Ilmestynyt: Muinaiskalujen kokoilija Johan Kauppi

Kalmistopiiriin kirjoittamani pienoiselämäkertasarjan toinen osa Muinaiskalujen kokoilija Johan Kauppi ilmestyi eilen.

Helsingin ensimmäinen pysyvä suihkulähde

Osana kesän 1876 Yleisen näyttelyn sarjaa olen jo esitellyt (tietääkseni) ensimmäisen suihkulähteen Helsingissä.  Näyttelyä seuranneen vuoden alussa Helsingin hallinnossa piti päättää Esplanadin Kappelin vuokraamisesta. Helmikuun alun kokoukseen mennessä

Entinen metsänhoitaja O. Wetterhoff oli pyytänyt saada 8 vuodeksi arennille n. s. kappelin Esplanadissa, jota hän sitoutui kaunistamaan suihkulähteellä, kukkaspenkereillä, y. m.; (US 9.2.1877)

Kuukautta myöhemmin oli ilmaantunut toinenkin tarjokas.

Hra Nymark halusi arenteerata 10 vuodeksi ja lupasi maksaa siitä vuodessa 8,000 markkaa sekä sitä paitsi tehdä istutuksia ja hoitaa niitä "Vasikkaha'assa", johon muun muassa laitettaisiin kolme suihkukaivoa. Suurimman niistä valmistamiseksi, jota varten neiti Alina Forsman on kaavaellut kuvan, joka raudasta valettuna tulisi maksamaan 9 10,000 markkaa, halusi hra Nymark kaupungilta apurahaa 5000 markkaa, sekä vettä ilmaiseksi viitenä ensimmäisenä vuonna. Jos kaupunki itse tahtoisi tehdä istutustyöt, oli hra Nymark myöntyväinen korottamaan arentimäärän 10,000 markaksi. (SWL 3.3.1877)

Helsingin kaupungin kunnallishallinnon kertomuksesta selviää, että Forsmanin luonnostelema suihkukaivo oli "monumentaalinen", 12 jalkaa korkea. Tätä helsinkiläiset eivät koskaan saaneet nähdä, sillä esteettisiä arvoja tärkeämpää kaupunginisille oli Wetterhoffin aikomus muuttaa paikka "tavallisesta ravintolasta varsinaiseksi virkistyspaikaksi". 

Osa Wetterhoffin kanssa tehdyn vuokrasopimuksen ehtoja oli, että suihkukaivu rakennettaisiin vuokrakauden ensimmäisenä vuonna. Jo kaksi viikkoa vuokrauksen alun jälkeen "Suihkulähde Esplanadissa" oli "ensi kerran toimessa ja kokoili ympärilleen paljon ihmettelijöitä". (US 15.6.1877) Myöhemmin kesällä mainittiin Kappelin edustalla "suihkulähde, joka viskelee vetensä korkealle ilmaan" (US 27.7.1877). Seuraavana vuonna matkakohdetta pohtiva totesi "Mutta mitäpä juuri Helsingissä olisi uutta nähtävää muuta kuin vasikkahaan suihkulähde" ja suuntasi toisaalle (Hämäläinen 20.6.1878).

Nils Wasastjerna/ HKM

C. Riis / HKM

Kaikki helsinkiläisetkään eivät (tietenkään) osanneet uutuutta arvostaa:

... saadaan esplanadissa n. s. "kappelin" edustalla nähdä, kuinka siinä olevasta suihkulähteestä vettä päiväkaudet ruiskutetaan — vesisäiliöön, josta se mitään hyötyä tuottamatta juoksee mereen. Sillä vedellä, joka siinä joka päivä hukkaan menee, voitaisiin jo monta katua kastella. Vaan asian-omaisten mielestä on kai tuommoinen leikkikalu, kuin suihkulähde, kaupunkilaisille paljon hyödyllisempi ja tärkeämpi, varsinkin kun he saavat sitä ihailla silmät täynnä pölyä! (US 3.5.1878)

... kesäaikana suihkulähteestä esplanadissa päiväkaudet läpeensä ilmaiseksi tuhlataan sadottain kannuja vettä, ilman mitään muuta hyötyä, kuin että kappelissa istuvat berrat sen kautta ehkä olisivat tilaisuudessa tehdä vertailevia tutkistelemuksia saavatko he punssin ja viinin höyryjä päässänsä nousemaan yhtä korkealle, kuin vesi suihkulähteestä. (US 14.3.1879)  

Mikään ei ole kaupungissa ikuista ja seuraava Kappelin vuokraaja pyysi jo keväällä 1890 lupaa muutoksiin, joissa suihkulähde purettiin. Sen ehti vielä sanallisesti tallentaa Aaku Raunio Matkamuistelmiinsa 

Huomaittuani ympäristöni, katselen sitte itse Esplanaadia. Sen kahden puolen ovat tavalliset mukulakivillä tasoitetut ajolaadut, sileine sementtisine reunoineen eli jalka käytävineen. Välillä on laaja, hiekoitettu puistokäytävä, jonka molemmin puolin on kaksi riviä matalahkoja vaahteroita, joiden suuret lehdet vienosti heiluvat tuulosen henkäillessä. Puurioin välillä vihertää lyhyeksi leikattu nurmi, tuoksuen raitista, kesäistä lemua. Kauppa-aukion puoleisessa päässä on soittimosuojus ja avonainen katos ravintolaneen; tätä seutua sanovat helsinkiläiset "Kapelliksi." Soittimokojun ja ravintolan välillä suhuttaa kaunis suihkulähde kimaltelevia pisaroita ilmaan, josta ne sitte lentää sirisevät ympärillä olevaan säiliöön. (Maamme 2.10.1890)

HKM

 

Lyhyt katsaus Kansallisarkiston suunnitelmiin

Ensinnäkin on todettava, että poliittiset päättäjät ovat vähentäneet Kansallisarkiston resursseja, joten vanhaa toimintamallia ei voida jatkaa sellaisenaan. Mutta suunniteltujen ratkaisujen vaikutukset historian tutkimukseen eivät ole kuvitelmaa vaan realistisia uhkia. (Näkemystäni ei muuta se, että Kansallisarkistossa työskentelevä totesi julkisesti: "Hallitus ei ole tässä takana, vaan halu tuottaa parempia palveluita yhä useammalle.")

Omakustanteessani Töölön Taipaleesta en hyödyntänyt Helsingin väestönlaskentalomakkeita, sillä niiden tutkiminen Mikkelin toimipisteen rajoitetuin aukioloin ja pitkin hakuajoin ei ollut vaivan ja kustannusten arvoista. Vastaavasti monet aineistot tulevat jäämään pois opinnäytteiden tekijöiden ja toisinaan myös totisimpien tutkijoiden töistä. Jos tutkimus vaatii ison arkistoaineiston läpikäynnin ja arkisto on auki vain parina päivänä viikossa, niin ilman matkavaivojakin työ voi venyä niin pitkäksi, ettei se aikatauluun mahdu.

Eikä arkisto ole tulevaisuudessa välttämättä auki edes viikottain. Turkulaisten historiantutkijoiden Turun Sanomissa julkaistussa mielipidekirjoituksessa todetaan:

Suunnitelmana on pitää jatkossa kerran kuussa tutkijasalipäivä asiakkaille, joiden aineiston digitointi ei Kansallisarkiston näkökulmasta ole mahdollista tai järkevää. Lähtökohtana tulisi ilmeisesti olemaan, että muun kuin digitoidun aineiston käyttö on poikkeus, johon Kansallisarkisto myöntää luvan.

Kansallisarkiston tutkijoiksi määrittelemät henkilöt voisivat lisäksi hakea tutkijasalioikeutta, mikä mahdollistaisi aineistojen kanssa työskentelyn arkistossa itsepalveluperiaatteella tiettyinä ajankohtina kuukaudessa.

Hämeenlinnaa koskien sama Kansallisarkiston tiedotteesta Digitaalinen toimittaminen pysyväksi toimintamalliksi Hämeenlinnassa (26.5.2025):

Itsepalvelupäivä kerran kuussa yksittäisille asiakkaille, joiden aineiston digitointi ei ole mahdollista tai järkevää esimerkiksi aineiston laajuuden tai tekijänoikeudellisten syiden takia. Tilausten käsittelijät tekevät arvion aineistoista, jotka eivät sovellu digitointiin. 

 

Tieteellisen tutkimuksen tekijöille oma palvelukonsepti, jossa tarjotaan mahdollisuus laajempaan itsepalveluasiointiin ennakkohakemusten perusteella tiettyyn tarpeeseen ja tietylle ajanjaksolle. Tavoitteena mahdollistaa pitkäjänteinen työskentely laajojen tutkimusaineistojen parissa ilman, että jokaista käyntiä on sovittava erikseen.

Kysymys akkreditoinnista osuu teemaan, josta täällä olen kirjoittanut jo aivan tarpeeksi. Suomalainen käytäntö arkistoasiakkaiden tasa-arvoisuudesta on ollut itselleni erittäin tärkeä ja totisesti toivon, ettei siitä poiketa jatkossakaan. Kuten ei myöskään korvaamattomien aineistojen suojelusta. 

Mutta jos Kansallisarkisto ei näe harrastuspohjalta kirjoitettavaa suku- ja paikallishistoriaa, tilaushistorioita, joilla ei ole tieteellisiä ambitioita, tai tietokirjoja kuten Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? ja Axa Fahlerin Valehtelija, vakooja, vallankumouksellinen : sukuni salaisuuksien jäljillä tekemisen arvoisina, niin valinta ja viesti on sekin. Toivottavasti Kansallisarkistolla sentään ymmärretään, että arkistoaineistoihin pitää (toisinaan) tutustua ennen kuin voi kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa eli hakea rahaa.

Digitointiin siirtyminen on aloitettu Hämeenlinnassa, jossa mielipidekirjoituksen mukaan "yhden arkistoyksikön eli usein yhden arkistokotelon digitointiin meni keskimäärin 31 päivää." Viive on kohtuuton tutkimusprosessissa, jossa asiakirjasta löytyvä tieto tyypillisesti on askel eteenpäin, uusiin arkistoyksikköihin. Jos kunkin askeleen otto kestää kuukauden, työnteosta ei tule mitään. 

Ja kuukausi oli keskiarvo eikä maksimi. FB-kavereihini kuuluva historiantutkija kertoi tilanneensa kansion Hämeenlinnasta marraskuussa 2024, eikä tiedusteluistaan huolimatta tiedä milloin saa kuvat tai sitä, miten asia etenee. Kansallisarkiston sääntöjen mukaan hän ei pysty tekemään uusia tilauksia, niin kauan kuin edellinen on toimittamatta. Toinen FB-kaverini totesi saaneensa digitoinnin, kun tilaustyönä tekemänsä tutkimus oli jo päättynyt.

Arkistotutkimukselle on tyypillistä, että luettelon kuvaukset eivät riitä aineiston käyttökelpoisuuden arviointiin. Kun kansiot saa pöydälle, niin voi jo ensivilaisulla havaita materiaalin tarpeisiinsa käyttökelvottomaksi. Mikä olisi fiilis, kun olisit tuhlannut kyseiseen tilaukseen ainoan digitointipyyntösi ja kuuden kuukauden odotuksen jälkeen se osoittautuu hyödyttömäksi? Ihan tulee fiilis, että on turvallisempaa pitäytyä tuntemissaan aineistoissa.

On paljon myös aineistoja, joissa tutkija tietää valmiiksi mitä sivua tai päivämäärää hakea eli paksun paperipinkan tai niteen digitoinnin odotus tuntuu turhauttavalta, kun arkistossa asia olisi selvinnyt minuutissa. 

Ja voi olla, että samaa asiaa tai henkilöä pitää seurata paksusta niteestä toiseen, kuten esimerkiksi prokuraattorin toimituskunnan arkiston vankilistoja käyttäessä. Kun elokuussa 2017 jäljitin Jaakko Lindiä työ vaati Rauhankadulla korkeintaan päivän. Jos niteestä toiseen siirtyminen olisi vaatinut kunkin digitointia vuorollaan, tai tilausta seuraavan kuukauden aukiolopäivään, samaan selvitykseen olisi mennyt vuosi tai kaksi. Ja hetki olisi varmasti vierähtänyt myös kuvia odotellessa, jos minulla olisi ollut tilaisuus tilata digitaalisena Helsingin väestölaskentalomakkeet Mikkelin käynnin vaihtoehtona.  

Pilppa eli kenanlyönti

Albert Theodor Böökin ansiosta Padasjoen seuduilla pelattu pilppa eli kenanlyönti tuli 1900-luvun alussa dokumentoitua sekä kuvin että sanoin. Valokuvat tekstin kanssa julkaistiin Suomen urheilulehdessä 2/1908 ja teksti hieman eri muodossa kirjassa Vanhankansan tapoja ja taikoja y.m. sivistyshistoriallisia pikkutietoja Keski-Hämeestä 1800-luvulta (1912). Lainaan näiden sijaan lyhyempää ilmaisua T. Laivon jutusta Vanhaan aikaan. Nuorison huvituksia ja leikkejä (Hämeen Sanomat 27.4.1939).

Kesän tultua oli varsinkin poikien yleisenä leikkinä »kenanlyönti». Riihipihoissa ja talojen tanhuvilla sitä paukuteltiin. Koska sekin on nykyisten pallopelien tieltä väistynyt, niin ehkäpä pysähdymme siihen. Kenanlyöntiin voi osallistua määräämätön joukko, ehkäpä 5 —6 tai vaikkapa yli senkin. Jokaisella osanottajalla oli 50—60 sm:n pituinen koppi, mutta »pinniä» ainoastaan yksi kappale, n. 20—25 sm pituinen puupalikka.

»Piiriksi» lyötiin maaahan lyhyt puupuikko, minkä ääressä piirissä lyöjä seisoi. Aluksi »keilattiin» kuka joutui esaksi, t osaksi j.n.e. Tämän jälkeen alkoi lyönti. Ensiksi lyötiin »kepit», sitten »porat» ja vasta viimeisenä »pystypäät». Sopimuksen mukaan ennen pelin alkua päätettiin niiden määrä esim, siten, että 100 keppiä, 20 poraa ja 10 pystypäätä. Pikemmin määräluvun kustakin lajista saanut oli voittaja, päästen sitä mukaan pelistäkin pois. Lopullisen päätöksen tultua »keilattiin» ja aloitettiin uusi peli.

Satunnainen blogi: Reino Seppäsen kotisivut

Kristillinen sanomalehti Kotimaa julkaisi 23.2.1910 artikkelin Sananen pappien avioliitoista, jonka kirjoittamiseen oli "meillä tällä kertaa erityinen syy, ja eräs näinä aikoina maassamme eräässä pappilassa sattunut sanomalehdissä kerrottu, ylen surullinen tapaus antaa minulle aihetta vähän koskettelemaan pappien naimisseikkoja". Koska kyse oli sanomalehdissä raportoidusta tapauksesta, se löytyi helposti. 

Onneksi en ryhtynyt sanomalehtien haravointiin, vaan googlasin sukunimellä. Näin osuin Reino Seppäsen kotisivuille, joilla juttu oli käsitelty tarpeellisella perusteellisuudella kolmessa osassa: Skandaali Peräpohjolssa. Osa 1, Osa 2 ja Osa 3. (Huomattavasti lyhyempi katsaus on Hjelt-suvun blogissa, jonka tuorein teksti on Muotokuvan arvoitus.) 

Seppänen on kirjoittanut sivuilleen yli 20 vuotta ja kategoriassa Historiasta on paljon luettavaa. Vuonna 1917 tapahtunut Kohtalokas haaksirikko Vanajavedellä on saanut artikkelin samoin kuin Kuvernöörin murhayritys Viipurissa 1905. Laajempi kokonaisuus on Kaikuja Boris Cederholmin painajaisesta. Osa 1, Osa 2, Osa 3, Osa 4 ja Osa 5. Sukututkimukseen liittyy Pällilän hovi Muolaalla. Osa 1 ja Osa 2. Seppäsen poliittiseen kantaan puolestaan Antti Tuokko – Työväenmarssin sanoittaja. 

Mielenkiinnolla luin myös Seppäsen tekstin Teemu Keskisarjan retki pimeyteen.

Vihdoinkin näkyvyyttä maannousuun

Rantojen siirtymistä on ihmetelty vuosisatoja. Vielä 1700-luvulla ajatukset olivat osittain irti todellisuudesta, mistä voi lukea Liisa Kunnaksen Kalmistopiiri-artikkelista. Minun ikäluokkani ihminen on kuullut jääkauden seuraamuksista jo koulussa ja asia on tullut kerrattua arkeologiaa harrastettaessa. Mutta viime vuosien ihmetyksen aihe on ollut se, että saatavilla ei ole ollut verkkokarttaa, josta tarkistaa kehitystä tietyllä rannalla.

Tätä puutetta paikkaa äskettäin julkisuuteen tullut maannousu.info, jonka mukaan kotitaloni oli saaren rantaa noin 3000 vuotta sitten.

Arkeologien harrastajien ryhmässä ammattiarkeologi kertoi, että rantaviivat perustuvat Aki Hakosen julkaisemaan GLARE-malliin, josta on tietoa vielä lopullista julkaisua odottavassa artikkelissa Introducing the Glacial Land Adjustment Regenerator (Glare) for Simulating the Final Pleistocene/Holocene Geographical Change in North Europe.

Tieto löytyy myös sivuston info-osuudesta, joka alkaa varoituksen sanoilla "Tämä sivusto ja sen kartta-aineisto ovat harrastelijaprojekti. Sivuston näyttämät tiedot merenpinnan tasosta eri vuosina historiassa voivat olla virheellisiä, eikä tätä aineistoa siksi tule käyttää tilanteissa, joissa tarvitaan tieteellistä tarkkuutta."

Verkkokeskustelu antoi ymmärtää, että lasketut muinaisrannat on lisätty myös verkkokarttaan muinaismuistot.info. Tämä on ilmeisesti aiheuttanut tietoteknisiä haasteita, sillä kartta ei tätä kirjoittaessani avaudu. Esihistorian kohteiden suhde rantoihin on tietenkin juuri se, johon tietoa on kaivattu.

Vuonna 1859 varastettu kirjaostos

Finland Allmänna Tidningissä julkaistiin 6.9.1859 melko erikoinen ja pitkä ilmoitus. Alikapteeni H. Tallgren oli 2.7.1858 maahantuonut 38 saksan- ja englanninkielistä kirjaa. Ainakin amerikkalaiset kirjat olivat Suomessa uniikkeja, sillä nämä olivat ainat sensuurin läpäisseet kappaleet. Tämä oli olennaista, sillä kesän 1859 aikana kokoelma oli varastettu Sipoon Martinkylästä ja ilmoituksen tarkoitus oli kuuluttaa kirjojen perään.

Monet kirjoista käsittelivät nimensä perusteella tekniikkaa, mutta joukossa oli puutarhanhoitoa (Hedges and evergreens. 1858; First lesson in Botany. 1850; Botany for beginners. 1841). Autography of a reformed drunkard (1845) ja Cure of intemperance grinrod (1855) kuullostavat raittius- tai ojennuskirjallisuudelta. Leipzigissa 1844 painettu kuusiosainen "Schakespeare" viittaa siihen, että Tallgrenin saksan taito oli englantia vahvempi.  

Tallgrenin henkilötietoihin pääsee kiinni artikkeleista Talman historia ja Öatlas: Löparö – en ö med industrihistoria. Oli Hämeen Pyhäjärveltä kotoisin ollut Henrik Tallgren (1797-1879), joka toimi Sipoon nimismiehenä 1824-1856 ja asui Martinkylässä. Hänen poikansa Henrik Tallgren (1825-1917) oli linnoitusupseeri Viaporissa. Tämä rakensi Löparon saarelle 1852-54 harmaakivestä ja tiilestä kaksikerroksisen linnan. Tila siirtyi isältä omistukseensa vuonna 1860.

Kirjat ostaessaan Henrik Tallgren oli siis 33-vuotias. Olikohan hän ollut ulkomailla vai suunnitteliko vasta lähtöä? Yksi ostamistaan kirjoista oli vuonna 1855 painettu Griebens Passagier und Turist, jonka koko otsikko lienee ollut GRIEBEN`s neuester Passagier & Tourist. Handbuch für Reisende durch Deutschland und die Schweiz nach London, Amsterdam, Brüssel, Kopenhagen, Mailand, Paris, Pesth, St. Petersburg, Stockholm, Turin, Venedig und Warschau.5. durchweg ber. u. verm.