Karamellipaperit isommissa uutisissa

Aikoinaan lopetin kirjan Hohenthalin painomusteessa vuoteen 1904, sillä voimani eivät riittäneet Lennart Hohenthalin tekojen uutisoinnin läpikäyntiin. Niinpä minulle tuli karamellipapereita hakiessani uutena vastaan yksityiskohta vankilasta karkaamisestaan:

Selvää näet on, että vangin on täytynyt tietää sen köyden keskikohta, jota myöten hän tahtoi laskeutua alas akkunasta. Jos hän näet ei olisi tiennyt keskikohtaa, olisi hän voinut laskea köyden toisen pään liika pitkälle, joten se yht'äkkiä olisi voinut jäädä hänen käteensä yksinkertaisena; silloin olisi koko köysi irronnut akkunan rautatangon ympäriltä ja mies romahtanut arvaamatta maahan, saaden aikaan kolhun, joka olisi voinut tehdä tyhjäksi koko yrityksen. Välttääkseen tätä mahdollisuutta oli vanki huoneessaan mitannut köyden kahtia ja merkinnyt keskipaikan semmoisella langalla, jota hän oli saanut niistä makeiskääreistä, joita hänelle niin runsaasti tuotiin. Niininanhasolmun vieressä olevat painumat puolestaan osottavat, että juuri se kohta oli ollut rautatangon ympärillä. (Aamulehti 13.10.1905)

Keväällä 1910 lähes kaikki Suomen sanomalehdet toistivat traagisen uutisen 22-vuotiaasta miehestä, joka oli surmannut ensin sopimuksesta 16-vuotiaan tytön ja sitten yrittänyt ampua itsensä.

Tapahtumapaikalla tavattiin paperossin pätkiä ja karamellipapereita, sekä molempain jäähyväiskirjeet. Tyttö selittää kirjeessään, että hän kuolee vapaaehtoisesti ja mielellään, kun Väinökin menee kuolemaan. Poika taas on kirjoittanut kirjeensä uhmamielin, puhuu sortajista ja maailman kurjuudesta. Lausuessaan jäähyväiset vanhemmilleen, hän on lisännyt, "hyvästi nyt sortajien polkema luokka", hän ei huoli "papin sakramenteista". Hän kehoittaa näyttämään kirjeensä papeille osoitteeksi mielentilastaan. (Lahti 3.5.1910)

Samana kesänä 21-vuotias nainen teki itsemurhan hyppäämällä Vesijärveen höyrylaivan ylimmältä kannelta. Hän oli kirjoittanut konvehtipaperiin viimeisen viestinsä "ettei hänen ruumistaan tarvitse naarata". (Lahti 16.8.1910)

Näiden ikävien ja surullisten tapahtumisen aikaan Lahden raastuvanoikeudessa käsiteltiin helvetinkonejuttua, jossa oli syytettynä kauppias Rinne, joka Hohenthalin tapaan sai karamelleja selliinsä.

Poliisivankilassa on Rinne koettanut päästä yhteyteen ulkomaailman kanssa, siinä kuitenkaan onnistumatta. M. m. on hän koettanut päästä salaiseen kirjevaihtoon kotinsa kanssa. Voissa, jota lähetettiin R:lle, tavattiin lappu, jossa ilmoitettiin, että lyijykynä oli tuotu hänelle salaa vankilaan. Sunnuntai-iltaan mennessä oli Rinteen onnistunut koota joukko karamellipaperia ja muita paperilappuja, joihin hän oli tehnyt lyijykynällä muistiinpanoja. Illalla sitten hän heitti laput ulos ulkohuoneen akkunasta. Poliisi huomasi kuitenkin tämän ja otti kirjevaihdon takavarikkoon.(Työmies 1.6.1910)

Keskiviikkona kesäkuun 29 päivänä tarkastettaessa sitä arestihuonetta, jossa kauppias Rinnettä säilytetään, löydettiin Rinteen makuulaverin päästä seinän vuorilautojen välistä, ohuen karamellin ympäryspaperin sisälle, rullalle käärittynä, kirje, jonka kirjeen kauppias Rinne, kuulustelussa myönsi olevansa kirjottanut. (Lahden Sanomat 5.7.1910)

Perjantaina 1 päivänä heinäkuuta kello 6.30 iltapäivällä kertoi Puhjo, että hän, poliisin välityksellä, lainasi Rinteeltä pääkamman, jota hän tarvitsi leikatessaan samassa arestihuoneessa olevan kuulusteluvangin Samuel Ojaniemen tukkaa. Pienen ajan perästä Rinne, ulkohuoneessa käyntimatkallaan, pyysi kampaa pois häneltä ja viskasi samalla arestihuoneen lattialle karamellipaperiin käärityn seuraavan kirjeen:[...] (Lahden Sanomat 5.7.1910)

Karamellipaperit erikoisuuden merkkinä

Surullisimpiin karamellipaperiosumiin kuuluivat mahdollisesti fiktiivisetkin tekstit, joissa kuvataan yhteisöstä erottuvia henkilöitä.  Ilmiselvästi heille karamellipaperit ovat olleet erityisen merkityksellisiä ja ehkä tuoneet myös onnellisia hetkiä.

Harmaan talon takkakivellä istuu vanha ja raihnainen mies. [...] Kainalossaan hän hellävaroen kantoi pientä kovakantista kirjaa ja vanhaa, hyvää ystäväänsä soittokonetta, johon kuului kaksi rautaa, toinen pyöreä, rengasmainen ja toinen lyhyt teräksen pala. Illallista saatuaan hän soitti, näytteli "paloraamaa", kuten hän nimitti kainalossaan kantamaa kirjaa, johon oli ommeltu lehdiksi joukko värillisiä konvehtipapereita, pörröinen koiran kuva ja vanha, ijänikuinen venäläinen kuvajäljennös "Porkin" kuuluisaksi tulleesta onnettomuuspaikasta. Se oli hänen kallis aarteensa, tarkoin muisti hän, mistä kukin kuva oli saatu, kuka kunkin oli hänelle lahjottanut. Kauvan hän oli jo tuota "teostaan" näytellyt; monet nokiset sormen jäljet sitä todistivat. (E. M.: Elon polulla. Tampereen Sanomat 12.12.1909) 

Hänellä on ollut joitakin aikoja sitten oma tönö, lahoista laudoista kyhätty, vinokattoinen köpötys. Ja omaisuuttakin on ollut, kaupunkimatkalla kerättyjä karamellipapereita kokonainen kirstullinen, ja niin on Neula-Pietran järki kulta toikkaillut, että rahasta ne käyvät ja että varmaan ne ovatkin jonkun ulkolaisen maan kalleutta. Sellainen on mieskuvan komea ja korea elämä ollut. (Antero Kajanto: Neula-Pietarin viimeinen päivä. Suomen Kuvalehti 5.11.1927)

Väitetään, että Ruotsissa tittelikipeet matkalla voivat nimittää paremman puutteessa toisiaan »herr ångbåtspassagerare», ja tämä tekaistu titteli tavallaan vastaisi tuollaista havunoksakruunua. Se on ajatusjuureltaan samaa perua kuin kesäpaikkani hieman höperön »herraksi» kylässä kutsutun postinkantajan tapa koristaa kunniamerkkien puutteessa rintapieluksensa knltakimalteisilla, kirjavilla karamellipapereilla. Nehän olivat kyllä prameita ja hohtivat ja kiilsivät, mutta minkään ritarikunnan jäsentä ei hänestä näin yksinkertaisella tempulla tullut. (Arttu Brummer. Suomen vaakunasta. Suomen Kuvalehti 37/1928)

Tuli sitten pitäjään vanha, mielipuoli, karamellipaperein koristettu olento risoissaan. Vaelsi talosta taloon, pihasta pihaan ihmisten ilona ja saapui myöskin Mustilan tupaan. (T. Hki.: Vanha tarina. Ilkka 8.8.1930

Viikoksi olisi katsomista Siinan aarteissa. Varsinkin koristelutaidossa hän on oikea mestari. Kanatarhassakin on jokainen aidanseiväs koristettu pullonkauloilla, karamellipapereilla ja kukkasilla. Taikuutena ne sitäkin pitävät, tyhmät ihmiset. Minulle Siina uskoi, että kanat ymmärtävät »koreen päälle» enemmän kuin monet ihmiset. Taitavat muniakin paremmin sellaisessa tarhassa! (Aakoo-täti: "Trulli-Siina". Sirkka - nuorten toveri 18/1932) 

Kuvauksesta ja kuvasta on selvää, että kyseessä on Siina Rinne (1859-1940) eli Momman Siina, jonka maailma sai kokonaisen huoneen Kansallismuseon Toisessa maassa -näyttelyssä.

Karamellipaperit pelivälineenä

HKM

Karamellipapereista pelivälineenä on tietoja Helsingistä.

Neljännesvuosisata ja vähän päälle sitten me kokoilimme karamellipapereita. Emme suinkaan liimataksemme niitä albumiin, vaan harjoittaaksemme uhkapeliä. Paperit taivutettiin yksinkertaisiksi "vanginkirjeiksi", nappikuoppaa tai mieluummin kolmiota heittämällä katsottiin, kuka pääsee ensimmäiseksi, osanottajat panivat kukin karamellipaperinsa pinoon vatsapuoli ylöspäin ja sitten heittoesineellä lyötiin pinoa; kuvapuolensa kääntäneet paperit sai lyöjä omakseen. (Uusi Suomi 23.5.1935)

Tapa oli laajempikin.

Helsingin pienillä koulupojilla oli aikoinaan (ja ehkä on vielä nytkin) tapana kerätä karamellipapereita, »spilkkareita», kuten niiden nimi sikäläisellä »kielellä» kuului; näitä »spilkkareita» käytettiin kokoonkäännettyinä voittovälineinä eräässä nappipelin tapaisessa leikissä. (Olla Teräsvuori: Pakinaa postimerkkien keräilystä. Nuori Voima 10/1917)

Ja pitkäikäinen, sillä vuonna 1939 helsinkiläisen koulupojan taskuissa oli monen muun ohella

- Ai tää vihko - tää on fritsaripajatso, semmonen, jolla vaihdetaan postimerkkejä. Ja voi sillä vaihtaa spilkkareitakin, semmoisia karamellipapereita, jotka on käännetty spilkkaripeliä varten. Tulitikkuetiketit ja margariinikuvat ovat liikaisoja tähän mun pajatsoon. (Opettajain lehti 13/1939)

Stadin slangi -sivustolla on esimerkkitekstinä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kokoelmiin kuuluva teksti "Helsinkiläistä esperanttoa", joka on siihen kirjoitetun päiväyksen mukaan vuosilta 1909-11. Tämän repliikki "Mennää enste tokkaamaa yks spilkkari sporiksen alle ku latžulla ei oo yhtään buššia." viittaa karamellipaperien sijaan tapaan litistää nappeja tai kolikoita raiteilla.

Karamellipapereja kertyi pojille syömisen ja pelaamisen ohella keräämällä. Antti Nikulainen (s. 16.7.1888) muisteli

Poikasena juoksentelin leikkitoverieni kera kilvan pitkin Helsingin kaupungin katuojia, etsien innokkaasti erilaisia karamellipapereita ja paperossilaatikonkansia. Usein kävimme myös Kampin kallioilla (missä nyt kohoavat komeat kivitalot) laivoja uittamassa sadeveden täyttämissä »potikoissa». (Veljesvartio 3/1939)

Karamellipaperit keräilykohteena

HKM

On vaikea uskoa, etteivätkö lapset jo 1800-luvun lopun Suomessa olisi aloittaneet karamellipaperien keräilyä, mutta muistot ovat ajoittamattomia:

Niin noista tulitikkulaatikoista: meidän vihreässä nuoruudessamme olivat muodissa metalliset vormunapit (vossikan nappi vastasi kahta muuta nappia) ja karamellipaperit, jotka olivat sitä arvokkaampia, mitä paremmalle sisällys maistoi. (Ylä-Vuoksi 31.10.1936)

Katselimme liro-Iikan tulitikkuetikettialpumia ja koetimme palauttaa mieleen oman lapsuuden aikamme keräilykohteita. Ainakin kiiltokuvia keräsimme. Muistamme erikoisesti, että enkelinkuvat olivat silloin suuresti muodissa. Sitten keräiliimme maisemapostikortteja ja karamellipapereita. Viimemainituilla meillä oli tapana leikkiä »pamtsikka» nimistä leikkiä, joka sitten vanhempien taholta epähygienisenä kiellettiin. Piti näet sylkäistä sormiinsa ja koettaa saada paperi kääntymään ja kenelle tämä onnistui, sai karamellipaperin omakseen. (Lalli 18.7.1936)

Kyselyissä 1920-luvun lopulla lapset vastasivat "pienenä kyllä kokosin karamellipapereja ja kuusenkäpyjä", "On minullakin kokoelma, nim. hyvin monipuolinen varasto karamellipapereita" ja yksi keräili "Karamellipapereita, sanomalehtikuvia ja astiankappaleita leikkitupaan" (Pääskynen 2/1929, 9-10/1931)

Osa aikuisista paheksui harrastusta ja osa näki siinä hyviä puolia.

Kokoilemisvaisto herää lapsessa hyvin varhain. Ellei tätä harrastusta ota huomioon, ellei sitä ohjaa oikealle uralle, joutuu se omia latuja kulkien harhateille: nappien, karamellipapereiden, postimerkkien keräily, kas siinä tulos! (Helsingin Sanomat 11.7.1915)

Meillä on täysi syy suosia lasten ja nuorten keräilyä, vaikka he keräävätkin vain käpyjä, lankarullia, nappeja, tulitikkulaatikoita, värillisiä lasipalasia, makeispapereita, postimerkkejä, kasveja ja kirjoja. On vain valppaasti otollisen hetken ilmaantuessa muutettava tämä huvittava keräily tietojen ja hyvien tottumusten järjestelmälliseksi keräilyksi, etsimiseksi, säilyttämiseksi ja lopulta parhaimman aarteen valikoimiseksi. (Yhteishyvän kodinkirja 1919)

Taimi Wallentin kuului myös kannustajiin. Artikkeliaan Lasten keräilyvaisto (Alakansakoulu 15.3.1935) varten hän oli tehnyt kyselyn (omassa?) alakansakoululuokassa, jossa neljä tyttöä keräsi muun muassa karamellipapereita, jotka eivät olleet yhdenkään pojan kiinnostuksenkohteita. 

Karamellipaperit varhaisena roskana

HKM

Karamellit kuuluuivat varhaisiin teollisesti tuotettuihin kulutustavaroihin, joilla oli oma kääre. Niinpä niistä tuli roskaa, joka puolestaan paljasti karamellien syönnin yleisyyden. Tai tuotti vaikutelman yleisyydestä.

Kun puheenjohtaja oli huomauttanut miten hän luuli makeisten syönnin maaseuduillakin olevan hyvin yleistä, kertoi hra Liukkonen, että Savossa maahan viskellyt konvehtipaperit näyttävät tietä kauppapuoteihin; toi myöskin esiin muutamia numeroita, joista näkyi, että konvehtia todellakin maaseuduilla nautitaan suurissa määrin. (Aamulehti 23.11.1892)

Jos matkustat kesäisin rautatiellä ja joudut istumaan ns. tupakkivaunuihin, niin nämä taudinsiemenet väkisinkin johtuvat mieleen, nähdessäsi ympärillä, mitä suurinta siivottomuutta kaikkialla. Puhumattakaan tuosta harmaasta pölystä, jota on lattialla, istuimilla ja sakeana savuna leijailee ilmassa vaunujen sisäpuolella, on lattialla tupakin poroa, paperossin päitä, appelsiinin kuoria, konvehtipaperia, sakeaa sylkeä, jopa väliin oksennustakin. (Wuoksi 22.7.1899)

Kokouksen jälestä huomattiin lattialla joukottain paperossin päitä, konvehti- ja karamellipaperia y. m. pikku rojua. Ja jotkut pienet pojat kävivät vielä kokouksen jälestä harjoittamassa vallattomuutta lähistöllä.(Kylväjä 25.4.1901, Säkkijärven raittiustoiminnasta) 

Kysytään: Jos tupakoimattomien vaunuissa todella pitää olla jonkinlaisia laatikoita seinissä, niin eikö Rautatiehallitus voisi teettää ne koko joukon suurempia, joihin matkustajat voisivat heittää appelsiinien kuoret, karamellipaperit, eväskääreet y. m. rojua, joka nyt viskataan laattioille, saattaen aikaan vaarallisiakin nuljahtumisia, kuten tiedetään, sekä sen lisäksi alituista siivottomuutta.(Kylväjä 11.7.1901)

"Serpentiinisade“ Sysmässä. T. k. 8 päivänä — keskellä kesäisten kiireiten — ajeliwat Sysmän "noblessit" s. o. hienosto, huvittelemaan Liikolan tienvarrella olewalle "Viljammin wuorelle". Kulkueseen kuului matkailijoita toista kymmentä hevoskuormaa naisia ja herroja. "Rouwat" ja "neidit" sirotteliwat tielle ja tienoheen, — ei tosin konvehtia, vaan konvehtipapereita aivan kuten suurissa kaupungeissa kuulutaan Vappuna tehtävän. (Itä-Hämeen raivaaja 16.8.1907)

Sysmä. Nuoria näpistelijöitä. T. k. 20 p:nä olivat muutamat poikalopit käyneet Suopellon laivasillalta ottamassa Osuuskaupalle tulleista karamellilaatikoista noin 12 markan arvosta karamelliä. Asiasta ilmoitettiin viranomaisille ja heti läksikin poliisikonstaapeli etsimään syyllisiä. Ne hän sattuikin löytämään karamellipaperien viittomana: kaksi vaivaistalon hoidokaspoikaa ja kaksi muuta mökin poikaa, ijältään noin 10—12 vuotiaita. He olivat tehneet kahdessa sakissa matkan Suopeltoon, arvattavasti näpistelyaikomuksessa, ja onnistuivatkin saamaan karamellejä, joita mättivät taskunsa ja housunsa laukut täyteen. (Lahti 29.6.1909)

Eipä olisi luullut että tästä meidän pettuleivän kansastamme tuli sellainen makeanleivän kansa kuin mitä me varakkaammilla seuduilla nykyään olemme. Me syömme voit, me syömme maidot, ja moni, joka on perustanut kanalan, koska kananhoito kuuluu olevan kannattavaa, onkin pian huomannut kaikkein taloudellisimmaksi — syödä munat itse. Siihen lisäksi joka maalaiskylään viikottain monet korit kaupunkinisuja ja limonaateja, kyläraitit täyteen Fazerin ja Westerlundin konvehtipapereita, uusi puku tai ainakin pusero jokaiseen iltamaan — sanotaanpa ettei kansallispuku saavuta monin paikoin suosiota vain sentähden, että se on aivan liian halpa ja kestävä. (Helsingin Sanomat 8.12.1912) 

HKM

Kirje Jalasjärveltä ... Kirkkomme ... Semminkin tupakan syöjät sylkevät lattialle tupakasta pureksitun syljen. Kun mällistä on voima lattialle valutettu heitetään sanottu mälli samaan likaan, joka muodostaa lattiasta kauheimman sylkilaatikon, onko puhdistajalle näin ollen pahempaa keuhkotaudin syntyä, kuin tämä voi olla. Sitten on osasta naisillakin nautintonsa. Tarvitaan nisua eväänä, sekä konvehdit, pastillit y. m., niiden suojat, paperipussit, konvehtipaperit, on heitetty lattialle penkkein alle, jotka eivät nyt enään tarjoa suojaa varjopuolellaan, vaan näkyvät sieltä rumina esille. Pyydän että välttäisitte tämän kaltaisia jätteitä pyhän huoneen kunnian tähden, jos ei palvelijanne, joka kirkon puhtaudesta huolta pitää, teidän sääliänne ansaitsisikaan. (Ilkka 19.4.1913)

Puistoissamme kävelijöiden varalta on käytävien viereen nyttemmin asetettu siistejä roskakoreja, joihin voidaan heittää kaikki tarpeettomat paperit, paperossin sammuneet tai sammutetut pätkät, tyhjät tupakkalaatikot, hedelmäin kuoret, karamellikääreet ja muut silput, jotka tavallisesti on heitetty käytäville synnyttämään epäsiisteyttä puistossa. Toivottavasti yleisö puolestaan auttaa tämän hyvän järjestyksen aiheuttaman toimenpiteen tarkoitettua käytäntöä voitettaessa ja siten osaltaan avittaa puistokäytävien siisteinä pysymistä. (Karjalan sanomat 17.6.1913)

Mutta kun maamme syrjäisimmilläkin metsäteillä tätä nykyä ehtimiseen tapaa poisviskattuja karamellikääreitä, on siinä viittaus, että lukemattomat lapset, joilla ei ole eheitä vaatteita päälleen pantaviksi, alituisesti imeskelevät Fazerin tai Landrinin tavaraa, ja väkisinkin tulee mieleen kysymys, eikö puhdas leipä olisi heille monin kerroin terveellisempi kuin makeiset, olkoonpa että tiedemiehet saattavat laskea, kuinka monta kaloriaa sokerissa on. (E. G. Palmén: On maamme köyhä, siksi jää. Suomen nainen 15-16/1914) 

Kaupungin [Jyväskylän] kuulumisia ... Sunnuntaikoulu saattaa, niin sanotaan, kirkossa aikaan häiriötä. Kun satoja lapsia sijoitetaan sunnuntaikoulussa kirkkoon, tuhrivat he jaloillansa penkit, vetelevät lyijykynällä viivoja maalauksiin ja sirottelevat karamellipapereita permannolle. (Keski-Suomi 31.12.1914)

Käyhän sitä meikäläinenkin nuoriso joskus »huviretkillä». Kalossit jalkaan, kankeat kaulukset kaulaan, palttoo harteille, tai ainakin käsivarrelle, ja jos ollaan yläluokkalaisia tai liikeapulaisia, »knalli» päähän. Näin ajetaan pari asemanväliä kaupungista poispäin, mennään jollekin kalliolle, istuudutaan varovaisesti housunlahkeita kohauttaen, jotta eivät laskokset pilaantuisi — neitoset eivät hameiltaan juuri pääse istumaan paljaalle kalliolle, saati sitten nurmelle — ja syödään makeisia jättäen paikan karamellipapereista siivottoman näköiseksi.  (Helsingin Kaiku 12.6.1915)

Muutama sana säästäväisyydestä... Nyt tyhjät karamellipaperit reunustavat saloseudun metsäpolkujakin ja monilla suurilla karamellitehtaillamme on tavaton kiire — sokeripulan aikanakin. (Satakunta 2.12.1915)

Luonnon suojelutyöstä kansakoulussa ... Paperien: kääreitten, karamellipaperien y. m. — vanhempien ihmisten varalta — myös savukepätkien — heitteleminen metsiin, leikkikentille, kokouspaikoille on mitä törkeintä ympäristön rumentamista. Esim. retkeilyillä metsään jääneet paperit ovat mitä ikävintä nähtävää. Paljon olisi tässä suhteessa edistyttävä, eikä esimerkiksi rautatielaitoksemme monasti kelpaa siinä suhteessa malliksi. Sen tulisi hoitaa tasapuolisesti yhtä hyvin koko asemaalueensa ja valita roskaläjiensä paikat paremmin kuin mitä useinkaan tehdään. (Opettajain lehti 15.6.1917) 

 

Karamellipapereilla potkupallo tai sandaalit?

HKM

Tampereen Sanomissa julkaistiin 18.6.1915 nimimerkin Kalle Kawion kirjoitus Karamellipapereilla potkupallo.

Karl Fazerin karamellitehdas on kauan ollut ihmeissään. 

Sille on näet maaseudulta ja eritoten Tampereen puolesta saapunut kymmenittäin lähetyksiä, joissa on karamellipapereita. Ja jokainen lähettäjä huomauttaa, että he nyt odottavat "sitä potkupalloa, jonka tehdas on luvannut".

Tehtailija on tuimistunut konttoripäällikölle ja konttoripäällikkö Suomen kansan lapsille. Sitten lähettää vielä muuan täkäläinen kansakoulunopettajakin pussillisen rypistyneitä karamellipapereita ja äkäisesti kysyy, eikö sitä palloa ala kuulua. 

Mistä ihmeestä ovat tällaista aivoihinsa lainanneet! Kysytään meilltäkin, että "onko teidän lehdessänne kerrottu tällaisesta." Reportteri juoksee jotta nuppu tutisee kaupungille ja saa asiasta senverran selville, että täällä todella jotkut ovat keksineet sellaista, että Fazer lähettää potkupallon karamellipaperiensa lunnaiksi. Joku väittää siitä lukeneensa helsinkiläisistä lehdistä, niin että itse vastatkoot he puolestansa. Ja edelleen: että muuan neiti oli ostanut Nizza-karamelleja 500 kpl, jotta niistä höltiävillä papereilla muka saisi 12 mkan pallon. Terve!

Jos tällaisesta asiasta puhuttaisiin Itämaisen paperossitehtaan yhteydessä, niin asia olisi selvä, mutta nyt on huhu keksittyä. 

Niin että karamellipaperien keruun saa jo lopettaa.

Mysteeri ei ilmeisesti herättänyt suurempaa kiinnostusta, mutta siihen palattiin toisessa tamperelaisessa lehdessä.

Monien huomiota kiinnitti varmaankin viime keväänä pienten poikasten ja tyttösten into karamellipapereiden kokoamisessa. Mutta kun tarkemmin tuota kokoamista tarkkasi, niin huomasi, että kaikki paperit eivät noille pienille kerääjille kelvanneetkaan. Heillä oli siis jokin erikoinen tarkoitus tuossa meidän mielestämme mitättömässä työssä. 

Satuinpa kerran ja toisenkin kuulemaan poikasten tuumia. He olivat saaneet tietää, että eräs helsinkiläinen kanamellitehdas (nimi jääköön mainitsematta) lähettää potkupallon sille, joka lähettää karamellipapereita 500 kpl. Tiesivätpä toiset, että tehdas tai tehtaanomistaja lähettää sandaalit sille, joka kolmisen sataa paperia lähettää. Kysymyksessä tietysti olivat vain tehtaan omat karamellipaperit. Tämäkös poikia ja tyttöjä innosti. Kaduilta ja kujilta papereita visusti etsittiin. Ja kun niitä ei kyllin saatu, niin pyydettiin isältä sekä äidiltä karamellirahaa, jotta papereiden lukumäärä kasvaisi. Intoa oli. Tapahtuipa kerrankin, että koulussa eräältä pojalta tuollainen aarteisto aiottiin ottaa pois, koska hän oli sen kanssa vehkeillyt, mutta poika selitti asian ja sai kun saikin paperinsa pitää. 

Mutta se oli vasta riemun hetki, jolloin saatiin postikonttoriin kiikuttaa paperikääröä Helsinkiin meneväksi. 

Pakettimaksua meni 40 p. Monen kerääjän varat eivät tainneet tuohon summaan noustakaan. Silloin tietysti saatiin vanhemmilta tai lainattiin. 

Kului muutamia päiviä. Lähettäjät odottavat joka päivä potkupalloa ja sandaaleita. Odottaessaan he ovat rakentaneet jos jonkinmoisia onnen aikoja tulevan aarteensa kanssa. Mutta lähetystä ei vain kuulu. Viikot ja kuukaudet kuluvat, mutta aina vain turhaan he odottavat. 

Nyt eivät enää lapset kokoile kaduilta noita papereita. He huomaavat tulleensa petetyiksi. Heitä ei lohduta sekään, että joku sai. Heitä vaivaa kysymys, miksi eivät kaikki saaneet. Sehän meitä vanhempiakin vaivaa, mutta toisaalta liittyy siihen toinen kysymys, kuka on tuon kiihkon herättänyt, jos se ei ole tehtailijan puolelta alkanut. Se on monelta pienoiselta riistänyt pennoset välillisesti ja luoton vanhempien ja tovereiden puheisiin. Tekisipä mieli sanoa tuolle pettäjälle kova sana noiden monien kokoojatyttöjen ja poikien puolesta. Mutta eipä asia sanoista taitane parantua. Muistakoon jokainen vain, että lasten harhaan johtaminen kuuluu suurimpiin rikoksiin, joita siveellinen laki ei hyväksy. 

Noille poikasille ja tyttösille minun surulla täytyy sanoa: Maailmassa ei ole kaikki niin kaunista ja luotettavaa kuin luulette. Älkää siis tarttuko kaikkeen teille tarjottavaan ennenkuin vanhempienne ja opettajienne kautta saatte siitä selvyyden. He teille sittekin parhatta oppaita ovat. Pilke. (Aamulehti 23.7.1915)

Markkinointikeinona paperien keruu kuullostaa 1900-äluvun lopulla syntyneelle aivan järkeenkäyvältä. Se käytöstä ei kuitenkaan karamellipaperihakuihin tarttunut muita jälkiä kuin pohjoiseen keskittyvät ilmoitukset 1930-luvun lopulla. 

Kaiku 16.5.1937

Pohjolan Sanomat 21.11.1937

Pohjolan Sanomat 19.12.1937

Pohjois-Pohja 21.5.1939

Pohjolan Sanomat 11.6.1939

Karamellipaperit sisustuksena

HKM

Ei mahda tehdä vieraaseen edullista vaikutusta se järjestys, mikä vielä monin paikoin vallitsee asumusoloissa maaseuduillamme. [...] Emme kuitenkaan aijo tällä kertaa ottaa lähemmän puheen aiheeksi tätä ainetta koko sen laajuudessa, vaan ainoastaan erään pienen osan siitä, joka kuitenkin paremmin kuin moni muu seikka kuvastaa harhaan mennyttä kauneusaistia. Tarkoitamme sitä tapaa, jolla kansa vielä monin paikoin täällä Keski-Suomessakin koristaa asuntojensa seiniä kuvilla. Siinä astuu eteemme sellainen ihmeellinen sekamelska, ettei mokomalle liene muualla maailmassa vertoja.

Asuintupien eli pirttien seinät ovat toki onneksi yleensä säilyneet kuvatöherryksiltä, mutta astuppa "eteistupaan" tahi muuhun kamariin, niin jopa on seinällä irvistämässä vastaasi joukko kuvantapaisia, joiden useinkin luulisi esittävän itse paholaisen joukkokuntaa. Siinä punahousuista sotaherraa, Osman pashaa ja jos jonkinnäköistä väkeä, jotka ovat kaikkea muuta vaan ei niiden näköisiä, joita ne ovat esittävinään. Ja toisissa taas verisiä sotatappeluja, joista ei tiedä, onko se punaväri, jota niistä melkein tippuu, kuvaavinaan verta vai tulta vaiko yksinkertaisesti vaan punamultaa. Joskus on joukossa joku maisemakuvakin, josta ei pääse selville, esittääkö se vettä vai maata ja jossa kasvit ovat kuvatut jos jonkin muotoisiksi. Ota sitte vielä huomioon se seikka, että näihin kehyksettä ja lasitta oleviin kuviin kärpäsetkin ovat antaneet suosiollista apuansa ja vaihtelun vuoksi mustanneet niitä, missä puna-väri on ollut liiaksi räikeä, niin onpa edessäsi oivallinen taulunäyttely!

Tämä ei ole ollenkaan liijoittelua. Vieläpä voisi hyvällä omallatunnolla tähän lisätä kaikkinaiset konvehtipaperit ja paperrossilaatikkojen kannet, joita myös on tapana ripustaa seiniä koristamaan. Ja vieläkin lisäksi kaikellaiset talletettavat paperilappuset, joille ei ole keksitty parempaa säilytyspaikkaa kuin seinänrako, missä se sattuu olemaan niin suuri, että sitä saattaa tuollaisena hyllynä käyttää. (Kansamme kauneuden aisti. Suomalainen 1.10.1900)

Leena muistaa, että Manta oli vanha ja kumarainen ja harmaa. Hän käveli hitaasti ja ontui ja näki huonosti, sillä hän oli niin kovin vanha. Hänen pieni, ohut tukkansa oli kiinnitetty yhdellä ainoalla neulalla päälaelle. [...] Tupa oli pieni ja matala ja hämärä ia sanomalehdillä paperoidut seinät oli koristeltu säännöllisiin kuvioihin liimatuilla kirjavilla karamellipapereilla. Sellaista ei ollut missään muualla, ja se oli Leenasta ihmeen kaunista ja hienoa. Heillä olikin sellainen sanaton sopimus Mantan kanssa, että Leena ei heittänyt pois yhtään ainoata paperia, kun sedät ja enot ja mummot ja muut toivat hänelle pussillisen karamellejä, vaan antoi ne kaikki Mantalle, ja Manta liimasi seiniin. (-la.: Manta. Kotiliesi 7/1936)

Ei ole näet kansan mielestä oikea kuva muu kuin sellainen missä on räikeitä värejä, olkoompa se sitte vaikka konvehtipaperi tahi paperossi laatikon kansi. Ja sitä parempi, mitä käsittämättömämpää aihetta tällaiset kuvat esittävät: kunhan niissä vaan on kylliksi punaisiin pukuihin puettuja "sotaherroja" tahi itse sarvipäitä ja tulta ja savua. (Kuvat kotiemme seinillä. Itä-Suomen Sanomat 9.10.1900)

Omituisen huvilan rakensivat muuan Kytösyrjän loismiehen vaimo ja eräs naapurin poika kylän läheisyyteen. Rakennus oli vain havuista ladottu, lattia heinillä peitetty ja karamellipapereilla koristeltu aivan teyren kojun tapaan. Pitkin talvea tulivat kojun rakentajat tänne huoliaan haihduttamaan, milloin kelkalla ryömien, milloin taas suksilla hiihtäen. Mutta sattuipa kerran kolmanneksi saapumaan vaimon mieskin ja alkoi suksikepillä hutkia kojun rauhallisia asukkaita. Ankara tilinteko seurasi vielä vaimolle, eikä hän enää konsaan kuulu tämän perästä ryhtyvän mokomia teyren kojuja rakentamaan. Olkoon tämä varotuksena toisillekin. (Laatokka 3.5.1902)

Muuan vähävaraisen kesäasunto Savossa: Vasemmalla ulkokuva, oikealla sisäkuva. Tämä aitta on koristettu hiukan tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Humaloita ja katajapensaita on istutettu ulkopuolelle, mikä tekee sangen miellyttävän vaikutuksen. Mutta varsinkin herättää huomiota huoneen sisustus. Merkillisellä maulla on emäntä sinne lukuisat pikku esineet järjestänyt. Siellä on munankuoria, porsliiniastiain palasia, kengänsolkia ja jos jonkinlaisia kuvia, karamellipapereita y. m., yleensä sellaisia esineitä, jotka muut olisivat viskanneet rikkatunkiolle. Emäntä vie mielellään vieraansa tähän pikku aittaansa ja tarjoaa siellä kahvikupposen vierasvaraiseen savolaiseen tapaan. Ja vieras huomaa, että täälläkin, vähävaraisuudesta huolimatta asustaa onni, jota monet rikkaammat voisivat kadehtia. (Kodin Kuvasto 45/1915)

Maalaus! Niin, isännän kammarin seinillä on vielä kuvia Turkin sodasta, sekä kauniita karamellipaperia ja fiksuja enkelinkuvia. Voipa jossain vielä komeilla salin seinällä Tsaari-vainajan parrakkaat kasvot. Näin meillä suositaan taidetta!  (Kyrön Sanomat 28.1.1920)

Yksin on Nelma asunnossaan .. . Tuijottelee ikkunasta outoihin maisemiin .. . Ruohottuneihin puutarhoihin, joissa korjataan marjoja, missä niitä on päässyt kasvamaan ... Ja tuonne järvettömälle alangolle, joka alkaa pölyisen maantien takana. Tai tyttö hoitelee kukkaa ... ja kuluttaa aikansa muuten miten voi: siistii yhtämittaa kamaria . . . koristelee seinät kuvakorteilla ja karamellipapereilla, joita hän kiinnittää tapettiin neuloilla ja liisterillä. (Joel Lehtonen: Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki. 1922)

Oikealla: Karamellipapereilla tapisoitu mökki. Mökki on leski Gustava Nylundin omistama ja sijaitsee se Finbysså, Förbyn maalla. Vuosien kuluessa kcräämillään karamellipapereilla on mummo saanut nämä harvinaiset tapetit aikaan. — Valok. Aarne Karimo. (Suomen Kuvalehti 23.6.1923)