Täydennysosia

1) Muutama vuosi sitten yritin suomalaisista sanomalehdistä jäljittää Leonardo da Vincin Monalisan kuuluisuuden alkua. Nyt tiedän, että Vinci tunnettiin Pohjolassa jo paljon aikaisemmin. Ainakin sen verran, että Posttidningarissa 3.6.1736 kannatti julkaista mainos Napolissa myytäviä taidekirjasta. (Posttidningarin kirjamainokset kyseisellä vuosikymmenellä olivat hyvin moninaisia ja koskivat usein ulkomailla myytäviä kirjoja kertomatta, miten näitä oli tarkoitus saada Ruotsiin.)

2) Minulla oli tilaisuus Helsingissä ja Jyväskylässä kuulla Nina Mannista. Nyt on mahdollisuus verkossakin, sillä Satakunnan museo jakoi YouTube-kanavallaan luennon Kultaa, silkkiä ja itämaiden kalleuksia - Katariina Jagellonican vaatteet 1562-1563. Jagellonican irtaimisto kiinnostaa Ruotsissakin, äskettäin tekemässäni opinnäyteharavoinnissani löytyi Frick, Urszula: Culture in motion: Material culture in the inventory of Catherine Jagiellon’s dowry from 1562 and its analysis from culture transfer perspective.

3) Samassa hengessä kuin kuljin Vanhan kirjasuomen sanakirjan kautta kaalimailla, sanakirjaa tekevä Elina Heikkilä esitteli matkasanastoa blogitekstissä. Hän myös luki vanhoja tekstejä videolla Matkantekoa 1500-luvulla.

4) Matkoista puheen ollen listasin runsas vuosi sitten digitoituna käytettävissä olevia tiennäytäjiä. Listasta puuttui vuonna 1709 julkaistu Peter Warnmarckin Then Swänske ULYSSES Eller En nyttig Rese-Book.

5) Samoihin aikoihin yritin ymmärtää Märketin rajalinjan historiaa. Äskettäin löytyi Ida Hughes Tidlundin artikkeli Märket: The makings and meanings of a border in the Baltic Sea, mutta siitäkään ei selvinnyt, miksi majakka huolettomasti rakennettiin väärälle puolelle saarta.

6) Väitöskirjahankkeen vuoksi selasin läpi Bibliophilos-lehtiä. Vuoden 1969 kolmannessa numerossa tuli vastaan Helsingin yliopiston kirjaston sanomalehtiosastosta vastanneen Sakari Laurilan artikkeli Sanomalehtien mikrofilmauksesta Helsingin yliopiston kirjastossa, joka olisi ollut käytännöllinen selvitellessäni aihetta syksyllä. Liian myöhään löytyi myös (edellä mainitusta syystä) Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmien kortistosta tieto Sinimarja Ojosen tekstistä Kotimaisen sanomalehdistön arkistomikrokuvaus Helsingin yliopiston kirjastossa.

7) Bibliophilos-lehdistä löytyi myös numerosta 1/2012 Osmo Pekosen artikkeli Jokkmokkin tytöt Englannissa vuonna 1786, jossa oli suunnilleen samat ainekset kuin juuri saamelaisten kansallispäiväksi julkaisemassani versiossa.

8) Ulkomailla käyneitä saamelaisia tuli vastaan myös Georg Ståhlbergin kirjassa An history of the late revolution in Sweden, Which happened on the 19th of August, 1772. Containing, in three parts, the abuses, and the banishment of liberty, in that kingdom, johon vuosien tauon jälkeen tartuin esseetä vääntäessäni. Tämäkin Ranskassa käynti on varmasti jo tutkittu, joten jätän vaivannäön kopiointiin.

It happened, some few years ago, during the reign of the late king of Sweden, that the Swedish court demanded, that a Laplander, together with his wife, might be sent to Stockholm, and presented to the court, with their usual dress and manners. The man and wife, having appeared at court, were sent afterwards to France, in order to be in the same manner shown to the court at Paris. The French king was pleased to dress them in silk, and to present them with gold watches; but the climate being too hot, the diet and language strange, they liked to return in their own country, rather than to stay so far abroad.

Valeuutinen Nälkämaalta

Suometar julkaisi 6.3.1857 otsikolla Kamala tapaus seuraavan tekstin.

Kuhmon seurakunnassa muuan mökkiläinen piti mennä kylältä apua perheelleen etsimään. Tylyyskö vaiko tyhjyys oli syynä, vaan hänen täytyi painaa aina Kajaniin. Mutta kauvan kuin viipyi kotoa, läksi hänen vaimonsa suksilla kuulustelemaan, minne miehensä joutui. Taivalpa oli hänelle pitempi kuin ikä, hän oli suksilta suistunut ja siihen kuollut, arvaten nälkään nääntyneenä. Kuin nyt mies Kajaanista kotuisi, oli tuotu apu perheellensä tarpeetointa, sillä 3 lapsensa olivat nukkuneet nälkään, samoin olivat lehmät ja lampaat navetassa kuolleet, kuin ei ollut konnun (heinän) antajaa. Ainoastaan yksi lehmä piti hengissä olleen. — Nän kuuluu Kiannolle. E. Bisi.

Henkiinjääneen lehmän tapainen yksityiskohta antaa uskottavuutta, mutta selaamalla Kuhmon haudattuja en löytänyt mitään sopivaa. Ulkoistin totuuden tarkistuksen sukututkijoiden FB-ryhmään, jossa Kari Kujansuu pian jakoikin leikkeen vapunpäivän Suomettaresta, jonka toimitus ei ole nähnyt kuulopuheen julkaisussa omaa vikaansa.

Kuhmoniemen pappi inttää sen "kamalan tapauksen" perättömäksi, jonka E. Bisi kertosi n:rossamme 10 kuulleensa Kiannolla, ja sanoo ett'ei yhtään henkeä siellä ole nälkään kuollut, vaikka puute on tässä Sotkamon kappelissa suuri. Hän kiittää seurakuntansa puolesta kaikkia niitä, jotka ovat kiiruhtaneet katovuodelta raskaasti kohdatuita Kuhmolaisia auttamaan. — Hänen kovat soimauksensa E. Bisiä vastaan eivät sitä vastaan ole papillisia; sillä Bisi sanoi suoraan, että hänen kertomuksensa oli kulkupuheita, jonkatähden hänen ei tarvitse vastata kertomuksen totuutta. Syytettävämpi on pappi itse, joka ei ole julkisuuteen lähettänyt kertomusta seurakuntansa tilasta, niin ei olisi yleisön tarvinnut kuunnella kulkupuheita, jotka harvoin ovat tosia, vaan joita, julkisten kertomusten puutteessa, lähtee liikkeelle ja uskotaan, kuin ne liikuttavat niin hätääntynyttä paikkakuntaa kuin Kuhmoniemen tiettiin tänä talvena olevan. 

Se oliko Kuhmon kappalainen Anders Nils Holmström lähestynyt Suometarta suoraan jää epäselväksi. Ainakin hän oli lähettänyt oikaisun Helsingfors Tidningariin, joka julkaisi sen 15.4.1857.

Suomussalmen eli Kiannon lukkari Erik Bisi oli ilmeisesti monien paikkakunnalta Suomettareen ja Oulun Wiikko-Sanomiin lähetettyjen sanomien tekijä E. B., sillä muita sanomalehtikirjoittajia ei paikkakunnalla ollut (Suometar 28.12.1860). Hänet esittelee niin Kansallisbiografia kuin Wikipediakin.

Kuvitus: Anders Ekman: Lappalaisukko suksilla, etualalla oikealla pensas, 1850 - 1855. Kansallisgalleria

Helsingin ensimmäiset puutarhat

Valtiosäätyjen manufaktuurijohtokunnan jäsen E. J. Paléen teki tarkastusmatkan Helsingin seudulle vuonna 1760. Huomautettuaan kauppias Byströmin vuonna 1753 perustamasta tupakka-plantaasista, hän kirjoittaa, että

Ennen Byströmiä ei kukaan tällä kulmalla ole tätä asiaa ajatellut, koska porvaristo on uskonut ilmaston olevan tälle ja tämänlaatuisille istutuksille sopimattoman, missä luulossaan he ovat menneet niin pitkälle, etteivät he ole yrittäneet perustaa ryytitarhamaan palasia tarpeellisimmille keittiökasveilleen, siksi kunnes Kulosaaren (Brändö) ratsutilan lähellä kaupunkia omistaja kapteeni Gerdes on näyttänyt hyvää esimerkkiä perustamalla sinne kauniin ja suuren puutarhan kotimaisille ja ulkomaisille kasveilla hyvässä kunnossa ja saanut he toisiin ajatuksiin, että sekä kaalia ja mutta tarpeellisia keittiöryytejä, jotka ennen tuotettiin Ruotsista, voi huolellisella hoidolla Suomessakin menestyä. (Puutarha 2-4/1918)

(Petter Sundin Helsinkiin muista kaupungeista lainattu kasvillisuus taisi siis olla virhe.)  Samana vuonna Helsingissä käynyt Abraham Hülphers mainitsee myös Byströmin ja Gerdesin viljelmät sekä raatimies Burtzin sipulimaan. Kulosaaressa puutarha oli huomattavan selkeästi kartalla jo 1754 (3x3 neliö, siis).

Maanmittaushallituksen uudistusarkisto.
Kulosaari / Brändö; Tiluskartta ja selitys 1754-1754 (B7Helsinki:9/2)

Kuka oli "kapteeni" Gerdes? Sophie Litoniuksen gradun perusteella Loviisan linnoitustöitä vuonna 1748 tekemään tullut mies, jonka mukaan nimettiin yksi Suomenlinnan kaponieeri. Mennessään 14.1.1772 Helsingissä naimisiin pormestari Burtzin lesken Elisabet Kyhlin kanssa, Jacob Gerdesin titteli on everstiluutnantti samoin kuin hautauskirjauksessaan kuoltuaan 71-vuotiaana 23.1.1784. Häntä kutsutaan aateliseksi, mutta verkossa olevat aatelismatrikkelit eivät häntä tunne.

Ihmettelin tätä sen verran, että tartuin kirjastossa Elgenstiernaan, mutta ei Gerdesiä sieltäkään löytynyt. Mutta kun kerran aloitin jatkoin paikallishistorioiden  hyllylle. Markku Kuisman Helsingin pitäjän historia valaisikin merkittävästi. Ei miestä vaan puutarhaa.

Sen oli perustanut Augustin Ehrensvärd osaksi Kulosaaren lastenkotia. Lapsukaisten kun sopi ahertaa puutarhassa tuottaakseen jotain. Lastenkodista tuli varsin lyhytaikainen ja Ehrensvärd myi Kulosaaren Gerdesille, joka Kuisman mukaan oli ollut lastenkodin johtaja. Lastenkoti lakkautettiin viimeistään vuonna 1769.

9 tuntia Turussa

8:50 Saapuminen. Aamukahvin jälkeen Kansallisarkiston pisteeseen tutustumaan Turun tuomiokapitulin kiertokirjeiden kortistoon. Nämä kiinnostivat, sillä kirjeitä luettiin kuulutuksina, mikä puolestaan on osa 1700-luvun mediamaailmaa ja väitöskirjatutkimukselleni oleellista. Henkilökunnan avulla kortisto löytyi ja se osoittautui hyödylliseksi. Joku oli joskus käynyt tuomiokapitulin lisäksi joidenkin seurakuntien arkistot etsien kirjeitä jaz kirjannut niiden aiheet pikkulapuille. Olisi tietenkin kiva tietää, kuinka perusteellisesti seurakunnat on haravoitu tai millä periaatteella ne oli valittu.

12:15 Lounaan jälkeen keskiaikaisten englantilaisten runokäsikirjoitusten lukupaja yliopistolla. Tämän yhteys väikkärini aiheeseen oli jokseenkin olematon, mutta pitää (?) olla valmis oppimaan uutta. Oxfordin yliopistosta tullut vetäjä ilahduttavasti kehoitti, järjestelmällisen tutkimuksen ohella, tarttumaan serendipiteetin eteen heittämään ja herättämiin kysymyksiin. Sydäntä lämmitti myös käsikirjoitusten materiaalisuuden korostaminen, jossa uutena mahdollisena (ja lähes täysin puuttuvana) kuvailutietona paino. (Olisi käytännöllinen myös peruskirjastossa, nimimerkillä "kivipaperimöhkäleitä kotiin kantanut".)

14:39 Turun linnalla katsastamassa toiseen kertaan näyttelyn Muutama sana naisista, joka loppuu sunnuntaina. Salissa ollessani kurkkasin FB:hen, jossa Kari Hintsala oli jakanut museokeskuksen uusimman (ja viimeisen?) esinenoston näyttelystä: kultanahkatapetti. Tajusin, että en ollut havainnoinut sitä ollenkaan ja hain oitis oikean vitriinin.

15:15 Paluumatkalla keskustaan huomasin Forum marinumissa olevan vaihtuvana näyttelynä Lemmikit laineilla - eläimet merenkulkijan seurana. Konsepti paljastui sisällä pitkälti julkkisjournalismiksi eli kuvin ja tekstin kerrottiin kotimaisista ja ulkomaisista merellä käyneistä eläimistä, joilla oli nimi ja tarina. Yleistekstejä oli pari ja niissä viitattiin eläimien syömiseenkin, mutta se oli helppo ohittaa. Jäin kaipaamaan marsuja, jotka nimenomaan tulivat Eurooppaan merimiesten mukana.

15:54 Linnalle mennessä huomasin Qwensellin talossa valoa ja muistin jotain uudistumisesta, joten palatessa suuntasin sinne. Museo oli uudistunut sitten viime näkemän (olin käyttänyt Museokorttia siellä viimeksi kesällä 2017), mutta sisään tullessani en ollut asiasta ollenkaan varma. Lavastettu 1800-luvun alun koti ei auttanut asiaa, sillä niitä olen viime kesien museoturneilla nähnyt useita.

Kassalla tarjottiin karttaa, mutta kaappasin lapsille tarkoitetun läpyskän Kierros Gustavin kanssa. Se osoittautui hyväksi valinnaksi tarjotessaan edes jonkinlaista esinetietoa. Sellaista ei ollut missään näköpiirissä, joten tarkistin saliooppaalta, joka mainitsi lipunmyynnissä olevan "kirjoja". Mietiskeltyäni, että onko museo mahdollisesti tarkoitettu oppaan kanssa kierrettäväksi, olin perin harmistunut vasta poislähtiessäni huomatessani lipunmyyntihuoneen ulkopuolella, yleisten turistiesitteiden hyllyn päällä kyltin, jossa kehoitettiin "Kuuntele ääniopastus http://www.turku.fi/apteekkimuseo-ja-qwenselin-talo/opi-ja-koe-museossa/aaniopastus tai lainaa kassalta ipad". Miksi tätä ei voitu kertoa kassalla? Olin museossa suunnilleen yksin, joten kuuntelu kännykästä ilman kuulokkeitakaan ei olisi haitannut muita. Ja kas, ääniopastuksessa selostetaan ainakin muotokuvia, joiden ohi kävelin niitä edes huomaamatta!

Ja olisin halunnut tietää seinillä olevista naisten piirrustuksista/käsitöistä ja salin tapetin alkuperästä ja kuva-aiheista. Ääniopastuksesta selvisi, että edelliset olivat hiusompelutöitä

16:48 Ruokailtuani 1900-luvun julkkiksen mukaan nimetyssä pizzeriassa pakitin Wäinö Aaltosen museolle, joka olikin sulkeutumassa 10 minuutin päästä. Ei ollut aikaa harmitella huonoa suunnitteluani, vaan kirmasin läpi taiteilijaryhmä Hyäryllisen installaatiot, joissa menneisyyden esineet ja muistot olivat lähes kaikissa esillä. Yhden seinän Albumi (2015) oli saanut esittelyn, joka muilta puuttui:

"Sanotaan, että ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan. Useimmista ihmisistä viimeisenä muistetaan hänen nimensä. Tai ainakin nimi jää rekistereihin ja sitä kautta osaksi sukututkimuksen aineistoa, yhdeksi lenkiksi sukupolvien ketjussa. Keräsimme nimiä kuolinilmoituksista kahden vuoden ajan ja kirjoitimme nimet koulussa opetetulla kaunokirjoitustyylillä kaunokirjoitusvihkojen aukeamille."

17:14 Ars Nova & Aboa Vetus. Katselin taidetta ja odottelin bussille lähtöä.

Naistaiteilijat kolme kertaa piirrettynä

1) Lokakuussa käsissäni oli Leena Virtasen ja Sanna Pelliccionin Ellen! Taiteilija Ellen Thesleffin elämä ja villit värit ja totesin "Ilmeisesti taide(kuva)kirja toimii, kun tehtiin toinen osa. Minulla on vaikeuksia hahmottaa lukijakuntaa."

2) Joulukuun alussa sain kirjastosta Reetta Niemensivun sarjakuvan Maalarisiskot, jonka keskiössä ovat Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Maria Wiik ja Ada Thilén. Erityisesti kuvataan heidän oleskeluaan 1880-luvun Pariisissa, korostaen naisten asemaa. Niemensivun alkutekstin mukaan "Albumi on fiktiivinen kertomus, joka perustuu todellisiin henkilöihin ja tapahtumiin". Historian kuvaus tuntui uskottavalta ja lukukokemus oli kevyehkö ja mukava.

3) Annukka Mäkijärven kuvittama ja Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen käsikirjoittama Ellen T. nojaa Schreckin Ellen Thesleffistä kirjoittamaan elämäkertaan Minä maalaan kuin jumala eli faktapuoli kirjassa lienee kunnossa. Esitettäväksi on valittu aika Pariisissa, jossa on samoja teemoja kuin Maalarisiskoissa, Firenzessä sekä kesäpaikassa Murolessa. Mäkijärven kuvallinen ilmaisu on taiteellisempi ja monipuolisempi kuin Niemensivun kirjassa, mutta helposti ymmärrettävä myös sarjakuviin tottumattomalle.

Ja lisää on tulossa

Taina Hakala points out the problems women had during the 1800s as an aspiring artist. She's working on a comic of Helene Schjerfbeck. #sarjakuvat #comics #nsu #comicsandFeminism @sodertorn pic.twitter.com/JEGxCxbQ49

— Katja Kontturi (@KatjaKontturi) February 20, 2020

Historiantutkijoiden tunteminen

Viime viikolla oli somessa taas "miksi aina Keskisarja" -hetki, kun Teemu Keskisarja oli kutsuttu MTV3:n ohjelmaan kommentoimaan fasismia, jota hän ei kenenkään tiedon mukaan ole erityisemmin tutkinut ja muutamat muut Suomessa taas ovat. (Yllä näkyvän kuvakaapauksen ohjelmasta otti ja jakoi Samuli Suonpää.) Taidettiin toistaa samat vanhat valitukset toimittajien laiskuudesta ja ammattitaidottomuudesta yms. Ja joku ehkä puolusti heitä toteamalla, että Keskisarja tunnetaan sanavalmiina eli vaivattomana haastateltavana.

Mutta käytäntöä voi tarkastella myös toimittajien ammattitaidon osoituksena. Koska Keskisarja tunnetaan historiantutkijana hänellä on normikansalaisen silmissä asiantuntemusta ja auktoriteettia, joka (pääsääntoisesti) lisääntyy esiintyminen esiintymiseltä. Jos taas ohjelmaan olisi tuotu aihetta totisesti tutkinut tyyppi, jolla ei ole ennestään näkyvyyttä tai jonka näkyvyys syntyy maineen toistuvasta kyseenalaistuksesta, olisi toimittajan pitänyt käyttää ohjelma-aikaa rakentaakseen katsojien luottamusta haastateltavan asiantuntemukseen.

Saatavuusheuristiikan (availability heuristics) perusteella ihmiset pitävät tärkeämpänä asioita, jotka tulevat nopeimmin mieleen. Jos tuntuu, että asiasta ei ole koskaan kuullutkaan, se tuskin on merkityksellinen. Never heard.

Näkyykö mediassa muita historiantutkijoita kuin Teemu Keskisarja? Etten mutuilisi saatavuusheuristiikan varassa, käytin lauantaina mainitsemaani Wikipedian käyttötilastoa luokkaan Suomalaiset historioitsijat viime vuodelta. (Tajuttuani vihdoin, että työkalussa voi ottaa mukaan myös alahakemistot.) Päällimmäiset 10 nimeä korreloivat hyvin muuhun medianäkyvyyteen ja myös toimintaan muussa kuin historiantutkimuksessa. Sekä useamman kohdalla siihen, että pätevyys historiantutkijana on jossain määrin kysenalaistettu. (En tarkoita H. G. Porthania, seuransa aktiivit voivat oitis rauhoittua.)

1. Jussi Niinistö 
2. Erkki Tuomioja 
3. Teemu Keskisarja 
4. Jari Ehrnrooth 
5. Laura Kolbe 
6. Arto Luukkanen 
7. Oula Silvennoinen 
8. Anna Kortelainen 
9. Henrik Gabriel Porthan
10. Matti Klinge

Näkyvyydellä ja äänekkyydellä ei tietenkään ole yhteyttä asiaosaamiseen, mutta asiat on niin kuin ne koetaan.

Oliko sitten joskus "vanha hyvä aika", jolloin ruutuun olisi voinut tuoda historian professorin, jonka asiantuntemus olisi pelkän aseman perusteella ollut kyseenalaistamaton? En tiedä, mutta viime aikojen havaintojen perusteella historian proffat ovat aika lailla näkymättömiä eli eivät ainakaan tunnettavuudellaan saa asiantuntemuksen leimaa.

Esimerkiksi edellä mainittua tv-ohjelmaa huomattavasti vähäisemmän huomion somessa sai runsas viikko sitten Pirjo Markkolan saama pohjoismainen palkinto, johon liittyi iso rahasumma. Eikä googlauksen perusteella esim. Yle huomioinut asiaa ollenkaan. (Wikipedia-tilastossa Markkola on sijalla 219.)

Proffia ei tunneta aina edes alan sisällä, edes nimeltä. Jokin aika sitten keskustelin erään Suomessa opiskelleen ja historiasta väitelleen kanssa, joka ei tunnistanut nimestä iät ja ajat Suomen historian proffana olleen tunnetun perusteoksen kirjoittajaa. Itse puolestani istuessani eilen mainitussa laitosseminaarissa vieraamman historian alan ryhmässä kuulin (mielestäni) ekaa kertaa suomalaisesta tutkijasta, joka oli ilmiselvästi merkittävä auktoriteetti. Mutta omassa asiantuntemuksessani on tietenkin puutteita yllin kyllin.

2. kuukausi jatko-opiskelijana

Edellinen katsaus jäi seminaarin odotusjännitykseen. Koska tässä kirjoitan, selvisin hengissä ja jossain määrin toimintakykyisenä. Tilanteen ollessa päällä kävi mielessä tulkinta initiaatiorituaalista ja vertauskuva amerikkalaisesta armeijaleffasta, jossa G. I. Jane roikkuu viime voimillaan esteessä kersantin karjuessa vieressä. Tai toimintaelokuvasta, jossa sankari kyyristelee lastulevyisen pöydän takana tuijottaen aseensa tyhjää lipasta luotien lentäessä kohti. Mutta istuessani sitten seuraavalla viikolla kaksi päivää laitosseminaarissa keskustelu kuullosti ihan asialliselta ja akateemiselta. Siis kontekstisidonnainen juttu.

Parin viikon päästä saan sitten nähdä miltä tuntuu puhua seminaarissa, jossa olen istunut kuuntelijana lukuisia kertoja. Sovin tilaisuuden alkuinnostuksessani lokakuun lopussa ja nyt osittain kaduttaa. Paitsi ei oikeasti. Tyhjäkäynti tässä vaiheessa olisi täysin mahdollista. Sen sijaan huhtikuullakin on aktiviteetti, joka on "pakko" tehdä, ja näin ollen todennäköistä, että työ on edistynyt jollain tavalla ennen seuraavaa sovittua ohjaajien tapaamista.

Edistymisestä puheen ollen, sanomalehtiaineiston läpikäynti tuntuu tuskaisen hitaalta kun tietää, että edessä on sekä runsaasti vuosikertoja sekä nimenomaan ne vuosikerrat, joissa on eniten kirjattavaa. Motivaattoreiksi olen pykännyt viisi erilaista estimaattia valmistumisajankohdalle ja kolme visualisointia työn edistymisestä.

Yksinkertaisemmalla mittarilla eli kirjoitettujen merkkien määrällä olen lokakuun lopusta asti kannustanut itseäni seminaaripaperin ja opinto-oikeuteni ehdoiksi määrättyjen esseiden kirjoittamiseen. Ja koska mittarin graafi sopi tähän loppuun esimerkiksi enkä halunnut näyttää sitä keskeneräisenä, ähkin tällä viikolla viimeisen esseen kokoon ja palautin sen perjantaiaamuna. Motivaatio pitää repiä mistä voi.

Kuva: Corpus Obstacle cr 1942. San Diego Air and Space Museum Archive