Saagoryynit

Twiittini

Tietäjä 3/1910: "Perunat, saagugryynit ja vehnäpreparaatit, kuten makarooni, j.n.e. tarvitsevat kiehua 20-30 min." Pasta toista kuin nyt?

— Kaisa Kyläkoski (@K_KM_K) March 2, 2016

herätti kysymyksen

@K_KM_K Mutta mitä ihmettä ovat saagugryynit?

— RitvaRajander-Juusti (@RitvaRJ) March 2, 2016

johon tuoreeltaan vastasin nopeasti, mutta luettuani nyt sekä ruotsinkielisen että suomenkielisen Wikipedia-artikkelin, katsoin tarpeelliseksi tarkastella asiaa uudestaan. Ruotsiksi raaka-aineina mainitaan saagopalmun ohella maniokki (eli kassava) ja peruna. Suomeksi vain saagopalmu, mutta todetaan, että "Saago muistuttaa maniokki-kasvista saatavaa tapiokaa. Saagoa muistuttavia perunasta tehtyjä helmiryynejä on kutsuttu myös perunasaagoksi"

Helmisaagoa. Kguirnela @ en.wikipedia, CC BY 2.5, 

Elis Lagerbladin Kauppamaantieto kauppaopistoja ja ominpäin opiskelua varten (1899) kutsuu tapioka-ryynejä "eräänlaisiksi vale-saagoryyneiksi"- Kun taas

Saago, oikea, on tärkkelysjauhoa, joka saadaan saagopalmun ytimestä. — Itä-Intia. Saagoryynit ovat puoleksi sitkustettua ja kuivattua jauhoa. Keinotekoista saagoa tehdään Saksassa perunajähmikkeestä.

Peltomiehen kotikoulu 2/1891 selventää vielä, että

Kaupassa "saagoryynien" nimellä käypiä ja tavallisesti muutamiin keitoksiin käytettyjä pieniä, vaalakoita ja ruskeita jyviä saadaan kun kostea jauho puristetaan rei'illä varustettujen metallilevyjen läpi.

Kalevatar 1/1895 esitteli kauppojen ryynejä ja kertoo, että

Saagoryynit ovat joko valmisetut itä Aasian saarilla löytyvän Saagopuun, Cycas circinalis, Saagopalmun, Sagus Rumphii, ja Viuhkapalmun, Corypha umbraculifera, ytimestä eli myös jäljitellyt peruna- ja bataatti tärkkelyksestä. Edellisiä myydään itä indialaisten saagoryynien nimellä ja muutamata erittäin kaunista lajia sanotaan helmisaagoksi. Jälkimäisiä, bataateista valmistettuja, kutsutaan ameriikkalaisiksi sekä saksalaisiksi valkeiksi ja ruskeiksi saagoryyneiksi, jotka todenteolla ovat usein melkein yhtä hyviä kuin itä indialaiset ryynit.

Tämä ryyni, oli sitten palmusta, perunasta tai bataatista, oli jo 1830 niin oleellinen, että se mainitaan ruotsalaisessa maantiedon oppikirjassa. Samana vuonna Åbo Tidningarissa mainostetaan Amsterdamista juuri tulleita valkoisia ja ruskeita saagoryynejä eli tuote oli tunnettu Suomessakin viimeistään tällöin. Jossain vaiheessa 1900-lukua kadonnut kaupoista niin. Siltä varalta, että jostain saa moisia ostettua, lopuksi vielä muutama resepti. Testaamattomia, siis.

Riisi- eli saagoryyniä marjanesteessä: 106 gr. ryyniä keitetään pehmeäksi rikki hämmentämättä, kaadetaan liemiastiaan jäähtymään. Sekaan sekotetaan sokeria, 10 dlitraa vettä sekä 16 1/2 slitraa viinamarja-, kirsikka- eli vattumehua. (Kalevatar 14-15/1895)

Tanskalaista punapuuroa. Punaiseen viinimarjamehuun sekoitetaan puoleksi vettä ja sokeria mieltä myöten. Joukkoon pannaan saagoryynejä (12 kg 4 1/2:ta l. lientä kohti), jotka sitä ennen ovat kiehautetut vedessä, ja puuro pannaan kiehumaan. Se viedään tarjolle kermansekaisen maidon ja jauhennetun hapanlimpun kanssa. (Kaswitarha no 12/1901)

Saagokeitto. Kahvikupillinen saagoryynejä keitetään 2 1/2 litrassa vettä. Kun ryynit näyttävät läpikuultavilta, pannaan keitokseen 1 desilitra puhdistettuja ja huuhdottuja rusinoita, ja kun keitto on valmis, lisätään siihen kupillinen hapanta viinimarja- tai karpalomehua ja sokeria maun mukaan. (Pellervo 2/1902)

Kuivatuita mustikoita [...] Nämä marjat ovat erittäin hyviä marjaliemeksi. Ne pannaan silloin kylmän veteen paisumaan sekä keitetään. Kuoret siivilöidään pois tahi jätetään sinne. Liemi kiehautetaan vielä'. sokeroidaan ja siihen apnnaan hiukan perunajauhoja tai saagoryynejä. Kuivatuista mustikoista voipi myös keiuttää puuroa panemalla enemmän perunajauhoja tai saagoryynejä kuin liemeen. (Emäntälehti 7-8/1904)

Valkoista saagokeittoa. Kupillinen saagoryyniä pannaan kiehumaan 3 litraan kiehuvaa vettä, sekaan pannaan palanen kanelia, 200 gr. luumuja, 100 gr. rusinoita ja keitoa keitetään kunnes hedelmät kypsyvät. Elleivät ryynit ole silloin kirkkaita, kaadetaan joukkoon tilkkanen kylmää vettä ja seikoitetaan kauhalla, silloin muuttuvat ryynit heti läpikuultaviksi. 3 munanruskuaista ja 150 gr. sokeria vatkataan keittomaljassa; siihen lisätään kupillinen karviaismarjamehua ja keitto kaadetaan vähitellen sekaan koko ajan vispilöimällä. (Jokamiehen viikkolehti 25/1910)

Helmi- maaliskuussa

17.2.

• Teesihti voi viedä ajatukset menneeseen ja sieltä tulevaan. 

25.2.

• Murkun kotibileet vm 1694. (Ilkka Mäntylä: Tornion kaupungin historia I s. 206)

26.2.

• .@aikamato muistelee arkeologisia kaivauksia Venäjällä [jatko-osa kertoo kaivauksistakin]

27.2.

• Videoesittely Aimo Kiviniemen yksityisestä museosta. Rakennuksia ja esineitä kerännyt vuodesta 1948. 

28.2.

• Venäläiset mestarit @sinebrychoffart oli Repin-voittoinen. Läpikävelty.
• Kuvaus karjalaisesta tuvasta 1700-luvun lopussa. Vapaasti käytettävissä, sillä Ruotsista.

29.2.

• Tänään kirjasta luettu: Ruotsalainen lähetystö vuonna 1684 siirsi lähtönsä tiistaille, sillä #maanantai olisi tuonut huonoa onnea reissulle.

1.3.

• Mitähän itse 14 vuoden kuluttua vanhuksena jaksan?

2.3.

• Lasse ei malttanut olla vilkaisematta uudelleen pakattavaa arkistoaineistoa. 
• .@kaarne2 menettää virheistä luottamustaan kirjaan. Niin minäkin. Ja hyvä pointti kritiikistä ja myyntiluvuista.
• Tietäjä 3/1910: "Perunat, saagugryynit ja vehnäpreparaatit, kuten makarooni, j.n.e. tarvitsevat kiehua 20-30 min." Pasta toista kuin nyt? 
• Abramson's rule of history: "When you don't know why something happens, the answer probably is money"

4.3.

• .@reijovalta löysi ehdokkaan ensimmäiseksi auton yliajamaksi suomalaiseksi.

5.3.

• 3 tuntia @NatLibFi . Paras anti sattumalta, eläköön avohyllyt!

6.3.

• Kierrätyskelpoinen otsikko: Några osammanhängande dock korta historiska minnen
• Julkinen peer review sukukirjasta

7.3.

• Tulossa Esihistorian väitös: Baltica from the Svecofennian until the Ediacaran - A Paleomagnetic study of Precambrian formations of Finland

11.3.

• Kansallispuvun linjat saaneet vaikutusta piirtoajan muodista. (Kotiin ja yhteiskuntaan, Käsitöitä-liite 3/1900)

Viinapuodin edustalla 1899

Uudessa Kuvalehdessä 22/1899 julkaistiin kirjoitus Ajatuksia viinapuodin edustalla. Sen otteet antavat elävän kuvan entisajan alkoholikaupoista.

"Entisaikaan — eikä kauvan sitte — oli viinapuoti niin kuin muutkin puodit ja nautti jotenkin täydellisiä kansalaisoikeuksia. Nuorempikin miespolvi muistaa hyvin ajan, jolloin viinaa sai "hallittain". Sitä sai puodista vapaasti niin vanhat kuin nuoretkin, lapsetkin, jotka parhaiksi jaksoivat pullon kainalossaan kantaa; ainoa nähtävä rajoitus oli se, ettei viinaa saanut vähempää kerrallaan kuin "hallin", mntta eihän sitä sen nauttijainkaan mielestä voinut vähempää ostaakaan, ja kun "halli" maksoi vaan 1 markan, niin mistään rajoituksesta ei oikeastaan tiedettykään. Viina oli niin jokapäiväinen ja yleinen tavara kuin mikä muukin."

Tämä aika oli ohi sillä

"Yleinen mielipide on asettanut viinan rajoitettuun asemaan, joka muistuttaa yleiselle turvallisuudelle vahingollisen henkilön eristettyä asemaa. Missä ennen oli kaksi ja useampiakin viinapuoteja, on nyt ainoastaan yksi, ja entisen kymmenkunnan konjakkikaupan sijassa on myös vaan yksi myymälä."

Kun tarkastaa nykyaikaisen viinapuodin edustalla jonossa tai ryhmässä seisovaa joukkoa, joka odottaa vuoroaan päästäkseen lekkerineen ja pulloineen sisään, niin näyttää siltä, että useat heistä hiukan häpeävät, toiset ottavat asian leikilliseltä kannalta. Hyvinkin hullunkurisia kohtauksia voi siinä sattuakin. Olenpa sattunut näkemään semmoistakin, että avoimesta ikkunastakin ovat miehet lekkerineen kömpineet puotiin, kun eivät ole joutaneet kadun täyteisessä joukossa odottamaan vuoroaan, ja kerran näin erään vaimon hyppäävän hartiakkaan miehen selkään, jossa hän vihdoinkin pääsi puodin ovesta sisään, monta kertaa turhaan yritettyään omin voiminsa sisään kovassa tungoksessa. Missä kaupungin poliisi tai anniskelupoliisi seisoo viran puolesta järjestystä valvomassa, siellä näyttää viinapuoti vielä enemmän kielletyltä tai häpeäpaikalta ja ostajaryhmä myös tuntee sitä. Olen kuullut tämmöisen viinapuodin edustalla seuraavankin lausunnon: — "Paras olisi, kun sulkisivat nämä kokonaan, sillä ei tämäkään ole enää oikeata meininkiä."

Myöhemmästä alkoholin kulutuksesta tutkittua:

• Aaltonen, Valtteri: ”Yleensä on vähän niitä, jotka uskaltavat kulkea virtaa vastaan”. Suomalaisen papiston rooli alkoholipoliittisessa keskustelussa keväällä 1932
• Ovaskainen, Pirjo: Jyväskyläläisten ravintoloiden anniskeluoikeudet ja valvonta 1932-1939
• Vertanen, Leena-Annika: Pekka Kuusi alkoholipoliitikkona ja hänen suhtautumisensa alkoholipolitiikkaan ajanjaksolla 1946-1969
• Vaarala, Jari: Alkoholin vähittäiskulutuksen rakenteen kehittyminen viinikampanjasta alkoholiveron laskuun 1958-2004
• Härkönen, Janne: Not a wet generation but a wet nation : The dynamics of change and stasis in the Finnish drinking culture from 1968-2008
• Hellman, Matilda: Construing and Defining the Out of Control : Addiction in the Media 1968-2008.
• Lintonen, Tomi: Drinking Patterns among Finnish Fourteen Year-olds from 1977 to 1999

Perillisiä kuulutetaan

1) Hiskin tietoihin nojautuen Hattulan Takajärven Mikkolassa kuoli 13.7.1798 rusthollari Jacob Henricsson, joka oli syntynyt vuonna 1730. Pari vuotta myöhemmin hänen perillisensä olivat käyneet käräjillä ja sitten julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 1.4.1801 tällainen ilmoitus.

Tätä muotoa en aiemmin ole nähnyt, mutta asia on tuttu. Yksi perillisistä oli tuntemattomassa paikassa. Tässä tapauksessa poika Fredrik Jacobsson, joka oli lähtenyt "ulkomaille". Viimeisin Hattulan rippikirja, johon vuonna 1759 syntynyt Fredrik on merkitty on 1779-84. Siinä häntä kutsutaan koululaiseksi ja hänet on merkitty lähteneeksi Turkuun 1780.

2) Kruununpyyn pitäjästä oli vuonna 1783 lähtenyt merille talonpojan poika Michel Ericsson Stora. Häntä kuulutettiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 17.5.1803 äitinsä Maria Michelsdotterin perinnön jakamiseksi. (76-vuotiaana 9.3.1800 kuollut "Enkan Maria" Storån kylästä?)

3) Turun oikeuspormestari Johan Henric Mentzer kuoli lapsettomana 10.1.1803 ja oli testamentannut vähäisen omaisuutensa veljelleen Raahen pormestarille Karl Mentzer sekä ainoalle elossa olevalle sisarelleen, jota ei mainita sanomalehden Inrikes tidningar 1.6.1803 ilmoituksessa nimeltä. Mahdollisia testamentin riitauttajia olivat Porin raatimies Eilardt Wilhelm Mentzerin lapset, joiden elossaolosta ei ollut tietoa. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan ainakin yksi poika oli elossa ja yliopisto-opintojensa perusteella todennäköisesti lukutaitoinen eli on voinut ilmoitukseen reagoida.

4) Uudellamaalla syntynyt Sara Jordman kuoli 14.2.1805 Kuopiossa (hautausluettelon mukaan 13.2.1805 Maaningan Halolassa), jossa oli ollut majuri Tawastin palveluksessa. Kuolinpesänsä koostui muutamasta vaatekappaleesta, mutta niidenkin perijöiden perään kuulutettiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 16.4.1805.

5) Porvoon tullimies Eric Björkmanin perijöihin kuului entinen merikapteeni Carl Björkman ja tämän veli merimies Eric Björkman, joista ei oltu kuultu vuosiin. Kuulutus sanomalehdessä Posttidningar 11.6.1807.

6) Maalahdella kuoli tammikuussa 1809 kirkkoherra Gabriel Holmuddin leski Margareta Bange. Perintöään jaettaessa hänen poikansa proviisori Jacob Holmuddin olinpaikka Ruotsissa oli tuntematon. Ilmoitus sanomalehdessä Inrikes tidningar 8.5.1810. (Jacobin kohtalo ei selviä verkon sukupuistakaan. Esimerkki.)

Passilla isoavihaa pakoon?

Petter Sundin, joka oli noin 10 vuotta Ruotsissa isonvihan aikana, työstössä olennaiseen kirjallisuuteen kuuluu Johanna Aminoff-Winbergin väitöskirja På flykt i eget land : internflyktingar i Sverige under stora nordiska kriget, jota jostain syystä en ole aiemmin linkittänyt. Siitä saan pakolaisuuden yleiset reunaehdot selville.

Sundin lähtöhetki on epäselvä ja epäilen, että Helsingistä viime tingassa pakoon lähteneet eivät hakeneet virallisia matkustusasiakirjoja. Tukholman kaupunginarkiston passeissa on tosin useita, jotka voivat liittyä suuren Pohjan sodan synnyttämään liikehdintään.

• Viipurilainen Thomas Hindrichson Benghålt on pakomatkalla vaimonsa ja 8 lapsen kanssa vuonna 1707 
• Viipurista 16.6.1707 lähtenyt Thomas Tanjander pääsi Tukholmaan asti
• Viipurin linnasta lähteneet Korpraali Tobias Michel Volmanin vaimo Anna Christina ja kersantti Hans Casper Kerstenin vaimo Anna Magdaleena olivat matkalla 26.5.1708.
• Brita Pehrsdotter on 25.7.1708 matkalla Riiasta Turkuun.
• Musketööri Jonas Haapalan vaimo Elisabet Matsdotter ja Pohjanmaan rykmentin korpraali Henrik Plenun vaimo Catharina Eriksdotter ovat 11.8.1708 matkalla Riiasta Pohjanmaalle.
• Tallinnasta paennut räätälinkisälli Christian Kröijer on kulkenut Suomen kautta Tukholmaan 23.5.1713
• Pohjanmaan rykmentin kirurgi Herman Heinric Hast on 2.6.1720 matkalla Saksaan
• Paossa ollut Johan Sevallia Kristiinankaupungista on paluumatkalla 5.4.1722 
• Viipurissa venäläisten vangitsema Jacob Michelson kotimatkallaan 23.8.1722
• Paossa ollut Mats Björckman Kristiinankaupungista on paluumatkalla 27.8.1722

(1700-luvun lopulta on Ruotsin muutamissa lääneissä säilynyt kotimaanpassirekistereitä ja passeja kattava(hko?) sarja.)

Isonvihan luonteesta (yhden) kuvan saa viime vuonna (?) valmistuuneesta dokkarista, joka on nyt verkossa katsottavana. (Arvatkaapas, kuka maksoi DVD:stä?)

Kertauksena tai mahdollisesti ensimmäistä kertaa samaan aikaan liittyen vielä väitöskirjat

• Klingenberg, Hilding: Repression och legitimering - rysk maktutövning i Åbo generalguvernement 1717-1721 : civilförvaltningen under en ockupation med jämförande utblickar
• Heikki Vuorimies: Suuren Pohjan sodan jälkeen Hämeeseen siirretyt ruotsalaissotilaat noin vuoteen 1760
• Sarkamo, Ville: Karoliinien soturiarvot : kunnian hallitsema maailmankuva Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun alussa

P. S. Nyt - aivan liian myöhään - tarkistin Kotuksen ohjeen alkukirjaimista: isoviha ja suuri Pohjan sota. Olen kirjoittanut molempia varmasti toisinkin monta kertaa. Kun vielä löytyisi isonvihan (isovihan?) taivutusohje...

Ajallisesti hieman liian myöhäinen kuvitus on ote Jan Brandesin maalauksesta Allegorische voorstelling van oorlogsdreiging in Zweden. Rijksmuseum

Kristiina Hyvösestä

Naisten päivän kunniaksi tänään yritetään saada Sata naista Wikipediaan. Valmiit listat, joukkotapahtuma ja Wikipedian rajoitteet lähteille - ei vaan ole mun juttuni. Mutta täällä omalla tontillani päätin tarkastella Kristiina Hyvöstä, jolla on SKS:n kirjailijatietokannasta muokattu minimaalinen Wikipedia-artikkeli.

Hankasalmi syntymäpaikkana, nen-päätteinen sukunimi ja ruotsinkielinen tuotanto herättävät kiinnostuksen perhetaustaan. Hiskin, yhden rippikirjasivun ja yhden lastenkirjasivun perusteella Kristinan äiti Anna Kaisa Vääntäinen syntyi Hankasalmella 16.7.1825 torpparin tyttäreksi. Hän sai aviottoman lapsen 15.12.1844 ja mennessään naimisiin 5.12.1847 oli tämän takia "Qvins person Anna Lars:dr Wääntäinen". Sulhanen Josef Hyvönen oli renki, mutta avioliiton ajan itsellinen.

Lasten kasteet on merkitty kaikki eri taloihin eli perheellä ei ollut pysyvää asuinpaikkaa. Avioliitossa syntyivät Maria 1849, Sofia 11.7.1851, Eva Lovisa 1.6.1853 (kuollut 11.3.1855), Eva 5.6.1856, Kristina 7.7.1859 ja Johanna Karolina 31.1.1862.

Se, että perhe (ainakaan kokonaan) ei pysynyt Hankasalmella, näkyy mielenkiintoisella, mutta ikävällä, tavalla haudattujen listasta. Sinne on merkitty, että 13-vuotias Maria kuoli 31.1.1862 ja haudattiin Messukylässä. Sisarensa Sofia kuoli 14-vuotiaana 5.10.1865 Helsingissä.

Nälkävuosien aikana tällaisella perheellä on täytynyt olla entistä vaikeampaa. Kuitenkin niiden jälkeen Kristina löytyy Helsingistä, jossa hän keväällä 1868 valmistuu sokeiden koulun kurssilta (Helsingfors Dagblad 15.6.1868). Vuoden kurssilla oli kuusi tyttöä, joille opetettiin uskontoa, ruotsia, kohokirjoituksen lukemista, laskentoa, maantietoa, isänmaan historiaa, luonnontietoa, kirjoitusta, laulua ja käsityötä. Oppitunteja oli viikossa 39 ja näistä 17 käytettiin käsityöhön. Koulu oli varsin uusi, sillä se oli aloittanut toimintansa vuonna 1865. Opetuskieli oli ruotsi, jolle 7-vuotias Kristina viimeistään nyt altistui.

Aatu Moilasen väitöskirjassa "Otetaan vastuu omista asioista" Suomen sokeainkoulut kansakoululaitoksen rinnalla vuosina 1865-1939 mainitaan, että Kristiina Hyvönen on myöhemmin "lyhyen ajan" opettanut tyttöjen käsityötä koulussa.

Kristina Hyvösen esikoisteos Snöklockor (pdf, Åbo Akademi) ilmestyi omakustanteena nimimerkillä Kristanja alkuvuodesta 1885. Sen esisanoissa todetaan kirjoittajan sokeutuneen 6-vuotiaana. Kirjanen painettiin Turussa ja siihen sisältyy kirkkoherra K. R. Malmströmille omistettu runo. Malmström oli Turussa kappalaisena 1873-1885 eli ilmeisesti Kristina Hyvönenkin oli asunut Turussa jonkin aikaa.

Seuraavana vuonna ilmestyi kertomus Arbete i wingården (pdf, Åbo Akademi) myös nimimerkillä Kristanja. Nimimerkin takana oleva henkilöllisyys selvisi listasta, joka julkaistiin monissa sanomalehdissä vuotta myöhemmin (Östra Finland 3.3.1887).

Kahdessa julkaisussaan on hyvin kristillinen henki, joten uskon, että nimimerkillä Kristanja lehteen Evangelisk kristendom 1890-luvun puolivälissä kirjoittanut oli myös Kristina Hyvönen (Hufvudstadsbladet 19.9.1895, 26.1.1896). Lehteä ei näy Kansalliskirjaston digitoinneissa, kyseiset tekstit tai runot: n:o 9/1895 Syndernas förlåtelse, n:o 1/1896 Nyårshälsning till våra kämpande "bröder!".

Lehti Tidens tecken julkaisi numerossa 3/1897 Kristanjan runon Källan ja numerossa 5/1897 runot Under skiftande tider ja Arkens dufva.

SKS:n kirjailijatietokannan mukaan Kristina Hyvönen kuoli vasta 22.9.1950. Totisesti toivon, että 1900-luvun puolella joku älysi haastatella häntä elämänsä kulusta, jonka on täytynyt olla monivaiheisempi kuin sen verkkolähteisiin jättämät jäljet. Tai toivoin siihen asti kun otin käsiini painetun Suomen kirjailijat -matrikkelin ja luin, että kuolinpäivä olikin kuolleeksi julistamispäivä.

En ole koskaan tutustunut näihin päätöspapereihin ja kuvittelin sieltä löytyvän selostusta siitä milloin Kristina Hyvönen oli viimeksi nähty elossa tms. Arkistolaitoksen Portista sain perustiedot, mutta jostain syystä sinne ei ole linkitetty Helsingin raastuvanoikeuden digitoitua Kuolleeksijulistamiskortistoa (1921-1960).

Sain niin paljon apua Kansallisarkiston henkilökunnalta, että valitettavasti en pysty kuvaamaan tarkasti miten päätöstä pitäisi hakea. Saatuani sen eteeni sekä petyin että järkytyin. Kristina Hyvönen oli vain yksi nimi hyvin pitkässä listassa henkilöitä, "jotka ennen tammikuun 1 päivää 1950 ovat täyttäneet 90 vuotta ja joista ei viimeisten viiden vuoden aikana ole mitään tietoja saatu". Mahdollinen elossaolo tarkistettiin laittamalla nimilista ilmoitustaululle sekä julkaisemalla se Virallisessa lehdessä. Valokuvani lehtileikkeessä on noin puolet listasta.

Minkälainen oli viimeinen elonmerkki Hyvösestä jää epäselväksi. Pitkä nimilista todennäköisesti selittyy sotavuosilla, joiden aikana ihmisten elämisestä ja kuolemisesta ei aina voitu pitää kirjaa niinkuin oli muuten tapana.

En halunnut lopettaa tätä tekstiä näin masentavasti, joten otin yhteyttä Näkövammaisten museon amanuenssiin Kari Huuskoseen, joka ystävällisesti lähetti minulle Kristina Hyvösen sokeainkoulun 50-vuotisjuhlassa 1.10.1915 pitämän puheen tekstin ruotsista suomeksi käännettynä (Sokeain Airut 6-7/1915):

"Seisomme tänään tärkeän aikakauden vaiheessa, joka herättää meissä vakavia mietteitä kehottamalla meitä luomaan katseemme menneisyyteen.
Elävästi muistuu mieleeni aika viisikymmentä vuotta sitten, ja erittäinkin päivä, helmikuun 7:s v. 1866, jolloin allekirjottanut itse, pienenä kuusivuotiaana tyttösenä, tuli sokeainkouluun, jossa hän, aluksi ainoana sisäoppilaana, otti ensimäiset horjuvat askeleensa tiedon polulla. Ihmetellen epäröin minä monasti, kun valon ensi säteet häikäisevinä tunkeutuivat minun, silloin vielä niin pimeään maailmaani. Mutta sanomattomaksi onneksi minulle seisoi vierelläni, äärettömällä hellyydellä tukien ja ohjaten, kasvatusäitini, neiti Mathilda Linsen -- monen tuntema, harvan ymmärtämä, mutta kenties ei kukaan hänen työnsä arvoa täysin käsittänyt. -- Mutta herra sanoi: "Ettäs niin kalliiksi olet luettu minun silmäini edessä, niin sinä olet myös kunniallisna pidetty". Ja niin hän otti hänet pois, niin kuin ihmissilmälle näytti, tuskin aletusta työstä. Hän lepää nyt rauhassa, mutta hänen elämäntyönsä on kirjotettu ikuisissa kirjoissa, jotka kerran avataan.
Me, hänen oppilaansa, muistelemme kiitollisin mielin hänen rakkauttansa ja lämminsydämisyyttänsä. Me tulimme yksitellen, arvellen, tiedon lähteelle, miettien: "Mitä on tuleva kaikesta tästä?" -- Sillä olimmehan me ensimäiset. -- Kysymys, jonka me ensi-ajan oppilaat, kokemattomina teimme tulevaisuudelle, on saanut vastauksensa. Nyt, 50 vuoden kuluttua, siinä verrattain lyhyessä ajassa, on koulumme ehtinyt suureksi oppilaitokseksi jossa vuosittain kymmenet sokeat lapset saavat opetusta; henkistä kehitystä varten on perustettu arvokas kirjasto; sokeain valoksi kohoaa laitos toisensa jälkeen ja ympäri Suomea on jo sadottain ja taas sadottain sokeita, jotka ovat saaneet tietoja ja kykyjä kestää vaikeassa taistelussa olemassa-olon puolesta.
Kun ajattelemme kaikkea tätä, kehottaa se meitä sokeita tuomaan esille sydämemme lämpimän kiitoksen kaikille niille, jotka uutteralla työllään ovat vaikuttaneet saavutettuun tulokseen. Mutta ennen kaikkea kohoaa sydämemme kaiken armon ja hyvyyden lähteelle, pyytäen korkeimman suojelusta ja siunausta myöskin tulevalle työlle sokeain hyväksi Suomessa."

Talontytön vaateaitassa 1889

Suomen naisyhdistyksen vuodeksi 1889 toimittamassa kalenterissa Excelsior on nimimerkin -li -li artikkeli Kuvauksia kansan naisen elämästä maalla. Siinä kerrotun mukaan ei talontyttö

tarvitse tarvitse niin paljon rahaa huvituksiin ja koristuksiin kuin herrasnaiset. Ei hän myöskään pane rahoja pankkiin, eikä lainaa niitä muille, vaan hän tekee vaatetta. Sekin on meidän kansannaisillamme vanhana ja yleisenä tapana, että heillä pitää olla vaatetta niin paljon, kuin vaan suinkin voivat saada kokoon. Täten karttuu heille hameita, huivia, sukkia, liina- ja makuuvaatteita mahdoton määrä. Nämä vaatteet pidetään sitten erityisessä vaateaitassa orsilla, pitkin seiniä ja kattoja ja asetetaan niin kauniisen järjestykseen kuin suinkin. Tämäpä vaateaitta sitten on tytön ylpeytenä ja ilona. Se on hänen aivan omansa, josta ei ole kenelläkään muilla sanomista kuin hänellä. Siinä hän näkee monenvuotisen ahkeran työnsä hedelmät. Halu saada oikein kauniin vaateaitan, on hänet tehnytkin jokseenkin käteväksi. Itse on hän kehrännyt langat kankaisiin, itse on hän kutonut kankaat, ommellut vaatteet, valmistanut pitsit ja hetuleet lakanoihin ja tyynynpäällisiin. On sitä sitten hauska käydä vaateaitassa, jos joku vieraskin sattuisi tulemaan ja tuntuu niin hyvältä, jos kehutaan, että "sillä ja sillä tytöllä on niin mahdottoman paljo vaatetta". Tämäpä tulee nuorten miestenkin tiedoksi ja jolla on täydempi vaateaitta, hänempä luonaan tavallisesti enemmän sulhasiakin käy. Ei siis ihme, että tytöllä on halu saada itselleen hyvin paljon vaatetta.

Vaatteen paljous onkin talonpoikaistytön turhamaisuutena paljoa enemmän kuin sen muodinmukaisuus. Hänellä on jokapäiväisessä työssään suora, omatekoinen hame, nuttu, joka on löyhä ja alhaalta aivan aukinainen. Alkuperäisemmällä kannalla olevan kansannaisen suhteen on tämä kuosi tavallinen kirkkopuvussakin. Löytyy tosin seutuja, joissa kansannaiset ovat hyvinkin turhamaisia ja menevät joka muodin mukaan. Vanhat kansallispuvut ovat jo jokapaikassa katoamassa.

Talonpoikaisnaiset eivät myöskään purista ruumistaan ahtaisiin kureuumiin, vaan ulkotöissä kesällä he eivät nutun alla käytä alusliiviä ollenkaan. Köyhemmillä niitä ei ole olemassakaan, ja tästäpä he usein kylmettyvät, kun tuuli pääsee löyhän nutun alta vapaasti jäähdyttämään ruumista. Rikkaimmilla on ohuet, puuvillavaatteesta tehdyt ruumiinmukaiset liivit. Muutkin alusvaatteet kansannaisillamme ovat hyvin ohuet ja talvellakin voivat talonpoikaistytöt juosta avojaloin ulkona. Tästä syystä saakin moni nainen vanhempana kärsiä kolotustautia ja vaikeita sisällisiä tauteja.

Kuvat Teuvo Pakkalan kirjoittamasta aapisesta. Se julkaistiin vuonna 1908 ja silti esitettiin vielä (kaupunkilaisillekin?) vaatteen tekemisen alkuvaiheet kuin ostokankaita ei olisi olemassakaan. Hyvin ohimennen yllä olevassakin tekstissä todetaan "Löytyy tosin seutuja, joissa kansannaiset ovat hyvinkin turhamaisia ja menevät joka muodin mukaan." Keräämieni krinoliinimainintojen perusteella näitä seutuja oli runsaasti ja joka puolella maata.

Kartano maisemassa, kartanomaisena

Aloitin aikanaan kirjani Kokemäenkartanon 1800-luvusta näin:

Tänä päivänä Kokemäenkartano on lähes unohtunut lähiympäristössäänkin. Runsas sata vuotta sitten se oli vaikeammin ohitettavissa. Jokainen Kokemäen kirkolta Harjavaltaa tai Köyliötä kohti kulkenut joutui tai sai nähdä kilometrien matkalla Pyhänkorvan ja Kokemäenkartanon yhdessä viljeltyjä peltoja.

Tämä oli minulle kartanon maisema. Pellot ovat nyt enimmäksen asuinalueita, mutta koska päätiet kulkevat (suunnilleen) siinä missä ennenkin minusta on mahdollista tavoittaa kartanon merkityksellinen olemus.

Mutta se mikä on merkityksellistä yhdelle ei ole sitä toiselle. Tuoreessa väitöskirjassaan Kartanot kaupungissa. Helsingin kartanoympäristöjen kaupunkimaistuminen, säilyttäminen ja yhteensovittaminen kaupunkirakenteeseen Ranja Hautamäki korostaa päärakennuksen ympäristöä, vallan maisemaa.

Tartuin Hautamäen tutkimukseen toiveena saada Petter Sundiin liittyen tolkkua Munkkiniemen tiluksista. Ennenkuin joku karttaintoilija älyää (pliis, pian...) kohdentaa uudistushakemiston tiluskarttoja (tai edes 1800-luvun pitäjänkartan) nykypohjalle olen yksin (kädettömänä) niiden kanssa.

Talin ja Munkkiniemen välinen raja on Mätäjoen avulla hahmotettavissa, mutta en ole onnistunut ymmärtämään minne asti maat ulottuvat. Hautamäen kirjaan sisältyvä kartta (s. 174) 1900-luvun alusta auttaa hiukan näyttämällä, että Munkkiniemen pää on jäänyt Pitäjänmäen ja Huopalahden asemien väliin ja jatkuu radan koillispuolella. Munkkiniemen ja Vähä-Huopalahden rajan alku Huopalahdentien kohdalla?

Työtä riittää ja tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kaavoitus on ylittänyt ja muuttanut vanhat rajat täysin. Helsingin karttapalvelussa tarjolla olevilla aluerajoilla ei ainakaan näyttänyt olevan mitään tekemistä 1700-luvun Munkkiniemen kartan rajojen kanssa. Historian tuhoamista sekin. Sekä kartanoiden muiden kylien osalta.

Mutta positiivisemmaksi lopuksi voi todeta, että ainakin Munkkiniemessä on säilynyt (nimellisesti) yhden torpan paikka. Kalastajatorpan paikalla todellakin on ollut torppa. (Maanmittaushallitus : Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto (kokoelma) : Pitäjänkartasto : Helsinki (2034 03 Ia.* -/- -))