Hallintohistoriallisista sanoista

1802-projektissani, jossa olen laajentamassa kesän kuninkaallisen matkan blogisarjaa kirjaksi, vilisee erilaisia arvonimiä. Esimerkiksi nimitysuutinen:

Turkulainen tukkukauppias Mikael Rosendahl sai matkan aikana eli todennäköisesti sen tapahtumiin liittyen "Kommerse-Råds namn, heder och värdighet". Omin päin olisin kääntänyt ja tiivistänyt tämän kauppaneuvoksen arvonimeksi. Onhan jäljessään vastaavalla rimpsulla varustetulla  Eric Lodinilla Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa "Kihlakunnantuomarin arvonimi".

Mutta ruotsinkieleni osaaminen on sitä tasoa, että tarkastaminen on tarpeen. Onnekseni tänä vuonna ilmestyi verkkoon SLS:n Förvaltningshistorisk ordbok, jossa on m.m. hakusana kommerseråd. Siinä todetaan, että kommerseråd on tosiaan suomeksi kauppaneuvos, joka on

Kauppakollegion jäsen, arvoltaan asessorien yläpuolella ja heti viraston johtajan eli presidentin alapuolella. Kauppaneuvoksia oli tavallisesti neljä ja he johtivat yleensä jotakin kollegion konttoreista tai työvankilaa/kehruuhuonetta.

Ruotsiksi lisätietona annetaan, että "I Ryssland och i Finland under autonoma tiden var kommerseråd en honorärtitel (rangklass 8) utan ämbete som från och med 1800 förlänades näringsidkare tillhörande första gillet." Mutta siis ennen autonomista aikaa vain ja ainoastaan kauppakollegion jäsen?! Muistaakseni kaksi muutakin Suomen kauppiasta olivat vuoden 1802 loppuun mennessä kauppaneuvoksia. Miehittivätkö nämä kolme siis 75% kauppakollegiosta?

Tuskin.

Ja toisen uutisen maanmittaustirehtööriä FHO ei tunne ollenkaan. Onneksi on Kotivuori.

Syyskuun alkupuoli

2.9.

• Elise Garritzen kirjoittaa [in English] Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden määrittelystä 1800-l Britanniassa
• Hmm. @Kaupunginmuseo kärsi jo vesivaurion, maalataanko nyt piruja seinille? [Kun Museokortti mainosti "Vietä kaikkien aikojen #museosyksy! Museokortilla pääset yli 230 varmasti kuivaan museoon."]
• Kirjat hyllyissä nyt sisustusmuotia. Kunhan ovat siistillä pellavakankaalla päällystettyjä. Sisällöstä viis.

4.9.

• 1900-luku ja "kansa" edelleen mielekästä esittää miestekijöiden kautta. Pisteet rehellisestä otsikoinnista.

• Ennen valelääkäreitä...

7.9.

• Turkulainen tutkija hermostui @natlibfi ja @kansallisarkist ja @museovirasto Ja Helsinkiin muutenkin.
• Tommi Uschanovilta sain hienon vastauksen kapina/sisällissota-tietämättömyyteeni
• Parin tunnin ähellyksellä @LoveAndAnarchy ostoslistalla 6 lippua. Must see: Tordenskjold & Kold

8.9.

• Alkusanat, joissa on asennetta, ovat parhaita.

• Prinkkalan moniste eli Suomen kansan historia oli nopea luettava. Julkaistu 1976.

• Lilliputti vs. jättiläinen: miksi Suomi pärjäsi talvisodassa?

9.9.

• Tuore väitös: perhetausta eriarvoistaa lapset myös kulttuurin kokemisessa
• Pieni polkupyörämuseo (tai yksityiskokoelma) Hyvinkäällä on saanut videoesittelyn

10.9.

• Tietokirjailija ja some esillä Ville Kaarnakarin haastattelussa
• Joko lähestytään vuoden 1862 palvelutasoa?

11.9.

• Emma Goldman - joukkorahoitetun videon versiona #ordinarywomen
• 60 kilsaa suuntaansa, pitikö tuosta uutinen tehdä?

12.9.

• Aulassa @Kansallisarkist leviää hiuslakka puunattuun nuoreen mieheen. Kuvataankohan tuomiokirjojen edessä tutkijasalin parvekkeella?
• Kaikkea ne ennen keksi. Turun akatemian painatteessa v 1703 voi promovoitavien nimet pyörittää haluamaansa asentoon.

• Törmäsin tuttuun, jolle annoin alkukesästä naishistoriakirjani. "Kivasti kirjoitettu" sanoi nyt. Superkohtelias.

12.9.

• Kalevalaseuran kulttuurintutkimussarjassa nationalismi kuullosti antoisalta aiheelta, mutta ei ollut sitä käytännössä.
• Yleisökysymysten ja -kommenttien aikarajoitus per puhuja olisi ihan harkinnanarvoinen juttu. Minusta.
• Google on palkannut tubettajan @tomscott tekemään museovideoita. Uffizin lisäksi Louvressa.
• Kun (kaupungin)arkisto lähettää automaattiviestin tilauksen saapumisesta käyttöön, niin voisiko olla mukana linkki aukioloaikoihin? No, ei.

13.9.

• Tätä tänään.

• Raportti opastetusta historiapyöräilystä Kirkkonummella.
• Vastaukset spostikyselyihin Riksarkivetiin ja Sjöhistoriska museetiin sisältävät diaarinumeron. Ruotsissa spostit arkistoidaan?
• SLS mainosti blogiansa seurattavaksi, mutta Feedly ei löydä sille rss-syötettä. "Kukaan" ei enää käytä lukijoita?

14.9.

• Never say never - kolme sanaa, jotka eivät pysy lähimuistissani.

Reformaatiosta, eliiteistä, rahvaasta ja laulusta

Eilen pidin taukoa 1802-projektistani ja istuin koko päivän SKS:n juhlasalissa kollokviossa. Kotiin päästyäni luin Nykysuomen sanakirjan sivistyssanojen osasta, että se tarkoittaa tieteellistä keskustelutilaisuutta. Eli ei ihmekään, että en kaikkea ymmärtänyt. Mistä todisteena lukuisat kysymysmerkit alla.

Tuomas M. S. Lehtonen aloitti menneen ja tulevan projektin esittelyllä sekä kirjamarkkinoinnilla. Tauolla selasin artikkelikokoelmaa Re-Forming Texts, Music, and Church Art in the Early Modern North ja Raisa Maria Toivon kirjaa Faith and Magic in Early Modern Finland. Molemmat pitäisi hankkia luettavaksi jossain välissä. Tulossa oleva artikkelikokoelma Laulut ja kirjoitukset myös.

Ensimmäinen varsinainen esitys oli Kati Kallion ja käsitteli reformaatiota ja suullisen perinteen kieltä. Riimien ja kalevalamitan tulkinnallisuuden lomassa Paimion tuomiokirjaan 1666 merkitty pitkä selvästi kalevalamittainen loitsu oli mukava todiste siitä, että mitta oli Länsi-Suomessakin käytössä. Todella jännä oli kuulla, että myöhemmin Viipurin piispaksi noussut Olaus Elimaeus oli Rostockissa 1602 kirjoittanut toverinsa Axel Oxenstiernan muistokirjaan nelisäkeisen runon suomeksi! Tehoavampi toivotus noitien kielellä?

Raisa Maria Toivon esityksessä uskon ruumiilliset ilmaukset tuomiokirjalähteissä oli niin paljon liikettä, että putosin kärryiltä. Mutta, jos ymmärsin oikein, niin 1600-luvulla oli (esim. Huittisissa) harrastettu uhriaterioita, jotka saattoivat alkaa teurastuksella ja sisälsivät ruokailua, juomista ja rukoilua. Silkkaa kristillisyyttä tämäkin?

Tuomas M. S. Lehtonen puhui Piae Cantiones -editioista, jotka ilmestyvät reformaation jälkeen, kun katolisen ajan laulujen olisi voinut ajatella olleen poliittisesti arveluttavia. Jo tekijöiden ja omistusten läpikäynti oli yllättävän mielenkiintoista, mutta lopuksi Lehtonen mainitsi hovioikeusjutun 1640-luvulla, jossa joitakin asianosaisia oli perhekartanosta riitelyn lomassa syytetty katolisiksi ja maanpettureiksi. Perhe on pahin?

Lounaan jälkeisen session aloitti Olli Matikainen miettimällä 1500-luvun lopulla eläneen Gödik Fincken persoonallisuutta tai tarkemmin sanottuna mahdollisuutta sanoa siitä jotain. Vahva déjà-vu-fiilis. Suhtauduin kysymyksenasetteluun nyt ymmärtäväisemmin  kuin kesällä 2010, mutta varsinaisessa mietinnässä ei päästy eteenpäin. Kun vaikeata on.

Anu Lahtisen esitys Jöns Perssonin kronikasta tuntui puolestaan tutulta viime vuoden huhtikuulta. Kysymys: kuinka tiukasti päivä+kuukausi -päiväyksen käytttöönotto korreloi reformaation kanssa? Vai Kustaa Vaasan saksalaistyylisen hallinnon kanssa?

Lähes keskellä kuvaa oleva bloggaaja seuraa Anu Lahtisen esitystä.
Kuva tekijänoikeuksineen: Juha Vuorela

Kolmas aatelia koskeva esitys oli Ulla Koskisen Sodankäynnin perustelut 1500-luvun lopun kirjelähteissä. Alustuksensa 1500-luvun lopun pitkästä vihasta herätti ikäviä ajatuksia Ångerman-kirjani puutteista. Itse asiasta opimme, että sotatoimien perustelut Suomen puolella toimineiden aatelisten kirjeissä olivat joko piiloutumista kuninkaan tahdon taakse tai oman toiminnan selittämistä kuninkaan ja valtakunnan parhaana tai olosuhteiden uhriksi joutumisella. Vihollinen oli kunniaton ja jumalaton eli täydellisesti tuhottava. Mielenkiintoista kylläkin, että tällä ei ollut mitään tekemistä ortodoksisuuden kanssa, ainakaan kirjeissä.

Viimeisen session aloitti Suvi-Päivi Koski, joka pääsi uutisiin viime vuoden lopulla löydettyään dresdeniläisestä kirjastosta aiemmin tuntemattoman virsikirjapainoksen ja katekismuksen, molemmat vuodelta 1607. Näiden tutkimus on vasta alkuvaiheessa ja menin sekaisin siitä oliko nyt hypoteesi, että Hemminki Maskulainen oli vain sponssanut projektia eikä kirjoittanut virsikirjaan mitään?

Anna Perälä jatkoi selostamalla saman ajan kirjankustannus-, painatus ja sidontakäytäntöjä. Vuoden 1607 kirjat oli painettu Rostockissa, vaikka virsikirjan aiempi painos oli tuotettu Tukholmassa. Mahdollisesti Tukholmassa ei ollut kapasiteettia tai sitten painolaatu ei vastannut haluttua. Perälä arvioi, että virsikirjan ladontaan on mennyt vähintään 5 kuukautta ja mahdollisesti jopa 10. Työaikana vai kalenteriaikana, olisi pitänyt kysyä. Useampi latoja ei voinut tehdä työtä yhtäaikaa?

Viimeiseksi puhui Tuija Laine rahvaasta ja kirjakulttuurista. Laine oli käynyt viikonloppuna katsomassa Tulen morsiamen ja piti epärealistisena, että siinä rahvaan edustaja lukee sujuvasti kirjasta sekä ruotsia että latinaa. Huomasin tämän minäkin, mutta en tullut maininneeksi arviossani. Noita-aiheeseen tietenkin sopi se, että päähenkilö oli tietäjän ottotytär, mutta kyseessä oli myös jatkumo aiemmalle huomiolleni, että päähenkilöksi valitut tytöt historiallisessa fiktiossa usein ovat lääkintätaitoisen naisen tyttäriä ja lukutaitoisia.

Apteekkarin urasta

Ruotsinkielen taitoni rajat tulevat vastaan tämän sanomalehdessä Inrikes tidningar 1.3.1808 julkaistun ilmoituksen kanssa. Proviisori Jonas Peter Hedell on tehnyt Kaskisten apteekkiin liittyviä kauppoja visbyläisen apteekkari Johan Galleniuksen kanssa. Mutta Hedell on jättänyt jotain kaupanehtoja täyttämättä ja kadonnut Galleniuksen näköpiiristä.

Hiskiä osaan sentään lukea. Apteekkari Johan Gallenius sai Maria Elisabeth Aspin kanssa Kaskisissa lapset 9.8.1818 ja 20.10.1820. 56-vuotias Johan Gallenius kuoli apteekkarina Kaskisissa 21.8.1821. Mikähän oli innostanut muuttoon Visbyn kokoisesta ja tapaisesta kaupungista Kaskisiin?

Visby näytti tältä 1800-luvun puolivälissä. (Piirros Per Arvid Säve. Riksantikvarieämbetet. Flickr Commons.)

Verkkohaut vievät Sukututkimusseuran vuosikirjaan, joka kertoo, että Johan Gallenius oli avioitunut Kristiinankaupungissa 22.8.1797 ollessaan Raahen apteekkari. Visbyssä hän oli ollut vuodet 1806-1814. Siis palannut kotiin päin lähtiessään sieltä pohjoiseen.

Amanda Lindholmin omaelämäkerta

Alempi kansanopetus eli Aikakauslehti al. kansa-, pikku-, kiertokoulun nais- ja miesopettajille sekä lasten vanhemmille ja muille kasvattajille julkaisi numeronsa 2/1906 etusivun juttuna esittelyn kiertokoulunopettajatar Amanda Lindholmista, joka oli "huomatuimpia henkilöitä maamme kiertokoulunopettajistossa". Tänä päivänä hänestä ei löydy verkkohaulla mitään, joten kopioin tähän lehden julkaiseman Lindholmin oman tekstin:

»Olen syntynyt Nastolan seurakunnassa 4.5.1864.

Elämä on ollut minulle, niinkuin monelle muullekin ihmislapselle maailmassa taistelua olemassaolon puolesta. Sillä kotini oli hyvin köyhä ja vanhempani varattomia. Mutta kuitenkin tuossa köyhässä kodissa olen saanut Vakaan tosi-kristillisen kasvatuksen, joka on elämäni kallein aarre. Isä ja äiti jo varhaimmasta lapsuudestani asti teroittivat mieleeni sitä asiaa, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku, ja että velvollisuuksien täyttäminen, sekä itsensä kieltäminen, on kaiken onnellisuuden alku ja lähde, joskin se vaatii monesti suuriakin uhrauksia ihmisen puolelta.

Ensimäisen alkuopetukseni olen saanut kiertokoulussa.

Kansakoulusta pääsin keväällä 1879. Viimeisellä luokalla ollessani sain apurahaa Furujelmin rahastosta, joka silloin ensi kertaa jaettiin kansakoulun varattomille oppilaille.

Mutta sitte seuraavana vuotena sain vielä täydentää tietojani sekä erityisesti valmistua kiertokoulunopettajatointa varten. Sillä yllämainittuun toimeen oli minulla sanomaton halu. Päästä kiertokoulunopettajattareksi, se oli ainoa ajatukseni. Ja siinä sitten onnistuinkin niin, että jo syksyllä 1880 pääsin kiertokoulunopettajattareksi Nastolan seurakuntaan. Opetusaika oli silloin siellä vaan noin 28 viikkoa vuodessa. Silloin oli taas minulla tilaisuus väliaikoinani lukea kasvatus- ja opetusoppia sekä saada erityistä opetusta koraalin soitossa ja musiikkiopin alkeissa, joita sitten olen yhä edelleenkin koittanut täydentää. Kaksi vuotta oltuani opett. yllämainitussa seurakunnassa,muutin sitte syksyllä 1882 opett. Asikkalaan. Siellä valittiin minut ensin vaan kahdeksi koetusvuodeksi. Mutta kun se aika oli päättynyt, pääsin sitte vakinaiseksi. Siellä olen ollut jo 23 vuotta.

Niin, tällä pitkällä kokemusajallani olen tullut sen tuntemaan, ettei pidä yhtä hyvää ihastuman eikä kahta pahaa pelästymän. Monesti olen saanut hikoilla kyllä kärsimyksien helteessäkin. Joskin toisinaan taas iloitakin, kun olen nähnyt, etteivät kaikki siroittamani siemenet ole pudonneet maantielle, vaan että osa niistä on langennut hyvään maahan, joista olen jo saanut hedelmiäkin nähdä, joskin suurin osa on jäänyt hedelmättömäksi.

Niin kauan kuin Herra tahtoo, samoilen yhä edelleenkin Suomen saloja. Mutta sitte lakkaan, kuin Hän ei enään sitä tahdo. Ylistetty olkoon Nimensä aina!»

Kesällä 1906 opettaja Lindholm vaihtoi nimekseeen Louhisaari.

Esimerkki Noitain, Velhoin ja Myrrysmiesten kelvottomuudesta

Hans Nymanin kirjasta Hyödyttäväisiä ja Huvittavaisia Kertomuksia Yhteiselle Kansalle Kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta (1842)

Näitten Ihmisparkain sekaan luettava oli se kuulusa Matti Kallaanvaara, Kemijärven Pitäjäsä, joka oli ymmärtänyt saavuttaa yksinkertasen kansan uskalluksen ja luulon, että hän saatto hätäyneitä ja tarvittevaisia auttaa, esimerkiksi: pelastaa ihmisiä manalaisten eli kirkon väen, kiusauksista; panna manalaiset takasin sen päälle, joka net oli nostanut; laittaa tyttärille naima-onnia; panna karja oikialla ajalla laitumelta kotia tulemaan; auttaa sopimattomia parikuntia soveliaisuuteen, ja monta muuta semmosta hullutusta.

Tähän aikaan, josta on jo neljäkymmentä vuotta kulunut, asui Kuusamon Pitäjäsä Herrasmies, jota tuttavansa leikillään kuttuvat Kuusamon Ukoksi.

Tämä niin kuttuttu Ukko matkusti usiasti Kemijärveen, ja koska hänellä oli niin muodoin täydellinen tieto tästä Kallaanvaaran turmelevaisesta käytöksestä, päätti hän mielesään, jos mahdollinen olisi, ehkästä tätä kelvottomuutta ja ilmottaa sen hulluutta myös yksinkertaselle kansalle.

Tultuansa Kemijärven Pappilaan, josa käräjiä silloin piettiin ja josa Kuusamon Ukolla oli Majapaikka, käski hän Rättärin vaatia talon isännän Matti Kallaanvaaran tulemaan tykönsä, ja sen tultua sanoi Kuusamon Ukko voivansa aivan huonosti ja käski Rättärin antaa Äijälle ryypyn.

Mutta ennenkuin Vaari maistoi viinaa, kattoi hän siihen Velhoin tavalla ja rupesi yrähtelemään.

Kuusamon Ukko käski Rättärin panna Vaarille toisen tilkan ja senki mentyä samaa tietä kun entinenki, sai Rättäri käskyn mennä ulos, jonka jälkeen Kallaanvaara kysyi sairaalta, joka huonona makasi vuoteella: "Mikä sinua vaivaa"?

- "En tiedä, mutta luulen manalaisten eli Kirkonväen minua kiusaavan, sillä minua nakellaan öillä seinästä seinään.

- Yyhh! rönkäsi velho, sinua vaivaa kolmen kirkon väki; sen minä näjin viinasa; mutta jos sinulla on uskallusta tulla minun kanssani kirkkomaalle tulevana yönä, kyllä minä sinun niistä pelastan."

Sitä juuri toivoi Kuusamon Ukko, mutta sanoi kuitenkin: "en minä uskalla sinun kanssasi sinne mennä."

Yyhh!rönkäsi taas velho ja vakuutti ettei hänen kanssansa koskaan ole vaaraa.

- Noh, minä lähen sinun kanssani tulevana yönä kirkkomaalle, mutta sillä eholla ettet saa ottaa mitään rauta-asetta kanssasi.

- Miksikä ei? kysyi velho.

- Sentähen että minä luullen sinun siellä tulevan intoon ja saattavan vahinkoon, sekä ittesi, että minun; kuitenkin sallin minä että varustat ittesi tällä aseella, sanoi Kuusamon Ukko ja antoi velholle viisituumasen naulan, jonka kärki oli hyvin kiveräksi väännetty.

Tämä sota-aset ei ollut hänelle juuri mieluinen, mutta hänen täytyi kuitenki luvata ei ottaa muuta, jonka jälkeen velho meni ulos sairaan kamarista yötä odottamaan.

Kuusamon Ukko meni kohta sen jälkeen Herrain tykö ja ilmotti niille koko asian ynnä vaatimuksen kanssa, että he, puettuina manalaisten haamuin, myös tulisivat tapuliin eli Ullakkoon, eivätkä siellä liikkusi velhon ja hänen mennesä kirkkomaalle, mutta sieltä palatesa saisivat he olla manalaisina.

Maata panon aikana pukivat kaikki, manalaisiksi tulevat, ittensä valkioilla liina-lakanoilla.

Yksi heistä oli hankkinut ittellensä julman paperi-naamun suurten sarvien kanssa, jotka olivat vahvasti pyhityt säkeneitä ottavalla aineella ( phosphor ).

Manalaisjoukko meni nyt eeltäpäin ullakkoon, joka on ainoastaan muutamia kymmeniä syltiä Pappilasta, josa he sitten hiljasuudesa oottivat sairasta ja lääkäriä, jotka myös kohta sen jälkeen pimiäsä verkalleen kävelivät käsi kädesä ullakon läpi kirkkomaalle.

Siellä kierteli velho ensiksi sairasta kahesti myötä ja kerran vasta-päivään, hammasta purren väkevästi.

Sen jälkeen loihti velho pitkän lorun ja kysyi sitten Ukolta: onko sinulla uhrirahaa?

- On tuosa, sanoi sairas, ja ojensi velholle plootun setelin, jonka velho oli panevana kirkon nurkan alle, mutta pisti samalla sukkelasti plakkariinsa.

- "Älä huoli, kyllä sinä sen hiljalleen ansaittet ennen kun leikki on lopusa!"ajatteli Kuusamon Ukko, niin kuin se kävikin.

Sitten kun Kallaanvaara näin oli päättänyt toimituksensa kirkkomaalla, käski hän Kuusamon Ukon lähtiä pois, mutta se sanoi häntä peljättävän kauhiasti ja ei uskaltavansa mennä ullakon läpi.

- Mikä täsä on hätänä kun minä olen kanssasi, yrähti velho

- Noh yhtä kaikki, minä lähen sinun kanssasi ehkä minua peljättää, vastasi sairas; ja niin tulivat nämät miehet ullakkoon, josa manalaiset kohta sieppasivat Kuusamon Ukko-rukan ruumis-kamariin, mutta velho meni vikevästi haltioisa portaille ja käski, hammasta purren, sairaan tulla pois.

Samalla ravotti sarvi-manalainen ullakon ovia, pisti päätään vähän ulos ja pyhki viriästi sarviaan, joista säkeneet suittusivat velhon silmille.

Tämä, joka ei ollut tottunut tämmöseen rohkeuteen manalaisilta, suuttui, tuli kauhiaan intoon, rönkäsi kovasti ja paiskasi hänelle annetulla isolla naulalla ullakon oveen niin lujasti, että kanta uppousi kämmenen sisään.

Täsä innosa avasi velho oven ja alkoi karjumalla manata manalaisia päästämään pois Kuusamon Ukkoa, joka kitisi ja uikutti ruumis-kamarisa; mutta manalaiset nykäsivät velhon ittensä sisälle ullakon porstuaan ja alkoivat hiljalleen kauniisti vedellä Kallaanvaaraa pitkänään ympäri laattiaa ja sillon katosi sen raukan merkillinen luntio niin että äänettömyys oli täydellinen.

Sitten kun tämä hänelle sallittu helppo ryöppy oli ohitte, pääsi velho pois, mutta ei mennyt etemmäksi kun portaille, josta hän lakialla äänellä rupesi sovinto puheille, ja pyysi pian rukoilemalla manalaisia päästämään pois Kuusamon Ukkoa, vakuuttain, että se tietää Jumalastaan.

Myöskin kuulivat manalaiset täsä asiasa velhoa ja päästivät sairaan ruumiskamarista, joka tapasi auttajansa ullakon portailla, mutta ei sanonut jaksavansa käydä umpeen tuiskunutta tietä, jonka tähen velho käski sairaan tulla hänen selkäänsä.

Sitten kun se oli tapahtunut ja velho astunut tarakkansa kanssa muutamia askeleita, nojausi Ukko vähän syrjään, josta seurasi että molemmat kaatuvat ja makasivat lumi-hangesa ja sillon juoksivat manalaiset Pappilaan.

Velho nousi ylös, autti sairaan lumen sisää ja pyhki takkinsa helmalla puhtaaksi, sillä reuhka ja kinttaat olivat, manalaisten kisasa, jääneet ullakkoon.

Kuitenkin virkosi sairaskin niin paljon, että se velhon taluttamatta hiljalleen käveli takasin Pappilaan nuorten herrain kamariin, josa nämät kaikki olivat täydesä kirjotus-työsä, ja niille kertoi Kallaanvaara palavisapäin, kuinka hän suurella vaivalla oli saattanut pelastaa Kuusamon Ukon manalaisten vallasta.

Mutta, - sanoi sairas velholle - ei tämä vielä ole hyvä; sinä olet luvannut vielä minua kylvettää tänä iltana ja sauna on valmis.

Se on hyvä, kyllä minä sinua kylvetänkin mielelläni - sanoi velho - jonka jälkeen sairas ja lääkäri menivät saunaan, josa tämä karjuin rupesi kylvettämään sairasta; mutta manalaiset pölähtivät samalla saunaan, sammuttivat valkian ja suittuuttivat säkeneitä erinomattain velhon päälle, joka tästä kauhtui ja innosansa rupesi kylvettämään sairasta niin lujasti, että se ei voinut sitä kärsiä; vaan tikasi velholle kohta mennä alas, jos tahtoi välttää tulla maahan potkastuksi.

Velhon täytyi totella, ja sitten kun manalaiset olivat menneet pois, tuli myös sairas alas lavolta ja pukeusi mennäksensä Pappilaan.

Velho talutti häntä, mutta ulos tultua rupesi sairas käymään mettään päin: johonka oli töhmerö tie talosta.

Samalla kysyi velho: mihinkä sinä nyt menet? -

Minä menen Pappilaan vastasi sairas

- Ei Pappila ole siellä, täällä Pappila on - vastasi velho ja viittasi sinne kädellään.

- Sinä pakana! sanoi sairas täydesä vihasa - koko yön olet sinä antanut manalaisten minua rääkätä, ja päälliseksi tahot sinä nyt vietellä minua mettään, josa minä välttämättömästi tulen hukkaan; - jonka jälkeen hän alkoi jäykästi käydä mettään.

Velho tyrmistyi ja koki pitää kiini sairasta; mutta Kuusamon Ukko, joka oli kokolias ja paraasa ijäsänsä, ei ollut tästä estetty, mutta kävi ehtimiseen mettään päin, ehkä velho, joka oli pieni äijä kässi, venyi hänen peräsänsä; ja kun tämä estet ei auttanut, rupesi velho täydellä kurkulla huutamaan: voooii, vooi, voi, jo tämän manalaiset nyt ainakin minulta vievät!

- Tulkaa hyvät ihmiset auttamaan!

Kuusamon Ukko, joka tahtoi välttää ettei talon väki tämän metelin kautta tulisi herätetyksi, heittäysi voimattomaksi ja istui lumelle. - Noh!kuinka nyt on asiat? kysyi Kallaanvaara parka

- En minä jaksa mitään, vie minua Pappilaan - uikahti toinen.

- Tule minun selkääni, kyllä minä sinun kannan Pappilaan - sanoi velho hyvillä mielin ja kun Kuusamon Ukko oli nossut velhon selkään, rupesi tämä käymään tarakkansa kanssa, mutta Ukko nojausi taasenki syrjään, ja niin makasivat molemmat risti-veljet jälleen pitkänään syväsä lumesa, josta velho nostuaan veti Ukon ja pyhki lumen sen päältä takkinsa helmalla.

Sairas rupesi nyt vähän tointumaan, lähti velhon kanssa hiljalleen kävelemään Pappilaan ja kamariinsa, ja sinne heitti velho rauhaan Kuusamon Ukon, jolla oli se huvitus että uhriraha alkoi olla melkiään määrään maksettu.

Aamulla, päivän koittaisa, meni velho Rättärin kanssa Ullakkoon, molemmat varustetut puukoilla ja kirveillä, ja sieltä sai velho takasin häneltä jääneet kinttaat ja reuhkansa.

Rättäri, joka oli ymmärtäväinen ja sukkela mies ja oli nähnyt kaikki mitä Kallaanvaaralle yöllä oli tapahtunut, sai vaikuttavaiset juoma-rahat Kuusamon Ukolta, joka samalla vaati häntä ilmottamaan koko asiaa käräjä väelle, ja niin pian kun maakunnan väki oli kokountunut käräjä-paikkaan, ajoi Rättäri asian, täyttäin Kuusamon Ukon vaatimusta ja ilmotti kaikille erinomattain enämmin ajattelevaisille, mitä hänelle käsketty oli.

Tästä seurasi, että Kallaanvaara kohta sen jälkeen sai kuulla pilkkaa ja hävästystä ja täytyi hänen paeta kotihinsa, ehkä hänellä oli usiammat käräjä asiat ja hän hyvin kyllä tiesi sen kautta tulevansa Oikeudelta poisa-olon sakkoon langetetuksi.

Näin loppui nyt sen kuuluisan Matti Kallaanvaaran velhouden onneton arvo ja se uskallus, jota erinomattain vähemmin ajattelevaiset yhteisestä kansasta hänelle kauvan kyllä olivat osottaneet, ja sen siaan tuli häpiä ja ylönkattet hänelle alituiseksi ja hyvin ansaituksi palkinnoksi, siihen asti koska kuolema temmasi tämän merkillisen miehen ijankaikkisuuteen, tiliä tekemään tevoistansa.

Merkittävä on, että tämä Kallaanvaara näyttää myös itte täydellä todella luottaneen velhouteensa, koska hän ei voinnut havaita manalaisten konnuutta. Niin muodoin näyttää moni näitä noita-parkoja pettäneen ei ainoastansa muita, mutta myös ittiänsä.

Se on vaan kumma, että tämmöset epäluulot taitavat pysyä niin lujasti kansan mielesä, että vielä nytki moni ettii velhoja, jotka loihtemalla ja taikauksillaan ovat auttavansa ihmisiä. Eri-asia on se, jos joku luonnolisilla välikappaleilla eli taijolla saattaa auttaa lähimmäistänsä.

On kyllä pian epäilemätöin totuus se, että vanhat Suomalaiset tunsivat monia luonnon anteita eli hedelmiä, jotka olivat sangen vaikuttavaisia moninaisisa tarpeisa, mutta valitettava on se että he pitivät niitä salaa ja usein veivät tietonsa hautaan myötänsä.

On kuitenki toisaalta, nimittäin Oppineitten tutkinnoista, saatu sittemmin paljo tietoja, arvaten samoistakin välikappaleista; ja vanha on se tieto, ett'eivät runot eivätkä loihteet yksinänsä paranna neulankaan haavaa.

Jumala, ijankaikkisesti laupias viisas ja hyvä, on armollisen Esivallan ja Kristillisten Opettajain kautta lahjoittanut meille onnellisen valistuksen, joka meitä, nähtävästi enemmin ja enemmin, pelastaa turhan epäuskon turmeluksesta.

Ei teidän pidä kääntämän teitänne tietäjitten tykö, ja älkäät kysykö velhoilta, ettet te saastuisi heistä: sillä minä olen Herra teidän Jumalanne.

Tulen morsian nähty

Ostin eilen lipun Tulen morsiameen täysin valmiina kärsimykseen. Siis huonon suomalaisen leffan katsomiskärsimykseen enkä kertomuksen kärsimyksiin. Ehkä ennakkoasenne auttoi, sillä olin positiivisesti yllättynyt elokuvasta. (Mikä ei tarkoita, että se olisi ollut "hyvä".)

Päähenkilön replikointi oli toki paikoin ihmeellisen kuuloista ja kielien sekoitus omituista. Kuulemma autenttisuuden tavoittelua, mutta ruotsiksi olisi tullut parempaa. Ja jos autenttisuutta olisi tavoiteltu niin jossain kohtaa elokuvaa olisi näkynyt päre tai useampi. Niiden sijaan tilat tuvasta selliin valaisi paksut kynttilät.

Muutakin omituisuutta amatöörihistorioitsijan silmiin tarttui. Oliko puolet lautamiehistä pappeja vai niin rikkaita, että pukeutuivat mustaan valkoisin kauluksin? Noitaoikeudenkäyntien erikoisuus, jota en tunne? Kuolemantuomioiden toteutus ei todellisuudessa tapahtunut yhtä ripeällä tahdilla kuin filmin tarinankerronta vaati.

En ole lukenut Leena Virtasen kirjaa Noitanaisen älä anna elää tai muutakaan yksityiskohtaisempaa Ahvenanmaan tapahtumista, joten fiktiiviseksi sanotun elokuvan eroavaisuudet tunnettuun tapahtumakulkuun eivät päässeet häiritsemään. Minusta oli luotu varsin uskottava kokonaisuus, joka kantoi jopa heikompien kohtauksien yli. Päähenkilö oli idiootti, mutta valitettavasti sekin on uskottavaa.

Ylen jutussa filmin ohjaaja Saara Cantell sanoo tarinan antaneen mahdollisuuden "käsitellä syyllisyyden ja sovituksen teemoja". Nämä olivat minusta lähinnä elokuvan epäuskottavampia osuuksia ja mielenkiintoista oli yksinkertaisesti se, miten ihmiset toimivat ja mihin se voi johtaa. Eli arkisempikin juoni olisi kelvannut, mutta koskapa 1600-luvusta kerrottaisiin muusta kuin noitavainoista. Tai hakkapeliitoista ja kuningatar Kristiinasta.

Niin ja tietenkin tykkäsin siitä, että elokuvan kiistattomin pahis oli pappi.

Kuvitus kuvakaappaus elokuvan sivuilta, jossa jostain syystä ei ollut tarjolla ainuttakan pressikuvaa.

Kolme sarjakuvaa

Hanneriina Moisseisen Kannas on jotain niin hienoa, että sillä pitäisi olla oma blogitekstinsä. Mutta en osaa sitä kirjoittaa.

SA-valokuvilla ja kerronnallisella sarjakovalla Moisseinen on luonut uskottavasti ja koskettavasti Kannaksen läpimurron päivien tunnelman, jossa kuolevat ja sekoavat sotilaat ovat taustalla ja keskiössä evakkoon lähtevä nainen.

Loppusivulla on lueteltuna käytetyt suorat lainaukset ja viittaus arkistomateriaaliin, josta on poimittu kirjan tapahtumia. Ilman tätäkin tuntui todelta.

Aivan muuta on Siiri Viljakan ja Lauri Tuomi-Nikulan Viimeinen puhe. Anders Chydeniuksen paluu. Kaarlelan kirkon kevätkonsertissa Chydenius palaa keskuuteemme ja käy nykynuoren kanssa keskustelua m.m. sananvapaudesta. Lopputulos ei innostanut minua mihinkään suuntaan, mutta ainakin kyse on historian käytöstä.

Yhdellä sivulla Chydeniuksen repliikeiksi on kirjoitettu

"Sosiaalinen media on jo sanayhdistelmänä aivan kuin minun kynästäni! 250 vuotta sitten sain Ruotsissa aikaan maailman edistyksellisimmän julkisuuslain ja painovapausasetuksen, jota ilman somekin olisi nyt vain virkakäytössä." 

ja

"Kampanjoin läpi julkisuuslain, joka takaa kaikille vapauden ilmaista mielipiteitään ja julkaista niitä ilman sensuurin pelkoa." 

Ikään kuin kyseinen laki olisi jäänyt (edes) voimaan. On-nek-si päädyin Lahdessa sessioon, jossa sain erilaisen näkökulman.

P. A. Mannisen Kumma historia on takatekstinsä mukaan  lyhyiden sarjakuvien kokoelma, joka "kuvastele tekijänsä kiinnostusta historiallisiin kummallisuuksiin". Sarjakuvista kaksi liittyy Tampereen 1918-taphtumiin. Kolme kuvittavat kansan laulamia tekstejä. Mielenkiintoisin oli aukeama Tampereen luonnonhistoriallisesta museosta entisissä tiloissaan. Suomen ensimmäinen museosarjakuva?