Avoimen yliopiston ituja 1849-1855

Joulukuussa 1850 päättyneet yliopistolaisten esitelmätilaisuudet eivät olleet ainoat aikansa tieteen popularisointiyritykset. Jo ennen Tieteellisten iltahuvitusten sarjaa oli tammikuussa 1849 E. J. Bonsdorff ilmoittanut anatomiaa ja fysiologiaa käsittelevän luentosarjansa, jonka kuuntelijat kokoontoisivat kahdesti viikossa yliopiston juuri valmistuneeseen anatomiseen auditorioon. Bonsdorff ei houkutellut yleisöä kammottavuuksilla ja sisältö oli sopivaa sekä naisille että miehille. Ylioppilaat voisivat osallistua ruplan maksulla ja muut kahdella ruplalla. Kyseessä ei ollut rahastus Bonsdorffin kukkaron hyväksi, vaan varat oli tarkoitettu anatomisen kokoelman täydentämiseen. (MB 15.1.1849) Luentoja ilmoittautui kuuntelemaan 112 henkeä eikä saliin mahtunutkaan enempää (HT 14.2.1849).

Selkeämmin omaa etua ajaen Castrénin kanssa matkaamisesta mainetta saanut J. M. Bergstadi ilmoitti tarjoavansa yksityisopetuksen ohella jonkinlaista kurssia suomen kielessä, mutta hankkeen käynnistymisestä ei ole tietoa. (HT 10.1.1849; FAT 26.1.1849; HT 3.2.1849) 

Vuotta myöhemmin dosentti Berntson tarjosi ylioppilaille sekä muille kaupunkilaisille kymmenen luennon sarjan, jossa hän pyrki avaamaan ihmissielun luonnetta ja toimintaa. Koko sarja maksoi kaksi hopearuplaa muille, mutta yhden ylioppilaille. (MB 4.2.1850). Kokoontumistilana oli yliopiston filosofinen auditorio (MB 18.2.1850) Sisältö oli tarkoitettu sopivaksi naisille, joita oli ensimmäisellä luennolla, muttei toisella (MB 28.2.1850).

Syksyllä 1850 Z. Cajander kutsui kaupunkilaiset kuuntelemaan kahdeksan esitelmää maataloudesta. Tällä ei ollut mitään tekemistä yliopiston kanssa ja tilaisuudet järjestettiin Seurahuoneen suuremmassa salongissa (HT 9.10.1850).

LB 1/1852

Vuodelta 1851 ei löytynyt aktiviteettia. Kevätlukukaudella 1852 professori Edv. Arppe ilmoitti pitävänsä ainakin 20 luennon yleisökurssin luonnontieteistä kemian auditoriossa. Ylioppilaille ei tarjottu alennusta ja hinta koko kurssille oli 3 hopearuplaa, mutta auditorio täyttyi silti sekä miehistä että naisista. (Litteraturblad 11/1851, 1/1852; MB 19.2.1850; FAT 20.2.1852; HT 3.3.1852)

Molempia sukupuolia näkyi myös ylimääräisenä yleisönä yliopistolla professori Törnegrenin Ruotsin kirjallisuuden luentokurssilla, jossa alkuvuodesta käsiteltiin kustaviaanista aikaa (HT 3.3.1852).

Zacharias Cajander uusi maatalouskurssinsa helsinkiläisille ainakin vuonna 1855, jolloin hän puhui esimerkiksi ojituksesta ja skottilaisaurasta 20 kopeekan kertahintaan (HT 10.1.1855, 27.1.1855, 3.2.1855)

Tieteellisiä Iltahuvituksia Helsingissä 1849-1850

Syksyllä 1849 Helsingissä koettiin jotain uutta: sarja tieteellisiä iltahuvituksia eli alkuperäiseltä nimeltään Litterära Soiréer. Malli yliopiston opettajien ja muiden korkeakoulutettujen pitämiin esitelmätilaisuuksiin oli saatu ulkomailta.

Ulkomailla on jo kauvan tiedolta ja opilta vaadittu, että sen pitää käydä ulos pesistään ja näyttää vaikutustansa ja hyötyänsä joka miehelle, niin että sen joka henki käsittää. Se aika on jo männyt, jona mies ei tarvinnut kuin yöt ja päivät istua tuvassaan kirjojen nojassa, ja ihmiskunta katseli häneen ihmehtien, pitäen häntä puoli-jumalana, taikka ehken toteisempi — tonttuna. Mutta aika on tullut epäileväksi, nyt ei enään uskota kuin mitä nähdään ja käsitetään; joka ei voi tehdä itsensä selkiäksi, jääkään selittämätä. (Suometar 2.11.1849)

Tilaisuudet olivat ilmaisia ja avoimia koko "koulutetulle yleisölle" (HT 13.10.1849). Ensimmäinen tilaisuus keräsi suuren yleisön, joka koostui sekä miehistä että naisista. Ohjelman avasi yliopiston rehtori Cygnæus, joka myös esitelmöi jesuiittojen toiminnasta kuningatar Kristiinan Ruotsissa. Toinen puhuja oli valtioneuvos von Nordmann, joka humoristisesti ja saksaksi kertoi opiineiden hypoteeseista koskien taivaankappaleiden, erityisesti kuun, asukkaista, eläimistä ja kasvillisuudesta (HT 31.10.1849)

Yliopiston juhlasali promootiossa
oli ehkä täydempi kuin iltahuvituksissa
Museovirasto

Seuraava tilaisuus osui Porthanin päiväksi eli 9. marraskuuta. M. A. Castrén piti tuolloin tunnetun esitelmänsä "Missä oli Suomen kansan kehto?". Von Willebrand puhui sähköstä ja galvanismista historiallisesta näkökulmasta. Jälkimmäinen puhui lukematta paperista samoin kuin Cygnæus edellisellä kerralla, mikä noteerattiin uutisoinnissa. (MB 15.11.1849; HT 14.11.1849) Kolmannessa tilaisuudessa Berntson esitelmöi Michael Franzénilta ihmisenä, tiedemiehenä ja runoilijana sekä amanuenssi Tengström selosti Jaavan kasvillisuutta. (HT 24.11.1849) Molemmissa marraskuun 1849 tilaisuuksissa yliopiston juhlasali oli ollut täynnä kuulijoita (HT 5.12.1849). Yleisöä ei puuttunut myöskään neljännestä tilaisuudesta, joka oli viimeinen ennen joulua. Törnegren puhui Suomen (ruotsalaisista) runoilijoista reformaation jälkeen, erityisesti kreivi Creutzista ja lehtori C. A. Gottlund kuvsi Ruotsiin ja Norjaan asettuneita suomalaisia. (HT 8.12.1849)

(Kansalliskirjasto on digitoinut: Litterära soiréer i Helsingfors under hösten 1849. Andra soiréen, Tredje soiréen ja  Fjerde soiréen.)

Morgonbladet 13.12.1849

Yleisön suosio jatkui kevätlukukaudella, jolloin esitelmäsarja jatkui professori Gyldénin luennolla kaunotieteiden synnystä ja merkityksestä ja Grönbladin kuvauksella Tanskan kuningatar Carolina Mathildasta ja Struenseestä (HT 9.2.1850) Helmikuun toisessa tilaisuudessa professori F. L. Schauman puhui luonnontieteen uusien tulosten suhteesta Raamatun luonnontietoon ja Wilhelm Lagus selosti antiikin teatteritaidetta ja sen myöhempää imitointia (HT 23.2.1850). Maaliskuun alussa Edvard ad Brunér puhui niin vaimealla äänellä Rooman yleiskuntaelämästä, että sisältö selvisi vasta tekstin tultua julkaistua. Professori A. A. Laurell puolestaan esitelmöi miesten ja naisten sielunelämän eroista. (Litteraturblad 4/1850) Kevään neljännessä tilaisuudessa protokollasihteeri V. Falck puhui myyttisistä eläimistä kuten lohikäärmeistä ja teologian kandidaatti Elmgren pietismin saapumisesta Suomeen (HT 6.4.1850).

Viidennen istunnon toinen puhuja oli estynyt esiintymästä, mutta dosentti Kellgren sai tilaisuuden kertoa "indogermaanisista" kielistä ja kansoista, sanskritin kielisestä kirjallisuudesta ja Intian kulttuurista (HT 20.04.1850). Kevään viimeinen tilaisuus 3.5.1850 oli sarjan kymmenes. Siinä Törnegren kuvasi eteläeurooppalaista, erityisesti espanjalaista runoutta. Zachris Topelius vertaili muinaisajan skandinaavista ja suomalaista naista. (HT 4.5.1850) 

HT 11.5.1850

Toukokuun loppupuolella ilmoitettiin, että sarjaa voitaisiin jatkaa myös seuraavana lukuvuonna, sillä tarvittava määrä esitelmöijiä oli ilmoittautunut. (MB 23.5.1850) Samoihin aikoihin ilmestyi viimeisen session esitelmät osajulkaisuna, jonka jälkeen kevään sarjasta oli tallessa 332 sivua tekstiä. 

Syyslukukaudella 1850 yliopiston ulkopuoliset täyttivät auditoriota Törnegrenin luennoilla modernin runouden historiasta, mutta he saivat myös luvattuja tieteellisiä iltahuvituksia, joista ensimmäinen järjestettiin tosin vasta marraskuun puolivälissä.(Litteraturblad 10/1850) Tuolloin lähes täydelle juhlasalille puhui asessori Rabbe isänmaan väestönlaskennan tuloksista ja protokollasihteeri Falck lintujen älykkyydestä.(MB 18.11.1850). Rabben esitelmä julkaistiin Litteraturbladissa 11/1850. 

Myöhäisen aloituksen vuoksi syyslukukaudella ehdittiin pitää vain kaksi tilaisuutta. Jälkimmäisessä arkkiatri Törnroth jakoi huomioita unessakävelystä, ekstaasista ja taikuudesta sekä Cleve puhui hengestä ja luonnosta käyttäen Hegelin käsitteitä ja filosofisia ilmauksia, joita yleisö tuskin ymmärsi. (Litteraturblad 12/1850) Tosin naisen kirjeistä ja päiväkirjaotteista koostunut ja Helsinkiin sijoitettu jatkokertomus Julia päättyi jälkikirjoitukseen: 

Jag har i qväll bivistat första litterära soiréen. Hvad jag högaktar dessa män, som äro nog fördomsfrie att vilja meddela äfven oss, stackars fruntimmer, några strålar af sitt lärdomsljus. I qväll höll assessor Rabbe ett föredrag, som jag vet att många skola stöta sig vid. Men jag tyckte om det; ty jag fann der varma sympatier för vårt tillbakasatta kön. (Morgonbladet 9.12.1850. Olen tänä iltana osallistunut ensimmäiseen kirjalliseen iltamaan. Kuinka suuresti kunnioitankaan näitä miehiä, jotka ovat tarpeeksi ennakkoluulottomia halutakseen jakaa meillekin, poloisille naisille, muutaman säteen oppineisuutensa valosta. Tänä iltana asessori Rabbe piti esitelmän, josta tiedän monien pahoittavan mielensä. Mutta minä pidin siitä, sillä havaitsin siinä lämmintä myötätuntoa meidän syrjään työnnettyä sukupuoltamme kohtaan.)

Helmikuussa 1851 uskottiin, että tieteelliset iltahuvitukset jatkuisivat samassa kuussa, ja elokuussa 1851 oli ennakkotieto kolmesta tilaisuudesta ennen joulua. (MB 3.2.1851; Litteraturblad 8/1851). Uudelleenkäynnistymistä toivottiin vielä tammikuussa 1852 (MB 22.01.1852). 

Rikinan (turha) katumus

Savitaipaleen kirkonkirjat ovat 1800-luvun osalta palaneet, mutta sukututkijat ovat onnistuneet selvittämään Hömpin perheen sukupolvet. Regina Taavetintytär Hömppi on selvityksen mukaan syntynyt vuonna 1813 ja saanut aviottoman Maria-tyttären vuonna 1839. Elämänkulustaan tämän jälkeen kertoo kuolemansa jälkeen kirjoitettu uutinen:

Savitaipaleessa vaipui kuolon uneen Rikina Taavetintytär Hömppi tämän kuun 10 päivänä, lähes 80 vuoden vanhana. Noin 40 vuotta elämästään vietti hän yksinäisessä maakuopassa, jossa olivat multaiset seinät ja vähäinen lasinruutu laen rajassa, mistä hiukkasen valoa pilkoitti päivän sydämellä. Sisälle savuava kiuas antoi lämmintä tähän halvimpaan ihmisasuntoon, joka koskaan lienee löytynyt sivistyneessä maailmassa. Maailmasta erotettuna etsi Rikina lohdutustaan Jumalan sanassa ja vakuutustaan synteinsä anteeksi saamisesta, siitä nuoruutensa erhetyksestäkin, jonka seurauksena oli hänelle syntynyt tyttö, joka eli noin kymmenkunnan vuotta. 

Hän oli varallisen isän tytär, vaan isän kuoltua ja tytön synnyttyä rupesivat hänen veljensä vaimot kohtelemaan häntä mitä tylyimmällä tavalla, joten Rikina oli pakotettu erkanemaan kotoaan ja itse kaivoi sen maakuopan, jossa vietti monta yksinäistä vuotta tyttärensä kuoleman jälkeen. Kuoppansa ympärillä oli hänellä pienet pellot ja läheisestä joesta nouti hän vetensä ja sulasi sitä lumestakin. 

Hän oli aina tyytyväinen oloonsa ja Jumalalle kiitollinen vähimmistäkin maallisista tanaroista. Aikaansa ei hän viettänyt laiskuudessa, eikä hänen paikkansa saarnastuolin läheisessä penkissä milloinkaan ollut tyhjänä. Ollen kirkon läheisyydessä, on hänen asuntoansa useat matkustajatkin käyneet katsomassa ja ihmettelemässä sen vaatimatonta yksinkertaisuutta. Joku Raamatun lause tahi tyytyväisyyttä ilmaiseva virrenvärsy oli hänellä aina vieraalleen lausuttavana.

Pitäjänsepän toimet ja saavutukset

Carl Gustaf Gronberg syntyi Porin maaseurakunnan Vähä-Rauman kylässä 1.9.1816. Isänsä Johan Grönberg oli suutari, mutta pojasta tuli seppä. (RK 1816-1823, 103; 1824-1829, 104; 1829-1835, 119; 1836-1842, 127)

Carl Gustaf toi Nakkilasta 3.4.1842 vaimokseen Serafia Johansdotterin. Heille syntyivät lapset Eva Christina (s. 30.1.1843), Carl Albert (s. 18.9.1845), Sofia Wilhelmina (s. 3.11.1849, k. 29.12.1852) ja Anna Sofia (s. 1.6.1854). Kaikki eloon jääneet lapset olivat siis nuoria, kun he menettivät äitinsä 30.6.1856. Carl Gustaf ei kuitenkaan solminut uutta avioliittoa. (RK 1843–1849, 138; 1850–1857, 151)

Eva Christina lähti Helsinkiin vuonna 1864 ja pikkusisko Anna Sofia lähti perään 8.11.1869. Heidän isänsä kuoli joulukuun lopulla 1869. (RK 1858–1864, 144; 1865-1871, 144). Kuusi vuotta myöhemmin hänestä kirjoitettiin:

Pitäjän seppänä Vähän Rauman kylässä pari virstaa Porin kaupunkista, ei Kaarle Kustaa Grönberg'in jalo ja korkea henki voinut tunkeuta maailman suurille taistelu tanterelle; mutta pitkät ajat voivat kulua, ennenkuin hänen lempeä ja rauhallinen luonteensa, hänen verraton ihmis-rakkautensa unohdetaan niillä seuduilla missä hän eli. Vihamiestä ei hänellä ollut yhtäkään, joka muuten on lähes mahdotonta maan päällä.

Jo senkin tähden on hän muistossa pidettävä. Älynsä sen lisiksi oli mitä tarkempia. Työnsä teki hän aivan hitaasti ja halpaan hintaankin, mutta erinomaisella taidolla. Hän keksi lukkoja rahalippaisiin, pankkeihin, tavara-aittoihin, y. m., joita ei tuntematoin avaimillakaan avannut, joissa ei avainta tarvittukaan vaan joku salainen laitos, näkymätön vieteri eli nuppi usein hyvinkin kaukana itse lukosta. Senmoisia ja muita taidollisia laadelmiansa löytyy useammissa Suomenmaan kaupunkeissa, vieläpä ulkomaillakin, aina Espaniassa asti. Niiden laatua ja levenemistä kertoa tulisi kuitenkin ahtaille palstoillemme pitkäksi. 

Ettei K. K. Grönberg, koulua käymättömänä, ollut ihan taidoton ja haluton kirjallisissakaan kokeissa on varma. Kirjallisuuden Seuran ja yksityisten huostassa löytyy koolta (noin 80) hänen tekemiänsä ja kokoomiansa satuja kertoelmia ja taruja. Lauluja laati hän melkoisen määren. Ne ovat jo suurimmaksi osaksi kadonneet. Muutamia niistä on painettukin, joko erityisesti eli sanomalehdessä esim. Sanomissa Turusta, entisessä Postin Sanomissa Suomen Kuvalehdessä ja Työmiehen Ystävässä (nimimerkillä: G. G. G.). Kuvalehdessä mainittiin jo vähän vainajan elämästäkin (n:rossa 20. 1873)

Suomen Kuvalehdessä julkaisiin Carl Gustaf Grönbergin ruo Naisista (15.10.1873 no 20). Työmiehen Ystävässä julkaistut runot olivat Sateessa (08.10.1875 no 40), Puolisoni haudalla (24.09.1875 no 38) ja Elämästä (17.09.1875 no 37).

Hänen vaiheistansa on muuten tuskin muuta sanottavaa, kuin alituinen köyhyytensä, erittäinkin loppu-ijällänsä, koska monia vuosia oli kivulloinen ja 4 eli 5 vuotta virui vuoteella, siksikuin kuolema lopetti köyhyydeltä ja sairaudelta rasitetun elämänsä. Syntynyt oli hän samasa kylässä, missä kuolikin ja enmmät päivänsä eli. Vaimonsa Serafina Paulsson kuoli jo 15 vuotta ennen, jättäen 3 vähäistä oppia jälkeensä mitkä nykyisin elävät Helsinkissä. Kunnia kaikille maanmiehille, jotka, omaa etuansa katsomatta kukin parhaan kuntonsa ja tilaisuutensa mukaan, työskentelevät yhteisen rakkaan isäinmaamme eduksi. (Työmiehen ystävä 19.11.1875)

Todennäköisesti nämä tiedot ja runot toimitti julkisuuteen Carl Gustaf Grönbergin poika Carl Albert, joka Wikipedian mukaan oli Työmiehen Ystävän toimittaja vuosina 1874–1876.

Dublin vs. Turku

Aloitin heinäkuun Dublinin pyrähdyksem Dubliniasta, mikä osoittautui oikeaksi valinnaksi. Kyseessä ei ollut pelkäämäni turistirysä vaan perusmuseo viikinki- ja keskiajasta. Se perustui ensisijaisesti tekstitauluihin, mutta esillä oli joitakin arkeologisia löytöjä, kaupungin kehitystä kuvaavia lavasteita ja yksi mittava animaatio. Alla olevat tiedot olen poiminut museoteksteistä. 

Museon kertomus alkoi vuodesta 830, jolloin Dublin ei ollut autio alue Liffeyjoen varrella. Samaan aikaan Turun alueella keskityttiin viljelyyn, mutta Dublinin kohdalla oli maallinen asutuskeskus ja luostari, jonka alueen viikingit todennäköisesti valtasivat. He perustivat sinne pysyvän tukikohdan vuonna 841, jolloin Turun seudulla ei ilmeisesti ollut mitään vieraita houkuttelevaa.

Viikinkien olo 800-luvun Dublinissa on todennettu arkeologisin tutkimuksin, joissa on löytynyt 81 hautaa ja parisataa rakennuksen pohjaa. Esillä oli yksi kokonainen soturiluuranko, mutta museo oli korrektisti ohjeistanut ettei sitä saanut valokuvata. Rakennustiedoista visioidussa lavasteessa ehkä interiööri muistutti saman ajan Turkua?

Ajanjakso 952-1170 oli museossa otsikoitu "kauppapaikasta keskiaikaiseksi kaupungiksi". Jakson päättyessä Turussa ei ole merkkejä edes kauppapaikasta. Meiltä tunnetusti puuttuu myös tiedot alueellisista hallitsijoista, kun taas Dublinissa oli kaupunkia vuodesta 952 kehittänyt kuningas, jonka irlantilais-skandinaavinen ja kristitty poika otti ohjat 989. Hänen hallintokaudellaan Dublinissa lyötiin ensimmäiset tunnetut kolikot. Hieman myöhempiä Dublinissa lyötyjä penninkejä on tusina Kansallismuseomme kokoelmissa, mutta Finna ei kerro niiden löytökontekstista mitään. Muita kolikkoja oli Suomen Turussa toki 900-luvun lopulla nähty, mutta asukastiheys oli kaukana Dublinista, jossa oli yli 4500 asukasta.

Kaupungin kasvu ja taloudellinen menestys teki siitä potentiaalisen hyökkäyskohteen. Kuuluisin Clontarfin taistelu hyökkääjiä vastaan käytiin vuonna 1013 ja se tuli vastaan Dublinian jälkeen vielä kansallismuseon arkeologisessa osassa ja molempien kirjakaupoissa. Kaupunki ei näyttänyt taistelusta suuremmin kärsineen, mutta puolustus oli tärkeää. Vuoteen 1100 mennessä kaupunkia ympäröi kivinen puolustusmuuri. Jollaista ei koskaan ollut Turussa, jonka ympäristössä tähän aikaan mah-dol-li-ses-ti oli joitakin kirkkoja, kun taan. Dublinin kaupungissa itsessään oli useita kirkkoja.

Kaupankäynti tarkoitti myös yhteyksiä normanneihin, jotka valtasivat Englannin vuonna 1066. Kuningas Henrik II antoi vuonna 1169 tukensa hyökkäykselle Dubliniin ja kaupunki sai vuosisataiseksi ristikseen Englannille lojaalin hallinnon, joka vasta myöhemmin laajentui koko Irlannin saarta koskevaksi. Ja hyökkäyksen aikaan Ruotsin valtakunta laajeni Turkuun ja Suomeen ja jäi tänne vuosisadoiksi.

Museon loppuosa muistutti muita Euroopan keskiaikaisten kaupunkien museoita faktoineen ja esineineen. Museokäynti päättyi isolle "kankaalle" heijastettuun animaatioon, jossa yhden miehen (oletettavasti kuvitellun) elämän kautta kuljettiin eestaas 1400-luvun Dublinissa. Jos jostakin ilmaantuisi rahaa, niin vastaava esitys voitaisiin tehdä Aboa Vetukseen.

Neiti Hufvudstadsbladet

Gustava Mathilda Helander syntyi Turussa 6.2.1835 porvari Gustaf Helanderin (s. 4.2.1801 Orivesi) ja Helena Margaretha Ginmanin (s. 12.7.1806) tyttäreksi. Hän oli alle vuoden ikäinen ja ja isoveli Albert Gustaf (s. 17.1.1834) alle kaksi vuotta, kun he menettivät äitinsä 11.11.1835, mutta isä ei solminut tavalliseen tapaan uutta avioliittoa. Isä menetti porvarin aseman 1840-luvun alkuun mennessä.[1]

Perhe muutti vuonna 1851 Uuteenkaupunkiin. [2] Gustava Mathilda Helander muutti sieltä vuonna 1855 Raumaan, jossa hän oli mamselli kirkkoherran perheessä noin vuoden. Hän muutti vuonna 1856 Kemiön Västanfjärdiin, jossa hän oli kappalaisen mamselli, kunnes otti 12.10.1857 muuttokirjan Turkuun, jossa isoveljensä oli merimies. Sisarusten isä kuoli Turussa 3.4.1856.[2]

Helsingfors Dagblad 9.12.1862

Gustava Mathilda Helander otti Turusta muuttokirjan Helsinkiin 5.1.1860. Viimeistään kaksi vuotta myöhemmin hän käytti nimeä Thilda Helander ja tarjosi puhtaaksikirjoituspalveluita Pikku-Roobertin- ja Korkeavuorenkatujen kulmassa. Vuoden 1866 osoitekalenteriin hän ilmoitti osoitteekseen Kasarmikatu 44 ja seuraavan kahden vuoden kalenteriin Aleksanterinkatu 26.[3] 

Kesällä 1866 Mathilda Helander teki puhtaaksikirjoitustyötä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle, joka tuskin oli ainoa asiakkaansa. Hän toimi Helsingin yksityisen kansankirjaston "lainanantajana" eli kirjstonhoitajana viisi vuotta kevääseen 1870.[4] Vuonna 1869 hän oli asettunut asumaan Etelä-Esplanadi 14:een, jossa hän viihtyi muutamia vuosia. Henkikirjassa 1871 hän kuului ompelimonjohtaja Maria Grapen talouteen.[5] (Grapesta: Ylioppilaslakin muotoilijasta ja veljestään vale(?)opettajasta & Maria Grapen paluu)

Näitä vuosia on muistellut Rudolf Åkerblom (1849-1925):

Neiti Grapen herrainvaatettamo sijaitsi Kasarmikadun ja Eteläisen Esplanadikadun kulmassa. Hänen luonaan asusti konttoristina neiti Mathilda Helander, jota kutsuttiin ”Hufvudstadsbladetiksi”, sillä hän jakeli kyseistä lehteä päivätöikseen August Schaumanin aikoina, jolloin paino ja konttori sijaitsivat Fabianinkadulla. Hän, kuten muutkin neiti Grapen luona olleet, olivat vahvasti emansipoituneita naisia, minkä näkeminen oli siihen aikaan melko epätavallista. Heillä oli oma aitionsa teatterissa, ja he söivät illallista kotonaan, joivat rohkeasti totinsa sekä polttivat sikareita ja savukkeita. Neiti Helander pukeutui tummanharmaaseen sakettiin, jonka sivuilla oli suuret taskunkannet, ja talvisin hän käytti miesten mallisia, messinkilukoilla (?) varustettuja nahkagalosseja; hän oli kaikin puolin miehekäs nainen.[6]

Vuoden 1872 osoitekalenterissa Mathilda Helanderin osoite on Kasarmikadun toisella puolella, Etelä-Espa 12. Hänet mainitaan myös "yleisten osoitteiden" osiossa ylläpitämässä osoitekonttoria (adresskontor) Hufvudstadsbladetin konttorissa. Uudesta yrityksestä oli myös ilmoitus Hufvudstadsbladetissa.[7] Helanderin taloudellinen asema oli niin hyvä, että hän pystyi lahjoittamaan helmikuussa 1872 kansankirjastoon 14 kirjaa.[8]

Osoitekonttori oli Mathilda Helanderin hoidossa vuoteen 1876.[9] Kesällä 1876 hän perusti uuden yrityksen, villatavaraan keskittyvän kaupan, joka toimi osoitteessa Kasarmikatu 48. Mathilda asui samassa osoitteessa, kuten myös Maria Grape.[10]

Hbl 17.6.1876

Mathilda Helanderin ja Maria Grapen yrityksillä saattoi olla taloudellisia yhteyksiä, sillä molemmat hakeutuivat konkurssiin yhtäaikaa syksyllä 1881.[11] Vuoteen 1886 mennessä Mathilda Helander selvisi jaloilleen, sillä hän maksoi kunnallisveroa 4 äyristä. Tuolloin hän asui Kasarminkatu 27:ssä.[12]

Hbl 11.06.1913

Vuonna 1889 Mathilda Helander muutti Helsingistä Tukholmaan ja samana vuonna sinne muuttivat myös pitkäaikaiset asuinkumppaninsa Antoinette Johanna Holmgren (18.1.1840 Artjärvi) ja Maria Mathilda Holmgren (s. 18.3.1839 Artjärvi).  Samassa puulaakissa asunut Carolina Flodin toimitti seuraavan vuosisadan puolella kaikkien kolmen kuolinilmoitukset helsinkiläiseen sanomalehteen. Gustava Mathilda Helander kuoli 7.6.1913.[13]

[1] Turun suomalainen seurakunta, kastetut; Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, I Aa1:58, 1832-1838, Qv 11, N:o 1; Turun suomalaisen seurakunnan rippikirjat, I Aa1:72, 1842-1845, Nystad Qv 4;
[2] Turun yhteisen seurakunnan rippikirjat, I Aa3:4, 1847-1853, Qv 5, 3; Rauman kaupunkiseurakunnan Rippikirjat, I Aa2:3, 1854-1860, 219; Västanfjärdin rippikirjat, I Aa:10, 1851-1857, 78; Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjat, 1856-1865, stadsdel 7, Qv 5, 3
[3] Turun ruotsalaisen seurakunnan rippikirjat, 1856-1865, stadsdel 7, Qv 5, 3; Turun yhteisen seurakunnan rippikirjat, I Aa3:8, 1854-1860, 7:5:3; Helsingfors Dagblad 9.12.1862; Adresskalender för Helsingfors stad 2/1866; Adresskalender för Helsingfors stad 1867; Adresskalender för Helsingfors stad 1868
[4] Suomi 7/1868, 347; Suomalainen Wirallinen Lehti 14.06.1867; Hufvudstadsbladet 26.05.1870[5] Adresskalender för Helsingfors stad 1869; Adresskalender för Helsingfors stad 1870; Adresskalender för Helsingfors stad 1871
[6] Rudolf Åkerblom: Anteckningar om Helsingfors under 1800-talet. Tre Helsingfors skildrare. Helsingfors i forna tider II. 1958, 41
[7] Adresskalender för Helsingfors stad 1872; Hufvudstadsbladet187206.01.1872
[8] Uusi Suometar 04.03.1872
[9] Adresskalender för Helsingfors stad 1873; Adresskalender för Helsingfors stad 1874; Adresskalender för Helsingfors stad 1875; Adresskalender för Helsingfors stad 1876
[10] Hufvudstadsbladet 17.06.1876 no 138; Kansallisarkisto. U:87 Henkikirja 1880-1880, 224
[11] Helsingfors 20.09.1881 no 216
[12] HKA. Gp:48 Kunnallisverojen kantokirja 1886, 3. kaupunginosa, 2260 

[13] Finska församlingen AII:14 (1887-1897), 304; Finska församlingen AII:15 (1898-1908), 144; Finska församlingen (AB) AII:16 (1909-1926), 88; Hufvudstadsbladet 21.10.1901; Hufvudstadsbladet 29.09.1907; Hufvudstadsbladet 11.06.1913

Varakas rusthollari T:n pitäjästä

Kirjasesta Hyvää tarkoittavia varoituksia Viinaa vastaan sekä Kertomus juopomuksen onnettomista seurauksista, muutamissa totisissa tapauksissa esiin asetettuja (Lukemisia Kansalle 95) painettiin "Uusi, lisätty painos" Turussa 1859. En pystynyt verifioimaan "totisia tapauksia", mutta luotan vaihteeksi kirjoittajan rehellisyyteen. Jos keksit tavan saada kiinni alkoholin väärinkäyttäjäksi kuvatun identiteetistä, kommentti olisi kiva lukea. Myös siinä tapauksessa, että teksti paljastuu käännökseksi ulkomaisesta julkaisusta.

Matti Stormi, eräs varakas rusthollari T—n pitäjäässä, oli rehellinen, kunniallinen ja uuttera mies, hyvänä pidetty kyläläisiltänsä, rakastettu talonväeltänsä ja kunnioitettu kaikilta vallasihmisiltä, jotka eivät katsoneet sitä arvoansa alentavaksi, että pitivät hänen kanssansa seuraa. Tämä hänen onnensa, jonka pitkittämiseen ja säilyttämiseen hän ei etsinyt vahvaa ja pysyvää perustusta Jumalassa, teki hänen ylpeäksi ja pöyhkeäksi, josta syntyi halu loistamaan ja korskeilemaan sekä (niin kuin hän tavallisesti sanoi) elämään herroiksi. 

Koska hänen luonnosta antelias mielenlaatunsa piti hänen huoneensa avoinna kaikille ihmisille, niitä järellisesti valitsematta, niin kokountui hänen tykönänsä alituiseen vieraita, jotka elivät hyvästi hänen kustannuksellansa. Hänellä oli tapana, koska hän viinassa eli muilla viiniisillä (spirituösa) juotavilla kestitti niitä, jotka hänen luonansa kävivät, itse maistaa ensin, taikka, niinkuin sanotaan, juoda vierasten muistoksi. Tällä tavalla tottui hän vähitellen taipumukseen väkeviin juomiin, jonkatähden hän myös alinomaa, aamusta alkaen iltaan asti, nähtiin viinapöydässä. 

Hänen maanviljelys työnsä heitettiin leväperään tahi lyötiin peräti laimin. Tästä joutui hänen taloutensa tukkunaan häviöön. Kaikki rehelliset ihmiset, joilta hän ennen oli voittanut kunnioitusta ja rakkautta, rupesivat nyt välttämään hänen taloansa, joka lopuksi muuttui renttumaisuuden luolaksi ja sulain juoppojen sekä muiden irstasten ihmisten kokous-pesäksi. 

— Hän joka pirteytensä ja pidettäväisytensä aikana, oli ensimäisiä miehiä, jotka kyläkunnasta kaikkinaisiin pitoihin kutsuttiin, vaipui niin syvälle, ett’ei häntä enää voitu pyytää vieraaksi ristiäisiin, häihin taikka maahan-paniaisiin, koska kaikki hävesivät ollaksensa seurassa juoppolallu Matin” kanssa, joksi häntä nyt yleiseen nimitettiin. 

Tällä lailla muutaman vuoden viinaveljestensä kanssa kuleskittuansa, jotka joko varastivat häneltä, joko pettivät hänen, tuli hän periköyhäksi. Hänen vaimonsa, joka, tullessansa hänelle naiduksi, oli tuottanut runsaan tavaran myötänsä taloon, kuoli murheesta ja harmista, ja lapset joutuivat pitäjään vaivaisiksi. Itse oli hän vanhoina päivinänsä pakoitettuna vaeltamaan ympäri kyläkuntia, kerjäläisen sauva kädessä, ja sillä tavalla kurjuudessansa elättämään itseänsä. Katkerimmat oman tunnon vaivat saattoivat hänen elämänsä vielä ilkeämmäksi, koska hänen nyt täytyi kärsiä puutoksia ja kovia vastuksia, joita hän hyvässä voimassa ollessansa ei nimeksikään tuntenut.

Gröna Villan lähteissä ja muistoissa

Kun referoin Töölönlahden ympärikävelyn vuodelta 1854, tekstissä esiintynyt Gröna villan ei ollut uusi asia. Nimi ja paikka esiintyy monessa Helsinki-tekstissä, mutta usein muistona ja kierrätettyinä muistoina, joten kaipasin lisää aikalaislähteitä ja tartuin digitoituihin teksteihin ja asiakirjoihin.

Fredrik Berndtsonin opaskirja Notiser om Helsingfors för resande isynnerhet bad- och brunnsgäster (1845) suosittelee kävelyretkeä Töölönlahden toisen rannan villin ja hoitamattoman luonnon pariin, sillä Gröna villanin ympäristöön tutustumista ei tarvitsisi katua. Mistään palveluista ei ole kuitenkaan puhetta.

Huvilan haltijana oli tuolloin vanha tuttu C. G. Langeen, mutta elokuussa 1845 hän kauppasi sanomalehti-ilmoituksella eteenpäin "den såkallade gröna Villan" vuokraoikeutta sekä sen asuinrakennusta ja puutarhaa "inwid Glowiken". (HT 16.8.1845) Langeenin alivuokralaisena ja mahdollisena myöhempänä päävuokralaisena oli Gustava Wahlström, joka ilmoitteli maaliskuusta 1845 syyskuuhun 1848 tarjoavansa Gröna villanissa koko päivän (alla tider på dagen) riisiryynimakkaraa (HT 1.4.1845, HT 1.10.1845, HT 25.9.1847, HT 16.9.1848, 14.10.1848). Henkikirjoissa Wahlström oli Langeenin kanssa merkitty Kluuvinlahteen (Gloviken) vuosina 1846-1848 (KA U38:678, KA U40:845, KA U40:803). Seuraavissa henkikirjoissa hän oli yksinään Gröna Villanin talouden pää (KA U41:796 (1849), KA U42:753 (1850)). 

Tammikuun lopulla 1850 Gustava Wahlström ilmoitti muuttavansa ravintolatoimintansa keskustaan (HT 30.1.1850). Elokuussa paikallislehti kirjoitti:

"Gröna Villan." Tuo kaunis koivua kasvava niemi, joka pistää Töölönlahteen Kaisaniemeä vastapäätä, mutta jota siellä nykyisin pidettävä likainen kapakka häpäisee, tulee ensi vuonna uudelleen vuokrattavaksi 25 vuodeksi. Kiinnitämme asiaan huomiota hyvissä ajoin, jotta yksi kaupungin kauneimmista ympäristöistä päätyisi arvokkaampiin käsiin kuin niihin, jotka ovat jo usean vuoden ajan tehneet tästä kauniista paikasta inhottavuuksien pesäpaikan. (HT 3.8.1850)

Vuokrakauden loppuun liittynee se, että seuraavana kesänä kaupunkiin muutaman vuoden poissaolon jälkeen Helsinkiin tullut Alexander Cronhjelm huomasi, että tuntemansa Gröna Villan oli purettu suunnitellun Eläintarhan alta, mutta että uusi Gröna villa oli rakennettu vastapäätä Langeenin kylpylaitosta (Hbl 5.7.1927). Eläintarhan hanketta esittelevässä artikkelissa mainitaan naapurissa "osaksi metsää kasvava, osaksi viljelty maa-alue, joka tähän asti on kuulunut surullisenkuuluisan Gröna Villan -huvilan alaisuuteen, mutta joka vastedes siitä erotettuna tullaan luovuttamaan uutta vuokrasopimusta vastaan" (HT 5.4.1851). Kun vuoden lopulla kaupattiin Eläintarhan osakkeita, kerrottiin, että promenaadialueeseen oli lisätty Linnunlaulun huvila, joka oli aiemmin kuulunut n. s. Gröna Villanin maihin (HT 3.12.1851).

Järjestelyjen jälkeen toukokuussa 1852 kaupunki tarjosi vuodeksi vuokralle aiemman Gröna Villanin alueesta rajatun huvilatontin 40 Grönudd. Vuokralainen ei saanut haltuunsa mailla olevia rakennuksia, mutta niiden nimettömäksi jäänyt omistaja ei puolestaan saanut rakennuksia käyttää ilman vuokraajan lupaa (FAT 17.5.1852) Töölön puistopuulaaki toivoi edelleen saavansa käyttöönsä Gröna Villanin maat (HT 26.6.1852). 

Epävarmuuksien takia kaupunki solmi seuraavankin vuokrasopimuksen vain vuodeksi (HT 5.3.1853). Tämän vuokrahuutokaupan voitti C. G. Langeen, jota edusti kylpylänsä vuokraaja Alexander Wikström (Mpk 22.3.1853 §4). Sanomalehdistä ei löytynyt seuraavan vuoden vuokrahuutokaupan ilmoitusta, mutta rakennusten haltija vuokrasi niitä kalustettuna toukokuussa 1854 (HT 20.5.1854). Töölönlahden kiertäjä oli siis oikeassa todetessaan, että huvila oli vuokrattuna jonkun perheen kesäaunnoksi.

Kuvakaappaus sivustolta Helsinki ennen.

Helmikuussa 1858 rautatietyöt Gröna villanin seudulla houkuttelivat monia tarkkailijoita (HT 13.2.1858). Ainakin huvilan kellari oli rautatienrakentajien käytössä, sillä sieltä varastettiin ruutia (FAT 8.3.1859). Nykyistä kapeampi kuilu kalliossa oli valmis alkuvuodesta 1860 (Papperslyktan 19.03.1860). Ratapihan paikasta käytiin vielä keskustelua ja ehdolla oli Töölönlahden pohjoispuolen Myhrin niitty (FAT 25.6.1860). Tämä ei toteutunut ja Töölönpuiston suunnittelua jatkettiin. Tässä yhteydessä mainitaan ratakuilun ylittävä kävelysilta Gröna Villanin kohdalla. (HT 24.2.1863) Ehkä sitä hyödynsi paikalla nähty ilves? (Hbl 1.2.1865)

Rannan virkistyskäyttöön viittaa hanke höyrysluupista, joka olisi kiertänyt Töölönlahtea ja pysähtynyt muun muassa Gröna villanissa (Hbl 6.5.1865). Muutama vuosi myöhemmin taitelijakillan vuosikokouksessa esitettiin karttoja rantaa kiertävästä kävelytiestä ja uusista huviloista (HD 10.2.1868).

Vuoden 1870 lopulla kaupunki tarjosi Grönuddia vuokralle neljäksi vuodeksi ja sen pohjoispuolella olevaa Fogelsångia eli Linnunlaulua joko neljäksi tai 30 vuodeksi. (Hbl 18.11.1870). Lyhyttä vuokra-aikaa perusteltiin suunnitelluilla huviloiden uudelleen järjestelyillä. Grönuddin vuokrasi rautatiehallitus ja Fogelsångin puutarhamestari Nordvik (Hbl 4.2.1871).

Eläintarhan alueen ympäristöhistoriallinen selvitys kutsuu vuosia 1877-1907 hajaannuksen kaudeksi. Rantaan jo vuonna 1865 suunniteltu tie huviloiden Bredvik, Ilola, Grönudd ja Fogelsång läpi sekä tien varteen kaavoitetut 14 uutta huvilatonttia saivat hyväksyvän päätöksen vuoden 1877 lopulla (Hbl 13.12.1877). Yhdistetyn alueen vuokrauksesta pidettiin huutokauppa huhtikuussa 1878 (Hbl 25.4.1878). Vuokraaja ilmoitti kesinä 1880 ja 1881, että alueella liikkuminen oli kokonaan tai osittain kiellettyä (Hbl 15.06.1880, 08.06.1881)

Kuvakaappaus sivustolta Helsinki ennen.

Hbl 2.3.1884

Grönuddin kohdalla olivat huvilatontit 6, 7 ja 13 ja alkuperäistä Gröna villania olivat ilmeisesti myös 12, 13 ja 14. Uusien huviloiden tieltä rautatiehallitus myi Grönuddin vanhoja rakennuksia huutokaupalla 4.3.1884. Tulevaa purkua surtiin muistellen vanhaa huvittelupaikkaa, vaikka kyse oli Cronhjelmin tiedonannon mukaan eri rakennuksista (Folkwännen 03.03.1884). 

Huutokaupan voittanut rautatien virkamies O. Blom omisti huvilan 14 (KA U111:937). Hän ei kiirehtinyt rakennusten purkamisen kanssa vaan rakensi uuden huvilansa niiden viereen (Folkwännen 11.03.1884, 03.06.1884, 30.06.1884). Tarkemmin sanottuna uusi komea kaksikerroksinen päärakennus oli kauempana rannasta kuin aiempi asuinrakennus (HKA. Helsingin maistraatti. Ik:17Rakennuslupapiirustukset, Eläintarhan Huvila-alue, Tontti 14) Vanhat rakennukset revittiin yhden tiedonantajan mukaan keväällä 1889 (Finland 06.05.1889). 

Y. Weilin, joka lapsuusvuosinaan 1885-88 asui Eläintarhan huvilassa 2 eli Kallion virastotalon kohdalla, oli vuoteen 1924 mennessä epäluotettava muistelija, sillä Gröna villan on siirtynyt pitkähkön pätkän.

Eläintarhanhuviloita ei siihen aikaan ollut kuin viisi sekä n.k. Linnunlaulu, joka oli rautatienkasööri Blomin oma ja on sitä vielä tänä päivänä. Se sijaitsee Töölönlahden rannalla aivan lähellä sitä kohtaa, missä rautatie nykyään sukeltautuu Linnunlaulun kallioiden väliin. Jo silloin se oli punaiseksi maalattu niinkuin vielä tänäänkin. Myöhemmin rakennutti Blom uuden päärakennuksen, joka on kaksikerroksinen, ja pieneen rakennukseen sijoitettiin jokin ylioppilaspensionaatti, jossa muistan asuneen m.m. asessori ja musikeri Emil Forströmin ylioppilasaikoinaan. [...] Meidän huvilaamme kuului paitsi päärakennusta ja tallia asuinhuoneineen vielä aivan lähellä eteläistä tietä n.s. Vihreä huvila, joka aikoinaan oli ollut Helsingin vanhin ulkoravintola. Topelius on Talviyön tarinoissa kertonut siitä. Se oli yksikerroksinen verrattain pitkä puutalo, jolla oli turvekatto.

Mutta ilmeisesti Weilin on oikeassa siinä, että Blom oli säilyttänyt Grönuddin vanhan asuinrakennuksen ja tiedonantaja vuonna 1889 oli sekoillut. Weilin ei myöskään ollut ainoa, joka oli liittänyt Blomin huvilaan nimen Linnunlaulu/Fogelsång, joka alunperin tarkoitti pohjoisemmassa olevaa aluetta.

"Alkuperäinen ”Linnunlaulu”, jonka viime vuosisadan alkupuolelta peräisin olevat kuparipiirrokset osoittavat ensimmäiseksi rakennukseksi näillä tienoilla, oli loistoaikoinaan vihreäksi maalattu ja kantoi sen johdosta myöskin nimeä ”gröna villan”, vihreä huvila. Nyt se on punaiseksi maalattu, ja näyttää perin mitättömältä ympäristöllä kohoavien komeampien kaksikerroksisten huviloiden varjossa. Nimensä ja maineensa se on menettänyt ja on enää palanen vanhaa ja häviävää Helsinkiä, joka jonakin kauniina päivänä saa väistyä lahonneena ja tarpeettomana uuden nousevan Helsingin tieltä." (Ilta-Sanomat 27.12.1933)

Kuvatekstin mukaan matala puurakennus oli "Toistasataa vuotta vanha huvila "Linnunlaulu", joka aikoinaan on ollut ylioppilaiden ravintola." Sama rakennus näkyy toiselta puolelta 1950-luvulle ajoitetussa Kaupunginmuseon valokuvasssa, joka on nimetty sekä "Näkymä Eläintarhan huvilalle 14, "Linnunlaulu"" että "Eläintarhan huvila 14:n tontilla sijainnut talo "Gröna Villan"". Rannan puolelta vuonna 1896 otettu Museoviraston kokoelmien kuva vastaa Eläintarhan huvilan 14 asemapiirrosta, Sen vaaleat rakennukset eivät ole huvila 14, joka jää kuvassa puiden joukkoon, vaan Hannu Hirvikosken kirjan Linnunlaulun tarina mukaan rautatieläisille rakennettuja taloja.

Mikään ei ole ikuista tai ikuisesti ilmaista

Kesän ikävä uutuus oli ensin Geni.com:in toistuvat vaatimukset ihmisyyden todistamisesta. Sitten avasin sivustolta profiilin, jonka About-osiosta näkyi vain pari riviä, ja "katso lisää" linkki tarjosi 14 päivän ilmaista jaksoa ennen jäsenyyttä. Tätä kirjoittaessani olen juuri törmännyt profiiliin, josta on maskattu tarkka syntymä- ja kuolinpäivä. 

Vielä on näkyvissä perherakenne, mutta totista tietoa kaipaavalle ilmaiskäyttäjälle sivusto on jo lähes käyttökelvoton. Sen suuri hyöty viime vuosina on ollut monien käyttäjien alkuperäislähteisiin tekemät linkitykset, jotka ovat nyt näkymättömissä. Samalla peittyy mahdollisuus arvioida profiilin tiedon laatua.

Joten ei enää apua laiskalle ja tekemäni linkitykset Geniin ovat menettäneet arvonsa. Voin vain olla kiitollinen siitä, etten koskaan ryhtynyt Genin päivittäjäksi. En tosin voi väittää, että olisin ollut niin fiksu, että perusteluni olisi ollut sivuston kaupallisuus tai mahdollinen häviäminen. Vaan laiskuus.

Hiljaa mielessäni harmittelen, ettei suomalaisten sukututkijoiden innostustus "ison puun" rakentamiseen kohdistunut WikiTree:hen, mutta kun en ole sitäkään päivittänyt, ei ole oikeutta valittaa. Eikä kyseisen sivuston lupauksiin ikuisesta ilmaisuudesta (tai olemassaolosta) voi luottaa sen enempää kuin muidenkaan.

... Mutta olisi pitänyt yksityisen surkuttelun sijaan valittaa FB:ssä. Yksi sukututkija näin teki ja sai kuulla, että ratkaisu ei ole rahan käyttö vaan rekisteröityminen. Tietojen piilottaminen on (liian myöhään?) tekoälyltä suojautumista. 

Ilmestynyt: Unacceptable quantity

Keskellä kesää ilmestyi ensimmäinen kansainvälinen julkaisuni eli luku "Unacceptable quantity: The reuse of Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo in Stockholms Posten, 1778–1785" kirjassa Histories of Content Reuse in the Periodical Press. Uudenlainen hyväksyntäleima otsassa ja itse opin sekä prosessista että sen vaiheissa kirjoittamastani tekstistä.

Usko ja uskonto museoissa

1) Joensuun Museo Elielin kolmas osa oli “Usko tai elä!” – Folkloristin kellari. Pienehkössä tilassa törmäytettiin modernin ajan yliluonnolliset kokemukset ja karjalainen suojelusnukke, jollaisen halusin itsekin tehdä, kuten kuvasta näkyy. 

Suojelusnuken tekeminen tuntui inan toisen kulttuurin tontille menolta, mutta myös luontevalta, sillä kansanuskon tavat ovat mielestäni inhimillisempiä kuin virallisen uskonnon rituaalit. 

2) Ehkä siksi olin aikanaan iloinen Kansallismuseon perusnäyttelystä, jossa kansanuskon esineistö tuotiin kristinuskon esineistön rinnalle. Minulle on vaikeampaa tavoittaa tunneta - tai uskoa - että ehtoolliskalkki tms. olisi ollut yksittäiselle seurakuntalaiselle merkityksellinen. Toki se on jäänne rituaalista, jota on toistettu satoja ja satoja vuosia. Eli myös kirkon vallasta.

3) Heräsin ajattelemaan tätä teemaa, kun luin liminkalaisen teologin Juan Castillon mielipidekirjoituksen Miksi uskonnosta ei kerrottu näyttelyssä muiden suomalaisten perinteiden joukossa? Hesarin verkkosivuilta 10.7.2026. Castillon ajatukset liittyivät vierailuun  Helsingin kaupunginmuseon Lasten kaupungissa 14-vuotiaan tyttärensä kanssa. 

Castillon silmin:

Näyttely esittelee suomalaista arkea eri aikakausina – kotia, koulua, leikkejä ja juhlia –, mutta uskonto on lähes näkymätön. Tämä tuntuu oudolta, sillä uskonto oli vuosisatojen ajan olennainen osa suomalaisten arkea. Sen vaikutus näkyi kodeissa, kouluissa, kirkkovuodessa, juhlissa ja yhteiskunnassa. Sen jäljet näkyvät edelleen esimerkiksi joulussa, pääsiäisessä, nimipäivissä ja monissa kansallisissa perinteissä.

Koska Lasten kaupunki avattiin samaan aikaan (nyt edesmenneen) informaatioköyhän päänäyttelyn kanssa, en ole koskaan jäänyt miettimään sen teemojen kattavuutta. Tehtyäni tarkistuskäynnin totesin muistikuvani oikeaksi eli lapsilla on mahdollisuus eläytyä "entisajan" satamaan, katuun, kauppaan, teatteriin, vaatetukseen ja kouluun. En ymmärrä, miten Castillo tulkitsi tämän "suomalaisen arjen" esittelyksi. Missä hän on oikeasti ollut?

Mutta pointtinsa oli siis, että lapsille suunnatussa museonäyttelyssä pitää olla mukana uskonto, sillä "Lasten ansaitsema historia ei ole yksinkertaistettu eikä ideologisesti siistitty. Se on mahdollisimman rehellinen kuva menneisyydestä – myös silloin, kun menneisyys on monimuotoisempi kuin nykyisyys haluaisi sen olevan." Castillolle tätä monimuotoisuutta on "luterilainen enemmistö, ortodoksinen perinne, juutalaiset yhteisöt, tataarimuslimit, saamelainen hengellinen perintö sekä myöhemmät herätysliikkeet ja vapaat suunnat." Hmmm... missä on kansanusko? 

Haastattelemani Museoviraston työntekijät ovat paljastaneet, että remontin ja laajennuksen jälkeen avautuvassa Kansallismuseossa uudehkot perusnäyttelyt ovat saaneet vain kevyitä muutoksia, joten sieltä Castillo tulee löytämään uskontoakin. 

Museoitu Pohjois-Karjala (2/2)

Toinen Museo Elielin eli Pohjois.Karjalan museon iso näyttely on Karjalan Neito – Laulumailta digikunnaille. Se käynnistyy pukukavalkaadilla ja alkukyltillä, joka esittelee Monta Karjalaa suomeksi, englanniksi ja vienankarjalaksi. Nimen mukaisesti naiset ovat näyttelyssä kattavasti esillä, mutta kyse on myös karjalaisesta kulttuurista ja kielestä laajemmin.

Heti aluksi naisten ja miesten läheisimpiä suhteita esiteltiin kansanrunoin ja kirjallisuudesta poimituin 1600- ja 1700-luvun rikosjutuin. Pienistä aukoista saattoi tirkistää suoraan tapahtumiin.

Naisten työvälineiden vitriinissä tunnistin saman patamuodon, jota esiteltiin Lappeenrannassakin.

Käspaikkoja oli vitriinissä, mutta niiden koristeluista oli tehty myös interaktiivinen tila, jonka valokuvaus oli hankalaa.

Helpommin valokuvattava, mutta pahasti epäonnistunut oli toimintapiste, jossa kävijä sai luoda oman kansallismaisemansa tekoälyllä. Kolmen valittavan taiteilijan (Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Eero Järnefelt) tyylit eivät erottuneet ja useimmissa kuvissa oli joku yksityiskohta kaukana Suomesta. Joko oli valittu geneerinen malli tai opetus oli jäänyt kesken. Eettisyys sitten vielä oma asiansa.

Esineet ja kansanrunous kuvasivat 1800-lukua, josta ponnistettiin nykypäivään kuvaten naisten oikeuksien ja toimintamahdollisuuksien kehitystä. Tämän jälkeen luovuttiin naiskeskeisyydestä ja isolla kosketusnäytöllä saattoi aikajanan kautta käydä läpi Karjalanhistoriaa rajojen ja asiakirjojen kautta. Kosketusnäyttö oli suurikokoinen, joten jäi miettimään ulottuuko pyörätuolissa istuja avaamaan yläreunan elementtejä.

Karjalan kielen eri muotoja sai kuunnella pömpelistä ja vierailu loppui iloisesti karjalaisiin kansanjuhliin. Kokonaisuus oli monipuolinen, mutta myös koherentti.

Museoitu Pohjois-Karjala (1/2)

Valitessani kesäretkeni kohteeksi Lappeenrannan ja Joensuun en tiennyt, että molemmissa oli viime vuonna uudistettu maakuntamuseo. Mutta näin oli. Joensuussa museo oli myös vaihtanut paikkaa ja nimeä. Museo Eliel sijaitsee Eliel Saarisen suunnittelemassa entisessä kaupungintalossa, jossa sillä on tilaa kahdelle isolle näyttelylle ja yhdelle pienemmälle. Kuulustelemani lippukassan mukaan nämä menevät vaihtoon yksi kerrallaan, mutta eivät oitis.

Aloitin käyntini näyttelystä Joki – Luontoa ja liikettä Pielisjoella. Selkeästä teemasta ja kartasta tuli vakaa olo ja pysyin näyttelyssä mielestäni varsin hyvin kärryillä. Tosin ohitin nopeasti alkuhuoneen, jossa nähtiin koko seinän laajudelta joen pinnan alaista elämää. Muutamat kävijät istahtivat katsomaan kaloja pidemmäksi aikaa.

Pinnan alla oli myös myyttisiä olentoja, mutta heille omistetussa pömpelissä onnistuin vain lyömään pääni.

Kalastus Pielisjärvellä yllätti, sillä se keskittyi virvelöintiin yms., jotka miellän ainoastaan vapaa-ajan kalastukseksi. Ajallisesti oltiin jossain 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alkupuolella eli varhaisempi historia oli jäänyt aloitustauluun. Joten jäin miettimään, oliko täällä 1700-luvulla käytetty lohitokeita tai -patoja.

Seuraava iso huone oli omistettu laivaliikenteele ja tukkien uitolle. Ehkä nämä estivät ammattikalastuksen joessa? Nurkassa olleella "tukilla" en ahtaassa tilassa uskaltanut tasapainoilla.

Yhdellä seinällä sai tökkiä esiin tietoa satamapaikoista ja laivoista, jotka eivät ulkopuoliselle tuottaneet hirvittävästi lisäarvoa.

Näyttelyn lopussa oli laiva, jonka ohjaus vaati lapsen mielikuvituksen. 

Sille oli käyttöä myös viereisellä Tenavatorilla.

Museoitu Etelä-Karjala

Wolkoffin museon jälkeen Lappeenrannan päiväni jatkui Etelä-Karjalan museossa. En odottanut suuria, sillä edellisen illan kävelyllä olin tutustunut museon ulkomittoihin, joista puolet on omistettu vaihtuvalle näyttelylle.

Pysyvämpi näyttely on varsin tuore, lippukassan mukaan avautunut vuosi sitten. Se lupasi esittelytekstissään aikamatkaa, jossa päästäisiin tutustumaan esim. kivikautiseen asumukseen. Kiersin ja kaarsin, mutten "asumusta" löytänyt. Oletettavasti tarkoitettiin kivikautisen asuinpaikan esiinkaivuun rekonstruktiota. Vaikka olen yhden arkeologian peruskurssin suorittanut ja useilla kivikautisilla asuinpaikoilla seisonut, en saanut hiekasta mitään irti. Ilmeisesti olisi pitänyt lukea kosketusnäytöt Maasta museoon ja Kivikirveitä ja kvartsi-iskoksia, joissa molemmissa oli kuusi tekstiä.

Ymmärtämistä ei avittanut arkeologisen osan pieni koko, joka asetti kivikauden ja metallikaudet lähes päällekkäin. Koin myös hankalaksi seen, että piti astua kivikautisen kohteen päällä olevalle lasille, jotta sain kuvattua QR-koodin, jonka takana oli Finna-lista vitriinin esineistä. Samaa ratkaisua käytettiin muissakin esineiden esillepanoissa eli vilauksella ei selvinnyt millä vuosituhannella tai -sadalla oltiin. Yksittäisen esineen tietojen etsintä kännykän näytöltä ei myöskään ollut erityisen mukavaa.

Arkeologian vieressä oli jonkinlainen tarinatupa, jossa kerrottiin linnavuorista, kalmistoista ja kuppikivistä. Se sekoitti museon kiertojärjestystä ainakin minulle. Pitikö siellä poiketa ennen arkeologiaa vai sen jälkeen? Hahmotin tilan kuuluvaksi arkeologiaan myös siksi, että pieni vitriini kertoi paikallisesta arkeologisesta yhdistyksestä, mutta lippukassa kertoi, että sen sisältö on vaihtuva.

Jos tarinatupaan poikkeamisen sijaan jatkoi eteenpäin, päätyi suoraan 1800-luvun kalastukseen eli se on maakunnalle olennaista. Sitten päästiin rajalle eli yksi vitriini käsitteli Lappeenrannan taistelua 1741, seinällä saattoi magneettilätkillä vertailla erilaisia itärajoja ja seinällinen "Tarinoita rajamaan ihmisistä" valoittivat osaltaan elämistä Venäjän rajalla 1800- ja 1900-luvulla. Jos tarkoitus oli kuvata rajalla elämisen pääasiallista arkipäiväisyyttä, onnistuttiin.

Rajateemaan liittyi myös 1940-luvun vitriini, jonka jälkeen runsaasti tilaa oli käytetty kahteen 1900-luvun Viipuria kuvaavaan pienoismalliin. Ne ovat ilmiselvästi merkityksellisiä jollekin kohderyhmälle, mutta ovatko kauan? Vai ovatko entistä merkityksellisempiä, kun Viipurissa käyminen ei enää ole useimmille mahdollista?

1900-lukua edusti myös saunamökki Saimaalta ja kioski tavaroineen. Olivatko ne osa "Meijän Etelä-Karjala" vai kuuluiko siihen vain etuaulan baari-interiööri ja piirakkakioski? 

Piirakkakioskin Mehu-Maija olisi jäänyt minulta ymmärtämättä ellen olisi lepuuttanut jalkojani viereisessä aktiviteettitilassa, jonka seinät käsittelivät ruokakulttuuria esinein ja videoin. Lihapiirakoiden lämmityksen ohella videokavalkaadista selvisi, että Joutsenon rieska oli nostatettu leipä. Tapasin myös uuden esineen eli erityisen mallisten uuniastioiden siirtoon tarkoitetun hangon. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani tajusin, etten ollut ottanut kuvaa esinetekstistä enkä merkinnyt muistiin esineen nimityksiä. Hups.

Tilasta löytyi myös kiva oivallus eli 1980-luvulta tuttujen reseptikorttien mallilla tehtyjä esinekortteja. Tein virheen, kun en istunut selaamaan näitä läpi, mutta onneksi ottamassani valokuvassa päälimmäisenä on sukunapotti, joten ainakin tiedän mitä patahangolla (?) siirrettiin leivinuuniin ja sieltä pois.

Kesken vierailun suoritin näyttelyssä tarjotun tietovisan ja sain 22 pistettä, joten "Sie taijatkii olla ehta eteläkarjalaine! Hyvi pärjäsit! Sie voit onnitella ittees ja aatella, et sie ossaat ja tiijät." Hyvä, että tietoa oli, sillä se ei suuremmin lisääntynyt eikä mielikuvani Etelä-Karjalasta selkeytynyt,

Wolkoffin kotimuseossa

 

Menin Wolkoffin museoon selvittämättä etukäteen mistä oli kyse. Aiemmin siellä oli käyty vain tasatunnein järjestetyin kierroksin, mutta tänä vuonna asiakkaat saivat kiertää itsekseen. Ainakin teoriassa. Näytettyäni Museokorttia, mukaani lähti keskusteluopas, joka avasi ovet ja ohjasi koko käynnin. Se alkoi sisäpihalta, joka aikoinaan oli ulottunut pidemmälle, mikä oli jo mielenkiintoinen tieto, joka ei olisi ilman opasta tullut tiedoksi.

Ilahduin, kun ensimmäisessä huoneessa selvisi heti, että kyseessä on "aito" kotimuseo, eli 1980-luvulla sellaisenaan museoitu koti, jossa sama perhe oli asunut 1870-luvulta lähtien. Päärakennus itsessään oli vuodelta 1826.

Kuljimme huoneesta toiseen ja opas kertoi sujuvasti perheen henkilöistä ja sitoi nämä esineisiin. Perheen venäläisyys näkyi jokaisen huoneen ikoneina ja samovaareina, mutta ei oikeastaan muuten.

Erikoisinta sisustuksessa oli kihlatuille tarkoitettu tuoli ja

komeat kaakeliuunit, jotka olivat Rakkolanjoen kaakelitehtaan tuotantoa.

Kierroksen loppupuolella oltiin vuonna 1905 valmistuneessa siivessä ja keittiössä, jonka esinettä opas arvuutteli enkä tiennyt oikeaa vastausta.

Mieleeni tuli kysyä, mitä siiven paikalla oli ollut aiemmin, mutta opas ei tiennyt. Palasimme kauppatilan lipputiskille, eikä sielläkään ollut tietoa, vaikka ryhdyttiin selaamaan talosta kertovaa kirjaa. Opas kierrätti minut vielä kaupan takahuoneeseen, jossa oli iso planssi tekstiä ja kuvia. Minua ei ohjattu sitä lukemaan, eikä kuviin viitattu. Oma-aloitteisesti kuitenkin tutustuin ja löysin muunmuassa kahden palovakuutuksen pohjapiirrokset ja selitteet, joista selvisi, mitä siiven kohdalla oli 1800-luvulla ollut.

Kokonaisuus oli juuri sitä, mitä talomuseoilta osaa odottaa. Tässä tapauksessa, kun Lappeenrannassa ei ole kaupunginmuseota, olisin kuitenkin toivonut opastuksen rikastamista ripauksella kaupungin 1800-luvun historiaa ja vaikkapa muutamalla käteen annetavalla valokuvalla, joista kaupungin ja lähiympäristön kehitys olisi käynyt ilmi. 

Lappeenrannan Ratsuväkimuseossa

Ratsuväkimuseossa pääsin olemaan se museovieras, joka vastaa kysymykseen "oletteko käyneet ennen", "kyllä, kerran 36 vuotta sitten". Opiskellessani LTKK:ssa vierailin museossa HRR:ssä palvelleeni isoisäni vuoksi ja lähetin hänelle sieltä ostetun postikortin. Museon sisällöstä en muista mitään.

Pitkän aikajanan ja fyysisesti isohkon aiheen käsittelyyn museolla on vain kolme huonetta. Ensimmäinen oli omistettu 1500- ja 1600-luvuille, joita kuvitettiin Rijksmuseumilta lainatuin kuvin ja vähäisin esinein. Seinillä oli myös Ruotsin ajan tärkeimpien taisteluiden kartallistus ja tekstiä, joista ymmärrykseni ratsuväestä ei sanottavasti kohentunut. Esinetekstit sai lukea lainattavasta kansiosta

Järjestyksessä toisessa huoneessa tiivistettiin aika Lappeenrannan taistelusta 1741 autonomian loppupuolelle. Tai talvisotaan, josta pyöri kuvakaruselli yhdessä nurkkauksessa. Lisäksi pari neliötä oli annettu linnoituksen pienoismallille, joka ei suoranaisesti liittynyt ratsuväkeen mitenkään.

Kuvakarusellit pyörivät tökkimättä omaa vauhtiaan, mikä oli kärsimättömälle ihmiselle rasittavaa. Katselin ja luin kuitenkin läpi Lappeenrannan taistelulle omistetun karusellin ja sain palkinnoksi yhteyden omaan tutkimukseeni: "Lappeenrannan taistelu nosti joka tapauksessa pienen rajakaupungin ensimmäistä kertaa maailmankartalle, kun julistukset ja tiedonannot taistelusta levisivät painotuotteina Euroopassa." Yksi esillä ollut esimerkki oli kartta Die Festung Willmanstrand wo die Russ: Kays: Truppen unter Anfuhrung der General Feld Marchals Gr: von Lacy uber ein Swedisches Corps den 23 Aug. 1741 einen vollkommenen Sieg erhalten und hernach die Festung mit Sturm erorbert., joka löytyy myös Alvin-portaalista.

Kolmannessa huoneessa oltiin toisessa maailmansodassa. Lueskelin tekstejä ja isoisän sodasta tuttu Ilomantsi taidettiin mainita. Käynti kokonaisuutena vahvisti aiemman käsitykseni siitä, että sotamuseot eivät ole minun juttuni.