Lokakuusta

7.10.

• Vinkki tapahtumajärjestäjille. Jos huomaat päivää ennen, ettet ole lähettänyt tietoa mihinkään kanavaan, otsikoi nyt viestisi "muistutus". Tyhmemmät vastaanottajat kuvittelevat, että olemattomat viestit ovat menneet ohitseen.

9.10.

• Ruotsinkielisessä historian väitöksessä frakit päällä ja puhuttelussa yksikön kolmas, jota itsekin mieluiten käyttäisin.
• Väitös lienee loppusuoralla kun opponentti piikittelee lähdeluettelon puutteista, nimimuotojen variaatiosta ja epäonnistuneista kielikuvista. Tätä ennen oli asiallista ja mielenkiintoista.
  [Sain kommentin "Onpa outoa kritiikkiä väitöstilaisuuteen.", johon vastasin "Ei historiantutkimuksen väitöstilaisuuksissa minun kokemukseni mukaan. Ja sitähän on nyt etäkaudella kertynyt.". Kommentoija totesi "Onpa jännää - varmasti alan omia piirteitä sitten. Jotenkin ajattelisin, että näistä huomauttaminen olisi ohjaajien ja esitarkastajien vastuulla jo ennen väitöstä, tuntuu aika lillukanvarsilta."
  Minäkin olisin kuvitellut ohjaajilla olevan jotain vastuuta, mutta yhdessä syksyn väitöksessä vastaväittäjä naureskellen muisteli väittelijää, joka oli vierittänyt vastaavasta toimitustyön puutteesta vastuuta väitöstilaisuudessa kustokselle eli ilmeisesti ohjaajalleen (ja todennäköisesti anekdootin kertojalle).]

13.10.

• Tieteellisen urani huippu saavutettu. Sain kutsun kotikaupungin tuoreen historiateoksen julkistukseen ja lähdeluettelossa on kaksi kirjaani. (Ja kaikki kirjoittajat ovat tuttaviani, mutta sillähän ei tunnetusti ole mitään merkitystä mihinkään.) #Helsinki

14.10.

• Lontoossa 1712 painetussa kartassa on Kokemäki yritetty kirjoittaa suomeksi. Vai näenkö mitä haluan?

16.10

• Sata vuotta sitten julkaistun kirjan kuvitusta. Maamme hyvinvoinnin merkittävää lisääntymistä on vaikea käsittää. (Ernst Lampén: Meiltä ja muualta, digitointi @NatLibFi )

18.10.

• Turkulaisen rouvan 20 litran simaresepti vuodelta 1792. Vaatii lähes 5 kiloa hunajaa, joten arvokasta jo ennen jatkossa ehdotettuja lisäyksiä.

21.10.

• Kirkkoherran poika muisteli lapsuuttaan [kuvakaappaus korvattu lainauksella]
  "Onhan se oikeastaan yhdentekevää, kuinka minun luitteni käy haudassa, mutta eihän ole oikein miellyttävää ajatella, että lapset heittävät kyökkää kallollani ja leikittelevät sääriluillani. Olen itse tehnyt näin Rantasalmella hiekkahaudoissa, jotka ennen ovat kuuluneet hautuumaahaan." Ernst Lampén: Lieviä letkauksia. 

26.10.

• Jymylöytö  @NatLibFi digitoinneista! Valokuvalla (!) kuvitettu moottoripöyrä(!)kuvasto vuodelta 1810. 
  [Kommentoin myös itse sivustolla ja sain vastauksen spostitse: "pienpainatteessa ei ole näkyvissä julkaisuvuotta, joten tiedoksi on laitettu kyseessä olevan pienpainate-kokoelman rajavuodet. Käytäntö koskee kaikkia uusia pienpainatteita joissa ei ole julkaisuvuotta näkyvillä. 2015 prosessia ja metadatoja suunniteltaessa ajattelimme olevan parempi käyttää jonkinlaista aikatietoa kuin jättää aika täysin tuntemattomaksi. Digi käyttää ensimmäistä rajavuotta haussa ja UI:ssa eikä osaa indikoida kyseessä olevan epävarma aikaväli."]

27.10.

• Yksinkertainen museopedavideo [Det är inte ristat i sten, eller? Historiska museet], mutta tarjoaa ajatuksia median vaikutuksesta toimintaan ja mediahistorian pitkistä kaarista.

29.10.

• Sympaattinen ilmoittautumislomake. (Varsinkin kun tänään tuli tieto kolmen ison historiatapahtuman siirrosta 2021>2022.)
  [Ajatussekoilua. Samana päivänä oli tiedotettu 1800-luvun konffan siirrosta ja jo edellisenä päivänä Historiantutkimuksen päivät ja Dies Medievales.]

30.10.

• Uusi hanke @jyu_hela : Mitkä olivat elämisen ehdot Ylä-Savossa ennen modernin yhteiskunnan muodostumista?

31.10.

• [Esa-Pekka Keskitalo välitti tiedotteen Kansalliskirjasto aloittanut jatkuvan Twitter-keräyksen ] No niin, ei kun vapaakappaleasemalle tarkistamaan ketkä ovat keräyksen kohteena.

Episodi Rauman Wintterin talossa vuonna 1771

Raumalaisen porvarin Erik Winterin Brita-tytär vihittiin 17.1.1765 avioliittoon renki Johan Andelinin kanssa. Ajolähdöstä ei vaikuta olleen kyse, sillä kastettujen listassa parin ensimmäinen lapsi on 10.8.1766 syntynyt Regina, jota seurasi Johan Henric 12.3.1769 ja Eva 2.1.1771. Rippikirjan (1766-1771 s. 106) mukaan perhe eli appiukon talossa, jossa oli toinenkin Winter-niminen porvari.

Kirkonkirjat eivät paljasta tapahtumia Evan syntymän aikoihin. Andelinia epäiltiin moninaisista rikoksista ja hän katsoi parhaimmaksi ratkaisuksi lähteä kaupungista. Tilanne oli niin vakava, että hänet mainittiin Turun lääninkansliassa tukset 18.2.1771 laaditussa kuulutuksessa. Tämän mukaan Andelin oli syntynyt 27 vuotta aikaisemmin Kemiössä. Rauman rippikirjan mukaan syntymäpäivänsä oli 26.3.1738, mitä vastaa täysin Kemiön kastettuihin sukunimettömänä Gunbyn kylässä syntynyt Johan.

Etsintäkuulutuksessa Johania kuvattiin keskimittaiseksi, tummaihoiseksi (magert och swartlätt ansikte) ja -hiuksiseksi (mörkt och kort krusigt hår). Hän puhui sekä suomea että ruotsia. Lähtiessään päällään oli vanha sininen takki (råck), nahkahousut ja saappaat. Mukanaan oli ehkä rykmentin välskäriltä Odenacht saatu todistus mielenvikaisuudesta (bewis, at Andelin som har förtörd upsyn, skal wara rörd til sine sinnen.)

Ja mitä sitten tapahtui? Seuraavassa rippikirjassa (1772-77 s. 105) Johan Andelinin nimi on vedetty yli, mutta hänelle ei ole merkitty muuttoa eikä kuolemaa. Haudattujen listasta selviää kuolema 29.9.1774, mutta ei sen syytä eikä hautauspäivää. Raumalle Andelin oli palannut viimeistään keväällä 1773, sillä 18.1.1774 syntyi ja kastettiin Johanin ja Britan poika Johan Henric. 

Kotiopettajattaren elämää

L. K.:n Suomen naiseen 7/1917 kirjoittaman mukaan "Amanda Julia Weber syntyi helmikuun 16 p:nä 1837 Sakkolan pitäjän Pyhäjärven tilalla, jota hoiti hänen isänsä Georg Fredrik Weber ja jonka omisti parooni Friedrichsen." Sakkolan rippikirjan 1831-46 sivulta 198 selviää, että pehtoori Georg F. Weber oli leskeksi jäätyään tullut Petäjärven hoviin Juvalta vuonna 1833 ja solminut toisen avioliittonsa lokakuussa 1835 ortodoksiuskoisen Anna Kartascheffin kanssa. Ennen Amandaa heille oli syntynyt 6.3.1836 tytär Anna Katarina. Weberin edellisen avioliiton lapsia (Carl Wilhelm s. 1821 ja Fredrik Emanuel s. 1822) ei näy lastenkirjassa (1832-42, s. 211) eikä rippikirjassa. Seuraavassa rippikirjassa Petäjärvellä on toinen pehtoori, mutta perhe oli Sakkolan kirkonkylällä kun kolmas tytär Wilhelmina Blondina kastettiin kesäkuussa 1841.

"Amanda Weberin äiti, Anna Kartascheff, oli jollakin tavoin sukua paroonille ja siitä kai johtui, että tämä toimitti tyttären Pietariin kouluun. Silloisessa »Marian instituutissa» sai hän perusteellisen koulukasvatuksen; 7 vuotta koulua käytyään palasi hän kotiin ja osasi silloin, paitsi muita tietoja, sujuvasti puhua ruotsin-, venäjän-, ranskan- ja saksankieltä sekä lisäksi jonkun verran suomea." Tästä tiedonannosta ei ole mikään vahvistettavissa.

Amandan isä kuoli Mikkelissä 7.5.1854. Amanda toimitti "kastetodistuksensa" Puumalan kirkkoherralle joulukuussa 1856, mutta vasta seuraavana vuonna hänelle saatiin Pietarista todistus ripille pääsystä. Rippikirjaan Amanda merkittiin velipuolensa talouteen Vesiniemen Kiviniemeen (RK 1852-61, s. 708, 1862-71 s. 851, 1872-1879 s. 822). Tämä virallinen totuus eroaa merkittävästi 1917 julkaistusta tekstistä.

Oltuaan kotona ja sukulaistensa luona jonkun vuoden joutui neiti Weber kotiopettajattareksi Valkealan kartanoon, luutnantti Collianderin perheeseen. Tästä ajasta laskee hän varsinaisen koulutyönsä alkaneen. Lähes 20 vuotta hän siellä uskollisena kasvattajana toimi, ollen aivan kuin yksi perheen jäsenistä. Mutta lapset kasvoivat ja tulivat vähitellen aikaihmisiksi ja niin siirtyi »Ama-täti» muualle opetustointansa jatkamaan.

Tai virallisia totuuksia on kaksi? Valkealan pitäjän Valkealan kartanoon tuli Puumalasta muuttokirjalla kotiopettajattareksi vuoden 1860 alussa Amanda Juliana Weber, jolle merkitään rippikirjaan (1863-72, s. 225) syntymävuodeksi 1838. Luutnantti Gustaf Adolf Colliander kuoli 21.9.1866 ja aikuiseksi kasvanut poikansa jo vuonna 1858. Amandan kasvatettavana olivat luutnantin pojanpojat ja hän on hyvinkin voinut olla kartanossa "lähes 20 vuotta", sillä seuraavassakaan rippikirjassa (1873-79 s. 799) ei ole muuttomerkintää.

Sellainen kirjattiin Puumalassa vuonna 1880 (RK 1880-89 s. 796) kun Amanda Weber on 43-vuotiaana muuttanut Karkkuun, jossa hän oli vuoden pappilassa (RK 1873-82, s. 354), kunnes muutti virallisesti Valkealaan.

"Vuodet kuluivat, ikää karttui ja neiti Weberin terveys, joka ei koskaan ollut kehuttava, pakotti hänet lopuksi jättämään rakkaan koulutyönsä nuoremmille voimille. Hän oli saanut periä pienen rahasumman, joka teki hänelle mahdolliseksi asettua Eläintarhan Sairaskotiin vakinaiseksi asukkaaksi, ja siellä hän nyt on pienessä kapeassa huoneessaan elänyt noin 20 vuotta yksinäisenä, melkein kuurona ja ainaisen jäsenkolotuksen vaivaamana. Kaukaisista sukulaisistansa ei hän vuosikausiin ole kuullut mitään ja harvoin tulee joku vieras häntä tervehtimään, tavallisesti joku hänen entisistä oppilaistaan tai niiden lapsia ja lastenlapsia.

Helsingin osoitekalenteri vahvistaa muuton tapahtuneen viimeistään vuonna 1903.

Täydennysosia

1) Turun yliopiston Suomen historian oppiaineen blogissa julkaistiin Elsa Hietalan teksti Kadonnut metsästyskoira Poku ja koiran arvo 1800-luvulla. Kadonneita eläimiähän oli myös 1700-luvun ilmoituksissa. Oheisessa Bondelyckan-kuvassa talonpojan koiran tiukan ketjun voi ehkä ymmärtää arvon ilmaisuksi? 

2) Kun julkaisin ensimmäisiä lainauksia Carl Fredrik Nordlundin kirjasta Kuvaelmia menneitten aikojen eloista ja oloista kommenteissa kysyttiin verkkosaatavuutta. Sitä ei silloin ollut, mutta nyt on. Paljastettakoon tässä, että kirjan viimeinen luku käsittelee Patrik Österholmia, mitä en valitettavasti tiennyt omaa versiotani kirjoittaessani.

3) Keväällä 2017 julkaisemaani tekstiin Raamatullista arkeologiaa suomalaisen johdolla pitäisi lisätä ukaasi siirtyä lukemaan Timo R. Stewartin tuoretta teosta Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Ylen sivulla on pääkohdat, mutta selaukseni perusteella uskallan suositella itse kirjaakin.

4) Pia Koivunen linkitti Twitteriin MTV3:n jutun Näin puu saadaan näyttämään siltä kuin siihen olisi osunut kranaatti – katso videolta, miten taistelupaikkoja jäljitellään sodanajan kuntoon Ilomantsissa saatteella "Siis mitä mä just luin? Tuhotaan metsää, jotta se näyttäisi sodanaikaiselta". Kun vuonna 2009 yksinäni kiersin Hattuvaaran teemapolun varmasti ajattelin, että tunnelma oli ollut toinen kuin kylttien kuvauksissa, ja ehkä kontrasti koskemattomaan luontoonkin tuli mieleen. Ainakaan en kaivannut lisää lavastusta. 

5) Jyväskylän yliopiston historianopiskelijoiden ainejärjestön Tosine-lehdestä olen vuonna 2009 linkittänyt yhden jutun. Selasin joutessani sittemmin julkaistut numerot verkkoarkistosta. Numerossa 2/2009 kiinnosti Rene Rangan tiivistys HOL-seminaarista, jossa oli opastettu tutkijan uralle:

Nykytutkimuksen kulmakiviä on myös se kuuluisa verkostoituminen. Seminaareissa ja kaikenkarvaisissa kissanristiäisissä tulee käydä haalimassa arvokkaita kontakteja ja kasvattamassa omaa hyvä veli - verkostoa. Tämä onnistuu parhaiten häppää² ottamalla ja keskustelemalla – ei loistavia esitelmiä pitämällä, sillä niitä kukaan ei vuoden päästä enää muista.

Jep. Kokemukseni perusteella esitelmiä pitämättäkin voi luoda asiantuntijaimagon. Mielikuvilla on toisinaan hyvin olematon suhde todellisuuteen.

Numerosta 1/2012 löytyi kaksi inhorealistista kuvausta pienen museon kesätyöläisyydestä. Esimerkkiote:

Niin, museon senaikainen kokoelma olikin vallan kiehtova ja kuvailun arvoinen. Museon edellinen hoitaja oli ollut melkoinen persoona, joka oli mm. myynyt pimeästi aseita museon kokoelmista. Aina välillä asiakkaat kyselivätkin mahdollisuutta ostaa vitriineissä olevia pyssyjä kotiinvietäviksi. Jotkut olisivat myös halunneet antaa alakouluikäisen lastensa kokeilla vähän miltä se tuntuu pitää asetta kädessä ja "tussauttoo ryssää silimien vällii". Tämä ei oikein sopinut omaan museopedagogiseen ideologiaani. (Riikka Muhonen)

Fiktiota ja faktaa 1400-luvun esiäidistäni

Project Gutenbergin kirjoista avasin Jalmari Finnen historiallisen romaanin Rakkaudentarina, joka ei kuulu humoristiseen tuotantoonsa. Silmäilessäni yrittäen saada kiinni ajasta ja henkilöistä nimi Fincke kutitteli muistia ja tarkistin kirjani Brita Maria Sohlbergin esivanhemmat. Olettaen, etten vuonna 2007 tehnyt mokaa, on Finnen päähenkilö Katariina Niilontytär (Tavast) esiäitini. (Kyseisen puolessa vuodessa aatelismatrikkelista yms. kirjallisuudesta väsätyn esipolvitutkimuksen tarkistaminen tai oikeastaan uudelleen tekeminen veisi nykyisellä ymmärrykselläni varmaan pari vuosikymmentä.)

Kuvassa ei ole Niilo Tavast
vaan Maunu Eerikinpojan maanlain
käsikirjoituksen kuvitus vuoden 1430
paikkeilta. UUB

Faktoja on vähän ja Finnellä mielikuvitusta:

Nicolaus Olavinpoika Tavast oli synkkä ja harvapuheinen herra, jonka edessä kaikki vapisivat. Mitä hän määräsi, se oli täytettävä, mitä hän käski, sitä oli toteltava.

Hän oli ollut Hämeenlinnan voutina ja oli pelkoa ja vavistusta levittänyt kaikkialle kautta koko Hämeen, missä hän vain huovijoukkoineen liikkui veroja ottamassa.

Yhtä tyly kuin hän oli kansalle, yhtä tyly hän oli omaisilleenkin, lempeälle vaimolleen ja lapsilleen.

Kun vanha Gödeke Fincke pyysi hänen vanhinta tytärtään aviokseen, niin suostui Nicolaus siihen kysymättä, tiedustelematta, kenelle tytär oli sydämensä antanut.

Ensi kerran uskalsi lempeä Inkeri Yrjänäntytär nuhdella miestään ja pyytää, ettei tämä antaisi tytärtään vanhalle miehelle, mutta tyly oli se vastaus, jonka hän sai.

Ja niin vietettiin häät.

Esimerkki kirjallisuudesta, jota en vuonna 2007 osannut hakea, on nyt verkossakin saatavilla oleva Georg Haggrénin artikkeli Kartanoläänien ketju keskiaikaisessa "Pohjois-Suomessa" (SKAS 3/2004, pdf). Ainakin nyt koen mielenkiintoiseksi siinä mainitun Viljaisten kartanon jakosopimuksen, jossa (edellä mainitun hutkimuksen mukaan esivanhempieni) Elin Filpusdotterin ja Herman Flemingin osuus oli "kartanon kivikellarit ja niiden päällä olleet rakennukset sekä suuri tuparakennus ja uusi luhtiaitta."

Taisivat olla nuo kivikellarit, joihin Finnen tarinassa Fincke vangitsi... 

Tuuliviireistä

A. M. Tallgren kirjoitti Helsingin kaikuun 12/1913 jutun tuuliviireistä. Teksti on varsin lyhyt, mutta sisälsi minulle uutta tietoa. Kun en ole koskaan tuuliviirejä suuremmin ajatellut. Kirjoittajakaan

ei ikinä ennen ollut tullut viirejä tarkanneeksi, on kesäisen matkansa yhteydessä ja jälkeen nähnyt sellaisia sangen useita muotoja monessa pitäjässä. Niinpä m. m. kotipitäjässäni, jossa en lainkaan muistanut minkäänlaisia viirejä nähneeni. Totta kyllä, että nyt olen voinut havaintoja tehdä vain rannikkopitäjissä ja rantakaupungeissa, mutta suurestikaan erehtymättä voinee väittää monenmallisia viirejä löytyvän pitkin maata. 

Ehkä hetken miettimällä olisi tullut mieleen kukonmuotoiset viirit, jotka Tallgren mainitsee ensimmäisenä. Näitä hän oli jo käsitellyt Joulutunnelmassa 1912 artikkelissa Kirkonkukko. 

Ne ovat tavallisimmin kupari- tai rautapellistä tehdyt ja käyvät tuuliviiristä. Toiset ovat plastillisia, esim. Maalahden kirkon vanha puinen kirkonkukko, nyt Seurasaaren museossa Helsingissä, ja Raahen vanhan kirkon tornin huipulla ollut kukko, josta vanhat aina kertoivat, että siihen mahtuisi puoli tynnyriä viljaa. Itse asiassa on ontelo niin pieni, että tuskin kappa ruista siinä saisi sijansa, mutta ontelo siinä kumminkin on. 

Kirkonkukot mitkä ovat pyrstöönsä kiinnitetyllä rautatangolla kiinni, mitkä ruumiinsa läpi tai sivu kulkevassa telineessä. Kiikoisten kirkon kukko näyttää aivan epätoivoisella intohimolla kynsillään takertuneen siihen tankoon kiinni, jonka määrä on estää kukkoa putoamasta maahan, kun taas toiset jotenkin levollisina saavat seisoa viirinä olevan rautalevyn harjalla. 

[...]Toiselta puolen on kirkon tornien kukko sopinut tuuliviiriksi tai harjakoristeeksi maallisiinkin ja se löytyykin jokseenkin yleiseen kauniina tuuliviirinä ainakin Uudellamaalla ja Eteläpohjanmaalla, joissa olen sen muistiin merkinnyt. 

Kukko oli mukana myös toisessa mallissa.

Kuva esittää sangen hauskaa ja omituista viiriä, joka on ostettu Petolahden Ribackan kylästä. Sen malliset ovat yleisiä usean naapurikylänkin alueella. Se esittää rekeä jonka eteen on valjastettu kukko ja jossa istuu takana matkustaja. Etulaudalla istuva ajuri on tässä viirissä, jonka sain ostettua, ruostunut poikki, mutta yleensä on tänmallisissa tuulenosoittajissa aina oleva ajuri ja matkamies. — Tietojen mukaan on näitä viirejä kylässä tehty n. 40 vuoden aikana, ja sellaisia tekee vieläkin seppä Ågren. Ensimäisen oli tehnyt joku Sundblad, joka oli puolet elämätään ollut matkoilla, nimenomaan Turun puolessa ja Paraisilla. En kuitenkaan muista koskaan nähneeni niillä seuduilla viirejä, jotka kuvaavat rekeä, kukko valjaissa. 

Turunkin puolessa ja yleensä Eteläsuomen rannikolla ovat sen sijaan yleisiä viirit, jotka kuvaavat avokitaisia lohikäärmeen päitä. Toinen kuvamme esittää sellaisen Merikarvian ja Sidebyn rajalta, joka seudulla on tehty n. 80 vuotta Honkajärven kestikievaritalon viiriksi. Aikansa palveltuaan oli se saanut väistyä syrjään, mutta sen sijalle oli tehty toinen samanmoinen. 

Tältä kauheakitaiselta ja julmahampaiselta otukselta on kieli katkennut; muissa näkemissäni viireissä se pistää pitkälle suusta kaartuen usein voimakkaasti ylöspäin. Väliin on tuon kielen kärki tehty ongenkoukun tai nuolenpään tapaiseksi.

Yleisempiä ovat ilmeisesti olleet tyylitellymmät lohikäärmeet, joista Tallgrenilla on esimkerkki silloisista Seurasaaren kokoelmista.

 

Finnasta löytyy kaksi varhaisempaa selvää vastinetta.

Vanhakartanon tilalta Ulvilan Pietniemestä.
Satakunnan museo. CC BY 4.0

Seurasaaren ulkomuseo. CC BY 4.0

10. kuukausi jatko-opiskelijana

Tuulispään 33-34/1928 kansikuva

Lokakuussa oli paljon aurinkoisia ja kauniita päiviä. Jokainen saattoi olla viimeinen, joten oli Ihan Pakko lähteä päivänvalolla 3-5 tunnin kävelyretkille. Joiden jälkeen olin niin väsynyt, etten jaksanut juuri mitään.

Tämä ei sanottavasti auttanut seminaaripaperin kirjoittamista, joka oli oma tuskien taipaleensa. Pienemmästä päästä älähdyksiä oli havaita, että Hushållnings Journaliin on osittainen sisällysluettelo (lyhennelmineen!), kun olin käyttänyt tunteja kirjaamalla artikkeleja Kansalliskirjaston Erikoislukusalissa. Jossa olin istunut, sillä mistään ei ollut löytynyt lehteä digitoituna. Ei yhtään mistään... 

... vaikka olin kymmenen vuotta (tai jotain sinne päin) sitten kerännyt Googlen digitoinneista kyseisistä lehdistä setin. Jonka olin sittemmin unohtanut ja löysin nyt puhtaasti sattumalta lokakuun alussa. "Aamun naurut "ei saatana" -saatteella", kuten FB:hen päivitin.

Kirjoittamista olisi pitänyt auttaa Opinahjon väikkärinkirjoituskurssi pienryhmineen. Mutta sen pääopetukseksi on tähän mennessä osoittautunut, että eri humanistisilla aloilla kirjoitetaan aivan eri tavoilla. Toisten tekstit näyttivät silmissäni ongelmallisilta ja kilteistä, mutta huolestuneista kommenteistaan päätellen he näkivät omat näytteeni vielä kamalampina. Ei omiaan kohentamaan itseluottamusta.

Taivaan kiitos itseluottamuksen rippeitä oli omasta takaa vielä tähän puristukseen. Seminaaripaperi, joka esittää yhtä väikkärin alalukua, oli lähes loppuun asti alimittainen ja täysin palasina. Usko olisi voinut loppua, mutta ei. Vielä. Sain aikaiseksi omasta mielestäni melkein loogisen tekstin ja palautin sen aikataulussa. Valmiina ihan mihin tahansa palautteeseen. Kun olin väännön jälkeen käytännöllisesti katsoen sokea omalle tekstilleni, kaikki palaute tulisi olemaan yllättävää.

Ja tällä palautteella tekstit pitäisi seuraavina vuosina saada historiantutkimuksen akateemiseksi kirjoittamiseksi. Tarkkojen tunnusmerkkien sijaan tekstilajin määrittely näyttää olevan samalla linjalla kuin amerikkalaisen tuomarin lausunto pornografiasta: "I know it when I see it".  Kimmo Svinhufvud:

Sosiaalistumisen malli (engl. socialization or acculturation) puolestaan tarkoittaa oppiainekohtaisen kulttuurin vähittäistä omaksumista. Tässä mallissa kirjoittamisen opetus on suurelta osin implisiittistä, toisin sanoen sitä ei juuri ole.

Opiskelija omaksuu vähitellen hänen alalleen, oppiaineelleen ja ainelaitokselleen tyypillisen tavan kirjoittaa. Hän alkaa vähitellen hahmottaa, miten tapana on toimia ja mitä arvostetaan. Käytännössä oppiminen tapahtuu tekstien lukemisen ja havainnoimisen kautta, mutta luonnollisesti toisinaan opiskelija saa vaikkapa opinnäytettään tehdessään tai tutkimushankkeeseen osallistuessaan ohjausta ja ohjeita.

Vastaava kirjoittamisen tai laajemmin viestinnän tai käyttäytymisen oppiminen tapahtuu ihmiselämän kuluessa useaan kertaan. Rajattuna käytännön esimerkkinä voi käyttää esimerkiksi Twitteriä, jossa aloittelijat ovat olleet usein kysymysmerkkinä: miten ja mitä tänne on tarkoitus kirjoittaa? Paikalle jäävät (ja kirjoittavat) omaksuvat sekä itselleen että kuplalleen sopivat aiheet ja ilmaisutavat.

Ja samalla tavalla - kuvittelen - tutkimieni Inrikes Tidningarin lukijoiden ensin ihmetelleen sitä, mitä lehteen sopi kirjoittaa. Vuosien kuluessa lehden sisällöstä tuli yhä yhdenmukaisempaa ja yksipuolisempaa. Sosiaalisen vuorovaikutuksen prosessissa kulttuuria muokatiin ja se omaksuttiin eli sosiaalistuttiin. Kuullostaa aika tyylikkäältä, mutta valitettavan yhteiskuntatieteelliseltä. Saisikohan tällaista ilmaisua käyttää historian väitöskirjassa?