maanantai 5. lokakuuta 2026

Atte Landgrén syksyn 1899 uutisissa

Louhi 29.09.1899:

Armon pyyntömatka sekin. Joku aika sitten oli muuan varakas lappalainen tuomittu vankeuteen useiksi vuosiksi jostakin rikoksesta ja hän kärsii tätä vankeusrangaistustaan Oulun läänin vankilassa. Tämän rangaistuksen johdosta oli muuan käräjäkirjuri Landgren Kittilästä ruvennut lappalaisen vaimoa petkuttamaan, että hän muka pyytäisi armoa miehelleen. Armon pyynnön takia oli heidän lähdettävä matkalle aina Pietariin asti. Akka uskoikin käräjäkirjurin juttuja ja niin lähtivät nämä kummatkin, menivät aina Pietariin asti, ja viipyivät siellä jonkun aikaa. 

Täällä oli kirjuri kuljeskellut kapakoissa ja muuten viettänyt hauskaa elämää, tietysti lappalaisakan kustannuksella. Lopuksi oli matkalta lähdetty palaamaan ja täällä Oulussakin oli Landgren akalle vielä selvittänyt, kun tämä olisi tahtonut miestään puhutella, ettei linnaan päästetä vaimoja, mutta että hän toimittaa asian. 

Toimittamatta se kuitenkin olisi jäänyt, samoin kuin nähtävästi kaikki armonhakemukset. Pietarissakin. Mutta mitenkäs eukon päähän pisti, että jos tuota kuitenkin koettaisi päästä miehensä puheille, ja hän lähti ja pääsikin, jolloinka koko petkutusjuttu kävi selville. Eukon matka lienee maksanut hänelle noin 600 kruunua eli yli 800 mkan. Landgren on ennenkin petkutuksista joutunut oikeuden kanssa tekemisiin.

Kokkola 21.10.1899:

Veijari liikkeellä. Läänimme pohjoisosassa kuuluu liikkuvan muuan Ekholmiksi itseään kutsuva mieshenkilö, sanoen kulkevansa keisarill. senaatin määräyksestä "puustelleja tarkastamassa", ja raha-lainoja hankkimassa uudisviljelyksiä varten y. m. hyvää apua antamassa. Vaivoistaan hän tienkin ottaa tavanmukaisen palkkion, ja kuuluukin, ainakin yhdeltä, saaneen narratuksi 55 markkaa.

Oltakoon siis varovaisia tuollaisten kuljeksivien "tarkastajain" suhteen, jottei ne saisi ketään nenästä vedetyksi.  

Kaiku 03.11.1899:

Veijari taas liikkeellä. Eilen tuotiin Liminkaan vangittuna eräs veijari, joka sanoi nimekseen Landgrén, — lienee sama mies, josta sanomalehdet kertoivat, miten hän oli narrannut erään muijan pohjoisesta päin Pietariin armonpyyntöön ja miten se retki maksoi 800 m. muijalle. Viimeksi on hän nyt liikkunut Lumijoen ja Limingan kruunun puustelleissa, ilmoittaen olevansa puustellin tarkastajan poika ja puuhaavansa kruununpuustellia perintötilaksi 150 m. maksusta. Toiselle oli hän luvannut hankkia oikeuden nyydä kaikki koivut puustellista ja saanut siitä 16 m. 90 p., sillä niin paljo maksaa muka haku senaatissa. 

Louhi 05.11.1899:

Veijari liikkeellä. Olkaa taatusti varovaisia petkuttajien suhteen. Limingassa ja Lumijoella kulki viime ja tämän kuun vaihteessa eräs keskikokoinen herrasmies, joka sanoi olevansa kruunun puustellien tarkastajan Granfeldtin poika, Eliel, ja kehui kulkevansa isänsä siassa tarkastelemassa kruunun sotilaspuustelleja. Hän lupasi puustellien omistajille monenlaisia hyviä etuja kruunun puolesta. 

Vieläpä rupesi Lumijoellakin asiamieheksi hommaamaan erästä puustellia perintömaaksi, josta hän jo sai 150 mk. asian alkuunpanemista varten. Rahat kun sai, niin ajoi t. k. 1 p:nä Liminkaan takasin. Asia kyllä huomattiin melkein heti hyvien naapurien toimesta, vaan mies jo kerkesi päästä käpälämäkeen. 

Luullaan, että hän olisi se Kittilän kuulu veijari. Hän on keskikokoinen mies, punainen huuliparta, vähän ohkanen vaaleahko tukka. Ikä saattoi olla 35:den vuoden tienoilla. Hän on hyvin puhelias, selvä suomalainen, riski liikantainen mies. Ainakin jonkunverran sivistynytkin. Kulunut tumma palttoo päällä. Patiinit ilman kalossia jalassa. Olisi hyvä, että saisi hänet kiinni, sillä hän on niin viisas valehtelija, että hän saattaa tekeytyä vaikka minkälaiseksi mieheksi saaden rahoja yhdeltä yhdellä, toiselta toisella tavalla. 

Louhi 29.11.1899:

Petkuttaja saanut palkkansa. Emil August Aleks. Landgren Kittilästä, jonka urotöistä ennemmin olemme kertoneet, kuinka hän kulki:n Lumijoella ja Limingassa ilmoitti olevansa puustellin tarkastaja Emil Granfeltin poika ja narraili ihmisiltä rahoja mukamas toimittaakseen puustelleja ja kruununtaloja perintötiloiksi, on nyttemmin tuomittu Limingan varsinaisilla käräjillä näistä petkutuksistaan yhdeksi vuodeksi vankeuteen. Landgren oli m. m. saanut Limingassa narratuksi muutamalta 115 mkaa rahaa, toiselta 16 mkaa j. n. e. 

sunnuntai 4. lokakuuta 2026

Atte Landgrénin uudet liikkeet ja tavat 1898-1899

Samalla kuin Atte Landgrénin kirjottaminen sanomalehtiin tyrehtyi (tai hävisi näkymättömiin), hänen elämänsä näyttää siirtyneen uusille raiteille. Wiipurin Sanomat uutisoi 08.09.1898:

Suuri veijari. Toissa päivänä saapui Uudenkirkon Sykelän kylään Matti Gillströmin tilalle eräs mies, joka sanoi olevansa apulaisena Viipurin läänin agronoomilla. Mies kertoi että suot Uudellakirkolla uhkuvat kylmää ja pilaavat siten ilmanalan ItäSuomessa, jonka tähden hallitus on päättänyt antaa tilallisille 2,000 à 10,000 mkan suuruisia suonviljelyslainoja sekä yhdelle tilalle Uudellakirkolla 10,000 ilman takaisinmaksuvelvollisuutta, ehdolla että rahat käytetään suonviljelykseen, joka kelpaa malliksi koko seudulle.

Tämän johdosta päätti Matti Gillström tuon "maanviljelysinsinöörin" neuvon mukaan hakee valtiolta 10,000 markkaa viimeksimainituilla ehdoilla ja antoi "insinöörille", joka ilmoitti nimekseen Aukusti Eemili Aleksanteri Landgren, valtakirjan sekä 5 ruplaa rahaa.

Landgren poistui sitten talolta, mutta eilen sai Matti Gillström häneltä kirjeen, jossa sanottiin että 30 mk. tarvitaan entisten lisäksi, jos mieli saada asia lopulliseen päätökseen. Rahat olisivat lähetettävät Viipurin asemalle. Nyt rupesi Gillström epäilemään asiaa ja läksi tänne. Puhuteltuaan lääninagronoomia y. m. tuli hän vakuutetuksi siitä, että mies oli suuri veijari, joka olisi saatava kiinni. Ja onni olikin hänelle myötäinen, sillä raastuvantorin varrella tuli Landgren häntä vastaan. Vedettyään miehen lujille pakeni tämä raastuvan torin yli, vaan Gillström ajoi ajurilla perästä ja sähkötehtaan tontilla saatiin mies kiinni. Hän odottaa poliisivankilassa tutkintoa.

Tuomiosta ei löytynyt uutista, mutta viimeistään vuoden vaihduttua Atte Landgrén oli takaisin pohjoisessa, sillä Perä-Pohjolaisessa kirjoitettiin 09.03.1899:

Erehtyi vuokraajan suhteen. viime vuoden lokakuussa vuokrasi kirjuri A. Emil Landgren Rovaniemen Saarenkylästä talolliselta Mikko Alasuutarilta talon muka kauppapaikaksi, sanoen jo ostaneensa kauppatavaroita 6,000 markan edestä. Kauppaa hän ei kuitenkaan ruvennut pitämään, vaan sen sijaan tansseja. Tuota ei talon omistaja suvainnut, vaan kieksi moisen liikkeen. Mutta kun ei talon vuokraaja luopunut ammatistaan, niin talon omistaja turvautui valituskirjalla läänin kuvernööriin. Vuokraaja antoi vaaditun selityksen, vaan talon omistaja ei hellittänyt, tietäen olevansa oikeassa. Nyt t. k. 1 p:nä sai vuokraaja poliisilta käskyn muuttaa talosta viipymättä pois kuvernöörin häätöpäätöksen perusteella, koska hän pitää tansseja ja sopimatonta elämää.

lauantai 3. lokakuuta 2026

Atte Landgrén kertoi Juho Morottajan kiinniotosta

Alkuvuoden 1893 tapaan Atte Landgrén kirjoitti Kittilästä sekä paikalliskirjeen oloisia raportteja [1] että kertovampia tekstejä [2]. Ensiksimainitut kertoivat edelleen nälästä, sillä sato ei ollut tänäkään vuonna onnistunut: "Ympäri pitäjää valitetaan muun puutteen lisäksi, puutetta kalasta ja metsän riistasta. Ei edes marjoja eikä sieniä ole löytynyt viime kesänä. Kaikki näyttää siis hyvin pimeältä. Suotta ei olla huolettomia toimeentulosta."

Pelkkä vuoden vaihtuminen ei tilannetta muuttanut. Vuoden toisena päivänä Landgrén kirjoitti:

Tuulta, tuiskua, pyryä, pakkasta ja nälänhätää, sanalla sanoen yleistä ahdinkotilaa, valitetaan koko laajassa Lapissa. Kato, joka nyt kolme vuotta peräkkäin on kohdannut Lapin asukkaita, on nyt tuntuvampi kun koskaan ennen. Lumen paljouden tähden ei edes saa metsänriistaakaan, kuten muina vuosina. Voita, jota tähän asti on viety Norjaan, ei nyt ole voitu sinne kuljettaa lumen paljouden ja jäätymättömäin jänkäin tähden. Pimeä on siis lappalaisen onnentaivas. Hän ei edes enää voi toivoakaan mitään valoisampaa pilkkua elämässään.[3]

OI 28.10.1894
Edellisten vuoden tapaan Landgrén oli kevättalvella Sodankylässä.[4] Läpi vuoden 1894 muukin kirjoittaminen sujui entisellä mallilla. [5,6] Vuodelta 1895 tekstejä on löytynyt vähemmän. [7, 8]

Vuosi 1896 puolestaan alkoi epätavallisella rikosuutisoinnilla:

Juho Morottaja eli n. k. "Menes Jussi" on saatu kiinni. Syksyllä v. 1894 kuljetettiin "Jussia" välikäräjiin, mutta pääsi karkaamaan matkalla sinne Pokan talossa, jättäen käsirautansa yövuoteelleen ja vanginkuljettajan ynnä rättärin nukkumaan makeata unta. Sen jälkeen on Jussi levittänyt kauhua ja pelkoa Inarin seurakunnassa uhkauksillaan ja ryöstöillään siellä ja täällä, eikä häntä ole saatu kiinni, vaikka häntä, luvatun palkkion tähden, etsimällä on etsitty. 

Jussin viimeisiä urotöitä lienee hänen ryöstönsä viime syksynä lappalaisen Hannu Kitin isän kodissa ja noin viidenkymmenen poron varkaus sanotulta Hannu Kitiltä. Tuota Jussin omankädenoikeutta ei Hannu voinut anteeksi antaa, varsinkin hänen vanhan isänsä ryöstöä, vaan alkoi Jussin pesäpaikkaa hakea ja, kun sitä ei löytänyt Inarissa, jatkoi Hannu etsimistä Norjan tuntureilla, jossa uutteruus kahden viikon turhan etsimisen jälkeen vei hänet erääseen lappalaiskylään. Täällä sai Hannu kuulla Jussin paimentavan poroja, mutta Norjan valtakunnassa kun ei Hannulla ollut lupaa ottaa kiinni Jussia, täytyi hänen saada Jussi seuraamaan häntä Suomen puolelle. Alussa Jussi epäili ja kaihoi Hannua, mutta kun Hannu vakuutti eksyneensä eikä oppaatta löytävänsä takaisin, ja koska Jussilla ei ollut kattilaa, jolla olisi keittänyt rasvaisia lihoja, tarjosi Hannu kattilan hänelle opaspalkkioksi. Tämä oli pulla, jonka Jussi nielasi — ja niin kolmen päivän yhdessä olon jälkeen lähti Jussi opastamaan Hannua ja hänen toveriansa Inariin.

Ensin ajoi Jussi, mahtavana tärkeässä toimessaan, sitten Hannu ja viimeksi Hannun työmies. Muutamia tuntia näin kuljettua ja kun ei ollut muuta todistajia kun korppi, sitoi Hannu hänet — ja nyt oli Hannu vuoroltaan edellä ajajana eli oppaana ja Jussi kolhossa ajajana (kolhossa ajamiseksi sanotaan sitä kuin ajohihna sidotaan edellä ajajan ahkioon). Tällainen ajotapa on taitavalle poronajajalle hyvin ikävätä, sillä kolhossa ajavat ainoastaan oppimattomat ja lapset. Luonnollisesti ei Jussi ollut siihen tyytyväinen, sentähden alkoi hän vuorostaan punomaan ansaa Hannua pettääkseen, ruveten muka vilusta värisemään, saadakseen ejohihnan omaan käteensä, jonka hän myöskin viimein sai. Yö oli silloin pimeä, eikä kuulunut muuta kun susien ulvontaa ja porojen kynsien "ritkamisesta". Näin tultiin erään mäen rinteelle, jossa Hannun porovaljaat löysäsivät. Tätä tilaisuutta käytti Jussi yön pimeydessä hyväkseen, käänsi porojuoksiansa takaisin ja niin lähti aika vauhtia ajamaan Norjaan, jättäen opaskattilansa Hannulle, mutta kohta oli Hannu kumppaninsa kera valmis takaa ajamaan, ja nyt alkoi kilpaajo, jota palkintotuomarien olisi kelvannut katsella. Tätä kesti noin tunnin, jolloin Jussin poro väsyi, ja niin alkoi taas kolme-henkinen matkue kiitämään Inaria ja Kittilän vankilaa kohti, jossa Jussi nyt istuupi odottamassa hyvin ansaittua rangaistusta.

Suotava olisi että Hannu Kittiä palkittaisiin tästä taitavan salapoliisin toimesta, sillä tuommoinen pahantekijä kuin Juho Morottaja on vaarallinen olemaan vapaana Lapin laajoilla ja harvaan asutuilla mailla.[9]

OI 2.8.1896

Tämän jälkeen Kittilän kirjeitä nimimerkillä Atte ei ole löytynyt, mutta Landgrén kirjoitti Mikkelin Sanomiin muutamia kaunokirjallisia tekstejä vuonna 1896.[10]


[1] Oulun Ilmoituslehti 18.06.1893, Oulun Ilmoituslehti 30.06.1893, Päivälehti 02.07.1893, Oulun Ilmoituslehti 07.07.1893, Päivälehti 18.07,1893, 
Oulun Ilmoituslehti 30.07.1893, Päivälehti 16.08.1893, Oulun Ilmoituslehti 20.08.1893, Oulun Ilmoituslehti 03.09.1893, Päivälehti 26.09.1893, Päivälehti 28.10.1893, Oulun Ilmoituslehti 29.10.1893, Oulun Ilmoituslehti 10.11.1893, Oulun Ilmoituslehti 26.11.1893, Oulun Ilmoituslehti 03.12.1893, Päivälehti 22.12.1893, Oulun Ilmoituslehti 31.12.1893
[2] Mikä ompi nuorukainen? [runo] Mikkeli 05.07.1893
Vähän Lapista. Mikkeli 08.07.1893
Kesä matkoilta. Kertomuksia Lapista. Mikkeli 26.07.1893 ( Päivälehti 26.08.1893)
Lapin tuntureille. Oulun Ilmoituslehti 09.08.1893
Hanna. Oulun Ilmoituslehti 16.08.1893
Laurin halla. Oulun Ilmoituslehti 18.08.1893
Sisarukset. Oulun Ilmoituslehti 27.08.1893
Vaikeuksia Lapissa (Kertomuksia Lapissa). Mikkeli 02.09.1893
Tunturimatkoilta. (Kertomuksia Lapista). Mikkeli 06.09.1893
Matkakertomuksia Lapista. Mikkeli 14.10.1893
Matkakertomuksia Lapista. Mikkeli 28.10.1893
Lapin kodassa. Oulun Ilmoituslehti 12.11.1893
Kirje Lapin matkoilta . Mikkeli 15.11.1893 (Oulun Ilmoituslehti 02.02.1894)
Poropykällyksessä. Kertomuksia Lapista. Mikkeli 30.12.1893 (Oulun Ilmoituslehti 09.02.1894)
[3] Oulun Ilmoituslehti 10.01.1894
[4] Oulun Ilmoituslehti 25.03.1894, Oulun Ilmoituslehti 01.04.1894
[5] Oulun Ilmoituslehti 26.01.1894, Päivälehti 27.02.1894, Päivälehti 07.04.1894, Oulun Ilmoituslehti 11.05.1894, Oulun Ilmoituslehti 25.05.1894, Oulun Ilmoituslehti 20.06.1894, Oulun Ilmoituslehti 01.08.1894, Oulun Ilmoituslehti 24.08.1894, Oulun Ilmoituslehti 18.11.1894, Oulun Ilmoituslehti 23.12.1894
[6] Matkakertomuksia Lapista. Oulun Ilmoituslehti 14.01.1894
Erehtynyt. Oulun Ilmoituslehti 18.05.1894
Eräänä iltana. Oulun Ilmoituslehti 23.05.1894
Rakkaus ei kuole (Haaveilu). Oulun Ilmoituslehti 29.08.1894
Lapin hankaluuksia. Oulun Ilmoituslehti 12.09.1894
Lapin matkoilta. Oulun Ilmoituslehti 21.09.1894
Kotiin. Oulun Ilmoituslehti 19.10.1894
[7] Oulun Ilmoituslehti 25.01.1895, Oulun Ilmoituslehti 23.06.1895, Oulun Ilmoituslehti 28.07.1895, Oulun Ilmoituslehti 28.08.1895
[8] Kesäpäivä. Oulun Ilmoituslehti 31.07.1895 (Mikkelin Sanomat 09.01.1896)
Onnen häiritsijä (Mukaelma). Oulun Ilmoituslehti 08.09.1895 (Mikkelin Sanomat 02.05.1896)
[9] Oulun Ilmoituslehti 26.01.1896
[10] Kuusen alla [runo]. Mikkelin Sanomat 07.04.1896
Toivomus [runo]. Mikkelin Sanomat 09.04.1896
Erämaassa (Kertomuksia Lapista). Mikkelin Sanomat 08.08.1896, 11.08.1896, 18.08.1896, 25.08.1896, 10.09.1896, 12.09.1896 & 15.09.1896

perjantai 2. lokakuuta 2026

Atte Landgrénin kesäinen retki Kittilästä Levitunturille

T. I. Haataja, Vaivaiskoivua Kasvava Saraneva. Taustalla Levitunturi. Kittilän Hoitoalue. 1917.
Lusto, Metsähallituksen kokoelma V01001:3085. CC BY 4.0

Oulun Ilmoituslehti 09.08.1893: 

Eräänä kauniina kesä-iltana lähti kahdeksan henkinen seurue Kittilän kirkonkylästä noin kahden peninkulman päässä sijaitsevalle Levitunturille.

Ensiksi matkustettiin Ounasjokea ylös venheellä peninkulman, jolla välillä on ylösmentävä kolmea kilometriä pitkää Riikonkoskea. Päästyämme kosken alle, lähtivät mukana olevat naiset astumaan likimäiseen taloon, jonka ohi meidän oli kuljettava. Me miehet sitävastoin saimme tehdä kovaa työtä sauvoessamme venhettä koskea ylös. Kaksi miestä jätettiin venheeseen sauvomet käteen, toiset taas vetivät venhettä nuorasta, joka oli sidottu venheen keulaan, kävellen pitkin joen rantaa. Tehtyämme työtä "täyden päältä", noin tunnin, saavuimme, saatuamme ensin isot vesirakot käsiimme, yllämainitun talon rantaan. Täällä olivat naiset meitä vastaan ottamassa ja tarjosivat meille "kylmästä tulijaisia", kuten Lapissa useasti sanotaan kahvia tarjottaessa, vaan miksikä ei nyt saisi käyttää "lämpimästä tulijaisia," sillä lämmin meillä oli, jotta "vesi tippui".

Juotuamme kahvin ja kyseltyämme talon isännältä mistä olisi paras alkaa tunturille kiipeämisen, jatkoimme vielä venhematkaa kolme kilometriä, jolla välillä myöskin täytyi vetää ja sauvota venhettä, kunnes saavuimme joen rannalla sijaitsevaan metsänvahdin torppaan.

Torpan laattiat olivat juuri maalatut, joten olimme pakoitetut nauttimaan illallista ulkona, huolimatta sääskeistä, jotka lentelivät ympärillämme, pitäen hekin huolta illallisestaan. Ruoka maistui erinomattain hyvältä, liekö sitte ollut ulkoilman vaikuttama ruokahalu, vaan ankaran työn synnyttämä — yhtä kaikki — ruoka näki kumminkin kyytinsä.

Kotoa lähtiessämme oli meillä aikomus vielä samana iltana kiivetä tunturin huipulle, vaan illan kuluessa oli taivas vetäytynyt pilviin, joten ei keskiyön aurinkoa olisi voinut eroittaa ja väsymys, joka ankarasta sauvomisesta tuli osaksemme, nämä molemmat syyt saivat meidät muuttamaan aikomustamme siten, jotta vasta seuraavana aamuna päätimme alkaa tunturille kiipeämisen.

Ilta kului hauskasti kahvia ja teetä juotaessamme — saatiinpa kuullu puhettakin, jota ei aina "pistoovata" näin Lapin raukoilla rajoilla. Yksi torpan huoneista, vielä keskitekoinen, määrättiin naisten lepopaikaksi; meille miehille oli vuode tehty aitan vintille.

Kun naiset olivat vetäytyneet "makuukamariinsa", menimme mekin vintillemme, vaan sääsket ja kova vuode eivät sallineet meidän uinahtaa, jonka johdosta palasimme jälleen taivasalle ja vietimme yömme laululla, tarinoimalla ja pilkkaan ampumisella.

Seuraavana aamuna kello 4 herätimme naiset ja juotuamme kahvin sekä vähän einettäkin haukattuamme lähdimme astumaan 8 kilometrin päässä sijaitsevaa tunturia kohti.

Heti torpasta lähtiessä alkaa jo ylämaa, jota kestää — lukuunottamatta kahta alamaata ja kahta pientä, vetistä laaksoa — tunturihuipulle asti. Nousu ei ole mitään vaivaloista, ennenkuin itse tuuturin rinnettä ylösastuessa, jota matkaa on noin puolitoista kilometriä, hyppäystä kiveltä toiselle.

Tämä viimeinen matka on hyvin vaivaloinen ja väsyttävä, vaan päästyään tunturille unhoittuu heti matkan hankaluudet sitä lumoavaa taulua katsellessa, joka kaikille suunnille leviää silmien eteen.

Joka suunnalle näkyy tuntureita, toinen toistaan korkeampia ja tuntureitten välillä isoja järviä ja jokia, joitten rannoilla siellä täällä näkee joko isoja kyliä eli yksinäisiä taloja. Lunta nähtiin vielä Pallastunturin päällä.

Näköpiiri, joka esiintyy silmien eteen, on arviolta noin 250 neliöpeninkulmaa — eli siis suurempi kuin Uudenmaan lääni. Nähdessään tätä laajuutta, muistuu mieleen Mooseksen katselemus Palestiinan maata. Vuori, jonka päällä Jumalan palvelija silloin seisoi, oli kaiketi tämän kaltainen.

Korkeammalle huipulle on pystytetty kivipylväs, joka vuosittain enemmän ja enemmän suurenee syystä, että huipulla kävijät aina siellä käyntinsä muistoksi lisäävät siihen kiviä. Patsaan ympärillä olevalle kalliolle on hakattu nimimerkkiä sadottain, ompa niinkin vanhoja nimikirjoituksia, että, päättäen vuosiluvusta, joka on nimen alle hakattu, ovat 90 vuoden vanhoja (vuosiluku 1802).

Tunturin päällä ei kasva muuta kuin siellä täällä joku vaivaiskataja, joka eroaa tavallisesta katajasta siten, että sen havut ovat paljoa pehmeämmät.

Nautittuamme sekä juhlallista näköalaa että raitista ilmaa, ilmaa semmoisia, jota ehdottelisin heikkorintaisille, neljättä tuntia, aloimme paluumatkaa taloon, josta olimme lähteneetkin. Paluumatka on helppoa — saapi vaan varoa ett'ei vauhti tule liian rajuksi jyrkänteellä.

Talossa emme enää viipyneet, vaan kannoimme kapineet venheeseen ja niin aika vauhtia koskea alas. Matka sujui nyt erittäin hyvin syystä, että vesi oli niin korkealla, jotta ei kiveä hakemallakaan olisi löytänyt.

Tyytyväisenä matkaan saavuimme samana iltana kotiimme.


torstai 1. lokakuuta 2026

Atte Landgrén karkasi armeijasta ja ryhtyi kirjoittamaan

August Emil Alexander Landgrén syntyi Joroisilla 26.8.1866 ja muutti pari vuotta myöhemmin perheensä kanssa Savonlinnaan.[1] Lapsuudestaan tiedetään, että hän kävi vuosina 1876-77 Mikkelissä neitien Antell yksityiskoulua.[2] Koulunkäynti tuskin jäi tähän. Myöhemmin hän väitti kirjoittaneensa ylioppilaaksi vuonna 1886, mutta tästä ei ole todisteita.

Julkisuuteen Landgrén astui ensimmäistä kertaa syksyn 1886 uutisessa Viipurin asevelvollisten pataljoonasta. Landgrén ei ollut rivimies vaan 30. reservikomppanian varustemestari. Positio ei miellyttänyt, joten hän karkasi. Kiinnijäätyään hänet tuomittiin kuukauden sellivankeuteen ja menettämään aliupseerin arvo.[3] 

Helmikuussa 1887 Landgrén pyysi Viipurista muuttotodistuksen Hämeenlinnaan.[4] Merkkejä todistuksen toimittamisesta ei ole löytynyt ja kun hän 29.1.1893 solmitun avioliittonsa jälkeen siirsi kirjansa Kittilään todistuksensa oli Viipurista.[5] 

Pohjois-Suomessa Landgrén oli todennäköisesti jo jokin aikaa ennen kuin hän kihlasi kätilö Miina Sukulan syyskuussa 1892.[6] Hän oli lähettänyt ensimmäisen kuulumisensa Kittilästä nimimerkillä Atte oululaiseen Kaikuun 28.12.1891.[7] Hänestä tuli alkuvuodeksi sanomalehden Kittilän kirjeenvaihtaja, joka keskittyi tarvittaviin uudistuksiin.[8] Yksi mielenkiintoisempi pätkä taikauskosta tosin mahtui mukaan:

Eräs sivistynyt (?) mies Kittilässä makasi heikkona sairaana keltataudissa ja kun ei tohtorista ollut apua, lupasi eräs „tietäjä" akka parantaa taudin.

Lääke ei ollut kallista, vaan vaivaloista sen hankkiminen.

Parannusaineena oli nimittäin puuro, vaan tuo puuro oli laadustaan erinomaista. Yhdeksästä talosta oli hankittava jauhot ja suolat sekä yhdeksästä järwestä vesi, vaan yksikään järvi ei saanut olla toistensa kanssa yhdistettynä. Sitä paitse piti yhdeksästä talosta hankkia kärpäsiä, kolme jokaisesta. Tästä keitettiin nyt "oiva" puuro ja tuotiin sairaalle, joka mitään aawistamatta, popsi sen suuhunsa. Hyvän makuistapa sanoi sen olleenkin.

Kuinkahan nyt lienee ollut, vaan tämän eriskummallisen puuron syötyä, alkoi sairas parantua parantumistaan.

Kun tämän kuulin siltä henkilöltä, joka tuon rasvasen puuron oli syönyt, juohtui heti mieleeni nuo sanat: „jos voisitte uskoa, kaikki mitä te uskotte se tapahtuu" [9]

Kesällä 1892 Atte Landgrén matkusti "läpi Lapinmaan". Inarista hän valitti 3.8.1892: "Matkani täällä Lapin erämaissa on ylimalkaan ollut ikävä, sillä melkein jokapäiväinen sade on tehnyt polkutiet pehmeiksi ja venheessä istumisen kauhean ikäväksi. Ajatelkaa, kun täytyy ensin koko päivän istua yhdessä kohdassa ja sitten läpimärkänä käydä levolle taivasalle, sillä taloja ei monessa paikassa ole tarjottavina." [10] Kymmenen päivää myöhemmin: "Harvinaisena tapauksena tahdon lopuksi mainita että Törmäsen talossa Inarin pitäjäässä on poro synnyttänyt 4 vasaa, jotka kaikki olivat kuolleena syntyessä. Vanhat ukot eivät sano semmoista ennen tapahtuneen."[11] Kolme päivää myöhemmin hän oli Sodankylässä.[12]

Marraskuussa 1892 Landgrén vaihtoi julkaisukanavaa ja lähetti Kittilä-kirjeensä Oulun ilmoituslehteen ja toisinaan myös Helsingin Päivälehteen asti.[13] Tuolloin hän oli myös lähettänyt ensimmäisen proosatekstinsä kotiseutunsa sanomalehteen Mikkeli. Näistä muodostui pitkä sarja "Kertomuksia Lapista".[14] Ensimmäinen osa alkoi näin:

Eräänä kauniina kesäkuun aamuna seisoin Peltotuntureilla, juuri sillä kohdalla jossa Suomen ja Norjan rajapylväs on pystytetty, ja annoin katseeni leijailla joka suunnalle. Aurinko, joka täällä useampia kuukausia näkyy koko vuorokauden, oli jo noussut korkealle, pilvettömälle taiwaan laelle. — Ei tuulen hengähdystä tuntunut. Linnut visertelivät aamulaulujaan. Tuntui niinkuin koko luonto olisi yhdistynyt esiintuodakseen kiitosvirtensä kaikkein luojalle — korkeudessa.

Ehkä tämä oli aito muisto edellisen kesän matkalta, joka todennäköisesti liittyi Landgrénin elinkeinoon. Huhtikuussa 1893 hän oli edellisen kevään tapaan Sodankylässä.[15] Ehkä käräjillä? Myöhempien muistojen mukaan Landgrén oli aluksi kirjurina kruununvouti Ahngerilla ja toisen tiedon mukaan "palvellut tuomari Björkin kirjurina".[16] Useimmiten häntä kutsuttiin käräjäkirjuriksi ja myöhemmin entiseksi käräjäkirjuriksi.


[1] Joroinen LK 1866-1875, 47; Geni-profiili
[2] Släktbok. 2, 1 / Atle Wilskman
[3] Östra Finland 27.10.1886
[4] Wiipurin Uutiset 26.02.1887
[5] Kittilä RK 1891-1900, 203
[6] Åbo Tidning 21.09.1892
[7] Kaiku 08.01.1892
[8] Kaiku 08.02.1892, Kaiku 02.03.1892, Kaiku 25.05.1892, Kaiku 20.07.1892
[9] Kaiku 07.03.1892
[10] Kaiku 26.08.1892
[11] Kaiku 04.09.1892
[12] Kaiku 05.09.1892
[13] Oulun Ilmoituslehti 27.11.1892, Oulun Ilmoituslehti 11.12.1892, Oulun Ilmoituslehti 18.12.1892, Oulun Ilmoituslehti 21.12.1892, Päivälehti 31.12.1892, Oulun Ilmoituslehti 06.01.1893, Oulun Ilmoituslehti 27.01.1893, Oulun Ilmoituslehti 03.02.1893, Oulun Ilmoituslehti 05.02.1893, Oulun Ilmoituslehti 10.02.1893, Oulun Ilmoituslehti 17.02.1893, Oulun Ilmoituslehti 19.02.1893, Oulun Ilmoituslehti 03.03.1893, Oulun Ilmoituslehti 22.03.1893, Oulun Ilmoituslehti 24.03.1893, Oulun Ilmoituslehti 29.03.1893, Oulun Ilmoituslehti 05.04.1893, Oulun Ilmoituslehti 07.04.1893,
[14] Tuntureilla. Kertomuksia Lapista I. Mikkeli 14.01.1893 (Oulun Ilmoituslehti 01.10.1893)
Lapin kodassa. Kertomuksia Lapista II. Mikkeli 01.02.1893 (Oulun Ilmoituslehti 12.11.1893)
Inarin järvi. Kertomuksia Lapista III. Mikkeli 04.02.1893 (Oulun Ilmoituslehti 29.09.1893, Päivälehti 26.05.1894 & Kotkan Sanomat 29.05.1894)
Vähän Lapista. Kertomuksia Lapista IV. Mikkeli 18.02.1893
Eräkäs. Kertomuksia Lapista V. Mikkeli 18.02.1893 (Oulun Ilmoituslehti 10.11.1893 & Tampereen Uutiset 18.11.1893)
Metsä asukas. Kertomuksia Lapista VI. Mikkeli 25.02.1893 (Oulun Ilmoituslehti 03.02.1893)
Erehdys. Mikkeli 25.02.1893 
(Oulun Ilmoituslehti 21.07.1893)
Äitini haudalla. (Haaveilu.) Mikkeli 01.03.1893 (Oulun Ilmoituslehti189520.02.1895 no 20)
Tunturi lappalaisen kodassa. Kertomuksia Lapissa VII. Mikkeli 11.03.1893 (Oulun Ilmoituslehti 29.03.1895 no 36)
Pelkosen niemi. Kertomuksia Lapista VIII. Mikkeli 18.03.18
93 (Oulun Ilmoituslehti 13.03.1895)
Yötoverini. Kertomuksia Lapista IX. Mikkeli 22.03.1893 (Oulun Ilmoituslehti 15.03.1893)
Eräs "lantalais"perhe. Kertomuksia Lapista X. Mikkeli 29.03.1893, 01.04.1893, 05.04.1893, 08.04.1893 & 12.04.1893 (Oulun Ilmoituslehti 03.08.1894, 05.08.1894, 08.08.1894, 10.08.1894 & 12.08.1894)
Kotalappalaisen häät. Kertomuksia Lapista XI. Mikkeli 15.04.1893
Matkakertomus. Kertomuksia Lapista XII. Mikkeli 22.04.1893 (Oulun Ilmoituslehti 24.05.1893)
Kummallinen kalastus. Kertomuksia Lapista XII. Mikkeli 29.04.1893
Huokaus [runo]. Mikkeli 29.04.1893
Madetkosken kylä. Kertomuksia Lapista XIII. Mikkeli 29.04.1893 (Oulun Ilmoituslehti 06.10.1893 & Tampereen Uutiset 11.10.1893)
Nälän hätä. Kuvaus Lapista XIV. Mikkeli 03.05.1893 (Oulun Ilmoituslehti 08.10.1893)
[15] Oulun Ilmoituslehti 16.04.1893, Oulun Ilmoituslehti 23.04.1893, Päivälehti 26.04.1893, Oulun Ilmoituslehti 14.05.1893
[16] Kaiku 16.03.1922, Työmies 06.11.1917

keskiviikko 30. syyskuuta 2026

Kuopion Neulamäen erakko

Nimimerkki -kk- katsoi asiakseen tuoda sanomalehti Savossa 1.4.1890 julkisuuteen erakon majan, joka löytyi Kuopion keskustasta hiihtäen "Savilahteen päin" laskettuaan "Mustinharjulta alas loivaa pellon rinnettä" jatkaen "tasaista lahden jäätä pienen Valamon saaren sivu jylhän Neulamäen juurelle". "Rannalla on pahainen hirsihökkeli kaatumaisillaan pönkkäin varassa, vähä ylempänä pieni tupa lautaporstuoineen."

Jälkimmäisen rakennuksen asuja saapui paikalle ja selvisi, että siinä asui vanha leskivaimo ja poikansa. Aikaisemmin siellä oli asunut myös noin 70-vuotias nainen, mutta tämä oli sitten rakentanut oman talonsa, joka vieraiden silmissä oli "hirsihökkeli". "Kaupungista sai muutamalta kauppamieheltä entisen kaniinikoppolin. Kahtena viimeisenä kesänä käytti tätä kesäasuntonaan, vaan viime syksynä rakensi itse siihen uunin tiilin kappaleista ja laittoi ikkunat oikein lasista. Ja on sitte kaiken talvea asunut omassa majassaan, harvoin käypi entisessä asunnossaan."

Majaa tai hökkeliä kirjoittaja kuvasi näin:

Tuossahan on ovi! Ja rievuilla on tukittu ja munalukolla lukittu. Ompa vielä vanha ovilauta oven edessä, niin kuin ainakin kota eli porstua suojana, ja siinä on pilkottuja pieniä halkoja y. m. Mutta itse tuo pesä on laudoista kyhätty, raot savella ja sammalilla sivuttu, ympärille koottu kaikellaista risua ja rikkaa. Aivan näyttää päälle päin kuin miltähän metsän elävän pesältä. Laatikkoa kun arviolta mittailtiin, oli se noin 5 jalkaa pitkä, 3 jalkaa leveä ja saman verran korkea.

Kun näkisi tuonne mökin sisään. Ja eikös olekin ikkuna tuossa, vieläpä aivan lasia. Molemmissa päissä on pieni reikä, ja oven puoleisella sivullakin näyttää olevan pari vintilän reikää, joihin on lasipalat sovitettu, niin että siksi valoa pääsee, että näkee pesän sisustaan. Siellä on uunikin tiilistä tehty, savitorvi rautapellistä, ja turkkia on lattialla, niin mustia ryysyjä, että vähä vaan kuumottaa jotain tilan tapaista, jolla voi loikoa. 

Asukasta hän ei tavannut, mutta kirjoitti

Tahtoo elää omillaan ja omistaan toimeen tulla eikä olla tekemisissä muitten ihmisten kanssa. On tullutkin niin araksi ja kainoksi, että vierastaa ihmisiä, ei laske pesäänsä katsomaan ketään vieraita, vaan sulkee ovensa sisäpuolelta, kun kuulee ulkona liikettä ja vaikka miten puhutteleisi, niin ei vastaa.

Erakon mielihalu yksinäisyyteen ei estänyt kuopiolaisia lähtemästä tarkastusretkelle. Ehkä he ajattelivat, että koko kirjoitus oli aprillipila. Savossa raportoitiin 11.4.1890:

Tämä vanhan piian asunto näyttää käyneen kansalle hyvinkin rakkaaksi, ainakin pyhä-aamuina on kansaa aivan tungokseen asti tämän majan ympärillä; ja kuuluvatpa kävijät tuovan tälle vanhalle "piialle" apuakin. Mikä antaa rahaa, mikä mitäkin.

Toisen pääsiäispäivän aamuna oli kirkollislauluseura saapunut "erakon majalle" ja laulanut vanhan "piian" kunniaksi.

Ensi alussa oli majakon omistaja ottanut ystävällisesti vieraat vastaan, ja puhellut heidän kanssaan ilman maksuta, vaan kun tulvasi ihmisiä toinen toisensa perästä, eikä olisi ovi joutanut kiini ollenkaan, niin hän alkoi vaatia maksua; joka tahtoo katsoa sisustaa, maksakoon 5 penniä. Lopulta kyllästyi muija tähänkin. Niitä oli paljon, jotka olisivat maksaneet vaaditun summan, vaan "piikapa" ei sittenkään ruvennut oveansa aukaisemaan, jonkavuoksi katsojien täytyi lähteä pötkimään pois, "erakon majan" sisustaa näkemättä.

tiistai 29. syyskuuta 2026

Miten houkutellaan tutustumaan arkistoaineistoon?

Eilen (strategisesti ja järkevästi vasta Astian huoltotauon päätyttyä) Kansallisarkisto houkutteli FB:ssä tuoreiden digitointien pariin:

Nyt on kutkuttavaa aineistoa kilahtanut Astiaan!
Kansallisarkisto ja Jyväskylän yliopisto ovat digitoineet kumppanuushankkeessa Suomen kulttuuri- ja sivistyshistorian kannalta merkittävää Jyväskylän seminaarin arkistoaineistoa.
Digitoidut aineistot tarjoavat ainutlaatuisen näkymän suomalaisen kansakoulun, opettajankoulutuksen ja suomenkielisen sivistyksen kehitykseen. Seminaarin aineistoista löytyykin tuttuja nimiä kuten Minna Canth (o.s. Johanson), Anni Swan ja Lucina Hagman.
Lue lisää tiedotteestamme:https://kansallisarkisto.fi/.../suomalaisen-sivistyksen...

Saatetekstissä on siis käytössä varovainen partitiivi, mutta kuvituksessa ei. Tiedotteessa ollaan hieman tarkempia: "Hankkeessa on digitoitu merkittävä osa Jyväskylän seminaarin arkistoaineistoista.". Lisäksi kerrotaan, että

Nyt digitaalisesti saatavilla olevat aineistot sisältävät muun muassa opetusohjelmia, vuosikertomuksia, oppilasmatrikkeleita, opetusaineistoja sekä oppilaiden tuotoksia, käsitöitä ja piirustuksia. Ne kertovat, miten ensimmäisiä suomenkielisiä opettajia koulutettiin, millaista koulun arki oli ja millaisille ihanteille koulutusjärjestelmä rakentui. Aineistot tarjoavat poikkeuksellisen kokonaisuuden suomalaisen koulutuksen, sivistyksen ja yhteiskunnan tutkimukselle.

Tällä alustuksella olin valmis painamaan linkkiä tiedotteen lopussa. Näin päädyin Astian toimijan Jyväskylän seminaari (1863 - 1937) sivulle. Tähän päättyi kutsuvuus, sillä tarjolla oli 71 sivua varsin sekalaisen oloista listausta:

Ainakin ensimmäisellä sivulla jokainen rivi päättyy (Arkistonmuodostaja). Mitähän tämä tarkoittaa? Että Jyväskylän seminaari on toiminut arkistonmuodostajana? Mitkähän näistä on nyt digitoitu? 

Ajan ja hermojen säästämiseksi hyppäsin Digihakemistoon ja tein oletuksen, että suurin osa digitoinnista on kohdistettu Jyväskylän seminaarin arkistoon. Tuttuun tapaan Digihakemisto tarjosi siihen selvän arkistorakennenäkymän, jonka väritys kertoi, missä osissa on digitoitua materiaalia. Ja ilman turhia klikkauksia selviää, minkä materiaalin käyttö on estetty. Näköjään raja on vedetty 100 vuoteen, vaikka (valitettavasti) tuskin yksikään seminaaria esim vuonna 1930 käynyt on enää elossa eli kyseessä tuskin on lain tarkoittama henkilörekisteri.

Valituksistani huolimatta, digitoiduksi on tullut materiaalia ja tietoa, jota olen monta pienelämäkertaa kirjoittaessani kaivannut. Enkä voi nyt väittää, etteikö olisi olisi uusia kohdehenkilöitä, joista kirjoittaa lisää. FB-päivitykseen oli tätä kirjoittaessani ehtinyt tulla sukututkijalta kommentti "Oli mielenkiintoista löytää isoenoni hakukirje ja siihen liityneet suositukset."

maanantai 28. syyskuuta 2026

Helsinkiläisessä kirjakaupassa 1849

Suomettaressa 6.7.1849 julkaistu A. K. Öhmanin kirjakaupan mainos keskittyi tietenkin suomenkielisiin julkaisuihin, joita on hämmentävän monta. Muuten aakkosiin järjestetyn listauksen alkuun on nostettu Matthias Castrénin tuotannosta Kalevalan käännös ja kaksi kirjaa suomalais-ugrilaisista kielistä.

Kuudella kopeekalla oli myynnissä neljä vuotta aiemmin painettu Aapis-Kirjoituksen Oppi Suomalaisille, jonka teki Pehr Gustaf Svinhufvud (1803-1866). Samaan hintaan sai "Almqwistin Naapurit Merensaaristossa". Kirjastotietokantojen mukaan kyseessä oli suomennos Otto von Feilitzenin tarinasta Grannarne i skärgården, joka on luettavissa Litteraturbankenissa. Sarjasta Annikka. Suomennoksia ulkomaalaisten kauniista kirjallisuudesta oli myynnissä osa 1 "Kappeli, Tarina Almqwistiltä" ja osa 2 "Eräkäs, Jutelma Öhlenslägeriltä", molemmat 15 kopeekan hintaisia.

Arpakirja eli Onnenpyörä 14 kopeekalla lienee jo viime vuosikymmenellä ihmettelemäni  H. E. Hornburgin Onnen-ratas eli yksi uusi ja lysti Arpa-Kirja. Genoveva, Yksi kauniimmista kertomuksista (25 kopeekkaa) on yksi useimmin mainituista kirjoista 1800-luvun alkupuolelta, joten kirjoitin siitä tekstin Kauan suosittu Genoveva.

Mittauden oppi-kirja : jossa löytyy ensimmäinen kirja Eukliideksen alkeista : enennetty muistutuksilla ja lisäyksillä kuin myös sovittamisilla maksoi myös 25 kopeekkaa. Kirjastotietokannan mukaan saksankielisestä alkutekstistä mukailtu Kertomus kuinka Heikki Tamminen oppi Jumalata tuntemaan ja rakastamaan maksoi vain 8 kopeekkaa. Kristopher Kolumbuksen elämän vaiheet, eli, Historia hänen purjennoista ja Amerikan löytäminen oli vielä halvempi vaikka siinä oli kuvallinen kansi. 

Lukemisia Suomen kansan hyödyksi 1 ja Lukemisia Suomen kansan hyödyksi 2 olivat minulle uusia tuttavuuksia. Lyhykäinen kertomus taiwaasta ja maasta, kuusta ja tähdeistä ja n. e. : omistettu kunnioitettawalle talonpojan säädylle Ruotsin maalla, ja nyt suomeksi käätty kunnioitettawain maanmiestemme hyödyksi oli 23 osa sarjassa Lukemisia kansalle, jonka aikoinaan kävin otsikkotasolla läpi.

Petoeläinten metsästys ei tunnu aiheelta, jota opetellaan kirjoista, mutta myynnissä oli Osoitus kuinka kettuja ja susia pyydetään 10 kopeekalla. Täydellinen tieto voin teosta maksoi vain 3 kopeekkaa. Myynnissä oli myös suomennos Yhteinen historia (25 kopeekkaa). 

Hupaisampaa luettavaa oli ehkä Robinpoika Kruusen elämän vaiheet (20 kopeekkaa) ja Wareliuksen Wekkulit ja Kekkulit (15 kopeekkaa). Jälkimmäinen on Project Gutenbergissa ja osoittuu näytelmäksi. Näyte alusta:

VARONEN: Tuo Sorvi on sentään helkkarin kelpo poika; ei hän yhtään suuresta suvustansakaan isottele, niinkuin muut köyhät aatelismiehet. Moni hänenä olisi jo aikaa mennyt tarkkampujaksi, joiden joukossa semmoisten vapaasukuisten ei tarvitse kauvan kivääriä kantaa, vaan kohta pääsevät upseeriksi "niinkuin pyssystä vaan", sanoi Laukelan lukkari — sitten saavat helposti pankeistakin rahaa ja elävät kuin huhdassa. Mutta Sorvi hän eleskelee vaan täällä omilla vähillä varoillansa, tekee ehtimiseen työtä talonsa parannukseksi, ja on tyytyväinen ja iloinen, kuin muutkin peltomiehet.

PALOVIINUS: Kyllä! Mutta isännäksi ei hänestä sentään ole. Kumminkin kolme hetkeä (katsoo kelloansa) olemme jo luonansa olleet ja tuskin suutamme avanneet. Olisi minulla nyt jo niin uljas kartano ja paljo varoja, kuin toivon tästä viiden vuodenkin jälkeen olevan, kas minäkös polttaisin viinaa ja panisin olutta, että vieraani saisivat vaikka uida. — Mitä tämmöisestä kuivasta elämästä?!

RINNUSTELIAIN: Hama hänen kuivuudestansa niin huoli! mutta pahin, kun hän on niin liian nuhjusmainen ja ujokin. Olisin, piru vie! minä niinkuin hän omalla kannalla, en suinkaan niin nöyrästi kumartelisi kaikille vallesmanneille, enkä myöskään eläisi noin itsekseni. Näittekö kuinka siivo hän oli tuolla Sutelan hyppy-pidossa?! — Ei! reippiämmän pitää nuoren herran oleman. — Hissutella niin hiljaksensa, kuin hän, ja rakastaa yksinäisyyttä — — —



sunnuntai 27. syyskuuta 2026

Kerjäämään lähteneet pojat

Michel Grönholmin vaimo Catharina Lind sairastui pahoin Lappväärtissä keväällä 1775. Hän ei pystynyt huolehtimaan 10-vuotiaasta pojastaan Isak Michelssonista ja tämä lähti äitinsä tietämättä kerjäämään toiseen pojan kanssa. Kun Catharina parantui hän kulki etsimässä poikaa tuloksetta. Lopulta hän syksyllä kääntyi Kokemäellä viranomaisten puoleen ja asiansa esitettiin Turussa 20.12.1775 laaditussa kuulutuksessa.

Kolme vuotta myöhemmin 11.8.1778 laaditussa kuulutuksessa haettiin kahta poikaa. Kalannin pitäjänsuutari Jöran Wellinin 14-vuotias poika Jonathan ja 9-vuotias Mathias olivat jättäneet vanhempansa tammikuussa etsiäkseen ravintoa. Heistä ei ollut saatu sittemmin mitään tietoa.

Tällä tapauksella oli onnellinen (tai siltä vaikuttava) loppu, sillä Kalannin rippikirjassa (1776-81, 276) Mathiaksella on merkintöjä vielä vuonnna 1780. Jonathanille sukututkijat ovat koonneet elämäkertaa, joka päättyi vasta vuonna 1851. 

lauantai 26. syyskuuta 2026

Viinanpolttajan tyttären elämästä 1700-luvun Tampereella


Inrikes Tidningarissa haettiin 29.4.1776 Turun linnaan ja Tampereelle perustettaviin kruunun viinanpolttimoihin vastuuhenkilöitä. Luulin ensin, että tämä ilmoitus liittyi siihen, että viinamestari Henrik Wilthausen (s. 1745), mutta muuttonsa Tampereelle tapahtui muutamaa vuotta myöhemmin..

Ennen Tamperetta hänellä ei ole ilmeistä yhteyttä viinanpolttoon. Vuonna 1761 hän oli etunimillä Hindrich Gotfried 17-vuotias Turun rykmentin Perniön komppanian vapaaehtoinen. Turussa syyskuussa 1768 suoritetussa katselmuksessa syntymäpaikakseen merkittiin Pommeri, iäkseen 23 vuotta ja palvelusvuosiksi 8 vuotta ja kuukausi. Vuoden 1775 katselmukseen mennessä Henrik Gustafiksi nyt kutsuttu mies oli mennyt naimisiin ja siirtynyt soittajaksi (pipare). Hän erosi armeijasta kesäkuussa 1782.(*)

Ilmeisesti Henrik Wilthausen oli joutunut täydentämään elantoaan muilla toimilla, sillä häntä kutsutaan rengiksi, kun esikoispoika Henric kihlatun Elisabet Johansdotterin kanssa syntyi 7.4.1768. Avioliitto solmittiin 16.5.1769. Siinä syntyneitä lapsista kastettiin Turun suomalaisessa seurakunnassa Fredrich (s. 1.2.1770, k. 28.10.1770), Carl Petter (s. 15.4.1773) ja Eric Johan (s. 20.3.1775). Kiskon Villikasta vietiin kasteelle Ulrica (s. 25.10.1777). Villikkasta lähdettiin 1778 ja Gustaf (s. 12.11.1779) sekä  (Brita Lisa s. 18.12.1781) kastettiin jossain muualla.

Kun perhe merkittiin Tampereella 1789 aloitettuun rippikirjaan tontille 93 Henrikiä kutsutaan viinamestariksi (brännmästare). Hän oli menettänyt vaimonsa ja joitakin lapsiaan. Jäljellä olevat lapset puolestaan menettivät isänsä 7.5.1790. Vanhin tytär Ulrica oli siis vain 13-vuotias jäädessään orvoksi vieraaseen kaupunkiin, jossa tuskin oli ehtinyt muodostua vahvaa tukiverkostoa. 

Verkostot vaikuttavat heikoilta vielä, kun Ulrican esikoispoika Fredric Ferdinand syntyi 22.1.1799, sillä kummeiksi tarvittiin Henric-veli vaimoineen sekä pikkusisko Brita Lisa. Tämä voi liittyä myös siihen, että Ulrica ei ollut naimisissa vaan vasta Fredrik Hultmanin kihlattu morsian. Tilanne oli sama, kun seuraavaksi syntyi 30.11.1800 poika Gustaf. (RK  1795-1800, 36 (N:o 31))

Fredrik Hultman oli palvellut Kustaa III;n sodan aikana Mayerfeldtin ampujakaartissa, mutta sen katselmuslistat eivät kerro mitään taustastaan.(**) 


Avioliittoa ryhdyttiin yrittämään tosissaan vuonna 1801, mutta sen esteenä oli Fredrik Hultmanin liikkuminen ja puuttuvat todistukset, joten Inrikes Tidningarissa julkaistiin 12.5.1801 yllä näkyvä kuulutus, joka toistettiin vielä kaksi kertaa. Mitään esteitä ei ilmaantunut ja häät vietettiin 17.6.1802. Niiden jälkeen syntyivät ainakin lapset Carl Gustaf (s. 28.1.1803), Catharina Ulrica (s. 15.3.1805), Lovisa Cecilia (s. 2.8.1807), Eric Joël (s. 7.7.1809), Bror (s. 1811) ja Selma Fredrika (s. 15.6.1815). (RK 1801-1806, 18 (N:o 31); 1813-24, 11 (N:o 23))


Tampereelle haettiin Inrikes Tidningarin lyhytsanaisella ilmoituksella 12.3.1806 uutta kaupunginviskaalia. Todennäköisesti tässä rekrytoinnissa paikan sai Fredrik Hultman, sillä hänet mainitaan toimessa Suomen sodan aikana (***) Hän oli kaupunginviskaali myös kuollessaan 22.1.1818, jolloin nuorin lapsensa oli 3-vuotias. Taloutensa jäi selvitystilaan, mikä käy ilmi Åbo Allmänna Tidningin ilmoituksista 25.6.1818, 25.7.1818 ja 8.5.1819

Pari vuotta myöhemmin Ulrican pikkusisko kuoli 39-vuotiaana kirkonvaivaisen. Ulrican tilanne ei välttämättä ollut parempi, vaikka kuollessaan 11.12.1831 hän oli hautauskirjauksessa kaupunginviskaalin leski. 

(*) Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1013 (1761-1768) Bild 5750 (AID: v997847.b5750, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1013 (1761-1768) Bild 3050 / sid 300 (AID: v997847.b3050.s300, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1014 (1775-1778) Bild 2470 / sid 242 (AID: v997848.b2470.s242, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Åbo läns regemente 1015 (1782-1790) Bild 3590 (AID: v997849.b3590, NAD: SE/KrA/0023) 

(**) Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 200 (AID: v998006.b200, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 930 (AID: v998006.b930, NAD: SE/KrA/0023); Generalmönsterrullor - Meyerfeldtske friskyttekåren 1504 (1789-1791) Bild 1660 (AID: v998006.b1660, NAD: SE/KrA/0023)

(***) Väinö Wallin (myöh. Voionmaa): Venäläiset Tampereella v. 1808. Kyläkirjaston Kuvalehti 10/1900 (s. 117-120) & 11/1900 (s. 132-133)

perjantai 25. syyskuuta 2026

Ruotsin ajan muistomerkeistä

Vuonna 2014 kirjoitin: "Päädyin sivustolle Svenska minnesmärken i utlandet, jossa on kolme kohdetta Suomesta. Yksi näistä on Kupittaan ruotsalaiskylä. Eli siteemme Ruotsiin eivät sitten niin kovin tiukkoja kuitenkaan?" Tuolloinen linkki ei toiminut, mutta pienellä askartelulla kehittynyt sisältö löytyi uudesta paikasta.  

Nykyään 1632 muistomerkin joukossa on 15 Suomesta. Näistä 10 on postimerkkejä. Varsinaisempia muistomerkkejä ovat Adolf Fredrikin kivihakkaus vuodelta 1752 Turun saaristossa, majakka Gustaf Dalén, Stackelbergien hautakappeli Vehmaalla, patsas Tapaaminen Turussa 1812 ja Kupittaan ruotsalaiskylä. Joukkoistamalla aikaansaatu kokonaisuus on kertakaikkiaan epätäydellinen.

Toinen muistomerkkejä listaava sivusto on Svenska Militära Minnesmärken. Sen takana on nimenomaan sotamuistomerkeistä kiinnostunut ja Ruotsin puolustusvoimien rahoittama yhdistys, joten kattavuudelta voi odottaa enemmän. Ulkomaita, joista muistomerkkejä on kartoitettu on pitkähkö lista. Suomesta mukana on 189 kohdetta. Satunnaisesti avattujen sivujen perusteella useimmat kohteet ovat dokumentoineet Claes ja Eva Grafström. Kohteet on järjestetty muistettavan tapahtuman vuoden mukaan eikä niitä voi hakea pstytysvuoden mukaan, mikä itselleni olisi ollut tässä välissä merkityksellistä. 

Hauska olisi myös tietää, kuinka täydelliseen listaan on päästy. Vasta tätä tekstiä kirjoittaessani huomasin, että vuonna 1998 on ilmestynyt Antero Tuomiston yli 300-sivuinen kirja Suomalaiset sotamuistomerkit : sotiemme muistomerkit Pähkinäsaaren rauhasta 1323 nykypäivään 1998. Se ei siis ole käsillä, mutta ainahan meillä on Wikipedia. Siellä on pitkähkö Luettelo Suomen sodan muistomerkeistä Suomessa, jossa on esimerkiksi neljä kohdetta Kemiöstä, joita ei löydy ruotsalaisesta listasta. Ruotsalaiset puolestaan ovat esittäneet esimerkiksi Kauhajoen Nummijärveltä kaksi kiveä, joita ei näy Wikipediam listassa. (Tarkempisilmäiset saavat kommentoida vastaan.)

(Kirjoitus kuuluu sarjaan "tietokannat eivät koskaan ole täydellisiä".)

torstai 24. syyskuuta 2026

Sunnuntaina: Ruokaturvasta ja historiantutkimuksesta

Sarka-museon tulevan sunnuntain tilaisuudessa juhlistetaan vielä kesällä ilmestynyttä Historiallisen Aikakauskirjan teemanumeroa ja keskustellaan ruokaturvasta ja historiantutkimuksesta. Koska teemanumerossa oli minunkin artikkelini, pidän lyhyen esitelmän "Korvikeleivän kauhistelu ja käyttöön opastus 1700-luvun Ruotsin valtakunnassa" ja osallistun paneelikeskusteluun. Ohjelmaa voi seurata myös verkon kautta.

keskiviikko 23. syyskuuta 2026

Tuokio esivanhempien Riiassa

Kiertomatkan viimeinen kohde oli Riika, mutta siellä oltiin vain ilta ja aamu, joten ymmärrykseni kaupungista ei suuremmin kohentunut. Onnistuin kuitenkin muutaman mutkan kautta löytämään tieni ruotsalais-suomalaisen seurakunnan käytössä olleeseen kirkkoon vanhassakaupungissa. Kävelin kirjaimellisesti sen ohi, joten kiitokset moderneille suunnistusvälineille eli kännykän karttasovellukselle.



Kannatti kyllä käydä kokemassa sisätila, joka oli huomattavasti pienempi, kuin keskiaikaiselta kaupunkikirkolta odotin.


Aivan kirkon vieressä oli pari rakennusta, jotka (suurennettuja ikkunoita lukuunottamatta) ovat varmaankin olleet saman näköisiä myös 1700-luvun ensimmäisinä vuosina, jolloin esivanhempani kaupungissa muutamia vuosia asuivat.

tiistai 22. syyskuuta 2026

Museo, jolla on viesti

Kaunasista ajoimme maaseudun pikkukaupunkiin Šeduva, josta on tullut turistikohde uuden juutalaiskulttuuria esittelevän museon Lost Shetl ansiosta. Suomalainen bussiretki olisi sitä tuskin noteerannut, ellei museon arkkitehti olisi suomalainen, ja museoon tutustumiseen oli aikaa vain tunti. Museon verkkosivuilla vierailuun suositellaan 3-4 tuntia ja ohje kannattaa ottaa tosissaan. 

Hätäisessä haravoinnissani ehdin saada käsityksen siitä, mitä vierailun olisi pitänyt olla. Alkuun katsottiin noin vartin video, joka esitti dramatisoituna Šeduvan mennyttä elämää keskittyen yhteen perheeseen. 


Mutta kyseessä ei ollut "museo", joka olisi tyytynyt esineettömään esittämiseen, vaan varsinaisessa näyttelyssä vastassa oli runsas valokuva- ja esineaineisto, jonka läpikäyntiin tarvittaaan aikaa. Olettavasti jossain oli myös lisää videoita, jotka palauttivat mieleen alussa esitellyn perheen, mutta en muista niitä nähneeni.

Keskeiseltä torilta siirryttiin temaattisiin osioihin ja palattiin takaisin. Kunnes edessä oli viimeinen osio, jossa perhe koki saman kohtalon kuin lähes kaikki noin 700 kaupungin juutalaista. Viestiä vahvistettiin silmännäkijöiden haastatteluilla.

Museon viereen oli kerätty juutalaisten hautakiviä symboliseksi kautausmaaksi.

maanantai 21. syyskuuta 2026

Rauniolle rakennettua

Kolmas Vilman alalinnassa auki ollut museo oli Liettuan suurherttuoiden palatsi. Se osoittautui yllättävän isoksi paikaksi, jossa kuulemma yleensä kuljetaan vain yksi kolmesta merkitystä reitistä, mutta ilmaspäivän ansiosta suoritin kaksi ja vähän kolmattakin. Sitkeällä kävelyllä tavoitin lopulta vaihtuvan näyttelyn suhteista Osmaanien valtakuntaan ja pääsin näkemään Wienin piirityksessä olleen teltan. Mutta olin niin tööt, etten enää pystynyt omaksumaan tietoa.

Jossain välissä olin kuitenkin saanut irti museon satojen ja satojen tekstiplanssien joukosta tiedon, että palatsi on 2000-luvun tuotantoa. Sen alla ovat rauniot rakennuksesta, jossa m. m. juhlittiin Katarina Jagellonican ja Juhana-herttuan häät 1562. 

Kursorisemmalle ulkomaiselle museokävijälle uusrakennus voi ehkä jäädä huomaamatta, sillä museoon on rakennettu sekä renessanssin että barokin tyylihuoneita.

Uudelleen rakennus kuuluu paikalliseen historiakulttuuriin. Kävimme seuraavana päivänä Trakain linnassa, joka oli vuonna 1822 näyttänyt vähän Kuusiston linnaa komeammalta rauniolta

mutta lähes sadan vuoden uudelleen rakennuksen jälkeen täysin ehjältä linnalta







En enää ymmärtänyt mikä oli todellista ja mikä tulkintaa, mutta kirmasin silti seuraavassa majoituskaupungissa Kaunasissa katsomaan heidänkin linnaansa superpikaisesti ulkopuolelta.



sunnuntai 20. syyskuuta 2026

Vain valkoista vaatetta?

Vilnan esihistoriallisessa tai arkeologisessa museossa hämmennyin muinaispukujen äärellä. Aivan kuten Suomessa, ne perustuivat pronssin säilyttämiin tekstiilipaloihin. Olivatko ne tosiaan kaikki värittömiä vai eikö väriä oltu yritetty selvittää? Ja mistä oli keksitty malli pipoihin?

Yllä näkyvät vaatteet perustuvat kolmen eri alueen haudan löytöihin (Paragaudis, Gintarai ja Siliunai), jotka on ajoitettu 0-400 jaa.


Nämä kolme ovat samasta kalmistosta (Plinkaigalis) läheltä Kaunasta ja haudat on ajoitettu vuosiin 400-600.


Väriä on löytynyt (?) vuosiin 600-800 ajoitettujen ja liettualaisiksi tulkittujen hautojen löydöistä.
 

Semgallien heimoa edustavat asut on ajoitettu 600-1000 ja ovat kaikki samasta kalmistosta (Jauneikiai) jokseenkin keskellä nykyistä Liettuaa.

Olisi kyllä mielenkiintosta tietää enemmän asujen takana olevasta analyysistä ja sen mahdollisista puutteista.

Myöhemmässä päivän museossa kerrottiin, ettei Liettuan alueella ollut kattavaa järjestäytynyttä valtaa, ennen kuin 1000-luvulla Kiovan Rus alkoi kerätä veroja idästä käsin ja Saksalainen ritarikunta hyökkäili lännestä. Toisin kuin Suomessa, Liettuasta löytyi 1200-luvun alussa kuningas, Mindaugas, joka joksikin aikaa pystyi hallitsemaan koko aluetta.

lauantai 19. syyskuuta 2026

Vilnan museomaratonin aloitus

Kiertomatkan kolmantena päivänä olimme jo Liettuassa ja karkasin Vilnassa omille teilleni. Onneksi tällä kertaa löysin heti aamun aluksi pienoismallin ja pääsin linnan osalta kartalle. Onnekasta oli myös se, että sattui olemaan kuun viimeinen sunnuntai, jolloin kaikki museot olivat ilmaisia. Tämä selvisi minulle vasta jälkikäteen, joten ilmaisuus oli iloinen yllätys joka museossa.


Aloitin kierrokseni alalinnan rakennuksesta Pilininko namas, johon Liettuan kansallismuseo oli melko äskettäin tiivistänyt koko historiansa muutamaan temaattiseen näyttelyyn. Nämä viehättivät museaalisesti ja täyttivät merkittäviä aukkoja tiedoissani.

Ekana kävin läpi systeemin, joka esitteli ulkopuolelta tulleiden ideoiden ja keksintöjen omaksumista Liettuaan. Opin muun muassa, että liettuasta tuli kirjakieli vasta 1500-luvulla, sillä hallinto käytti muita kieliä. Että Liettuassa on tunnistettu 920 esihistoriallista mäkilinnaa. Että katolisten kirkkojen barokkikoristelulla yritettiin taistella reformaatiota. Uskonnonkin olisi suurimmalta osalta laskea ulkopuolelta tulleeksi ideaksi, mutta se sai oman huoneensa.

Yläkerrassa konfliktit oli tiivistetty vielä pienempään tilaan, jossa kerrottiin liettualaisten nousseen Venäjää vastaan sekä 1830-31 että 1863-64. Näiden seurauksena kiellettiin liettuan kieliset painatteet latinlaisilla kirjaimilla, mutta näitä salakuljetettiin Preussista. Puolan osana Liettua oli mukana myös 1794 kansannousussa, jonka ennestään minulle tuttu johtaja Tadeusz Kosciuszko mainittiin yllättävän monta kertaa, sillä häntä nostettiin esiin 1800-luvun alun liettualaisessa romantiikassa.

Seuraavassa huoneessa esiteltiin Liettuan historian 13 käännekohtaa. Osa, kuten "kivestä metalliin" ja neoliittiselle vallankumous tapahtuivat myös Suomen alueella, mutta paljon oli erilaista. Esimerkiksi se, että Liettuan hallitsija Sigismund August (Katarina Jagellonican veli) suoritti vuonna 1557 Volok maareformin, jonka jälkeen talonpojilla ei ollut oikeutta omistaa maata. Maaorjuus päättyi 1861, mutta jätti entiset maaorjat niin huonoon asemaan, että syntyi vuosien 1863-64 kapina.

Kakkoskerroksen toisessa huoneessa esiteltiin Liettuan vaikutusta ulkomailla. Siirtolaisuus Venäjän kaupunkeihin, Yhdysvaltoihin, Englantiin ja Etelä-Afrikkaan alkoi vuonna 1868. Henkilöhistoriaa tuotiin esille kolmannessa kerroksessa muotokuvien kautta.

Alalinnan alueella Kansallismuseon suurimmalta näyttävä rakennus Naujasis arsenalas oli remontissa, joten siirryin esihistorian arkeologian pariin museon osassa Senasis arsenalas.

perjantai 18. syyskuuta 2026

Perspektiivejä Valmierassa

Pari viikkoa sitten olin vaihteeksi ihan tavallisella turistibussimatkalla, joka kulki Viron läpi ja kiersi Latviaa ja Liettuaa. Ensimmäinen iltaruokailumme oli varsin historialllisessa ympäristössä. Varmaankin komeasta Valmieran kartanosta (Valmiermuiža) oli kuitenkin jäljellä vain rippeet, joten istuimme ulkorakennuksen panimoravintolassa.

Yövyimme Valmieran keskustassa. Ennen täyttä pimeyttä ehdin kävellä keskustan 1200-luvun kirkolle ja linnalle, joka häämöttää alla olevan kuvan taustalla.



Kiertelin linnanrauniota, mutta en tajunnut miksi sellainen oli täällä pikkukaupungissa, joka tuntui olevan keskellä ei mitään. Näin vaikka olin kotona verkosta lukenut, että Valmiera, joka aiemmin oli nimeltään saksalaisittain Wolmar, oli hansakaupunki. Tästä keskustassa kertoi seinämaalaus, joota vastaavan kartan löysin myöhemmin verkosta.

Septentrionalium Regionum Descrip.1570

Toinen seinämaalaus antoi ymmärtää, että 1600-luvulla kaupunki oli ollut linnoitettu.


Vasta seuraavan aamun uusinnassa huomasin keskiaikaa esittävän pienoismallin


ja älysin käydä isomman joen rannassa saamassa uutta perspektiiviä.


Luin opastekylttejäkin paremmin ja harmittelin, etten päässyt tutustumaan laadukkaan oloiseen opastekeskukseen rakennusten raunioitten päällä. Enkä edes päässyt kiertelemään raunioita, sillä särkynyt ikkuna.


Linnan alueella oli myös varsinainen museo, joka sekin kiinnosti. Mutta pääsin sentään hyödyntämään kaksi löytämääni ääniopastetta. Toisesta selvisi, että kirkon vieressä oleva rakennus, joka näkyy toiseksi ylimmän kuvan vasemmassa reunassa, oli rakennettu hotelliksi Helsingin vuoden 1940 olympialaisia varten. Kyseisiä turisteja ei koskaan kaupunkiin tullut, mutta suosittelen sitä kyllä pysähdyspaikaksi, mieluiten aukiolojen aikaan.