keskiviikko 22. syyskuuta 2021

Kohtaus Helsingin rautatieasemalla

Tositapauksia-otsikolla Uudessa Suomettaressa 2.3.1887:

Matka-innoissaan puhalteli höyryä veturi, levotonna se kimakalla äänellään kirkasi joskus. Hevonen hevosen perästä lennätti matkustavaa yleisöä rautatien asemalle, joka jo ennestäänkin kiehui ihmisiä täynnä kuin muurahaispesä. Eivät ne sentähden kaikki kumminkaan matkustavia olleet — toiset olivat tuttaviaan ja ystäviään saattamassa, toiset kirjeitä tai kääreitä postiin tuomassa, kolmannet muita katsomassa ja itseään näyttämässä ja neljännet, viidennet... mitä varten lienevät tulleetkaan. Mitä kirjavin näytelmä tarjoutui tässä katsojalle. Siinä sai nähdä muotileijonia kumpaakin sukupuolta, siinä uuden ajan naisia, siinä pöyhkeileviä rahamiehiä, äkkinäisten matkustajain hätäilemistä, maalaisten ällistelemistä ja sanalla sanoen: levotonta elämää täydessä merkityksessään. Eikä siinä ainoastaan saanut nähdä, vaan sai siinä tunteakin — tuuppailemista, tyrkkimistä, varpaille astumista j. n. e. siinä toinen toiselleen kaikessa sovinnossa tarjoili. Mutta mitä hellimpiäkin puolia tässä näytelmässä esiytyi. Kenenkä kynä voisikaan luettavaan muotoon saattaa, mitä nuo ystävälliset kädenpuristukset, suudelmat, niin innokkaat että huulet ovat vaarassa, ja nyökytykset ja liinojen liehutukset oikeastaan sisältävätkään!... Ja mitä lähemmäksi lähtöhetki joutuu, sitä liikuttavampia saa nähdä. Armoton se on tuo rautatienhallitus, kun se ei anna aivan junaan asti saattaa, vaan jo odotussalissa täytyy erota — ellei tee pieneen varkauteen itseään syypääksi ja pujahda mennä muiden mukana!...

Axel Lindahlin valokuva
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0

Mutta nyt jo alkaa tulevien tulva vähetä. Yksi ja toinen kirjeen tuoja tuolta vielä tulisessa kiireessä juosta hipsasee, melkeinpä sääriltään liikojakin vaatii, jotta perille ennättäisi, ennenkuin postiluukku suljetaan. Muutama matkustajakin vielä tulee ja onneksi se ennättää ostaa piletin, joiden myönti eräiden minutien kuluttua loppuu. Vaan katsos tuonne! Hurjaa vauhtia ajaa vossikka torin ylitse ja pian on hän asemahuoneen edustalla, rouva kärryissään. Tämä, jonka lihavuus todistaa, ettei hän ole turhaan "Jumalan viljaa" käyttänyt, vaan nauttinut sitä vahvistuksekseen, nousee läähättäen kärryistä ja ojentaa ajurille 50 pennin rahan. 

— "Markka minulle tulee", sanoo vossikka niin huonolla ruotsinkielellä kuin olisi hän ainoansa pannut. 

— "Mutta minä en markkaa anna", virkkoi rouva ylenkatseellisesti ja viittasi asemahuoneen ovella seisovaa tavarankantajaa tulemaan sekä itse aikoi ottaa jotakin pientä laukkua kärryjen istuimelta.

— "Ja minä en anna tavaroita, ennenkuin markan saan", sanoi vossikka kiivaasti, hypäten kuskilaudaltaan alas ja itsepintaisesti estäen sekä rouvan että kantomiehen tavaroita kärryistä saamasta. 

— "Mutta 50 penniä on taksa", tiuskasi rouva. 

— "Niin, — vaan te seisotitte välillä, kun kävitte puodissa, ja sentähden minun tulee saada markka." "Älkää lähestykö, lisäsi hän, kun rouva yritteli kampsujaan hamuilla. 

Nyt pääsi rouvan kieli valloilleen ja selvään kuului, ettei se ensi kertaa irti ollut. Taivas sitä sanojen runsautta! Mutta luultavasti tämä oli leikkiä sen suhteen, mitä hän esim. kyökissä kotonaan "saa suullaan aikaan". Kuuli se vossikka-parka nyt kunniansa! Jo siihen alkoi katupoikiakin y. m. asemalla olevaa yleisöä keräytyä, päästellen itsekukin sanasutkauksiaan lisäksi. Muuan hyväntahtoinen kantomies juoksi asemahuoneesta ja sanoi: "Maksakaa markka, rouva, ja joutukaa ostamaan piletti. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen ajan saa niitä enää ostaa." 

— "En maksa, en maksa kiusallakaan! Vai niin minua nylkisivät! Missä on polisi? Hakekaa polisi!" 

Kun ei kukaan näyttänyt polisin hakemiseen halukkaalta, eikä polisia näkynyt missään — ne olivat näet menneet perongille kävelemään, ikäänkuin muille olisivat tahtoneet sanoa: pääsemmepäs sitä me! — lähti rouva juosta lönkkäsemään asemahuoneesen ja huusi mennessään: "Polisi, polisi!" 

Hetkisen kuluttua hän siellä palasi, polisi muassaan.

Nyt syntyi ankara käräjöiminen, jonka loppujen loppu oli se, että rouvan piti maksaa vossikalle 50 penniä lisää, koska hän oli välillä seisottanut. Vihaisena hän sen vossikalle viskasi, joka huolettomasti pisti rahan avaraan taskuunsa. Nyt ryntäsi rouva pilettiluukulle. Mutta taivahan tasakäpälä! Luukku on kiinni ja myöjä on mennyt hyvällä mielellä pois, kun mokomasta kiireestä on päässyt. Mitäs nyt tehdä! "Tuokaa tavara vaunuun, minä maksan piletistä siellä vaikka viisinkertaisen hinnan", huusi rouva ja juosta lönkkäsi perongille. 

Mutta kun onnettomuuksia rupeaa tulemaan, niin niitä tulee monta peräkkäin — on totuus, joka taasenkin toteutui. Juuri kuin rouva pääsi perongille, puhalsi konduktöri pilliinsä ja juna läksi kiitämään matkaansa. 

Rouvan tila on paremmin arvattu kuin kerrottu... Jos olisimme kylänkelloja, voisimme lisätä, että hän huomispäivänä matkustaessaan sai huonolla ajopelillä matkustaa rautatieltä kotiinsa, kun sitä vastoin eilen oma miehensä oli tullut häntä vastaan kotipaikan pysäkille. Sen lisäksi vielä mies häntä kelpolailla torui. 

Niin, — vihaisena ja tuskastumisesta läähöittävänä palasi rouva kortteeriinsa takaisin huomiseen asti, jolloin hän, kuten jo sanottiin, matkusti. Mainitsemattakin lukija arvannee, ettei hän samalla vossikalla enää ajanut, jolla oli tullut. Päivänsä oli Helsingissä ijankaikkisuuden pituinen ja yönsä uneton — ja kaikki nämä rettelöt teki 50 penniä! Niin, — tarkkuuskaan ei ole hyvä, kun se ei ole paikallaan!

tiistai 21. syyskuuta 2021

Muistojen ja ansioluettelon ero

 

Kirjassa Muistikuvia I (1945) julkaistiin Jaakko Forsmanin kirjoitus Kaksi isoisää ja heidän perheensä. Ensimmäisenä sai esittelyn äitinsä isä nimismies Jean Alander.

Hän oli syntynyt v. 1814 Urjalassa tilanvuokraajan poikana ja oli saanut jonkin verran koulusivistystä. Ukko itse kertoi, että puuttui muka vain 17 "plootua", jotta hän olisi voinut jatkaa opintojaan ja tulla papiksi. [...] En tiedä, mitä tietä kulkien hän sitten verraten nuorena noin v:n 1840 paikkeilla pääsi Hämeenkyrön nimismieheksi pysyen tässä virassa 1880-luvulle asti.

Kurkkaus Geniin kertoo Alanderin elämän alusta jo enemmän. Isänsä oli Urjalassa Allin rusthollari vuodet 1811-1827 ja tilan myytyään muutti perheineen Hämeenkyröön. Sen rippikirjassa (1823-30 s. 93) Jean (eli arkisemmin Johan) on merkitty koululaiseksi (scholaris). Rippikirjoja seuraten isä on pian itsellinen, joten "tilanvuokraaja" johtaa ajatukset väärään suuntaan.

Kiitos Googlen Jeanin koulutuksesta ja uran alkuun pääsystä saadaan lisää tietoa. Haku nimittäin tarttui Kansallisarkiston digitoimaan ansioluetteloon. Siitä selviää, että Jean käynyt Hämeenlinnan triviaalikoulua. Sitten hän oli "seurannut tuomaria käräjillä" (jonkinlaisena apulaisena?) ja sai ensimmäisen varsinaisen paikan ylimääräisenä kanslistina Turun maaherran luona kesäkuussa 1836. Ilmeisesti hän oli tehnyt hyvän vaikutuksen, sillä jo maaliskuussa 1838 Jean sai nimityksen Ruoveden nimismieheksi. Nimitys Hämeenkyröön tehtiin tammikuussa 1841. Tyttärenpoika ei tainnut tietää tai muistaa, että Jean Alander sai heinäkuussa 1857 pronssisen muistomitalin Krimin sodan takia.

Mutta kirkonkirjat ja ansioluettelo, eivät voi kertoa sitä mitä muistot:

Oikeastaan ukko Jean kuitenkin oli hyväntahtoinen ja ennen kaikkea vieraanvarainen mies. Tuttavat, jotka kulkivat Aspnäsin ohi, harvoin malttoivat olla poikkeamatta tähän taloon, jonka isäntä aina ystävällisellä hymyllä otti vieraansa vastaan. Rikkautta ja ylellisyyttä ei talossa näkynyt, mutta siellä oli aina vuode vieraan käytettävissä ja hyvää ruokaa runsaasti. Muuten tähän aikaan elettiin niin sanoakseni paraimmassa "totikaudessa". Ei ainoastaan vieraille tarjottu totia, isäntä itse joi joka ilta määrätyt totilasinsa. Tavallisesta yksinkertaisuudesta olivat poikkeuksena vain parina, kolmena merkkipäivänä pidetyt kemut, joissa pöydät notkuivat ruoista ja juomista. 

(Yllätyksekseni Forsmanin tieto isoäidistään "Karin Eklund, muistaakseni luutnantintytär Uudestakaupungista. Hänen sukunsa oli tietääkseni peräisin ruotsinkieliseltä Uudeltamaalta." pitää ainakin alkupuolelta Kalannin kastelistojen perusteella paikkansa. 

Pari kirkonkirjaa tarkistaen Karinin äiti oli syntynyt 10.5.1783 Vehmaalla rushollarin tyttäreksi. Isä Carl Gustaf Eklund oli syntynyt vuonna 1775. Wirilanderin virkataloluettelon perusteella hän oli tullut Porin läänin jalkaväkirykmentin ratsutilapataljoonan varusmestariksi alkuvuodesta 1802 ja näin päätynyt asumaan Kalannin Paulahden Vapolaa, joka oli virkatalonsa. Miten hän hyppäsi luutnantiksi Suomen sodan jälkeen on mysteeri samoin kuin taustansa. Kalannin rippikirjan mukaan hän tuli Vehmaalta.)

maanantai 20. syyskuuta 2021

Menneen kesän kuvia

Tietokonetta siivotessani löysin promon Browse over one million newly digitized images from Yale’s Beinecke Library. Sen siirtämistä paikasta toiseen järkevämpää oli testata tarjottua aineistoa tutulla kokeella eli sanalla Finland. Tuloksia oli kolmisenkymmentä, enimmäkseen karttoja 1600-luvulta 1900-luvulle.

Ryhmään muut kuului Romanov Collectionin Album 2 ajoituksella 1912-13. Haku tarttui siihen, sillä valokuva-albumin kaksi sivua oli nimetty "Ashore, in Finland" & "The rock shore of Finland". Oheiset kuvat näistä.

Siinä, että keisarillinen perhe (tms.) rantautui Suomeen, ei tietenkään ole mitään kummasteltavaa. Joten ryhdyin huvin ja opin vuoksi selvittämään, kuinka hyvin voin ymmärtää kuvien kontekstia verkkoarkistossa olevan tiedon varassa.

Vasta tarkemmin katsottuna ja kuvat jo "sivuilta" leikeltyäni huomasin, että ne oli digitoitu ja nimetty myös erikseen. Albumin ekat kuvat oli ajoitettu vuoteen 1909, miksi albumilla oli myöhäisemmät vuodet?

Albumin toisella sivulla "Ashore, in Finland" on kuvat "Admiral Niloff and the Emperor", "Officers of the Standart", "Nicholas with one of his daughters and officers", "Nicholas with one of his daughters and officers", "Nicholas and one of his daughters", "Nicholas with Olga and officers Rodionov and Woronoff", "Officers with one of the Grand Duchesses", "Prince Waldemar of Prussia, cousin of the children" ja  "Arseniev".

Kolmannella sivulla "The rock shore of Finland" on kuvat "The Emperor", "Officers with Anna Vyrubova and Tatiana", "Olga reading on the beach", "Anna Vyrubova", "Nicholas on the tennis court", "Alexis with his nurse, Alexandra Tegleva (future wife of Pûna Gilliard)", "Arseniev and Anna Vyrubova", "Anna Vyrubova and Ira B." ja "On the Standart".

Seuraavalla sivulla on kuvia alukselta Standardt, jonne saapuu Ruotsin kuningas Gustav ja kuningatar Maud. Eli itse albumin kohdalla kryptiseltä vaikuttanut kuvaus "Prince Valdemar of Prussia, the King and Queen of Sweden, the centenary of the Battle of Borodino, visit to Sarov, Spala (Poland). For a detailed listing, see the Finding Aid Appendix." avautuu. Ilmeisesti kyse on kuvien tunnistetuista konteksteista. 

Mutta ovatko kuvat vuodelta 1909 vai 1912? Fuskukurkkaus Kansalliskirjaston digitointeihin kertoo keisarin kesäkuussa 1909 käynnistyneestä Euroopan matkasta, jonka ensimmäinen varsinainen pysähdys oli Tukholmassa. Borodinon taistelun satavuotispäivä oli tietenkin 1912. Tarkistushaku tuotti kuninkaan ja keisarin "ehdottomasti yksityisen" kohtauksen Viipurin edustalla 23.7.1912. Rantakuvat ovat siis todennäköisesti Pietarin ja Viipurin väliltä ja kesältä 1912. Niitä ei nimittäin seuraa mitään kuvia viralliselta Ruotsin vierailulta.

Takaisin Yalen digiarkistoon. Siirtymällä kokoelmasivulle selviää, että kyseessä on yksi kuudesta keisarillisen perheen valokuva-albumista, joiden provinienssista jää pitkä pätkä epäselväksi, sillä tiedossa on vain viimeinen omistaja ennen tätä kokoelmaa.

Detskuja puuttuu ja ajoituksessa on epävarmuutta, mutta verrattuna moneen muuhun verkkoarkistoon metatietoa on paljon. Selviää jopa kuka oli selvittänyt albumi 2:n henkilöt: "These identifications were provided by Marilyn P. Swezey as part of her research for The Romanov family album (New York: Vendome Press, 1982). They have not otherwise been verified by the library. Additional corrections added 2004." Esimerkillistä!

sunnuntai 19. syyskuuta 2021

Kauppoja Turun tiellä 1880-luvulla (2/2)

Eilen luvatun mukaisesti vuorossa Tångin kauppa, jota pyöritti Richard Constantin Tång lehtitietojen perusteella viimeistään vuoden 1882 lopusta Etu-Töölön Fjälldalin huvila-alueella. Nykykäsityksellä kauppa sijaitsi nykyisen Kansallismuseon lähellä suunnilleen Museo- ja Aurorankadun kulmassa.

Signe Branderin kuva Tångin kaupasta 1908
Helsingin kaupunginmuseo. CC BY

Kaupanpidosta on joitakin jälkiä lehdissä, mutta päälähde on Asmo Alhon & Uljas Rauanheimon kirja Helsinki ennen meitä. Vanhojen kuvien kertomaa. Toinen, uusittu painos. (1962, s. 218). Siinä julkaistiin muistitietoa espoolaiselta, joka oli nuorena miehenä ollut tilanomistajaisäntänsä "kaupunkikuski" ja näin ollen käynyt säännöllisesti Tångin kaupassa.

Monella 'kaupunginkuskilla' oli tietyt ostajansa Tallgrenin huviloilla ja Sokeritehtaanmäellä. Siellä he voivat tyhjentää peruna- ja maitokuormansa, kun sen sijaan muut ajoivat kaupungin torille tai tiheästi asuttujen talojen pihoihin, joissa myöskin saatiin kauppaa vapaasti tehdä. Mutta kapan tai puntarin tarvitsijoilla oli harvoin näitä kauppavälineitä mukanaan, minkä vuoksi ne lainattiin myymälöistä ja enin käytettyjä lainapaikkoja oli juuri Tångin liike. Sitä varten sinne poikettiin aamulla, saatiin sekä kappa että puntari ja samalla aamuryyppy eli morgnari vatsaan ja sikari suuhun. 

Tångin kauppa oikealla ja taustalla Tallgrenin villat vuoden 1900 paikkeilla.
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY

R. C. Tångin myymälää pidettiin suurena kauppatalona 1880-90-luvuilla. Suurella pihamaalla oli hyvin tilaa sadalle hevoselle ja sen lisäksi oli pitkämatkalaisten hevosia ja kuormia varten suuria vajoja. Tavallisesti he tulivat illalla yöksi mennäkseen seuraavana aamuna torille. Tällaisten maalaisten käytettävänä oli majatupa Tallgrenin villan kellarikerroksessa. Sinne ukot mielellään kömpivät kuivailemaan kastuneita vaatteitaan, syömään hyvin varustetusta eväsvakastaan limppua ja silavaa ja ryyppäämään palanpaineeksi pullollisen, pari olutta. Ilma oli siellä luonnollisesti tunkkaista ja täynnä mahorkan ja venäjänlehden savua, märkien vaatteitten ja hien tuoksuja ja ruoajätteitten lemua. Mutta siellä oli pitkän matkan jälkeen himmeän öljylampun kajossa kodikasta ja lämmintä ja sai juttutoverin, jos sellaista halusi, mutta sai kömpiä häiriintymättä pahnoillekin, jos niin halusi. 

Tångin kauppa Läntisen viertotien varressa.
Taustalla Tallgrenin villat
Helsingin kaupunginmuseo, CC-BY 

Tilaa Tångin myymälässä ja varastossa ei ollut niinkään vähän, mutta matalat holvit ja paksut tiilipilarit saivat ne vaikuttamaan ahtailta. Kaikki nurkat ja sopet olivat pakaten täynnä kaikenlaisia tavaroita ostajain mukavasti katseltavina ja tutkittavina - sekä ammattivarkaitten ulottuvilla. Mutta harvoin puhuttiin varkauksista, eikä koskaan, että maalaiset olisivat niitä tehneet... Erityinen myymälän tai kellarin osasto oli varattu yksinomaan alkoholitavaroille, erilaisille viineille, punssille, 'holipompelille' ym. Useita kymmeniä tynnyreitä, joissa oli  laskuhanat, oli pitkin seinänviertä, ja sitäpaitsi oli eräitä juomia valmiiksi pullotettuina. Kun tuttuja tai vakinaisia asiakkaita maaseudulta tuli aamusella lainaamaan kappaa tai muuta mittaa, ei ollut ensinkään tavatonta, että tutuimmat ilman muuta menivät viiniosastoon ja täyttivät lasinsa siitä tynnyristä, jonka katsoivat parhaaksi. Torilta palatessa tehtiin ostokset ja silloin voitiin taas tarjota lasi viiniä kaupanpäällisiksi sille, joka halusi.

Hbl 12.11.1927
Kaija Hackzellin kirjasta Viertotietä itään ja länteen (1988, 216-217) selviää, että puinen kaupparakennus katosi, kun Tång rakennutti samalle paikalle edelleen olemassa olevan kivirakennuksen, jossa hän asui ilmeisesti loppuelämänsä. Hyvin lyhyen muistokirjoituksen mukaan kauppa toimi Töölössä vuodet 1879-1914 (Svenska Pressen 14.11.1927).

lauantai 18. syyskuuta 2021

Kauppoja Turun tiellä 1880-luvulla (1/2)

Läheskään kaikista kauppaliikkeistä ei ole säilynyt tietoa, mutta Helsinkiin vievältä Turuntieltä muistetaan muutama 1880-luvulta. 

Ensiksi mainitun rakennus on dokumentoitu juuri ennen purkamista ylläolevaan piirrokseen, joka julkaistiin Ilta-Sanomissa 23.3.1936. Jostain syystä paikkaan viitataan vanhentuneella osoitteella Turuntie 26, joka parhaan järkeni, karttojen vertailun ja rakennustietojen perusteella on nykyään Mannerheimintie 52, Kivelänkadun kulmassa, hotellialueen (eli entisen Tykistöpihan) pohjoispuolella. 

Ilta-Sanomien toimittaja oli saanut ääneen 72-vuotiaan työmiehen E. H., joka oli ollut kaupassa palveluksessa "vähän yli puoli vuosisataa sitten" eli ilmeisesti 1880-luvun alussa. Tuolloin se oli

puolalaissyntyisen venäläisen Joseph Schinderin kauppa. Siinä myytiin kaikkea, mitä maalaiset siihen aikaan tarvitsivat, sillä liikkeen asiakkaina olivat etupäässä ja melkein yksinomaan maalaiset, jotka saapuivat Turun tietä myöten kaupunkiin Nurmijärveltä, Pusulasta, Vihdistä, Lopelta y.m. pitäjistä. Liikkeen monipuolisuuden arvaa siitäkin, kun asiakkaille myytiin muiden tavaroiden ohella olutta ja rommia, vieläpä salassa viinaakin, jonka myynti oli luvatonta.

Etunimeä Joseph  sanomalehdet eivät vahvista, mutta Hufvudstadsbladetin ilmoituksessa 31.8.1886 kahvia myy kauppias H. S. Schinder huvilassa "Walo & Nygård". Nygård sopii edellä mainittuun sijaintiin. Pari vuotta myöhemmin osoitekalenterista käy ilmi, että H. S. on leskirouva. Vasta tämän jälkeen lehtiin ilmaantuu Josef Schinder, joka sukunimekseen Schönholtz (Hbl 28.12.1892). Tämä kuitenkin vaikuttaa Jokioisilla, mikä jättää henkilösidokset tentatiiviseksi. Jatketaan siis muistitiedon lainausta:

Miten siihen aikaan maalaisia töölöläisessä liikkeessä kohdeltiin? Hyvinhän heidät vastaanotettiin, oikein vanhan tavan mukaisesti. Heitä varten oli »majatupa» pihan puolella, sillä asiakkaat olivat tavallisesti kaupungissa yötä. Majatupaan mahtui 15-20 miestä, tiukkaa tehden enemmänkin. Lukollinen liiteri oli talon puolesta kuormille ja talli hevosille, niin että kyllä siihen aikaan »kundeista» pidettiin paljon parempaa huolta kuin nykyään.

Lisäksi

Hyvin tunnettu kauppias Turuntien varrella oli puoli vuosisataa sitten »Mäntykuningas», vaikka kertoja ei muistanutkaan sen paikkaa tarkasti määritellä. »Mäntykuningas» oli kotoisin Nurmijärveltä ja muistaakseni nimeltään Malmström. Hänelläkin oli majatupa, johon hän koetti houkutella maalaisia.

Nykyisellä tavalla puhuen, hän siis mainosti liikettään. Lieneekö se ollut muuten nykyisen mainostuksen tapaista ? Hänellä oli liukaskielinen kauppaapulainen, joka Turuntiellä ryhtyi puheisiin maalta kuormineen saapuvien isäntien kanssa. Hän ylisti Mäntykuninkaan kauppaliikkeen maasta taivaaseen ja kehui sen erinomaista majatupaa. »Raanvahditkin» käveli yöllä talon puolesta kartanolla ja vartioivat maalaisten tavaroita sekä kuormia.

Mutta tässä kehumisessa ei ollut suurta perää, sillä majatupa oli oikea pesä ja viinakin kalkkiviinaa . ..

"Puodit muuten avattiin tähän aikaan jo kello 6 aamulla ja usein ne olivat auki vielä kymmenenkin aikaan illalla, niin että kyllä kaikki ehtivät ostoksensa tehdä." Kertoja E. H. muisti myös kahvimainoksessa mainitun Tångin kaupan, josta jatketaan huomenna.

perjantai 17. syyskuuta 2021

Puolitoista totuutta Brita Lisasta

Tekla Hultinin kirja Taistelun mies. Piirteitä Jonas Castrénin elämästä ja toiminnasta (1927) ei sisällä alaviitteitä ja käytetyt (muisti?)tietolähteet jäävät monessa kohtaa hämäriksi. Se, että Castrénin vanhemmat menivät naimisiin vuonna 1844, on vahvistettavissa Kotivuoren ylioppilasmatrikkelista. Siellä ei näy vuotta 1847, jolloin Hultinin mukaan Zakris Castrén määrättiin "Pyhäjärven seurakunnan kappalaisen Jonas Laguksen apulaiseksi" (s. 11), mutta eiköhän tämäkin pidä paikkansa. 

Oulun läänin Pyhäjärven rippikirjoja pidettiin tähän aikaan tapaan, joka ei ole kovin yleinen. Rippikirjassa 1848-1854 on sivulla 252 molemmat pappisperheet, mutta ei mitään palvelusväkeä. Palvelusväki on merkitty sukunimensä mukaisesti aakkosiin aivan kirjan loppuun, eikä isäntäväestään ole mitään merkkiä. Tämä oli tietenkin hyvin työekonominen ratkaisu, kun piiat ja rengit saattoivat vaihtaa asuinpaikkaa vuosittain. Samaa mallia on käytetty rippikirjassa 1855-62, jossa papit perheineen ovat sivulla 350 ja palvelusväki toisessa niteessä. Laguksen kuoltua Castrén jatkoi vielä samaa mallia rippikirjassa 1865-74, jonka sivulle 360 merkittiin kuolemansa 24.4.1868.

Jonas Castrén 1860-luvulla
Kuva: C. Mazer,
Museovirasto
CC BY 4.0
On siis mahdotonta verifioida Hultinin kuvausta

"Miehensä eläessä rouva Castrén oli sairaalloisuuden vuoksi pitkät ajat vuoteen omana kykenemättä hoitamaan talouttaan. Uskottu palvelija Briitta-Liisa eli Gamlu (Vanhus), joksi häntä perheessä nimitettiin, oli silloin se, jolla tosiasiallisesti sisätaloudessa oli määräysvalta ja emännyys pappilassa. Ja entisajan tunnollisuudella hän tehtävänsä täytti." (s. 15) "Kun aika sitten tuli jatkaa opintoja varsinaisessa oppikoulussa, lähetettiin Jonas syksyllä v. 1862 uskotun Briitta-Liisan hoivissa ensin Kuopioon ja myöhemmin Ouluun." (s. 18)

Piika nimeltä Brita Lisa Castréneilla oli vuonna 1850, sillä hänet mainitaan Jonas-pojan hoitajana  Laguksen kirjeissä, joiden pääasiana on Leontine Castrénin sairaus (tämä ja tuo). Hultin jatkaa: 

Kun rouva Castrénin, leskeksi jäätyään ja armovuosien päätyttyä, oli jätettävä pappila, seurasi Briitta-Liisa uskollisesti hänen mukanaan uuteen kotiin Mustanniemen tilalle, jossa yhtä itsevaltiaana, mutta myös yhtä väsymättömällä alttiuudella uhrasi voimansa talon ja perheen hyväksi. (s. 15) 

Castrénin seuraaja siirsi seurakunnan kirjanpidon osin tavanomaisempaan muotoon. Brita Lisa Henrinkintytär Vänni (s. 9.12.1824) on ensin rippikirjan 1875-84 aakkostetun osan sivulla 180, mutta myöhemmin Castrénin lesken kanssa samalla sivulla 212. Brita Lisa oli ilmaantunut ehtoollismerkintöjen perusteella edellisen rippikirjan 1865-74 aakkostettuun osioon vuonna 1868. Mitään aikaisempia merkintöjä elämästään ei ole löytynyt, mutta ei myöskään toista ehdokasta. Joka tapauksessa tämä nainen kuuluu Hultinin kuvaukseen lesken elämästä:

Mustassaniemessä hän vietti elämänsä raskaimmat vuodet, minkä vuoksi hän usein nimitti sitä "Murheniemekseen". Siellä hän sai kokea kaikki yksinäisen leskivaimon vaikeudet: leipähuolet, rahahuolet, perhehuolet. [...] Mikä talosta suinkin liikeni, käytettiin poikien kasvatukseen ja avustukseen. Niin kauan kuin pojat kesäisin asuivat kotona ja tilan hoidossa avustivat äitiään, joka heidän neuvostaan oli ryhtynyt siihen aikaan suurenpuoleiseen suonviljelykseen, menetteli kuitenkin elämä.(s. 15)

Rippikirjassa 1881-1890 s. 219 Mustaniemessä (vir. Niemelä) olivat kirjoilla vielä kaikki kolme poikaa, mutta tällähän ei tietenkään tarvitse olla mitään tekemistä heidän varsinaisen olinpaikkansa kanssa. Brita Lisa Henrinkintytär Vännille on merkitty tieto avioliitosta 30.6.1881 leski-isäntä Hiski Aatonpoika Kauralan kanssa. Tätä seurasi siirtymisensä ainakin rippikirjassa uudelle tilalle (s. 77), jossa hän kuoli 19.10.1900 (RK 1881-1890 s. 126, 1891-1900 s. 94). Tekla Hultin antaa tästä avioliitostakin erilaisen kuvan:

Vanhoilla päivillään "Gamlu" meni naimisiin hankkiaksensa rouvallensa isäntärengin, mutta kun tämä tarkoitus ei onnistunut, palasi hän entiselleen rakkaan rouvansa luo. (s. 15) 

Kuitenkin Hultinin mukaan leskirouva myi Mustanniemen vuonna 1883 (s. 16) eli entisyyttä ei ollut kauaa jäljellä.

torstai 16. syyskuuta 2021

Kukolan rusthollarin maitokauppa Turussa

Kuokkamies, jonka muistelmia Sellainen laitos Huhkon tienhaarassa ja Turun Siirappi-jumaliset 1830-luvulla olen jo aiemmin jakanut, kertoi Sanomissa Turusta 9.2.1866, että

Likempanä Naantalia on "Kukolan" rustholli tunnettu hyvastä piimästänsä. Erittäinkin muutama vuosi takaperin oli se hyvinki peräänkysyttyä tavarata Turussa. Pyysivät kerran isännän vissinä määräpäivinä tuomaan piimänsä paatilla Turun jokea myöden koulun kohdalle. 

Isäntä kuitenkin keksi paremman keinon, jolla tulostansa muillakin päivillä antoi tiedon. Ompellutti nimittäin valkoisen jäniksen-nahan sille paikalle vaatteihinsa, minne vaimot tavallisesti ensiksi silmänsä heittävät. Tässä puvussa tulee hän taas piimälastinsa kanssa ja antaa piikan yksin soutaa, jolloin hän nostelee housujansa, niin tavon näyttäen riemullista tuloansa. "Matamit" kahden puolin jokea, tämän tunnetun merkin nähtyänsä kiiruhtnvat maalle-meno-paikalle kauppaa tekemään, joka kävikin kuin tanssi. 

Koska ukko huomasi piimänsä tulisesti menevän kaupaksi, niin koetti hän keksiä neuvoja tavaraansa jollakulla keinolla enentää. Lehmät kotona eivät kuitenkaan liioin heruneet, jonka tähden hänen täytyi ruveta jokivettä lisäksi käyttämän. Tämän juonin huomasi viimein kauppaneuvos T. vainaja ikkunastansa, josta päätti piimän-myyjää myös rangaista. Meni siis trenkinensä varustettuna säkillä rantaan, käskein Kukolaa mittaamaan 10 kannua piimää muossaan olevaan säkkiin. K. ei ensin tahtonut tavaratansa näin tavattomaan astiaan mitata, mutta kun kauppaneuvos vakuutti sen maksavansa, niin suosti K. viimein tähän. Koska piimä oli mitattu ja rahat maksetut käski kauppaneuvos trenkin aikalailla huimia talonpoikaa ympäri korvia piimäsäkin kanssa. Trenki ei täyttänyt käskyänsä kavalasti, vaan hosui Kukolaa niin että silmät leiskui ja ettei enää valkosta jäneksen nahkaa voitu selittää piimään sokastuista vaatteista. Näin on asiat Kuokkamiehelle kerrotut, joita hän ei kuitenkaan uskalla todeksi taata.

Eli maitoakaan ei viety aivan torille asti, joten vastaa kaupunkien ruokakauppaa kaupungeissa 1800-luvun puolivälissä

Kuva on näyttökaappaus Turku Åbo 1827-mallinnuksesta.

keskiviikko 15. syyskuuta 2021

Luennoilla 1870-luvulla

Eino Sakari Forsman (vuodesta 1882 Yrjö-Koskinen) aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa 1875 ja aktiiviset opintonsa ajoittunevat seuraavaan viiteen-kuuteen vuoteen. Kirjassa Muistikuvia III. 1956, s. 183-184 julkaistiin näkemyksiään opettajistaan, joita ennen hän arvosteli isäänsä eli Yrjö-Sakari Yrjö-Koskista:

Mutta puhuakseni hänestä erittäin yliopiston opettajana, tahdon sanotuksi, että hänen vaikutuksensa nuoren opiskelevan polven tieteelliseen kasvatukseen ei kohonnut eikä voinutkaan kohota tavallista keskimittaa korkeammalle, ja se "koulu", jonka hän ympärilleen muodosti, oli myöskin pääasiassa valtiollinen, ja vain vähässä määrin tieteellinen. Hänen luennoimisessaan ei, enempi kuin julkisten puheiden pidossakaan, tuntunut mitään puhujataidon lentoa. Kaikki oli tosin asiallista, selvää. Mutta nuoriso, voidakseen tieteeseen innostua, kaipaa muuta kuin asiallisuutta ja selvyyttä. Tämän eräs yliopistotovereistani kerran lyhyesti sanoi minulle, ja älsin heti, että hän oli oikeassa.

Ihmeellisempää sittenkin oli, että se, mitä isästä yliopiston opettajana on sanottu, aivan yhtä hyvin soveltyi useimpiin muihin professoreihin, joita kuuntelin, vaikka heidän kykyään heidän varsinaisen virkansa ulkopuolella paljoa vähemmän kysyttiin. Erityisesti tämä koskee [August] Ahlqvistia ja [Johan Julius Frithiof] Peranderia. Viimeksimainitun puhujataito herätti juhlatiloissa jonkun verran huomiota, mutta oikeusfilosofian luennoilla ei siitä näkynyt merkkiäkään; samoin ei Ahlqvistin Kalevala-luennoista kukaan voinut ymmärtää, että opetustuolilla istui mies, jonka runotuotteet kaikkina aikoina kaunistavat suomalaista kirjallisuutta. Molempien luennoiminen oli yksitoikkoista, halutonta.

[Karl Gabriel Thiodolf] Rein kyllä oli innostunut aineeseensa, mutta hänen omituinen esiintymisensä teki paljon haittaa. Hyökättyään kateederiin hän ensityökseen antoi tälle potkun, jonka tarkoitusta oli mahdoton ymmärtää; sitten hän puhkui jonkun aikaa, karkasi molemmin kourin silmälaseihinsa, laski ne syrjään päättäväisyydellä, joka herätti kuulijakunnassa luulon, että hän vast'edes aikoi tulla toimeen ilman kaikkia näönparanteita, mutta asetti ne heti taas yhtä päättävästi nenälleen. Itse esitys oli melkein aina vaivalloista pusertamista, jota säesti puhkimiset ja tuskalliset liikenteet.

Mutta yksi tykkää yhdestä ja toinen toisesta. Alma Floman kirjoitti kihlatulleen 3.12.1874 ilmeisesti Naisakatemian luennosta:

Tiistaina piti [Yrjö] Koskinen tavallisen tuntinsa akatemiassa, tällä kertaa se oli todellakin loistava. Hän oli niin suuri, niin ylevä korkeine ajatuksineen ja aatteineen. Toivoisin, että kaikki ne, jotka eivät rakasta, kunnioita ja ihaile Häntä, kuulisivat Hänen puhuvan; niin vaatimattomasti, koruttomasti, niin ilman itserakkautta, mutta kuitenkin niin ylevästi, niin lämpimästi. Olisin tahtonut Mellan mukaan tälle luennolle, että hän oppisi rakastamaan Koskista, mutta vaikka olin sanonut hänelle monasti, että Koskinen tiistaina puhuu Rooman kukistumisesta, oli hän tietysti sittenkin sen unohtanut ja mennyt vieraisiin, puhumaan joutavia ja juomaan kahvia, sen sijaan että olisi tullut kuuntelemaan maan suurinta historioitsijaa, - niin, yhden maan suurimpia poikia esittävän, kuten Hän itse sanoin, "teoriaansa", ajatustaan, mikä oleellisesti eroaa muitten ajatuksista, tuosta suuresta, lähinnä kristinuskoa suurimmasta historiallisesta tapauksesta, vanhan ajan kukistumisesta. (Ilona Jalava: Otteita kihlautuneitten kirjeenvaihdosta. Muistikuvia I. 1945) 

Kuvan yliopistosta tehnyt vuonna 1866 Frans Oskar Liewendal, Digitointi Helsingin kaupunginmuseo/Riitta von Koch, CC BY 4.0

tiistai 14. syyskuuta 2021

Neulantekijämestarin tytär ja hovimuusikko

KA. Charta öfver Stapel Staden Åbo
Turun ruotsalaisessa seurakunnassa kastettiin vuosina 1767-1785 puoli tusinaa nuppineulamaakari Erik Johan Skotten ja vaimonsa Anna Lillgrenin lasta. Näistä nuorimpiin kuului 19.12.1778 syntynyt Catharina Sophia. Sanomalehti-ilmoituksista näkyy, että perhe asui Uudenmaankadulla ja kerran mainitaan jopa numero 60 (ÅT 17.7.1797), joka suomalaisen rippikirjan avulla kääntyy tontiksi 233. 

Catharina Sophia menetti äitinsä joulukuun lopussa 1806 ja isänsä syksyllä 1807. Vanhempien perukirjoissa ei mainita isoveljeä Adolf Fredrik, joka oli parin vuoden yliopisto-opintojen jälkeen vuonna 1793 ottanut sisäisen passin Tukholmaan ja Göteborgiin matkustamista varten. Toinen isoveli Erik Vilhelm oli vähän aikaisemmin ottanut myös passin Tukholmaan. Sieltä palattuaan hän otti passin Pietariin ja sai pappisvihkimyksen Narvassa 16.8.1794.

Pietariin päätyi isosisko Maria Lovisa, joka  avioitui keisarillisen hoviorkesterin viulistin Anders Johan Hippingin kanssa vuonna 1808. Hipping oli opiskellut Turun akatemiassa, joten on mahdollista, että pariskunta oli tutustunut toisiinsa jo aikaisemmin.

Pietariin päätyi myös Catharina Sophia, joka puolestaan meni naimisiin ranskalaissyntyisen hovimuusikon kanssa. Tämä Jean Baptiste Bültos oli kuolinikänsä perusteella syntynyt vuonna 1770. Hän oli siis nykyaikaisestikin eläkeiässä, kun pariskunta 1840-luvun alkaessa muutti Pietarista Helsingin Liisankadulle, mikä näkyy alla olevan ilmoituksen lisäksi vuoden 1848 osoitekalenterista.

Helsingfors Tidningar 26.2.1842

Houkuttelevaa olisi ajatella, että Bültos olisi sama kuin G. A. Walllinin kirjeiden Bültos, joka oli keväällä 1840 Pietarissa ja jolle Wallin hankki jotain tavaraa Pietarista seuraavana vuonna.

Catharina Sophian asuminen Liisankadulla jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli Helsingissä 24.11.1840 (HKA perukirja 1823). Pariskunta oli lapseton ja neljä vuotta myöhemmin Jean Baptiste Bültos teki testamentin vaimonsa siskon aviomiehen Johan Anders Hippingin hyväksi. Ainoana poikkeuksena oli yksi briljantein koristettu kultasormus, jonka piti mennä Amalia Hippingille, joka oli rakastanut Catharina Sophiaa melkein kuin äitiään. Lisäksi Catharina Sophiaa kuoliinhetkiinsä hoitanut Lovisa Remander saisi 200 ruplaa tai jos olisi Bültoksen palveluksessa vielä tämän kuollessa 300 ruplaa. Jos taas Remander oli kuollut ennen, summa pitäisi jakaa tämän äidille ja sisarelle Maria Henrika (FAT 11.7.1853)

Testamentti oli aika panna toimeen, kun Jean Baptiste Bültos kuoli Helsingissä 1.12.1852 (HKA perukirja 2997). Ainoa kuolinpesän kultaesine on kultakello, joten saikohan Amalia Hipping mitään muistoesinettä? Todennäköisesti tarkoitettiin Maria Lovisa Skotten ja Johan Anders Hippingin tytärtä Amalia Teresia, joka kuoli vasta vuonna 1873.

maanantai 13. syyskuuta 2021

Ohjeet tilanostoon vuonna 1876

Jussi Kanervaisen Ilta-pakina Keski-Suomessa 30.1.1876
„Hyvää iltaa, lautamies!" 
„Terve tultuasi, naapuri! Eikö lystää istua? — Mitäs kuuluu?
„Ei liikaa mitään, Sopiiko kanssanne vähän neuvotella?"
„Eiköhän. Mikä sinulla nyt on mielessäsi?"
„Viitasaarelle aivon lähteä. Siellä kuuluu olevan hyvä perintö-tila kaupaksi. Muutan kenties sinne, jos tila on mieluiseni. Olette, isäni vanha ystävä. Sanokaat siis — mitä minun pitää kaupanteossa vaariin-ottaa?"
„Älyä tarvitaan hevoskaupassakin ; sitä enemmän kun kiinteää omaisuutta ostetaan. Muista vaan neuvojani, vaikka ovat pitkänmoiset. Kun kauppa on valmiiksi hierottu ja sinä olet myyjän kanssa hinnasta sopinut, niin sinun pitää häneltä vaatia :
1. Saantokirjansa, jotka ovat: kiinnekirja, jos sellainen myyjällä löytyy, maankuulutus protokollat, kauppakirja, taikka jos myyjä on kiinteän omaisuuden saanut perimällä, vaihtamalla tahi lahjaksi, perinnönjakokirja, vaihto- tahi lahja-kirja. Jos myyjä ei ole kiinteää omaisuutta kuuluttanut, pitää hänen hankkia saantomiehensä huutokirjat paitsi sitä kirjaa, joka vahvistaa hänen oman saantonsa.
2. Todistuksen kiinnityksistä (ruotsiksi gravationsbevis) kymmeneltä viimeiseltä vuodelta, joka todistus on asianomaisen tuomarin annettava ja maksaa 12 markkaa 20 penniä.
3. Kuitatut maksonlaskukirjat tahi muut todistukset, jotka osoittavat että kruunulla, kunnalla, vaivaishoidolla, lainamakasiimlla, jos sellainen seurakunnassa löytyy, ja kaikilla kapan- ja palkan-ottajilla ei ole kiinteästä omaisuudesta kolmelta viimeiseltä vuodelta mitään myyjältä saatavaa.
4. Syytinki- tahi elatus-, torppa-, arenti ja vuokra-kontrahdit, olkoot mitä laatua tahansa, jotka kiinteää omaisuutta koskevat."
„Pitkäpä on listanne, lautamies parka!"
„Ei se siihen lopu. — Jos myyjä on holhoja eli ylöskantomies, niin ostaja myöskin hankkikoon varman tiedon siitä, ettei kiinteä omaisuus mahdollisesti tulisi menemään sellaisten orpoin eli yhteisten rahain maksoksi, joista ei ole tiliä tehty. Jos kiinteä omaisuus on myyjän vaimon perintömaa eli erityinen oma, pitää myös vaimon olla kaupanteossa läsnä, hyväksyä kauppan ja nimensä kauppakirjan alle kirjoittaa. Jos holhoja myypi holhottavansa kiinteän omaisuuden, pitää hänellä olla siihen oikeuden lupa hankittuna."
„Lautamies kulta! Mitenkä minä nuo kaikki ehdot muistan?"
„Pistä he korvasi taka kuivamaan — ja kuuleppa vielä: Älä anna nurkkasihteerin eli reppuherran kauppakirjaa tehdä; hanki siihen työhön ymmärtävä, rehellinen ja toimellinen mies, ja katso, että kaikki kauppaehdot ja välipuheet näöltänsä vähä-arvoisetkin, vääristelemisen estämiseksi kauppakirjaan pannaan ja ettei mitään niistä jätetä todistajain muistoa vaivaamaan."
„Eikö nyt jo lopu,"
„Pian; jäi ainoa seikka lausumatta. Jos myyjän hallussa löytyy erikoinen osakekartta ja osoitus tilan piirein ylitse eli tilan rajoja koskeva, niin hänen pitää sen sinulle maksotta antaman, mutta jos ei semmoista karttaa hänellä löydy, hän ei myöskään ole velvollinen sitä hankkimaan."
„Kiitos ja kunnia!"
„Hyvä kyllä; mutta muista vielä, että sinun pitää kauppakirjasi henkipanossa näyttää ja kauppasi kihlakunnan-oikeudessa kuuluttaa eli huudattaa kolmissa käräjissä, ennenkuin sinulle kiinnekirja annetaan. Ensi kuulutus on otettava viimeistään niissä käräjissä, jotka alkavat kuuden kuukauden päästä, sittekun kauppa on tehty, ja ne kirjat, jotka vahvistavat myyjän saannon ovat välttämättömästi oikeudelle näytettävät. Eikä millään tavalla saa unhottaa, että kauppakirja, näytettäissä henkipanossa eli oikeuden edessä, pitää olla karttapaperilla eli karttamerkkeillä varustettuna, 50 pennillä joka sadalta markkaa kauppasummasta, ja että nämät kartat eli merkit ovat ostajan hankittavat, jos ei myyjän kanssa ole toisin sovittu. Siinä nyt on pääasiallisesti koko kauppajuttu!"
„Koitanpa muistaa neuvojanne. Kiitoksia paljon ja hyvästi!"
„Jumalan haltuun, nuori naapuri ! Terveisiä isällesi!

Anders Forsbergin piirros kirjasta Från svenska hem (1902)

sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Satunnaisia sukututkimuksellisia vitsejä

Saksanmaalla kuuluu löytyvän eräs aatelis-perhe, jonka sukuluettelo on kahdessa suuressa arkinkokoisissa kirjoissa säilytetty. Muutamilla sivuilla olevain suku-polvien silmäiltyä, nähdään viimeiseksi seuraava selitys: "Tämän herran aikana se oli, kuin Jumala maailman loi." (Sanomia Turusta 20.10.1871) 

Kuten tunnettu, on aatelissuku nimeltä Härkäpää eli Härkäpaeus saanut Suomen historiassa sijansa. Jo vuosia sitten kulki tämän niminen aatelismies kestikievarikyydillä H:n kaupungista maaseudulle. Kysäsipä siinä matkan kuluessa utelias kyytipoika häneltä: "mikäs Herra nimi on?"
"Härkäpää" oli vastaus.
"Oi, voi!" valitti poika, "kuinka pian se nimikin tässä maailmassa annetaan, minunkin isäni sanotaan mullikan varastaneen ja ruvettiin häntä siitä haukkumaan Mullikka-Jussiksi."
Mitä herra puolestaan tuuumasi vertailusta, ei tiedä kertomus. (Ilmarinen 23.11.1878)

Mitä mikin säätyläinen tahtoo ennen kaikkea kihlatultaan nähdä?
- Talonpoika tahtoo nähdä kultansa paistaman leivän, porvari tahtoo nähdä armaansa kukkaron, pappi tahtoo nähdä lemmittynsä sydämen, aatelinen tahtoo nähdä toivottunsa sukuluettelon. (Pilkkakirves 7/1882)

Opettaja: Mitä Eemeli tietää ihmissuvun alkuperästä?
Eemeli: Isä sanoo, että me polveudumme apinoista.
Opettaja: Ei tässä nyt ole kysymys sinun isäsi sukuluettelosta. (Velikulta 24/1907)

Kaksi miestä tapasi toisensa kadulla. Toinen oli skotlantilainen, toinen irlantilainen. Edellinen tahtoi ylpeillä vanhalla sukuluettelollaan ja sanoi: "Ajatteleppa, Pat, että meillä on selvillä sukumme historia 15:nnesta vuosisadasta lähtien." Hän odotti suuremmoista vaikutusta, mutta irlantilainen näytti aivan välinpitämättömältä. 
Skotlantilainen tunsi pettymystä ja yritti uudelleen: "Etkö kuullut, Pat? Puhuin esi-isistäni. Olemme tutkineet sukumme historiaa ja voimme esittää keskeymättömän sukuluettelon, joka alkaa noin viisisataa vuotta takaperin." 
Hän odotti kärsimättömänä puheensa vaikutusta ja vihdoin irlantilainen verkalleen vastasi: "No eipä ollut aivan hullumpaa, mutta sinun suvustasi voi tuskin puhua samana päivänä kuin minun. Sukuhistoriani on viisiosainen. Kolmannen osan keskipaikkeilla, sivulla 346, on reunahuomautuksissa ohimennen mainittu, että siihen aikaan luotiin maailma."(Suomen urheilulehti 15/1914)



lauantai 11. syyskuuta 2021

Omenapuista

Suomen maa ei suinkaan ole kokonansa sen etuuden puutteessa, joka hedelmä-puiden istuttamisessa nautitaan. Etelä-puolisessa Suomen maassa menestyy omena-puu ja visna-puu (kirsbärin puu) ankarasti, ja meillä on omenapuun lai, joka taitaa menestyä Suomen pohjaisimmissakin maakunnissa, joka kasvaa kaikissa paikoissa, missä maa on voimakas kasvattamaan tuomia ja pihlajoita, joka kantaa vaikka pieniä, yhtähyvin varsin oivallisia ja makeita hedelmiä, vuosittain juuri runsaasti, ja joka, ylensä istutettuna huonetten ympäri, hakoin ja lihaville niittu-mäille, kasvattaisi talonpojallen raittiin ja makean syömä-kalun ja antaisi kelvollisen sekotus-aineen sekä viinan-panoksiin, että syöttiläs-eläinten ruokaan. Tätä sangen hyödyllistä omena-puun laia, joka jo puolisataa vuotta sitten Suomeen tuotiin, vaikka se vielä on aivan vähän tutuksi ja viljellyksi tullut, kutsutaan Siberian omena puuksi, kotomaansa Siberian nimeltä, joka suuri maa on Venäjän vallan aloutta pohjaisessa Aasiassa. (Almanacka 1825)

Omenapuun istuttamisesta... Hyvistä kypsistä omenoista valitaan paraimmat eli valmeimmat siemenet, pannaan väkevään mustaan multaan kukkapotissa, jossa niitä tarpeen jälkeen kastellaan. Seuraavana kevännä istutetaan ne pienet taimet väkevään ryytimaan penkkiin, tuulen käymättömälle paikalle, päivän puolelle jotakuta seinää eli tihiätä aitaa ja pidetään siinä puhtaina heinistä ja ruhkasta. Kahden vuoen vanhana istutetaan ne jälleen määrätyihin kasvupaikkoihinsa. (Lukemisia maamiehille. 3:s vihko. 1:nen vuosikerta 1849)

Hedelmäpuista Suomessa ei ole paljon mainittavaa muuta kuin omenapuu, joka paikottain kasvaa itsestäänki metsissä. Ryytimaissa menestyy se Vaasan ja Kuopion tienoihin asti vaan paraite kuitenki Suomen lahden rantamailla ja Turun tienoilla. (Lukemisia maamiehille. 2:nen vuosikerta, 1850. 5:s vihko)

Talonpoikaiset eivät luule puitten ja pensasten kasvatuksen maksavan vaivaa, eivätkä tarvitsevansa kasvutarhan herkkuja. Tämän syyn tähden saavat kasvutarhat ränstyä ränstymistänsä niistä taloista, jotka hiljakkoin ovat tulleet herras väj en hallusta talonpoikaisille. Kuitenkin on jo muutama viimeksi mainituistakin istuttanut seinuksellensa jonkun piilipuun, tikkelperin taikka viinamarja- pensaan, ompa juur joku harva omenapuunkin laittanut, joita ei sentään suurin holhota; piparuuttia, sipulia, saksankatajaa, valmuja ja muitakin vähin vaivoin saatavia kukkia nähdään usean asunnon (huonon mokinkin) akkunan alla. (Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853, Antero Wareliukselta. Suomi 1854)

P. S. Olin julkaissut leikekokoelman aiheesta myös vuonna 2015.

perjantai 10. syyskuuta 2021

Röykkiöhaudan purkaja


Ernst Lampénin kirjaan Meiltä ja muualta (1919) sisältyy Särkisalon (Finby) esittely esihistoriaa myöten. 

Finbyssä tavataan kumminkin asutusta jo kolmetuhatta vuotta sitten. Sitä todistavat useat pronssikauden »jätinhaudat», jotka vieläkin koristavat korkeimpia vuorenhuippujamme. Heillä oli hyvä olla täällä Finbyssä näillä jättiläisillä. Heillä oli kapeita vesiä missä melailla vaappuvilla ruuhillaan, heillä oli kalaa kosolta, oh korkeita kallioita, mistä ruumis savuna kohosi yläilmoihin, kohti kirkasta aurinkoa. Tuntuu niin juhlalliselta, kun tietää seisovansa kumppanin viimeisen leposijan ääressä, kumppanin, joka suurien juhlamenojen vallitessa täällä korkeudessa, kuten juhannuskokko, on vähitellen muuttunut tomuksi ja tuhkaksi noin 2,400 vuotta sitten. Ja haudalta tämän miehen, jolla oli niin aurinkoinen maailmankatsomus, on kaunein näköala, minkä seutu saattaa tarjota.

[...] Tieteellisesti tutkimattomia ovat nämä monet jätinhaudat Finbyssä. Kaikkia ovat osittain tutkineet uteliaat pojat ja nuorukaiset, jotka kumminkin ovat väsyneet, ennenkuin ovat pohjan saavuttaneet. Mutta eräs hauta on perinpohjin, vaikka epätieteellisesti tutkittu. 

Eräänä kauniina päivänä noin 40 vuotta sitten päättivät muutamat nuoret merikapteenit, Forsström, Uppman, Sandell edustavia nimiä, jotka kuuluvat ikivanhoihin finbyläisiin sukuihin — perinpohjin nuuskia sellaisen jätinhaudan sisustaa. He kokosivat kaikki rippikoulunuorukaiset, jotka sinä keväänä pyrkivät ripille, ja kulettivat heidät sille haudalle, mikä on lähinnä kirkkoa, Finbyn salmen luona sijaitsevan vuorenhuipun korkeimmalla kohdalla. Kapteenit tyhjensivät kunnioittavan maljan vanhan vainajan muistolle, ja rippikoululaiset tekivät työtä hiki hatussa. Vanhalle pakanalle suotiin kunnia saada toinen, vaikkapa myöhäinenkin hautausmeininki, jonka toimeenpanivat kristityt kapteenit ja katkismusta tiukkuvat nuorukaiset. He löysivät vanhuksen hiiltyneitä luita, he löysivät s:n muotoisen pronssisoljen, rahan, pronssilevyn j. n. e. Kapteenit väittävät lähettäneensä esineet Helsinkiin, mutta museomiehet väittävät, ettei mitään sellaisia kokoelmissa ole olemassa. Nykyään on vanhan »Finnin» tomu ja tuhka alttiina kaiken maailman tuulille, hänen koristuksensa ovat riistetyt ja, ikävä kyllä, kadonneet. Mutta hautapaikka on jälellä, ja kivet hujan hajan ympärillä. Sama kohtalo on tosin kohdannut useita muitakin hautoja, mutta monta on vielä koskematontakin. Ennen ei tiedetty mitään kiviröykkiöiden suojelemisesta, arkeologia oli vielä kehdossaan. Kapteenit esiintyivät täysin hyvässä tarkoituksessa.

Ainakin kapteeni Karl Forsström toimi myöhemminkin Särkisalossa hyvässä tarkoituksessa. Lampén kuvaa erityisesti hänen kaivosyritystään, mutta

vaikutuksensa ulottui vielä kaikille muillekin kehityksen aloille. Hän kohotti maanviljelyksen omilla tiloillaan malliksi muille, hän vaikutti naapureihinsa kannustavasti edistysmieliseen suuntaan. Hänestä tuli ennen pitkää saarten valitsematon päämies. Hänen neuvojaan pyydettiin, hänen esimerkkejään seurattiin. Hän hoiti kunnialla kuntansa luottamustoimia, hän kokosi kaikki yksimieliseen toimintaan harvinaisella kyvyllään vallata ihmisten mielet. Hän oli tyyni, vakuuttava puhuja sekä taloudellisissa että valtiollisissa ja sivistyksellisissä kysymyksissä. Uskonnollisesti herkkänä hän ankarasti vaati nuhteetonta järjestystä kunnassaan. Kun hän tarttui kynään ja ajoi asiata, teki hän sen selvyydellä ja johdonmukaisuudella, joka saattoi antaa syytä luuloon, että kynänvartta hoiteli syvästi oppinut mies. Kyvyltään, käytökseltään ja ulkomuodoltaan hän oli synnynnäinen johtaja, Finbyn vapaan perintötalollisen jälkeläinen niin kaukaisilta muinaisajoilta, kuin kirjalliset muistiinpanot voivat ilmaista. 

torstai 9. syyskuuta 2021

Maakirjakartoista kuultua

Tapahtumat alkavat palata fyysisiin tiloihin, mutta vielä ehdin eilen nauttimaan etäyhteyksin ruotsalaisen maanviljelyn historiaan keskittyvän seminaarin sessiosta. Sen aiheena oli Clas Tollinin uutuusteos Sveriges kartor och lantmätare 1628 till 1680. Från idé till tolvtusen kartor. Kirjaan on dokumentoitu tulokset tutkimusprojektista, jonka pääaineistona olivat Riksarkivetin maakirjakartat. Tästä käy jo ilmi tutkimuksen ja kirjan ilmeinen ongelma, josta minun ei onneksi tarvinnut änkyttää på svenska kysymystä, sillä edellinen ehti sen esittää. Suomi ei ole mukana, sillä ruotsalainen rahoittaja ei halunnut maksaa ja suomalaista ei löytynyt. Tiedä sitten, kuinka aktiivisesti jälkimmäistä on yritetty etsiä.

Minä en ole lukenut kunnolla omaa maanmittauksemme historiaa, joten en tiedä, missä määrin Tollinin kirja tuo meille uutta. Kiitos heikkojen lähtötietojeni, itse opin kyllä asioita. (Ja etäyhteys mahdollisti kivasti kuvakaappaukset...)

Ensinnäkin Tollin esitteli maakirjakarttoja aiempaa kartoitusta. Rasmus Ludvigssonin vuonna 1559 tekemät (kokoamat?) kartat kuninkaankartanoista toivat mieleen Jakob Teitin valitusluettelon kartat, joita Tollin ei maininnut. Näissä ei vielä nähty tarpeelliseksi suurta tarkkuutta eikä pohjoinen ole välttämättä yläreunassa.

Tiedossa oli myös Svean hovioikeuden aktien joukossa olevia rajakarttoja, joista näytetty esimerkki muistutti lähinnä lintuperspektiivistä piirrettyä panoraamaa. Terveellistä oli muistaa, että varhaisimmat kaupunkikartatkin ovat vasta 1600-luvun alusta ja näissäkin pohjoinen voi olla missä reunassa hyvänsä.

Maakirjakarttojen esikuvat ovat todennäköisesti Englannissa, Alankomaissa ja Saksassa. Tuntui hyvältä idealta, että Tukholmassa olisi "näkyvyys" koko maahan.

Maakirjakarttojen alku on huhtikuussa 1628 Anders Burelle annettu kuninkaallinen määräys, jonka perusteella hän aloitti maanmittarien koulutuksen, johon valittiin ei-aatelisia. Ensimmäinen 6 oppilaan ryhmä aloitti 1628 ja vuonna 1634 oli 12 maanmittaria. Nämä piti samaisen määräyksen perusteella lähettää maakunntiin tekemään karttoja. Vuodesta 1634 toiminta yhdistyi tuolloin luotuun lääninhallintoon. 

Mutta karttojen tekoa johdettiin Tukholman kuninkaanlinnan kamarista, jossa annettiin valtakirjat ja määräykset. Maanmittarit (ainakin siis varsinaisen Ruotsin puolella) tekivät kesät mittauksia ja konsepteja. Maanmittarin mukana oli auskultantti ja yksi tai kaksi apupoikaa. Talvella kartat piirrettiin puhtaaksi ja sidottiin pitäjittäin "geometriksi maakirjoiksi". Talvella tai varhain keväällä maanmittarit kerääntyivät kuninkaanlinnaan keskustelemaan edellisen kauden kokemuksista ja saamaan uudet ohjeet. Nimenomaan tämän käytännön osalta olisin kaivannut tietoa Suomea mitanneiden läsnäolosta tai -olemattomuudesta. 

Konsepteissa on jäljellä mittauslinjat ja myös muita merkintöjä, joiden kautta projektissa saatiin uutta tietoa työn käytännöstä. Kuten kartoituksen järjestelmällisestä etenemisestä yhdessä pitäjässä ja siitä, ettei sateella työtä voitu tehdä, sillä paperi olisi hajonnut. Muuten kirjallisia lähteitä on vähän. Luonnollisestikaan karttatutkimuksen puitteissa ei ole käyty läpi kaikkien mitattujen alueiden tuomiokirjoja, joten lausunto täysin sopuisasta yhteistoiminnasta viljelijöiden kanssa jäi mietityttämään.

Tollin vaikutti yllättyneeltä siitä, että maanmittareista muodostui nopeasti sukupiirejä, joissa pojat jatkoivat toimessa ja virkaveljet naivat tyttäret. Kuitenkin ajalle tyypillistä niin pappien kuin käsityöläisammattilaisten piirissä. Maanmittarit olivat toki maaseudulla uusi ryhmä, joka haki paikkaansa.

Puhtaaksipiirrettyjen karttojen tietosisältö vaihteli tekijän mukaan. Yhtä kiinnosti/huvitti merkitä humalatarhatkin ja toista ei. Karttojen luotettavuus/tarkkuus kyseenalaistettiin jo omana aikanaan todeten, että mittausten teko oli jätetty apupojille.

Suomessa maakirjakarttoja ei ole joka kylästä eikä joka pitäjästäkään. Puutteita jäi myös kattavuuteen varsinaisen Ruotsin puolella ja loppujen lopuksi vain puolesta tiloista tehtiin kartta. Karttojen tekointo alkoi vähetä, kun kruununtilat kuningatar Kristinan kaudella vähenivät eli (jos oikein ymmärsin) tulivat läänitetyiksi aatelisille.

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Lisää varhaisia palovakuutuksen ottajia

Nykyisen Suomen alueen palovakuutusten listaus jatkuu numeroista 1501-1750 (*). Siinä missä edellisestä 500:sta kertyi 32 suomalaista vakuutusta, nyt puolta pienemmässä otoksessa on 28.

Kertauksena, että Riksarkivetilla on digitoituna palovakuutuksia ja niiden karttoja ja Centrum för näringslivshistoria on digitoinut rakennusarviointeja ja karttoja. Ainakin varhaisten vakuutusten osalta hakutulokset ovat sivustoilla samat ja olen merkinnyt säilyneet ja digitoidut kaksi kappaletta listaan. Panu Savolaisen esityksistä tiedän, että Turun palovakuutuksia on Turun kaupunginarkistossa.

Ote Jokioisten kartanon palovakuutuskartasta

N:o 1505 Tull-Förwaltaren Thurings gård i Helsingfors
N:o 1514 Notarii Publici och Kongl. Hof-Rätts Advocaten Mobergs Enkas Fru Rebecka Mobergs, samt
N:o 1515 Borgmästaren Synnerbergs gårdar i Åbo.
N:o 1516 Handelsmännerne Alexander och Arvid Planmans Gård i Åbo
N:o 1517 Controleuren J. F. Kreugers Gård i Helsingfors
N:o 1554 Handelsmannen Sjöstedts Gård i Åbo
N:o 1587 Hökaren Cawén
N:o 1588 Fabrikören Steens
N:o 1589 Handelsman Bremens
N:o 1590 Slagtaren Nymans
N:o 1591 Hökaren Cajanders och 
N:o 1592 Stads-Betjenten Salmbergs Gårdar i Åbo
N:o 1597 Handelsman Roos Gård i Åbo
N:o 1600 Borgmästaren Stichaei i Helsingfors
N:o 1602 Färgaren Bredenbergs och 
N:o 1603 Guldsmeden Handstedts Gårdar i Uleåborg
N:o 1612 Guld- och Silfwer-Arbetaren Wahlbergs Gård i Helsingfors
N:o 1639 Handelsman Jerwells Gård i Uleåborg, och 
N:o 1640 Handelsman Silfwerdahls Gård i Lovisa.
N:o 1648 en Riebyggnad på Jockis Gård i Tawastehus Län, Nedre Sexmäki Härad och Tammela Socken, tilhörig General-Majoren och Landhöfdingen Willebrand [digitoitu]
N:o 1653 Landshöfdingen Baron Muncks Gård i Tawastehus
N:o 1669 Handelsmannen Gestrins Gård i Åbo
N:o 1686 Åbyggnaden på Capitainen Krabbes Gård i Paloniemi By, Lojo Socken och Nylands Län [digitoitu]
N:o 1696 DomProsten Cavanders
N:o 1697 Jouveleraren Modins och 
N:o 1698 Sadelmakaren Hillboms Gårdar i Åbo
N:o 1725 Kopparslagaren Sundbergs Gård i Tawastehus
N:o 1748 Afl. Mantals-Commissarien Gummeri Arfwingars Gård i Åbo

(*) Inrikes Tidningar 1793-04-12, 1793-06-11, 1793-06-19, 1793-10-16, 1793-10-25, 1793-12-17, 1793-12-18, 1794-02-19

tiistai 7. syyskuuta 2021

Kuturouvan kahdet hautajaiset

Hugo Simberg
Kansallisgalleria
Uudessa Suomettaressa "Tositapauksia"-otsikon alla 23.1.1887:

On niitä tositapauksia kaikellaisia. Ne, jotka eivät todeksi usko tätä juttua Kuturouvasta, kysykööt sellaisilta, jotka tämän vuosisadan alussa olivat Helsingin asukkaita, ne ne kyllä sen muistavat.

Kuturouvan tunsi siihen aikaan jokainen helsinkiläinen. Hänen oikeata nimeään tuskin kukaan tiesi, Kuturouvaksi tahi Kutufruksi häntä vaan nimitettiin. Hän oli vanha, köykkyselkänen eukko, jonka kurja ulkomuoto ja repaleiset vaatteet ihmisten sääliä herättivät. Hyvien ihmisten armoleivälläpä hän itseänsä elättikin.

Oli hänellä sentään ollut parempiakin päiviä. Niin kauan kuin talon-omistaja Strömgren eli, oli Kuturouva hänen uskollinen palvelijansa, melkeinpä perheenjäsenensä. Suojelijansa kuoltua sai Kuturouva hänen leskeltään pienen kamarin pesuhuoneen vieressä omiin hoteisiinsa, jossa hän sitten vaivaiseksi tultuaan itsekseen hiljalleen asua kähnysteli. Pian kuoli kuitenkin talon emäntäkin ja isännäksi tuli aivan outo, tuntematon. Tämä ei kuitenkaan kehdannut ajaa Kuturouvaa pois hänen komerostaan, vaan siellä hän yhä vastedeskin pysyi. 

"Kuka se tuo oli?" kysyi häneltä eräänä päivänä talon isännän piika nähtyään erään naisen hänen luotaan lähtevän.

"Se on minun sisareni tytär", vastasi eukko, "tullivahti Nygrenin vaimo".

Siitä päivästä sai Kuturouva usein kuulla sellaisia kysymyksiä kuin: "miksi ette mene sukulaistenne luo asumaan?" ja "luuletteko te ijänkaiken siinä asua saavanne?" 

Mutta kun ei häntä suorastaan ajamaan tultu, asui hän rääsyineen pesuhuoneen viereisessä kamarissa vielä pari vuotta, kunnes isäntä eräänä aamuna sai kuulla, että Kuturouva oli vihdoinkin kuollut. Kohta lähetti hän sanan tullivahti Nygrenille, käskien häntä korjaamaan pois sukulaisensa jäännökset. 

Isännän suureksi ihmeeksi ilmaantui samana päivänä useita muitakin sukulaisia vainajan rääsyjä "kronimaan". Jotta saataisiin jos mahdollista edes hautaus-rahat, päätettiin pitää heti pesänkirjoitus. 

"Ehkä eukolla olisi ollut sentään joku rahasumma piilossa", arveltiin. Kutsuttiin lakimies sekä talon isäntä saapuville ja ruvettiin etsimään. 

Huone oli juuri niin suuri että viisi, kuusi henkeä sinne mahtui. Mutta huonekaluja ei vainajalla ollut kuin laudoista kyhätty vuode, pöytä ja pari tuolirania. Nurkassa riippui muutamia vaatteen tapaisia, ainoa vainajan vaatekerros. Niistä herätti paksu monin kerroin paikattu alushame erittäinkin huomiota. Ruvettiin tarkastamaan vainajan omaisuutta. Vaatteille ei voitu panna mitään arvoa. Sänkyvaatteita katselemaan ruvetessa huomattiin, että se oli ollut vainajan säilöpaikkana, alusen alla oli lankakeriä, mattorääsyjä y. m. Rahoja ei mistään löytynyt. 

"Mitä täällä lie?" huudahti äkkiä rouva Nygren, joka oli tuota paksua alushametta likemmin tarkastellut. Hän tunsi siinä vuorin välissä olevan jotain ratisevaa. — Vuori purettiin, ja mitä ihmeitä! Sieltä löydettiin kallisarvoinen seteli, ensin yksi, mutta tarkemman tarkastuksen jälkeen useampia. Ja nyt alkoi uusi perinpohjainen tutkimus. Kaikki paikat purettiin hameesta, kaikista vaatteista revittiin vuorit, alunen tyhjennettiin ja nuuskittiin tarkoin ja yhäti tuli uusia seteleitä näkyviin. Lankakerien sisästäkin löydettiin rahaa. Vieraitten kummastus oli suuri, mutta suurempi sukulaisten riemu. Talon isäntä oli taasen kiukuissaan siitä, että oli vainajan ilmaseksi kattonsa alla asua antanut.

Kun vihdoin viimein kaikki mahdolliset ja mahdottomat piilopaikat oli etsitty, luettiin rahat ja niitä oli yhteensä yli 800 riksiä. 

Tuli hautauspäivä. Kitsaat sukulaiset eivät raatsineet vuokrata ruumisvaunuja, vaan asettivat kirstun — huokeimman minkä saivat — vuurmannin täriseville rattaille. 

Lähdettiin liikkeelle ja kuljettiin pitkin Tavastikatua nyk. Nikolainkatu Senatintorille. Uteliaita kokoontui surusaattoa katsomaan. 

"Ken olisi uskonut tuota niin rikkaaksi", kuiskasi yksi katselijoista. 

"Kylläpä ne ovat hävyttömiä ne perilliset, kun eivät edes kunniallisesti hautaan eukkoa saata", sanoi toinen. 

"Ahneus, ahneus", sanoi kolmas.

Äkkiä seisautti vuurmanni hevosensa ja näytti hämmästyneenä kuuntelevan jotakin. 

"Mitä nyt!" kysyivät kaikki. 

Vuurmanni ennätti tuskin roimata ohjaksellaan hevoista, kun hän taasen seisautti ja hikoilemaan ruveten hyppäsi maahan rattailtaan. 

Ihmiset kokoontuivat hänen ympärilleen kauhistuneina mokomasta raakuudesta.

"Ettekö kuule!" kiljasi vuurmanni. Ja toden totta! kirstusta kuului koputusta.

"Anna mennä vaan!" komensivat sukulaiset, mutta eräs herrasmies, joka oli soisottunut uteliaisuuttaan tyydyttämään, vaati että kirstu oli avattava. Pastorikin yhtyi häneen, vaikkei hän oikein pitänyt sopivana hautajaisten tällaista keskeyttämistä. 

Kirstu avattiin, ja kaikkien suureksi hämmästykseksi nousi vainaja istumaan, ruveten kummastuksella katselemaan ihmisjoukkoon. 

Siihen keskeytyivät hautajaiset. 

Kuturouva sai rahansa takasin sitten kun niistä hautajais-kustannukset oli pois otettu, ja hänen kiukkuansa lisäsi vielä se, että talon isäntä rupesi vast'edes häneltä hyyrymaksua vaatimaan. 

Ommellessaan revityitä vaatteitaan ja kokoonpannessaan vanhaa rakasta alushamettaan, manaili hän usein ahnaita sukulaisiaan. Kun hän kahdeksan vuotta sen jälkeen uudestaan kuoli, ei sukulaiset enää uskaltaneet kirstua vuurmannin täriseville kärryille panna, vaan kannettiin se varovasti hautaan. Mutta kun hautajaisten jälkeen rahoja ruvettiin etsimään, ei niitä enää ollutkaan entisissä piilopaikoissaan. Turhaan repivät sukulaiset vihoissaan hänen rääsyjään. Missä rahat olivat, sen salaisuuden vei vainaja mukanaan maan poveen.

Aika uskomattomalta kuullosti, mutta totta Helsingissä oli ainakin samasta teemasta Köyhäinapua saaneen kistu.

maanantai 6. syyskuuta 2021

Täydennysosia ylioppilaita huoltaneista matameista

Pari vuotta sitten huomasin kaunokirjallisessa kehystarinassa ylioppilaita palkkiota vastaan passaavat matamit. Myöhemmin olemassa olonsa vahvistui muistelmasta ja palasi mieleen porttööreistä. Tämä(kin) naisten ansaintakeino on muuten pakoillut dokumentaatiota, mutta laitan muistiin kolme uutta havaintoa näin syyslukukauden alkaessa.

Ensinnäkin tehdessäni kesäksi blogipostauksia Helsingin pelistä tuli sen varhaisessa eli vuoden 1870 painoksessa vastaan ruutu 54: "Tässä tulee neitsy Karolla, joka vielä vanhalla iällänsä tuo ruokaa portöörillä ylioppilaille. Hän passasi setääsi, kun tämä oli ylioppilas. Anna vanhalle matamille 3 markkaa. Se ei ole liiaksi, koska hän kaksi viikkoa on saanut tuoda kotia päivällisenne. "

Karollan kädessä on tietenkin porttööri.

Tekstuaalisesti rikkaampi lähde on Viipurissa 1848 ilmestynyt Serkukset, alkuperäinen Jutelma. Ulla-tätiltä. Jollain tavalla on selvitetty, että nimimerkin taakse kätkeytyi Pietari Hannikainen, joka opiskeli Helsingin yliopistossa. Eli vaikka tarinassa eletään Turussa ennen paloa ja yliopiston muuttoa, se kertoo todennäköisemmin matameista 1830-luvun Helsingissä.

Serkukset on simppeliä fiktiota, jossa päähenkilö on hyvis ja matamina itsensä ja tyttärensä elättävä tätinsä pahis. 

Muutamia vuosia sitte, tuntemattomista syistä mieheltänsä hyljätty, oli ruvennut pesemään vaatteita ja palveloimaan nuoria herroja. Aamusta varain ja illalla myöhään nähtiin hän aina liikkeessä, millon kantava ruokaasteita, millon kiiltävää pientä kahvipannua sekä vakkoja lumivaltoisin vaatteinensa, pait monta muuta lukematonta askaretta. 

Kyse ei todellakaan ollut siitä, että hoidettavat ylioppilaat olisivat asuneet matamin luona. 

Hultin Saara tyttärinensä asui muutaman työmiehen talossa Aningaisen mäen tienoilla. Hänellä oli nyt enemmän palveluspaikkoja kuin milloinkaan ennen. Pian koko päivän täytyi Saaran viettää herroinsa palweluksessa, jotka olivat jokseenki kaukana toisestaan. Joka päivä piti hänen juosta Aningaisesta "Opsalvuoriumin" luokse, sieltä Hämeen kadulle, Piispan kadulle ja takasin Puokalamäelle ja viimeksi vielä kahteen paikkaan Aningaisessa. 

Matamit olivat selvä osa yliopistokaupungin elämää:

Joulun pyhät olivat ammoin ohitse. Nuoriso kokoutui joka haaralta pääkaupungin kouluihin ja yliopistoon. Nämä antoivat kaupungille uuden elon joulun pyhien iloja seuranneesen hiljaisuuteen. Tutentit etsivät majataloja, sekä kotiopettajan paikkoja, koulupojat kävelivät parvissa kaduilla. Isät etsivät huotavaa majaa ja ravintoa lapsillensa sukulaisten ja köyhäin kaupunkilaisten luona; tutentin alut juoksivat Magisterein luona sopimassa opetushetkistä; matamit hakivat uusia tuttuja palvellakseen; tee-, kahvi-, pesu-, ompelu- ja muut neitsyet kävelivät korioina kaduilla; sanalla sanoen, kaupunki oli saanut tavallisen elonsa ja liikkeensä. 

Kolmanneksi Paul Fogelbergin kirjassa Johan Josef Fogelberg - från hantverkarson i Åbo till kyrkoherde i Helsinge (2019) Fogelberg aloittaa yliopisto-opintonsa Helsingissä helmikuussa 1844 yhteiskortteerissa toisen varattomaan ylioppilaan Otto Rehnforsin kanssa. Fogelbergin oman muistelman mukaan

... bolagisterna hade från ett spisqvarter betingat sig sina middagar på portör, en half portion för dem båda tillsammans, som deras uppasserska, hvilken betjenade också andra studenter, dagligen bar till dem. (s. 31-32)

Uusi sana: uppasserska, ehkä tietoa vielä löytyy lisää. 

sunnuntai 5. syyskuuta 2021

Hailuodossa 1671 syntynyt Michael

Muistitietoon perustuen Michael Michelsson syntyi vuonna 1671 Hailuodossa. Tätä ei voi kirkonkirjoista tarkistaa eikä myöskään saman tallentajan tietoa, että Michael vuonna 1700 vei vihille lesken Limingasta. Leskellä oli ennestään kaksi lasta ja avioliitossa syntyi kolme yhteistä.

Nämä kolme lasta ja vaimo jäivät liekkien uhriksi, kun venäläiset polttivat kotitalon. Michael onnistui pakenemaan metsään, jossa liikkumalla hän vältteli vihollisen joukkoja kaksi vuotta. Kolmantena vuonna hänet saatiin kiinni ja vietiin Venäjälle. 

Sieltä Michael onnistui kahden suomalaispojan kanssa pakenemaan ja pääsi palaamaan kotiseudulleen. Näki kuitenkin järkeväksi jatkaa matkaa Länsipohjaan, jossa hän asettui Skellefteån tienoille. Siellä hän elätti itsensä joitakin vuosia omalla viljelyksellään ja muina aikoina kalastuksella itsellisenä ollessaan.

Michael jäi leskeksi vielä kahdesti ja solmi neljännen avioliittonsa vuonna 1759. Hän oli 90-vuotias, kun avioliitossa syntyi poikalapsi. 

Michael kuoli kevättalvella 1778 ja haudattiin toisena pääsiäispäivänä.

Näin kertoi Inrikes Tidningar 12.10.1778.

lauantai 4. syyskuuta 2021

Elokuussa twiitattua

1.8.
  • Ehdotukset @HelMet_kirjasto ovat edelleen tekoälyn kärkeä. [Hain "suomalaisen yhteiskunnan historia" Kysyttiin "Tarkoititko suomalaisen sotilaan historia?"]
4.8.
  • Hätäisesti katsottuna akateemisen kirjan hinta oli 12 puntaa. "No, eihän se sitten ole kall... 120 puntaa!" 220 sivun kirjasta.
tuntematon kuvaaja, HKM, CC BY 4.0
5.8.
  • Miksei kukaan ole koskaan kertonut, että "paikallisjunilla" oli vuonna 1889 pysäkki Töölön puistossa eli keskustan ja Pasilan välissä? [Tieto tuli vastaan Emil Fredrik Nervanderin oppaassa Helsinki ympäristöineen: käsikirja matkustajille. Kysymykseni oli tietenkin ironinen, enkä yllättynyt, kun toinen töölöläinen tiedotti: "HSL-alueen historiikin mukaan seisakkeen nimi olis ollut Djurgården eli Eläintarha. (Viisi minuuttia seuraavaan lähtöön: HSL-alueen joukkoliikenteen historia, 2016)" ja jakoi kaupunginmuseon kuvan pysäkistä.]
10.8.
  • [Ruotsissa oli tilauksesta digitoitu Album utgifvet af Konstnärsgillet i Helsingfors 1866] Ylläri, tässä "Taideniekkain seuran" albumissa *oli* kuvia. Taiteen ohella valokuva 1861-62 Nikolainkadulle (nyk. Snellmaninkatu) rakennetusta yksityisestä asuintalosta. Sama kuva @Kaupunginmuseo ajoitettu vuoteen 1880, syytä painaa palautenappia @Finnafi .
11.8.
  • Tutkimuksen sivupolku tänä aamuna: Skoonelaisessa seurakunnassa maalattiin vuonna 1769 tyytyväisenä keskiaikaisen alttarikaapin pienoisveistokset valkoisiksi. Jo 1819 tätä harmiteltiin ja sittemmin värit on jollain tarkkuudella palautettu.
  • Viime vuonna ilmestyneessä talohistoriikissa vanhat @Kaupunginmuseo kuvat on väritetty. Mutta kuvatekstissä ei puhuta värityksestä vaan "kuvankäsittelystä". En tykkää, mahdollistaa väärän tulkinnan/ymmärryksen.
12.8.
  • Pitkästä aikaa yleisötilaisuuden seuraamista. Koronakausi on selvästi heikentänyt toleranssia ihmisiin eli jo kahden minuutin kommenttikysymys vei hermot täysin.
14.8.
  • Kun Tove Janssonin äiti on piirtänyt aiheen "Minun lapseni ja muitten kakarat" (Tuulispää 1-3/1916) niin onko keskellä Tove vai veljensä?
15.8.
17.8.
  • Väikkärini aineiston Ruotsin 1700-luvun kirkonrakennusprojektien setvimisessä @Wikipedia on ollut viime päivinä merkittävä apu. Virheitä toki on, kummallisemmasta päästä, että edelleen olemassa olevaa Mustion puukirkkoa väitetään kiviseksi. [Sain tietenkin oitis kysymyksen, että miksen korjannut.]
  • Norrlantilainen nudistikultti 1774 - tästäkään ei ole koskaan kerrottu. [Eli muiden 1700-luvun skotlantilaisten uutisten joukossa kiinnitti huomioni Caledonian Mercuryssä 29.8.1774 Tukholmasta lähetetty pikku-uutinen "In the province of Nordland, a new religious sect has lately been discovered; it consists of above 200 persons, who perform divine service in the woods, where they appear naked, and after some ridiculous ceremonies, light large fires and pass through the flames; by which, they say, they are purified from their sins, and bind the devil from doing mischief. The leaders were committed, and are to be examined."]
18.8.
  • EU:n ulkopuolella järjestettävän virtuaalikonffan varjopuoli: lähetetty konffakrääsä jäi kiinni tulliin. Sisällöstä ei mitään tietoa, mutta tulli pyytää arvioimaan arvon. Parinkymmenen vuoden kokemuksella ilmoitin 0 euroa ja tuskin olen väärässä.
  • Virtuaalikonffassa säädetty sessiot alkamaan sekunnilleen. Sisäänpääsyyn menee useampi sekunti, joten käytäntö on päätön.
  • Konffassa kommentoi nimeltään ja ääneltään "ihan vieras tyyppi". *googlaa* Ai, se onkin historiantutkija omasta opinahjosta.
19.8.
  • Tunnelmat New Yorkista 25.7.1914 Norjaan lähteneellä aluksella (Charles Josiah Galpin: My drift into rural sociology) [A Finnish-American gentleman, who was taking his children back to Finland for a first visit home, remarked to me, "I would give $1,000 to be back on the dock in New York. This is war, and it will be terrible." I quieted my little party by sage utterance, "Europe is too civilized, too wise to go to war." But thew nearer we got to port, the more disturbing became the news: "Norway is in a financial panic"; "English tourists are leaving for England by every boat."]
  • Amerikkalaista kierrätettiin Etelä-Suomessa 1926. Lähti ihailijana, mutta kysyi "What is the meaning of the barefoot women and girls in rural Finland?"
  • Mielenkiintoinen esitys Norjan Finnmarkin vapautuksesta 1944 tehdyistä tv-ohjelmista #NordMedia2021 . Sama pako&poltto kuin Lapin sodassa ja yhtä lailla "vaiettu"&unohdettu kansallisessa historiassa. Erona Neuvostoliiton aktiivinen rooli Norjassa.
  • Suomikin on klassisen musiikin naistoimijoiden kartalla, niin kuin pitääkin. Laura Netzelin elämäkerta on vapaasti nähtävillä Kansallisbiografiassa.
20.8.
  • Tunti omaan presikseen #nordmedia2021 . Sessiossa äänessä myös @satusorvali ja @HooKokko . Olemme konffan ainoita, joilla on jotain sanottavaa mediahistoriasta ennen 1900-lukua. Ei varsinaisesti yllättänyt, mutta sääli silti.
  • Konffan lopuksi tullissa kiertänyt krääsälähetys postista. Maksoin 2,90 euroa postin käsittelymaksua saadakseni matkalaukun lätkän. Ei parhaita sijoituksiani.
25.8.
  • "These are my terms or categories. Other contributors to this handbook use somewhat different labels on a similar tri-polar distinction. ... I leave it to the reader to sort out nuances between my categories compared to Bolin’s, Livingstone and Lunt’s distinctions." Kivat sulle.
31.8.
  • Vinkki. Jos otat koronakauden jälkeen ekalle reissulle viihteeksi vanhan mp3-soittimen kannattaa tarkistaa ovatko kuulokkeiden pehmusteet hapertuneet muruksi. (Älysin sentään ottaa mukaan lisäpattereita, joista yksi pääsi heti käyttöön.)
  • Tänään pääsen Jyväskylässä käydessä tutustumaan Lähteeseen @uniofjyvaskyla . Jylkkärin artikkeli tarjosi perspektiivin kirjastorakennuksen historiaan.
  • Melkein perillä Jyväskylässä ja sain tietää, että ainakin yksi matkaan motivoineen tilaisuuden esityksistä on etänä lapsen sairastumisen takia. Näenköhän (kuitenkaan) yhtään tuttua yliopistolla?
  • Jossain oli just sitaatti, jonka mukaan käyttöliittymän selitys pitäisi olla yhtä tarpeetonta kuin vitsin selitys. Tuli mieleen tästä museo-opasteesta. [Lisää Keski-Suomen museosta blogitekstissä.]
  • Ai niin, artikkelikässärin vertaisarviot piti tulla elokuussa. Eli viiden ja puolen tunnin sisään? [Ei tullut, mutta muistin myös väärin. Päätoimittaja oli oikeasti antanut ymmärtää vain sen, etteivät vertaisarviot tule ennen elokuuta.]