa ruuan toimittaminen nälkää näkeville kanssaihmisille on ollut valtaapitävien mielestä protestoimista, kuten kreivi Leo Tolstoi teki. (s. 67)

torstai 25. maaliskuuta 2021

Niin väsynyt ettei jaksa valittaa, toiseen kertaan

Olen kertonut Maria Ulrika Fahlstenista aikaisemmin, mutta unohtanut asian ja näköjään jättänyt paljon lähteitä (jopa omaa SukuForum-kommenttiani) käyttämättä, joten otetaan uusintakierros.

Maria Ulrika syntyi Turussa 19.4.1752 porvari Jöran Sigfridsson Nahkalan ja tämän vaimon Maria Mårtendotter Endahlin tyttäreksi. Isä otti myöhemmin käyttöön sukunimen Nucander, joka on Maria Ulricallakin vihkimerkinnässä 24.8.1775. Sulhasensa Henrik Fallsten suoritti samana vuonna maanmittarin tutkinnon. 

Margareta Damstenin selvityksen mukaan pariskunnan kolme ensimmäistä tytärtä kastettiin Turussa. Kevääseen 1782 mennessä oli muutettu Marttilaan ja Henrik oli saanut vuonna 1781 varamaanmittajan viran tai paikan. Vuonna 1797 aloitetussa Marttilan rippikirjassa Prunkilan Kapan tai Orimäen sivulle on listattu kymmenestä syntyneestä lapsesta puuttuu vain yksi pienokaisena kuollut ja esikoistytär, joka oli mennyt isän virkaveljen kanssa naimisiin 16.7.1793. Suraavaksi vanhin tytär oli tuonut talouteen pojan, jonka hän oli synnyttänyt vuonna 1796, mutta molemmat muuttivat syksyllä 1797 pidettyjen häiden seurauksena.

Vuotta myöhemmin Maria Ulrika katsoi tarvitsevansa ja ansaitsevansa apua. Hän kirjoitti 

Siunatut kanssaihmiset! Jumalan armollisuuden johdosta, auttakaa kärsivää, joka on kokenut uskomattomia kärsimyksiä; mutta on nääntymässä taakkansa alle. Olen niin väsynyt, että en enää jaksa valittaa..

Kuitenkin hän jaksoi kertoa, että miehensä oli testamenttikiistan vuoksi menettänyt omaisuutensa ja vapautensa. Kyseessä ei ollut vankeusrangaistus vaan velkavankeus, josta tämä oli ystävien avustuksella päässyt vapaaksi, mutta sitten saanut halvauskohtauksen. Viisi pintä lastaan ovat alastomia ja nälkiintyneitä. Viidenneksi nuorin lapsensa oli 10-vuotias, mutta Marttilan pappi Jacob Zidén vahvisti esityksen todeksi ja lähetti sen eteenpäin. Teksti julkaistiin Åbo Tidningarissa 1.10.1798 ja Inrikes Tidningarin etusivulla 12.12.1778.

Jo kuukautta myöhemmin (ÅT 19.11.1798) Zidén kertoi Turun lehden lukijoille postin tuomista lahjoituksista joita oli yhteensä 33 riikintaaleria ja 12 killinkiä. Lukijat eivät tulkinneet listaa tarvitun avun saamiseksi vaan seurattavaksi esimerkiksi, jota Zidén vahvisti seuraavista lahjoituksista kertoessaan mainiten talouden koko koon ja vakuuttaen väen olevan nälkiintynyttä (ÅT 21.1.1799). Zidén oli 4.3.1799 mennessä saanut rahaa useista lääneistä (ÅT 11.3.1799). Inrikes tidningarissa lahjoituslista piti jakaa kahteen numeroon (IT 14.6.1799 & IT 16.8.1799). 

Zidénin 9.7.1799 lähettämä lista ei Inrikes Tidningarin sivuille mahtunut (IT 12.3.1800). Sama kohtalo oli Suomesta raportoiduilla lahjoituksilla 

  • leskirouva Bäckmanille (o.s. Hirn) (Anjalan pappila, A. J. Kiljander)
  • rälssipehtoori Johan Sannforsille (Tammisaaren postikonttori, Z. Warnberg)
  • aatelissukuinen upseerinleski J. E. von Konow (Pirkkalan pappila, M. Tolpo), 
  • Maria Jul. Lostjerna, 
  • neidot Margareta ja Maria Elisabet Ullberg (Paattisen pappila, A. Paulin), 
  • sairas maamittari Thermen (Hämeenlinna Z. Cygnaeus) 

Ilmiselvästi Inrikes Tidningarin toimitus oli saanut listoista tarpeekseen (Toisin kuin minä, sillä aloitin niiden alkuvaiheen selvittelyn väitöskirjani käsikirjoitukseen vasta tällä viikolla. Esimerkkejä ilmiöstä olen toki jakanut usein, m.m. Lostjernasta jutuissa Tammisaari paloi 1799 ja Valitusta Tammisaaresta.) 

Halvauksen kärsinyt Maria Ulrikan aviomies kuoli 15.9.1799, mutta tämä ei auttanut tilannetta, minkä Zidén pääsi vielä lehdistössä kertomaan (ÅT 03.01.1801 & IT 10.6.1801), mutta hakuihini ei osunut tämän jälkeisiä tietoja lahjoituksista tai muustakaan. 

Vanhassa tekstissäni olen todennut, että Maria ja kaksi lapsista muuttivat 1802 Mietoisiin ja muut ovat menneet minne mikin. Hiskistä löytyy Eva Catharinan avioliitto 25.2.1812 Iisalmessa räätälin kanssa. "mad:m Juliana Petronella Fahlsten" avioituu 25.3.1841 Sammatissa torpparin pojan kanssa. (Muiden lasten avioliitot on selostettu edellä linkitetyssä Genos-artikkelissa.) Maria Ulrika Fahlsten (o.s. Nucander) kuoli 15.12.1825 Angelniemellä, jossa vävynsä oli kappalaisena.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Vainionpään Sannan nuoruusvuosista

Kesällä 1818 Peräseinäjoella syntyi itsellisparille tytär Lisa ja Myllärin torpassa poika Henrik. Parikymmentä vuotta myöhemmin he löysivät toisensa ja kasteelle vietiin 12.9.1841 syntynyt tyttärensä Klara. Tuolloin Henrik oli vielä Myllyniemen renki, mutta pari vuotta myöhemmin hänet kirjataan jo torppariksi Topparissa. Torpan nimestä Vainionpää tuli sukunimen tapainen länsisuomalaiseen tapaan. (RK 1837-1846 s. 38s. 44, 1849-1855 s. 86, 1856-1862 s. "105" (p.o. 103), 1863-1869 s. 145)

Klara ei jäänyt pariskunnan ainokaiseksi vaan torppaan syntyi lukuisia lapsia: Lisa s. 1.3.1843, Lena Sofia s. 24.1.1845, Henrik s. 30.4.1847, Oskar s. 14.11.1849 (k. 5.9.1850), Susanna s. 26.4.1851, Maria Justina s. 1.6.1853, Jakob s. 19.9.1855 (k.25.6.1857) ja  Matts s. 6.8.1858 (k. 10.1.1862). Katovuosina 1866-68 vanhimmat lapset olivat kirkonkirjojen mukaan jo lapsuudenkodistaan lähteneet. Susanna-tyttären poika Eeli Jokinen kertoo kirjassaan Äidin testamentti. Kertomus rukoilevan äidin elämästä perheen isän joutuneen turvautumaan hätäaputyöhön maantierakennukseen Peräseinäjoelta Jalasjärvelle

Hän otti työnhaluisen Sanna-tyttönsä mukaansa. Matka lienee kuitenkin ollut tyttöselle kovin rasittava ja vaikea, koskapa hän vielä vanhanakin surumielin kertoi niistä kärsimyksistä, jotka häntä kohtasivat asumattomassa erämaassa, suurten soitten keskellä. Ja sen voi arvatakin. Huonot asunto-olot ja niukka ruoansaanti oli nälkiintyneen kansan osana vaikeasti kuljettavassa sydänmaassa. Jonkinlaista jauhosekoitusta, jota työmiehet nimittivät "tokeroksi", siellä sentään saatiin, ja tämän vuoksi kansa vielä nytkin nimittää silloin tehtyä maantietä "tokerotieksi".

Samat tarinat kuullut Eelin veli William Jokinen jatkaa kirjassaan Veljekset maailmalla. Lapsuuden ja nuoruuden muistoja vuosisadan vaihteen kummaltakin puolen 

Selvittyään Tokerotien teosta täytyi äitini mennä isänsä kanssa ns. Hoppuojan kaivaustyöhön, jollainen uurastus ei suinkaan sopinut nuorelle, hennolle naisolennolle. Tämä suuri laskuoja kaivettiin Peräseinäjoen Kihniän kylän suoalueitten läpi, että sinne olisi saatu kuivaa peltomaata ja hallat torjutuiksi viljelysmailta. Siellä Sanna-tyttösen oli täytynyt seisoa kylmässä vedessä ojan pohjassakin, ja siitä äitini lienee jo silloin saanut surkean reumatismin idun jäseniinsä.

Kumpikaan veljistä ei mainitse äitinsä vanhempien kuolemia. Henrik kuoli joulukuussa 1873 ja Lisa huhtikuussa 1876 (RK 1870-1879 s. 212). Molemmat Jokiset puhuvat sitten kirkkoherra Leideniuksesta, jolla tarkoittavat Peräseinäjoen kappalaista Edvard Ulrik Wilhelm Niceforus Leidenius. Tämän tuella nälkävuosien jälkeen Sanna pääsi lähimpään kansakouluun Alavuudelle. Lukuintonsa oli suuri ja haaveenaan päästä Jyväskylän seminaariin, mutta tähän ei ollut mahdollisuutta. Eelin kertoman mukaan edessä oli kuitenkin vaihtoehto:

Kirkonkylässä oli kauppiaana kirkkoherran veli, ja hänkin olisi mielellään ottanut äitini liikeapulaisekseen. Opettajan virka miellytti äitiä kuitenkin enemmän kuin liikeala, ja niin hän valitsi kirkkoherran tarjoaman toimen.

Williamin sanoin jatkaen Sanna

kansakoulusta päästyään joutui oikein "kansankynttiläksi", so. pitäjän kiertokoulunopettajaksi, ja alkoi takoa aikamiestenkin päähän kirjatiedon aakkosia. Hänellä oli itseäänkin vanhempia oppilaita, jotka oppivat sen,. mitä kuudessa viikossa saattoi oppia täysi-ikäinen, sellainen, joka ei entuudestaan tuntenut edes aata. Kouluahan pidettiin vain kuusi viikkoa samassa paikassa ja sitten siirryttiin toiseen kylään. 

Sanomalehtien kirjeistä saadaan veljesten muistitietoon aikalaisnäkemyksiä. "Kiertokoulu tosin täällä on, mutta oppilaita kuuluu siellä olevan välistä yksi, välistä kaksi, toisinansa usiampi. Ei sillä tavalla sivistys nopiaan pääse edistymään." (SWL 26.10.1876) "Yksi kiertokoulu täällä tosin on, mutta sitäkin hyvin paljon vastustetaan; vanhallaanolijat sanovat "on ennenkin aikaan tultu ja ripillen päästy, eikä ole kouluja tarvittu"." (SWL 4.8.1877) "Oppi-laitoksia on meillä vaan yksi kiertokoulu, jossa yksi opettajatar hyvällä halulla ja menestyksellä työskentelee ja istuttelee sekä lukuhalua että muuta sivistyksen intoa nousevaan nuorisoon." (Ahti 30.11.1878)

Koulunpitoa Sanna jatkoi yhdeksän vuotta, kunnes meni naimisiin vuonna 1885.

Kuva: Ote Jouluviestin 1912 kannesta, tekijä Kaarlo Vuori.

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Turun kymnasistina 1860-63

Johan Jakob Reinbergin näkymä Turkuun Vartiovuorelta.
Museovirasto, CC BY 4.0

Otteita Erkki Almbergin muistelmista (Suomalainen. Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton albumi 1910)

Lukuvuosina 1858—59 ja 1859—60 suoritin Porin ylialkeiskoulun kolmannen ja neljännen luokan. Saatuani sieltä päästökirjan ja suoritettuani sisäänpääsötutkinnon kirjoitettiin minut neljäntoista vuotiaana Turun kymnaasiin. En käytä nimitystä »lukio», syystä että eräs kunnioitettu opettajani, kuuluisa suomenkielen ja sen kirjallisuuden professori August Engelbrekt Ahlqvist vainaja ei sitä hyväksynyt [...] Kymnaasit olivat kolmiluokkaisia opistoja, jotka muodostivat väliasteen yli-alkeiskoulujen (entisten triviaalikoulujen) ja yliopiston välillä. [...] Turun kymnaasi sijaitsi puheenaolevaan aikaan n. s. Tryggin isossa kivitalossa tuomiokirkon torin partaalla ja Aurajoen rannalla.

Opetustunnit Turun kymnaasissa olivat k:lo 8—l2 a.-p. ja 4-6 i.-p. Ei siinä uinaeltu unen helmassa viimeisiin minuutteihin, jolloin piti kouluun syöksymän, vaan aikaisin aamulla, ainakin k:lo 6, noustiin vuoteelta lukemaan, ja sitten työtä tehtyä ruokakin maistui, niin että syötiin tavallisen tukeva aamiainen ennen kouluunmenoa. Ja varhain nousta täytyikin ehtiäksensä kunnollisesti valmistautua koulutehtäviin. Kotia tultua oli taas iltapäiväläksyt edessä, niin että päivä kului työhommiin. [...] opetustuntien jako oli enemmän tarkoituksenmukainen, kun sai erikseen pitää huolta aamu- ja iltapäiväläksyistä. Oli silloin myös pimeämmälläkin vuodenajalla tarpeeksi valoisaa oppilaille oleskellaksensa ulkoilmassa keskipäivällä. [...] Omituisuutena mainittakoon vielä, että korjattuja kirjoitusharjoitelmia ei selitetty eikä uusia tehtäviä annettu tavallisilla lukutunneilla, vaan iltarukouksen päätyttyä, k:lo 6 jälkeen i.-p. Nämät kirjoitusten jakelut, joissa kukin oppilas sitä paitse sai vuoronsa yksitellen esiintyä opettajalle, olivatkin oppilaille ikäviä.

Univormutakki, jota yleisesti käytettiin, oli tehty sinisestä verasta, jokapäiväistä koulutarvetta varten karkeammasta ja juhlatiloja varten hienommasta kankaasta. Takki oli varustettu mustalla alaslasketulla samettikauluksella sekä kahdella rivillä kullatulta, keltaisia metallinappeja, joissa oli lyyryn korkokuva. Mistä tämä niin sanoakseni virkapuku lienee alkuperänsä johtanut, oliko se vanhaa perintöä Ruotsin vallan ja Turun akatemian ajoilta vai jäännöksiä keisari Nikolai Lsen ankarasta järjestelmästä, en varmaan tiedä. Päällistakkina oli tavallinen kansalaisilla käytännössä oleva. Harvat minun aikanani enää käyttivät kiiltonappista päällistakkia, jota sanottiin poliisinutuksi. Oli minulla itsellänikin kuitenkin sellainen, sininen.

Toverihenki oli hyvä. Sitä voimassa pidettiin erinomattain konventilla eli toverikunnan kokouselämällä. Nimeä konvent emme turkulaiset kuitenkaan käyttäneet, vaan toverikunnan kokouksia mainittiin nimellä »sångföreningen» (lauluyhdistys), myöskin »Songum». Näitä kokouksia pidettiin lauautai-iltoina varta vasten vuokratussa huoneistossa. Tämän vuokran suorittamiseksi ynnä muihin toverikunnan menoihin suoritti jokainen kunnan jäsen vuosi- taikka lukukausimakson. Se teki luullakseni ruplan, en muista, kuinka pitkältä ajalta. Huoneisto sijaitsi ensin Richterin talossa Venäjän kirkkokadun, Multavierukadun ja Aurajoen välissä, kaksikerroksisessa vähälännässä kivirakennuksessa joen partaalla. Huoneet olivat yläkerrassa. Porraskäytävästä pääsi sekä suoraan isompaan kokoushuoneeseen että myöskin erääseen pienempään etehisen tapaiseen. Kokoushuoneen takana oli kaksi vähempää huonetta. Alikerrassa asui emäntä. Kun porraskäytävää myöten oli tultu toiseen kerrokseen, jätettiin päällisvaatteet tuohon eteiseen, jossa myöskin kokouksen loma-ajoilla oli teentarjoilu emännän toimesta. Kokoushuoneessa keskusteltiin, neuvoteltiin ja päätettiin toverikunnan yhteisistä asioista. Takaseinällä oli katederi, jossa puhujat seisoivat ja erittäinkin puheenjohtaja. Tässä toimessa oli kolmannen luokan primus, siis toverikunnan tietojen puolesta etevin ja muutoinkin enimmän arvossa pidetty jäsen. Katederissä myöskin seisoskeli se, joka luki ääneen toverikunnan kirjoitetut sanomalehdet. Näistä oli kaksi ruotsinkielistä, »Veritas et Jocus» (totta ja pilaa) sekä »Bytingen» (veitikka), ynnä yksi suomenkielinen, Toivo nimeltä. Toivon toimittajina yhteen aikaan toimimme myöskin Antti [Jalava] ja minä. Veritas el Jocus’essa käytiin muun muassa yhteen aikaan kynäsotaa, jonka minä olin nostanut jakamalla toverikuntalaiset kahteen ryhmään, nimittäin »aristokrater» (ylimykset) ja »demokrater» (kansanvaltaiset). Isossa kokoussalissa saatiin myös kuulla kaunista neliäänistä laulua, jota Vaseniuksen oppilaat kyllä kykenivät esittämään.

Yleisenä keskustelukielenä kokouksissa oli tietysti ruotsi ja niin myöskin yksityisesti enimmäkseen. Oli meitä kuitenkin niitäkin, jotka puhuttelimme toisiamme suomeksi, liiatenkin sitten kun Frans Wilhelm Rothsten muistaakseni kevätlukukaudella 1861 taikka 1862 oli lähettänyt meidänkin opistoon kehoituksen suomenkielen käyttämiseen suupuheessa niin paljon kuin mahdollista, johon piti sitoutua kirjallisella lupauksella. Muita suomalaisuuden harrastuksen oireita oli esim. se tapaus, että kerran luettelo kymnaasin opettajista ja oppilaista toimitettiin suomeksi, Ernesti Forsmanin alotteesta. Paitse sitä, että kymnaasin rehtori vuosittain julkaisi painosta tuollaisen lyhyen luettelon tärkeimpine tietoineen sekä joka kolmivuotiskauden kuluttua vähän laveamman vuosikertomuksen, tapasi toverikuntakin puolestansa painattaa lyhyen kataloginsa. Tuossa mainitussa suomalaisessa luettelossa oli käytettynä uusia lainasanoja, joita ainakin me kymnasistit (ja erittäin ruotsikot) oudoksuimme, niinkuin esim. »lisensiaatti».

Konventtisalissa esitettiin myös teatterinäytäntöjä. Niitä varten oli vanhastaan olemassa muutamia seinämiä, joita kyllä käytettiin, vaikka puutteellisia olivatkin. Näytelmät olivat enimmäkseen ruotsinkielisiä ja huvinäytelmiä kaiketi kaikki. Etevä näyttelijä oli esim. Wilhelm Lindstedt. Lars Oskar Wilhelm af Heurlin esitti joskus keski-ikäisen naisen osaa. Kerran esitettiin suomenkielinen näytelmä, nimittäin Antero Wareliuksen »Wekkulit ja Kekkulit». Siinä esiintyi muiden muassa Antti vanhana tietäjänä, Santalan Mattina Puasjärveltä. Frans Johan Lehtonen oli luutnanttina, Antipas Löllenflycht nimisenä. Myöskin Evald Ferdinand Jahnsonilla oli tässä osansa. Ovirahaa ei luullakseni otettu, vaan kaikki toverikunnan jäsenet olivat tervetulleet näytäntöjä katselemaan.

Vasemmanpuoleisen kokoushuoneen takana sijaitseva huone oli pienempi suoja vapaata seurustelua varten ja samoin sen viereinen, jossa kuitenkin myös säilytettiin toverikunnan yksityinen kirjasto (»Gymnasisternas i Äbo privata bibliotek»). Kirjasto sisälsi enimmäkseen kaunokirjallisuutta, etupäässä romaaneja, niinkuin Herman Bjurstenin, Emilia Flygare-Carlénin, Alexandre Dumasin ynnä monen muun, puhumattakaan erään ranskalaisen varmasti hyljättävistä romaaneista. Kirjastonhoitajana toimi siihen aikaan Gustav Maurits Tenlén apulaisineen. Viimemainittuun huoneeseen olivat kokous-iltoina tupakoitsijat karkoitettuina. Kun suoja oli pieni, ovet suljettuina ja kylmänä vuodenaikana tuskin muuta tuulennuslaitosta kuin kaakeliuuni käytävissä, niin arvaa sen, millaiseksi ilma kävi huoneessa, joka oli niin sakean savun täyttämä, että silmiä karvasteli ja vaivoin saattoi kaikkia läsnäolijoita himmeässä valaistuksessa tunteakaan. Täällä kuitenkin joukolla yksiäänisesti lauleskeltiin kakofoniioja (rekilauluja, ei kuitenkaan huonoja), esim. »Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexell»; kentiesi myöskin sellaisia kuin; »Jojakim uti Babylon» ja »Krigarn vilar sig i mark och skog». Siihen aikaan eivät muutoin suhteet itäiseen »rajamaahan» olleet niin kärjistyneet kuin nykyään. Niin tapahtui kyllä, että esim. Klas Walleniuksen johdolla hoilattiin renkutusta: »Sa Urálom, sa rekói, kásaki guljáiut; éi, éi, veseléi, kásaki guljáiut!» (Uralin takana, virran takana, kasakat kävelevät!) Tämän, niinkuin »Bror Bellmanin», sävelet vieläkin 48 vuoden kuluttua soivat korvissani.

Hyvä, miehuullinen toverihenki vallitsi. Rehellisyyden puutetta inhottiin suuresti. Muistan ainoan tapauksen, jolloin eräs toveri, joka oli tässä katsannossa rikkonut, asetettiin toverikunnan pakiparaastansa kokoonkutsutun ylimääräisen kokouksen tuomioistuimen eteen. Rangaistukseksi tuli ekskommuuikatio eli, niinkuin uudemmalla sanalla lausuimme, boikottaus, s. o. syyllinen suljettiin muutamaksi lukukaudeksi pois kumppanien seurasta, niin ettei kukaan saanut puhella hänen kanssaan eikä ylimalkaan olla tekemisissä hänen kanssaan muutoin paitse kysyttäessä ilmoittamalla opettajain antamat läksyt ja määräämät muut kotityöt.

Konventti muutettiin myöhemmin Cowien talon yläkertaan, Aningaistenkadun ja Venäjän kirkkokadun kulmassa. Minun aikanani ei se vielä ehtinyt siellä kauan olemaankaan. Enpä muistakaan, oliko siellä hallussamme muuta kuin kaksi huonetta; mutta ne olivat isommat kuin Richterin talon suojat.