Tapaninpäivä Juvalla 1815

Ote Viljo Tarkiaisen artikkelista Tietoja vanhoista joulutavoista Etelä-Savossa Joulutunnelmassa 1912.

Ensimmäinen joulupäivä oli luonteeltaan vakava. Mutta Tapanina sitten alkoi huvipuoli. Heti ylösnoustua lähdettiin usein »Tahvanan ajoon» s. o. kiiruhdettiin reellä ja välistä ratsainkin naapuritaloon väkeä herättämään ja saatiin siitä palkinnoksi viinaryyppy miehen suuhun ja kauravakka hevosen eteen. Ratsastettiinpa välistä ovesta suoraan tupaan, jos pihtipielien korkeus sen salli, ja syötettiin kauravakka hevoselle pirtin pöydältä. Koko päivä käytiin kylää ja iltasilla kokoontuivat nuoret johonkin taloon leikkimään ja tanssimaan. Kirjallinen tietomiehemme, joka on suomalaisen kirjallisuuden historiassa tunnettu Kaarlo Akseli Gottlund, on päiväkirjassaan kertonut, minkälaisilla menoilla Tapanin iltaa vietettiin Juvan pitäjän kirkonkylässä vuonna 1815. Kertomus kuuluu suomennettuna näin:

»Me läksimme pappilasta, kun kaikki olivat nukkuneet, kello 10, mustat turkit käännettyinä nurin ja naamarit kasvoilla. Kirkon luona ajoi kaksi reellistä ohitsemme. Kun me tulimme Ulmaiseen, oli kaikki hiljaista, sillä koko väen paljous oli lähtenyt pitäjän tupaan. Sinne menimme mekin perästä. Matkalla tapasimme Rimpin ja Jeremiaan, joka makasi lumihangessa turkki nurin päällä ja olkiköynnös kaulassa. Hän solkkasi hiukan saksaa ja venättä. Hänen kanssaan me menimme tupaan, joka kohisi täynnä väkeä.

 

Minä otin kohta naamarin pois kasvoiltani, mutta Weber ei ottanut. Jeremias, joka näytti olevan joukon johtaja, laittoi ensin myllyn pyörimään siten, että pieni poika makasi lyhyellä penkillä hevosloimella peitettynä. Penkin alla hänen kohdallaan oli pieni pata ja siinä pieni kivi. Kun ensin oli muka saatu vilja lestyksi, teki mylläri omituisia kiemurteluja ja puukkasi poikaa takaapäin polvellaan. Silloin alkoi poika pyöritellä kiveä padassa ja se synnytti aivan samanlaisen äänen kuin mylly. Kun hän laittoi hienompia jauhoja, hieroi hän sitä hiljemmin ja kieritteli samalla ruumistaan omituisissa asennoissa.

 

Lisäksi laittoi Jeremias sahan käymään (jota leikkiä he sanoivat sahasilla-oloksi). Hän pani joukon poikia istumaan vieretysten ja joku heistä esitti ratasta ja toiset pölkkyjä j. n. e. Ja hän määräsi kaikille oman äänen. Ensimmäinen ääni, jota esitti keskellä riviä istuva poika, oli kuvaavinaan ränniä, josta vesi virtasi poristen, ja hänen äänensä oli löröntöttölörö; samalla hän teki ruumiillansa kierroksia, niin että hän pyöri ympäri ja niin myös koko saha. Se oli hyvin sahan näköistä ja kaikki toimi erinomaisesti. Itse hän oli mukana sahaamassa uunin luona.

 

Sen jälkeen tuotiin vene vetämällä sisään. Siinä istui venäläinen pappi onkimassa paukkupiiska kädessä. Hän oli yltä päältä rasvassa, lauloi ja polskutteli tuon tuostakin. Joka kerta kun hän sai suuren kalan, teki hän ristinmerkin ja kiitti Jumalaa. Joskus pääsi kala irti koukusta ja silloin menetti onkimies tasapainonsa ja suistui järveen. Kalat olivat pikkupoikia, jotka tarrasivat kiinni piiskaan. Sitten kala keitettiin ja syötiin... Kaloina oli silloin vanhoja virsuja ja kintaita.

 

Sitten tuotiin tupaan hevonen, jonka muodosti kaksi poikaa, joilla oli luokit ja jotka oli sidottu selätysten toinen toiseensa. Tällä hevosella hän (Jeremias) ratsasti ylt’ympäri tupaa. Sen jälkeen hän rupesi kauppiaaksi, joka oli maatilan omistaja. Maatilaa esittivät kaikki huoneessa olijat. Nämä olivat paistettuja kanoja y. m. s., joita hän käski renkinsä Jussi Antreksen kyniä ja joita vietiin toisiin taloihin. Hän lahjoitteli niitä eri paikkoihin. Lopuksi hän matkusti itse kotiinsa kauniissa ajoreessään. Rekenä oli kelkkaan sidottu, ylösalaisin käännetty vesisaavi, johon hän itse kömpi istumaan. Häntä seurasivat palvelijat, jotka viimein kaatoivat hänet lumihankeen. Jussi Antreas oli suuri vekkuli, pyöritteli häntä monta kertaa ympäri, mutta auttoi hänet taas jalkeille, kun häntä kiiteltiin ja kun hän sai ryypyn vesipytystä ja viinaleipäpalasen.

 

Sitten leikkivät tytöt ja tanssivat. Heidän sokkosilla olonsa oli semmoista, että he tekivät piirin, jonka keskeen yksi asetettiin silmät kiinni sidottuina ja hänen piti tuntea toinen. Sillä aikaa laulettiin. Sitten tanssittiin venäläinen tanssi, joka muistutti hiukan masurkkaa. Kustaa Pettander tuli sinne myös. Kello 1 me läksimme kotiin. Hän läksi meidän mukaamme. Me istuimme ja pelasimme kontraa kello neljään asti. Silloin tuli isä meitä katsomaan.»

Kuva: Julhelgskyrkan : illustrerad jultidning för barn 1916 

Joulu 1700-luvun kartanoissa

Gunnar Suolahden Joulutunnelmassa 1917 julkaistu teksti

Pitkinä, pimeinä puhteina joulun alla oli 1700-luvun herraskartanoissa paljon työtä ja puuhaa. Nokisessa, hiukaisevan lämpöisessä väenpirtissä kömpivät piiat ja rengit jo kahden tienoissa aamuyöstä haukotellen ryijyjensä ja lampaanvuotiensä välistä alottaakseen pärevalkean äärellä askareet. Rasittava riiheämisaika oli jo ohitse ja pellavat oli häkylöity, mutta syysteurastuksen jäljiltä oli siankinkut liotettava suolavesipurtiloissa sekä kylmässä savussa savustettava, makkarat oli laitettava, ja lapsetkin olivat mukana, kun valettiin talikynttilät kastamalla niitä kuumaan kupariseen kynttiläkirnuun. Kodassa keitettiin jouluviinaa ja mallassaunassa imellytettiin lakanan päällä maltaat kotiolutta varten, joka suuressa muuripadassa valmistettiin voimakkaaksi. Ja sitten leivottiin joulunedellisinä päivinä suuret taikinat. Mutta sitäpaitsi riitti aamuja iltapuhteiksi askaretta kehruussa ja suurimoitten jauhuussa. 

Miesten piti ehtiä halkojen ajosta ja rekien veistelystä kaupunkiin tuomaanmarkkinoiksi. Metsäiset taipaleet he makailivat viljasäkkien päällä reessään sekä palasivat takaisin pää pohmeloisena kauppiaitten viinaksista kulettaen mukanaan isäntäväen tilaamaa joulutavaraa, ryyti- ja teekääröjä, viiniankkuria, lautasia, olut- ja viinilaseja, nauha- ja kangasrihkamaa. 

Sitten tuli aattona paljon puuhan jälkeen lepo ja rauha. Kaikin käytiin joulusaunassa. Sitten alkoi pyhä jouluyö, jolloin sanottiin henkien ja haltijain liikkuvan pihannurkissa ja eläintenkin talleissa ja navetoissa saavan keskiyön hetkiksi puhelahjan. Silloin oli talonväen muka viisainta pysytellä kotinurkkien sisäpuolella. Väentuvassa istui vanhempi väki illallisen jälkeen olutkulhojen ääressä pöydän takana. Permanto oli peitetty oljilla ja nuoremmat siellä tanssivat piiritanssia; väliin olivat tytöt piirissä yksinään, väliin nuoretmiehet mukana, aina miten laulun sanat ja tanssin meno vaati. Joku kartanon vanhimmista palkollisista, joka osasi vanhan ajan laulut, oli ylinnä äänessä, laulellen esim. vanhaa ruotsinmukaista:

I Präämen haaver ja vantra 

Perfuttan keinun tallana 

O haaver looti hämti sänti 

Ortor o ruusor 

Linnun laulan prassika.

Taitekattoisessa kartanossa sillävälin herrasväki piti iloaan. Hyvissä ajoin oli tuttavien ja tuttavientuttavien kautta koetettu hankkia itsekullekin jotakin mieleistä joululahjaa. Mutta saanti oli sittenkin vaikeaa, jonkavuoksi kaikenlaisilla pikku yllätyksillä, runopätkillä y. m. koetettiin korvata lahjojen vähäistä lukumäärää. Niinpä teki kuuluisa Yrjö Maunu Sprengtportenkin viettäessään 1770- ja 1780-lukujen vaihteessa joulua kodissaan Brahelinnan everstinvirkatalossa. Hän toimitti niin, että perheessä vierailevalta nuorelta neidiltä juuri ennen aattoiltaa hävisi kultasydän, jota tämän oli ollut tapana kantaa kaulallaan, ja samoin katosi eräältä upseerilta lapikas. Jouluiltana heitettiin ovesta käärö, joka oli osotettu lapikastaan kaipaavalle upseerille ja jonka päällystään tällainen runo oli kirjoitettu: 'Kun olut on lopussa ja Chloris karkaa, pane lapikas jalkaan: silloin viluttaa ihmisparkaa’. Ja vähän ajan päästä koputettiin taas ovelle ja sisään heitettiin pieni käärö kadotettua sydäntään surevalle tytölle; käärölle oli kirjoitettu: 'Työläs on omistus sydämen varastetun, kas, pikku hupakko, täss’ on sun’. Aattoillan iloinen yhdessäolo lopetettiin useassa kartanossa hartaalla jouluvirrellä. 

Jouluaamuna tuli sitten aikainen lähtö kirkkoon. Enemmän kuin milloinkaan muulloin oli silloin kirkkomäki mustanaan väkeä. Keräännyttiin kirkkotallien äärelle ja seisoskeltiin kirkon seinävierillä odottamassa papinkellon soimista sekä katsomassa vallasväkien saapumista kuomureissään. Näillä oli parasta päällänsä. Naisilla yllään heleänväriset, kärpännahoilla päärmätyt turkkinsa, joissa päällys oli vaaleansinistä hollannin damastia taikka viheriän- ja valkoisen raitaista rastisiljia; herroilla puuteroitu tekotukka hatun alla, manchesteriliivit ja silkkisukat. Ja sarkapukuisissa talonpoikaisryhmissäkin näkyi tyttöjen punasilkkisiä kaulaliinoja, emäntien hopeasolkia ja silkkimyssyjä sekä värikkäitä turkkeja. Istuttiin sitten ahtaasti penkeissä; kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä esivallan vahvistaman penkkijaon mukaan. Virsiä veisattaessa oli osa seurakuntalaisia eri äänessä kuin veisuuta johdattava lukkari, ja kirkkoherran saarnatessa eriskummaiseen laulavaan tapaansa katseltiin syrjäsilmällä kirkkoväen pukuja ja naiset supattelivat penkeissään keskenään. Vallattomat poikaviikarit seisoivat kuorissa papiston silmälläpidon alaisina. Mutta hökkeleissä kirkkomäellä anniskelivat salakapakoitsijat ilojuomaansa, ja useasti sattui, että jumalanpalveluksen juhlallisuutta häiritsi jokin juopunut sanankuulija, joka papin varoituksista välittämättä oli seurannut sananlaskun neuvoa: 'Juoman jouluna pitävi, syödä lihaa laskiaisna.' 

Kirkkomäellä kutsuttiin pappilan väki ja muita vallasperheitä päivällisille kartanoon. Kun tiukujen ja aisakellojen soidessa tultiin perille, oli pitkä pöytä ruokia kukkurallaan, ja raskaista hopeamaljoista, jotka nimikirjaimista sekä valiolauseista tunsi vanhoiksi perintökaluiksi, juotiin valkoista ranskanviiniä kotioluen asemasta. Lapsilla oli eri pöytänsä sivummalla. 

Ja sitten jatkettiin vierailuja milloin missäkin kartanossa kaiket joulupyhät aina Nuutin päivään asti. Usein ajoi pihaan monta reellistä ihan odottamatta, viulut ja huilut olivat mukana, ja monesti nousivat vanhat kankeat talonherratkin korttiensa ja piippujensa äärestä yhtyäkseen tanssiin. Leikittiin panttileikkejä ja kyselyleikkejä. Jokaisen piti kirjoittaa vastauksensa samaan kysymykseen ja piti arvata minkä vastauksen kukin oli antanut. Kysyttiin esim.: 'Mikä on suurin huvinne?' Ja vastauksissa oli toinen puoli leikkiä, toinen totta, kun kirjotettiin esim. näin: Metsästellä. - Kaunis poloneesi. - Kiusotella lähimmäistäni. - Soittaa klaveeria. - Lukea rakkauskirjeitä. - Jokin keimaileva neitonen saattoi ilmoittaa: Laittaa tukkaani muodin mukaan, katsoa kuvaani peilistä, somistautua. - Haaveellisempi tunnusti: Kävellä kuutamossa, ajatella mielitiettyäni; taikka: Hiljaisuudessa harjoittaa hyväntekeväisyyttä. - Ja jotkut vallattomista nuorista herroista: Puhua lorua, olla mustasukkainen, olla rakastunut, pelata korttia j. n. e. Ja kun tuli kysymys siitä, mistä kukin pitää, niin saatettiin vastata: Maaseudusta elonkorjuuaikaan. - Ilmalinnain rakentamisesta. - Vaeltavana ritarina olemisesta. - Lapsuuden onnellisten päiväin muistelemisesta. - Kaksimielisyyksien puhumisesta. - Joutumisesta pian avioliittoon. - Käsittää, miten seuruetta huvitti, kun tuollaiset puolileikilliset toivomukset toinen toisensa jälkeen tulivat tunnetuiksi. 

Mutta jouluhuvien väliajoilla pitivät sekä isäntä että rengit tarkoin silmällä säiden vaihteluita. Sillä yleisesti tiedettiin, että alkavan vuoden kuukaudet tulisivat sääsuhteiltaan täsmällisesti vastaamaan kahtatoista joulunjälkeistä päivää. Kesken iloa saattoi niinmuodoin aavistus ensi syksyn kadosta ahdistaa mieltä. Ja kun rengit syyskesällä näkivät viljapellon pahasti lakoutuneeksi ja sekaiseksi, kuiskailivat he keskenään sen johtuneen siitä, että joko isäntä tai sitten kylvömies joulupäivänä oli ollut juovuksissa.

Kuva. Albert Gebhard. Joulutunnelma 1912

Jouluaatto 1840-luvulla

Betty Elfvingin (1837-1923) Uudessa Aurassa 21.12.1913 julkaistu kirjoitus. Ajoitus, nimi Iikka ja Tammisaari viittaavat siihen, että Elfving kertoo omasta lapsuudensa joulusta vuoden 1843 paikkeilla. Varhaisin joulukuusi Suomesta tunnetaan vuodelta 1829, joten sellainen säätyläisperheessä runsas kymmenen vuotta myöhemmin ei ole mahdottomuus. Perheen isä oli piirilääkäri.

Kaupungin nuorison on miltei mahdoton käsittää, mitä ponnistusta kodeissa vaadittiin entiseen aikaan joulun lähetessä. Silloin ei ollut leipureita, pesolaitoksia, kauppahalleja, karamellitehtaita, kaikkea sitä, mitä meidän aikamme pitää välttämättömänä. Se seikka, mikä ennenkaikkea eroittaa entisen ja nykyisen toisistaan on varallisuusasema koko Suomessa. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta olivat kaikki ihmiset enemmän tai vähemmän köyhiä, mutta jouluksi uhrasi jokainen mielellään jotakin, mikäli mahdollista. Ja mitä lähemmäksi tuo suuri päivä tuli sitä enemmän kasvoi lasten rauhaton kaipaus. Joulukinkku oli jo höyrynnyt kodin suuressa padassa ja joulukuusi oli kannettu sisään; mutta kuitenkaan ei päivä tahtonut milloinkaan loppua, iltaan oli aika hirveän pitkä. 

Eräs veli ja sisko, 6 ja 7- vuotiaat kertoivat, kuinka heidän kaikkien aina pienimpään 1-vuotiaaseen asti täytyi mennä nukkumaan päivällisen jälkeen. Kuten tavallista, oli syöty klo 2, mutta kuusi sytytettiin vasta 1/2 7 eikä sitä ennen kukaan vanhempia paitsi, jotka vaatettivat sen, saanut nähdä vilaustakaan siitä. Lastenhoitajatar ei ollut vielä valmistelujaan päättänyt, ja rauhoittaakseen hyörivää joukkoa, asetti hän kunkin paikalleen käskien jokaisen sulkea silmänsä ja nukkua tai ainakin pysyä hiljaa. Kun kaikki oli valmista, piti heidän nousta ylös pesemään ja pukemaan itseään. 

Lapsille tämä oli kauhea tuomio, mutta vanha Iikka oli auktoriteetti, jota täytyi totella. Kaikella kärsimyksellä on kuitenkin loppunsa. Lastenkamarin lukittu ovi avautui, ja pääsy kodin pikku saliin oli vapaa. Jo tämä sai sydämen lyömään. Ja tuolla seisoo joulukuusi säteillen valoa oksat piparkakkusydänten ja tähtien, saksalaisten omenien ja mamselli Ramillonin tekemien konfettien koristamina. Kaikesta tästä ihanuudesta saivat lapset valita sen, mistä enin pitivät, mutta aluksi ainoastaan yhden. Meidän ajastamme se voi näyttää ankaralta, mutta silloin ei katsottu asiaa niin. Pienimmälläkin pienokaisella oli oma arvonsa, ja sitäpaitsi oli sangen elähyttävää ensin valita itse ja sitten katsoa, minkä toiset valitsivat sekä vertailla eri lahjoja keskenään. Erityistä mielenkiintoa herättivät karamellipaperit, sillä vaikkei ainakaan mamselli Ramillonin karamellipapereissa vielä ollut kiiltokuvia, saattoi kuitenkin tapahtua, että löytyi pieni väritetty kuva, painettu Saksassa, sopivine allekirjoituksineen, jonka merkityksen ainoastaan isä ja äiti ymmärsivät. Semmoinen paperi oli kallisarvoinen, ja illempänä se tavallisesti lahjoitettiin Iikalle, joka kätki sen virsikirjaansa jonkun mielivirtensä kohdalle. Talon palvelijat olivat sisällä, ja saivat hekin kestityksensä samassa hauskassa piirissä. Mutta ulkoa porstuasta kuului ääniä, ja kun lähdettiin sinne, seisoi siellä kolme tähtipoikaa, jotka pyysivät saada laulaa. He olivat tietysti tervetulleet, ja nyt nähtiin jotakin ihmeellistä. He olivat puetut valkoisiin kauhtanoihin ja vyöllä vyötetyt he olivat niinkuin Itämaan viisaat miehet. Suurena, koreana ja kirkkaana paloi heidän tähtensä, mutta kellään ei ollut vielä aikaa tarkastaa sitä, sillä siellä takana oli paljon muutakin. Siellä olivat Betlehemin paimenet ruskeissa kauhtanoissaan, neitsyt Maaria suuressa, kirjavassa vaipassaan, julma kuningas Herodes, karhu seisoen kahdella jalalla sauva etukäpälässä, vieressä pieni poikanen luultavasti kuvaten sitä, että raa'inkin luonto kaipaa rauhaa pyhän joulujuhlan aikana. 

Tähtipojat osasivat monta laulua, jotka kaikki koskivat jouluiloa ja sen merkitystä, mutta ei ollut aikaa kuulla niitä kaikkia, sillä ilta kului ja pikku väki alkoi tuntea väsymystä. Kun isä oli pannut venäläisen hopearahan yhden tähtipojan käteen, kumarsivat he tyytyväisinä ja poistuivat. Nyt paloivat lapset taas joulukuusen luo, josta uudelleen saivat luvan ottaa makeisia. Mutta samassapa avautui ovi porstuaan ja kääre lensi sisään. Joululahja! Nyt kävi ilo äänekkääksi, sillä heti tuli toinen ja kolmas. Mikä ilo juosta noutamaan niitä, yhdentekevää, kelle ne olivat. Kukaan ei jäänyt vaille. Siinä oli lämpimiä kintaita tai muuta talven varalle, kelkka, keppihevonen, kaksi nukkea vahapäineen. Ehkei silloin vielä tunnettu porsliininukkia. Aikaa, vaivaa ja rahoja olivat vanhemmat uhranneet tämän ilon esiinkutsumiseksi, mutta sitten saivat hekin runsaan palkintonsa. Kun kaikki näytti jo olevan lopussa, kannettiin sisään suuri tynnyri täynnä saksalaisia omenia Lyypekistä sekä rusinalaatikko Espanjasta, Herra tietää, miten ne omin päin olivat tulleet Loviisasta Tammisaareen. Mutta täällä ne nyt olivat tervehdyksineen isoisältä ja isoäidiltä. Kaikki ymmärsivät, mitä merkitsi omistaa talossa sellaista tavaraa, mutta kukaan ei koskenut ainoaankaan rusinaan. Pitihän lahjojen kestää koko talvi. 

Kynttilät kuusessa olivat palaneet loppuun ja päivä oli pulkassa. 

Kuva: Tanskalainen Punch 52/1892. Wikimedia. 

Kellonsoitot ja rummutukset 1870-luvun Raumalla

Rauman raatihuone
Aalto-yliopiston arkisto
D4_21_3_1912_026

E. Ljungbergin käsikirjoituksen suomennoksesta Rauma : käsikirja matkustajille (1895)

Vaikka useimmat niistä tavoista, joista tässä tahdomme puhua ovat tauonneet, kannattaa ehkä kuitenkin historiallisessa suhteessa niistä kertoa, etenkin koska niitä vielä 1870-luvulla tarkasti noudatettiin.

  

Jota e. p. p. kello 10 ja joka j. p. p. kello 4 läpättiin yhdeksän kertaa kirkontornissa. Tämä tapa johtui katolisilta ajoilta ja oli oleva muistutus siitä, että Kristus yhdeksännellä hetkellä heitti henkensä.

(Kyseessä tosiaan taisi olla katolinen tapa eli n.s. Angelus-soitto. Keskiajalla niillä kutsuttiin rukoukseen kolmasti päivässä ja nimi Angelus juontuu rukoustekstin alkusanasta. Verkkosivuilla yhdeksän lyöntiä selitetään Kristuksen kuolinhetken sijaan kolminkertaisella kolminaisuudella..) 

 

Kevät- ja kesäaikana aina 1 p:stä huhtikuuta syyskuun 1 p:ään asti soitettiin raastuvantornissa kello 4 aamulla ja kello 8 illalla. Tämä soitto kutsui satamassa käyvän työväen työhön ja sieltä kotiin.

 

Joka ilta vuosi umpeen rummutettiin kello 9 illalla raastuvanportailla. Tämä oli kehoituksena nnorille ja vanhoille kiltisti kömpimään omaan koppiinsa.

 

Rukouspäivän edellä rummutettiin myöskin. Rummuttaja kävi silloin ympäri kaupunkia, pärrytti rumpuaan katujen kulmissa ja kehoitti korkealla äänellä yleisöä pitämään rukouspäivää pyhänä.

Tämä on muuten tapa. jota vieläkin noudatetaan.

 

Yön hetkinä kulki palovartijoita pitkin katuja ja ilmoittivat valppautensa siten, että he omituisella nuotilla laulaa lirittelivät:

„Kello on 12 lyönyt, (riippuen tunnista) 

Aina kaupungin Jumala varjelkoon 

Ja tulesta palosta suojelkoon

Kello on 12 lyönyt."

 

Mitä jouluun tulee, niin oli tavallista, että kaupungin lapset jouluaaton aamulla kävivät taloissa ja saivat siellä leivän, kynttilän tai lantin. Lapset lauloivat silloin vanhan joululaulun:

"Hyvää huomenta toivotamme täällä joka hengelle.

Isännille, emännille sekä kaikelle väelle"

 

Jouluaaton puolipäivän aikana rummutettiin raastuvan portailla. Vanha lippu pistettiin raatihuoneen ikkunasta ja viskaali luki kehoituksen kaupungin asukkaille pitämään joulurauhaa. Tätä kaunista vanhaa tapaa noudatetaan vieläkin, joskin jokseenkin muuttuneessa muodossa, s. o. rummuttamisen sijaan soittaa kaupungin soittokuuta virren ja muutamia isänmaallisia lauluja.

.

Uudenkaarlepyyn triviaalikoulun konrehtori ja rehtori vuoden 1852 paikkeilla

Anni Swan kertoi Etelä-Saimaassa 10.10.1925 isänsä Carl Gustaf Swanin kouluvuosista Uudessakaarlepyyssä tämän muistiinpanoihin nojautuen:

Erikoisen innokkaasti käyttivät patukkaa maisteri Lönnmark ja konrehtori Esaias Wegelius (Esa). Viimeksi mainittu oli puolihullu eikä voinut lainkaan ylläpitää järjestystä. Luokalla vallitsi yleinen surina, pojat liikkuivat paikasta toiseen mielensä mukaan, puhelivat ja naureskelivat.

 

Rehtori, joka kyllä tiesi minkälainen mies konrehtori oli, tuli välistä äkkiä kouluun konrehtorin tunnille. Tämän tietäen oli pojilla tavallisesti tähystelijä, joka asettui istumaan niin, että saattoi nähdä kuka kadulla tuli. Äkkiä kuului huuto: »rehtori tulee!» Silloin vasta melu syntyi. Kaikki juoksivat paikalleen ja ne, jotka konrehtori oli pannut seisomaan pulpettien taakse, hyppäsivät muitta mutkitta pulpettien yli, ja niin istuivat oppilaat hiljaisina ja pyhinä paikoillaan rehtorin astuessa sisään ovesta. Konrehtori oli vaiti, mutta, kun rehtori oli mennyt, arveli hän: »Kun rehtori on täällä, istutte te kuin Jumalan enkelit, mutta muutoin te meluatte kuin olisitte metsästä tulleita villejä.

Kerran konrehtori antoi koko koulun kunnioittamalle primukselle Otto Donnerille vitsaa kämmenille, koska tämä luki rukouksissa raamatusta luvun, jossa sattui olemaan sana »hullut». 

Annamme muistiinpanojen kirjoittajan kertoa, miten hän ensimäisen kerran sai maistaa patukkaa. 

»Koska »Esa» piti minua sukulaisena, vältin kolme lukukautta vitsaa. Vaan sitten tapahtui niin, että meillä oli Egyptin historian kertaaminen. Minä ja sivutoverini istuimme tavallisuuden mukaan sakkia pelaamassa. Se tapahtui siten, että meillä oli rihvelitaulu. Siihen piirrettiin ruutuja ja nappulat merkittiin kirjaimilla. En ymmärrä mistä syystä juuri tällä kertaa toimemme herätti Esan huomiota. Hän kysyi äkkiä minulta: »Swan, mitä sinä siellä teet, tule tänne näyttämään». Tullessani hänen luokseen rupesi hän ihmetellen katselemaan taulua. Viimein hän kysyi: »mitä tämä merkitsee?» »Ne ovat hieroglyfejä,» vastasin minä. »Kyllä minä opetan sinulle hieroglyyfejä, minä. Tuo vitsa tänne». Ja sitten minä sain ja sen jälkeen usein, kun kerran jää oli särjetty». 

Konrehtori käytti kuten sanottu ahkerasti patukkaa. Mutta sitä pidettiin jonkinlaisena huvituksena. Pojat vetivät hihat alas käden yli ja hihan alla pidettiin nenäliina monenkertaisena. Kun sitten tultiin opettajan luo, antoi hän kämmenille patukalla joko »puoli annosta» (kolme lyöntiä) tai »koko annoksen» (kuusi lyöntiä). Keksittiinpä poikien kesken sellainenkin temppu, että joka aamu määrätty luku konrehtorilaisia veitikka silmissä, mutta nöyrän näköisenä astui kateederille ja ojensi »Esalle» molemmat kämmenensä. Konrehtori ymmärsi tarkoituksen ja kysyi: »Haluatko koko annoksen vai puoli annoksen?» Kukin sai silloin itse määrätä montako lyöntiä tahtoi. Ja kun konrehtori oli saanut suorittaa tämän tärkeän tehtävän, oli hän koko päivän hyvällä tuulella. 

Otto Donner, sittemmin tunnettu kielentutkija ja poliitikko nautti erikoista luottamusta ja kunnioitusta toveriensa kesken, mutta konrehtori ei häntä jostakin syystä sietänyt. Hän oli niin tottunut siihen, ettei kukaan hänen opetustaan kuunnellut, että häntä kiusasi, kun Donner istui hiljaa toisten melutessa. Kerrankin hän kesken opetustaan tiuskasi: »mitä sinä, Donner, siinä istut ja tuijotat minuun suurilla silmilläsi? Ei sinun tarvitse luulla, että minä haluan rikkauksiasi».

Lars Stenbäck
Helsingin Kaiku 43/1911

Konrehtorin täydellinen vastakohta oli koulun arvossa pidetty rehtori, runoilija Lars Stenbäck. Hän oli tehtäväänsä innostunut, jalo ja lahjakas opettaja. Hän piti hyvää ja ankaraa kuria erittäin mitä tuli oppilaiden siveelliseen elämään koulun ulkopuolella. Stenbäck ei ylipäänsä käyttänyt vitsaa. Laiskuudesta hänen ei tarvinnut poikia rangaista, sillä hänen aineitaan luettiin tarkoin. Mutta huonoa käytöstä ja vallattomuutta hänkin joskus rankaisi kovakouraisesti.

 

Kerran esimerkiksi oli kaupungissa huutokauppa, jossa myötiin romaaneja. Stenbäck oli edeltäkäsin lausunut toivomuksensa, etteivät pojat kävisi huutokaupassa. Itse hän sinne meni. Frithiof Gahmberg (kuollut Lappeenrannan piirilääkärinä) huusi itselleen siitä huolimatta yhden tai pari romaania. Seuraavana päivänä S. kutsui hänet luokseen ja vitsaa tuli.

 

Kerran olivat rehtorilaiset pitäneet juominkeja ja rehtori määräsi vitsaa koko rehtorilaisten osastolle. Mutta ollen itse tottumaton siihen työhön hän pian väsyi ja kutsui avukseen maisteri Lönnmarkin, ja tämä, joka oli oikea ammattimies tässä toiminnassa, ryhtyi innolla jakelemaan iskuja pojille.

 

Mitä itse opetukseen tulee, oli Stenbäck loistava poikkeus enemmän tai vähemmän keskinkertaisista opettajatovereistaan. Hänen opetuksensa oli tunnollista ja innostunutta ei vain palkan edestä ahertamista. Suomenkieltä opettaessaan hän oli vaativa ja tarkka teroittaen oppilaitten mieleen, että tämä aine oli erittäin tärkeä. Ja hänen oppilaansa osasivatkin Suomen kielioppia erinomaisesti, niin että sittemmin ylioppilastutkinnossa saivat kiitosta taidostaan.

Äidinkieltä (ruotsia) opetettiin siihen aikaan varsin pinnallisesti. Stenbäck ei tähän tyytynyt vaan piti ylimääräisiä tunteja sopimuksen mukaan. Näillä tunneilla luettiin ääneen kirjallisuutta, m.m. «Setä Tuomon tupaa». Ne olivatkin herätystunteja, sillä Stenbäck ymmärsi valita sellaisia kirjallisuutta, joka nuorukaisessa herätti jaloja tunteita ja laajensi henkistä näköalaa. Varmaankin kylvi tämä ylevämielinen opettaja nuoren oppilaan mieleen siemenen, joka ajan tullen kantoi kauniin hedelmän.

Urheillut kirjakauppias

Lohjalla 21.5.1864 syntynyt Johan Konstantin Lindstedt kävi viisi luokkaa suomalaista normaalikoulua Helsingissä. Hän muutti sitten Pietariin, jossa Anton Lindebergin kirjakaupassa tehdyn työn ohella vuosina 1885-89 sai mitaleja ja palkintoja "kilpailuissa voimistelun, uimataidon, soudun, luistelun y.m. aloilla" (SK 14/1894). Esimerkiksi Hämäläisestä 2.2.1887 saatiin lukea, että

Tohtori W. F. Krajewski, suuri voimistelunharrastaja Pietarissa, oli t. k. 23 p. luokseen kutsunut muutamia voimistelijoita Schumannin sirkusseurasta sekä niiden kanssa kilpailemaan yksityisiä voimistelijoita. Kilpailusta kertoessaan sanoo Peterburgski Listok että eräs suomalainen Lindstedt teki semmoisia vaikeita voimistelutemppuja, jommoisia eivät kyenneet tekemään ne, joilla voimistelu on virkana. Sama Lindstedt oli joku aika sitten kiivennyt Iisakinkirkon kuvun päälle, kävellyt käsillään nojapuilla ja balanserannut aivan kuin vähemmässäkin korkeudessa. 

SK 20/1927

Kun Lindstedtiä haastateltiin Suomen Kuvalehteen 20/1927 hän kuittasi Iisakinkirkon tapauksen 

"Joo — se johtui eräästä vedosta, jonka löimme englantilaisessa Arrow- klubissa. Seisoin [käsipuilla käsilläni] kaksi kertaa peräkkäin, että uskoivat... Muuten olin ainoa suomalainen tuossa klubissa ja otin monta kertaa osaa soutokilpailuihin"

Kesällä 1888 Lindstedt oli suorittamassa reservipalvelustaan Tuusulassa ja kiinnitti huomiota pyöräilemällä sieltä Keravan asemalle 51 minuutissa (U. S. 22.7.1888). Seuraavana talvena Lindstedt herätti 

yhä suurempaa huomiota Pietarissa pikaluisteilijana. Viime sunnuntaina pidettiin siellä taas pikaluistelu Petroffskin saarella. Myöhästyneenä sattumalta itse kilpailusta luisteli hra L. koetteeksi 1 engl. peninkulman matkan ensi kerralla 3 minuutissa 10 1/5 sek. ja levättyään 1/2 tuntia saman matkan 3 minuutissa 8 1/5 sek. Peterburgskaja gazieta sanoo tämän ennätyksen nopeimmaksi, mitä kukaan konsanaan on saavuttanut; sillä ei venäläinen A. Panshinkaan, joka tähän asti on saanut kantaa maailman pikaluistelijasankarin nimeä, ole sellaista tulosta osottanut. (Hämeen Sanomat 19.3.1899)

Suomen Kuvalehti 14/1894

Helsinkiin Lindstedt palasi vuonna 1889. Tuolloin hän oli, Suomen Kuvalehteen 20/1927 tallennetun muistelunsa mukaan, 

työssä Vickströmin kirjakaupassa (nykyisessä Akateemisessa kirjakaupassa) ja työpäivä alkoi klo 7.30 aamulla ja päättyi klo 8 illalla. Mutta erehtyypä se, joka luulee, että me oppilaat ja kauppa-apulaiset pääsimme silloin pois. Eikö mitä. Silloin tuli isännän vieraat ja heidän takiaan täytyi kauppaa pitää auki ainakin tunnin vielä. En minä tiedä, tekikö hän sen tahallaan vai ei. Joka tapauksessa me pääsimme ajamaan vasta hyvin myöhään illalla.

 

Minulla oli polkupyörä, joka oli melkein sellaista mallia kuin nykyisetkin polkupyörät. Luulen, että se oli ensimäinen, joka Suomessa oli. Ostin sen Venäjältä. Silloin olivat käytännössä n. s. korkeat pyörät, joissa etupyörä oli hevosen korkuinen ja takapyörä kuin mäyräkoira. Minulla oli kovin vaikeaa ajaa sellaisella pyörällä, kun minä olin niin lyhyt. [1,61 metriä] Mutta omalla pyörälläni ajoin kovaa. Joka päivä ajoin harjoitukseksi noin 80 kilometriä.

  

Minun pyörässäni oli 112 tuuman välitys, nykyään on välitys vain n. 80 tuumaa. Sellainen pyörä on raskas polkea. Mutta kilpailuissa minä näytin kuinka kovaa sillä saattoi ajaa. Toiset polkivat niin tiheästi, ettei paljon jalkoja erottanut. Minä poljin harvaan ja hartaasti, ja takapyörä vonkui ja minä pääsin kovempaa kuin toiset. Silloin minä olin kovin köyhä mies. Hyvät ajajat olivat kaikki pyöräkauppiaitten palveluksessa. Heillä oli varaa panna kilpailua varten kolmekin pyörää kuntoon. He tekivät niin, että kun ajettiin pitkää maantiematkaa, niin myötätuulessa heillä oli toinen pyörä kuin vastatuulessa, kummassakin tuulen mukaan sovitettu välitys. Minä ajoin samalla pyörällä koko ajan ja jos koetatte ajaa vastatuuleen suurella välityksellä 40-50 kilometriä, niin tiedätte, miltä se maistuu.

 

Kukaan toinen ei ajanutkaan minun pyörälläni. Se oli liian raskas heille. Itse minä harjoittelin tavattomasti. Joka päivä harjoittelin esimerkiksi kyykkyynlaskeutumista. Mutta en yksikseni, se oli aivan liian helppoa. Minä käskin kaksi miestä mennä roikkumaan selkääni ja sitten minä vasta aloin kyykkyynlaskusarjan. Tällä tavalla sainkin hirmuiset jalkavoimat. 

Tätä kirjoittaessani Lindstedtillä ei ole Wikipedia-sivua, mutta sellainen on antikvariaatillaan, joka toimi Helsingissä vuosina 1891-1919. Vuonna 1927 Lindstedillä oli 

antiikkisten tavaroiden kauppa Helsingin Cityssä, "vastapäätä Villen apteekkia", kuten hän itse sanoi. Kaikennäköisten kirstujen, piironkien ja hyllyjen, veistoksien, posliini- ja lasitavaroiden keskellä olevilla kaposilla kujilla tuli itse Joh. K. Lindstedt vastaan. Pieni, matala mies, jonka silmät ovat yhtäti kirkkaat ja tuimat, vaikka onkin runsaasti yli 60 vuotta vanha. Täytyy ainakin osapuilleen tuntea miehen tavat — ja niinpä kättäni ojentaessani purin hampaat yhteen ja vastasin Lindstedtin kädenpuserrukseen täysin voimin. Täytyy olla sisukas mies kestääkseen Lindstedtin puserrusta ja vähän väliä hän kysyy: jokos sulaa? Mikä tahtoo sanoa, että joko kävijä pyytää armoa. Mutta kun tulija ei näyttänyt olevan armonpyyntipäällä, tarjosi Joh. K. Lindstedt vasemman käden ja sitten seurasi pitkällinen puserrus sillä kädellä. Tätä äänettömästi käytyä taistelua kesti muutaman hetken ja sen keskeytti tavarapinojen takaa ilmestynyt kaupan hoitajatar, joka hätääntyneenä huomautti, että jokin kallisarvoisista tavaroista voi särkyä...

Minne lie päätynyt J. K. Lindstedtin valokuva-, lehtileikkele- ja palkintokokoelma, johon toimittajalla vuonna 1927 oli mahdollisuus tutustua? Palkintojen "joukossa oli m.m. suuri hopeapokaali, jonka Joh. K. Lindstedt sai vastaanottaa entiseltä suurajajalta John Touruselta. Pokaali on n. s. pehmeätä hopeaa, jossa 99 osaa on selvää hopeata. Niin arvokasta pokaalia tuski Suomessa muuta onkaan."  

Täydennysosia

1) Yllä Ferdinand von Wrightin dokumentoimina Aidalle ripustettuja vaatteita, 1830-1835 (Kansallisgalleria). Ei siis ole käytetty pyykkipoikia.

2) Salomon Janssonista minun ei tarvitse enää huolehtia. Saamansa julkisuus tuli tiedoksi Maare Paloheimolle, joka tiesi jo paljon enemmän kuin minä. 

3) Lukuisia opinnäyteharavointeja tehdessäni olen puolihuolimattasti muodostanut hypoteeseja yliopistojen välisiin eroihin saatavilla olevien töiden osuudessa. Lähinnä arvellut, että jossain ylipistoissa joko ei kannusteta jakamaan tai kieltonappi on turhan selvästi esillä syöttölomakkeessa. Tällä viikolla tuli esiin todellinen rakenteellinen syy, jota en olisi itse keksinyt. Twitter-kommenttiini aiheesta vastasi juuri historian paperit Helsingin yliopistosta saanut: "Jos tarkoitat lukoilla sitä, että töistä näkyy Heldassa vain tiivistelmä, se johtuu siitä, että työn julkaiseminen pitää erikseen hyväksyä s-postilinkin kautta. Monikaan ei varmaan ole vielä ehtinyt sitä tekemään, kun työt tulivat sinne vasta eilen. Niitä avautunee vielä lisää."  Todettuani "Kiitos, hyvä tietää prosessi. Olen kuvitellut, että avoin/ei -päätös tehdään latauksen yhteydessä." han jatkoi "Niin minäkin kuvittelin - ajattelin, että työ on automaattisesti avoin ellei toisin ilmoita - joten en seurannut s-postiani, ihmettelin vain, miksi koko työni ei ole Heldassa. Mutta sitten tuli linkki s-postiin. Ja moni valmistuva ei ehkä edes enää lue usein yliopiston postiaan."

4) Syksyllä julkaisin tekstin lasten leikeistä 1600-luvulla. Äskettäin Kalmistopiirissä kerrottiin Millä ennen leikittiin? 

5) Turun linnan mielipidevangit eivät blogitekstissään saaneet kovin laajaa taustoitusta. Vasta kuunnellessani Ruotsin radion ohjelmaa RELIGIÖSA REBELLER 1 - GRÅKOLTARNA tuli mieleen, että uskonnollista elämää, jota ei 1700-luvun viranomaisia miellyttänyt, oli Tukholmassakin. Ohjelman toisessa jaksossa RELIGIÖSA REBELLER 2 - FRÄMLINGARNA oltiin taas tutummin Suomessa.

6) Sukututkijoiden itseopiskelumateriaaleja täydensin jo kertaalleen. Nyt voisi kokeilla arkistopedagogin videoita Konsten att tyda handskrift, del 1 av 2 ja Konsten att tyda handskrift, del 2 av 2.

7) Elsa, josta tuli persialainen prinsessa, tuli vastaan Journal.fi-uutuuksissa eli Elisabeth Stubbin artikkelissa Norden, Orienten och Kontinenten i Elsa Lindberg-Dovlettes författarskap. 

8) Journal.fi:stä puheen ollen edellisten täydennysten lisäksi siellä on myös Faravid ja Budkavlen. (Kattavuus alkaa olla niin hyvä, että voi jo pelätä ensimmäisten lähtöä toisaalle.)

9) Kuva-arkistopäivillä 2019 kuulemani Satu Savian esitys innosti katsauksiin Kun Suomi näki ja nähtiin stereona (Viipuri ja Saimaan kanava), Kun Suomi näki ja nähtiin stereona (Vuoksi ja Saimaa) ja Kun Suomi näki ja nähtiin stereona (Helsinki). Tuoreessa Kuriositeettikabinetissa julkaistiin Savian artikkeli, jossa on esityksensä asiat ja varmaan vielä enemmänkin.