Sosiologi ja kansalaissotafanaatikko

Olen koko kevään boikotoinut 1918-tapahtumia ja -uutisointia parhaani mukaan. Suojakuplani on kuitenkin puhkaissut Etelä-Suomen sanomien pari mielipidekirjoitusta Marjo Liukkosen väitöskirjasta Hennalan naismurhat 1918. Liukkosen vastinetta heikosti muotoiltuun kirjoitukseen kun jaettiin ilolla Twitterissä naisasian/historiantutkimuksen/akateemisen tutkimuksen puolustajien toimesta. Vain yksi FB-tuttavani linkitti siihen kommentilla, joka lyttäsi Liukkosen tutkimuksen, ja tästä jäi epävarma olo.

Siihen tuli selvyyttä kun Jussi Jalonen tuoreeltaan litteroi Tampereella pidetystä Onko 1918 jo historiaa? -paneelikeskustelusta FB-sivulleen osan ja boikotistani huolimatta tuli sekin luettua. Paneelissa istuneet Pertti Haapala, Marko Tikka, Ulla-Maija Peltonen, Pirjo Markkola ja Tuomas Hoppu esittivät kaikki (alkaen 32:00) kritiikkiä Liukkosen työstä. Lähteitä oli tulkittu väärin, esitetty väärin ja aiempi tutkimus oli jäänyt lukematta tai ymmärtämättä. Haapala jopa paljasti kirjoittaneensa lausunnon, "jossa olen sanonut, että sitä ei pitäisi julkaista, koska se ei täytä tieteellisen tutkimuksen kriteereitä."

(Liukkonen ei väitellyt historiasta vaan sosiologiasta. Minulle on täysi mysteeri miten (jos mitenkään) sosiologian tieteelliset kriteerit eroavat historiantutkimuksellisista. Mutta muistan toisen historiasta kirjoittavan sosiologin painottaneen sosiologisuuttaan, kun samalla maallikot pitävät häntä historiantutkijana. Eli eiköhän Liukkonenkin hahmotu historiantutkijaksi, näkee hän sitten itsensä sellaisena tai ei.)

Olettaen, että lahtelainen tuttavani ja Tampereella puhuneet ovat oikeassa, miksi kritiikki ei näy ei-lahtelaisessa mediassa? Miksi Liukkonen pääsee puhumaan? Miksi työ on hyväksytty väitöskirjaksi? Koska "mediaa ei kiinnosta" ja "yliopistot saavat rahaa vain hyväksytyistä tutkinnoista"?

(Kertaus)opetuksia: Väitöskirjat eivät ole virheettömiä eivätkä välttämättä edes laadukkaita. Mediassa menee läpi se mikä menee. Mediassa läpimenneen arvostelu kuullostaa happamilta pihlajanmarjoilta, vaikka kuinka sanansa asettelisi.

Jälkimmäisestä esimerkkinä keskustelun loppupuolella (1:23:30) kysymys Teemu Keskisarjan sanavalinnoista aiemmin Tampereella pidetyssä tilaisuudessa. Ja elämäntapahistorioitsija-termin muistorikkaasti lanseerannut Marko Tikka, jonka kyseisiä sanankäänteitä Jalonen ei litteroinut, mutta tähän blogiin ne kuuluvat. Siis seuraavasti:

... Tauno Tukkinen on tehnyt, hänhän on tällainen jopa voisi sanoa kansalaissotafanaatikko - joka on hän on tehnyt näitä omakustanteita runsaasti ja niistä osa on enemmän onnistuneita, osa vähemmän

Kun Tikka esittäytyessään sanoo perehtyneensä Suomen sisällissotaan 20 vuotta, niin voisimmeko sanoa hänen olevan sisällissotafanaatikko? Yhteenkään kirjaansa en ole koskenut, mutta niitä lienee runsaasti ja lienee turvallista olettaa, että osa on enemmän onnistuneita ja osa vähemmän. Tietämättömiin jää, josko joku on aikanaan antanut väitöskirjastaan superkriittisen lausunnon. Edes mielessään, sillä vain murto-osa kritiikistä tuntuu tulevan julkisuuteen, kuten jo pari vuotta sitten totesin.

Kuva: The Baby's Own Aesop

Oikeasti 101-vuotiaana kuollut? 113-vuotiaana?

Vuosien varrella on Suomen mainiossa kirkonkirjanpidossakin ihmiset vanhenneet yli 100-vuotiaiksi alle 100 vuodessa, kuten tässä tapauksessa. Joten en niele Turun sanomissa 22.12.1911 esitettyä tilastoa Euroopan satavuotiaista ihan sellaisenaan.

Ja suhtaudun skeptisesti myös Porilaisen 16.11.1894 uutiseen

Kuolleita. Tämän kuun 9 p:nä kuoli täällä tämän kaupungin vanhin ihminen, porvarinleski Johanna Tortberg, joka oli päässyt tuohon harvinaiseen korkeaan ikään, 101 vuoden 2 kuukauden ja 11 päivän vanhaksi. Vainaja oli syntynyt Rengon kappelissa 28 p. elok. 1793. Poriin muutti hän v. 1832 ja tuli täällä naimisiin porvari Tortbergin kanssa v. 1835. Kepeät mullat paljon kokeneen vanhuksen haudalle!

Mutta Juha Vuorela oli tämän vanhuksen vahvistanut ja esitellyt jo vuonna 2009, joten jatketaan Reinhold Grönvallin löydöillä Porin kirkonkirjoista:

V:na 1768 heinäkuun 20 p:nä kuoli eräs leskivaimo, Anna Juhontytär, 113 vuoden ikäisenä. Hänestä on kirkonkirjoissa seuraava muistiinpano: "V:na 1768 heinäkuun 20 p:nä kuoli leski Anna Juhontytär, syntynyt Porissa päivää ennen Juhannusta v:na 1655, jolloin Puolan perimyssota alkoi. Hänellä on ollut hyvä terveys ja ruumiin voima koko ikänsä ja liikkui vielä viimeisenä vuotenaan huoneessa muutamia viikkoja ennen hänen kuolemaansa, ja lopetti vaelluksensa hiljaisella knolemalla, sitte kun hän täällä murheen laaksossa oli ollut 113 vuotta ja 27 päivää". Vanhuksella oli yksi tytär, jolle hän monet kerrat oli kertonut syntymäpäivästään ja vuodestaan, jonka hän on vanhemmiltaan kuullut. Erhetys tässä ei myöskään juuri saata tulla kysymykseen, koska eukko oli syntynyt niin merkilliseen aikaan. Eukko oli siis elänyt viiden kuninkaan: Kaarle X:n, Kaarle XI:sta. Kaarle XII:sta, Fredrikin ja Adolf Fredrikin hallitusten aikana ja nähnyt Suomenmaan myrskyisimmat ajat.  

Paitsi tätä vanhusta kuoli Porissa v:na 1752 eräs piika, Susanna Martintytär, 106 vuoden vanhana ja vuonna 1775 rakuuna Olof Öfverman 101 vuoden ikäisenä sekä 1781 eräs ukko, joka oli vähän päälle 100 vuoden.  

Näiden viimemainittujen ijästä ei kumminkaan ole niin pettämättömiä tietoja kuin ensinmainitusta Anna Juhontyttärestä. (Satakunta 18.7.1889)

Sveitsissä kouluttautuneet naiset

Monesti puhutaan Helsingin yliopiston ensimmäisistä naisylioppilaista, mutta harvemmin suomalaisista naisista, jotka jo tätä ennen kouluttautuivat Sveitsissä Uno Cygnaeuksen aloitteesta.

Naisten äänessä 23-24/1910 julkaistun G. F.:n artikkelin Palanen suomalaista sivistyshistoriaa vieraalla pohjalla mukaan ensimmäinen Berniin lähtenyt oli Uno Cygnaeuksen sisarentytär Fanny John, jolla oli "varsinkin sen ajan mitalla mitaten, hyvät tiedot jo sinne mennessään, hän kun oli suorittanut kahdet koulut Helsingissä ja sitä paitsi oleskellut vuoden Pietarissa, missä oli ottanut yksityistunteja."

Mutta vuonna 1860 Bernin seminaarissa "opetus oli niin paljon henkevämpi, elävämpi ja kehittävämpi, ettei Fanny John voinut kyllin ihmetellä miten samoja asioita voitiin käsitellä niin eri tavalla."

John suoritti kaksivuotisen kurssin vuodessa ja jatkoi opintojaan paikallisessa yliopistossa. Samaan aikaan seminaarissa opiskelivat valtion apurahalla suomalaiset Charlotte Lydecken, Kristina Nappa, Edla Soldan ja Kitty Åberg. He eivät saaneet päästötodistusta, sillä opiskelivat vain itselleen merkityksellisiä kursseja.

Samat nimet löytyvät Helsingin kaiussa 23/1913 julkaistussa kuvassa Jyväskylän seminaarin ensimmäisistä naisopettajista. Toisaalla verkossa Fanny Johnin aviomiehellä ja pojalla on Wikipedia-sivut. Charlotte Lydeckenillä on oma Wikipedia-sivu, jonka mukaan (tätä kirjoittaessani) hän opiskeli Berliinissä eikä Bernissä.

Christina Napan pusero ja piirrustusvihko ovat hakuosumien perusteella tallessa Jyväskylän yliopiston museossa. Kuolinilmoituksensa mukaan Nappa syntyi 7.12.1838 ja kuoli 14.10.1908 (HS 20.10.1908). Kuitenkin Jyväskylän rippikirjaan kirjattu syntymäpäivä on 25.11.1838 ja sitä vastaava kaste on Pietarin suomalainen Marian seurakunnan kirjoissa, isänä "Letterngiesser Johann Nappa". Kuolilmoituksen jättänyt ystävä on ilmeisesti korjannut syntymän venäläisestä ajanlaskusta suomalaiseen.

Edla Soldan (1828-1904) on verkko-osumissa Minna Canthin opettaja, Juhani Ahon vaimon täti ja J. H. Erkon "runouden ensimmäisiä ja hartaimpia ymmärtäjiä ja opastajia".

Kitty Åberg sai muistokirjoituksen Naisten Ääneen 17/1917. Sen mukaan hän "syntyi heinäk. 24 p. 1838 Mäntyharjulla, missä hänen isänsä oli sahanhoitaja Gustaf Anton Åberg ja äiti Maria Agatha Grönqvist. Isä kuoli jo v. 1845, jolloin Kitty vasta oli seitsemän vuoden vanha. Varmaankin olisi hänen koulukasvatuksensa silloin jäänyt jotenkin vähäksi, ellei vanhin sisar, Viktoria Åberg, tunnettu myöskin ensimmäisten naismaalariemme historiassa, olisi ollut ruotsalaisen tyttökoulun opettaja ja ottanut huolehtiakseen myöskin pikku siskonsa kouluttamisesta. Tyttökoulun suoritettuaan hän sitten toimi yksityisopettajana Uudessa Kaarlepyyssä, kunnes Uno Cygnaeuksen kehoitus vei hänet uutisviljelijän alalle. "

Ryhmäkuvassa on myös Charlotte Forsberg, jota G. F. ei mainitse. Mutta muistokirjoitusten mukaan tämä Vähässäkyrössä 1.12.1839 syntynyt tilanomistajan tytär opiskeli vuosina 1865-67 Bernin opettajaseminaarissa, "jossa hän luonteenomaisella perinpohjaisuudellaan syventyi työhönsä." Ja suoritti seminaarin kurssin täydellisesti hyvillä arvosanoilla. (Kastettaan en Vähästäkyröstä löytänyt edes Jyväskylän rippikirjaan merkityllä päivämäärällä 12.12.1839. Hiski-haulla oikeaksi kasteseurakunnaksi selvisi Mustasaari, jossa Sofia Charlotta -tyttären olivat saaneet Grönvikin lasitehtaan pehtoori Anders Forsberg ja vaimonsa Cath: Ulrica.)

Katso jumalauta sitä karttaa!

Sain maanantaina autoon kesärenkaat alle ja aloin vihdoin ja viimein tosissani suunnittelemaan tutkimusmatkaa Ruotsiin. Perittyäni auton viime syksynä syntyi nimittäin ajatus ennen sen poismyyntiä vähän retkeillä. Ruotsin puolella on käynnissä olevan SSH-tutkimuksen lomassa katsastettavana muidenkin sukuhaarojen asuin-, työ- ja jumalanpalveluspaikkoja, joita en joukkoliikenteen varassa tavoita.

Olin toki jo talvella läiskinyt Googlen karttaan joitakin pisteitä. Mutta vasta eilen aloin miettiä tarkemmin kohteita, reittiä ja aikataulua. Olin kovin tyytyväinen huomatessani, että pisteet olivat niin lähekkäin, että voisin yhdessä päivässä katsastaa useampia.

DAAH! Valopää! tottakai ne ovat lähekkäin, sillä ihmiset pääsääntöisesti (tosin SSH-porukka hieman vähemmän) pysyi paikallaan.

Mitähän verkkokarttojen taso on ollut vuonna 2007, kun väkersin Brita Maria Sohlbergin esivanhempia julkaisuksi? Tuskin aivan nykyistä ja taitonikin ehkä puutteelliset. Tämä vaikutelma tuli kun eilen (onneksi!) hiffasin merkinneeni Google-karttaani väärän Dröpshultin. (Tärkeä opetus tämäkin, paikannimien ja paikkojen kanssa pitää olla tarkkana.) Kun Lantmäterietin Kartsök och ortnamn -sivuilta kaivoin oikean lokaation ja merkkasin sen karttaan sain varsinaisen ahaa-elämyksen.

Pohjoisemmassa olevan seurakunta A:n alueella olevassa kartanossa asui ensin esi-isäni ja sitten tyttärensä aviomiehensä kanssa. Heidän tyttärensä meni naimisiin ai-van toisella puolella maata kasvaneen nuoren miehen kanssa. Tämä oli kaivosyrittäjä seurakunnassa B, jossa pariskunnan lapset kastettiin. Enkä minä (parhaan muistini mukaan) ollut koskaan tajunnut, että seurakunnat A ja B ovat ihan vierekkäin! Millä lienee jotain tekemistä avioliiton muodostumisen kanssa...

Niin monta kertaa kun olen neuvonut vieraan/uuden seurakunnan kanssa tutustumaan sen maantieteelliseen olemukseen eli katsomaan karttaan. Tosiaan kannattaisi.

Rattaiden alle jäänyt

Sarjassa "kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut", Lopella 3.5.1851 syntynyt Augustinus Vesterberg (vuodesta 1880 Vuori).

Kasteessaan isänsä Elias Eriksson oli määritelty puusepän (oik. sepän!) vävyksi eli kovin kummoista omaa tointa ja asemaa hänellä ei ollut. Avioliittoa solmittaessa 14.7.1850 Elias oli merkitty torpparin pojaksi.

Kirkonkirjojen perusteella Elias, vaimonsa Maria ja Augustinus-poika muuttivat vuoden 1855 lopulla Lopelta Vanajaan.

Vanhempaini kertoelmien mukaan olin lähes 5-vuotias, kun he päättivät olevien olojen pakosta muuttaa toiseen seurakuntaan siitä, missä olin syntynyt. Eräänä iltana oli kodissani tavallista suurempi kiire. Valmistettiin kuormaa, johon syydettiin tavaraa kaikenkaltaista, patoja, pannuja, piiluja, kirveitä ja muuta rautaromua, höyliä, huonekaluja, posliini- ja saviastioita, vuode- ja pitovaatteita. 

Aamulla kello 4 noustiin ylös ja valjastettiin hevonen tuon valmiiksi köytetyn kuorman eteen. Mutta tällaista tilaisuutta varten oli isäni silloisen tavan mukaan hankkinut lähtöviinoja, kyytimiehelle ja — itselleenkin. "Istualta on paras lähteä", arvelivat miehet ja rupesivat maistelemaan. Mutta, mitä enemmän viinaa valui suusta alas, sen painavammaksi tuli pää ja voimattomammiksi jalat. Lähtiessä ei enää kumpikaan kyennyt ajamaan, vaan sen toimen sai ottaa äitini, joka kuorman päälle kiipesi ja otti minut syliinsä. 

Oli hallainen aamu, maa kova, tie mäkinen. Eräästä ahteesta alas laskiessa putosi joku astia kuormasta hevosen jalkoihin. Eläin peljästyi, pillastui ja alkoi kiitää alamäkeä niin paljon kuin jaksoi. On helposti huomattava, että äitini joutui vaikeaan asemaan. Pidätellä ja ohjata hevosta, johon yksistään tarvittiin molemmat kädet; pysytellä kuorman päällä ja hoitaa minua, tuo oli jyrkässä mäessä mahdotonta. Mutta tuossa äkkipulassa ei äitini huomannut mitään ennen kuin oli jäänyt yksin kuorman päälle. Pudotessani olin koettanut tarttua aisaan, mutta siitä olin pudonnut raitioon, jossa pyörä meni ylitseni ja samassa menin tunnottomaksi. Sanottiin isäni tulleen hämmästyksestä melkein selväksi ja huutaneen: "Poika on kuollut!" 

Verilätäkkö jäi maantielle siihen paikkaan, mistä pieni maailman matkalainen tunnottomana nostettiin. Koetettiin sitten luultua kuollutta kulettaa kuorman päällä vieläkin, ja vietiin ensimmäiseen asuntoon, mikä tien varrella tavattiin ja mistä tuli loisti. Toimitettiin sitten sellaista hoitoa kuin voitiin, vettä lämmitettiin ja koetettiin saadaanko pojasta elävä. Ja elävä siitä tuli. Mutta eläviä on monenlaisia. Niitä on hyvin voipia ja huonosti voipia. Ensimmäisestä matkastani sain monta vuotta kantaa muistoja monessa muodossa. 

Lähteet: Työväen lehti 35/1896, Aamunairut 15-16/1894, Lopen kastetut, Lopen rippikirja 1846-1852 s. 298, Lopen rippikirja 1853-1859 s. 283, Lopen muuttaneiden luettelot

Elsa, josta tuli persialainen prinsessa

Albert Edelfelt maalasi vuonna 1898 muotokuvan Elsa Lindbergistä ja äskeisen Ateneumin kuva-avauksen johdosta ajattelin saavani tähän komean teoskuvan. Avaus ei kuitenkaan koskenut kaikkia teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Sekä yllänäkyvän luonnoksen että itse maalauksen valokuvia ei ole avattu CC-lisenssillä. Ja kiitos Kansalliskirjaston värittömyys & värittömyydestä kertomattomuus -linjauksen en tiedä onko digitoitu Fyrenin 52/1901 mukaelma Edelfeltin maalauksesta alkuperäistä vastaava.

Valituksen jälkeen itse asiaan. Askaisissa syntynyt viulisti Karl Johan Lindberg työllistyi vuodesta 1869 Tukholmassa ja näin ollen kaupungissa 1874 syntynyt Elsa-tyttärensä sai suomalaisista juuristaan huolimatta ruotsalaisen identiteetin. (Elsan äiti Emilia oli Maria Wiikin sisar Pääskysessä 22/1926 kerrotun mukaan.) Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Elsasta tuli toimittaja ja työskenneltyään ensin Pariisissa hän raportoi sitten Helsingistä Aftonbladetiin kirjoitussarjoilla Finska brev ja Med kameran. Koska digitoitujen lehtien avauksessa on Ruotsissa tiukempi linja, näitä ei pääse verkossa lukemaan ja tarkistamaan oliko jälkimmäisissä mahdollisesti valokuviakin.

Vuonna 1898 öljyvärimaalauksen ohella Edelfelt teki Elsa Lindbegistä pienemmän pastellityön, jonka tämä vei kotiinsa Tukholmaan. Anna Tuderuksen Otavassa 5/1912 kertoman mukaan

Samalla laivalla kuin hänkin oli vastikään Tukholmaan nimitetty [Persian] lähettiläs, prinssi Mirza Riza-Khan. Koska oli pelättävää, että laatikko, joka sisälsi pastellikuvan, avattaisiin Tukholman tullissa ja että sitä mahdollisesti käsiteltäisiin varomattomasti, neuvoi joku Elsa Lindbergiä kääntymään lähettilään puoleen pyynnöllä, että laatikko saisi kulkea hänen tavaroittensa joukossa, jotka olivat tullista vapaat. Niinpä tapahtuikin, eikä muotokuva joutunut maihin vain prinssin tavaroiden kanssa, vaan vietiinpä niiden mukana vielä Grand Hotel'iin, jonne prinssi asettui. Pari päivää myöhemmin lähetettiin kuva omistajattarelleen, mutta sen jäljessä saapui pian sen tilapäinen omistajakin, joka oli ihastunut kuvan originaaliin. Ja samoin kuin sadussakin kävi kaikki onnellisesti, ja hyväksi lopuksi vietettiin iloiset häät.

Tässä versiossa on virhettä ainakin hieman, sillä iranialaisen biografian
ja ranskankielisen Wikipedian mukaan Reza Khan Arfa' al-Dawlah oli 1800-luvun lopussa lähettiläs Pietarissa eikä Tukholmassa. Siitä miten hän muistaa laivamatkan Tukholmaan voi olla versio pari vuotta sitten englanniksi nimellä Memories of a Bygone Age: Qajar Persia and Imperial Russia 1853-1902 käännetyissä muistelmissaan. (Avioeroon päättyneestä ensimmäisestä avioliitostaan vuonna 1895 syntyneen pojan muistelmat Under Five Shahs ovat jostain syystä Internet Archivessa. Poika kuuli isänsä avioliitosta ja sisaruspuolistaan vasta useita vuosia myöhemmin.)

Sattumalta Elsan aviomiehestäkin on vuonna 1898 maalattu muotokuva, jonka kuvan voi tätä kirjoittaessa nähdä huutokaupan verkkosivulla. Suomeksi prinssiksi kääntyvän tittelin mirza hän oli saanut 1899.

"Naimisiin mentyään Elsa Lindberg muutti Konstantinopoliin, jonne hänen puohsonsa oli määrätty [vuonna 1900] Persian lähettilääksi. Täällä he elivät noin kymmenen vuotta, jona aikana pohjolan tyttärellä oli tilaisuus tutustua lähemmin itämaiseen elämään, kieleen ja maan tapoihin." (Pääskynen 22/1926)

Tuderuksen haastatellessa Elsaa vuonna 1912 julkaistuun juttuun tämä asui

Välimeren rannalla »Danichgah» nimisessä huvilassaan, joka on sisustettu itämaiseen tapaan kallisarvoisilla matoilla ja helmiäiskoristeisilla huonekaluilla. Huvilan ulkotyylikin on itämainen. Sen seinien ruusunpunertava väri ja siniset kuvut näkyvät kauaksi alppien himmeän harmaata taustaa vasten. Laaja ja ihana on näköala sieltä, mutta siinä ei ole mitään, mikä muistuttaisi itämaita. Päinvastoin siellä vallitsee aito länsieuroppalainen kultuuri. Sillä alapuolella on Monacon satama ja sen uudenaikuiset aallonmurtajat ja lukemattomia huvijahteja kaikista maailman ääristä. Ne antavat väriä ja eloa maisemalle.

Iranilainen Monacon kävijä valokuvasi vuonna 2003 huvilan, josta en löydä vapaasti käytettävissä olevia kuvia.

Ainakin syksyllä 1926 Elsa vieraili vielä Helsingissä. "Hän oli seurannut prinssi puolisoaan, joka tulee toimimaan Persian lähettiläänä Pohjoismaissa — siis myöskin Suomessa — ja nyt tuli tänne valtuuksiaan jättämään. [...] Prinsessaa käytiin haastattelemassa, hänestä kirjoitettiin, hänen kuvansa julkaistiin, hänen lausumiaan sanoja toistettiin. Vallitsi todellinen prinsessa-kuume. [...] Kaikki katselivat, kaikki tarkkasivat tulijoita. Siis tuollaiseksi hän nyt oli kehittynyt, tuo Edelfelfin maalaama nuori, hento, vaalea tyttö. Jotenkin pyöreältä ja hyvinvoivalta hän nyt tuntui, kun hän siinä istui vaaleassa samettipuvussaan, korvissa kultaiset, tupsulliset korvarenkaat." (Naisten ääni 21-23/1926)

Elsa kuoli Wikipedian mukaan Tukholmassa vuonna 1944.

Holhoustapauksia

Vanhoissa sanomalehtiharavoinneissani osuin holhousilmoituksiin vuodelta 1801, vuosilta 1803 ja 1806 sekä vuodelta 1805. Edelleen elää toivo löytää ilmoitus holhouksen alle pannusta esi-isästäni, mutta vielä ei ole tärpännyt. Mutta muutama ilmoitus lisää on jäänyt haaviini.

Posttidningar 23.5.1801 kertoo holhoukseen joutuneen/päässeen Lempäälän Alkulan kylästä lampuoti Matts Mattsson Pärri ja Lempäälän Taipaleen kylästä rusthollari Johan Carlsson Hinkka. Ensiksi mainittu leväperäisen elämisen ja jälkimmäinen myös viinanjuonnin vuoksi.

Posttidningar 24.7.1806 kuuluttaa Salon (Saloisten?) Vihaxdin (?) kylästä holhoukseen pannun talonpoika Eric Kusiradi. Hiski-hauilla selviää, että kyse on Vihannista samannimisessä Raahen ja Saloisten seurakuntaan kuuluneessa saarnahuonekunnassa. Talon nimi on 1800-luvun lopun suomenkielisiin historiakirjoihin kirjoitettu muodossa Kuusirati.

Yleensä holhoukseen haettiin isäntiä, joilla oli varallisuutta hukattavaksi. Poikkeuksellinen on siis renki Thomas Jundunen Hyrynsalmen kirkonkylästä, joka on hakenut itsensä holhouksenalaiseksi. Samassa ilmoituksessa sanomalehdessä Posttidningar 1.9.1806 mainitaan Sotkamon pitäjän Ala-Sotkamon kylän tilan 24 isäntä Eric Korhonen.

Posttidningar 19.5.1808 ilmoittaa talonpoikien Samuel Hihnalan ja Johan Jacobsson Turan holhoukseenpanosta. Ovat Kalajoen pitäjästä.