torstai 19. marraskuuta 2026

Täkki-Liisa eli Liisa Hietanen

Liisa syntyi 11.9.1848 Kivijärven Salamajärvellä, joka kolme vuotta myöhemmin liitettiin Perhon seurakuntaan, joten myöhemmin synnyinpaikakseen merkittiin Perho (RK Kivijärvi 1843-52, 440). Isänsä nimi oli Anders Hotakainen (s. 31.5.1796), mutta kun Liisa tuli nälkävuonna 1868 "Jyväskylän kaupunkiin ja rupesi palvelukseen" hänet merkittiin kirjonkirjoihin sukunimellä Hietanen. Hän lähti joulukuussa 1879 Hämeenkoskelle töihin verkatehtaalle, mutta palasi Jyväskylään vuonna 1882 ja "ryhtyi innolla harjoittamaan kaikenlaista käsityötä" 

Pikaisuudella liikkuvat kangaspolkuset jalkain alla ja tulista vauhtia lentää sukkulainen edestakaisin loimien lomitse, käsien käyttämänä siistin kankaan valmistamiseksi. Sanovat tytön olevan näppärän ja sukkelan kaikissa hienommissakin naisten käsitöissä ja kuuluu saaneen palkintojakin maanviljelyskokousten näyttelyissä. Laajasta piiristä kuuluvat säätyläisetkin hänelle toimittavan kaikenlaisia käsitöitä, joita hän tuskin kerkeää valmistamaan, vaikka ahkeruutensa ja kykynsäkin on tavallista etevämpi. (Keski-Suomi 24.9.1887; RK Jkl maasrk 1869-80, 85; RK Hämeenkoski 1871–79, 175; RK Hämeenkoski 1881-90, 191; RK Jkl maasrk 1880-89 I, 261; RK Jkl maasrk 1880-89 II, 129; RK Jkl maasrk 1890-99, 791; RK Jkl maasrk 1900-09, 870)

Verkatehtaalla ansaitsemallaan rahalla ja myöhemmällä yksityisyritteliäisyydellään Liisa Hietanen pystyi vuoteen 1887 mennessä rakennunnuttamaan talon Oravasaaren kylään Toivakaisten tien varrelle. 

... vasemmalla puolen pellon reunassa uusi, sievästi rakettu huoneus, soma rappuskatos edessä, jonka katolla valkonen korsteenin piippu, valkoiseksi maalatut ovet ja ikkunat sekä huoneen sisäpuolelta ulosnäkyvät siistit lasien verhot ja kukkaset todistavat huoneuksen ihmisasunnoksi. Sisään astuttuasi tulet siistiin etehiseen; sen pohjassa kamari ja etehisestä oikealle astut puhtaasen, paperilla vuorattuun asuntoon, ikkunat, ovi ja välikaton laki maalatut valkoiseksi ja permanto tumman ruskeaksi, oikealla puolella seinän vieressä ompelukone, peräseinällä pieni maalattu pöytä, kauniisti tehdyllä kattimella peitetty ja puhdastekoinen piironki, jonka päällystä myös toimittaa kirjahyllyn virkaa, sekä vasemmalla seinällä sievä kaappi ja kangaspuut, kaikki maalatut, ja kävelykohdilla matot lattialla. Kolmessa seinässä on kookas lasi kussakin valoa välittämässä. Kangaspuutuolilla, jos moinen käsityö sattuu esille, kohtaat keski-ikäisen naisen, vaalealla, vyötäisiä alemma riippuvalla, jotenkin muhkeakasvuisella palmikolla, jonka laihakkaitten kasvojen vakavat piirteet ja terävä katsanto osottaa pohjolaisluonnetta." (Keski-Suomi 24.9.1887)

Liisan päättävätä ja kykenevätä luonnetta muun muassa osoittaa seuraava seikka. Hän pyysi maalarin maalaamaan huoneuksensa ovia, ikkunoita, lattiata ja laipion lakea, sekä panemaan paperit seinille. Mutta kuinka lieneekin työtä alottaessa syntynyt riita teettäjän ja tekijän välillä, jolloin Liisa antoi amenen mestarilleen. „Kun on työ omaa tekoa, ei ole muita moittiminen", arveli Liisa. Osti itse maaliaineet ja siveltimen, lainasi naapurista maalikiven, nyt maalia jauhamaan ja sitten maalisuta käteen. Pianpa saivatkin ovet, ikkunat, laipion laki ja permanto mukaisensa väripeiton ja sievät paperit verhokseen, ettei niitä mestarikaan olisi paremmin laittanut. (Keski-Suomi 24.9.1887) 

Kysymyksiisi saat rohkeita, lyhyviä ja selviä vastauksia, saatpa yleisissä ihmiselämätä koskevissa kysymyksissä kuulla syvämietteisiäkin sanoja. Mutta aikaansa ei hän siltä puheisiin tuhlaa. [...] Käytöksessään sanovat Liisa Hietasen olevan aivan yksinkertaisen, vaan puhtaan, suoran ja rehellisen. Ahkerasti käypi kirkossa ja sen ohessa pyhinä lukee uutterasti uskonnollisia kirjoja ja pitää kylän lapsille pyhäkoulua, mutta arkina melkein yöt päivät ahkeroi käsitöitä. Taka-aikoina kuuluu viljelleen ahkerasti kaunokirjallisuuttakin, lainakirjastoista lainailemalla ja olipa tilaillut kuvalehtiä ja seuraillut muutakin sanomakirjallisuutta, mutta nykyään tulee hänelle vaan "Lähetys-Sanomat" ja naapuristaan lainaa paikkakunnan sanomalehteä. Nykyään näyttää uskonnollinen kirjallisuus olevan hänen harrastusalansa ja sitä kirjallisuutta hän omistaakin jommoisenkin kirjaston. — Itse toiminnallaan on Liisa Hietanen opetellut kirjoittamaan ja kirjoittaakin itse oppineeksi aivan kaunista ja selvää käsialaa, eikä ajatustenkaan kuvaileminen näyttänyt eräässä kirjoituksessaan, jota minulle näyttivät, olevan sekavaa.(Keski-Suomi 24.9.1887)

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin rakennus oli purettu ja sen paikka oli osa Knuuttilan talon puutarhaa.

Puutarhan kivisen aidan sisäpuolinen eteläinen kulmake oli säilyttänyt entisen nimensä "Liisan tarha". Silloin kun täällä ennemmin kesää mietimme, oli näillä kohdin vähäinen koivujen ympäröimä asumus, jossa asui jossain Etelä-Pohjanmaalla syntynyt, pienikokoinen, mutta terhakka Liisa Hietanen. Hänpä oli aikoinaan metsästä tuonut ja pienen kotinsa ymparille istuttanut nämät nyttemmin juuriksi kasvaneet koivut, muiden muassa tuon, jonka runko juurelta oli läpimitaten noin 75 senttimetriä, jonka runko miehen korkeudella maasta haaraantuu kahdeksi, ollen tämä kaksilatvatnen juurikuin Ruunin kuuluisa kaksilatvainen kuusi! Olipa sen rungossa tuolla ylhäällä kottaraisten pesäkin... 

Tämä Liisa Oravisaaressa ollessaan elätti itseään kankaankudonnalla ja neulomisella. Lisäksi oli hän tuntenut kutsumuksensa olevan pitää sunnuntaikoulua seutulaisten lapsille niinä aikoina, jolloin kansa- ja kiertokouluja oli vain harvassa maaseudun kirkonkylässä. Opettamisensa tapahtui yksinkertaisessa uskonnollisessa suunnassa, rajoittuen vain luku- ja kirjoitusalkeiden opettamiseen ja alettiin ja päätettiin lukutunnit lyhyellä rukouksella ja virren värsyllä. Nyt on Liisan tupa hajoitettu ja sen perustuskiviä lienee nyt "Tarhaansa" ympäröivässä aidassa, mutta koivunsa ovat tuuhealatvaisina hänestä muistuttamassa. Liisa Hietanen elää vieläkin, asuen nykyään omassa pienessä kodissaan Tourulassa. Nykyään neuloo hän enimmäkseen sängynpeittoja naimisiin aikoville nuorille ja väliin vanhemmillekin ja tunnetaan hänet yleisemmin "Täkki-Liisan" nimellä. Liisa ei kumminlaan "tykkää" tästä nimestä ... (Keskisuomalainen 24.7.1925)

Itsellisnainen Liisa Hietanen Jyväskylän Eerolasta kuoli 81 vuoden 4 kuukauden ja 8 päivän ikäisenä (Keskisuomalainen 8.2.1930).

keskiviikko 18. marraskuuta 2026

Miltä näyttää "hyvä" historiantutkimus?

Fyren 7/1902
Tänään on kulunut tasan kolme vuotta väitöspäivästäni, joten on korkea aika ymmärtää minkälaista historiantutkimusta suomalaiset historiantutkijat pitävät hyvänä. Valitettavasti väitöskirjaa tehdessäni eteeni ei pudonnut kasvatustieteilijä Mikko Kainulaisen ja kumppaneiden artikkeli ja konferenssipaperi vuodelta 2022.

Kainulainen, M., Puurtinen, M., & Chinn, C. A. (2022a). Aims in the practice of historiography: An interview study with Finnish historians. Historical Encounters, 9(1), 159-180. https://doi.org/10.52289/hej9.109

Kainulainen Mikko, Puurtinen Marjaana, Chinn Clark A.(2022b) Historians’ criteria for appraising historiography: An interview study. Proceedings : International Conference of the Learning Sciences, 989-992 https://dx.doi.org/10.22318/icls2022.989

Nyt on korkea aika tutustua niihin kunnolla. Varsinkin siksi, että Kainulainen väittelee 28.11.2026 ja aiheesta voi vihdoin ja viimein herätä keskustelua historiantutkijoiden keskuudessa? Jos tulokset tuntuvat itsestäänselvyyksiltä, lienee kuitenkin arvokasta, että ne on vihdoin koottu yhteen? 

Väitöskirjan myötä on luettavaa tietenkin lisää:

Kainulainen, Mikko: Like historians?: On the practice of historiography and its implications for history education. Turun yliopisto 2026 https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-02-0964-3 

Kainulainen, M., Puurtinen, M., & Chinn, C. A. (2025). Regrounding inquiry-based learning in history: A study of historians’ epistemic processes. Cognition and Instruction, 43(4), 291–315. https://doi.org/10.1080/07370008.2025.2503193

Tutkimukset perustuvat 23 suomalaisen historiantutkijan haastatteluihin kuutisen vuotta sitten. Tuoreimmassa artikkelissa käsitelty historiantutkimuksen prosessikin on kiinnostava, mutta puran tähän Kainulaisen ja kumppanien luokittelua hyvän historiantutkimuksen kriteereistä eli ominaisuuksista, joita historiantutkijat arvostavat muiden töissä ja joihin he pyrkivät omassaan. Niitä käsitellään ensisijaisesti artikkelissa 2022b, jossa on tunnistettu 80 arvostuskriteeriä, jotka ryhmiteltiin kuuteen pääluokkaan sekä hajanaisempiin luokkiin (”negatiiviset ihanteet” ja ”muut ihanteet”).

Ensimmäinen pääluokka kattaa 26 kriteeriä, jotka liittyivät historianesitysten ominaisuuksiin. Nämä jakautuvat edelleen kahteen osaan: kirjoittamiseen ja metodologiaan. Molemmat tuntuvat tutuilta. Kirjoittamisesta puhuttiin väitöskirjaprosessissani kuitenkin metodologiaa enemmän. Haastatteluista tunnistettua kriteeristöä sille ovat sisäinen koherenssi, argumentaation laatu ja yksinkertaisesti tyyli, josta artikkelissa on hyvä sitaatti:

[S]ujuva kirjoitustyyli, joka vie omaa argumentaatiota eteenpäin, on tärkeä. Vaikka aihe sinänsä saattaisi olla mielenkiintoinen, jos se on kirjoitettu tylsällä ja mauttomalla tavalla, se ei ole hyvä artikkeli. (Historioitsija 9)

Tuskaani metodeista olen muistaakseni jakanut tänne useaan otteeseen, joten oli mielenkiintoista nähdä, miten alan ulkopuoliselle näyttäytyi "metodologia". Suomeksi käydyissä haastatteluissa oli todennäköisesti käytetty sanaa näkökulma, sillä kriteereissä on mukana kysymykset onko työssä näkökulma; tuodaanko se esiin; ja onko se mielenkiintoinen tai tärkeä. Tästä osioista löytyy myös itselleni tärkeä lähteiden laajuus ja laatu. Mukana on lisäksi teorian, analyysin ja kerronnan määrä sekä se, että tutkimuksen viitekehysten ja menetelmien esiintuonti ja sen tapa. Jälkimmäinen on artikkelissa nimetty prosessien läpinäkyvyydeksi, mutta useimmat historiantutkijat varmaankin puhuisivat metodin eksplikoinnista tms. 

Kaikki haastatellut historiantutkijat mainitsivat  kriteerejä, jotka kuuluvat luokkaan ”yhteydet menneeseen ja nykyiseen tietoon sekä käytäntöihin”. Olennaisin kriteeri tässä luokassa ei saa artikkelissa erityistä painoarvoa: työ on asemoitava käynnissä oleviin (ja käytyihin) tieteellisiin keskusteluihin. Se, että historiantutkimukselta odotetaan tai toivotaan ajankohtaisuutta, omaperäisyyttä, poikkeuksellisuutta ja innovatiivisuutta, on toki totta, muttei yhtä tärkeää.

Kolmas luokka sisältää kriteereitä, jotka liittyvät historiantutkimuksen avaamiin mahdollisuuksiin uudelle tutkimukselle. 

Neljäs luokka on nimetty välillisiksi mittareiksi tai ulkoistetuiksi kriteereiksi. Hyvältä tutkimukselta vaikuttaa se, joka on käynyt läpi asiantuntijoiden arvioinnin ja tullut julkaistuksi, mutta myös näkyvyys suuren yleisön parissa ja sen piirissä koettu innostus ja kiinnostus koetaan arvokkaaksi.

Viides luokka liittyy yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, joka lisää historiantutkimuksen arvoa.

Kuudes luokka yllätti tunteilla ja affekteilla. Artikkelista ei valitettavasti käy ilmi, kuinka monessa haastattelussa tuli esiin ilo, hauskuus, tyytyväisyys, innostus tai kiinnostus. 

Lisäksi, jos vaikuttaa siltä, ettei henkilö itse ole asiasta lainkaan innostunut; jos joku tulee konferenssiin ja pitää hirveän mekaanisen esitelmän, niin sieltä ei pysty poimimaan niitä tärkeitä asioita, vaikka niitä siellä olisikin. (Historioitsija 12)

tiistai 17. marraskuuta 2026

Oma tasku paras tasku

Viime viikolla kurssilla Sanan ja rahan valta käsiteltiin sanomalehtien käyttöä historiantutkimuksen lähteenä. Eli keskusteltiin myös Kansalliskirjaston digitointien portaalin käytöstä. Yksi opiskelija kaipasi sinne mahdollisuutta merkitä suosikkeja, "ettei tarvitse aina hakea uudestaan". Rikoin pyhät lupaukseni ja avasin suuni suositellakseni yksinkertaisesti käyttämään selaimen kirjanmerkkejä. Luennoitsija ei tähän ihastunut, kun hän oli niitä joskus menettänyt yliopiston it-uudistuksissa. Olisin voinut, mutten viitsinyt, kertoa, että Ruotsin KB:n Tidningar-sivustolla oli suosikkitähdet, kunnes päivityksen jälkeen ei enää ollutkaan.

Tämä tuli mieleen, kun viikonloppuna satuin avaamaan Google Booksin, joka ilmoitti, että vanha käyttöliittymä suljetaan ja tarjosivat mahdollisuutta siirtää kirjahyllyni uuteen systeemiin. Ja tästä ei voinut lähettää viestiä Gmailiin? Aikanaan keräilin melko ahkerasti Google Booksista Suomeen liittyviä tai muuten mielenkiintoisia digitointeja. Hyöty työstä ei ole ollut päätä huimaava, mutta ainakin väikkärin yhteydessä kokoelmasta oli iloa.

Tarjotussa siirtomahdollisuudessa ilmoitettiin, että "Sinulla on 87 kirjaa, jotka on tallennettu 87 kirjahyllyyn Google Kirjojen vanhemmassa versiossa." Kirjahyllyjen määrä oli oikea, kirjojen ei alkuunkaan. Mutta en ryhtynyt manuaaliseen tallentamiseen vaan painoin rohkeasti nappia. Sain viestin "Kirjahyllyjäsi siirretään. Siirtoon voi mennä 72 tuntia". Ehkä joku päivä muistan ja uskallan katsoa, onko sivuston uudesta muodosta iloa ja onko hyllyjen sisältö tallella.


maanantai 16. marraskuuta 2026

Maria Andersson, helsinkiläinen vanhus

Tämä kirjoitus hyödyntää SukuForumin ketjussa vuosina 2010-2026 tehtyyn selvitystyötä, jossa on etsitty Helsingissä 24.8.1946 "117-vuotiaana" kuolleen naisen elämänkulkua ja kohdattu huomattavia haasteita. Tuhansien henkikirjasivujen läpikäynnin jälkeen tutkijajoukko ei enää edes usko, että nainen oli koko elämänsä ajan nimeltään Maria Eufrosina Andersson. Tämän epäselvän menneisyyden sijaan keskityn tässä elämänsä vuosiin 1913-1934.

Maria Anderssonin varhaisin varmasti tunnettu osoite on Fredriksbergin eli Pasilan huvila 6. Se merkittiin ensimmäiseksi riviksi korttiinsa Poliisin osoitekortistossa vuonna 1913. Pasila oli liitetty Helsinkiin edellisenä vuonna ja vaikuttaa todennäköiseltä, että Maria on elänyt Helsingin pitäjän puolella vuodet 1907-1912, jolloin kortisto oli jo toiminnassa. Korttiin vuonna 1913 merkitty isäntäväki Kiriloff viitannee Fredriksberg 6:ssa asuneeseen tehtaan työnmieheen Johan Kiriloff (U304:7216). Mariaa ei huvilassa henkikirjoitettu vuonna 1913.

Keväällä 1914 Maria on muuttanut Vaasankatu 6:een, jonka isäntäväen nimi on jäänyt osoitekorttiin liitetyn lehtileikkeen alle. Asuminen jäi ilmeisen lyhytaikaiseksi ja Maria siirtyi Punavuoreen, jossa hän viihtyi useita vuosia. Väliaikaiseksi osoitteekseen ehdittiin kirjata Pursimiehenkatu 25, ennen parin vuoden asumista Kankurinkatu 4:ssä. Jälkimmäisessä osoitteessa henkikirjoitettiin vuonna 1916, 1917 ja 1918 "Ent. palvelija Maria Andersson 27 yli" eli ikänsä perusteella henkirahasta vapautettuna (U340:3362; U355:3077; U369:3130). Rakennuksessa asui suuri joukko muitakin perheettömiä, useimmat kuitenkin työikäisiä.

Maria "asuntonsa portailla"
Iltalehti 24.12.1928
Sitten Maria asui Punavuorenkatu 20:ssä, jossa hänet henkikirjoitettiin 1919-1923 (U383:2001; U393:1975; U407:1527; U420:1394; U432:1399). Sitten hän on taas siirtynyt Helsingin pitäjän puolelle, sillä seuraava merkintä osoitekortissa on vuoden 1930 muutto Tapanilasta asuntoon Pääskylänkatu 7 A 81. Tämä sopii Marian tiettävästi ensimmäiseen julkisuuteen tuloon Maila Talvion artikkelissa Vaeltaja ihmisvilinässä (Kulkuset 1928, 4-6), jossa "Vanha vaimo seisoo jonossa asemahuoneella, nousee vaivalloisesti vaunuun, vaipuu vaununnurkkaan, astuu alas vaunusta ja taivaltaa läpi lumen asunnolleen. On toki tämä oma asunto, johon pääsee lepäämään."

Ja niin voit, helsinkiläinen, vielä päivästä päivään nähdā tuon vaeltajan ihmisvilinässä Helsingin kaduilla. Eilen ja huomenna ja tänään. Huoneestaan, joka on hyvin pieni, lähtee hän varhain liikkeelle, käsivarrellaan pärekoppa, joka toiselta kulmaltaan on särkynyt monivuotisten kantamusten painosta. Hän tuo esikaupungin metsästä havukimppuja ja luonnonkukkia Helsinkiin. Taakka on raskas ja askel painaa, mutta vaikein on pelko siitä, että joutuisi ihmisten vaivaksi. Täytyy hienotunteisesti muistaa, missä on ollut, ettei menisi liian usein samojen luo, vaikka he hyviä ihmisiä ovatkin. Hän tuntee monta hyvää ihmistä. Vieraita täytyy karttaa ja uusia tuttavia välttää. Arkana hän vaeltaa. 

Johanna Vartiaisen artikkelin perusteella Maria Andersson oli tullut Maila Talvion tietouteen Judith Ponkalan kautta. Ponkala piti vuodesta 1923 alkaen hattukauppaa Snellmanin- ja Liisankadun kulmassa ja Maria Anderssonilla oli tapana myyntipäivänsä jälkeen "tulla istuskelemaan hattukaupan oven vieressä olleelle tuolille odottamaan kahvia, jota hän omien sanojensa mukaan joi yli 20 kuppia päivässä. Samalla hän kertoi tarinoita elämästään. Hän muisteli muun muassa laskeneensa isänsä kanssa katiskoja rantaveteen nykyisen Eduskuntatalon edessä."

Talvion toimittama joululehti Kulkuset ilmestyi joulukuun alussa (HS 3.12.1928). Viikkoa myöhemmin "Jouluilon valmistamiseksi sadatta jouluaan viettävälle Maria Eufrosina Anderssonille on listoja lahjoitusten merkitsemistä varten esillä Kansallispankin ja Maatalouspankin sekä Uuden Suomen täkäläisissä pääkonttoreissa." (US 12.12.1928) Iltalehdessä oli 24.12.1928 kuvitettu pikkujuttu.

SK 41/1929
Tapanilassa asuminen käy ilmi myös uutisesta, jossa Maria Anderssonin raportoitiin käyneen tutustumassa Yrjönkadun uimahalliin. (US 28.9.1929) (Samaa kuvaa käytettiin Suomen Kuvalehdessä 41/1929.) Kiitosviesti Uudessa Suomessa 23.2.1930 paljastaa, että muuttaminen Helsinkiin mahdollistui muun muassa Ponkalan ja Talvion tuella. 

Nöyrä sydämellinen kiitos,
Herra Professori Talakselle, Kenraalin Rouva Vilkamalle, Professorin Rouva Maila Mikkolalle sekä Rouva Ponkalalle, asunnosta y.m. lahjoista.
Maria Andersson

Pääskyläntiellä Maria asui kuitenkin vain vuoden ja vuonna 1931 hän muutti asuntoon Hämeentie 37 A 27, josta tuli kotinsa loppuikäkseen. Hämeentiellä häntä käytiin haastattelemassa ensimmäiseen laajaan henkilöartikkeliin Hos Maria Andersson (Astra 9/1932). Sen kuvituksena oli E. Myntin pastellityö Maria Anderssonin kasvoista. Taulu kuului Vaasalaiselle kauppaneuvos Tikanojalle ja on nykyään Kansallisgallerian kokoelmassa ajoitettuna vuoteen 1931.

Nimimerkki Serp eli Seere Salminen teki Mariasta jutun Suomen naiseen 2/1933 ja kertoi kodista Hämeentiellä: "Tullaan hänen pieneen huoneeseensa. Siellä vallitsee mitä mallikelpoisin järjestys: rautasänky on siististi tummalla raamilla peitetty, pöydällä on kukkia ja punaisia kynttilänjalkoja, leposohvalla nurkassa on tyynyjä ja seinillä väripainoksia ja raamatunlauseita. [...] Huoneen nurkassa ovat nukenvaunut täydellisille varusteineen ja keskellä näköttää iso kaunis nukke. Maria ottaa sen syliinsä. — Tämä on minun lapseni. Doris Luvia Andersson. Täytyy olla joku. jolle jutella, sillä kissaa en huoli, se voi tarttua nukkuessa kurkkuun kiinni."

Kansan Kuvalehdessä
käytetty valokuva
Valokuvaamo Pietisen
kokoelma. Museovirasto
Sylvi Kauhanen kertoi vierailustaan Hämeentiellä Karjalassa 18.2.1933. Hän kohtasi Maria Anderssonin, joka edelleen kävi suuren korin kanssa myymässä kukkia. Myös Helsingin sanomien haastattelujutussa 24.12.1933 sekä Suomen tytön 1/1934 artikkelissa mainitaan jatkuva kukkien myynti. Kansan kuvalehdessä 11/1934 Maria Andersson kertoo itse: "...  rupesin kiertämään kaupungissa vaatetavaran myyjänä. Möin liinavaatteita, puseroita, jne. Myöhemmin rupesin myymään »rekoolikukkia», ja sitä jatkan vieläkin. Ostan kukkia isolta torilta; havunoksia tuo minulle eräs vaimo jostakin Kauniaisista päin. Nykyään otan vain viisitoista nippua, ja minulla on määrätyt paikat, missä käyn. Aikaisemmin olin liikkeellä kaikkina arkipäivinä paitsi maanantaisin. Nyt liikun sen mukaan kuin jaksan."

Saman tapaisia juttuja ilmestyi tasaiseen tahtiin seuraavina vuosina. Usein korostettiin Maria Anderssonin hyväkuntoisuutta ja todettiin hänen vaikuttavan nuoremmalta kuin ilmoitettu ikänsä. Varsinainen epäily alkoi julkisuudessa kuitenkin vasta Maria Anderssonin kuoleman jälkeen.

sunnuntai 15. marraskuuta 2026

Säätyläiset, jotka kutoivat elääkseen

Oulun Wiikko-Sanomia ilmoitti 28.2.1829, että "Commissionin Maanmittari Jeremias Lagerberg, kuoli Limingan Pitäjääsä ja Kennilän Malla, 21 p. Helme-kuusa 1829; 61:sellä wuodella ijäsänsä". Häntä jäivät kaipaamaan vaimonsa Johanna Lovisa, joka eli vielä 7 vuotta. Hänestä ja tyttäristään säilynyttä muistitietoa jakoi nimimerkki E. R. Suomen naisessa 9/1923:

Noin 60 vuotta taaksepäin asui Limingassa, Ketunmaan kylässä, omassa kartanossaan, komisionimaanmittari Jeremias Lagerberg vainajan 5 tytärtä: Greta, Sofia, Johanna Elisabet, Katariina Charlotta, Anna Magdaleena ja Brita Helena. Maanmittari Lagerbergin kuoltua jäi perhe suureen köyhyyteen. 300 markan eläke ei riittänyt leskelle ja viidelle ala-ikäiselle lapselle. Mutta äiti ei ollut neuvoton. Hän alkoi itse opetella ja opetti tyttöjään kutomaan useampiniitisiä — 8- ja 12-niitisiä, jopa 16-niitisiäkin — kankaita. Niin moniniitiset olivat siihen aikaan harvinaisia. Kun lähiseudun tyttäret tulivat naimisiin , kudottivat he heillä pöytäliinansa. Myös kaupanhuiveja he kutoivat. Kolmet tuolit olivat aina käytännössä. Tämän kirjoittaja on monesti lapsena seisonut salin ovenpielessä ja huvikseen, katsellut, kuinka nopeasti sukkulainen lensi kankaan reunasta toiseen.

Äitinsä kuoleman, perästä jatkoivat tyttäret kutomistansa, sillä siilien aikaan ei ollut virkamiestenkään tyttärillä varaa valita useampia elämänuria.

Työt oli perheessä niin järjestetty, että Greta Sofia, Sjana ja Helena aina kutoivat. Lotta piti talouden mallikelpoisessa kunnossa ja Anetti kantoi puut ja vedet sekä hoiti erinomaisesti talon ainoan lehmän, Perjakan.

Sanotaan: »Elävät yhdessä kuin linnunpojat.» Mutta linnunpojatkin erkanevat aikaisiksi tullessaan toisistaan. Tämän sisarusperheen eroitti ainoastaan kuolema. Ei yksikään heistä mennyt naimisiin . Kun rouva Lagerberg oli kuolinvuoteellaan murehtinut Anna Magdalenaa (Anettia), jolla oli huonommat luonnonlahjat kuin toisilla, oli nuorin, Helena sanonut: »Jos minulla on leipä, niin annan Anetille siitä toisen puolen.» Ja tämän lupauksensa hän pitikin.

Ruotsinkieli oli perheen kotikielenä, niinkuin säätyläisperheissä siihen aikaan- Heidän äitinsä oli kotoisin Euotsista. Mutta vaikka mamsellit keskenään puhuivat ruotsinkieltä, niin puhetta ja ystävyyttä riitti suomeapuhuville nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille. Hupaista oli lapsena päästä asialle Lagerbergille. Juostiin vähän matkaa kujaa, läpi Mäkelän torpan kartanon, vähän matkaa pellonpientaretta ja sitte Lagerbergin kaivon sivuitse, josta kaivosta ei koskaan vesi loppunut. Ja pian sitte oltiin Lagerbergin maalaamattomilla, mutta lumivalkoisilla portailla. Mielellään vanhemmatkin naapurit kävivät ystävällisiä Lagerbergin mamselleja katsomassa, ja puhetta riitti loppumattomiin.

Vuonna 1877 ja 1878 Limingassa liikkuva kuumetauti kaatoi perheestä kolme sisarta. Joulukuun 10 p:nä 1877 kuoli nuorin, Brita Helena, 64 vuoden 1 kk. 28 päivän vanhana. Kolme päivää myöhemmin kuoli vanhin, Greta Sofia, 80 vuoden 9 kuukauden ja 14 päivän vanhana. Vanhin ja nuorin haudattiin samaan hautaan. Seuraavan vuoden alussa tammik. 2 p:nä kuoli Johanna Elisabet (Sjana mamselli) 67 vuoden 9 kk. ja 8 päivän vanhana. 

Anna Magdalena (Anetti) kuoli vuonna 1892, 80 vuoden 3 kk. ja 9 päivän vanhana. Viimeinen mamselli Katariina Charlotta — Lotta mamselli — kuoli 90 vuoden 5 kk. ja 19 päivän vanhana vuonna 1893.

Vielä nytkin näkee Limingassa vanhempain naisten päässä »tähtihuiveja», jotka ovat jäännöksiä ahkerain Lagerbergin mamsellein käsitöistä. Ja Kenninkedon syrjässä törröttää aikansa eläneitä vanhoja pihlajia, jotka ovat jäännöksiä Lagerbergin puutarhasta.

Kun katselee noita pihlajia ja maatuneiden huoneiden sijoja, niin herää paljon muistoja mielessä. Pian on sielun silmien edessä huoneiden loistava puhtaus, kukkaset akkunain edessä ja kalpeat mamsellit hääräämässä tuoliensa ympärillä, pahvista tehty- suojus silmien yläpuolella. Kaikilla mamselleilla oli heikot silmät.

Nämä pihlajat ja maatuneiden huoneiden sijat ynnä, Limingan vanhalla hautausmaalla oleva rautainen hautaristi ovat ainoat jälellä olevat muistomerkit Lagerbergin mamselleista.

Hautaristi on pystytetty yhteisesti sisaruksille Sofia, Johanna ja Helena Lagerberg. Tietoja taitavasta kankaankudonnasta tukee se, että kun Turun huoneenhallitusseura palkitsi syksyllä 1856 esillä olleita kankaita "mamselli Sophia Lagerberg Limingasta" sai drällistä 5 hopearuplaa (Sanomia Turusta 23.12.1856). Oulun seudulla syyskuussa 1874 pidetyssä maatalousnäyttelyssä "neiti H. Lagerberg Limingasta" sai servieteistään 15 markan palkinnon.

lauantai 14. marraskuuta 2026

Palkkalehmä ja murrenäytteitä

Testamenttilehmästä olen kuullut ja kirjoittanut, mutta palkkalehmä oli uusi sana. Se tuli vastaan Porin seudun murteen näytteessä

Ämm juttel naapuri-ämmäll: Me tuli yhte aika oike hyvin toimee. Meill ol om lehm ja palkk-lehm, mutt se palkk-lehm tuli niin ilkimäis päiväseks, tuli tossa kello kolm aika kottii ja huusi: soloo, soloo!, niinku se meijän äijä vähä oliki semmone solo. Mutt meijän äijä vihastu ja löi palkk-lehmää päi ottaa, ett se meni tak-hännälles, ja siit ast ei meill palkk-lehmää ol ollu. (Sanomia Turusta 2.8.1872)

Sanalla palkkalehmä hakien tuli esiin sama juttu Hausjärveläisenä kansanrunoutena:

Ämmä jutteli naapurin ämmälle: meill' oli lehmä, palkkalehmä. Mutt' se palkkalehmä tuli niin ilkimen-päiväseks', se tuli aina tuoss' kello kolmen aikaan kotiin ja huusi: sooloo, sooloo, niinkuin se meirän äijä olikin vähä sellainen soolo. Mutt' ä jä vihastu, otti ja veti palkkalehmää päin ottikkoo, niin että se meni takahännälleen. Siitä päiväst' ei meill o palkkalehmää ollu" (Hämetär 6.6.1912)

Palkkalehmä saa selostuksensa muonatorpparikäytäntöjä selostavassa artikkelissa.

Tarvitsemansa ensimmäiset lehmät se saa maalla nykyään yleisesti käytännössä olevan tavan mukaan, "palkalla." Jokin lehmänomistaja, joka ei voi lehmäänsä sinä vuonna ruokkia vuokraa sen toiselle vuodeksi sovittua vuosimaksua vastaan.

On myös niitä, jotka käyttävät säästövaransa tällaisten palkkalehmien ostoon antaakseen lehmät vuokralle tunnetuille ystävilleen. Täten voi esimerkiksi kaupunkilainen maalta kotoisin oleva palvelustyttö edullisesti sijoittaa palkkansa säästöt ja samalla tehdä maalaissukulaisilleen hyvän palveluksen.(Uusi Aura 13.2.1906) 

Muistelen tällaisesta sijoituksesta kerran blogitekstissä maininneeni, mutta en juttua nyt tietenkään löydä. (Vielä kahdeksan julkaisua, niin kysessää on 8500. postaus.) 

perjantai 13. marraskuuta 2026

Verokalentereista, taas

Eilinen veroavaus palautti mieleen vanhat tekstini Helsingin kunnallisverokalenterit 1859, 1863 ja 1864, Helsingin kunnallisverokalenterit 1871-1882 ja Helsingin valtionverotuksesta 1865-1885. Olin kolme vuotta sitten myöskin kysynyt Kansalliskirjastolta erillisenä painettuja kalentereita ja saanut vastauksen

"Aikaisin Helsingin verokalenteri on vuodelta 1898 (Kunnallistaksoitus) ja se on todellakin pienpainatekokoelmassa. Se on Uuden Suomettaren lisälehti, mutta valitettavasti sitä ei digistä löydy. Se onkin kovin yksinäinen - seuraava kokoelmassa oleva on vuodelta 1929. Muutamasta muustakin kaupungista on verokalentereita 19./20. vuosisadan vaihteesta."

Ainakin Helsingin osalta kokoelmat ilmeisesti vastaavat todellisuutta. Iltalehdessä nimittäin kirjoitettiin 27.6.1928:

Ruotsissa on verollepano julkinen ja suuremmissa kaupungeissa julkaistaan n. s. taksoituskalentereja, jotka ovat paljon käytettyjä luottohakemistoja. Takavuosina, vanhan kunnallisverotus-järjestelmän aikana, täällä Helsingissäkin eräs ammattitoverini kerran julkaisi tuollaisen taksoituskalenterin en tiedä millaisella yrittäjävoitolla. Mutta luulisin, että taksoituskalenterin julkaiseminen suuremmilla paikkakunnilla hyvin kannattaisi. Ihmiset ovat uteliaita ja toisten raha-asiain penkominen asiattomastikin on hyvin yleistä huvitusta Suosittelen taksoituskalenterien julkaisemista yritteliäille kansalaisille. 

Sanomalehdet tietysti julkaisevat tietoja paikkakuntansa enimmin veroäyrejä saaneista. Tuollaiset luettelot olivat toistakymmentä vuotta sitten hyvin suosittua lukemista. Ja erinomaista palstantäytettä, sillä sitä riitti loppumattomasti. Nyt sitä saadaan jälleen. 

Sama lehti esitteli 9.1.1930 Helsingin taksoituskalenterin joulukirjallisuuden kuopuksena eli vuoden 1929 kalenteri oli ensimmäinen pitkähkön tauon jälkeen. Se sisälsi tiedot yli 50 000 markasta (noin 20 000 nykyeuroa) verotetuista kaupunkilaisista. Pakinoitsijan mielestä "taksoituskalenterista on saatava kunnallinen tulolähde suoranaisestikin välillisenä se on jo oivallinen. Sen julkaisuoikeus on myytävä huutokaupalla vakavaraiselle kustantamolle. Mikään laki ei pakolta kunnallisviranomaisia antamaan rahatta ja hinnatta kelle vaan oikeutta jäljentää koko taksoitusluettelo."  

Uutuus herätti ymmärrettävästi runsaasti keskustelua. Hesarissa 15.1.1930 pohdittiin julkaisun laillisuutta.

Kuten tietty on mainittu kalenteri ilmestynyt sen korkeimman hallinta-oikeuden ennakkopäätöksen nojalla, että kukin veronmaksaja on oikeutettu saamaan veroluetteloista tiedot paitsi itseään koskevasta, myöskin toisten verotuksesta, ja siis tekemään näistä muistiinpanojaan, joiden muidenkin tietoon saattamista eivät viranomaiset myöskään katso voivansa ehkäistä. Missä määrin tämä ennakkopäätös on sopusoinnussa veroilmoituksia koskevan v:n 1919 lain 19 pyk. kanssa, jossa veroviranomaisia vaaditaan huolehtimaan, ettei veroluettelolta käytetä "taksottettujen taloudellisen aseman ilmisaamiseksi" , siitä näkyy lakimiesten kesken olevan erimielisyyttä. Siksi juuri tämä kysymys olisi tavalla tai toisella käytäntöä varten selvitettävä. Mutta tosiasia nyt kerta kaikkiaan on se, että mainitun ennakkopäätöksen nojalla verotietoja on jo julkaistu, ja tuskin lienee mahdollista saattaa julkaisijaa siitä edesvastuuseen, - yhteiskunnan kannatta julkaisemiskielto ei, kuten sanottu, olisi suotavakaan.

Mitään oikeusjuttua ei kai nostettu, sillä Hesari kertoi 22.11.1930: "Veroista puheen ollen on mainittava, että nyt on äsken taas painosta ilmestynyt yksityishenkilön toimittamana se Helsingin taksoituskalenteri, joka vuosi sitten ensi kerran ilmestyessään herätti niin suurta huomiota ja väittelyä. Tällä kertaa tämä »juorukirja» ei ole herättänyt sanottavaa huomiota eikä keskustelua."

Viipurilainen Kansan työ mainosti taksoituskalenteria 12.8.1931. Salon kauppalassa kalenterin painatti kahtena vuonna kauppala itse (Salon Seudun kunnallislehti 9.8.1934; Uusi Aura 12.12.1935).

torstai 12. marraskuuta 2026

Varkauksia ja karkumatkoja

Turkulaiseksi laskettu värvätty sotilas Matts Lilljendahl aloitti Turun linnassa tutkintavankeuden 26.5.1773 varkauksista syytettynä. Hovioikeuden kautta kulkenut käsittely päättyi vasta vuoden 1774 lopussa, jolloin Lilljedahlin tuomiona oli 40 paria raippoja ja 3 vuoden pakkotyövankeus.[1] Viaporista hän karkasi ensimmäisen tilaisuuden tullen, sillä hänet suljettiin jälleen 21.7.1775 Turun linnaan varkaudesta epäiltynä.[2] Elokuun alussa hän pääsi karkaamaan ja Turun lääninkanslia kuulutti häntä tuntomerkkeinä pienikokoisuus, tummat hiukset ja tumma iho.

Karkumatka jäi lyhyeksi ja Matts Lilljendahl oli takaisin Turun linnassa 13.9.1775. Tällä kertaa tutkintovankeus venyi kahteen vuoteen. Vasta lokakuussa 1777 oli selvillä uusi tuomio: 40 paria raippoja ja elinikäinen pakkotyö. Hän lähetettiin Turusta matkaan 13.11.1777.[3] Kuljetuksessa Viaporiin Matts Lilljendahl pääsi pakenemaan Uskelan Salon kylässä, vaikka sekä kätensä että jalkansa olivat raudoissa. Nyt lääninkanslia kuvasi kuulutuksessaan 9.12.1777 hänet 25-vuotiaaksi, lyhytkasvuiseksi, vaaleaihoiseksi ja hiuksensa pitkiksi ja ruskeiksi.

Tällä karkumatkalla Matts Lilljendahl teki uusia rikoksia Huittisissa ja Kokemäellä.[4] Kokemäellä hän oli tammikuun 5. ja 6. päivän välisenä yönä murtautunut pappilaan ja saanut saaliikseen yli 2181 kuparitaalerin arvosta tavaraa. Hän oli myös kirveellään vahingoittanut piikaa Maria Johansdotteria.[5]

Mies saatiin melko nopeasti kiinni ja hän oli jälleen Turun linnassa 29.1.1778. Oikeuskäsittely eteni korkeimpaan oikeuteen, joka joulukuussa 1778 päätti sijoittaa Matts Lilljedahlin loppuelämäkseen pakkotyöhön Karlskronan ankkuripajaan. Vielä helmikuussa 1779 hän oli Turun linnassa.[6]


[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 211; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 70; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:85 (1773) Bild 76; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 9; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 13; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 29; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 35; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 56; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 42; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 46; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 30

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 67; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 74

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 81; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 86; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 93; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 96; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 180; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 230; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 310; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 950; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1110; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1260; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1410; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 1530; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 350; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 420; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 460; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:98 (1776) Bild 110; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1610; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1670; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1720; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 60; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 140; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 360 (AID: v567705.b360, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 460

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 7

[5] Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen A1A:150 (1778) Bild 10950 / sid 1658

[6] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 7; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 13; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 19; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 25; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 31; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 37; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 45; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 51; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 57; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 64; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 71; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 78; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 6 (AID: v567717.b6, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 13 (AID: v567717.b13, NAD: SE/RA/1340101)

keskiviikko 11. marraskuuta 2026

Toinen kirjasarja Ruotsin historiasta

 

Koska en keksinyt Sveriges fantastiska historia -kirjasarjasta mitään valitettavaa, Historien om Sverige med Farah (2024) joutui altavastaajan asemaan. Minulle tuntematon Farah paljastui ruotsalaiseksi tv-juontajaksi yms., joka oli mukana lapsille tehdyssä versiossa tv-sarjasta Historien om Sverige.

TV-sarjakytköksen takia odotin, että kirjat olisi ensisijaisesti kuvitettu valokuvin, mutta mukana on myös runsaasti piirroksia. Yllätyin myös siitä, että Farahista oli tullut melko marginaalinen hahmo, joka kirjaimellisesti esiintyy siellä täällä sivujen reunamilla piirroshahmona kommentoimassa yksittäisiä asioita.

Kirjoissa ei erotu siis hänen kertojaääntään eikä kenenkään muunkaan kertojaääntä. Kokonaisuus on silppuinen. Välillä luodaan fiktiivisiä toimijahahmoja, mutta heidät unohdetaan pian ja tekstin olisi useimmiten voinut kirjoittaa myös ilman satunnaisia etunimiä. Positiivista monipuolisuudessa on se, että mukana on useita arkeologisia löytöjä.

En lukenut tekstejä yhtä kriittisin silmin kuin fantastista historiaa, mutta epämukavan usein heräsi mieleen kysymys tiedon luotettavuudesta ja mahdollisesta lähteestä. Erityisen ongelmalliseksi koin jakso ritareista, joita oli toki myös fantastisessa historiassa, mutta ei eurooppalaisen linnan kera.

Suomessahan tällaisia yksityislinnoja ei ollut enkä muista myöskään yhtään kohdetta nykyisestä Ruotsista. Voi olla, että tiedoissani on aukkoja, mutta on vaikea uskoa, että linnatyyppi olisi ollut niin yleinen, että esitys Ruotsin historiaa kertovassa kirjasarjassa oli perusteltua.

Oman tietämykseni ytimeen puolestaan päädyttiin kolmososan sivulla 40, jossa väitettiin tv-sarjan kuvan kera, että "På Riddarholmen i Stockholm fanns ett plank där folk kunde skriva vad de tyckte." Ilmoitustauluista tai paperien liimailusta on hyvin vähän tietoa, vaikka sitä todennäköisesti tapahtui. Tarkistin kuvatun kohdan aikuisten tv-sarjasta ja siinä oli järjellisempi ja löysempi ilmaisu, jossa papereita liimailtiin aitoihin ja talojen seiniin vähän siellä sun täällä.

tiistai 10. marraskuuta 2026

Sukulaissuhteen varmistus

Vuonna 2009 valmistuneeseessa kirjassani Flachsenius, muistiinpanoja jäi epävarmaksi monen muun asian ohella luutnantti Jakob Flachsenin liittymiskohta sukuun. Epäilin hänen olleen Jacob Flachseniuksen Johan-pojan ja tämän vaimon Magdalena Carlstenin poika (s. 46-49).

Vahvistus tähän läytyi eilen selatusta Riksarkivetin Personhistoria. Biographica F-I:F11-kansiosta, josta kääntyi esiin Magdalena von Carlstenin allekirjoittama anomus, joka oli päiväämätön, mutta vastaanotettu vuonna 1736.

Anomuksen aluksi Magdalena kertoo kuninkaallisessa kansliassa työskennelleen miehensä kuolleen 28 vuotta sitten. Taloudellinen tilanteensa oli kohentunut, kun Jacob-pojastaan oli 1716 (oik. 1718) tullut luutnantti Länsipohjan rykmenttiin. Vuonna 1719 (oik. 1722?) myöhemmin hänet oli kuitenkin siirretty aliupseerin palkalle ja Magdalenan ompelutyöllä ansaitsemille rahoille oli jälleen tarvetta. Niille olisi ollut käyttöä myös anomuksen kirjoitushetkellä, mutta Magdalenan näkö oli iän myötä käynyt heikoksi eikä työ enää sujunut. Anomuksen tarkoituksena oli siis saada kuninkaalta apuraha.

Pojan mahdollisuuksista auttamiseen kirjoitushetkellä Magdalena ei kommentoi. Jakob Flachsen oli mennyt Tukholman Jacobin ja Johanneksen seurakunnassa naimisiin 24.9.1728 Christina Charlotta Watzin kanssa. Hän oli elossa kunnes kuoli Lappeenrannan taistelussa elokuussa 1741.

Vuoden 2009 taidoillani ja helposti tarjolla olleella aineistolla tuskin yritin selvittää oliko Jakobilla jälkeläisiä. Nykyisillä resursseilla olen yhtä kädetön. 

maanantai 9. marraskuuta 2026

Pilkahduksia esi-isän isovihan pakolaisuuteen

Kun vuonna 2009 julkaisin omakustanteeni Flachsenius, muistiinpanoja, tiesin otsikkoa valitessani, että paljon materiaalia jäi käymättä. Esimerkiksi isonvihan ajasta olin onnistunut vain löytämään leskeksi jääneen esiäitini Elisabet Arensbeckin Aminoff-Winbergin pakolaisluetteloista ja toteamaan, että "Äitinsä kanssa pakolaisapua saaneissa kuudessa lapsessa on siis mukana 5 tyttöä ja Karl, sillä tämän veljet Johan Petter ja Jakob olivat valtion viroissa jo vuonna 1711." (s. 67-68) Johan Petter oli vuonna 1711 ylimääräisenä kanslistina kuninkaallisessa kansliassa ja 16.4.1712 ylimääräisenä kanslistina ja rykmentin tilien tarkastajana Hälsingen ja Gästriken kolmikas- ja viisikäspataljoonassa. (s. 74)

ArkivDigitalin tekstitunnistuksen testailu osui Riksarkivetin Flachsenius-kansioon osoitteessa Personhistoria. Biographica F-I:F11. Jos olen tämän joskus avannut, olen asian unohtanut. Päälimmäisenä on Johan Petterin Ystadissa 18.7.1716 päiväämä kuninkaalle osoitettu anomus. Siinä hän tietenkin selittää menettäneensä omaisuutensa Venäjän vallattua Suomen. Mielenkiintoisempi on väite "olen jo muutaman vuoden ajan ilman mitään palkkaa tehnyt uutteraa palvelusta Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne kansliassa". Anomuksesta käy myös ilmi Johan Petterin työtehtävä: registratuurien puhtaaksikirjoitus. 

Tukholmassa 14.7.1716 päivätyssä anomuksessa Johan Petter tarkentaa kansliatyön pituudeksi viisi vuotta. Kanslian asiakirjojen otteessa 5.12.1712 puolestaan sanotaan, että Johan Petter oli tuolloin ollut palkattomassa työssä puolitoista vuotta.

Mukana on myös Johan Petterin tuloksellinen hakemus Turun akatemian kvestoriksi, jossa hän kertoo ennen pakolaiseksi lähtöään olleensa neljä vuotta töissä maaherran kansliassa. Ja uskollisuudenvalansa kuningatar Ulrika Eleonoralle komean allekirjoituksen kera.

sunnuntai 8. marraskuuta 2026

Kun tuomiokirjojen sanahaun tulokset esitetään järjellisesti

Luottokorttilasku palautti muistiin, että maksan kuukausittain ArkivDigitalista parikymmentä euroa, joten yritin keksiä sille jotain käyttöä. Viime aikoina pulju on (kai?) mainostanut tekstitunnistetun aineiston kasvua, joten kokeilin sitä sukunimellä Flachsen. Ja kas, tuloksia oli kolme sivua. 

Ensisilmäyksellä tekstiriveissä ei ollut mitään tajuntaa räjäyttävää, ilmiselvästi joku Flachsen, jonka etunimeä en ulkoa muistanut hengaili Växjössä. Mutta alaspäin edetessäni tajusin merkittävän eron Kansallisarkiston sisältöhakudemoon: Tulokset ovat järjestyksessä! Se on siis mahdollista, joillekin.

Tarkemmin sanottuna minulla oli käytössä aakkosjärjestys, jonka sisällä tulokset olivat aikajärjestyksessä. Ylävalikosta olisin voinut valita myös puhtaan aikajärjestyksen tai käänteisen aikajärjestyksen. Ajatella! Aivan kuten Kansalliskirjston digitoiduissa aineistoissa!.

Eikä tässä kaikki! Kun yksittäisen tuloksen avaa, hakusana on korostettu kuvasta ja tekstintunnistus on esillä! Jälkimmäinen olisi mahdollista Astiassa, mutta sisältöhaku avaa näkymän, jossa tunnistettua tekstiä ei näy. Sillä, miksi tehdä asioita hyvin, kun niitä voi vaan tehdä?

lauantai 7. marraskuuta 2026

Yllätyksellinen kuvan epäluotettavuus

Kaikki kuvat - niin valokuvat kuin piirroksetkin - ovat jossain määrin epätosia, aivan kuten muutkin todellisuuden kuvaukset. Jotain jää ulkopuolelle, jotain korostetaan joko tarkoituksellisesti tai taitamattomalla tekniikalla. Ja niin edelleen.

Joten, kun tällä viikolla otin esittelytekstin kuvitukseksi pyydettyä kuvaa selfienä, muistin, että kuvausetäisyys ja kännykän kameran linssien ominaisuudet tms. tarkoittavat, että kasvojeni eri osat ovat todellisuudesta poikkeavan kokoisia. Tai jotain sellaista olen joskus kuullut. Tottumattomana selfie-kuvaajana yritin kuitenkin epätoivoisesti löytää kuvakulmaa, jossa en näyttäisi idiootilta. Tuloksia puhelimessa selatessani huomasin, että kännykkä erotti minut taustasta, mutta en tajunnut miksi.

Kuvia tietokoneelle siirrettyänikin keskityin ensin murehtimaan kasvojeni muotoa, mutta hetken kuluttua hätkähdin huomatessani, että kasvojeni iho oli kuvassa tasainen ja tasaisen vaalea. Toisin kuin peilikuvassani. Oliko kännykässä automaattinen korjailu kuville, joissa on ihmisiä? Kuvaan niin harvoin ihmisiä, etten tiedä. 

Jos näin on, useat aikamme kuvat esittävät ihmiset siloisempina kuin he ovat. Mikä ei tietenkään ole mitään uutta, sillä valokuvia on retusoitu alusta alkaen. Mutta tarkoituksella ja vaivannäöllä eikä mahdollisella automatiolla. 

Koska en halunnut rasittaa teitä selfie-yrityksilläni, työnsin yhden kuvatiedoston Geminiin ja pyysin siitä piirrosta (cartoon). Tuotos oli valokuvaa parempi, mutta yllättävästi siihen oli ilmaantunut nenäni todellinen punaisuus.


 


perjantai 6. marraskuuta 2026

Kirjasarja Ruotsin historiasta

Kustaa II Adolfin päivän kunniaksi kirjasuositus Ruotsista. Lokakuun alun reissullani panin parissa museokaupassa merkille Fabian Göranssonin kirjan ja kotiin palattuani sain ilokseni lainattua koko Sveriges fantastiska historia -sarjan pääkaupunkiseudun kirjastosta.


Kirjat Forntiden (2021), Vikingatiden (2022), Medeltiden (2023), Stormaktstiden (2024) ja Modern tid (2025) käyvät läpi koko Ruotsin historian. Esihistorian hieman löyhemmin ja viikinkiajan yhtenä klimppinä, mutta keskiajasta alkaen vuosisata kerrallaan. Kolmessa viimeisessä kirjassa on myös jokaisesta vuosisadasta yleistä (poliittista) historiaa ennen kuin esitellään ajan perhe, joita on läpi kirjasarjan.

Esitys on kuvavoittoinen, joten luin kirjat nopeasti ja vaivatta. Etsin virheitä ja ongelmia, mutta en niitä löytänyt. Minusta kokonaisuus oli mainio ja toimiva. Toinen tuore lasten kirjasarja Ruotsin historiasta odottaa vielä avaamistaan, joten ihan pikkasen ihmettelen, miksi Suomessa tilanne on huomattavasti köyhempi.

Aivan erityisesti pidin kirjoissa siitä, että jokaisen vuosisadan kohdalla selostettiin jonkin asian tekeminen. Menneisyyden ihmiset näyttäytyvät näin tekijöinä ja osaajina, eivätkä surkuteltavina yksinkertaisuuksina. 

torstai 5. marraskuuta 2026

Lantin Mikko ja lapsuudenmuistonsa

Ote Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) muistelman Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 1. & 8.3.1883). Tapahtumapaikkana on Kalvolan Ahlajärven kartano, mutta en Kalvolan haudatuista löytänyt sopivaa iäkästä Mikkoa, joka olisi ollut kartanon alustalainen.

"Noh! mistäs nyt tuuli puhaltaa, koska kerran Mikkokin ilmestyy?" sanoi Luutnanti [Otto Isak Segercrantz (1789-1857)], sävyisesti puhutellen vanhaa Lantin Mikkoa, joka saapui kartanolle. Ukko oli harmaapäinen, pitkä ja vahvantekoinen, elänyt jo kesää pian kahdeksankymmentä, joiden kuluessa oli yhtä ja toista sekä kuullut että itse havainnut. Aikoja jo oli hän vaimonsa, vanhan Ullan, kanssa luopunut torpan pidosta, jossa tätä nykyä vävynsä toimiskeli. Oli ukko vielä terveloinen koska hän, sauva kädessä, harmaa pipulakki päässä, suuri tuohikontti hartioilla, harmaa sarkanuttu messinki nappineen ja punaraitaiset sarsiliivit yllä ynnä "tanokkaat" jaloissa, asteli maita ja mäkiä katselemassa "taulakääpiä", ehtimässä suden pesiä ja kyttäämässä jaukonpoikia koska tulivat joki mättäiden pensastoista näkymöille. 

Ilmoista ja tuulista otti ukko visun vaarin, ennusteli merkeistä suven tuloa, vainioiden orastumista, heikkoa eli hyvää vilja vuotta, ynnä varsain ja vasikoiden säilymistä metsän elävältä.

Koska ukko oli tarkka tuntemaan "taivaan merkit", ynnä muut luonnon ilmiöt, olikin Luutnantin hauska ukon kanssa keskustella.

Tämmöiset vanhat urot, jotka olivat aikansa kunnolla asuneet torppaansa ja rehellisesti palvelleet haltioitaan, pidettiin kartanolla, kuin kunniavieraat, arvossa.

Saattaaksensa ukkoa vähän puheliammaksi, tarjosi Luutnantti välistä äijälle "naukun" mitä kaksi, pienestä kuparisesta "taskumatista" jota Luutnanti kutsui "Mahometin lakikirjaksi" ja säilytti kamarinsa kaapissa, ehkä hän itse aivan harvoin nautti viinaa yli pienen päivällisryyppynsä.

Samoin kuin Luutnanti, oli Mikko aikanansa ollut pyssymies, ja nuorempana otellut karhunki kanssa, koska "tylsä limsiö ei antanut tulta lauvastessa" eli "naupurin silmä" oli saattanut "pahentaa" tuliluikun, ettei tappanut eikä löytynyt saatavissa "korpin verta" jolla olisi ukko muka "sivaltanut peräruuvia, tähtäintä ja jyvää".

Useat illat istui ukko, kertoen, Luutnantin huviksi, yhtä ja toista matkoiltansa, tahi muinais tapauksista alustassa ja sen asukkaiden kesken.

Olihan muinoin tiloja hallinnut eräs Kornetti Vuorinen [Johan Henrik Berg (1699-1777)] joka ikään oli halukas pyssymies; hänestä tiesi Mikko kertoa:

"Koska minä kerran pikkupoikana olin soutamassa Kornetti vainaata, joka eräänä kesänä, Sunnuntai päivänä edellä puolipäivän, lähti linnustamaan Ämmön rahkamaalle, satuinpa silloin näkemään kummia, jotka vielä vanhoilla päivin saattavat ruumiini värisemään kauhusta".

"Oli kaunis kesä aamu; Kornetti astui maalle, minä jäin istumaan kuiriin"

"Lähteissämme otin myötäni pahlaimia ja onkimatoja".

"Aloin onkia aikani kuluksi ja vedin kuiriin muutaman ahvenen". "Kala ei syönyt hyvästi, tuli silmääni torkka ja nukahdin hetkeksi kuirin pohjalle" kuuluipa metsästä pyssyn räjähdys, joka herätti minua unesta, koska olenkin aina ollut valpasluontoinen, eikä kulunutkaan aikaa ennenkuin kuulin Kornettin henkästyneenä huutavan: "Mikko hoi, sysää veneh vesille! ja samassa näin Kornetin juoksevan, joten voimansa myöntivät, kuiria kohden ja seurasi häntä jälestä armottoman suuri käärme kuin "uhka ladon hirsi" jolla silmät kiiltivät päässä kuin "tina taltrikit"

Tuo hirmu kiiti Kornetti vainaan perässä, että "pensaat ja pienempi koivuviita painuivat sammalen tasalle". Töin tuskin pääsi Kornetti suullensa kuiriin, airot oli hankoissa ja minä soutamaan jonka jaksoin kotia päin. Peto jäi rannalle, oli Kornetin pyssystä lähtemä luoti masentanut voimansa. Mutta sen talkoon takaa ei lähtenyt enää Kornetti vainaa Sunnuntaina metsästysretkille.

Näin kertoi Lantin Mikko.

Mahtoipa jotakin perää löytyä jutullensa, vaan olipa kaiketi Kornetti vainajan eläessä ja jo aikoja ennen tainkaltaiset jättiläis käärmeet meidän maasta hävinneet. Toisinaan luopi pelko jalopeuran hyttysestä, jota paitsi tunnon laki, moittiva sabattipäivän rikkomista, kaiketi tässä kohden vaikutti valtavasti.

keskiviikko 4. marraskuuta 2026

Media ja omistajansa

Sinisilmäisesti kirjoitin viime viikolla toivovani, ettei kurssi Sanan ja rahan valta paljastaisi suuria tietämyksellisiä aukkoja. Hah! Maanantain luento käsitteli mediaa liiketoimintana ja tajusin, etten tiedä 1700-luvun lopun lehtien jälkeisestä ajasta mitään. Luennoitsijan esimerkkinä oli Helsingin Sanomat, jonka alkuperäisten omistajien lista oli löytynyt Merkki-arkistosta, mutta vastaavaa ei välttämättä ole tallella 1800-luvun lehdistä. Jos ylipäänsä olivat osakkaiden omistamia.

En saanut aikaiseksi Suomen lehdistön historian selausta kirjastossa, mutta kurkistin Wikipediaan, josta selvisi, että vuonna 1844 perustettu Maamiehen ystävä oli samaa sarjaa 1700-luvun lehtien kanssa. Eli sen perusti kirjapainon omistaja, joka hankki toimittajia, jos pystyi. Jossain välissä pitää perehtyä muidenkin lehtien tilanteeseen tai ainakin tutkimustilanteeseen.

Tiistaina puolestaan puhuttiin mediasta julkisena palveluna. Koska kurssi keskittyy 1900-lukuun (vaikka tämä ei tullut eksplisiittisesti esiin muualla kuin esseen ohjeissa), puhuttiin vain Yleisradiosta. Istuin (kuvainnollisesti) käsieni päällä, etten erehtynyt huitomaan ja avautumaan siitä, että väikkärissäni tutkimat 1700-luvun lehdet olivat melkein valtiollisia medioita nekin. 

Ja Heikki Kokon HAik-artikkelia lainaten: "Vuonna 1857 kenraalikuvernöörin kanslia alkoi julkaista senaatin kustantamaa virallista lehteä Suomen Julkisia Sanomia. Tämä esivallan linjaa ajava lehti vapautettiin erilaisista maksuista, joita yksityisten lehtien tuli suorittaa." Vuodesta 1866 alkaen SJS:stä tuli Suomalainen Virallinen lehti, mutta se ei ollut vielä se kuiva versio, jossa oli pelkkiä virallisia kuulutuksia.

Väikkäriä tehdessäni pohdinkin yhteyksiä Yleisradioon ja ehkä niistä pitäisi joskus vielä kirjoittaakin.

tiistai 3. marraskuuta 2026

Luutnantti Segercrantzin elämästä

Mirko Harjulan matrikkelin Finland-based officers in Russian imperial military service 1717-1917 - a catalogue yksi tietue alkaa "SEGERCRANTZ, Otto Isak syntyi Ruotsin armeijan luutnantti Otto Johanin ja Eva Margareta Montanin perheeseen Ruotsin aateliin Lempäälän Herralassa 7.10.1789..." Tässä on pieni virhe, sillä aatelismatrikkelin mukaan Otto Isak Segercrantz syntyi isänsä ensimmäisessä ja avioeroon päättyneessä avioliitossa Catharina Magdalena Gaddin kanssa. 

Tämä käy ilmi myös poikansa muistelmasta, jossa puolestaan on se virhe tai harhaanjohtavuus, että Otto Isakin väitetään jääneen nuorena orvoksi, vaikka isänsä kuoli vasta vuonna 1816.

Verraten aikakauden oloihin, oli Luutnantti aikanansa paljon nähnyt paljon kokenut. Vielä vanhana säilytti hän muutamia katkeria muistia lapsuutensa ijästä. Aikaisin isästänsä orvoksi jääneenä, sai hän, äitinsä jälleen naimisiin mentyä edellä mainitun Vuorisen [oik. Johan Henrik Berg (1759-1825)] kanssa, isä-puolen, joka sekä virkansa että talouden alalla tosin toimimies, ei kuitenkaan kasvattanut poika-puoltansa niinkuin olisi ajan vantimukset velvoittaneet säätyläistä. 
 
Poika saatuansa heikon koulu-opin, eli ja oleskeli enemmiten työväen parissa, josta saikin teollisuuden toimiin kätevyyttä, mutta samassa peri suuren osan kansan taika-uskosta ja sen kateudesta valtavia kohtaan. Mutta tämä kasvatus kentiesi saattoi hänen ehkä paremmin kasittämään ja suosimaan sitä kansaa, jonka kesken hän sittemmin vaikutti isäntänä ja maan viljeliänä. 
 
Lapsuutensa aika ehkä vaivalloisesti viettyi vanhempain kodissa, sittemmin alkoi han askaroida siltavoutina ja samassa olla avullinen nimismiehen virkatoimissa, kunnes vihdoin halu ja taipumus johdattivat hänen Ruotsinmaalle sotapalvelukseen. Ruotsissa siihen aikaan eli maamme historiassa kuuluisa Kenrali, vapaaherra von Döbeln, jonka mahtava puoltosana saattoi nuoren sotilaan tyydyttävään asemaan uudessa ammatissa. Palveltuansa kolme ajastaikaa Ruotsissa, muutti hän sielta omaan kotimaansa Suomen sotaväestöön, jossa vuosien kuluessa, vähitellen kohosi Luutnantin arvoon ja saavutti pienen vuosieläkkeen luovuttuansa sota-ammatista, koska sen aikuinen Suomen sotaväki hajoitettiin.  [Harjulan mukaan "liittyi varusmestariksi Upplannin rykmenttiin 1811 ja erosi 1814. Liittyi kersantiksi Venäjän armeijaan 1. suomalaiseen jääkärirykmenttiin 1815, siirtyi 2. suomalaisen rykmentin Sääksmäen komppaniaan 1819 ja yleni vänrikiksi 1821 sekä aliluutnantiksi Tammelan komppaniaan 1822. Siirtyi 3. Hämeenlinnan tarkka-ampujapataljoonan 3. komppaniaan 1827 ja erosi luutnanttina 1831."]

Virassa ollessaan meni hän naimisiin, ja sotilas ammatista luovuttua, muutti hän appensa omistamalle maatilalle, josta osan sai perivä, osan lunasti oston kautta omaksensa. 

Otto Isak Segercrantz avioitui 8.10.1824 Ottiliana Vilhelmina Hildebrandin kanssa ja päätyi näin  omistamaan Ahlajärven kartanon, jonka isäpuolensa oli myynyt appiukolleen vuosikymmeniä ennen häitä. 

Luutnantin vaimo oli kaino, arkatuntoinen ja Jumalata pelkäävä nainen, joka halulla ja ahkeruudella hoiti talouden toimia, koittaen kaikin voimin kasvattaa lapsiansa ahkeroiksi, tunnollisiksi ja rehellisiksi miehiksi.

Löytyipä kuitenki syitä, jotka tuottivat surunpilviä aviopuolien perheelliselle elolle.

Heidän avioliittonsa alussa ja vielä vuosia edeskäsin, elivät vielä molempain vanhemmat yhdessä perheessä lastensa kanssa, ja tämäpä kohta useasti vaikutti vastuksia nuorten keskinäisessä elossa.

Vanhempain neuvo tosin on hyvä ja monessa kohden vaarinotettava, mutta ihmisellinen heikkous, pitäen oman aikansa keksinnöt parhaina, tahtoo useasti unhoittaa ettei ole yhden aikakauden katsontatapa kaikissa kohden pysyvä; ja kuitenki ihmis-elon pyrinnöt, vuosikymmenten kuluessa muuttelevat yhä kehittyäkseen täydellisempään muotoon sekä tiedon että käytännön alalla. Ihminen on aikakautensa kapsi Luojan sormihistoriassa ohjaa sattumukset, jotka kuitenkin valtavasti vaikuttavat yksityisen ihmisen oloihin.

Muistelmaan tallentui myös kiinnostus muinaisuuteen.

Itse Luutnantti luuli "Sikokallion" juurella useasti nähneensä sini sen valkean palavan, josta päätti löytyvän paikalla "aarnin handan", jota koettikin löytää kaivamalla; mutta ratkaisematta kuitenki jäi kysymys aarnin haudasta.

Olihan Luutnantti saman ohessa halukas tutkimaan raunioita jotka osoittivat muinais-asunnoita, ja löysikin niiden seassa muutamia niin kutsutuita "Ukkosen vaajoja" "korpin kiviä" ynnä muita kiviaikakauden aseita, jotka kyllin todistivat että jo ennenki olivat salomaat asutut, ehkä pahka metsä ja sammalturve, vuosien kuluessa, oli peittänyt asumasiat; syystä siis sanomme: "että tomussa, jota sotkemme, on kerran asunut elävä henki". 

Lainaukset ovat Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) kirjoituksen Kertoelmia elon alalta osista (Savonlinna 1.2. & 8.2. & 1.3.1883).

maanantai 2. marraskuuta 2026

Säätykiertoa Jyväskylässä

Aleks Kuulan 60-vuotisjuttuun Osuusliike-lehdessä 3/1936 on todennäköisesti haastateltu häntä itseään.

Aleks Kuula syntyi Jyväskylän maalaiskuntaan kuuluvan Tikkamannilan kartanon alueella sijaitsevassa Tervamäen torpassa toukokuun 3. päivänä 1876. Torpan pelloilla vieraili halla joka kesä. Aleksin vanhempain oli sen vuoksi pakko muuttaa paikkaa pojan ollessa 7-vuotias. 

Muisti on ollut tarkka, sillä perhe muutti vuonna 1883 Nisulan Ilomäen torppaan (Jyväskylän maasrk  RK 1869-1880, 41, 445, 444; 1880-1889, 101; 1890-1899, 117)

Uusi torppa saatiin Nisulan kartanon maalta, jonka pellot levittäytyvät aivan Jyväskylän kaupungin liepeille. Mutta uuden torpan laihoilta saroilta ei kahdeksanhenkiselle perheelle urennut sen leveämpää leipää kuin entisestäkään paikasta. Vero vain oli ankara: 3 päivää "taksvärkkiä" viikossa. Isän oli pakko sivullisille tehdyillä ansiotöillä pitää suurta perhettään leivässä. Näin elää retuutettiin torppapahaisessa kuusi kurjaa vuotta. 

Mutta nämäkin puutteen puristamat olot tiukentuivat yhä. Kartanon herra nosti näet torpparia vastaan syytteen muka luvattomasta kaskenpoltosta. Ja niin oikeus tuomitsi torpparin häädettäväksi konnultaan. Viideksikymmeneksi vuodeksi tehty suullinen vuokrasopimus ei tietenkään pätenyt. Häätö tuli. Ja torpparin pienet kapistukset mitattiin ulos käräjäkuluista. Erään talon nokinen sauna tuli nyt häädetyn torppariperheen majapaikaksi. Aleks nuorempien sisarustensa ja vanhempiensa kanssa jäi siihen "saunakestiksi", kun taas vanhempien lasten oli suoriuduttava talonpoikien piioiksi ja rengeiksi.

Aleksista vanhempia sisaruksia oli kolme: Johannes (s. 21.7.1867), Rosa Wilhelmina (s. 25.1.1871) ja Josefina (s. 3.1.1873). (LK 1869-1880, 444)

Nyi alkoi Aleks-pojallekin tuo menneiltä ajoilta niin tuttu lapsuusajan uurastus. Isänsä kanssa hän ahersi halkometsässä, ojankaivuussa ja muilla raskailla työmailla. 14-vuotiaana hän pääsi laivapojaksi noina aikoina niin vilkasliikenteiselle Päijänteelle. Poika jäi tällöin yksin syntymäsijoilleen, muun perheen muuttaessa Satakuntaan. 

Rippikirjassa ei näy muuttoa Satakuntaan, mutta kertomuksen ajoitukseen sopivasti isän ehtoollismerkintöihin on vuodesta 1891 alkaen merkitty vieraita seurakuntia: Tampere, Suoniemi, Tyrvää ja Pirkkala. Myös Aleksiksen kahdella pikkuveljellä on vastaavia merkintöjä ja toinen heistä muutti 1899 virallisesti Tampereelle. Aleksiksen vanhempien kirjat puolestaan olivat Jyväskylän maaseurakunnassa vielä vuonna 1902. (RK 1890-1899, 876)

Työskenneltyään sitten taas useammissakin maataloissa, joutui hän 17-vuotiaana muutaman ajurin palvelukseen. Ajurin ammatti oli vielä viime vuosisadan loppukymmenillä huomattava toimi kaupungeissa. Ja Jyväskylässä se oli sitäkin tärkeämpi, koska Haapamäen rataa ei silloin vielä ollut olemassa. Aleksin isäntä omisti uljaita ajoneuvoja ja komeita hevosia, joten hänen liikettään käyttivät kaikki Jyväskylään pyrkivät tai sieltä lähtevät mahtimiehet. Kyytimatkoja tehtiin Haapamäelle, Pieksämäelle ja aina Mikkeliin saakka. Näillä matkoilla joutui nuori kyytipoika moneen kommellukseen ja seikkailuun. Raskasta oli vaellus huonoilla teillä. Talvella pakkanen ja tuisku, kesällä rankkasateet, koettelivat monasti pukilla torkkuvan nuorukaisen luontoa. Mutta mielenkiintoa ei näiltä kyytimatkoilta puuttunut. Ne antoivat pimennossa ja kurjuudessa eläneelle pojalle runsaasti vaihtelua ja jännittävyyttäkin. 

Kerrankin — muistelee veteraanimme — joutui hän kyyditsemään Jyväskylästä Kintaudelle sellaista suurta herraa kuin Vaasan läänin kuvernööriä, kenraali Schaumannia, Eugen Schaumannin isää. Keli oli liukas ja iljänteinen. Muutamassa matkan kohdassa laskeutuivat parivaljakot jyrkkää mäkeä, jonka äärellä oli syvä rotko. Hevoset kompastuivat ja raskaat vaunut työnsivät hevosia edellään. Niin oltiin äkkiä ammottavan rotkon partaalla. Tuokio vain — ja siellä syvyyksissä olisivat olleet niin vaunut ja herrat kuin kuskipoikakin, ellei viimemainitun ja hänen mukanaan kuvernöörin jättiläismäisen miespalvelijan olisi onnistunut aivan viimeisessä silmänräpäyksessä hypätä alas ja pysähdyttää vaunujen kulku, jotta hevoset taas pääsivät jaloilleen. Kuvernööri kiitti Aleksiakin ja pisti hänen kouraansa kymmenen markkaa. Tuo ja moni muukin noiden aikojen elämys lämmittää tänäkin päivänä kertojan mieltä. Taitaisipa siellä kuskipojan muistojen komeroissa olla yksiä ja toisia hiukan arveluttaviakin kertomuksia 90-luvun kuomivaunujen historiasta. Mutta veteraanimme hymyilee ja, veitikka silmäkulmassa, haastaa: "Vosikkapoika ei saa kertoa kaikkea mitä tietää."

Kesästä 1897 Aleks Kuula toimi kertomuksen mukaan rakentajana, rippikirjojen mukaan kivityömiehenä tai muurarina. Vähitellen hänestä tuli rakennusurakoitsija sekä innokas osuuskauppaliikkeen kannattaja. (Jyväskylä RK 1891-1900, 134; 1901-1910, 133) 

sunnuntai 1. marraskuuta 2026

Muisto vs. rippikirja

Wille Isakinpojan eli Otto Wilhelm Oskar Segercrantzin (1833-1902) muistelmassa Kertoelmia elon alalta sukunimiä on suomennettu, mutta suurin osa niistä on yhdistettävissä muihin lähteisiin. Joitakin aukkoja jäi kuitenkin kuvaukseen perheen kanssa asuneista ihmisistä, ilmeisesti 1830- ja 1840-luvuilla (Savonlinna 1.2., 22.2. & 1.31883). Perheen lisäksi Kalvolan Ahlajärven kartanossa asuivat tuolloin

"leskirouva Vuorinen", jonka luulin tarkoittaneen muistelijan isänäitiä Catarina Magdalena Gaddia, jonka toinen aviomies oli Johan Henrik Berg, mutta tämä kuoli jo vuonna 1831 eli ennen kirjoittajan syntymää. Enkä löytänyt häntä rippikirjoista 1810-1842 Ahlajärveltä, kuten en myöskään muita Berg-nimisiä.

"leskirouva Kilpeläinen ynnä viallinen poikansa", jossa sukunimi viittaa johonkin Skjöld-pitoiseen sukunimeen, mutta sellaista ei näy rippikirjoissa.

"Sotakomisarius Tulisoitto ynnä sokia naimaton sisarensa Anna Märta", jossa Tulisoitto tarkoittaa sukunimeä Hillebrand. Kirjoittajan äidin isän sisar Anna Märta (1776-1843) on rippikirjassa 1835-1842 (s. 3) tulleena Ruovedeltä 1836 ja merkittynä melkein sokeaksi.

Tämä sisar olekin paljon kokenut ja kestänyt kurjuutta maailmassa; mutta kuitenki tyytyvä kohtaloonsa, toimitteli hän ilomielin askareitansa, ompeli, kutoi sukkia, loi kangasta, ja vaikka häneltä itseltään puuttui näkölahja, oli hän useasti toisten lohduttajana ja johtajana surun hetkinä.

Sotakomisariusta ei ole rippikirjassa eikä Genissä yksikään Anna Märtan täysveljistä vaikuta liittyvän armeijaan. Hänestä kirjoittajalla oli kuitenkin muistoja.

Sotakomisarius luonteeltaan sävyisämpi, niinkuin vaatikin toimensa, ruoka- ja trossivarain hoitaminen, oli jo paljaspäinen, laihankalea, lyhyläntäinen, harmaapäinen ukko, joka juhlatiloissa käytti harmaata, sarkaista hännystakkia, korkeata kaula valkkia, ynnä teräviä, lähes korvia ulottuvia pystykaulureita, sekä mustan harmaata vannelakkia. Ukolla oli toimena kartanolla myllyn hoitaminen ja kalastus; paitsi tätä oli hän puutyössä aivan kätevä ja valmisteli visasta piipun pesiä, kauhoja, ynnä muita pieniä kapineita, joita, tyydytettyänsä koti tarpeen, kaupitsi naapuri pitäjien säätylaisille, saadaksensa musa vähän tupakkarahaa; ja ottipa ukko mielellänsä silloin tällöin "naukun" jos vaan "plakkarissa kesti plootuja" ja pullossa tavarata.

Ehkä ukko oli omasta öljytänsä jotenki kerskaileva, käyttäen sananlaskuna: "minä teen mitä tahdon, toiset tekevät mitä taitavat", antoi hän suuren arvon vanhalle sokealle sisarellensa Anna Martalle, jota hän rakasti ja jonka sanan hän aina otti korviinsa. [...]

Muistan vielä kerran kuinka Sotakomisarius, tullessansa kotiin onki retkeltä "Ämmön karilta" jossa useasti kävi isoa ahventa nihkomassa, juurta jaksain jutteli "kuinka hän, paluumatkallansa poiketen Kihlamon joelle, jonne oli asetellut mertoja, näki joen suussa kupari kattilan täpötäynnä hopiarahaa". "Pistin perämelan varren kattilan korvaan ja koetin vääntää riivattua ruuheeni" mutta äläpäs vielä, tulihan "Konna vie" helposti veden pintaan että selvästi eroitin hopiarahat, mutta samassa tarttui "Haltia" astian uurteihin, ja koska en tuntenut uhria, vaipui kattila jälleen joen pohjaan ja minä ruuhen tahdolle "pitkällä naamalla" "Jun"! „mutta onhan ahvenia loikossa, onkos niitä kun perkaa"? 

"Lisäksi vielä majailivat perheessä, vaan ajoittain, Vallesmanni vainajan velipuolet, Maisteri Aatolfi ja vältvääväri Aukusti Tulisoitto jotka Vallesmanni oli kouluttanut ja vähitellen saattanut virkamiehiksi." Nämä miehet ovat Mälsän kirjoissa pisimpään! (RK 1810-1815, 13; RK 1816-1822, 16; RK 1825-1831, 20; 1835-1842, 3 )

Erikseen mainitaan vielä yksi säätyläinen.

Leski Luutnantska E. jo vanha ja kivulloinen, oli syntynyt Ruotsissa ja sieltä miesvainajansa kanssa muuttanut Suomeen. Oli hän ikänänsä nähnyt loistaviakin päiviä. Vanhempansa olivat Ruotsin ylimyksiä sekä suku-arvon että varallisuuden suhteen.

Kuuluisa runoilia Lidner oli kotiopettajana eleskellyt hänen vanhempainsa perheessä. Kustaavi kolmannen aikojen muistit elivät vielä vanhan leskirouvan mielessä. Nuoruutensa unelmat ja mielikuvitukset olivat säilyttäneet muistoja aikakauden tapauksista, joita hän vielä välistä kertoi.

Miesvainajansa kuoltua jouduttuansa köyhyyden tilaan, saapui hän kovin viallisen jo edellä häntä edesmenneen poikavainajansa kanssa, ensisti Vallesmanni vainajan ja sittemmin Luutnantti E... perheesen, jossa vietti viimeiset päivänsä, odottaen lunastusta ja lepoa elämän murheista. Itse Ruotsalainen, ylisteli vainaja yhäti oman maansa ja kansansa tapoja. Lastensa lapset, ja viimemainituiden lapset vielä enempi, ovat suomalaisia, sekä kielen että tunteiden suhteen. 

Eva Eleonora Eklöf, o.s. Åkerhielm tuli Messukylästä Kalvolaan vuonna 1828. Häntä ei kirjattu rippikirjassa edellisten tapaan Ahlajärven Mölsään vaan Ahlajärven rustholliin (RK  1825-1831, 5; RK 1832-1834, 3). Hän kuoli Akaalla 13.1.1855. 

lauantai 31. lokakuuta 2026

Muutama kartta Kampin 1800-luvusta

 


Kansallisarkiston kokoelmiin kuuluvassa kartassa Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. B7Helsinki:31/8-14 Töölö / Tölö; Kartta ja selitys kaupungin tiluksista 1776-1777 Kamppi jää hankalasti kahden lehden väliin. Paikannusta avittaakseni lisäsin myöhemmän Aleksanterikadun linjauksen katkoviivalla. Sen pohjoispuolella oleva kallio on fokuksessa...

Kansallisarkiston kartassa VeSA Helsingin linnoitus- ja rakennuspiirustusten arkisto - 587 IK Helsingin linnoitukset. Turun kasarmialueen asemakaava. Tonttien jako., 24.3.1828. Iso neliö on suunniteltu harjoituskenttä. Oikean yläkulman b on Geminin translitteroinnin ja käännöksen mukaan kaivo, mikä sopii erinomaisesti sillä paikalla oli Kampin kaivo. Kallion ja tien väliin on merkitty c, joka selitteen mukaan on vartiopuomin paikka. Näiden väliin jää vasta suunniteltu Turun kasarmi, jonka valmistuttua vartiopuomi siirrettiin sen pohjoispuolelle, mikä näkyy... 

Kansallisarkiston kartassa VeSA Helsingin linnoitus- ja rakennuspiirustusten arkisto. VeSA Helsingin linnoitus- ja rakennuspiirustukset. 597 IK Helsingin linnoitukset. Turun kasarmialueen asemakaava. Suunnitellut rakennuspaikat kahdelle siipirakennukselle., 23.6.1843. Se kertoo myös, että harjoituskentän paikka on vaihtunut. Samaan viittaa...

vuonna 1837 painettu kartta, joka on Plan eli se esittää joiltain osin suunnitelmaa eikä olemassa ollutta todellisuutta. Siinä Turun kasarmin neliömäinen harjoituskenttä ulottui meilkein Fredrikinkadulle asti, mutta väliin kahtui toinen kasarmirakennus. Sen pohjoispuolelle on merkitty ruutivarasto. Kampinmalmiksi on nimetty rakentamaton alue, jonka läpi kulkeva tie näkyy jo 1700-luvun kartoissa.  (KA. Kaupunkikartat) Nykyisessä asemakaavassa Manskun, Salomoninkadun, Fredan ja Simonkadun rajaama alue oli siis lähes kokonaan Venäjän armeijan käytössä.

Nykyisen Fredrikinkagun linjauksen ja Ruoholahden väliin jäänyt "Kampmalmen" jaettiin kaupungin ulkopuolisten alueiden uudelleen järjestelyssä 1840-luvun alussa kahdeksi vuokra-alueeksi: 68 Kampmalmen ja 69 Lugnet, mikä näkyy Kansalliskirjaston digitoimassa kartassa Karta öfver Helsingfors underlydande ägor belägna Helsinge socken och härad af Nylands län af C Reuter 1869, joka on helpoiten saavutettavissa ladattuna Wikimediaan. Aluiden rajalla kulkee nykyään Lapinlahdenkatu. Kartassa näkyy myös vanha tielinja, joka... 

pilkottaa vielä Senaatin kartastossa. Sen varteen, kasarmialueen kulmaan, on piirretty kuusi rakennusta kolmeen riiviin. Muihin karttoihin ja Katja Raunion graduun Kampin keskus : kasvavan kaupungin välitilassa (2015) kurkistamalla selviää, että kyseiset "puulaakivillat" olivat valmistuneet vuonna 1876 ja niiden eteläpuolella kulki tätä karttaa myöhemmin Lapinlahdenkadun suuntainen Malminkatu. 

Lugnetin alueesta on Helsingin kaupunginarkistolla erilliskartta vuodelta 1861. Alueen koilliskulmassa Lapinlahdenkadun  ja Eerikinkadun risteyksessä näkyy kaivo. Lapinlahdenkadun toisessa päässä on D:llä merkitty suorakulmainen tontti työväenasunnoille. Ilmeisesti samoista taloista Raivio kirjoitti "Vuonna 1857 kaupunki vuokrasi maata työväenasuntoja rakentavalle yhtiölle Lapinlahden pohjoispuolelta. Kaksikerroksiset puurakennukset saivat nimityksen ”Lugnetin
työväenkasarmit"." Tuoreeltaan niistä kirjoitettiin:

Toinen merkillinen toimitus täällä on asunto-huoneiden valmistaminen kaupunnin työväelle. "Kampin" tienoilla, heti ulkopuolla kaupuntia kohoaa näitä huoneita jo ehtimiseen, mutta kun ovat ulkopuolla kaupuntia, niin olisi voitu niitä rakentaa kahdenkertaisia sekä päre-katoilla. Aluksi on nyt kaksi kartanoa valmiina; niissä on 50 hyvää, iloisaa ja valoista suojaa ja eri ulko-ovensa kullaki; 48 näitä suojia ovat suuruudeltaan 7 kyynärää joka seinä ja tuleevat maksamaan vuokrassa eli hyyrissä 2½ ruplaa kuukaudelta. Näitä asuntohuoneita köyhille rakentaa eräs yksityinen seura, jossa on 11 osakasta; suojia holhoo eräs talous-mies, joka myös määrätyn taksan jälkeen antaa lämmintä ruokaa niille, jotka sitä haluaavat ostaa. Sauna ja erinäinen tupa vaate-pesua varten sekä muita ulkohuoneita löytyy myös paikalla. Kesäksi eli kumminki tulevaksi syksyksi ehtiivät nämät suojat ihan valmiiksi ja tarjoaavat silloin työväelle täällä mitä he sangen tärkeasti tarvitseevat — somia muka ja terveellisiä asunto-huoneita. (Sanan-Lennätin 19.2.1858)

Kymmenen vuotta myöhemmin eli vuonna 1867 valmistui Rouvas­väen­yhdistyksen rakennuttama kaksikerroksinen lastenkoti. Edelleen kaupunkikuvassa näkyvät Ruoholahden villat valmistuivar 1880-luvun alussa. (Alueen vaiheita olen selvitellyt myös tekstissä Dreijerin pelto Helsingissä.)

Kampin itäpuolella Turun kasarmin ja Simonkadun väliin sijoitettiin vuonna 1876 Narinkkatori, joka oli aiemmin sijainnut nykyisen Suomen pankin tontilla. Ote on Kaupunginarkiston kartasta Förslag Till Indelning Af Platsen Emellan Exercisplan, Anna- Malm- Och Fredriksgatorne Uti Tomter (1883).


Kansallisarkiston kaupunkikarttojen Helsinki Ic* 160/- - Plan öfver Helsingfors 1906 ei enää esitä kalliota tai kiemustelevaa tietä, mutta siinä näkyvät yllä mainituista elementeistä työväenasunnot, kaivo ja narinkkatori.