Rusthollarin poika Hämeenkyröstä

Jos jonkun sanotaan olevan esimerkiksi rusthollarin poika rustholli A:sta, hän ei välttämättä ole rusthollin A poika. Tämän opin Carl Johanssonilta.

Hämeenkyrön Sassin rusthollari Johan Erichsson kuoli vuonna 1749 (Hämeenkyrö RK 1732-46, 1750-62). Isättömäksi jäi muun muassa 7.4.1747 syntynyt poikansa Carl. Hän lähti muuttokirjan kanssa 21.4.1767 Harjun kappeliseurakuntaan, jonne päätyi seuraavana vuonna avioliiton myötä myös isosiskonsa Kerstin (Hämeenkyrö RK 1767-83).

Turun linnaan tuotiin 4.11.1774 tutkintavankeuteen Pirkkalasta rusthollarinpoika Carl Johansson, jota syytettiin väärennyksestä. Hänet vapautettiin kuitenkin maaherran päätöksellä jo joulukuun alussa. [1]

Kuulutuksessa 8.8.1775 etsintäkuulutettiin kahtatoista ihmistä. Vihoviimeisenä heistä on rusthollarin poika Carl Johansson Pirkkalan (Harjun) rusthollista Runsas. Häntä epäiltiin papintodistuksen ja maaherran antaman matkapassin väärentämisestä. 

Kaksi vuotta myöhemmin kuulutuksessa 9.12.1777 kerrottiin, että yöllä 29.-30. lokakuuta Pirkkalan (Harjun) Runsaan rusthollari Johan Ericsonin varastohuoneeseen oli murtauduttu ja sieltä viety vakasta rahaa yhteensä 1800 kuparitaaleria. Tästä varkaudesta epäiltiin ja etsinkuulutettiin Carl Johanssonia Kyrön pitäjästä ja Sassin rusthollista. Todettiin, että hänet oli etsintäkuulutettu jo 8.8.1775, mutta ei edelleenkään saatu kiinni.

Rusthollarin poika Carl Johansson Kyröstä tuotiin 28.3.1778 tutkintavankeuteen Turun linnaan "useista rikoksista" epäiltynä. Hovioikeus vapautti hänet syytteistä lokakuussa 1778.[2]

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:90 (1774) Bild 48 (AID: v567690.b48, NAD: SE/RA/1340101) ; Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:92 (1775) Bild 32 (AID: v567692.b32, NAD: SE/RA/1340101)

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 20 (AID: v567711.b20, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 26 (AID: v567711.b26, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 31 (AID: v567711.b31, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 38 (AID: v567711.b38, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 45 (AID: v567711.b45, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 51 (AID: v567711.b51, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 60 (AID: v567711.b60, NAD: SE/RA/1340101);Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 66 (AID: v567711.b66, NAD: SE/RA/1340101);

Laihian sakariston vintin aarteet

Eilisessä tekstissä mainittu K. A. Bomanssonin kirjoitus Helsingfors Tidningarissa 26.3.1861 ei ainoastaan käsitellyt käärepaperikohtalolta säästyneitä asiakirjoja vaan myös kehoitti vanhojen paperien säilyttämiseen ja luovuttamiseen senaatin arkistoon, josta pari vuotta myöhemmin tuli Valtio-arkisto. Viesti innoitti Vasabladetiin 13.4.1861 kirjoittanutta tuomaan julkisuuteen muutamia vuosia aiemmin Laihian kirkon sakariston vintiltä löytyneet "ikivanhat" asiakirjat. Suuri osa näistä oli käytetty paikallisen tupakkapiipputuotantoon. Loput päätyivät nimismiehelle, jolla ne olivat ainakin vuosi aikaisemmin järjestämistä odottamassa. 

Koska kirjoitus loukkasi laihialaisten kunniaa, se sai tietenkin vastauksen. Vasabladet ei julkaissut sitä sellaisenaan vaan 20.4.1861 lainaili kommentoiden. Kirjoittajan mukaan sakariston vintillä on lukitsematon arkku, jossa on vanhoja lääninkansian kuulutuksia. Tästä "lumppukokoelmasta" oli kirkonvähtäri Lundgren parikymmentä vuotta sitten antanut piipuntekijä Bergmanille pakkauspaperia. Tämä kuitenkin kiellettiin välittömästi ja loput paperit jäivät arkkuun. Mitään pergamenttipapereita siellä ei siis ollut. Tästä kirjoittaja oli varma siksi, että hän oli käynyt paperit läpi Matti Pohdon kanssa.

Painettujen kuulutusten suurena ystävänä ryntäisin nyt mielelläni menneisyyteen pelastamaan "lumppukokoelmaa", mutta ehkä se saatiin muiden voimin pelastettua. Ainakin Kansalliskirjastolla on ollut runsaasti Vaasan lääninkanslian kuulutuksia digitoitavanaan.

Kaksisataa vuotta aiemmin Laihian kirkonkistussa oli yksi pergamentti vuodelta 1507. Siitä raportoi Laihian pastori Christianus Matthiae maaliskuussa 1674, kun häneltä ja muilta kirkkoherroilta oli kysytty seurakuntien muinaismuistoista. Näistä vastauksista ja niiden vähäisyydestä Suomen puolelta puhui muistaakseni Jussi Eerola alkuvuoden UAA-päivillä. Laihian vastaus on helposti tavoitettavissa K. A. Bomanssonin asiakirjakokoelmassa Suomi 1858:ssa.

Päätyikö kyseinen dokumentti Kansallisarkistoon? Ei siltä näytä. Hämmennyksekseni en löydä edes tekstiä Diplomatarium Fennicumista, mutta ei ole ensimmäinen kerta, kun minulle on epäselvää se, mitä mukana pitäisi olla.

Historialliset asiakirjat käärepaperina

Maaliskuun alussa 1861 ilmeisesti joku helsinkiläinen asiakas oli huomannut Winagradorffin kaupassa saaneensa ostoksensa 1600-luvun asiakirjasta käärityssä truutissa. Asia sai julkisuutta Helsingfors Tidningarissa 12.3.1861, jossa voitiin kertoa myös, että senaatin arkiston amanuenssi K. A. Bomansson oli kiirehtinyt paikalle ja ostanut 8.3.1861 ainakin 4 naulaa historiallisia asiakirjoja ruplan naulahinnalla. Asiakirjat päätyivät näin arkistoon, josta uutisen kirjoittaja epäili niiden lähteneenkin. 

Viimeisin epäily oli väärä, joten Helsingfors Tidningarissa julkaistiin 26.3.1861 Bomanssonin oma selvitys. Tämän ja Helsingin uutisissa 26.3.1863 julkaistun Suomen Waltio-arkiston esittelyn perusteella kauppias Winagradorff oli ostanut paperit kaksi vuotta aiemmin everstiluutnantti Carl Gustaf Tamelanderilta 75 kopeekan naulahinnalla tarkoituksenaan käyttää niitä "kääry-paperiksi saipuan, kynttiläin ja muun hyödyllisen tavaran ympäri". 

Saatuaan tietää paperien myyjän Bomanssonilla oli papereille konteksti. Hän tiesi hyvin, että senaatin arkistoon oli syksyllä 1859 ostettu kolmella sadalla ruplalla Tamelanderin kokoelmasta "kaikenlaisia enemmin tai vähemmin tärkeitä kirjeitä vv. 1380—1806", joita Bomansson järjestänyt syksyn ja seuraavan kevään. Tamelander oli keväällä 1859 saanut vapautuksen Suomen postihoitajan työstä ja saanut keisarilta elinkautisen pensionin (SJS 2.5.1859). Ilmeisesti eläke oli niin pieni, että paperia kannatti myydä parilla ruplallakin. 

Maaliskuussa 1861 kirjoittaessaan Bomansson ei ollut vielä käynyt huolella läpi pelastamiaan papereita, mutta kertoo merkittävän osan niistä käsittelevän Gezelius-sukua ja mukana on myös tuomiokirjoja (tuomiokirjojen otteita?) Raaseporin läänistä ja kreivikunnasta 1660-luvulla, ratsupalveluslistoja reduktion ajalta, asiakirjoja sodista Suomen alueella Kaarle XII ja Kustaa III:n hallintokausilta, useita kuninkaallisia vastauksia Ali-Satakunnan ja Vehmaan kihlakuntien valituksiin vuosina 1650-1697 sekä erilaisia hallinnollisia kirjeitä ja sukuasiakirjoja. Mukana oli myös pari keskiaikaista kirjettä paperilla. kaksi vuotta myöhemmin mainittiin "kirja Suomen reduktioni-asioista, iso joukko pispain Gezeliusten saamia ja antamia kirjeitä, Turun maaherran Buren ja muiden kirjeitä Ison=vihan alkupuolelta j. n. e. Todennäköistä on, että joku osa näitä kappaleita on ollut säilytettynä Karunan kartanossa Sauvon pitäjässä, joka tila oli Gezeliusten hallussa".

Bomansson ilmeisesti ei nähnyt tarpeelliseksi säilyttää asiakirjoja provinienssin mukaan järjestettynä, sillä Astia tai Google ei tunne Tamelanderin arkistoa tai kokoelmaa. Faktaa löytyisi todennäköisesti Tuukka Talvion artikkelista C. G. Tamelander ja hänen kokoelmansa : keräilystä Suomessa 1800-luvulla (Numismaattinen aikakauslehti 5/1994:1, 15–19), mutta kirjastossa käymättä lähimmäksi päästään Gezelius-Olivecreutz-sukuarkisto‎ (1734–1796) esittelytekstissä:

Gezelius-Olivecreutz sukuarkistoon on yhdistetty vuonna 1859 everstiluutnantti Karl Gustaf Tamelanderin lahjoituksena kirjastoon tulleet Johannes Gezelius vanhemman ja nuoremman sekä Johannes Gezelius nepoksen ja pronepoksen kirjekokoelmat, Helena Arnellin kirjekokoelma, Skedevissä olleeseen Qvistan tilaan liittyvät asiakirjat sekä joukko irrallisia asiakirjoja.

Kansallisarkisto siis väittää Tamelanderin lahjoittaneen kirjekokoelmia, kun taas kaikki muut lähteet puhuvat myymisestä.

Esimerkkejä sukurutsasta 1700-luvulla

Sekä ArkivDigitalin indeksoimien vankilistojen että Kansalliskirjaston digitointien perusteella sukurutsa vaikuttaa olleen 1700-luvulla harvinaista. Jälkimmäisestä löytyi tapaus Närpiöstä, jonka B. Fr. Nordlund oli jostain syystä halunnut nostaa kirkonkirjasta esiin pitäjänkuvaukseen (Suomi 5/1866). 

Lyhentämänsä sukunimi oli helppo selvittää, mutta perheestä löytyi niukasti tietoja. Wirilanderin matrikkelin mukaan Petter Berg oli suuren Pohjan sodan aikana joutunut sotavangiksi. Palattuaan uransa eteni Pohjanmaan rykmentissä vääpelistä kapteeniksi, jolloin hän sai virkatalokseen Närpiön Klemetsin. Perhettä ei kuitenkaan merkitty sinne rippikirjassa. Petter Berg erosi armeijasta kesällä 1750 ja oli vuoteen 1755 mennessä kuollut. 

Poikansa Henrik oli saanut lippumiehen aseman 8.7.1749. Hänet vangittiin sukurutsasta kuolemaan tuomittuna Korsholmin linnaan 18.3.1755 odottamaan hovioikeuden päätöstä. [1] Sisarensa Anna ei ollut vangittuna, mutta kirkonkirjan huomautuksen mukaan molemmat mestattiin Närpiön kirkon läheisyydessä 16.8.1755.

Samana syksynä Turun linnassa hovioikeuden päätöstä odottivat syyskuusta joulukuun alkuun vanha sotilas Johan Hofjuncare ja tyttärensä Maria Piikkiöstä. Molemmat saivat kuolemantuomion, jota Johanin osalta vahvistettiin ruumiin teilauksella ja Marian osalta ruumiin poltolla.[2]

Seuraavat sukurutsasta syytetyt istuivat Turun linnassa kymmenen vuotta myöhemmin. Sotilas Johan Ståfast ja Greta olivat Uudeltamaalta eikä sukulaisuussuhteensa käy ilmi vankilistasta. Vaikka he odottivat hovioikeuden päätöstä vankilistassa on käytetty ilmausta "för blodskam blifvit angifven" eli asiassa oli jotain epävarmaa. Tähän viittaa myös se, että kuolemantuomion sijaan Greta määrättiin kehruuhuoneelle ja Johan linnoitustyöhön.[3] 

Jälleen kului vuosikymmen ennenkuin rikosnimike esiintyy Turun linnan vankilistoissa. Tuolloin tutkintavankeudessa istuivat ahvenanmaalaiset Johan Johansson ja tytärpuolensa Lisa Olofsdotter, jotka hovioikeus katsoi syyttömiksi ja päästi vapaalle jalalle syyskuussa 1777. [4]

Värvätty sotilas Matts Bomark Ulvilasta oli sukurutsasta epäiltynä syyskuusta 1778 huhtikuuhun 1779, jolloin hän karkasi käräjämatkalla.[5]

Marraskuun alussa 1784 Turun linnaan vangittiin kertaalleen sukurutsasta kuolemaantuomittuina talonpoika Henric Henricsson ja tytärpuolensa Maria Henricsdotter Taivassalosta. He anoivat armoa kuninkaalta, joka ei ollut erityisen innokas kuolemantuomion käyttäjä. Tässä tapauksessa armoa ei kuitenkaan ei annettu ja kun Henric ja Maria vapautettiin linnasta kesäkuussa 1785, heitä odotti mestaaja.[6]

Vuotta myöhemmin Turun linnaan tuotiin vangeiksi Eurasta itsellinen Mickel Mattsson ja talollisen tytär Lisa Tomasdotter, jotka oli tuomittu sukurutsasta. Alempi oikeus oli määrännyt Mickelille 30 paria raippoja ja Lisalle 26 paria piiskaa, ja nämä annettiin kun he lähtivät Euraan tammikuussa 1787. [7]

Kesällä 1801 kihlakunnanoikeus oli tuominnut vehmaalaisen talollisen Johan Johansson ja tämän tytärpuolen Maria Henriksdotter sukurutsasta kuolemaan. He odottivat Turun linnassa päätöstä hovioikeudelta, joka määräsi kihlakunnanoikeuden tutkimaan lisää. Pari lähti linnasta viimeisen kerran Vehmaan käräjille 10.11.1801 eikä palannut, joten todisteet eivät ilmeisesti loppujen lopuksi riittäneet.[8]

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:16 (1755) Bild 1640 (AID: v567616.b1640, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:16 (1755) Bild 1680 (AID: v567616.b1680, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:16 (1755) Bild 1720 (AID: v567616.b1720, NAD: SE/RA/1340101)

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1240 (AID: v567614.b1240, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1280 (AID: v567614.b1280, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:14 (1755) Bild 1310 (AID: v567614.b1310, NAD: SE/RA/1340101)

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:48 (1765) Bild 490 (AID: v567648.b490, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:48 (1765) Bild 570 (AID: v567648.b570, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:52 (1766) Bild 2020 (AID: v567652.b2020, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:52 (1766) Bild 2060 (AID: v567652.b2060, NAD: SE/RA/1340101)

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 1780 (AID: v567705.b1780, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 40 (AID: v567705.b40, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 290 (AID: v567705.b290, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:105 (1777) Bild 330 (AID: v567705.b330, NAD: SE/RA/1340101).

[5] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 60 (AID: v567711.b60, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 66 (AID: v567711.b66, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 73 (AID: v567711.b73, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:111 (1778) Bild 79 (AID: v567711.b79, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 7 (AID: v567717.b7, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 14 (AID: v567717.b14, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 21 (AID: v567717.b21, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:117 (1779) Bild 26 (AID: v567717.b26, NAD: SE/RA/1340101)

[6] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 570 (AID: v567753.b570, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:153 (1784) Bild 600 (AID: v567753.b600, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:160 (1785) Bild 50 (AID: v567760.b50, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:160 (1785) Bild 100 (AID: v567760.b100, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:160 (1785) Bild 160 (AID: v567760.b160, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:160 (1785) Bild 240 (AID: v567760.b240, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:160 (1785) Bild 300 (AID: v567760.b300, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:160 (1785) Bild 350 (AID: v567760.b350, NAD: SE/RA/1340101)

[7] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:166 (1786) Bild 830 (AID: v567766.b830, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:166 (1786) Bild 870 (AID: v567766.b870, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:166 (1786) Bild 920 (AID: v567766.b920, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:172 (1787) Bild 60 (AID: v567772.b60, NAD: SE/RA/1340101)

[8] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:278 (1801) Bild 110 (AID: v567878.b110, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:278 (1801) Bild 230 (AID: v567878.b230, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:278 (1801) Bild 340 (AID: v567878.b340, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:278 (1801) Bild 460 (AID: v567878.b460, NAD: SE/RA/1340101); Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:278 (1801) Bild 570 (AID: v567878.b570, NAD: SE/RA/1340101); 

Etsintäkuulutus, jolla oli vähäiset vaikutukset

Eeli Granit-Ilmoniemi väittää matrikkelissaan Porin kaupungin porvareita ja kauppiaita 1600-1880 (1931), että kauppias Leonhard Hasselgren syntyi 12.5.1750 Porissa. Syntymänsä on kuitenkin merkitty päivämäärällä 1.12.1750 Helsingin kastelistaan. Isänsä Carl Hasselgren oli tuolloin raatimies. Hänestä on poikkeuksellisen paljon tekstiä Helsingin historiatoimikunnan väestökortistossa, joka väittää, että Leonhard kuoli 12.10.1752. Vastaava kirjaus on Helsingin haudattujen listassa, mutta Liber scholae Helsingforsensis 1691-1865 (1936) kertoo, että 11-vuotias Leonhard aloitti koulunkäynnin vuonna 1762. Hautauskirjaukseen lienee eksynyt väärä etunimi.

Kymmenen vuotta myöhemmin Leonhard oli kauppapalvelija Porissa. Joulukuun 1773 alussa Leonhard iski veitsellään pahan haavan tullikirjuri Palmgreniin Porissa ja karkasi kaupungista. Raastuvanoikeus lähetti tapahtuneesta Turkuun kirjelmän, jonka perusteella lääninkansliassa laadittiin 13.12.1773 etsintäkuulutus. Sen mukaan Leonhard oli lyhyehkö ja vaaleahiuksinen. Hänellä oli lähtiessään päällään ruskeat liivit ja jakku, housut Manchesterin sametista, mustat sukat ja kengät, joissa oli hopeiset soljet.

Leonhardia ei löydy kruununvankiloiden listoista, joten ehkä tekonsa selvitettiin Porissa. Välikohtauksesta ei aiheutunut merkittävää mutkaa elämäänsä. Hän meni kahdesti naimisiin ja eli kauppiaana Porissa toukokuuhun 1808.

Värittömyydestä ja sen muistamisesta

Keskiviikkona ehdin seuraamaan hieman yli puolet symposiumista Arkiston kutsu, lähteiden viettelys – historiantutkimuksen materiaalinen maailma, jonka järjesti Tieto vallan alla – turvallisuus, arkistot ja avoimuus -hanke. Esitykset olivat antoisia, mutta minua kiinnosti eniten ennen lounasta esiin tullut muistamattomuus. Puolin ja toisin.

Tilanne alkoi historiantutkijan kommentista, jossa hän väitti Kansallisarkiston digitointien olevan "mustavalkoisia". Ilmeisesti tarkoitti harmaasävyisyyttä, mutta tämäkään ei ole vuosiin pitänyt paikkaansa. Kansallisarkistosta paikalla olleet henkilöt  halusivat puolustautua ja sanoivat, että digitoivat vain väreissä. Kun kävin tauon alkaessa toteamassa, että kyllä te olette digitoineet harmaasävyisenä, sain kuulla että talo on täynnä historiantutkijoita, joten moista ei voi tapahtua.

Niin, toivottavasti ei enää tapahdu. Kuitenkin kun vuonna 2018 yritin argumentoida, että väri on informaatiota, Kansallisarkiston edustaja kommentoi, että 

Kartat ja piirustukset sekä asiakirjat, joissa värillisyydellä on oleellista merkitystä sisällön tulkinnan kannalta, digitoidaan väreissä. Muut asiakirjat digitoidaan harmaasävyisenä. Alkuperäisestä asiakirjasta digitoidun harmaasävyisen tiedoston sisältö on yleensä hyvin luettavissa.

Olisi ihan mielenkiintoista tietää milloin tämä linjaus muuttui. Ilmiselvästi sitä edeltäneestä ajasta oli jäänyt muistijälki jollekin muullekin kuin minulle, vaikka Kansalliariston organisatorinen muisti ei kantanut 8 vuoden päähän.

P. S. Voi, kunpa näkisin ja kokisin sen päivän, kun Kansallisarkiston edustajat itsevarmasti ilmoittavat, että "tottakai meidän kuvillamme on aina ollut pysyvä tunniste, sillä ymmärrämmehän me mikä tutkimustyötä hyödyttää".

Koirannahkaturkit ja "koiraturkit"

Malmöstä kotiin päästyä piti "tietenkin" kuullut esityksen inspiroimana hakea sanomalehdistä koiraturkkeja. Saalis oli huomattavasti niukempi ja samalla moniselitteisempi kuin kissanturkkihutkimuksessani. Marginaalikin pitää siis ottaa mukaan:

Tapporahaa koirista. Eräs mies Säkkijärvellä oli äskettäin tuonut kuntakokoukseen sudennahan, saadaksensa tapporahaa otuksestaan. vaan kun nahkaa tarkemmin tutkittiin, huomattiin se koiranturkiksi, jonka käpälistä kynnet olivat karsitut pois. Jos petos olisi menestynyt, olisi koira kunnalle tullut maksamaan noin 200 mrk. (SWL 9.10.1875)

Samaan aikaan ainakin Torniossa oli myynnissä "Suden, - majavan, bisami-, lampaan- ja koirannahkaturkkeja" (OWS 13.11.1875). Kempeleläinen mies menetti petollisessa hevoskaupassa "punaisen hallahtavan koirannahkaturkin mustalla kauluksella ja mörkkiharmaalla kangas-päällisellä" (Pohjois-Suomi 2.1.1878). Oulun ilmoituslehti uutisoi 12.1.1887, että

Nowosti-lehteen kirjoitetaan, miten turkkurit Pietarissa kaupitsevat värjätyistä koirannahkoista valmistettuja turkkeja muka kallis-arvoisista turkisnahoista tehtyinä. Joka päivä onnistuu heille puijata joku outo ostaja. Nämä monta sataa ruplaa maksavat turkit kadottavat nahkainsa värin ensi sateella, vaan petturein edesvastaukseen saattaminen on useinkin varsin epävarma. Parhaimmat koirannahka-turkit eivät maksa 35 ruplaa enempää. 

"Harmajapäällinen, musta koirannahkaturkki" putosi maantielle (Kaiku 6.11.1893), Tammelasta markkinoille lähteneellä torpparilla oli "mustat koirannahka-turkit harmaalla päällisellä" (Aura 20.2.1894)

Peräpohjalainen 14.9.1909

Vaatekappaleet olivat siis koirannahkaturkkeja ja koira(n)turkit tulevat käyttöön vasta 1900-luvun alussa ja sanalla oli toinen merkitys tätä ennen. Morgonbladetissa jaettiin 8.7.1876 perimätietona, että Kuusamon tienoilla kysyttiin etelästä tulleilta

1) Onko rauha maassa?

2) Vieläkö piispa elää?

3) Vieläkö se koiraturkki kristittyjä rasittaa?

Koiraturkki viittasi tässä turkkilaisiin eikä vaatteina käytettyihin turkkeihin. Vastaava merkitys löytyy toisesta ajan lehtijutusta (Karjalatar 23.11.1877). Jonkinlainen kuvainnollinen merkitys lienee myös kertomuksessa, jossa kosiamiesjoukko otti lainausmerkeissä "koiranturkin" ylleen (Työ 5.2.1912).

Hyvin konkreettinen uutinen julkaistiin Savon sanomissa 13.2.1919:

On nimittäin ruvettu pitämään ammattina toisten koirain tappamista. Tietysti tarkoituksella käyttää niiden nahkoja kuolevaisen tomumajansa suojana Pohjolan purevia tuulia vastaan. Ei sillä hyvä, että oman kylän piskit menettävät turkkinsa näiden "koiralahtarikaartilaisten" olemuksen ympärille, vaan niiden toimintapiiri on ulottunut aina Rautavaaralle asti. Asia tuli ilmi sillä tavalla, että eräs nahkalähetys oli matkalla Syvärinlahden nahkatehtaalle joutunut matkalla kiikkiin. Omistajat tunsivat koirainsa nahat ja jättivät ne viranomaisen huostaan odottamaan lisäselvitystä. Epäilykset johtivat siihen, että hävinneiden koirain omistajat löysivät koirainsa maallisia jäännöksiä eräästä talosta ja sen ympäristöltä. 

Työn kategorioiden ja käsitteiden määrittelyä

Satsasin Svenska historikermötetissä sessioihin "NYA perspektiv på den svenska proletariseringsprocessen" 1 & 2, vaikka en edes tiennyt mistä prosessista oli puhe. Parin ensimmäisen esityksen perusteella ajattelin, että kyse oli maanomistajien ja maattomien suhteellisen määrän muutoksesta. Tässä oli tällä kertaa mielenkiintoista se, että ottamalla mukaan tai jättämällä pois erilaisia ryhmiä, maattomien määrän kasvu voitiin saada näyttämään hyvin suurelta tai sitten vähäisemmältä. Erittäin olennaista oli se, laskettiinko miehiä kotitalouksien edustajina vai otettiinko mukaan kaikki aikuiset.

Toisessa sessiossa päästiin lähemmäs proletariaatiin liittyvää palkkatyötä. Malin Nilsson ja Mats Olsson tutkivat 1700-luvun yksittäisen "käsikehräämön" kehitystä lähteenään asiakirjat spinneriberättelser, jotka ovat osa arkistoaineistoa fabrikberättelser. En uskalla sanoja suomentaa, sillä en ole näihin aiemmin törmännyt. Vaikuttavat mielenkiintoiselta lähteeltä, sillä niistä oli tunnistettu yhdestä pitäjästä noin tuhat yksilöä, jotka olivat kehränneet kotonaan palkkaa vastaan. Nimien lisäksi kertomuksista selvisi kehrätyn langan määrä ja laatu.

Maataloushistorioitsija Patrik Svensson selosti yksittäisen pitäjän työn muutosta 1800-luvun lopulla, kun viljan hinta laski tuonnin vuoksi ja koneellistuminen alkoi. Lähteenään on talonisäntien päiväkirjat, joista hän on saanut kiinni esimerkiksi rippikoulua käymättömät/käyvät pikkurengit, jotka eivät näy rippikirjoissa palveluspaikassaan. 

Vihoviimeisessä sessiossa "Vem var arbetare? Metodologiska och teoretiska perspektiv på arbetarbegreppet" ajattelin palaavani työn määrittelyn pariin, mutta keskustelu heilahti täysin odottamattomalle uralle. Paneelissa oli mukana doktorandi Martina Berggren, joka tutkii puolustusvoimien eläimiä, ja suurin osa ajasta pohdittiin sitä, voivatko eläimet olla työläisiä (arbetare) ja jos voivat, mitkä niistä tekevät "oikeaa työtä". Jos koira seuraeläimenäkin voidaan nähdä työläisenä, kuka ihmisistä ei olisi työläinen?

Sosiaalinen mobiliteetti 1600-luvulla

Svenska historikermötetin sessioista minulle tutuinta aihetta käsitteli "Den sociala mobilitetens vägar - genom skola, akademi och äktenskap i det tidigmoderna Sverige". Session oli koonnut Pontus Folkesson, joka käynnissä olevassa projektissaan on kerännyt koulujen matrikkeleita. Esitykseensä hän oli poiminut Linköpingin koulut, joiden oppilaiden tavanomaisin (~40%) tausta oli talonpoikaisissa kodeissa. Mielenkiintoisesti vaikkakaan ei yllättävästä näiden oppilaiden määrä laski katovuoden kohdalla.

Minulle uutta tietoa olivat erilaiset meriitteihin (tai suhteisiin) perustuvat palkitsemismekanismit, jotka osaltaan auttoivat tekemään kouluista sosiaalisen liikkuvuuden ponnahduslautoja.

Gunnar Elworth jatkoi tilastollisesti analysoimalla Strängnäsin koulun epätavallisen rikasta matrikkelia vuodelta 1690. Hän oli kehitellyt oman kolmiosaisen luokittelun yhteiskunnan portaille ja havainnut, että koulutuksella päästiin tekemään luokkaretkiäå jo 1600-luvulla. Pitikö tämän olla yllättävää on sitten eri asia.

Kolmantena koulutuksesta puhui Suomen Turkua edustanut Mari Välimäki. Hän tarkasteli Turun akatemian professorien taustaa ja mietti missä määrin perhesuhteet vaikuttivat uranluontiin tai eivät. Suureksi ilokseni yksi esimerkeistään oli Flachsenius-veljekset, joiden isän taustasta olin Marille höpissyt aiemmalla tauolla. Miten yhteydessään esiintyvä määre Westgöthe pitäisi ymmärtää? Liittyikö pitkään muuttoon joku työsuhde?

Kotiin päästyä avasin kirjaseni Flachsenius, muistiinpanoja ja totesin tehneeni alkusivuilla ihan kohtuullista jälkeä, vaikka en ollutkaan arvaillut isän muuton syitä. Ajatus jonkinlaisessa palveluksessa olosta on sittemmin syntynyt esimerkiksi Zacharias Eosanderia hutkiessa. (Eosander muuten kävi Linköpingin koulua.)

Alkuun päästyäni testasin myös Kansallisarkiston sisältöhakua ja löysin tilan nimellä hakien yhden oikeusjutun, jossa Flachseniusten isä oli mukana. Se ei nopealla lukemisella avannut sosiaalista taustaansa eikä asemaansa. Sukututkimuksellisesti mielenkiintoisempi oli Flachseniusten veljen kakkosavioliittoon liittynyt selvittely, jonka tavaamiseen voisi joskus harjoituksen nimissä palata. 

Avioliitoista puheen ollen session lopuksi Brita Planck puhui ei-aatelisten avioliitoista aatelisten kanssa. Jostain syystä en saanut muistiinpanoihini mitään olennaista ylös.

Muoti ja miehet

Jakob Bagge
Wikimedia

Kun lähti Ruotsiin asti kuuntelemaan Svenska historikemötetin esityksiä, oli mukavaa kuulla myös jotain aivan uutta. Tätä iloa tarjosi sessio Manlighet och modekonsumption 1, jonka aloitti Kekke Stadin käsittelemällä miesten koruja 1500-luvulla. Yksi esimerkkinsä oli 1563-70 sodan merisankarit, joille kuningas antoi kultakäädyt urheuden merkiksi. Näissä komeissa ketjuissa tuntui olevan yhteys ritarikuntien tunnuksiin, mutta Stadin näytti kuvia myös helminauhoista ja puhui sormuksista.  

Marie Ulväng tutkii 1880-1940 arki- ja muotiturkkeja lähteenään perukirjat, valokuvat, mainokset, muotikuvat yms. Hänellä oli 1800-luvun lopusta valokuvia komeista maahan asti ulottuvista turkeista, joissa ei todellakaan tehty työtä. Näitä tehtiin suden ja koirannahoista, jotka nähtiin Ulvängin mukaan tuolloin arvokkaimpina. Yritin änkyttää kysymyksessäni ketunnahoista, mutta ilmaisuni ei ollut tarpeeksi selkeää.

Koirannahat tulivat minulle yllätyksenä samoin kuin se, että koiria jopa kasvatettiin turkiseläiminä. Oli siis unohtunut, että kissanturkeista kirjoittaessani totesin: "Vuosien 1822 ja 1859 tullitaksoituksessa sekä koiran- että kissannahat nähtiin mahdollisina Suomen vientituotteina". Ehkä pitäisi tehdä vastaava hutkimus Suomen koiraturkeista.

Ruotsissa susia ja koiria ei ollut jokaisen turkkiin ja täydennystä saatiin Kiinasta tuoduista vuohennahoista. Pitkäkarvaiset miesten turkit menivät pois muodista 1910-luvulla, jolloin alettiin käyttää sisäturkkeja. 

Anna Wester oli aloittamassa projektia alueelta, jossa naiset pitäytyivät 1800-luvun lopulla juhlatilanteissa perinteiseen kansanpukuun, mutta miehet käyttivät modernia kolmiosaista pukua. Vastaavaa ilmiötä ei liene Suomessa.

Viimeisenä puhui Peter K. Andersson erityisesti Tukholmassa noteeratusta nuorten miesten ryhmäytymiseen liittyvästä pukumuodista. Esimerkkeinään olivat 1890-luvun grilljannar ja 1940-luvun swingpjatt. Suomesta ei tullut minulle mieleen varhaisempaa esimerkkiä kuin lättähatut, mutta esityksen herättämässä keskustelussa päädyttiin siihen, että Ruotsissa ilmiötä on nähty joka sukupolvessa.

Kotiin päästyä kokeilin hakua suomalaisiin sanomalehtiin, joissa osumia tuotti muun muassa se, että keskellä sotaa luettiin radiossa pakina "Från grilljanne till swingpjatt" (Esim Hbl 21.3.1943). Kummastakaan ei löydy Suomea koskevaa mainintaa, mutta Swingpjatt-muoti tavoitti Moskovan syksyllä 1947. Moskova-uutinen julkaistiin myös suomeksi käyttäen sanaa swingpjatti, mikä viittaa vahvasti siihen, ettei muoti rantautunut Suomeen (Kauppalehti 20.9.1947). Tosin elokuussa 1948 Jämsän lehden pakinoitsija kirjoitti

”Länsimainen mätäpaise swingpjatti on löytänyt tiensä Jämsään. He vaatisivat oikeata villin lännen humb-humb -musiikkia, räikyviä torvia ja rummun soolonumeroita. Kakofoninen musiikki yhdessä tanssijain kättenpyöritysten, hyppyjen ja eläimellisten karjaisujen kanssa muodostaa sekä nähtävää että kuultavaa. Maltillinen sielu poistuu päätään ravistellen.”(Jämsän seutu 11.3.2022)

Naapurimaan digitalisaatiosta

 

Svenska historikermötyet alkoi paneelikeskustelulla ”Från datorisering till digitalisering och AI: Förändringar av historievetenskapen 1950 till idag” eli aiheella, johon olen melkein kyllästynyt, mutta silti kuuntelin ja tein muistiinpanoja. 

Tutuista teemoista tuli esiin "uusia" esimerkkejä. Sune Bechmann Pedersen kertoi vanhasta hankkeesta Sverige i andra världskriget (?), jossa 165 tuhatta sanomalehtiartikkelia toisen maailmansodan ajalta oli koodattu ihmisvoimin. Projektissa oli tehty 20-25 väitöskirjaa (?), mutta vain yksi oli hyödyntänyt koodausta. Myöhemmin häneltä kysyttiin oliko materiaali jäljellä ja ilmeisesti oli, mutta Bechmann Pedersen ei nähnyt sinää enää hyödyllisenä.

Kaivattiin pitäaikaisia strategioita aivan kuten viime viikon SHS-tilaisuudessa, josta muistutti myös Riksarkivetin edustanut Olof Karsvall, joka ohitti yleisökysymyksen arkistoista kohtaamispaikkoina.

Emma Pihl Skoogin puheenvuorosta kävi ilmi, että Tukholman kaupunginarkisto on vetänyt verkosta pois tuoreempia henkilötietoja sisältävää aineistoa, tekoälymallien pelossa. Hän totesi "man är så rädd i Sverige" kun yleisöstä ihmeteltiin GDPR-tulkintoja, jotka mahdollistavat julkaisun Amsterdamissa, mutta tekevät sen mahdottomaksi Ruotsissa. Kysyjä edusti arkistoja ja huomautti, että työväenyhdistykset ovat jo karsineet henkilötietoja sisältävää aineistoa arkistoistaan.

Vihoviimeinen yleisökysymys nosti Suomen Kansallisarkiston uhkakuvana. Kuulemma se oli esillä myös arkistosessiossa, johon en itse osallistunut. Pääsin kuitenkin 1800-luvun sanomalehtiä käsittelevässä sessiossa todistamaan, että Kungliga biblioteketin viranomaismaisia ja palvelukyvyttömiä asenteita verrattiin Kansallisarkistoon.

 

Kaksi käyntiä Malmössä

 En viime vuonna tehnyt blogiraportteja kovin ahkerasti, joten jäi mainitsematta syksyn Lundin keikkaan (josta teksti Vierailu Skooneen vuoden 1825 tienoilla) yhdistämäni iltapäivä Malmössä. En ollut mieltänyt kaupunkia historialliseksi, mutta edellisellä eliensimmäisellä Lundin matkalla huomasin, että siellä on linna. Se oli siis viime syksyn pääkohde ja linnan museoihin kuluikin kaikki käytettävissä ollut aika. Yksi osa kertoi linnan historiasta, mutta jostain syystä siitä ei ole kännykässä jäljellä yhtään muistiinpanovalokuvaa. Olin kiinnostuneempi dokumentoimaan esihistoriasta ja dna:sta kertoneen animaation.

Museosta ei myöskään jäänyt muistikuvaa Malmöstä historiallisena kaupunkina, joten tämän viikon matkalla en valmistautunut sellaiseen tutustumaan. Pääkohteeni oli ruotsalaiset Hitu-päivät (formaalisti Svenska historikermötet), jonne asemalta hotellin kautta suunnistaessani aloin kuitenkin ihmettelemään kaupungin kaupallisen keskustan sijaintia. Pienellä karttaharjoituksella se löytyi muutaman minuutin kävelymatkan päästä nimellä Gamla staden. Dah!

Aikaa tappaakseni lähdin harhailemaan ja päädyin 1300-luvulla rakennettuun pyhän Pietarin kirkkoon. Sen seinät oli siivottu valkoisiksi 1800-luvulla, mutta onneksi jätetty edes yksi kappeli muistoksi.

Kirkosta oli selkeitä opastustekstejä, mutta niitä ei ollut muiden historiallisten rakennuksien yhteydessä samaan tapaan kuin joissain turistiorientoituneissa kaupungeissa. Julkisivuissa oli kuitenkin luettavissa vuosilukuja, joten selvisi, että pormastari Jörgen Kock oli rakennuttanut vuosina 1522-25 tämän talon

Faxen talo oli oven päällä olevan tekstin mukaan mainittu ensimmäistä kertaa 1580, muunnettu 1846 ja rakennettu uudelleen (?) 1910, mutta seinässä oli myös kyltti, jossa vuosiluku oli 1764.

Yksinkertaisemman rakennuksen oven päällinen kaiverettu kivi muistutti Glimmingehusetista eli teki keskiaikaisen vaikutuksen. Vuosiluku oli kuitenkin "moderni": 1535.

Kaduilla parhaiten kyltitetty kohde oli matkamuistokaupan vieressä ollut pienehkö kivi vuodelta 1676. Kyltin mukaan tästä on laskettu etäisyydet Malmöön, mutta miksi kivessä sitten lukee "1 MYL"? Onkohan kuitenkin ihan "tavallinen" peninkulmamerkki, joka on tuotu myöhemmin kaupunkiin?

Ehkä joskus tulee tilaisuus kolmanteen vierailuun, johon valmistaudun kunnolla.

Voudin ja kirjurin karkumatka ja vankeus

Yrjo Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli tietää kertoa, että Hans Henrik Krookista tuli vuonna 1782 sekä aviomies että Korsholman keskisen kihlakunnan kruununvouti. Jatko ei ollut yhtä positiivista: "erotettu 1788 ja pidätetty vaillingin takia. † Vaasan linnassa 1790-luvun alussa".

Nämä ongelmat eivät pysyneet vain pienen piirin tietona, sillä Vaasan maaherran nimissä kirjoitettiin etsintäkuulutus 27.8.1787 ja  Turun lääninkanslia julkaisi samoin sanoin 17.9.1787 etsintäkuulutuksen luettavaksi pitkin lääniä.

Korsholman kihlakunnan kruununvouti, Vaasan läänissä, Hans Henric Krook, joka yhdessä verokirjurinsa Abraham Häggbladhin kanssa karkasi luvattomasti viime elokuun 23. päivän vastaisena yönä mukanaan huomattava summa äskettäin kerättyjä kruununvaroja, ja heidän on lisäksi myöhemmin todettu olevan vastuussa myös muusta kruunun saatavasta. Kruununvouti Krookin, joka kuulee huonosti, kerrotaan olevan lyhyt ja lihavahko, vaaleahko ja hieman rokonarpinen kasvoiltaan, silmänsä  vaaleansiniset ja hiuksensa ruskeahkot, käyttää useimmiten vaaleansinistä frakkia, mutta koska mukanaan oli muitakin vaatteita, hänen pukeutumistaan ei ole voitu tarkasti määritellä.Verokirjuri Häggbladh taas on keskipituinen ja -vahvuinen, myös rokonarpinen, ja hänellä on siniruskeat silmät, tummat hiukset ja kulmakarvat. Hänellä on ollut yllään harmaa ruotsalainen puku, ellei hän ole matkalla vaihtanut toisia vaatteita. Molemmat osaavat vain ruotsia ja hieman suomea.

Tekstin painattaminen ja luettaminen oli ajan hukkaa, sillä molemmt miehet oli saatu Korsholman linnaan 18.9.1787.[1] 

Jolukuussa 1788 miehet olivat vankilan pisimpään istuneet tutkintovangit ja asiansa oli jo siirretty hovioikeudelle.[2] Vuotta myöhemmin päätökset riippuivat puuttuvan rahan maksamisesta kruunulle.[3] Tukholman viranomaisten määräyksestä Hans Henrik Krook lähetettiin Vaasasta pääkaupunkiin 10.8.1791.[4] änestä ei löydy tämän jälkeen kirjausta Suomen tai Ruotsin vankiloista. Vaasan maaherran kuulutuksesta 12.11.1791 selviää, että Hans Henrik Krook oli äskettäin kuollut.

Korsholman vankilaan jäänyt verokirjuri Abraham Häggblad sai lopulta varsinaiseksi rangaistuksekseen vesi-leipä -vankeuden ja pääsi sen suoritettuaan vapaalle jalalle syyskuussa 1792.[5] 

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:172 (1787) Bild 1310 (AID: v567772.b1310, NAD: SE/RA/1340101)

[2] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:179 (1788) Bild 1200 (AID: v567779a.b1200, NAD: SE/RA/1340101)

[3] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:190 (1790) Bild 50 (AID: v567790a.b50, NAD: SE/RA/1340101)

[4] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:196 (1791) Bild 1090 (AID: v567796a.b1090, NAD: SE/RA/1340101)

[5] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:203 (1792) Bild 540 (AID: v567803a.b540, NAD: SE/RA/1340101)

 

Juomarahojen välttämättömyys 1910-luvun Helsingissä

Turun Sanomat
31.7.1913

Yhdysvaltain juomarahakäytäntö on usein kummastelun kohteena ja sitä verrataan Eurooppaan, jossa asiat ovat paremmin. Tavat eivät kuitenkaan olleet ikuisia siellä tai täällä. Yhdysvaltalainen Helen Gray teki tutkimusmatkan Suomeen kesällä 1913 ja harmitteli kirjassaan Finland, a little land that is true to itself; a study of Finland under Russia in comparison with the South of the United States (1914) Helsingin Fennia-hotellin juomarahavaateita. Ne perustuivat tarkoituksellisen alhaiseen palkkaan, aivan kuten Yhdysvalloissa nyt. 

Among the first things you notice after you have landed in Finland is the number of Russian uniforms, and you will observe, too, that the streets have Finnish, Swedish, and Russian names. To one who cannot afford to ride in carriages in her own land the Finnish drosky is an ever delight; often for twenty cents, and sometimes for ten, you may be transported to your destination. There was no room at the Societetshuset Hotel-Society House being a designation frequently used for hotel in Finland,-so I engaged quarters at the Fennia Hotel, across a wide space from the railway station. My single room cost me sixty cents a day, -cheap enough,-but feeing is a nuisance that you cannot escape, in these northern countries in particular, for the "portiers" often pay, instead of receive pay, for their posts and the maids and other attendants are paid very little, and expect you to remember them. At the Fennia Hotel one is served faithfully, and I can recommend it, for the "portier" speaks English and the attendants are obliging.

Kauvatsalta karannut poika

Pitäjänseppä Kauvatsalla, Eric Mattson Solblad sai ensimmäisen vaimonsa Maria Vilppolan kanssa tyttären Carin 12.9.1771 ja pojan Michel 6.10.1775. Carin kuoli vuonna 1783, Maria-vaimo vuotta myöhemmin ja Michelillä oli äitipuoli jo vuonna 1786. (RK 1781-86, 64)

Michel oli vasta 12-vuotias, kun hänet mainitaan Turun lääninkansliassa 5.1.1788 laaditussa kuulutuksessa. Tekstin mukaan kihlakunnantuomarin pyynnöstä Michel etsintäkuulutettiin. Isä oli pahoinpidellyt pojan ja tämä oli lähtenyt kotoaan ja kotiseudultaan. Ajankohtaa ei mainittu, mutta varmaankin jonkin aikaa oli etsitty, ennen turvautumista viranomaisiin. Ilmeisesti heille oli uskottavasti todistettu pahoinpitely, sillä tavattaessa poika piti toimittaa isän kustannuksella äidinisän eli Kauvatsankylän Filppulan vanhanisännän Michael Ericssonin luo.

Karkumatkasta ei ole jälkeä rippikirjassa, johon Michel on merkitty kaatumatautiseksi ja muuttaneeksi Ulvilaan. (RK 1787-1791, 63) 

P. S. Samantapainen tapaus oli Kadonnut 11-vuotias Anders-poika

Mitä Kansallisarkisto ei ymmärrä

Osallistuin eilen illalla SHS:n järjestämään keskustelutilaisuuteen Kansakunnan muisti ja tutkimusympäristö – historiantutkimus ja suomalaisten arkistojen tulevaisuus. Paneelissa sanottiin paljon fiksua ja toistamisen arvoista on muun muassa Janne Ridanpään kehoitus hyödyntää kotiseutuarkistoja. Loppupuolella hän tai Riku Keski-Rauska totesi, että tutkijoiden ja arkistoväen pitäisi olla samalla puolen pöytää. Kielikuva oli hieman epäonnistunut, sillä perinteisesti olemme aina olleet nimenomaan eri puolella tiskiä.

Tiskin ja sen takana olevan asiantuntemuksen toi esille kommenttipuheenvuorossaan Sirpa Kähkönen. Kansallisarkistoa edustanut Mikko Eräkaski ei kuitenkaan ymmärtänyt eroa kasvokkaisen keskustelun ja chatin sekä sähköpostin välillä. Mieleeni tulee tuskaiset yhteenottoyritykset Museoviraston arkistoon, josta en lopultakaan saanut sitä, mitä tiesin siellä olevan ja harkitsin paikan päälle lähtöä. Arkistoa enemmän käyttävä tuttavani totesi, että tutuiksi tulleet tutkijat saavat parempaa palvelua. Tietenkin.

Sähköpostin tai chatin kautta ei synny helposti tuttavuutta eikä näin ollen myöskään luottamusta. Tuli kyllä mieleen kokeilla, minkälaisen vastauksen haahuilevaan kysymykseen saisi. Onko Kansallisarkistossa vielä työntekijöitä, joilla on tietoa arkistojen sisällöstä? Onko jatkossa, kun asiakaskontakteja on vähemmän? Jos digitoimaton aineisto painuu Astian pohjalle, miten se sieltä enää löytyy? Puhumattakaan astioimattomasta aineistosta.

Eräkaski väheksyi myös arkiston merkitystä tutkijoiden välisenä kontaktipintana ja hän luuli, että tutkijat kohtaavat kahvihuoneissa. Minä ja vierustoverini nauroimme melkein ääneen. Minä en väitöskirjaa tehdessäni käynyt kertaakaan Opinahjon kahvihuoneessa enkä tänä päivänäkään tiedä sen sijaintia. Helsingin yliopiston vierailevana tutkijana olen päässyt yhden yleisen kahvituksen aikana kahvihuoneen ovelle asti. Tuttavieni puheista päätellen monet tekevät töitä kotona, vaikka heillä olisi työhuone yliopistolla. (Tämä lisääntyvä eristyneisyys on tietenkin isompi yhteiskunnallinen ilmiö, josta pitäisi kantaa enemmän huolta.)

Yleisön kommenteille ei tietenkään jäänyt tarpeeksi aikaa. Vihoviimeisenä ääneen pääsi Anneli Mäkelä-Alitalo, joka loputtomaan klikkailuun tuskastuneena kysyi, miksi Kansallisarkisto julkaisee digitointeja ilman sisällysluetteloita. Hyvä kysymys, johon vastatessa olisi voinut käyttää sanoja asiantuntemus ja asiakaslähtöisyys, mutta ei välttämättä positiivisessa mielessä. 

Majurin elämän erikoinen loppu

Carl Gustaf Aminoffin elämä mahtuu aatelismatrikkelissa pariin riviin: "född 1731-08-10 volontär vid Nylands infanteriregemente 1744. Sergeant vid Nylands infanteriregemente 1747. Adjutant 1753-10-25. Löjtnant 1763-03-19. Kapten 1770-12-20. RSO 1772-09-07. Avsked 1779-12-16. Död ogift 1787-12-17 i Stockholm". Elämänsä upseerina saattoi olla tavanomaista, ainakaan Espoon terveyslähteellä vierailu kesällä 1779 ei ollut erikoista (Inrikes Tidningar 11.11.1779). Vuoden lopulla sanomalehdet kertoivat saapumisestaan Tukholmaan ja erosta armeijasta majurin arvolla (Dagligt Allehanda 14.12.1779; Posttidningar 30.12.1779).  

Vuosikymmenen näkymättömyyden jälkeen Carl Gustaf Aminoff sai julkisuutta, jota hän tuskin kaipasi. Dagligt Allehandan erikoispaksussa numerossa 27.11.1787 oli etusivulla Svean hovioikeuden 7.6.1787 Aminoffille antama tuomio pankkiseteleiden väärentämisestä ja väärennösten käyttämisestä, joka oli tapahtunut joulukuussa 1786. Tuomiota riitti 10 sivulle ja sitä seurasi neljä sivua oikeusrevision pöytäkirjoja päiväyksillä 13.& 20.8.1787 ja lopulta kuninkaan läsnäollessa Drottningholmin linnassa 14.9.1787 pidetyn istunnon pöytäkirja ja kuninkaan lausunto. Tämänkin jälkeen sivuja täyttyi Oikeusrevision pöytäkirjojen otteilla ja kuninkaan läsnäollessa kokoustettiin majurin rikoksesta vielä 19.10.1787, jolloin päivättiin myös kuninkaan päätös. Sen mukaan Aminoff lähetettiin Varbergin linnoitukseen tunnustusvankeuden omaisesti, sillä lopulliseen tuomioon ei ollut aukottomia todisteita. Kuninkaallinen Seraphimer-ritarikunnalle riitti tämäkin ja he riistivät 26.11.1787 Aminoffin ritarin arvon, mikä tuotiin julkisuuteen Dagligt Allehandassa 6.12.1787.

Göteborgin eteläpuolella sijaitsevan Varbergin muurit eivät pidätelleet Aminoffia, joka varkasi vankihuoneen ikkunasta. Etsintäkuulutus laadittiin 12.12.1787 ja Aminoff kuvattiin 56-vuotiaaksi ja keskimittaiseksi. Hiuksensa olivat harmaan, kasvonsa kalpeat ja poskissaan jonkin verran rokonarpia. Paetessaan hänellä oli päällään joko ruusuinen aamutakki tai harmaat vaatteet. Dagligt Allehanda julkaisi kuulutuksen etusivullaan seuraavina päivinä ja se sisällytettiin myös Turun maaherran etsintäkuulutuskoosteeseen 8.1.1788. 

Aatelismatrikkelin tieto Aminoffin kuolemisesta 17.12.1787 perustunee kirjaukseen Katariinan seurakunnassa Södermalmilla. Olisiko pakenemaan pyrkinyt mies tosiaan tullut eteläisestä Ruotsista Tukholmaan, jossa kiinniotto oli todennäköisintä?

Kansallisarkisto ja digitoinnin prosessit tai niiden puute

Kun pari viikkoa sitten vastasin Kansallisarkiston tuoreimpaan tiedusteluun, kirjoitin aluksi digitointitoiveeksi Prokuraattorin toimituskunnan arkiston vankilistat, mutta jostain syystä muutin vastaustani. Onneksi, sillä taisin vielä samana päivänä tai seuraavana huomata, että Kansallisarkisto oli digitoinut niitä. Ensi reaktioni oli ihmetellä, miksei digitointia ole markkinoitu. Tästä heräsi kysymys siitä, milloin digitointi on tehty. 

Selasin läpi Digihakemistoon talletetut uutuuslista ja vihoviimeisestä eli päiväyksellä 24.8.2024 löytyi 129 yksikköä Prokuraattorin toimituskunnan arkistoa. Tehty siis kerralla valmista.

Tai ei. Kun kokosin Brita Kaisa Koistisen elämää joitakin tarvitsemiani listoja ei oltu digitoitu. Innostuin käyttämään palautelomaketta ja kokosin siihen puuttuneiden digitointien listan, joka on kuvana ohessa. Kyse ei ollut siitä, että digitointi olisi lopetettu johonkin kohtaan, vaan puuttuneita yksikköjä oli useassa eri kohdassa, joskus yksittäin ja joskus isompina klimppeinä.

Tiedusteluuni sain vastauksen:

Kiitos arvokkaasta Astia-palautteestanne! Välitin havaintonne arkistoyksiköiden Eoa:324 ja Eoa:325 digitaalisten ilmentymien puuttumisesta korjausdigitointiin. Kansallisarkisto on jo aiemmin saanut korjausdigitointia varten palautetta koskien digitoimattomina olevia arkistoyksiköitä Eoa:18, Eoa:17, Eoa:121, Eoa:151, Eoa:158, Eoa:159, Eoa:161, Eoa:259, Eoa:378 ja Eoa:283. Lisäsin niitä koskevan ilmoituksenne aiemman tiedon rinnalle. Arkistoyksiköt välitettiin korjausdigitointiin, koska ne ovat yksittäisiä puuttuvia arkistoyksiköitä muuten digitoiduissa ajanjaksoissa.

Välitin tiedon ajanjakson 1873-1877 (arkistoyksiköt Eoa:285-323) puuttumisesta eteenpäin digitointitoiveena. Arkistosarjojen digitointi etenee toisinaan osissa, eikä alusta loppuun etenevässä järjestyksessä. Digitointijärjestykseen voivat vaikuttaa esimerkiksi aineistojen sijainti arkistotiloissa tai asiakirjojen säilytysmuodon muutokset sarjan sisällä.

Digitointiprosessissa on useita muuttujia; valitettavasti kaikki korjaukset ja täydennykset eivät ole toteutettavissa saman tien, ja tasapuolisuuden vuoksi yksittäisten digitointien etenemisestä ei tällä hetkellä lähtökohtaisesti tiedoteta. Kansallisarkisto pahoittelee tutkimuksellenne aiheutuvaa haittaa.

"Arkistosarjojen digitointi etenee"? Uutuuslistojen mukaan puoleentoista vuoteen ei ollut tapahtunut yhtään mitään, joten (jälleen kerran) luottamus digitointiprosessien laatuun karisee. Tästä on toinenkin esimerkki postilaatikossani tältä vuodelta. Olin kysynyt "Miksi täällä (eikä muuallakaan hakujeni mukaan) ole rippikirjaa Kyrkobok öfver Lifstidsfångar och korrektionister vid Kuopio fängelseinrättning 1877- , joka on MAP-kirkon digitoinneissa?" Vastaus:

Kiitos Astia-palautteesta! Ette ollut palautelomakkeella toivonut vastausta, mutta varmuudeksi laitan nyt tietoa. Tämän yksittäisen rippikirjan kohdalla oli kuvailutietokannassamme tapahtunut virhe, eikä kuvailutieto ollut siirtynyt hyväksytyksi. Ilman tätä hyväksytty-merkintää aineisto ei näy Astia-palvelussa. Kansallisarkiston Joensuun toimipaikassa on asia nyt tarkastettu ja korjattu, ja rippikirja tulee lähipäivinä näkyviin. Tietojen siirtyminen Astia-palveluun kestää muutaman päivän.

Kun Kansallisarkistolla ei näytä olevan omaa laadunvalvontaa, pitänee jatkossa vielä ahkerammin käyttää palautelomaketta, kun törmää omituisiin aukkoihin.

P. S. Prokuraattorin toimituskunnan vankilistoihin olen aikojen alussa tehnyt ohjeen Miten löytää murhamies ja dokumentoinut käytännön esimerkkinä Linnanvanki Jaakko Lindin vankilistoissa.

Miehisiin vaatteisiin pukeutunut Anna Kaisa Koistinen

Eilen kuvattu Brita Kaisa Koistinen ei ollut ainoa Liperin housuja käyttänyt nainen. Samaa ikäluokkaa ollut Anna Kaisa Koistinen päätyi uutisiin 1878:

Muutamassa torpassa lähellä Viipuria työskenteli muuan mies, jota epäiltiin naiseksi ja kun ei hänellä ollut kirjoja, otettiin hän poliisikamariin, jossa hän tunnusti itsensä naiseksi. Mies, jonka nimi oli Katariina Koistinen Liperistä, kertoi lapsuudesta asti käyneensä miesten vaatteissa ja sitte isänsä kuoltua 7 vuoden vanhasta asti hoitaneensa äitinensä torpan maanviljelystöitä ilman miehistä apua, jonkatähden hän mukavuuden vuoksi käytti miesten vaatteita. Hän ei ollut koskaan oppinut naisten töitä, jotavastaan hän osaa mitä miesten töitä hyvänsä. 

Sitte kun hänen täytyi lähteä työnansiolle, piti hän edelleen miesten pu'un sen vuoksi että oli siihen tottunut ja että hän miehenä sai paremman palkan. Sittemmin on hän ollut renkinä kokovuoden muutamalla maatilalla ja on muutoin työmiehenä työskennellyt usioissa paikoin. Usein oli hänestä jo pidetty epäluuloa koska hän ei käynyt muiden nuorten miesten seurassa tansseissa j. m. s. jonkavuoksi talonpoiantytöt pitivät häntä hyvin kohteliaana kavaljeerina, edenki kun hän ainoasti heidän seurassaan kävi tansseissa ja muissa nuorison huvituksissa. Tämä äkkivaihokas on niin tottunut käyttämään itsensä miehenä ettei hänen sukupuoltaan voi muusta kun vienommasta äänestä eroittaa. (Tapio 17.7.1878, alkuperäinen Wiborgs Tidning 9.7.1878)

Aiemmin tavattuja miehisiä töitä tehneitä ja miehisiä vaatteita käyttäneitä:

• Miesmäisiä naisia (13.8.2014) 
• Kärri- ja suksimestari Marjetta Kortelainen (31.5.2019) 
• Lisää "miesmäisiä" naisia (1.11.2023) 
• Täydennysosia, osa 5 (6.2.2024) 

Miehisiin vaatteisiin pukeutunut Brita Kaisa Koistinen

Ilmarinen uutisoi 7.8.1868: 

Viipurin linnassa on nykyjään nuori, 17 vuoden ikäinen vanki, jolle on tapahtunut eilen eli toispäivänä se merkillinen tapaus, että hän muuttui miehestä tytöksi. Asian laita on seuraavainen: Noin viisi kuukautta takaperin tuotiin tänne linnanvankeuteen Käkisalmen käräjästä nuori mies, nimellä Petter Heiskanen, jota oli syytetty varkaudesta. Hänet pantiin, se on tietty, yhteen ruomaan toisten vankien kanssa ja käytettiin myös yhtenä yhteisissä töissä, eikä kellään ollut mitään aavistusta miehestä, se oli mies niinkuin muutkin sekä näöltään että ko'oltaan. Joitakuita aikoja täällä oltuansa hän kääntyi sairaaksi ja makasi taudissa useimpia viikkoja. Sillä ajalla kävi jo kolme eri lääkäriä linnassa ja siis hänenkin luonansa, vaan Heiskasesta ei tietty mitään muuta kuin että hän oli sairas. 

Hän parantui ja käytettiin sen jälkeen uudelleen Käkisalmen käräjässä tutkittavana rikoksestansa. vasta eilen eli toispäivänä sattui että eräs nainen Liperistä tuli käymään linnaan, tiedustelemaan sisartansa, jonka aivan varmaan arveli linnassa löytyvän. Hänpä sen löysikin pian Petter Heiskasessa, ja nyt oli yhtäkkiä ilman armotta Petter Heiskanen muuttunut Brita Kaisa Koistiseksi, jona hän nyt saapi tyytyä olemaankin. Vaan kaikille on asia käyny hyvin kummaksi, vangit ovat ällistyneet, sillä kukaan ei ollut tienyt salaisuutta. 

Nyt oli tullut myös ilmi että Brita Koistinen oli yhtenä kesänä ollut eräiden mustalaisten keralla poikana kuleksimassa ja paimennellut niillä retkillä mustalaisten hevosia ja sikoja. Sattuipa nyt juuri olemaan samoja mustalaisia kanssa linnassa, ja kuin heitä tuotiin katsomaan Brita Koistista, he ovat ruvenneet siunustelemaan, lausuen: Ka tuohan tuo on meijän entinen paimen poika! — Muuten on Brita Koistinen vahva ruumiiltaan ja pitkä varreltaan. Kuinka hän nyt viihtynee uudessa seurassa ja hamevaatteissa, naisten kanssa, emme ole kuulleet, emmekä myös sitä jos Brita Koistinen polttaa tupakkaa niinkuin Petter Heiskanen teki.

Elokuun lopussa laaditussa vankiluettelossa on edelleen 8.3.1868 murtovarkaudesta syytetty Inhysessonen Petter Heiskanen, mutta tieto uudesta identiteetinstä on merkitty toki muistiin. Brita Kaisa Koistista kuljetettiin käräjillä eli tutkintavankeutensa jatkui helmikuun 1869 alkuun, jolloin hänet tuomittiin piiskattavaksi Räisälässä, jonne hänet lähetettiin 9.2.1869. Ruumiinrangaistuksen jälkeen hänet lähetettin Kuopion kruununvankilaan, jonne hän saapui 10.3.1869. Brita Kaisa Koistista ei kuitenkaan löydy huhtikuun vankilistasta. (Prokuraattorin toimituskunnan arkisto Eoa:225, Eoa:227, Eoa:229, Eoa:331, Eoa:234)

Vuonna 1871 Britta Koistinen tuotiin Viipurin linnaan miehenä nimeltä Petter Kinnunen, mutta vartijan tunnistivat hänet pian. Vuotta myöhemmin hän oli nimellä Jussi Ryhänen esiintynyt muurarina Kirvussa, jossa hänet vangittiin epäiltynä varkaudesta. Tultuaan kuljetetuksi Viipurin linnaan vartijat tunnistivat hänet heti. Sanomalehdessä tuntomerkit olivat niukat: tavallisen kookas, uhopintainen, musta tukkainen ja pystynenäinen. (Suomenlehti 17.9.1872) 

Viipurin vankilistan mukaan Brita Kaisa Koistisen tutkintavankeus alkoi 7.9.1872. Marraskuun alkupuolella hänet tuomittiin kolmannesta varkaudesta saamaan 8 paria piiskoja ja kolmeksi vuodeksi työhön Lappeenrannan kehruuhuoneelle. Brita valitti tuomiosta hovioikeuteen, mutta se vahvisti tuomion joulukuussa. (Prokuraattorin toimituskunnan arkisto Eoa:270).  

Senaattikaan ei muuttanut tuomiota merkittävästi tammikuun 1873 lopussa ja 21-vuotias Brita Kaisa Koistinen saapui Lappeenrannan kehruuhuoneeseen 6.3.1873 (Lpr kehruuhuoneen arkisto I Ba:11). Kolmen vuoden tuomio oli jo loppupuolella, kun vierailija teki havaintoja:

Kummallinen hahmo on liperiläinen Brita Kajsa Koistinen, jolla on harvinainen mania esiintyä miehenä ja jota pidettiinkin sellaisena pitkän aikaa Viipurin linnassa. Vapaana ollessaan hän kulkee aina miesten vaatteissa, tupakoi ja harjoittaa muita miehisiä tapoja. Jopa kehruuhuoneessa hänen kerrotaan olevan vaikea luopua oikuistaan. Kehruuseen ja muihin naisellisiin askareisiin hänellä ei ole halua; nikkarointi ja halonhakkuu ovat hänen varsinaista alaansa. Kooltaan hän on pieni, mutta melko vankkarakenteinen, ja hänen olemuksessaan on jotakin miehekkään karskia. (Östra Finland 10.03.1876)

Brita Kaisa oli jälleen vapaalla jalalla kesällä 1878, mutta hänet otettiin kiinni irtolaisena. Matkalla Kuopion kruununvankilaan hän kuitenkin onnistui pakenemaan Säämingissä 12.8.1878. (Östra Finland 14.10.1878) Seuraavan kerran hänet mainittiin sanomalehdissä Viipurin syysmarkkinoilla 1879, jolloin hänet vangittiin paperien puutteessa. Päällään oli jälleen miehiset vaatteet ja suussaan tupakkapiippu. (Östra Finland 06.10.1879)

Brita Kaisa tuotiin Viipurin linnaan 2.10.1879 ja jo 4. päivä hänet passitettiin Kuopion kruununvankilaan, jonne hän saapui 16.10.1879. Marraskuussa hänet tuomittiin irtolaisuudesta kolmen vuoden työvankeuteen ja 22.11. Brita Kaisa Koistinen lähetettiin Turun kehruuhuoneelle. Sieltä hän pääsi karkaamaan 8.7.1880, mutta tästä ei löytynyt uutisointia. (Prokuraattorin toimituskunnan arkisto Eoa:335, Eoa:336, Eoa:348)

Kuusi vuotta myöhemmin Brita Kaisa Koistinen oli jälleen Viipurissa:

Omituinen varas. Täkäläiseen läänin vankilaan tuotiin perjantaina t. k. 14 päivänä Kyyrölästä kiinnisaatu varas, joka Muolaan pitäjässä on tehnyt monta varkausta, muun muassa varastanut hevosen. Tarkemmin tutkittaessa huomattiin tämän varkaan olevankin miehen vaatteisiin pukeutuneen — naisen. Hän sanoo olevansa kotoisin Liperistä. Mukanaan oli hänellä poika, joka kumminkin kiinniotettaissa pääsi karkuun. (Ilmarinen 18.5.1886)

Mieheksi pukeutunut nainen. Eilen oli täkäläisessä läänin hallituksessa tutkittavana eräs nainen Riitta Kaisa Koistinen, joka puettuna mieheksi ja teeskennellen kuuroksi oli kuleksinut almuja anoen Muolaan pitäjässä ja siitä syystä oli lähetetty täkäläiseen vankilaan. R. K. Koistinen sanoi olevansa kotoisin Liperin pitäjästä, jonka vuoksi hän lähetettiin Kuopion vankilaan, sieltä kotiinsa saatettavaksi. (Wiipurin Sanomat 19.5.1886)

Vapputapoja

Translocaliksen kuvailutietojen mukaan nimimerkillä -m -n -ä. Punkalaitumelta kirjoitti M. Teinilä. Muun asiain lomassa hän tallensi kotipitäjänsä vapputapoja vuonna 1866 (Sanomia Turusta 18.5.1866):

Viime tiistai- eli vapunpäivän aamuna kuulin taas taika-uskosia ihmisiä muun seassa "torvien" kanssa "kummittelevan", että unesta täytyi herätä siihen ääneen ja pauhinaan, kun meikäläisillä oli saadaksensa, kun olen kuullut, karjansa onnella ja menestyksellä joka ehtoo suvella kotia — eikä tarvitte paimenta, sillä villi-pedot eivät huoli vahingoittaa heidän eläviänsä lainkaan; usko on heitillä tänlainen, mutta tappoi sudet sentään mennyt suvenakin K—n torpparin lehmän ja kutun, lehmästä ei toki muuta saanut kun hengen, mutta viimeksi mainitun vei tietämättömiin, ja sitä ei tietysti auttanut menneen keväinen toukokuun 1 päivän aamu-uhri, koska onnettomuus kuitenki kohteli, vaikka noiduttiinkin. 

Vuosikymmeniä myöhemmin nimimerkki -kk- päätti kirjoituksen Taika-tapoja Suu-pohjassa (Waasan lehti 14.4.1881):

Vapun-päivänä tulee viedä lampaille ja lehmille suolaa kellolla ja antaa joka eläimen suuhun vähän, niin pysyvät koossa ja seuraavat toisiansa. Vapunpäivänä myös ripustetaan kellot elukoitten kaulaan. Ensi päivänä kun karja lasketaan ulos laitumelle pitää panna lampaan keritys-raudat navetan kynnyksen alle ja korkea lavetta asetetaan kummallekki puolelle ovea; lavetoille sitten astuu emäntä, yksi jalka kummalleki, ja tästä mokomastaki portista sitten lehmät lasketaan yksi kerrallaan; tästä menettelystä on seurauksena se hyvä ett'ei lehmiä onnettomuudet kohtaa, sudetki pysyvät kaukana. Tässä päivässä ei saa paimen vuolla mitään, ei niin varpuakaan katkaista, ellei tahdo saattaa lehmiä ontuviksi.

Näitä kahta viimeksi mainittua tapaa ei kuiteenkaan enään paljon seurata.

Päivä Hansakaupungissa

Tiistaina pidin vapaapäivän ja lähdin Tallinnaan. Yksi vetonauloista oli Historiallisen museon Hansa-näyttely, joka yllätyksekseni oli vallannut museon pääsalin. Se oli nyt entisten läpinäkyvien pyöreiden vitriinien sijaan  täynnä pyöreitä pömpeleitä.

Hetken ärsytti, kun en tiennyt miten edetä, mutta pienen testailun jälkeen huomasin, että myötäpäivään kulkien seurasin sekä kauppiaan elämänkaarta että Hansa-liiton kehitystä. Jälkimmäinen selostettiin lyhyin filmein, joissa ei Lyypekin Hansamuseon jälkeen olisi pitänyt olla uutta opittavaa, mutta kerrattavaa riitti. En sentään yllättynyt, kun vastaan tuli mehiläisvahakakku.

Siirryin sitten Tallinnan kaupunginmuseoon, joka ei myöskään ollut entisessä asussaan. Alakerrassa ja ylimmässä kerroksessa oli kronologista historiaa, mutta Mustapäiden veljeskunnan merkkivuoden johdosta sitä käsittelevä näyttely oli viime vuonna vallannut melkein koko museon. Mistään ei käynyt ilmi kauanko kokonaisuus on esillä.

Joten taas oli runsaasti keskiaikaa. Ja paljon videoita, joissa esitettiin menneisyyden ihmisiä. Alasaksan sijaan hahmot puhuivat viroa ja tekstityksiä oli muunmuassa englanniksi. Minä jaksoin katsoa, mutta toinen ikäiseni nainen ei.

Yläkerran kronologiassa keskiaikaa edusti muun muassa vesiputken kappale.

Sitten jatkoin Paksuun Margaretaan, jonka tiesin uudistuneen viimeisimmän käyntini jälkeen. Verkosta löytyy tieto, että näyttelyn aloittanut komea 1300-luvun  koggin jäänne oli löytynyt Tallinnan satamasta vuonna 2015, mutta paikan päällä jäin tiedottomaksi. Sääli. 

Muutkaan osat uudesta näyttelystä eivät viehättäneet, vaikka muistelen nuohonneeni entistä neuvostohenkistä sisältöä varsin innokkaasti.

Muissa päivän museioissa ei ollut keskiaikaa, mutta etsiessäni vanhan kaupungin ulkopuolista kohdetta huomasin, että yksi Tanskan vallan aikainen åuinen linnake on säilynyt hämmentävän hyvässä kunnossa.

Savolaisia piikoja helsinkiläiskodissa

Aili Salli Ahde-Kjäldman (s. 1892) kertoo muistelmakirjassaan Kotini vuosisadan lopun Helsingissä, että "Keittiön puolelle meille tuli Hinnan jälkeen savolainen Hilda Piikki, joka oli meillä ainakin kuusi vuotta, kunnes hänkin naimisiin mennessään joutui meiltä lähtemään" (s. 106). Hinna eli Hilma oli lähtenyt jo vuonna 1895, mutta Hilda Piikki (s. 1879) on Ahteiden taloudessa vasta vuoden 1901 henkikirjoituksessa Yrjönkatu 2:ssa (KA. U183:1629-1630). 

Pikkulapsena kohdatut piiat ovat voineet mennä muistoissa sekaisin tai yhdistyä kerronnan yksinkertaistamiseksi. Ahde-Kjäldman mainitsee Hildan jo kuvatessaan aikaisempaa kotiaan Iso-Roobertinkatu 6:ssa, jossa perheen piikana oli henkikirjoituksissa 1896-1898 Hedda/Heta Tuppurainen (s. 1874). Muuta "Hildaa" eli voi sovittaa 5-vuotissyntymäpäivään vuonna 1897 (s. 127). Ehkä siis Heta oli taloon tullessaan tottumaton eikä tuntenut Helsinkiä. "Pimeänä vuodenaikana ei häntä uskallettu lähettää yksin asioillekaan, ja hänen ruoanlaittotaitonsakin oli minimaalinen" (s. 108). 

Vuoden 1900 henkikirjoituksessa perheellä oli kaksi piikaa (KA. U175:1663). Toinen heistä oli joista Edith Hallikainen (s. 1886), joka Ailia kaitsiessaan kertoi, "että on olemassa sellaisia setiä, jotka pyydystävät pikkutyttöjä, ottavat niitä kiinni ja panevat ne lasipurkkiin, joiden päälle sitten sidotaan luja kangas, niin etteivät lapset pääse sieltä pois" (s. 259). Kun peloittelut tulivat Ailin äidin tietoon, Edith sai lähteä (s. 261).

Tehtaankatu 4, HKM

Ahteen perhe asui vuokralla Yrjönkatu 2:ssa, sillä isä rakennutti Tehtaankatu 4:ään uutta kotia, joka valmistui vuonna 1901. Hilda Piikki muutti perheen mukana ainoana palvelijattarena kivitaloon, jossa hänet henkikirjoitettiin vielä vuonna 1905 (KA. U190:2276; KA. U198:2445; KA. U208; KA U217:2781). Ahde-Kjäldman menetti äitinsä vuonna 1902, joten suhde Hildaan oli merkityksellinen. Kenestäkään muusta tuskin on kysymys seuraavassa muistelmien jaksossa.

Olin silloin jo koulutyttö ja muistan selvästi hänen häänsä, vaikka emme olleetkaan kutsutut niihin. Ne vietettiin jossain hänen tuttaviensa luona ja olivat tavallaan tragikoomilliset. Niistä kirjoitettiin seuraavana päivänä Helsingin Sanomissa. Hilda parka itki tosiaankin katkerasti omissa häissään, sillä kun hääkansa jo oli kokoontunut pappia myöten, ei sulhasta vaan kuulunut eikä hän ollut löydettävissäkään koko kaupungista. Vihdoin poliisi pääsi hänen jäljilleen Korkeasaaressa, ja asia selvisi. Joku vanha ihailijatar, niin kerrottiin, oli lähtenyt hänen mukanaan Helsinkiin ja yrittänyt vielä viime tingassa saada häät peruutetuksi. Hilda sai kuin saikin miehen kanssaan vihille. Meille jäi vain paha mieli kun luimme Helsingin Sanomista otsikon "Vanhan silsun suola rupesi janottamaan". Siinä kuvailtiin Hildan onnettomuutta.

Vuosia tämän jälkeen kuulin luokkatoveriltani Salme Setälältä, että hän kerran käydessään Ristiinassa poikkesi jollain jalkamatkalla talonpoikaistaloon, ja istuessaan siellä salihuoneessa katselemassa valokuva-albumia hän löysi sieltä minunkin kouluaikaisen kuvani. Tämä oli Hildan kodissa. Kun hän tästä kertoi minulle, kysyin heti, oliko hänen kotinsa mukavannäköinen ja vaikuttiko hän itse iloiselta ja tyytyväiseltä. Salme vakuutti, että niin oli, ja minusta tuntui oikein hyvältä etenkin kun kuulin, että isäntäkin oli mukavan ja reilun tapainen sekä lapset iloisia ja hauskoja. (s. 106-107)

Vanhaa suolaa on sanomalehdissä runsaasti, mutta mainittua uutista en ole tavoittanut.

Tarkkoja rikostilastoja 1800-luvun puolivälistä

Päätin kaksinnaintitrilogiani (osa 1, osa 2, osa 3) toteamalla, että Miikka Vuorelan kokoamassa tuomiotilastossa harvinaisia rikoksia oli ryhmitelty yhteen eli niiden määrää ei saanut selville. Vastaava ongelma on S. I. Baranoffskin kirjasessa Bråttmåls-statistik i Finland (1850).

Sittemmin toista harvinaista rikosta sanomalehdistä hakiessani huomasin, että niissä oli muutaman vuoden ajan koko maan rikostilastot, joihin Vuorelankin työ perustuu. Mallia oli ehkä otettu Ruotsista, sillä Finlands Allmänna Tidning julkaisi sikäläisen vuoden 1849 tilaston alkuvuodesta 1851. Katsaukset ovat kiinnostavat minua rikollisuuden julkisuuden kannalta, mutta ovat myös mahdollisesti myöhemmin hyödyllisiä, joten talteen.

• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1849: I (FAT 2.5.1851 ) & II (FAT 3.5.1851 )
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1850: I (FAT 12.5.1852 ) & II (FAT 13.5.1852  )
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1851: I (FAT 11.10.1852 ) & II (FAT 12.10.1852  ) & III (FAT 13.10.1852  )
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1852 I: (FAT 31.10.1853) & II (FAT 1.11.1853) & III (FAT 2.11.1853) 
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1853 I: (FAT 7.10.1854 ) & II (FAT 9.10.1854  ) & III (FAT 11.10.1854  )
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1856: FAT 3.10.1857  & FAT 5.10.1857 
• Om civila rättegångärenderna och brottmålen i Finland år 1860: FAT 14.10.1861  & FAT 15.10.1861  & FAT 16.10.1861 
• K. senatens underdåniga berättelse angående rättegångsärenderna i Finland för år 1861: FAT 25.11.1862  & FAT 26.11.1862 
• K. senatens underdåniga berättelse angående rättegångsärenderna i Finland för år 1863: FAT 27.10.1864  & FAT 28.10.1864 

Alkuun palaten: näistä selvisi, että esimerkiksi vuonna 1850 alioikeudet antoivat kaksi tuomiota kaksinnainnista.

Kulkukauppiaan mukaan lähtenyt lukkarintytär

Kuhmossa kuoli 5.1.1833 "vanhuuteen" 71 vuoden ja 10 kuukauden ikäisenä leski Stina Sophia Jemteen. Hän oli syntynyt Laukaalla 23.3.1761 lukkari Esaias Jentenin ja vaimonsa Kristiina Sevonin torppaan. Näin asiaa ei kerrottu vuonna 1900, vaan tuolloin sanottiin kyseessä olevan herraskartano. Sinne saapui talvella 1783-1784 Kuhmon Timoniemen kyläkunnasta lähtenyt isäntä Paavo Kumulainen, joka muiden seudun isäntien tapaan hankki lisäelantoa kulkukauppiaana. "Laukku seljässä samosi hän ympäri Suomen nientä ja ollen pulska nuori mies veti hän kaikkien huomion puoleensa kulkiessaan kaupanteossa."

Lukkarilassa kulkijan laukun ympärille saattoi kerääntyä useampi sisarus. Naimattomia olivat vielä Kristiina Sofian pikkusiskot Anna (s. 1764), Liisa (s. 1770) ja  Matleena (s. 1772). Hän ja Anna muodostavat monikon, joten "Talossa löytyi myöskin naima-ijässä olevia tyttäriä." Kertomus ei vaikuta kovin luotettavalta, mutta kun kerran aloitin, niin lainataan loppuun asti.

Eräs näistä, Kristiina Sofia nimeltään, rakastui nuoreen Kuhmolaiseen ja kun hänelle kerrottiin että Komulaisella olisi Kuhmossa komea talo, niin ei hän ollenkaan epäillyt ruveta laukunkantajan vaimoksi. Niin lähti viimein nuori parikunta ajamaan Kuhmoa kohti.

Nuori vaimo kuvitteli mielessään sitä onnea, minkä hän nyt oli saavuttanut, kun pääsi rikkaan talon emännäksi. Siinä he yhdessä ajoivat useampia päiviä ja saapuivat vihdoin Kuhmon kirkolle. Kun pappila alkoi näkyä, luuli tuo nuorikko sen olevan Timoniemen komean talon, mutta siihen vastasi miehensä, että komeampi on hänen talonsa sillä 12 piipusta siitä savukin lähtee. Kun sitten Timoniemen huonoon, pikkuiseen röksään saapuivat, sanotaan Jenténin mamselin katkerasti itkeneen, kun oli tullut petetyksi. Onnellisesti lienee hän täällä kuitenkin loppu-ikänsä elänyt, ahkerasti näkyy hän käyneen ripillä ja kirkonkirjain mukaan kuoli hän 71 vuoden vanhana v. 1833. Aina näihin päiviin asti on hänen muistonsa säilynyt kansan suussa ja hänen kerrotaan myöskin tuoneen ensimäiset potatit Kuhmoon.

Mitä hänen mieheensä Paavo Komulaiseen tulee, niin on hänestäkin olemassa eriskummallisia kaskuja. Hänen kerrotaan olleen erinomaisen hiihtäjän. Suksetkin kuuluu hänellä olleen kummalliset: lyly oli tehty vanhasta janahuksesta, joten se oli ollut liukas kuin jään pinta, sivakkana oli hänellä ollut poronkoivella pohjustettu suksi, jolla oli lykkinyt tavattoman nopeasti.

Eräänä Pääsiäisaamuna oli hän lähtenyt hiihtämään Sotkamon kirkolle, jonne tulee noin 7 peninkulmaa. Ontojärveä oli hän mennä lykkinyt sellaisella vauhdilla, että eräs mehtikanakin, joka oli muutamasta saaresta lähtenyt lentää jotkottamaan samaan suuntaan, oli jäänyt Komulaisesta jälelle. Sotkamon kirkolle oli hän saapunut kirkkoaikana samana päivänä ja kun häntä ei tahdottu uskoa niin pitkän matkan noin vähässä ajassa hiihtäneeksi, oli hän lyönyt vetoa, että vielä samana iltana hiihtäisi Kajaaniin ja saapuisi sinne ennemmin kuin kukaan parhaimmallakaan hevosella ajaja. Ja niin kävikin, että Komulainen saapui Kajaaniin samana päivänä, mutta hevonen, jonka piti tavallaan juosta kilpaa hänen kanssansa, oli matkalla kuollut. (Kajaanin lehti 3.2.1900)