Posteljoonin viljelykset ja mehiläiset Sortavalassa

Vaikka Paul Widemark oli postiljooni Sortavalassa, varhainen kiinnostuksensa viljelyyn ja Pirilässä saadut opit tuottivat lisätuloa. Maanviljelyskokouksissa 1872 ja 1877 hänet palkittiin heinänsiemenistä (US 11.10.1872, Ilmarinen 19.9.1877). Kesään 1883 mennessä hän oli löytänyt isomman viljelypalstan ja myi syksyllä kaalinpäitä (Laatokka 30.10.1883). Sitten hän joko viljeli tai välitti perunaa ja myi keväällä 1887 kaalin, lantun ja kukkien taimia sekä kesän lopulla "Kasvitarhani tuotteita joka aika arkipäivinä kotona sekä edellä puolen pävän kaupungin vaakatorilla alennetuista hinnoista" (Laatokka 14.12.1886, 19.03.1887, 31.05.1887,30.08.1887). Viipurin läänin maanviljelyskokouksessa hänet palkittiin juureksista, joita hän myös myi (Laatokka 01.10.1887, 04.10.1887). 

Toiminnan monipuolisuus käy ilmi kevään 1888 ilmoituksesta

Kaikellaisia tarkka-itoisia ryytimaan kukkain sekä ruukkukasvien siemeniä. Monenlaisia länkä- ja seiväspapuja ja pööniä. Kaikellaisia sokuri- ja silpoherneitä naulottain ja peltoherneitä kapottain. Georginin Stockruusun ja Maa-ärtsokan juuria y. m. m. Kohta kevään tultua jalostettuja omenapuita, omenapuun taimia. Kirsikan ja linnunmarja poppelipuita, ulkomaan näreitä y. m.; ryytimaan ruusuja, kaunistus pensaita, sekä karviais-, ojakais- ja viinimarjapensaita, kierrekasvien juuria y. m. myön alhaisilla hinnoilla. (Laatokka 03.04.1888) 

Ilmoituksen mielikuvan vahvistaa teksti Wiipurin Uutisissa 15.4.1888.

Viipurin läänissä on niinkuin tiedetään kasvitarhan hoito yleensä joksikin alhaisella kannalla. Mutta läänin pohjoisimmassa kaupungissa Sortavalassa on puutarhanhoito saanut innokkaita harrastajia. Toinen on lehtori A. Genetz, joka m. m. on julaissut hauskan teoksen puutarhan hoidosta. Toinen on posteljoni P. Widemark, joka vähillä varoilla, mutta suurella pontevuudella on ruvennut puutarhanhoitoon.

Hra Widemark harjoittaa siellä puu- ja kasvitarhaliikettä vähän isommassakin määrässä. Hän on kasvattanut puutaimia, joista on myynyt omena- ja muita puutaimia sekä marjapensaita ja muita kaunistuskasvia. Muutamien vuosien kuluessa on hra W. huonosta nurmesta muokannut kolmen tynnyrinalaisen maan kasvitarhaksi, siihen rakentanut oman talon j. n. e., että siitäkin näkee, millä harrastuksella hän asiataan ajaa.

Tähän kasvitarhaliikkeesen tahtoisi nyt hra W. lisätä mehiläisten hoidonkin. Sitä varten hän viime helmikuussa teki matkan Turun tienoille, Wehmaan ja Taivassalon pitäjiin, missä vanhastaan tätä tointa menestyksellä harjoitetaan. Hän siellä tahtoi saada selkoa sekä hoidosta että tuoda mukaansa muutamia mehiläisparvia, mutta kylmän talven wuoksi ei kumpikaan käynyt päinsä. Talvisydämmenhän nämä pienimmät kotieläimistä owat tainnoksissa ja vaatiwat silloin sangen vähän hoitoa, mutta kuljettaminen kylmässä olisi kuitenkin hyvin helposti voinut tuottaa kuoleman "simasiiwille". Äskettäin kääntyi hra Widemark läänin maanviljelysseuran puoleen pyynnöllä että hän, joka on vähävarainen mies eikä tässä mehiläishoidossa enemmän kuin kasvitarhan hoidossakaan tarkoita oman woiton pyyntiä, vaan että voisi jollakin tavalla edistyttää paikkakuntansa yleisöä niiden viljelemisessä, saisi jonkinlaista matkarahaa matkustaaksensa uudestaan ensi suvena Turun tienoille, viipyä siellä muutamia viikkoja perehtyäkseen mehiläishoitoon ja sitten tuoda muutamia parvia aluksi mukaansa, joita sitten koettelisi kotopaikallaan lisätä. Matkarahan saamiseksi on hra W. esittänyt seuraavat ehdot: hän antaisi jonakin sopivana aikana kesällä ilmaiseksi käytännöllistä opetusta mehiläisten hoidossa jonkun määrätyn ajan niille, jotka sitä haluavat; hän antaisi jonkun määrätyn summan mehiläisparvia ilmaiseksi niille, jotka opetusajan kuluessa ovat opetusta nauttineet ja ovat vähävaraisemmat tahi muuten osoittavat erinomaista halua mehiläishoidon edistämisessä. Tällä tavoin saataisiin, hän lisää, mehiläishoito, joka nyt on Sortavalan seuduilla ihan tuntematoin, yleisesti käytäntöön.

Laatokka 4.5.1898

Myöhemmässä haastattelussa Paavo kertoi tutustuneensa mehiläisiin jo Lokalahdella. Hoidosta talossaan n. s. Putkosen notkossa ei tullut pitkäaikaista eikä menestyksekästä postijoonin työn vaatimien poissaolojen takia. "Parvet karkailivat ja lopuksi täytyi mehiläishoito lopettaa." (Mehiläinen 15.11.1922)

Poissaolot eivät kuitenkaan haitanneet viljelyä, eli siihen osallistuivat todennäköisesti myös perheenjäsenet. Paavon ensimmäinen vaimo Eeva Lisa oli kuollut 29.6.1880. Viisi päivää aiemmin syntynyt poika Paavo Johan kuoli alle kuukauden ikäisenä eikä yksikään sisaruksistaan ollut elossa. Toisen avioliittonsa Paavo solmi Brita Lovisa Utriaisen kanssa 25.1.1881. Hän kuoli 30-vuotiaana 5.9.1888 ja äidittömiksi jäivät lapset Otto Leander (s. 27.2.1882), Paul Gabriel (s. 7.1.1884) ja Aina Lydia (s. 10.5.1886) (Laatokka 8.9.1888; Sortavala RK 1887-1896, 31; Sortavala RK 1895-1899). Jo seuraavassa maaliskuussa Paavo kuulutettiin uuteen avioliittoon Lovisa Sikiön kanssa (Laatokka 13.03.1889 no 21).

Vuoden 1900 alussa Paavo luopui raittiusseuran johdosta kivulloisuutensa tähden. Samoihin aikoihin löytyy muutaman vuoden tauon jälkeen sanomalehtiteksti Taloudelliselta alalta. I. Poikimakuumeesta (Laatokka 21.02.1900 no 14), mutta ei sen järjestysnumeron lupaamaa jatkoa. 

Mahdollisesti Paavo oli kesällä 1900 terveyttään hoitamassa Naantalissa, josta hän kirjoitti Pikakuvia Armonlaaksosta I (Laatokka 25.08.1900 no 66) ja II (Laatokka 15.09.1900 no 72). Seuraavana vuonna kirjoittaminen oli samassa tahdissa kuin edellisellä vuosikymmenellä 

• P. W-rk. Taloudelliselta alalta I. Laatokka 05.01.1901 no 2 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta II. Poikimakuumeesta. Laatokka 16.01.1901 no 5 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta III Karjan ruokkimisesta + IV Hikitauti. Laatokka 30.01.1901 no 9. 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta V. Laatokka 13.02.1901 no 13 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta VI. Laatokka 09.03.1901 no 20 
• P. W-rk. Taloudelliselta alalta VII. Laatokka 20.04.1901 no 32. 

Kasvien ja siementen myynti-ilmoituksia ilmestyi säännöllisesti kesään 1905 asti. 

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Paul Widemark ja yhdistystoiminta

Sortavalassa alkoi vuoden 1881 lopulla ilmestyä sanomalehti Laatokka ja Paul Widemark avusti sitä jonkin aikaa kirjemuodossa nimellä Paavo Pajumaa (11.05.1882 no 19, 02.01.1883 no 1, 23.10.1883 no 43). Syksyllä 1882 ajankohtainen aihe oli lähellä sydäntänsä

Nyt saan sinulle ilolla kertoa, että täällä perustetaan "Eläinsuojelusyhdistys", jommoisia yhdistyksiä jo maassamme useammassa paikassa on olemassa. Sellaisten yhdistysten tarkoitus on pääasiallisesti suojella eläimiä, niin paljon kuin mahdollinen on, kaikellaiselta rääkkäykseltä. Tällaiset seurat, jos jossakin, ovat hyvät ja kiitettävät, vaan niin tarpeen eivät ne voi olla missään, kuin juuri täällä Karjalassa, jossa näihin aikoihin asti on jokainen julma, jumalaton ja juoppo saanut armottomasti ruoskia, piinata, kiduttaa ja rääkätä laihaa, uupunutta ja horjuvaa hevos-luuskaansa, miten ikinä on voinut ja taitanut, joita kylläkin usiasti, ja erittäin noilla "onnen ja ilon päivinä" se on markkinoilla nähdään. Viime aikoina on kumminkin kaupungissa viskali warsinkin markkinoilla hevosrääkkäystä estänyt, ja onpa viskalin toimesta koko joukko onnettomia hevoskonia päässyt rääkkääjiensä käsistä rauhaan. (Laatokka 12.10.1882 no 41)

Kuvaus kotieläimien hoidosta sai vastineen, johon Paavo puolestaan vastasi

Onhan nähty erittäin niinä vuosina, jolloin on yleinen karjan ruoan puute, kuinka jo aikaisin keväällä lumikinoksista ja vesiojista nostellaan laihoja, puolittain nälkään nääntyneitä eläinraukkoja, jotka laihuuden heikkoudesta horjuen ja vilusta vavisten etsivät einettä, pureksien havuja, kangaskanervia y. m. (Laatokka 07.12.1882 no 49 & Laatokka 14.12.1882 no 50 )

Teksteistä voi arvata, että Paavo oli itse Sortavalan eläinsuojelusyhdistyksen toiminnassa mukana. Hän ei kuulunut yhdistystä valmistelleeseen toimikuntaan, mutta talvimarkkinoilla 1886 hän johti hevosten tarkastusta "tunnetulla harrastuksellaan" (Laatokka 5.10.1882, 9.2.1886). Ainakin vuonna 1885 hänet valittiin yhdistyksen toimikuntaan (Karjalatar 13.3.1885). Vuonna 1895 hän sai Suomen eläinsuojelusyhdistysten hopeisen kunniamerkin (Päivälehti 1.6.1895). Vuonna 1902 Sortavalan Eläinsuojelusyhdistyksen vuosikertomuksessa todettiin, että "Tehokkaimmasti on yhdistyksen harrastuksia paikkakunnallamme alusta pitäen ja edelleenkin ajanut postiljoni P. Widemark" (Laatokka 12.4.1902).

Laatokka 10.12.1890

Joulukuussa 1890 Paavo ilmoitti liittyneensä raittiusseuraan, joka oli perustettu Sortavalaan jo vuonna 1884. Aktiivisuudestaan kertoo paikalliskirje

Sortavalan pitäjästä. Raittius-aate alkaa vähitellen maaseuduillakin edistyä, koska jo aletaan pitää pieniä pitojakin ilman päihdyttäviä juomia. Niinpä jo Anjalan kylässäkin viime sunnuntaina talollinen Matti Mölsä piti isänsä hautajaiset ilman viinaa. Tämä olikin kiitosta ansaitseva jalo esimerkki muillekin. Pitäkööt vaan raittiita hautajaisia; onhan se kaunista ja kunniallista seisoa avonaisen haudan ääressä selvällä päällä, vaan ikävä ja surkuteltavahan se on, kun ruumiskirstun ympärilläkin hääritään väkijuomain vaikutuksista päihtyneinä hoiperrellen. Koetelkaat viettää häitäkin ilman viinaa, niin saatte nähdä, että aviopari on oleva yhtä onnellinen, jopa onnellisempikin, kuin väkijuomien kanssa alotetussa avioelämässä!

Pyydän lausua sulimmat sydämmelliset kiitokset kaikille, jotka ovat lahjoittaneet kirjoja ja sanomalehtiä maalle perustamiini raittius-lukutupiin, ja kiitollisuudella otan niitä vieläkin vastaan, erittäinkin raittius- ja uskonnollisia kirjoja, joista lukutuvissa vielä on suuri puute. Paavo Pajumaa. (Laatokka 19.03.1892 no 22)

Paavo kuitenkin pian koki toiminnan liian ahdasmielisenä ja hän perusti joulukuussa 1892 vaimonsa ja parin muun toimijan kanssa Pyrintö-raittiusseuran, joka tarjosi vapaampaa ohjelmaa (Laatokka 7.6.1923; Kylväjä 10/1923). Paavosta tuli seitsemäksi vuodeksi seuran puheenjohtaja ja Laatokka-lehdessä julkaistiin kymmeniä allekirjoittamiaan ilmoituksia raittiusesitelmistä ja paljosta muusta. Pyrintö sai pian yleisen valistusseuran piirteitä ja kunniakseen laskettiin m.m. käsityökoulun perustaminen (Laatokka 07.04.1894) ja maatalousnäyttely (Laatokka 12.09.1894). Vuoden 1900 alussa Paavo ei halunnut enää jatkaa esimiehenä "vanhuuden ja kivuloisuutensa takia" (Laatokka 21.2.1900).

Yhdistystoiminnan ohella Paavo edisti itselleen tärkeitä asioita myös sanomalehtikirjoituksin

• P. Pajumaan pakinoita I. Ojalan Olli ja hänen hevosensa. Laatokka 06.05.1884 no 19 
• P. Pajumaan pakinoita. II. Eläinten hoito ja eläinrääkkäys. Laatokka 18.11.1884 no 47 
• P. W-rk. Muutama sana maanviljelijöille. Laatokka 25.11.1884 no 48 
• P. W-. Laatokan toimitukselle. Puu- ja kasvitarhoista. Laatokka 08.12.1885 no 49. 
• P. W-. Puu- ja kasvitarhoista. Laatokka 12.01.1886 no 2 
• P. W. Maanviljelyksen alalta. Laatokka 13.07.1886 no 28 
• P. W. Hevosen lapauttamisesta. Laatokka 09.11.1886 no 45 
• P. W-. Eläinsuojeluksesta. Laatokka 25.01.1887 no 4 B 
• P. W. Muuan sana mehiläistenhoidosta. Laatokka 23.04.1890 no 33, Laatokka 30.04.1890 no 35, Laatokka 31.05.1890 no 44, Laatokka 04.06.1890 no 45, Laatokka 05.07.1890 no 54
• Paavo Pajumaan pakinoita eli Eläinrääkkäyksestä sananen. Laatokka 23.08.1890 no 68
• Paavo Pajumaan pakinoita II  Laatokka 01.10.1890 no 79 
• Paavo Pajumaan pakinoita III Varsan kasvatus ja hoito. Laatokka 29.11.1890 no 96 
• Paavo Pajumaan pakinoita. IV. Nuoren hevosen opetuksesta. Laatokka 03.12.1890 no 97 
• Paavo Pajumaan pakinoita V. Pahe yhteiskunnassa. Laatokka 24.01.1891 no 7 
• Paavo Pajumaan pakinoita VI. Eläinrääkkäyksestä Laatokka 28.01.1891 no 8 
• P. Widemarck: Suojelkaat kotieläimet... Laatokka 25.07.1891 no 59 
• Paavo Pajumaan pakinoita VII Laatokka 26.09.1891 no 77 
• Paavo Pajunen: Sortavalan pitäjästä. Laatokka 19.03.1892 no 22 
• P. W-rk.: Taloudelliselta alalta I. Laatokka 27.08.1892 no 68
• P. W-rk: Raittiuden alalta sananen I. Laatokka 05.11.1892 no 88
• P. W-rk: Raittiuden alalta sananen II .Laatokka 16.11.1892 no 91
• P. W-rk: Raittiuden alalta sananen III Laatokka 26.11.1892 no 94
• P. W-rk: Raittiuden alalta sananen IV. Laatokka 21.12.1892 no 101
• P. Wrk. Lukekaapas tämä, markkinamiehet! Laatokka 25.01.1893 no 7
• Paavo Pajunen: Vastaus Wytergan Pekalle Sortavalasta Helmikuulla. Laatokka 22.02.1893 no 15 
• P. Wrk. Taloudelliselta alalta II. Karjan ruokkiminen. Laatokka 26.04.1893 no 33
• P. Wrk. Taloudelliselta alalta. III. Karjan vaaliminen. Valoa ja ilmaa navettoihin. Laatokka 29.04.1893 no 34 
• P. W:rk: Taloudelliselta alalta I. Ojittamisesta. Laatokka 12.08.1893 no 63 
• P. W-rk: Taloudelliselta alalta II. Laatokka 19.08.1893 no 65 
• P. W-rk. Raittiuden alalta I. Vapaudesta. Laatokka 09.12.1893 no 97 
• P. W-rk. Raittiuden alalta II Joulu-ilosta. Laatokka 20.12.1893 no 100 
• Paavo Pajumaan pakinoita. Laatokka 03.01.1894 no 1 
• P. W-rk. Raittiuden alalta III. Laatokka 20.01.1894 no 5 
• J. U. ja P. W-rk. Ääniä syvistä riveistä. Laatokka 31.03.1894 no 24 & 04.04.1894 no 25
• P. Wrk. Raittiudesta pari sanaa. Laatokka 05.01.1895 no 2 
• P. Wrk. Taloudelliselta alalta. Palko- ja juurikasveista. Laatokka 11.05.1895 no 37

Tämän jälkeen Paavon kirjoituksia ei löydy Laatokasta muutamaan vuoteen. Paavo Pajumaan allekirjoittamasta kommentista Uudenkaupungin sanomissa 4.10.1895 näkyy, että Paavo oli lukenut ainakin yhden numeron entiseltä kotiseudultaan. Seuraavina vuonna hän avusti lehteä muutamilla kirjoituksilla.

• Paavo Pajumaan pakinoita (joulun oikea vietto). Uudenkaupungin Sanomat 18.12.1896 no 51 
• Paavo Pajumaan pakinoita (alkoholi) Uudenkaupungin Sanomat 08.01.1897 no 2 
• Paavo Pajumaan pakinoita (eläinsuojelu). Uudenkaupungin Sanomat 22.01.1897 no 4 
• Paavo Pajumaan pakinoita (isänmaan asiaa) Uudenkaupungin Sanomat 05.02.1897 no 6 
• Paavo Pajumaan pakinoita (lasten kasvatus). Uudenkaupungin Sanomat 05.03.1897 no 10 
• Paavo Pajumaan pakinoita (alkoholi). Uudenkaupungin Sanomat 15.04.1897 no 16 

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Paul Widemark vieraili praasniekassa

Mahdollisesti Pirilän maanviljelyskoulussa saadun opin perusteella postiljooni Paul Widemark määrättiin kevään korvalla 1878 läänin eläinlääkärin apulaiseksi Suojärveä vaivanneen hevoskupan (springormsjuka) vuoksi (Östra Finland 12.04.1878).Vuotta myöhemmin sama tauti levisi Salmin kihlakunnassa ja erityisesti Sortavalassa. Paavo määrättiin kiertokäynnille ennen kuin hevoset päästettäisiin laitumelle (Åbo Underrättelser 04.04.1879).

Postiljoonin työssään Paavo liikkui vielä kauempana, sillä ainakin myöhemmin hän "kuletti postia Itä-Karjalaan aina Wideleen Wenäjän puolelle saakka ja viipyi näillä matkoilla viikkokausia" (Mehiläinen 11/1922). Matkat antoivat aiheet pitkään kirjoitussarjaan Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta Satakunta-lehdessä. Sen ensimmäisessä osassa Paavo kuvaa praasniekkaa Salmin Mantsinsaaressa.

Nyt on Iljanpäivän (Eliaksen päivä) jälkeinen sunnuntai, jolloin täällä pidetään suuri juhla, eli niinkuin he sanovat "Praisnik." Kas, täälläpäs vasta kuhina käy, ihmistä kuin muurahaista ja nepä vasta survovat, kuin hyttyset kesä iltana, suuren tulella kiehuvan kattilan ympärillä. Kun olemme uteliaat saamaan tietoja tämän päivän merkityksestä, täytyy meidän kysyä sitä joltakin harmaapäiseltä ukolta. 

Puhelias ukko alkaa meille selittää. "Katsokaat, tuossa on lampi, ennen vanhaan tuohon lampiin kuoli joka vuosi suuri joukko kaikenlaista karjaa kesäaikoina, jonka tähden tähän jollekin pyhälle rakennettiin tuo "Sossona" (Pieni rukoushuone) ja luvattiin että tänä päivänä ja tässä paikassa aina vuosittain syödään yksi eli usiampi härkä, sen muistoksi ja lepytykseksi, ettei lampi enämpi eläviämme ottaisi. Katsokaa, tuossa nyt tuo härkä kiehuu, sitä saavat syödä kaikki, tekin, jos on vaan teillä itsellänne lusikka, malja, ja pala leipää. Katsokaat tuolla nyletään toinenkin härkä, sekin kohta keitetään. Eikös meillä ole hyvä Praisnik?" lisäsi ukko. 

Vaan me sanoimme, ettemme juuri pidä tällaisista kansan huimista leikeistä emmekä tuon uhrihärän syönnistä, ja että me luulemme sen olevan tapain jäännöksiä vanhoista pakanallisista ajoista. Ukko alkaa kiistää, että yhtenä vuotena ei saatu härkää, vaikka kyllä olisi entistä tapaa noudatettu, sillon juoksi peura metsästä, seisahti tähän, se sitte tapettiin ja syötiin, ja että sen oli varmaan joku pyhä heille lähettänyt. — Yhtenä vuotena taas ei ollut härkää, eikä sitä tahdottukaan. Kas silloin vasta kummia kuultiin: kuin mentiin tuohon Sossonaan, sillon pyhät "oprasat"(Jumalan ja pyhäin kuvat) kaikki putosivat sossonan seinistä lattialle, susi tuli saareen, repi, tappoi ja söi suuren osan karjaa saaren asukkailta. Sillä talolla ja sen karjalla ei milloinkaan ollut onnea, vaan kuin hän kerran lahjoitti tänne praisnikka-härän, niin nyt on ollut hyvä onni. — 

Näin varmoja vakuutuksia kuulemme ukolta ja noita tarinoita olisi riittänyt koko päiväksi, vaan hänelle tuli kiire, kuin näki erään eukon maljassa jo härän lihan lientä. Noh nyt on liha kypsi, liemi syödään ensin; se mies ken ensiksi maljansa täyteen saa. Nyt tunkoa, ääntä ja rähinää, jopa tuo ukko ja tämäkin eukko syövät hotkivat härän lihaa juuri kuin "koirat kuumaa makkaraa." Jos malttaisimme vielä viipyä, saisimme tarkemmin katsella nuoren kansan tanssia, leikkejä, pitkääkisaa, y. m. ja kuinka nuo punaisiin, monivärisiin karttuniin puetut neidon hempukat tanssivat lemmittyjensä kanssa. Vaan kuin sen vastakin voimme nähdä, ja olemme tällä kertaa juuri kuin kyllästyneitä, niin jätämme heidät siihen ja jatkamme matkaamme eteenpäin.

Eliaksen päivä on huhtikuussa ja seuraavassa osassa Paavo kuvaa loppiaisen avantouintia eli kertomuksensa ei ole kronologinen eikä pitäydy otsikon alueessa vaan käy myös Aunuksessa ja Petroskoissa. Kirjavia kuvia Salmin kihlakunnasta osat ovat numeroista I (25.1.1879 no 4), II (15.2.1879 no 7), III (22.2.1879 no 8) , IV (1.3.1879 no 9), V (19.4.1879 no 16), VI (17.5.1879 no 20 & 24.05.1879 no 21), VII (31.5.1879 no 22), VIII (14.6.1879 no 24), IX (28.6.1879 no 26) , X (2.8.1879 no 31), XI (16.8.1879 no 33), XII (30.8.1879 no 35),  XIII (18.10.1879 no 42), XIV (25.10.1879 no 43), XV (8.11.1879 no 45), XVI (3.1.1880 no 1), XVII (10.1.1880 no 2), XVIII (18.9.1880 no 38), XIX (9.10.1880 no 41 & 16.10.1880 no 42), XX (23.10.1880 no 43), XXI (6.11.1880 no 45 &11.12.1880 no 50.

Sarjan lomassa Paavo kirjoitti ajankohtaisempia paikalliskirjeitä sekä Satakuntaan että Joensuussa ilmestyneeseen Karjalattareen. 

• P. W. Sortawalasta, helmik. 11 p. Satakunta 22.02.1879 no 8 
• P. W. Salmin pitäjästä syyskuulla v. 1879. Satakunta 18.10.1879 no 42 
• P. W. Uunna Wuonna (runo) ja Onnellista Uuttawuotta! 1880!!! Satakunta 03.01.1880 no 1 
• P. W. Sortawalasta, tammikuun 30 p. 1880. Satakunta06.03.1880 no 10 
• P. W. Sortawalassa. Satakunta 13.03.1880 no 11. 
• P. W. Sortawalasta Huhtikuun 29 p. Karjalatar 07.05.1880 no 19 
• P. W. Nuori urkujen tekijä. Karjalatar 07.05.1880 no 19 
• P. W. Sortawalasta 13 p. Toukokuuta. Karjalatar 21.05.1880 no 21
• P. W. Sortawalasta toukokuun loppupuolella 1880. Satakunta29.05.1880 no 22 
• P. W. Neuvo pieni neitosille Emänniksi aikoville (runo). Karjalatar 27.08.1880 no 35
• P. W. Sortavalasta 22 p. lokakuussa. Satakunta 30.10.1880 no 44 
• P. W. Sortavalasta marraskuun alkupuolella 1880. Satakunta 27.11.1880 no 48 

Tämän jälkeen Paavon sanomalehtikirjoittelussa oli jälleen parin vuoden tauko tai hän käytti jotain tuntematonta nimimerkkiä tai ei mitään nimimerkkiä. Vuonna 1882 kirjoitussarja Satakuntaan jatkui Petroskoista nimellä Kirjavia kuvia Karjalasta. Toinen sarja: I. (25.01.1882 no 7, II (18.02.1882 no 14), III (08.04.1882 no 27), IV (12.04.1882 no 28), V (19.04.1882 no 30), VI (06.05.1882 no 35), V[II] (31.05.1882 no 42), VI[II] (07.06.1882 no 44), IX (17.06.1882 no 47), X (21.06.1882 no 48), XI. (23.08.1882 no 65), XII (20.09.1882 no 73), XV (01.11.1882 no 85), XIV. (22.11.1882 no 91), XV 29.11.1882 no 93 & 16.12.1882 no 98). Tätä seurasi vielä kolmas sarja Kirjavia kuvia Karjalasta: I (03.10.1883 no 78),  II (15.10.1884 no 83)  III (17.01.1885 no 5 ja painovirheen korjaus 21.01.1885 no 6), IV (04.03.1885 no 18), (15.04.1885 no 29), (03.06.1885 no 43), (10.06.1885 no 45), (12.08.1885 no 62),  (16.09.1885 no 72),  (04.11.1885 no 86), (09.12.1885 no 96), (23.12.1885 no 100).

Tekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Paul Widemark muutti Sortavalaan ja perusti sanomalehtiyhtiön

Renkivoutina olo Espoossa jäi vuoden palvelussuhteeseen, joten marraskuussa 1868 Paul Widemark eli Paavo siirsi kirjansa Helsinkiin, jossa hän 12. päivänä aloitti uransa postin palveluksessa ylimääräisenä postiljoonina  (Espoon ulosmuutot; Hki RK 1870-1881 II, 244; Helsingin ulosmuutot; Postimies 2/1923). Edelleen hän pyrki saamaan inspehtorinpaikkaa ja suomenmielisyydestään huolimatta kokeili ruotsinkielistäkin ilmoitusta viipurilaisessa lehdessä.

Wiborgs Tidning 21.07.1869

Pari vuotta myöhemmin eli vuonna 1871 Paavo lähti Karjalaan, mutta postiljooniksi. Jo 3.4.1872 hän oli niin kotiutunut, että vei vihille Eeva Liisa Malisen (s. 23.12.1845). Heidän esikoisensa Anna Sofia syntyi 2.12.1870. (Helsingin ulosmuutot; Sortavalan vihityt, Sortavala RK 1861-1871, 36).

Pari vuotta myöhemmin Paavo esitteli ensimmäisen Länsi-Suomeen lähettämänsä paikalliskirjeen alussa Uuden kotikaupunkinsa:

Sortavala, 22 p. elok. Kaupunkimme on maamme pienimpiä, ja kuin lukia tietänee, Laatokanjärven pohjoisella rannalla. Kaupanliike on nykyään hyvässä vauhdissa; erinomattain pajunparkkia viedään täältä suuressa määrässä venäjälle. — Maanviljelys on paikkakunnassamme jäänyt takapajulle muista maamme osista, sillä täällä on talonpojille rahdinveto niin suuressa määrässä yleinen, ettei jouduta maata viljelemään. (Satakunta 6.9.1873)

Muutama kuukausi myöhemmin hän kirjoitti vaatimattomasti, että "Sanomalehti-yhtiö on täälläkin toimeen pantu" (Satakunta 31.1.1874). Karjalan ukon ansiosta tiedämme siitä enemmän:

Sanomalehti-yhtiö Sortavalan kaupungissa on hiljakkoin toimeen pantu, johon tilattiin kaikki suomenkieliset sanomalehdet. Yhtiölle hyyrättiin lukuhuone, joka pidetään auki sunnuntai-iltapuoli. Lukuhuoneessa on jokaisen osakkaan valta vapaasti käydä lukemassa kaikkia sanomalehtiä. Pari kolme kertaa viikkoonsa saapi osakas myös vaihettaa itsellensä uuden lehden.

Yhtiön pani toimeen postiljoni Widemark, sillä tavoin että liistalla keräili osakkaiden nimiä ja rahavaroja. Muutamana päivänä ilmaantuikin 41 osakasta. 4 p:nä tätä kuuta kutsuttiin osakkaat kokoon sitä varten hyyrättyyn huoneesen. Enin osa heitä olikin tullut saapuville yhteisiä asioita keskustelemaan. Nyt valittiin viisijäseninen komitea, jonka tulee pitää voimassa järjestystä ja hoitaa yhtiön asioita. Komitean jäseniksi määrättiin seuran perustaja, postiljoni Widemark, kirjankauppias ja kunnanesimies A. Parkkonen, muurarimestari ja puuseppä O. Leander, kraatarimestari I. Pirinen sekä kirjansitoja-mestari K. Mantell. Komitea ja osakkaat päättivät pitää ensimmäisen tulevan kokouksensa 18 p:nä t. k. — Yhteisessä lukuhuoneessa pidetään myöskin luennoita pyhä-iltoina. (Sanomia Turusta 6.2.1874)

Ehkä Paavo keskittyi seuraavat vuodet lukemiseen, sillä hänen kirjoittamiaan uutisia porilaisessa Satakunnassa julkaistiin seuraavaksi vasta helmikuussa 1879.

Pääkaupunkiseudun nälkävuodet ja hevosenliha

 Paavon eli Paul Widemarkin renvivoutivuosi 1868 Espoossa oli edelleen nälkäinen.

Nälkävuosien kurjuus ei Espoossa olisi ollut niinkään suuresti tuntuvaa, ellei tuo suuri työtä-etsivä kerjäläisjoukko, joka oli joutunut mitä suurimpaan puutteeseen ja kurjuuteen, olisi ollut jokapäiväisenä rasituksena. Onneksi alotettiin Helsingin ja Pitäjänmäen välisen viertotien sekä Riihimäen ja Pietarin välisen rautatien teko, joihin pääsi tuhansia työmiehiä töihin. Vahinko vaan ettei näihin töihin vuotta ennen ei ryhdytty, jolloin monta onnetonta olisi pelastunut kauheasta nälkä-kuolemasta.

Eläinlääkäri Silfvast perusti Helsinkiin valtion kannatuksella hevoslihakaupan, joka oli jotakin uutta ja outoa siihen aikaan, kansa kun vielä kokonaisuudessaan oli esivanhemmiltaan perityn taika uskon ja ennakkoluulojen valtaamana.

Marianpäiväksi olin hankkinut koko joukon parasta paistilihaa hevoslihakaupasta, josta annoin valmistaa juhla-aterian. Herkkua syömään kutsuin kaikki kartanon alustalaiset vaimoineen, lapsineen. Kun heitä oli kokoontunut suuri tupa täyteen, aloin heille puhua siitä miten muinaisina aikoina, jolloin kristinoppia vielä ei ollut olemassa, syötiin hevosen lihaa kaikkien kansojen keskuudessa, paitsi juutalaisten. Pakanallisilla kansoilla olivat omat epäjumalansa, joille he pitivät juhlia ja näissä juhlissaan uhrasivat jumalille nuoria hevosia, joiden lihat sitten uhri-ateriana pistettiin poskiin. Kun kristinoppia alettiin levittää kansan keskuuteen, niin nuo vasta kristityt eivät luopuneet hevosenlihan syönnistä eikä heitä siitä olisi tahdottukaan luopumaan vaan kun he eivät lakanneet ottamasta osaa noihin yhteisiin uhri-aterioihin, joissa maukasta hevosenlihaa kyllältä oli syötävänä vaikka siitä kiellettiin, niin katsoi senaikuinen paavi parhaaksi julistaa hevosen niin saastaiseksi eläimeksi, että jokainen krist

Kaikkialla (paitsi juutalaisten kesken) mihin paavin valta ei ulottunut, on aina syöty hevosen lihaa. Meihin suomalaisiinkin on tuo väärä paavin alkuunpanema taikaoppi juurtunut niin syvälle, että me epäuskon ja ennakkoluulojen valtaamina hautaamme maahan vuosittain noin 20,000 hevosen puhtaat, maukkaat terveelliset lihat silloinkin, kun tuhannet kansalaisemme suorastaan ravinnon puutteessa kuolevat nälkään. Poistakaa itsestänne tuo vanha piintynyt taikaluulo ja käykää, kansani, käsiksi tähän maukkaaseen hevosenlihapaistiin.

Paisti maistuikin aika hyvältä joskin se alussa muutaman suussa vähän liiemmäksi pyöri ennenkuin löysi tien vatsaan. Vaan sinne se meni ja hyvin kylläisinä pöydän äärestä noustiin, kiiteltiin ja ihmeteltiin että hyväpä se todella olikin, kukapa tuota olisi uskonut. Seuraavana päivänä tuli nuorenlainen vaimo pyytämään leipäpalaa. Annoin palasen pehmoista leipää ja lautasellisen tähteeksi jäänyttä paistia ja aloin kysellä mistä hän on ja minne aikoo mennä. Sanoi miehensä olevan rautatiella Riihimäen tienoilla, jonne hän nyt on matkalla.

- Menettekö Helsinkiin?

- Helsinkiin en tohdi mennä.

- Miksikä ette?

- Siksi kun siellä kuulutaan jo hevosenlihaakin köyhille syötettävän, jota minä en söisi vaitka hevosenliha minut söisi, vastasi hän ja söi paraillaan niin ahneesti tuota paistettua lihaa että sormen päitäänkin nuoleksi. Kun hän oli kylläiseksi tullut, kiitteli hän lihan hyvyyttä ja meinasi että nythän sitä taas jaksaa kävellä.

- Kiititte lihaa hyväksi — se nyt oli hevosenlihaa.

- Y—öö.

Ja suorapäätä ulos ovesta. Ei ollut enää aikaa hyvästiä sanoa eikä ovea jälestään sulkea.

Seuraavana päivänä tuli taaskin nainen ja kertoi tuolla talossa sanotun, että täältä eräs nainen oli saanut hevosen lihaa, jota hänkin tuli pyytämään että saisivat maistella.

Leikkasin viipaleen leivinuunissa kypsytetystä lehmän reidestä ja annoin vaimolle. Hän vei sen naapuritaloon, jossa sitä maistelivat ja syleksivät se kun maistoi niin hikiseltä ja pahalta. Naapurin emäntä syötti sen kanoilleen, koska se oli sellaista että ihminen ennen kuolee nälkään kuin sitä syöpi. — Pitkäksi venyi naapuritalon isännän ja emännän naama kun saivat kuulla että se liha oli lehmän reisilihaa! (Paavo Pajumaan pakinoita. Vakka-Suomi 10.4.1915)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.   

Paul Widemark renkivoutina Espoossa

Maanviljelykoulun vuosinaan Lokalahdelta lähtenyt Paavo otti käyttöön sukunimen Widemark, vaikka hänellä ei ollut ainakaan läheistä sukulaissuhdetta samaa nimeä käyttäneeseen lokalahtelaiseen rusthollariin. Raision rippikirjan lisäksi tämä näkyy Tampereen Sanomissa julkaistussa ilmoituksessa, jolla hän haki inspehtorin paikkaa.

Tampereen Sanomat 09.07.1867

Työpaikka renkivoutina löytyi Espoosta, jonne Paavo toi Raisiosta muuttokirjansa 5.11.1867 (Espoon sisäänmuutot; RK 1861-1867, 271).

Maanviljelyskoululla tutkinnon suoritettuani määrättiin minut seuraavaksi vuodeksi maatilan hoitajaksi Espoon pitäjään aivan umpi ruotsalaiseen paikkakuntaan. Vaikka jo olinkin oppinut vähän ruotsia puhumaan, niin kumminkin käytin joskus kartanon asioilla käydessäni, kuten henkikirjoituksissa, kruununrahain maksuissa, y. m. s. erästä renkiä, joka osasi molempia kieliä, tulkkinani. Milloin tulkin kanssa kuljin asioilla, niin sellaisissa tilaisuuksissa en puhunut sanaakaan ruotsia enkä ollut sitä edes ymmärtävinäni. Joskus tapahtuikin kohtauksia, jotka vieläkin mieleeni palaavat. Niinpä kerrankin herra alkoi minulle puhella suomea:

- Sinu rootti ei osama?

- En osaa.

- Aass, sinu rootti ei osama, sinu hoono mees olema, hoono mees.

- Herra on Suomen valtion virkamies ja nauttii Suomen kansan kukkarosta palkkaa, vaan ei kumminkaan osaa suomenkieltä; eiköhän herrakin siinä suhteessa ole hoono mees?

- Mitä hän sanoi? kysyi herra ruotsiksi tulkiltani, joka ei mitenkään tahtonut tohtia selittää sitä herralle, koska sanoi pelkäävänsä että me molemmat tulemme pihalle viskatuiksi. Vaan kehoituksestani sanoi sen kumminkin.

- Inte jag någon finne mutisi herra ja toimitti asiamme heti.

Ruotsalaiset pitivät itseään suomalaisia parempina ja halveksivat heitä niin etteivät tahtoneet ottaa suomalaisia töihinsäkään. Suomalaiset taas, jotka jo jonkun ajan olivat eläneet paikkakunnalla ja oppineet ruotsin kieltä, puhuivat sitä keskenänsäkin juuri kuin häveten omaa äidinkieltänsä. (Paavo Pajumaan pakinoita. Vakka-Suomi 10.4.1915)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.   

Paavo Pirilän maanviljelyskoulussa 1865-1867

Lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) ei halunnut jäädä rengiksi kotiseudulleen vaan hakeutui lisäoppiin. Muistelmissaan vilahtaa Mustialan maatalouskoulu, mutta helpompaa oli oli päästä vuonna 1862 Raisiossa toimintansa aloittaneeseen Pirilän maanviljelyskouluun, joka toimi valtion avustuksella ja Suomen Talousseuran valvonnassa. Valtionapu tarkoitti, että opiskelu oli maksettiin työnteolla eikä rahalla. Suurin osa oppilaista olivat aiemmin olleet palkollisia, joten yleisen työsuhteen vaihtopäivän johdosta koulun lukuvuosi alkoi marraskuun 1. päivänä. (R. A. Mäntylä. Raision Pirilän maanviljelyskoulu. Varsinais-Suomen maakuntakirja 18 (1962), 47-73.)

Syksyn synkeys oli jo aitoja sinten kesäihanuuden viehätyksineen syrjään sysännyt. Mustana häämöitti meri, jonka laineet vapaina loistuttelivat kivikkorankoja vastaan. Vahva valkoinen lumivaippa verhosi maan kaikkialla, vieläpä puiden oksatkin notkuilivat raskaan suojaisen lumipainon alla. Koko avara luonto oli verhoutunut — juuri kuin joku puukenkäjalkainen maalaistyttö nokisissa riihiryysyissään olisi piskänyt päähänsä kaupunkilaiskaunottaren kesähatun valkoisime harsoineen ja koristeineen Taivaan ranta alkoi kirkastua, ilma kylmeni. Tuli oivallinen rekikeli juuri siksi kun minun täytyi ainaiseksi karistella Lokalahden loat jaloistani ja lähteä maailmalle avaralle.

Rahallinen Raisio, jossa muinoin „Killi kirkkoa teki, Nalli nauloja makoi" oli ensimäinen pysäyspaikkani. Siellä toisten hilpeäluontoisten opin- ja edistysluontoisten toverieni kanssa saimme parina talvena istua kuusi tuntia päivässä pitkän mustan koulupöydän ääressä, kuten muinoin Jukolan veljekset lukkarin koulussa kukkokirjaa oppimassa ollessaan.

Pitkiä aikoja ei meidän tarvinnut koululla oleksia, ennenkuin luomasimme vanhoillaan olijain väittee: vääriksä siitä, ettei maanviljelijä ammattialallaan tarvitse mitään koulutietoja, ja että jokainen osaa maantyötä tehdä ilman kouluakäymättäkin. Koulu, niin alkeellista kuin se siihen aikaan olikin, lietsoi meihin maahenkeä joka tavallaan pakotti meitä tarkkuudella syventymään niihin oppiaineisän, joita meille opittaviksi esitettiin. Rakkaus isänmaahan ja sen kansaan alkoi elpyä ja kansallishengen viemät tuulen hengähdykset lämmittivät rintojamme, sillä olimme tietoiset siitä, että jalon hallitsijamme määräyksestä suomenkielen siteet vihdoinkin katkotaan ja että se kerrankin saavuttaa lailliset oikeutensa ja tasa-arvoisuutensa ruotsinkielen rinnalla.

Olimme vakuutettuja siitä, että silloiset maanviljelys- ja karjanhoitotavai vähitellen paranevat ihan olojen pakosta. Se seikka oli meille päivän selvää, että jos maamme maataviljelevä väestö kerran tahtoo pysyä elinvoimaisena niin täytyy sen ikivanhat viljelystapansa muuttaa ajanvaatimalle tuottavammalle kannalle. Ja olihan silloinkin siellä täällä itsetietoisempia, edistyshaluisempia maanviljelijöitä, jotka eivät halveksineet uudempia tapoja, vaan päinvastoin alkoivat niitä seurata. Meitä nuoria opiskelevia mitä lämpimämmin elähytti se kuin saimme joskus keskustella sellaisen edistysmielisen kokeneen talonpojan kanssa, jota osasi antaa arvoa niin maanviljelyksen kuin karjanhoidonkin parannuspuuhille, sekä muille yleisille edistysriennoille ja pyrinnöille.

Luotimme lujasti siihen, että se aika on kerran tuleva jolloin Suomen talonpoika itsetietoisena oman arvonsa ja ammattinsa merkityksen ymmärtäen astelee paremmin viljellyillä maillaan auransa kuressa. Kun hän sen oikein oivaltaa että hänen työnsä on elämän perus ja pohja, sekä hänen laajentunut tietonsa ja harjaantunempi taitonsa yhdistyy entisajan työkuntoon ja sitkeyteen, niin silloin hän kykenee luomaan tästä kivisten mäkien ja hallaisten rämeitten korpimaasta vihannoivien viljavainioiden maan Kun vielä sen rinnalla hänen vereensä ja henkeensä juurtuisi suomalainen sivistys ja kansallinen itsetunto, niin silloin vasta täyttäisi hän paikkansa tosi-suomalaisena maanviljelijänä. — Siihen suuntaan me maanviljelysopintoja harjoittelevat nuorukaiset ajattelimme niistä asioista, lähes puolisen sataa vuotta takaperin.

Paavo aloitti opintonsa vuoden 1865 lopulla eli hän opintonsa osuivat nälkävuosiin. 

Ensimäisenä vuotena koulussa ollessani tuli kesä aikaisin Kylvimme ensimäiset kaurat 14 p. huhtikuuta, vaan sen jälkeen tuli vielä takatalvi joksikin ailaa. Vappuna oli kumminkin mitä ihanin kesä, ruoho maassa, lehdot vihreinä. Mutta kesä tuli kylmä, sateinen ja hallainen. vuodentulo oli perin hoikko. Seuraava kesä ei ollut niin sateinen, vaan hallainen, vilu vei viljat maasta, tauti ja kuolevaisuus son lisäksi teki tuhoaan.

Seuraavana kesänä vieläkin halla teki suurta vahinkoa ja muutenkin tuli perin huono vuodentulo. Kovat ajat, nälkä ja siitä johtuvat taudit, lisääntyvä kurjuus, suuri kuolevaisuus ehkäisi aineelliset ja henkiset edistysriennot useammaksi vuodeksi. Nälkävuosien suurta surkeutta ei ole aikomukseni tässä ruveta selittelemään, sen jokainen voi arvata minkälaista elämää se oli kun ihmisten täytyi syödä oljista, merenruovoista, kaisloista, hernevarsista, kangasjäkälistä y. m valmistettua rehua. Ne kuivattiin, survottiin hienoiksi ja jauhettiin, joista sitten valmistettiin vähän jauhoilla sekoitettua leipää, eli jonkinlaista vesivelliä. Tuhansia ihmisiä kuoli suorastaan nälkään. Siihen aikaan sosialistien olisi ollut sopiva lakkoa pitää, vaan heitä silloin ei sattunut olemaan ja parastapa se lienee ollutkin. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 7.8.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Rengin Mikkelinpäivä

Tämän pitkäksi venyvän sarjan alussa Paavo syntyi 9.1.1848 Lokalahden Rågön säterin torppaan. Siellä elettiin kirkonkirjojen mukaan vuoteen 1861, jolloin Paavon isoveli isoveli Johan Gabriel (s. 15.10.1836) meni naimisiin ja ryhtyi Haaroisten puustellin lampuodiksi. Isästään tuli vuodeksi Haaroisten renki ja vanhempien muutettua toisaalle, Paavo jäi Haaroisten rengiksi. Vuonna 1864 isoveljestään tuli muonatorppari toisaalle ja Paavo otti renginpaikan Nopperlan säteristä, josta hän lähti seuraavana vuonna (66, 67; 1864-1870, 74, 77, 160). Minämuotoinen muistelmansa ei siis ole täysin totuudenmukainen kertoessaan kolmivuotisesta työsuhteesta.

Siihen aikaan kun minä muinoin nuorimies olin, nousin eräänä Mikkelinpäivänä aamulla aikasin kohta kukon laulettua vuoteeltani, pesin silmäni, harjasin sianharjaksista tehdyllä pyöreällä harjalla olkapäihin ulottuvan pörröisen tukkani silposen sileäksi. Vedin paikkamattomat harmaat polvihousut koipiini, pistinpä vielä ylleni sinisen pyhävästinkin, jommoista ei ollut monella talollisen pojallakaan, saatikka sitten minunlaisilla renkimiehillä. Latasinpa vielä juhlan kunniaksi tallin takana kasvaneita niveräkoppaan, josta, vaikk' ei siinä ollutkaan kuin peukalonpituinen varren nysä, savuja silti lähti.

Siihenaikaan ei kuten nykyään ollut käytännössä tulitikkuja, eipä oltu keksittykään. Tulusraudalla iskettiin limpsemeen (piikiveen), jota taulapalan yhteydessä pidettiin vasemman käden peukalon ja etusormien välissä. Kun iskuista sinkoilevat tulikipinät sytyttivät kuivan taulan, otettiin siitä rikkitikulla tuli. Päretikun päitä oli kastettu sulatettuun rikkiin. Sellaiset siis olivat sen ajan tulitikut, joita joka mökissä tehtiin itse. Vieläpä tanssia sipsutettiinkin pelimannin soittaessa: Tee tulitiku, tee tulitiku, tee tulitiku j. n. e.

Anteeksi tämä syrjähyppyni! Sanottuna aamuhetkenä istuin piippuani imeskellen ja isäntäni nousua odottaen. Olinhan näet kokonaista kolme vuotta renkinä palvellut sen ajan rikkaimmassa Pätialhon talossa — siis talossa, jossa ensimäiseksi ruvettiin valmistamaan leipää puhtaasta viljasta, eikä minunkaan olinaikanani pettua petäjistä, enempää kuin vehkaakaan soista leivän lisäaineiksi kerätty. Ja sepä se olikin, joka minutkin sitoi niin moneksi vuodeksi Pätialhon taikinapyttyyn, josta nyt tänäpäivänä minulta sen vanne katkesi.

Oli siis Mikkelinpäivän aamu ja siihenaikaan palkolliset "muuttivat muorii ja vahettivat vaarii" Mikkelinpäivänä eikä pyhäinmiestenpäivänä, kuten nyt on tavaksi tullut. Tunsin itseni vapaaksi isäntävallan orjuuttavista siteistä, vaikka tuo „Iso-Päti", joksi isäntä joskus olkapäitään kohotellen itseään kutsui, ei ollutkaan kappelin pahempia itsevaltijaita.

Viime vuoden kuluessakaan hän ei enää minulle, joka olin jo talon tavat tullut tuntemaan, kunnon selkäsaunaa antanut, tuskinpa kertaa enempää sain ympäri korvianikaan niin että olisi läiskynyt. Vaan mitäpästä siitä, sehän oli tavallista ja sen ajan tapaa. Vuosipalvelija oli täydellisesti isäntävallan alaisena. Isäntä piti luonnollisesti kotikurista huolen, siihen oli hänellä lainturvaama oikeus.

Kun olin ennättänyt tupakkani poroksi polttaa, tuli isäntäni tupaan, teki tilin kanssani, jolloin sain vielä muutaman äyrin kukkarooni, söin lähtörokan ja lähdin kirkonkylään pääsinpäivää vapaana viettämään.

Kirkolle oli silloin kutsuttu kaikki sotilaatkin, heille kun oli silloin luettavana julki joku Majesteetin lähettämä julistus. Nyt he olivat sen jo kuulleet. Olivat jo vapaat päivän tehtävästäkin, kokoontuivat kirkon lähellä olevaan kapakkaan ottamaan pikarin „elämän vettä". Niin siihenaikaan. Minne ikinä Herran temppeli kohosi, siihen rienaajakin kappelinsa rakenti, ja niin oli "Kuninkaallisesta armosta" kirkko ja kapakka rinnakkain. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 11.02.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Ruotsin oppiminen 1860-luvun Lokalahdella

Viimeistään nähtyään kartanon heinänviljelyn tulokset lokalahtelainen Paavo (s. 9.1.1848) halusi maatalousoppiin. Lukemaan hän oli muistelmiensa mukaan oppinut kotona, mutta lisäoppi vaati muutakin pohjaa.

Mutta pitäisihän opetella paremmin kirjoittamaan ja se räkninkikirja pitäisi myös ostaa. Ja se ruotsinkieli vielä — sepä se!

Kaupungissa käytyäni olivat kirjat taskussani. Salaisesti koettelin lukea ruotsalaista aapiskirjaa: "Fader vår som äri himmelen j. n. e." vaikka en siitä ymmärtänyt sen enemää kuin Kirjalan Heikin hevonen taivaan merkeistä. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.03.1913) 

Toisenlaisesta oppimistavasta Paavo kertoi fiktiota hipovassa kertomuksessa, jonka pääosassa oli Mattilan emäntä.

Ketäpä siitä osaa syyttää kun eivät vanhemmat ajoissa asiaa paremmin oivaltaneet, vaan antoivat hänen kasvaa yhtä tuhmaksi suomalaiseksi kuin muutkin Kytämäen eläjät ovat. Mutta sen vakavan päätöksen hän teki, että kyllä hän lapsensa kouluttaa paremmiksi ihmisiksi ja siksi hänen on saatava ne ruotsinkieliseen kouluun vaikka minne —.

Sen aikuinen lukkarin muori oli ennen Turussa piikana ollessaan ruotsia oppinut, niin että se heidän paalissakin puhellessa meni kuin vesi, niin mitäpä muuta kuin — —.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja vei mennessään lukkarin muorille koko säkillisen lahjoja, jossa oli leipää, lihaa, voita, juustoja, villoja, pellavia y. m. Lukkarin muori ihan säikähti näin odottamattomasta suuresta lahjasta ja aavisti että sen yhteydessä on joku toinenkin tarkoitus. Kirkosta tultua emäntä vasta asiansa ilmoitti ja pyysi että muori olisi niin armollinen ja ottaisi heidän Taavin ja Eevan ruotsinkieliseen kouluun.

- Ei hyvä emäntä, en minä osaa ketään lukemaan opettaa, huonosti itsekin osaan suomea lukea, parahiksi vaan ripille pääsin. Ruotsia lukea en osaa ensinkään. Pari vuotta kun Turussa olin, opin sitä vähän puhumaan, vaan sellaista huonoa se on.

- Ei ole huonoa, kuulinhan minä kun meillä silloin paalissa olitte, niin puhelitte niin niiden toisten parempien ihmisten kanssa  — —.

- Minä en osaa lukemaan opettaa — —

- Ei, ei lukemaan tarvitsekaan opettaa puhumaan vaan, sanoa mikä on pöytä, penkki, akkuna uuni, ovi j. n. e. Sitä minä pyydän, eikä lukemaan opetuksesta ole puhettakaan.

Seuraus oli että Mattilan lapset vietiin lukkarin muorin kouluun. Joka ainoa pyhä vei eli lähetti emäntä lapsilleen hyvät eväät ja oli varma, että nyt ne muuttuvat vähä paremmiksi ihmisiksi.

Jouluksi haki isäntä lapset kotiin, jossa he keskenänsä alituiseen ääntelivät ruotsalaisia lauseita: kom hiit, juu, nei, jag, tri, tra tro, prö, mjölk, smör, strömmink. Ja emäntä ihmetteli ja kiitteli lukkarin muorin hyvää opetuskykyä maasta taivaaseen asti, kun näin lyhyessä ajassa, vajaassa kolmessa kuukaudessa supi suomalaiset niin oli opettanut, että jo oikein keskenänsä "ruotti melskavat" kuka sitä olisi uskonut.

Sunnuntai aamuna lähti emäntä kirkolle ja isännän tietämättä pisti yhteen reen kolkkaan sen ison sian reisipalan ja toiseen kolkkaan papusäkin, että muori lihapapusia palkastaan syödä saa, kun niin vähän isännältä rahapalkkaakin oli ottanut. (Paavo Pajumaa: Louruja Lokalasta. Vakka-Suomi 03.04.1913)

Lapset eivät oikeasti olleet oppineet juuri mitään. Emäntä ei luovuttanut ja järjesti tyttärensä piiaksi Uuteenkaupunkiin.

Paljon olikin emännälle puuhaa ja vaivaa ennen kuin hän sai Eevalle sopivan paikan Onni kuitenkin oli että Matsonska toimitti Eevalle tilan Peitersonskan luo, joka oli ihan umpiruotsalainen, niin ettei suomesta sanaakaan ymmärtänyt. Koko talven Eeva Pettersonskan luona "venskasi" ja unhotti niin suomenkielen, ottei keväällä enää muistanut kotiotultuaan mitä sen linnun nimi oli suomeksi joka mesässä huusi "kukku". (Paavu Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 18.12.1913 no 145) 

(Mattilan emännän kaltainen hahmo oli myös P. Pajumaan pakinassa Miten lukkarin lesken koulu teki Lehtimäestä kansakoulun suosijan (Laatokka 6.5.1903).) 

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Kartanon ensimmäinen heinänkylvö tuloksineen

Hermansaaren päärakennus
Uudenkaupungin museo

Paavo (s. 9.1.1848) asui lapsuutensa Lokalahden Rågön säteritilalla. Sen naapurissa Hermansaaren kartanossa hän pääsi näkemään edistysaskeleita kohti maitotaloutta.

Uudenaikaisemmat maanviljelystavat alkoivat siihen aikaan näyttää ensimäisiä alkuotteitaan paikkakunnalla.

Hermansaaren kartanoon oli tullut työnjohtaja, "inspehtor" ja sinne oli ihmisten ihmeeksi tuotu sellaisiakin rautaisia auroja, joilla niittyjäkin voidaan kyntää. Mutta kun tuo herra "inspehtor" oli sanonut, että vanhoja peltoja kylvetään heinänkasvuun, niin silloin pantiin "hullunkirjoihin" koko mies ja ne Uudenkaupungin herrat, jotka semmoisen vallan hänelle antavat.

- Eikost se senttä ol suur synt Jumala vasta, ko häne antava leip-vilj hyljätä ja peltto hein kylvetä?

- Nii oikke, kyl se suur synt oo, ja pitäs herrattenki se seoks ymmärttä, ete heini kukka syä, leippä pööräl pan täyty.

Sivumennen voin mainita, että melkein kaikissa uudistuspyrinnöissä vanhoillaan olijat, vastustajat, käyttävät uskontoa yhtenä keppihevosenaan.

Katsoin kun niitty kynnettiin. Yksi mies kynti, toinen ajoi hevosia ja kolmas mies poleksi ja käänti turvetta, joka tuon tuostakin viskaantui takasin. Kun päästiin vaon päähän, niin kahden miehen sitä auraa kannettiin ja nostettiin paikalle, josta lähdettiin takasin. Pehtori ja eräs vieras isäntä olivat juuri tulleet kyntäjiä katsomaan. Vieras ihmetteli että "kyl maar täst hyvä tlee". Mutta pehtori "tykkäsi" ettei se tule oikein hyvä.

- Se kääntää niin huonosti, vaikka tuo Palmalan poika kyllä ahkeraan kyntäjää seuraa ja hyppii siinä viilloksella kuten hakotianen eli riukuhäntä, eli miksikä sitä täälläpäin kutsutaan, niin eipä se turve hänen polkemistaan tahdo oikein totella.

Vieras päätteli että "kyl mar mnunki tämmöne fält täyty osta". Heinälle ei vieras kumminkaan sanonut maitaan koskaan kylvävään, vaikka "fältinkin" ostaa.

Heinän viljelys oli siihen aikaan vanhoillaan olevan talonpojan kauhistus. Mynämäellä oli joku suurviljelijä kylvänyt vanhaan peltoon heinänsiemenen ja laittanut lainamakasiinista keväällä viljaa lainamaan. Talonpojat tästä nostivat aika melun: "hänelle ei saa antaa, syököön heiniä". Kumminkin hän pyytämänsä lainan sai.

Oli vuosia kulunut siitä kun Palmalan poika kyntäjän jälestä riukuhäntänä hyppi, ja nyt minun johtui mieleeni, että pitäisi käydä katsomassa mitä siinä kasvaa. Pyhäiltapuolella kenellekään mitään sanomatta menin ihan sitävarten katsomaan.

Tultuani paikalle, en mitenkään tahtonut uskoa silmiäni, seisoin siinä aidan takana "epäuskoisena Tuomaana". Vaan kun menin aidan yli ja kädelläni koettelin, niin uskoin että heinää tämä on. Kainaloihini asti pitkää, sankkaa heinää, jommoista vielä elämässäni ennen en ollut nähnyt. Maa, joka muutama vuosi takaperin kasvoi jonninjoutavaa "hirven takkua" ja sitäkin niin vähän että jos maanomistaja heinän niittäjälle olisi sanonut illalla että: "Otatko palkastasi kaikki ne heinät, jotka tänäpäivänä niitit?" — niin varmasti niittäjä olisi sanonut kuten entinen mies, että: "voinhan ne ottaa jos pari leipää minulle vielä annat". Ja nyt tässä kasvaa tuollainen heinä. Seisoin siinä miettiväisenä ja lopulla ajatukseni muuttui sanoiksi: "tässä nyt näkyy se herratten hulluus, jota vanhoillaan oliat alituisen saarnaavat". (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 15.3.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Lokalahtelaisia leikkejä 1800-luvun puolivälistä

Lokalahtelaisen Paavon (s. 9.1.1848) muistot nuorisosta koskevat todennäköisesti viimeisiä vuosiaan paikkakunnalla eli 1860-luvun alkupuolta.

Taikka leikittiin kuningasta, jolloin jokainen leikkiin osan ottaja asetti oikean kätensä toisten käsien päälle. Sitten veti se kenen käsi alin oli, kätensä pois alta ja asetti sen päälimmäiseksi ja niin aina edelleen kunnes kakstoistas käsi tuli päälimmäiseksi.[...]

Taikka myötiin liinaa:

Joku joukosta otti nenäliinan käteensä ja alkoi: - Ostaks liinaa? - Ostan - Paljonko? - Viis kyynärä. - Yks' kaks' kolm' neljä viis'. Kun mnä tule tätä meijä herra hintta hakema, niin sinu ei pirä sanoma "on" eikä "ei" eikä "juu eikä "jaa" eikä naurakka saa, vaan sinun pitä sanoma: tällöin sanoi hän korvaa hiljaa sanan joka oli sanottava.

Kun kaikille oli näin liinaa myyty ja sanottavat sanat sanottu, alkoi maksun keräys.

- Mnää tlii stä liina hintta hakema - Risu Antti mnää mielesän pirä. - Pirä vaa, mutt mnää tlii stä liina hintta hakema. - Risu Anttia...- Onk hän sinust hyvä? - On. - Ahah, jopas sanosi "on", annas pantti! Miina otti nenäliinan ja antoi pantiksi.

- Mnää tuli Antti sinult... - Vasika hänt. - Vai Vasika. Onk se pitk. Onk se väär... - Vasika hänt. - Onk se pystös? Eik se ol saparo?... Mnää tuli liina hintta hakema ja snää tarjo vasika hänttä.

Ja Antti veti suunsa nauruun - Ahah, jopas naura, annas pantti! Antti antoi tulusraudan taskustaan.

- Eeva, mnää tlii sinult sitä liina hintta j. n. e.

Panttia kerääntyi koko lailla. Harvat muistivat olla sanomatta kiellettyjä sanoja tahi olla nauramatta.

Pantit olivat lunastettavat. Kalle: - Mitä sen pitää tekemään kenen tämä pantti oma on? - Sen pitää antaman kättä kaikelle tuvassa olijoille.

Miina kättelee ... - Nyt Miina sano mitä sen pitää tekemän kenen tämä... - Sen pitää huutaman morsiamensa tänne korsteenin kautta.

Pantti on tulusrauta ja Antti huutaa korstenista ylös: - Kaltur Maijastiina, tules tänn.

Nyt on viimeinen pantti mitä sen pitää...? - Sen pitää mennä "roikkumaan". - Jaakko "roikkumaan".

Jaakko asettuu seisomaan seinää vasten. - Jaakko, ketäs roikut? - Eevaa.

Eeva asettuu hänen eteensä selkä päin Jaakkoa. - Eeva, ketäs roikut? - Tanelia j. n. e.

Näin muodostui aina poika ja tyttö vuorokkain pitkään riviin. Johtaja otti pienen rahan taskustaan pisti sen Jaakon huulien väliin. Eevan oli otettava se siitä huulillaan ja annettava Tanelille, hänen taas edelleen koko riville. Jotkut poika viikarit siinä huulet ojona olevalta mielitietty-tytöltään pienen suutelon sieppasivat. (Paavo Pajumaa.:Wakkasuomalaisia nuorisoleikkejä. Kodin Lehti 10.5.1913)

Muistelmateksti on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamaksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.  

Korjattavan kirkon yövahtina

Lokalahden kirkolla tehtiin isompia muutostöitä vuosina 1857–62 lääninarkkitehti G. Th. P. Chiewitzin johdolla. Tähän liittyy yksi paikkakunnalla kasvaneen Paavon (s. 9.1.1848) muisto.

Lokalan kirkko oli korjauksen alaisena, ja joka mies oli velvoitettu ottamaan osaa siihen tehtävään. Vanhat yksinäiset leski-ämmätkin, jotka eivät muuta voineet tehdä saivat vahtia öisin kirkkoa, aina kaksi kerrallaan Heidän toimintansa oli papin järjestämä ja valvonnan alaisena.

Sunnuntain vastaiseksi yöksi oli kuulutettu meidän Rajalan Hanna ja Naajakkalan Liisa, jostakin toisesta kylästä kirkkoa vahtimaan. — Hanna tuli meille puolittain itku silmissä pyytämään että enkö minä menisi ja eikö minua laskettaisi hänen edestään. Hän lupasi meille siitä suuresta hyvästä leikata yhden eli vaikkapa kaksikin päivää ruista.

Minut luvattiin laskea, ja niin minä pääsin "kirkonvartijaksi", vaikkapa vaan yhdeksi yöksi. Lauantain iltapuolella olin jo kirkolla ja odotin ikävissäni sitä aikaa, jolloin minun on astuttava tuohon tärkeään luottamustoimeen.

Kun mestari, Tammiston Kustaa oli työmiesten läsnäollessa kirkossa ehtorukoukset pitänyt ja virren värsyn veisata hurauttanut, alkoi toimeni. — Pastori kysyi: — Eikö Liisa ole vielä tullut?

- Ei ole näkynyt.

- Odotan vielä vähän jos hän tulee.

Yksin jäätyäni menin sakaristoon ja aloin katsella minkälaista käsialaa vanhoissa papereissa oli, ja kun niissä näin oikein karkeaa „tyyliä" niin ajattelin että kyllä kaiketi minä maanviljelyskouluun kelpaan, vaikka en osaakkaan paremmin kirjoittaa, koska papiksi on kelvannut sekin, joka tuollaista on töhertänyt.

Askelia kuului, minä kiireellä kirkkoon.

- Täälläkö snä ole, etko snä pelkkä?

- En pelkkä.

- Kun ei Liisa tullut, niin kaiketikin se ei saanut tietää siitä kuulutuksesta. Minä menen sanomaan Kallilan Hannalle että hän tulee toiseksi.

- Mutta enkö minä yksin saa vahtia?

- Etkö snä pelkkä?

- En ollenkaan.

- Ei, kyllä minä menen Kallilan Hannaa —.

Kallilan Hannan lehmä oli jäänyt metsään ja sitä hakiessa hänellä meni aikaa niin että hän tuli vasta jälestä puolen yön, tyttärensä pieni poika muassaan.

- Mennään tuonne läpikäytävään, minä panen pojan sinne nukkumaan.

Siinähän sitten unisena torkkui itsekin. Kirkon akkunat olivat pyhäksi pantu paikoilleen ja niitä alkoi nyt naputella, helistellä.

- Kuuliks snä mikä se o, ko nii naputta?

- Tönösep se on, kuin tuonelan eläjille kenkänauloja.

- Voi, hyväs siunakko (samassa puoliääneen) Isä meidän - - Voi voi ko minu pelotta.

- Mikä teitä pelottaa?

- Nii, mitäs snä nii sanoit? - - Mennän ton porston palvel ja ruveta veissama joku aamuvirs.

Minä sain sen ajan virsikirjan käteeni ja ehdotin laulettavaksi virttä, jossa m. m. oli "Armon liiton enkel, karkoit päältäm perkel" j. n. e.

Kun siinä sitten vetelimme, Hanna kimakan heleällä naisäänellään ja minä passo-äänelläni „jörisytin" jälestä niin että tyhjä kirkko kajahteli vastaan, niin minä näin, että joku Vehmaan mies ajoi hevosella kirkkoa kohden. Arvelin heti että se varmaankin menee Varanpään kylään kalaan, koska näin aikasin on liikkeellä. Hevonen käveli ja mies korvat "hörillään" katsoi kirkkoa päin. Päästyään lähemmäksi, paljasti hän päänsä, varmaankin toivossa että siten toki saisi paikan sivu rauhassa päästä. Mutta kärryjen kolinasta heräsi poika läpikäytävässä juuri kuin mies oli sen oven kohdalle ennättänyt, ja alkoi täyttä kurkkua parkua ja rääkyä.

Ei ollut miesparalla aikaa pistää lakkia päähänsä, vaan roimi ohjaksien perillä hevostaan selkään, ajaen niin täyttä nelistä Veräjänkorvan torpalle asti.

Tarvinneeko lisätä, että kaiken tämän aiheutti aamutuulen hengähdykset kittaamattomiin akkunaruutuihin. (Paavo Pajumaa: Loruja Lokalasta. Vakka-Suomi 04.09.1913)

Muistelmatekstit on tunnistettu Paul Widemarkin (1848-1924) kirjoittamiksi asiakirjojen, sanomalehti-ilmoitusten ja Laatokan historiikin (Laatokka 30.11.1911) avulla.