Teeri Lindroosin 36 vuotta

Maria Teresia Lindroos syntyi Helsingissä 27.9.1863 työmiehen tyttäreksi. "Ei hänellä ollut lapsena tilaisuutta opin saantiin, sillä kaksi vuotta vaan kansakoulua käytyään täytyi hänen ruveta leipäänsä ansaitsemaan, piti mennä ompeluoppiin. Harjoitettuaan kymmenkunta vuotta tätä hermostuttavaa tointa, antautui hän toiselle alalle, ruveten sairaanhoitajaksi. Vuoden ajan oltuaan Tampereen sairashuoneella, muutti hän takaisin H:n, jossa viimeiset 8 vuotta harjoitti tointansa vanhassa klinikassa."

Tämän Kylväjässä 20/1900 julkaistun muistokirjoituksen vahvistaa osaltaan Uudessa Suomettaressa 8.6.1887 mainittu muuttotodistus Tampereelle.

Kylväjän muistokirjoitus ei liittynyt Lindroosin uraan sairaanhoidossa vaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Vainaja oli erittäin harras hankkimaan itselleen oppia ja tietoja, ja kun ne lämmittivät hänen omaa sydäntään, niin hän tahtoi, sitä lämpöä saada muillekin vähäosaisille. Ensimmäisiä työmiehiä oli hän Helsingin kansanopistotyössä, pysyen aina loppuun saakka kansanopistokurssin oppilastoimikunnassa. Lukemattomat innostuttavat kokoukset on tämä toimikunta pitänyt Teeri Lindroosin ahtaassa kamarissa. Niissä eloa ja lämpää, ja niissä monta kaunista yritystä pantiin alkuun. Ja kun tiedämme kuinka paljon tämä työ on tuottanut valoa ja siunausta pääkaupungin työväen piireissä, niin emme voi kyllin kiittää Teeri Lindroosia, joka vaatimattomassa asemassaan on tehnyt asian hyväksi suurimpia palveluksia. [...]

Juhlallinen oli hautajaishetki. Erittäin sattuvasti puhui Kirkkoherra E. Bergroth vainajan elämän työstä, samoin pitivät puheita op. W. Reiman ja neiti Hilda Käkikoski. Koko hautakumpu peittyi seppeleistä, joita yksityiset ja yhdistykset haudalle laskivat. 

Miten sukunimi saatiin?

Monien muiden hienojen kuvauksiensa ohella Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kertoo kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920) miten hän sai ensimmäisen sukunimensä vuonna 1859:

Maltittomana odottaessani lähtöpäivää sanoo isä minulle eräänä päivänä: "Kun sinä nyt lähdet kouluun, niin pitäähän sinulla olla kölli." "Kölli"-sanaa, joka johtunee ruotsalaisesta sköld-sanasta, käytettiin näet Sysmässä ainakin siihen aikaan merkitsemään sukunimeä samoin kuin "karahtieri"-sanaa tietämään arvonimeä. Siellä kysyttiin: "Mikäs sen herran kölli on ja kuinkas sitä herraa karahtierataan?"

Kun ei Sysmässä enempää kuin muuallakaan Hämeessä ole talonpoikaisväestöllä sukunimeä, vaan sen sijasta käytetään asuinpaikan nimeä, niin ei sitä siis ollut isällänikään. Oli siis pojalle kouluun lähteissä ja herraksi pyrkiessä keksittävä kölli; karahtieri tulisi tietysti kyllä aikanaan ansion mukaan. Kun siihen aikaan vielä oli tavallista, että talonpoikaispojille kouluun tullessa annettiin ruotsalainen sukunimi, jommoinen oli välttämätön jo pitäjän suutareille ja räätäleille sekä muillekin vähänkin herraskaisille henkilöille, niin arveli isäni, että minunkin on otettava ruotsalainen kölli, mutta mikä, sitä oli nyt mietittävä.  

Olihan rouva Lenbohm hänen luonaan käydessäni ehdottanut minulle asuinpaikkani [Hörhä] nimestä muodostettua sukunimeä "Hörlin", mutta eipä se minua oikein miellyttänyt. Isäni puolestaan tuumaili, että aapiskirjassa muukalaisten nimien luettelossa oleva "Qvickström"-nimi olisi otettava. Isän tahtoon oli luonnollisesti suostuttava ja hänen ehdottamansa nimihän se nyt aluksi tulikin minun komeaksi kouluköllikseni.(s. 86)

Oltuani ehkä kuukauden päivät koulussa kutsui opettaja minut eräänä päivänä kamariinsa ja virkkoi: "Ei se sinun ruotsalainen sukunimesi ole oikein mukava, kyllä sinun on saatava suomalainen nimi." Asiasta neuvoteltuaan kanssani ja kuultuaan kotini sijaitsevan Saarenkylässä sanoi hän: "Siitähän se tuleekin oikein sopiva sukunimi: Saarinen." Ja sitä tietä meni minun ruotsalainen köllini! Niin pian ja niin helposti kävi nimenmuutto siihen aikaan, ei tarvinnut ilmoittaa Suomen Julkisissa Sanomissa, ja minä jouduin kuin jouduinkin ruotsalaisen sukunimen suomalaistuttamisessa eturivimiesten joukkoon. Vanhemmille oli tietysti ilmoitettava nimenmuutoksesta, ja isäni hyväksyi sen ottamalla poikansa sukunimen käytettäväkseen.(s. 120) 

Mitkä elävät kuvat sinua eniten miellyttävät?

"Mitkä elävät kuvat sinua eniten miellyttävät?" kysyi nimimerkki Kiljusen Luru lastenlehti Pääskysessä 11-12/1920 ja näin hänelle vastattiin seuraavassa numerossa

• Sellaiset kuin »Seitsemän sisarusta» ja »Äidittömien pikku äiti», yleensä sellaiset, missä pienet näyttelevät pääosia.

Sanomalehtien tarjoamien yksityiskohtien perusteella Seitsemän sisarusta on
vuonna 1916 Yhdysvalloissa ilmestynyt A Sister of  Six (Wikimedia)

• Täällä näytettiin vanhaa Kalmarin linnaa, katselin sitä mielelläni. Pidän eniten historiallisista muistomerkeistä ja luonnonkuvista, vaikka ovathan ne jännittävät sarjafilmitkin mukavia, etenkin jos niissä esiintyy intiaaneja.
• On niitä muutamia helmiä monien roskafilmien joukossa. Ja niitä helmiä ovat nuo kauniit skandinavialaiset filmit.
• Enin pidän sellaisista filmeistä, joissa on paljon kauniita maisemia ja upeita juhlia. Vähän seikkailua ja rakkautta siinä sivussa ei ole pahaksi. Sotakuvat ovat myös hyvin hauskoja.
• Kaunein minkä olen nähnyt on »Suotorpan tyttö».

Stillikuva vuonna 1917 ilmestyneestä elokuvasta Tösen från Stormyrtorpet eli Suotorpan tyttö. (Wikimedia)

• Pidän paljon luonnonkuvauksista, sillä niistä usein saa käsityksen jonkun paikan ihanuudesta. 
• No, eipähän minua miellytä juuri mitkään elävätkuvat, sillä en ole milloinkaan päässyt niitä katselemaan. On sanottu vain, ettei niin nuorena vielä tarvitse eläviinkuviin mennä. 
• Sellaiset, joissa esiintyy huumoria tai jotain muuta hauskaa! — Silloin saa nauraa »aivan kauheesti» ja makea nauruhan pidentää ikää. 
• En pidä mistään elävistäkuvista, koska ne turmelevat silmät, ja suuri osa niistä on roskaa ala-arvoista. Lopeta sinäkin, Kiljusen Luru, käyntisi elävissäkuvissa ja käytä rahasi hyödyllisempiin tarkoituksiin. 
• Minua parhaiten miellyttävät kuvat, joissa esitetään Shapliinia.

Chaplinin Kulkuri sai ensi-illan Yhdysvalloissa 1915. (MoMA via Wikimedia)

• Voi mikä ihastuksen huudahdus pääsisikään huuliltani, jos näkisin kerran elävissäkuvissa Kiljusen herrasväen kaikessa prameudessaan! Erittäinkin intresseeraa minua se Luru. Aivan niin, se Luru! 
• Eniten miellyttävät minua muinaisaikaisia tapauksia esittävät elävätkuvat. 
• Ne, jotka näen edessäni »sieluni silmillä» — kun luen sinusta, Luru Kiljunen ja sinun rakkaasta kotiväestäsi. 
• Jännittävistä salapoliisi- ja seikkalufilmeistä. 
• Vihaan kaikkia eläviäkuvia, sillä olisin menettänyt hyvän näköni, jollen ajoissa olisi lopettanut istumistani siellä. 

Kuoriaitojen pikainen paluu

Olin sekaisin viime viikon luennon jälkeen ja nyt tajuntani on täysin räjähtänyt kirkkojen sisätilojen kanssa. (Joilla ei olisi mitään väliä, elleivät olisi osa entisajan ihmisten arkea ja erityisesti pyhää.) Perinteisesti "muuta hakiessa" tuli nimittäin eteeni Anna Nielsénin luku On Church Art and Architecture during the Swedish Reformation Era kirjassa Re-forming Texts, Music, and Church Art in the Early Modern North (2016).

Nilsénin esityksessä erotellaan keskiaikainen alttariaita (altar screen), joka toisinaan oli alttarin pohjois- ja eteläsivua suojaava varsinainen aita. Mutta useimmiten vain kaide, jolle oli ripustettu kudonnaista tai liinoja. Tästä Nilsén on kirjoittanut laajemmin kirjassa Focal Point of the Sacred Space (2003). (Nilsén mainitsee erikseen luostarikirkoille ja katedraaleille ominaisen rakenteen, jolla tarkoittanee kv-kirkoissa tuttua suljettua aluetta, jossa on penkkejäkin.)

Ymmärrykseni varmistamiseksi googlasin 'Medieval altar screen'. Ettei elämä olisi turhan helppoa, tulosten joukossa oli Google Booksin tarjoama sivu asiallisen oloisesta kirjasta The Grove Encyclopedia of Medieval Art and Architecture, jossa selitettiin jo 400-luvulla syntyneen alttarin suojaksi korkea rakennelma. Muotien mukaan se välillä hävisi, mutta keskiajan lopulla kuoriaitoja oli lähes kaikissa kirkoissa, myös pienissä. Vähintäänkin itäpäätyä erotti puomi, jonka päällä oli krusifiksi, joistakin kirkoistamme tuttuun tapaan. Eli tukea ennen Knuutilan luentoa ymmärtämälleni.

Olemassa on näköjään myös kokonainen kirja The Art and Science of the Church Screen in Medieval Europe: Making, Meaning, preserving (2017), mutta ei parane lähteä liian kauaksi Pohjolasta. Eli takaisin Nilsénin esitykseen, jonka mukaan Ruotsin kirkkoihin alettiin 1500-luvun lopulla rakentaa kuoriaitoja mahdollisesti Hollannin esimerkin inspiroimana. Nämä ulottuivat seinästä seinään ja keskellä eli alttarin kohdalla oli pariovi. Rakenne siis tuttu, mutta ajoitus outo (tai unohtunut).

Varhaisin näistä toteutettiin mahdollisesti kuninkaalliseen kappeliin vuonna 1588. Mainintoja maalaiskirkoista on jo muutamia vuosia myöhemmin, mutta varsinainen rakennusinto alkoi 1620- ja 30-luvuilla. Nilsén viittaa aiempiin tutkijoihin, jotka eivät ole voineet löytää aidoille mitään aiempaa esikuvaa?! Puhtaasti evankelinen ilmiö, jolla ei ole mitään yhteyttä keskiaikaan?!

Wikipedia-sivun mukaan Husabyn kirkkoon
vuonna 1670 rakennettu kuoriaita korvasi "keskiaikaisen".
Kuva Hans A. Rosbach, Wikimedia, CC BY-SA 3.0

Nilsénin mielestä kuoriaidan uutuutta tukee se, että piispa Johannes Rudbeckius kiertokirjeessään 1600-luvun alkupuolella korosti, että jokaisessa kirkossa pitää olla saarnatuoli, penkit ja kuoriaita. Mahdollisena selityksenä kuoriaidan tarpeelle Nilsén pitää ehtoollista, johon katolisessa sakramentissa kuuluvaa osaa seurakuntalaiset edelleen kaipasivat, ja oli helpompaa peittää sen olemattomuus. Aidoista luopuminen puolestaan tapahtui seurakuntalaisten vaatimuksesta 1600-luvun lopulla.

1730-luvulla valmistuneessa Matarengin kirkossa
Ylitorniossa kuoriaita on huomattavasti kevennetty.
Kuva WikiCraft, Wikimedia CC BY-SA 3.0

Jos Nilsénin esitys pitää paikkansa, Knuutilan luennossa oli olennainen puute. Mutta väite siitä, että aidalla ei ollut mitään tekemistä keskiajan kanssa kuullostaa kummalliselta. Olen edelleen epätietoinen, mutta 1600-luvun pappisesi-isäni pitänee sijoittaa aidan taakse. Ja pitää silmät auki lisäkirjallisuudelle. Wikipedian lähdeosiosta huomaan, että Nilséniltä on jo vuonna 1991 julkaistu kirja Kyrkorummets brännpunkt: gränsen mellan kor och långhus i den svenska landskyrkan: från romantik till nygotik.

Ihailijakirje Mathias Weckströmille

Hyvä herra Weckström,
minun on perin vaikeaa unohtaa irtileikkelemiänne ja liimaamianne nimikirjoituksia. Eli osin pelonsekaisesti tilasin Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin talletetusta arkistostanne kotelon 4 (COLL 255.4), jossa vaikutti lupaavalta Charlotte Falkmaniin liittyvä asiakirja.

Kotelossa oli kaksi eri kokonaisuutta. Ensimmäisen otsikko ihastutti suuresti ja toivon sekä uskon sen olevan omasta päästänne. "XI Diplomatiskt, hel och half officiellt, profetiskt, biografiskt, m.m. äfvensom något om teatern i Finland". (Pettymyksekseni arkistossanne on myös aneemisesti nimetty Diverse, mutta ehkä se on jonkun muun tekosia.)

Joku - oliko jo teidän aikananne kirjoituskoneita? - on tehnyt huolellista luettelointityötä runsaan 50 keräämänne asiakirjan kanssa ja näin niihin tutustuminen oli suomalaisittain harvinaisen helppoa ja hauskaa. Salissa sattui olemaan nuori tutkija, jonka kanssa (yleistä hiljaisuutta törkeästi rikkoen) mietimme hetken kokoelman lähdekriittistä käyttöä.

Mutta anekdootti lienee yhtä luotettava tällaisena leikkeenä kuin muistitietona toisaallakin? Juantehtaan patruuna Adolf Vilhelm Tigerstedt ja vaimonsa Maria Gustava Collin olivat eläneet kauan erillään, kun hopeahääpäivänsä lähestyi ja patruuna ehdotti juhlien järjestämistä. Vaimonsa vastasi, että odotetaan mielummin vielä 5 vuotta ja juhlitaan 30-vuotista sotaa.

Irtonainen papintodistus ei myöskään ole lähdekriittisesti ongelma, sillä tarkoitus ja ajoitus ovat selviä.

Utajärvellä 7.4.1862 annettu todistus koskee Nikodemus Pålsson Karhua (s. 28.10.1796), joka oli ehtoolliseen oikeutettu, mutta "hvaraf han sig dock icke vill begagna, så vida han jemväl öfvar yrket af trollkarl och sympattie läkare hvilket allmogen icke anser kunna med kraft och verkan bedirfva af någon, som derjemtiden heliga nattvarden begagnar". Ymmärrän hyvin, että olitte ottaneet tämän talteen. Kovin mielenkiintoista, että pappi ei ole syyttänyt Nikodemusta ehtoollisen välttelystä vaan selittää sen olevan parantajan ammatin vaatimus.

Alkuperäinen kiinnostuksen kohteeni ei myöskään pettänyt, sillä olitte saaneet ja säilyttäneet Charlotta Falkmaniln antamat sukutiedot, joita myöhemmät tutkijat ovat kaivanneet. Ehkä joku on arkistoanne käyttänytkin, mutta en ollut saanut mielikuvaa, että tieto oli näin yksityiskohtaista.

Mutta - huokaus - samassa kotelossa oli myös Weckström-Edelfelt -nimikirjoituskokoelmaa. Osaa asiakirjoista oli leikelty nimikirjoitusten kohdalta ja ehkä puuttuvat palat ovat Kansallisarkistossa. Kiitettävästi joku oli tehnyt pinkkaan yksityiskohtaisen luettelon, mutta kukapa älyäisi täältä hakea esimerkiksi kesäkuussa 1675 Axel de la Gardien antamia sinetein varustettuja papereita, joissa näkyi melko tavallisten alamaisten nimiä. Tuttavani Veli Pekka Toropainen tulkitsi ne ystävällisesti sanoin "Talolliset ovat anoneet, että heidän ehdottamansa miehet otettaisiin sotamiehiksi heidän ruotuihinsa. Miehet on hyväksytty ja ketään kielletään ahdistelemasta talonpoikia niin kauan, kuin miehet palvelevat kunnolla.".

Siis vaikka en kaikkia toimianne hyväksy, kiitän kuitenkin siitä, että olette asiakirjat tallettaneet ja näin tarjonneet minulle hauskan tunnin arkistossa. Useampia tunteja vierähti erään toisen kotelonne kanssa ja kerron siitä julkisesti joskus myöhemmin.

Teidän
Kaisa Kyläkoski

Kuva. Kansalliskirjaston digitaalinen Kuva-arkisto

Tutkimusta verkossa, valikoima

Pekka Nikrus, CC BY-NC-SA 2.0

Siivosin viikonloppuna blogin idealistan, joka myös linkkivarastona tunnetaan, 90 sivusta 69:ään (jee!!), m.m. poistamalla kuolleita linkkejä. Mutta vastaan tuli myös promoamatonta ja suhteellisen "uutta", kuten Suomen Historiallisen Seuran julkaisut, joista on digitoitu esim. sarjoja Historiallisia tutkimuksia, Studia Historica, Bibliotheca Historica. Monta kirjastoreissua voi välttää jos muistaa kurkata kansioon. Settiin voi myös kokeilla sanahakua ja mahdollisesti löytää henkilö- tai paikallishistoriallista yksityiskohtaa, jota muuten ei olisi hakenut.

Suomen kirkkohistoriallinen seura on myös tehnyt digitointeja, jotka kohdistuivat uusimpiin ja loppuunmyytyihin julkaisuihinsa. Ne ovat pdf:inä kotisivullaan ilman pysyviä tunnisteita.

Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja ja Suomen museo - Finskt museum ovat Dorian sijaan Kansalliskirjaston FennoUgricassa, mitä on vaikea pitää mielessä. Vielä hankalammaksi käytön tekee se, että aikakauskirjan numerot on nimetty yhden artikkelin mukaan. Niitä ei voi siis hakea järjestysnumerolla ja muiden artikkelien olemassaolo näkyy vasta "muusta nimekkeestä".

Viipurin suomalainen kirjallisuusseura on ilahduttavan nopeasti tuonut Toimitteita-sarjansa osia verkkoon. Uusimpana viime vuodelta Kuvaukset, mielikuvat, identiteetit: Viipurin kulttuurihistoriaa 1710–1840.

SKS:n Open access -osastoon on hiipinyt kaikenlaista, kuten (idealistaa edelleen lyhentäen) Laura Starkin Peasants, Pilgrims, and Sacred Promises: Ritual and the Supernatural in Orthodox Karelian Folk Religion ja The Limits of Patriarchy: How Female Networks of Pilfering and Gossip Sparked the First Debates on Rural Gender Rights in the 19th-Century Finnish-Language Press sekä artikkelikokoelma Personal Agency at the Swedish Age of Greatness 1560-1720 ja muutamaan kertaan mainitsemani (mutta edelleen kokonaan lukematon) Fibula, Fabula, Fact. The Viking Age in Finland. Niin ja melko tuore Laulut ja kirjoitukset. Suullinen ja kirjallinen kulttuuri uuden ajan alun Suomessa.

Ja palautettakoon mieleen myös muutamia verkon(kin) artikkelijulkaisuja. Ennen ja nyt tarjoaa edelleen monipuolista sisältöä. Suomalaisen Kuolemantutkimuksen seuran verkkojulkaisussa Thanatos on usein historiaa kuten tuoreimmassa artikkelit 

• Ella Viitaniemi: Hautauskäytäntöjen muutos Länsi-Suomen maaseudulla osana 1700-luvun edistysajattelua (pdf)
• Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Titta Kallio-Seppä: Pappissäädyn haudat Pohjois-Pohjanmaan kirkkojen lattioiden alla – Tapaustutkimuksia 1300–1700-luvuilta (pdf)
• Eliza Kraatari & Andrew G. Newby: Memory of the Great Hunger Years Revisited – Finland’s 1860s Famine Memorials, Mass Graves and a Commemorative Craft Initiative (pdf)

Journal.fi-alustaan tein vuosi sitten katsaukset (Journal.fi:n historiallinen anti, Kurkistus uskontotieteeseen, Musiikkia ja amatöörejä, Avoimista lehdistä), mutta jätin sittemmin omaan rauhaansa. (RSS-tilaukset jäivät tekemättä, ovat näköjään tarjolla.) Eli omakseni iloksenikin aakkosellinen listaus tuolloin mainituista ja myöhemmin sekä nyt löytyneistä lehdistä.

• AURAICA. Scripta a Societate Porthan edita
• Elore
  Viimeisimmästä numerosta kiinnostaa Helmi Järviluoman ja Jari Ruotsalaisen Betoniporsaita avoimen tiedon valtatiellä. SENSOTRA-hanke tietosuojalainsäädännön murroksessa
• Ethnologia Fennica
  Tuoretta sisältöä m.m. Eerika Koskinen-Koivisto & Suzie Thomas: Remembering and Forgetting, Discovering and Cherishing. Engagements with Material Culture of War in Finnish Lapland
• Etnomusikologian vuosikirja
  Uusimmassa Olli Heikkinen: Sinfoniaorkesteri-instituution kotoistaminen Suomessa
• Finnish Yearbook of Population Research
  Esim. Simon N. Chapman, Mirkka Lahdenperä, Jenni E. Pettay, Virpi Lummaa: Changes in Length of Grandparenthood in Finland 1790-1959
• Folk & Musik
• Historisk Tidskrift för Finland
  Viiveellä eli uusinta luettavaa suunnilleen numerosta 2/2017, jossa näköjään Sofia Aittomaan artikkeli Monumenten över Alexander II i Helsingfors och Peter den store i Viborg. Två olika öden – likheter och olikheter - PRKL en löytänyt tätä ryhmätyötä tehdessäni, vaikka mukamas tiesin, että jotain tuoretta tutkimusta oli.  
• Historiska och litteraturhistoriska studier
• Informaatiotutkimus
  Uusimman numeron Terttu Kortelaisen ja Markus Rytingin artikkelista Tekijänoikeuksien monet puolet. Tutkimus tekijänoikeuslukutaidosta kirjastoissa, arkistoissa ja museoissa olisi saanut oman blogitekstinsä.
• Iskos
  Alustan kertakäyttö?
• Kasvatus & Aika
• Koulu ja menneisyys
• Lähde
• Mirator
  Päällimmäisissä ajankohtaiseen teemaan liittyy Terese Zachrissonin artikkeli Images, ’Superstition’, and Popular Piety in Post-Reformation Sweden
• Nordisk judaistik/Scandinavian Jewish Studies
• Sananjalka
• Scripta Instituti Donneriani Aboensis 
• Signum
• Suomen sukututkimusseuran vuosikirja
  Alustan kertakäyttö?
• Tahiti
• Tekniikan waiheita
• Temenos - Nordic Journal of Comparative Religion
  Tuoreimmassa kerroksessa Aki Voitto Arponen, Heli Maijanen & Visa Immonen: From Bones to Sacred Artefact. The Late Medieval Skull Relic of Turku Cathedral, Finland
• Tieteessä tapahtuu
  Vuoden ekassa numerossa Mikko Huhtamiehen artikkeli Aarrelaiva Hanneke Vromen haaksirikko vuonna 1468, tokassa Jarmo Saartin ja Hanna Puron Tappaako tietosuoja tarinankerronnan – kokemuksia tietosuojakäytännöistä kaskuperinteen keräämisessä
• Uskonnontutkija

Maaliskuusta huhtikuuhun

26.3.

• Brages pressarkivetin käyttäjä Kjell Herbert kertoo löydöistään ja opastaa.

29.3.

• Tuoretta hissan väikkäriä ei olisi pitänyt silmäillä junassa. Ääneen kiroilu kun sopii paremmin yksiöön. [Jossa syntyi tämä teksti]

30.3.

• Käyttöehdot @HULib eivät onneksi enää näin tiukat.

2.4.

• Se tunne kun konffajärjestäjä jakaa somessa osallistujien blogirapsoja ja ohittaa tekstini. Kai niissä sitten oli jotain vikaa. [TJEU: Keskiajantutkimuksen torstai & Keskiajantutkimuksen perjantai vs. Dies mediaevales 2019 (konferenssraportti) & Medeltiden var en tid präglad av mörker och elände, eller?]
• Google ei konekäännä saamea, joten en tiedä mitä anonyymi kommentti "Ollu giihtu! Iin gavdnon dan blogga ovdal dal :)" blogissani kertoo. Mielikuvituksellinen kielikorvani väittää alun liittyvän kiittämiseen ja kuvittelen sisällön muutenkin positiiviseksi.
• Tunti ja vartti esityksen alkuun. Miksi tarjouduin? Miksi ajattelin tällä kertaa onnistuvani? Ja tuleeko sinne edes kukaan?  [Viimeiseen kysymykseen vastaus oli "ei".]
• [Jotta mielialojen vaihtelu päivän aikana olisi jokseenkin täydellisesti dokumentoitu, niin FB:n puolelta päivitys "Kävelin vastavaloon Aleksilla ja kun en kunnolla nähnyt miestä, joka yritti tervehtiä, meinasin tässä kerjäläisten kaupungissa kävellä ohi. Mutta en sentään. Kyseessä oli TKK:n proffa, joka johti labraa, jossa tein DI-työni. Hän puhutteli kirjailijaksi, sillä oli ostanut Petter Sund - kirjani! Ehti kritisoida nimeä, joten onneksi ratikkansa tuli ennen sisältöön pääsyä."]
• Kotimaisen tuotannon kannattaja paljastaa Helsingin yliopiston aikanaan toimineen viinatehtaana.

3.4.

• Taidekierroksella @Hel_Uni_Museum hallitseva hiusten väri on harmaa. Yksi miesosallistuja tähän mennessä.
  [Ja sekin oli viran puolesta valokuvaaja, mutta varsinaisten osallistujien joukossakin oli sitten yksi mies. Kierros, jonka vetivät museoihminen ja taiteilija, oli mahtava, mutta en twiittailut enempää enkä tehnyt blogitekstiin riittäviä muistiinpanoja. Mutta muistiin se, että henkilöstön ruokalan takahuoneessa on yliopiston juhlasalin seinämaalausten ehdotuksia. Jännästi on Edelfeltin versio akatemian vihkiäiskulkueesta jämähtänyt mieleen "totuudeksi" niin, että Gallen-Kallelan auringonpaiste ja vaihtoehtoinen näkökulma tuntuivat fiktiolta.]

Kirkkointeriööreistä ja koulumaisesta opetuksesta

Avoimen yliopiston teologian kurssini on jatkunut, enkä ole vielä skipannut yhtään (kolmen tunnin!) luentokertaa. En ole oppinut niin paljon kuin olisin toivonut, mahdollisesti siksi, että opintopäiväkirjan päivitykset ovat jääneet vähälle huomiolle. Mutta olen joutunut mukavuusalueeni ulkopuolelle kuunnellessani esimerkiksi vanhurskauttamisopin hienosäätöä. Nyt tiedän miltä tuntuu olla luennolla, kun asia ei kiinnosta pätkääkään eikä siitä ymmärräkään mitään.

Mittauspiirrustuksessa

(Erik Bryggmann, Jarl Ungern.)
Turun tuomiokirkon
keskiaikainen kuori näkyy
vasemmassa alakulmassa
tiheämpien ruotien alueena.

Tämän viikon keskiviikkona oltiin huomattavasti tutummalla alueella otsikolla "Kirkkotila, - taide ja kirkkotilan käyttö Suomessa reformaation jälkeen". Mutta yllätyksekseni tietämyksessäni oli isohko aukko. Ensinnäkin Jyrki Knuutila kertoi, että Turun tuomiokirkon kuori alttareineen on ollut ulkomailla nähtyjen kirkkojen tapaan keskellä itäpäädyn lattiaa niin, että sen ympäri on voinut kävellä. Luulisi, että joku on tämän kuulleni joskus selostanut, mutta on pudonnut muistista.

Pienempien keskiaikaisten kirkkojen kuoriaidat toki muistin, sillä olihan niistä puhetta viime syksyn kurssilla. Mutta olin näkemieni säilyneiden kappaleiden ja kuvien perusteella ajatellut, että kuoriaita oli (aina) yksi suora aita, joka rajaa koko itäpäädyn. Mutta Knuutila esitti, että kolmilaivaisen kirkon katon holviruodeista kuorin paikka erottuu erilaisena ja sijoittuukin siis keskimmäisen laivan itäosaan vaatien aitaa kolmelle sivulle. Olenko käynyt kymmenissä keskiaikaisissa kirkoissa kuunnellen opastukset niin kehnosti, että tämä vaikutti uppouudelta tiedolta?

Kun suurin osa asiasta oli kuitenkin tuttua, niin kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota esitystapaan. Kun Koroinen ohitettiin mainitsematta tuoretta kirjaa, jäin odottamaan mainintaa Markus Hiekkasesta, joka on nimenomaan tutkinut kirkkotilan muutosta reformaation jälkeen. Mutta ei, ei kertaakaan. Tajusin, että luentosarjassa ei muutenkaan ole säännönmukaisesti tuotu esiin lisäkirjallisuutta tai tutkimusta, johon esitetty pohjautuu. Eli koulumaisesti pitää luottaa luennoitsijan esitykseen.

Suorittamillani arkeologian kursseilla on ollut ihan eri tyyli, mutta ovatko ne poikkeus koko yliopistossa? Hissan perusopinnoista en muista enää mitään ja tänä keväänä kuokkimissani hissan luennoissa oli taustakirja, joten en saa niistäkään vertailupintaa.

Mutta koulumaista oli kyllä opiskelijoiden käytös kyseisillä luennoilla. Suoraan sanoen järkytyksellä katsoin, kun pienen salin eturivissä aivan proffan edessä istunut nuori mies piti tietokonettaan auki ja muistiinpanojen teon sijaan selaili verkkokaupassa ja chattasi. Luennon päättyessä oli aikaa kysymyksille, joita olisin itse keksinyt puoli tusinaa, mutta yksikään opiskelija ei halunnut avata suutansa saadakseen lisätietoa tai kerätäkseen positiivista pärstäkerrointa.

Toisella Helsingin yliopiston hissan kurssilla vierailijaluennon pitänyt tuttavani raportoi yhtäläisestä apaattisuudesta. Yritettyään aktivointia suoraan osoitetulla kysymyksellä hän oli saanut niin törkeän vastauksen, että tarkisti vielä miksi opiskelija oli kurssilla, kun aihe ei kerran kiinnostanut. "Kun on pakko." Surullista.