Viime viikolla osallistuin Turussa symposiumiin Folkligt skrivande 1750-1950. Dagböcker som källor till vardagligt liv och emancipatoriskt skrivande. Järjestäjinä oli kotimaisen SLS:n ohella ruotsalaisia puulaakeja ja yleisö suurelta osalta riikinruotsalainen. Mutta onneksi oli pari tuttua ja ruotsalaisistakin yksi tuli kiittämään elokuisen konffan jälkeen lähettämästäni kirjallisuusvinkistä. Kävin myös esittäytymässä yhdelle, jolle lähetin Göteborgin NH-mööten jälkeen sanomalehtileikkeitä, ja sain kuulla, että kiitokset niistä näkyvät pian kirjallisina julkaisussa. Kiva fiilis tuli myös siitä, että osallistujana ollut Kokemäen Tigerstedtien jälkeläinen yhdisti nimeni Kokemäenkartano-historiikkiini.
Se verkostoitumisesta. Ensimmäisen päivän esityksistä Dalarnas museumin Simon Langwagenin katsaus ja kanadalaisen Catharina A. Wilsonin keynote muodostivat mielenkiintoisen vertailuparin. Langwagen edusti projektia, jonka taustalla oleva Kungl. Gustav Adolfs akademien oli myös yksi symposiumin järjestäjistä. On lähdetty hakemaan ja digitoimaan "talonpoikaispäiväkirjoja" (bondedagböcker) jo 1980-luvulla tehdyn selvityksen täydennnykseksi. Esityksestä syntyi vaikutelma, että projektia ei suuremmin oltu suunniteltu. Vastaus keräyksen dokumentoinnista ei ollut vakuuttava ja digitoidut aineistot on sijoitettu Digitalt museum -portaaliin, joka ei ole niille erityisen toimiva ympäristö. Tärkeintä oli digitointi eikä käytettävyyden miettiminen tai sen edistäminen.
Wilson puolestaan vetää hanketta The Rural Diary Archive, jossa keskeistä on päiväkirjojen saattaminen sekä akateemisten tutkijoiden että suku- ja paikallishistorian harrastajien käsiin. Koska käyttö on keskeistä, digitaalisten kuvien ohella on tarjolla puhtaaksikirjoitus, joka on tuotettu suhteellisen pienen ryhmän joukkoistamisella. Hyvältä kuullosti myös sanaston liittäminen tällaiseen sivustoon.
Yleisössä yksi kommentoija ymmärsi esittämisen ja käytön eron, mutta läheskään kaikille se ei ollut selvä. Joku kehui Arkiv Digitalia kuvaten sitä paikaksi, jossa intohimoisesti "selataan kuvia". No, parhaimmillanhan AD:ssä ei tarvitse selata kuvia, sillä sinne on viety käyttötarpeita vastaavaa kuvailutietoa. Mutta se ei myöskään ole tekstianalyysiä varten rakennettu kuten SKS:n ja SLS:n käyttämä ratkaisu, jossa voi verrata kuvaa ja tekstiä tai eri editioita keskenään.
Wilson ei ainoastaan esitellyt sivustoaan vaan kertoi myös omasta tutkimuksestaan, jossa hän oli päiväkirjoista poiminut tietoa talkookulttuurista. Kirjaukset työnteosta yksityiskohtaisesti analysoituna paljastivat kaikenlaista dynamiikkaa vastavuoroisuudessa ja mukaanotossa. Heräsi oitis hinku saada Suomesta jollain keinoin vastaavaa tietoa.
Keskiviikkona puhui myös kielitieteilijä Ann-Catrine Edlund, joka oli länsipohjalaisista päiväkirjoista muunmuassa tutkinut henkilönimien muodostusta. Länsisuomalaisesta näkökulmasta ei ollut yllättävää, että etunimiin yhdistettiin paikkoja tai aviomiehen nimi. Yllättävämpi havainto (eli aukko ajatuksissani) oli se, että palvelusväkeen viitattiin isännän etunimellä. Kahvilla mietittiin kaverin kanssa, että eikö mene sekavaksi, kun vuosittain vaihdetaan paikkaa? (Kyseinen artikkeli Basttulijani och Janosa Eva. Personnamn och identifikation i Kågeträskdagboken 1891–1901 on julkaisussa Namn i skrift. (2020).)
Tohelointini takia missasin keskiviikon aloittaneen SLS:n kokoelmaesittelyn, joten torstaina olin etuajassa paikan päällä. Ensimmäisenä puhui Karin Hassan Jansson jo ennestään minulle tutusta Gender and work -hankkeesta. Kuunnellessani tajusin, että äskettäisessä "tein sanahaun ihan joka paikkaan" -harjoituksessa jäi GaW-tietokanta väliin. Pitäisiköhän näistä tehdä joskus muistilista?
Anna Westin & Tommy Lennartsson kertoivat tutkimushankkeestaan, jossa päiväkirjoista ja muista muistiinpanoista etsitään suhdetta ekosysteemiin. Pienistä havainnoista rakennetut kaaviot eivät paljastaneet järisyttävän uusia tietoja, mutta tykkään siitä, että 1800-luvun elämää todellakin tutkitaan eikä vain nojauduta kertoviin lähteisiin.
Lopuksi puhui kaksi suomalaista. Anna Sundelin puhui kahden julkaistun suomalaisen päiväkirjan annista kulutuksen tutkimuksessa. Vaikka kulutuksesta aina olenkin kiinnostunut väläys Kokkolan seudun nuorten seurustelukulttuurista oli vielä kiinnostavampi. Pänni se, etten ollut moista päiväkirjaa äkännyt Vetelin Hohenthaleista kirjoittaessani. Julkaistut päiväkirjat taitavat olla muistelmiakin haastavampia haettavia ja kartoitettavia. Mihin kirjastoluokkaan mahtavat päätyä?
(Kyseinen kirja oli Johan Weneliuksen Dagbok. Anteckningar 1844-1916 (1990). Saatavilla ihan pääkaupunkiseudun kirjastosta, luokasta 990.1. Ei paikannimiä asiasanoina.)
Sundelin lopetti esityksensä paperitavarakaupan mainokseen, jossa kaupattiin m.m. päiväkirjoja. Tällä hän halusi herättää keskustelua päiväkirjan materiaalisuudesta. Minua hymyilytti, sillä session puheenjohtajana toiminut Johanna Ilmakunnas oli lopettanut elokuussa Löfstadin linnassa samaan teemaan. Hänellä oli tuolloin pysäyttävä esimerkki pienikokoisesta päiväkirjasta, jota saattoi kirjoittaa koko ajan mukana, mutta tietenkin tila oli rajoitettu.
Materiaalisuus oli vilahtanut puheessa aiemminkin, mutta kukaan ei ollut maininnut paperin ja musteen ostoa. Enkä yllättynyt kovin suuresti avatessani testauksen nimessä yhden Dalarnas museumin digitoinnin. Siihen oli kuvattu myös kansi, mutta päiväkirjan mittoja ei näkynyt kuvissa eikä kuvailutiedoissa.
Viimeisenä (ennen lopetusta, jota en juna-aikataulullisista syistä jäänyt kuuntelemaan) puhui Anna Kuismin, joka palautti mieleeni vuosikymmenien aikana tekemäänsä työtä, jota olen seurannut niin julkisissa esiintymisissään, julkaisuissaan kuin osallistumalla salonkiinsa. Runsaan työn jälkeenkin on mahdollista, että tutkimattomia kansantekstejä on luettelemattomina paikallismuseoissa tai -arkistoissa, yksityiskodeista puhumattakaan. Ja olisiko aika miettiä myös tuoreempien tekstien kohtaloa ja tallentamista? Äitini kotiarkisto vie edelleen kaksi neliötä asuintilani lattiasta, sillä en ole keksinyt sille loppusijoituspaikkaa.
.jpg)
