Vuonna 1892 hävinnyt Helsinki

"Häviävän Helsingin" käsite ei syntynyt Signe Branderia vuonna 1906 dokumentointivalokuvaajaksi palkatessa vaan jo 1890-luvulla sanomalehdet noteerasivat uuden tieltä purettuja rakennuksia. Ei tosin kovin nostalgisessa sävyssä. 

- Pahanpäiväistä puuhökkeliä Välitori 19 alettiin eilen repiä alas. Kauvan onkin se jo seutua rumentanut. Sijaan tulee rakennettavaksi suurenmoinen kivirakennus. (US 3.3.1892) Välitorilla tarkoitettiin Erottajaa.

- Vanha Helsinki katoo katoamistaan. Eilen taas ruvettiin purkamaan jälellä olevaa puurakennusta I.-Robertinkadun talossa n:o 3. Siihen tulee suuri kivirakennus. (US 6.4.1892)

- N. s. Stolpen talon tontilta (Maneesikatu n:o 4), jonka omistaa rakennusyhtiö "Riento", on purettu alas suurempi rakennus, joka sisälsi makasiineja y. m. Sille paikalle rakennetaan kaksikerroksinen kivitalo, jonka fasadi tulee Konstantininkadulle päin. (US 10.4.1892)

- Kaivoa ylioppilastalon torilla revitään, ja koska se käypi liikkeelle haitalliseksi, täytetään se. Saman kohtalon saa Helsingin vanha tunnettu "Kluuvi-kaivo", joka viime vuodet on ollut suljettuna. (Päivälehti 29.4.1892) Axel Lindahlin vuonna 1883 ottamassa valokuvassa (HKM) ensiksi mainittu kaivo on vielä käytössä. Kluuvikaivon sijainti sittemmin unohtui ja Hesarissa 22.11.1935 kirjoitettiin:

... mainittakoon vielä n.s. Kluuvikaivo, joka lienee sijainnut »Kolmen sepän» patsaan paikalla, josta paikasta patsasta pystytettäessä löydettiin todellakin kaivonjätteitä. Ollaan myöskin muistavinaan, että mainittu kaivo sijaitsi lähempänä Ruotsalaista Teatteria.

Mutta onneksi on aikalaismuistojakin. August Schauman sijoittaa Kluuvinkaivon Kaivokadun ja Keskuskadun risteykseen (Lördagsqvällen 1.12.1888).

- "Vanha sauna", tuolla Punavuoren- ja Tokankatujen risteyksessä, on kohta kadotuksen oma. Se nimittäin tulee rantaradan vuoksi poistettavaksi ja repimiseen on jo ryhdytty. Milloin tuo sauna on oikeastaan rakennettu, ei ole helppo sanoa, sillä se ei ole aivan eilispäiväinen. On asukkaita, jotka muistavat, että se on siinä ollut yhtä vanhana ainakin 50 vuotta. Muuten ei sitä enää pitkistä ajoista ole käytetty saunana, vaan asumuksena. Rakennuksen omisti viimeksi talonomistaja A. G. Olin. (US 8.10.1892) Kyseessä voisi olla ennen rantarataa tehdyn kartan Badhus. Eli August Schaumanin muistelmassa 1830-luvun Helsingistä:

Fredrikinkadun päästä kiemurteli länteen Punavuoren yli kapea ajotie alas niin sanotun Punavuoren kylpylän luo. Tässä rakennuksessa, joka on yhä jäljellä rannalla laivatelakan ja Sinebrychoffin alueen välissä, oli 8 huonetta ammekylpyjä varten. Se oli perustettu osakeyhtiönä, ja sinne oli pääsy ainoastaan osakkaalle ja näiden perheille. Ennen Ullanlinnan kylpylää se oli kaupungin suurin ja oikeastaan ainoa kylpylaitos.

Raumalaisen muistokirjoituksen täydennysharjoitus

Paul Isak Sallmén (11.11.1819 Ruovesi - 13.3.1901) eli suhteellisen pitkän elämän, mutta sai vain lyhyen muistokirjoituksen Rauman lehteen 14.3.1901.

"Vainaja oli syntynyt marrask. 11 p:nä 1819 Ruovedellä, missä hänen isänsä oli kappalaisena." Tomas Henrik Sallmenius oli vampulalaisen talollisen poika eli hänellä ei ollut suhteita papin uralla etenemiseen. Päästyään Ruoveden pitäjänapulaiseksi hän meni naimisiin kirkkoherran tyttären Anna Charlotta Forseliuksen kanssa, mutta ei päässyt appensa seuraajaksi, kun tämä kuoli 1823. Myös nimeä Sallmén käyttänyt Tomas kuoli itse 3.2.1829.

Isän kuollessa perheeseen kuuluivat alaikäiset lapset Charlotta Henrika Sophia s. 24.11.1815, Carolina Fredrika Maria s. 1.1.1817, Johan Henric s. 15.6.1818, Paul Isaac s. 11.11.1819 ja Thomas Gustaf s. 14.11.1822. Kolme poikaa pääsivät johonkin kouluun ennen Ruovedeltä lähtöä 1830-luvun alussa. (Ruovesi RK 1817-1823, 330; 1824-1830, 281; 1831-1835 TPL, 104)

"Isänsä kuoltua siirtyi hän nuorena poikana Turkuun, missä antautui merimiesuralle sekä suoritti sikäläisessä merikoulussa perämiestutkinnon." Paul Isak ei muuttanut yksinään, vaan Turkuun lähti (ainakin virallisesti) syksyllä 1833 koko jäljellä ollut perheensä. Mikään ei paljasta, millä perhe eli ensimmäiset vuodet, mutta vuosittaiset muutot kertovat jonkinlaisesta epävarmuudesta (Turku ruots RK 1834-1840, 179 (6:8:4), 221 (6:11:4), 421 (f.d.S:187), 776 (7:30:2); 1841-1848, 295 (7:12:1))

Suomen sukututkimusseuran merimieshausta selviää, että Paul Isak oli viimeistään vuonna 1834 kirjoilla Turun merimieshuoneessa. Pikkuveli Thomas Gustaf seurasi jälkiään vuoteen 1840 mennessä. Äitinsä kuoli Turussa 24.9.1841. Hän oli ehtinyt todistaa poikien merillelähdön lisäksi Charlotta-tyttären häät laivuri Gustaf Anderssonin kanssa 13.7.1841. Miesten matkoista saisi lisätietoa merimieshuoneen arkistosta. 

Muistokirjoituksen kirjoittaja on ohittanut muutamat vuodet 1840-luvun alussa, jolloin Paul Isak oli kirjoilla Porin merimieshuoneella, josta hän erosi 15.9.1843 ja muutti takaisin Turkuun. (Pori RK 1836-1842, 335; 1843-1849, 282; Turku ruots. RK 1841-1848 6:16:2 eli s. 159)

"Vuonna 1846 muutti hän Raumalle, jossa harjoitti laivanvarustajaliikettä, sekä suola- ja puutavarakauppaa. Vainaja rakennutti Raumalla useita laivoja." Paul Isak oli kirjoilla Rauman merimieshuoneessa ainakin vuodet 1846-1852. Näinä vuosina isosisko Charlotta kuoli Turussa alkuvuodesta 1847, Carolina-sisko muutti Helsingistä Raumalle vuonna 1850 ja pikkuveli Thomas kuoli vuonna 1851 (merimieshaku). 

Paul Isak oli perämies matkustaessaan raumalaisen kauppiaan Paqvalinin kanssa Turkuun kesällä 1847 (ÅU 31.7.1847). Vuoden 1849 alkuun mennessä Paul Isak oli päässyt tai päätynyt kauppias Carl Adolf Paqvalinin 176 lästiä vetävän parkkilaivan Carl kapteeniksi. Helmikuussa 1849 hän oli Marseillen satamassa matkalla Odessaan, heinäkuussa Falmouthissa matkalla Antwerpeniin, maalis-huhtikuussa 1850 Odessan satamassa, elokuussa 1851 tullut Riiasta Gravesendiin. Muutamaa kuukautta myöhemmin laivan puolikas oli ostettavissa huutokaupasta, sillä Paqvalin oli kuollut 9.3.1851 (ÅU 23.3.1849; ÅU 15.3.1850; ÅU 17.8.1849; ÅU 1.11.1850; Ilmarinen 12.11.1851).

Alkuvuodesta 1852 Paul Isak solmi avioliiton kauppias Carl Adolf Paqvalinin lesken Agatha Ilwanin kanssa ja hänestäkin tuli kauppias. Avioliiton myötä huollettavaksi tuli liuta vaimon edellisen avioliiton lapsia ja Paul Isakin esikoinen syntyi 22.5.1853. Perhe asui ensin Paqvalinin omistamassa Heikklässä (57-58) ja muutti vuonna 1859 Marelaan, jossa Agatha kuoli 6.3.1865. (Rauma RK 1847-1853, 61, 284; Rauma RK 1854-1860, 15, 62; 1861-1867, 13) 

Marelahan on nykyään museona, mutta siitä on verkossa epätarkat omistustiedot, joiden osana on " Paqvalinin suvun aika". Paqvalinien suhde Paul Isakiin on selvempi ja se jatkui myös vaimon kuoleman jälkeen. Toisen avioliittonsa Paul Isak solmi 25.1.1866 Agathan sisaren Amalian kanssa. Tämän edellinen aviomies kuului Pacqvalin-sukuun ja oli Carl Adolf Paqvalinin serkku. Avioliiton myötä Paul Isak sai ainakin kolme uutta lapsipuolta. (Rauma RK 1861-1867, 115)

Paul Isak, vaimonsa ja nuorimmat lapset muuttivat Marelasta vuonna 1871 taloon n:o 70 eli Pinnalaan. (Rauma RK 1868-77, 16, 82; 1878-1887, 85; 1888-1897, 84). Vaimonsa kuoltua 9.8.1888 Paul Isak myi talon 24000 markasta leskirouva Wahlroosille. (Turun lehti 14.2.1889)

Rauman lehti 3.4.1886

Paul Isakin kaupankäynti ei vaatinut ilmoittelua ja vain yhden laivansa valmistumisesta tehtiin uutinen:

Uusi laiva. Rauman laivaveistämöltä työnnettiin vesille lokak. 13 p:nä eräs, kauppias P. J. Sallmén'in rakentama, 300 registeritonnin vaiheella vetävä kuunariparkki nimeltä "Kosacken" (=Kasakka), Tämä oli, kuten tunnemme, toinen herra Sallmén'in rakentama alus, joka samasta laivaveistämöstä tänä vuonna lähti vesille. (Satakunta 23.10.1880)

Raumalaisten laivojen valmistumisesta yritti joku kerätä 1900-luvun alussa tietoja, mutta ainakin Kosackenin osalta vuosiluku näyttää olevan väärin.

1860 parkki Harmonie (yhdessä Gabriel Granlundin kanssa

1865 parkki Dygden

1867 kuunarilaiva Suomi

1875 parkki Finland

1878 parkki Vega ja kuunarilaiva Kosack (Rauman lehti 16.11.1918)

Parkkilaivan Vega, jonka kantavuus on 399 rekisteritonnia, Paul Isak myi kauppias J. W. Söderlundille 32,500 markasta. (Sanomia Turusta 12.6.1888). Kuunari Kosack tunnettiin myöhemmin nimellä Elna (Pohjantähti 10.3.1917).

Kaupankäyntiä helpommin digitoiduista lehdistä löytyy tietoja Paul Isakin lähetystyöhön antamista lahjoituksista. Vuonna 1867 kuollut kaksinkertainen appiukkonsa puolestaan jäi raumalaiseen kansanperinteeseen Polttilan pappana, joka antoi nälkävuosina viimeiset taikinansakin. 

Vaaniin päärakennus
Museovirasto CC-BY 4.0

"Vuonna 1889 muutti hän aikaisemmin ostamalleen, jo mainitulle maatilalle [Euran Vaanin kartano]" Jo ennen Pinnalan myyntiä, marraskuussa 1888, Paul Isak muutti Euraan, josta hän oli ostanut Vaaniin kartanon. Euran rippikirjaan tittelikseen merkittiin "Kauppias ja merikapteeni". 

Paul Isakin viimeisinä vuosina kanssaan asuivat leskeksi jääneet tyttärensä Olga Alexandra (s. 11.8.1856) ja Anna Charlotta (s. 22.5.1853). (Eura RK 1888-1897, 658; 1898-1907, 696-697)

Sunnuntaikoulun priimukset 1844-1857

Käsityöläisten kisälleille tarkoitetusta sunnuntaikoulusta tammikuussa 1842 annetussa asetuksessa säädettiin - kaikenlaisen muun lisäksi - että Helsingin ja Turun muita kouluja laajemman opintoohjelman suorittaneista erikoisen hyvällä menestyksellä valmistuneet saattoivat hakea matka-apurahaa täydentääkseen opintojaan ulkomailla. (Somerkivi, Urho. 1950. "Sunnuntaikoulujen perustamisesta." Koulu ja menneisyys, 8:15–37) Matka-apuraha annettiin kahdeksi vuodeksi ja 200 hopearuplaa molemmille vuosille eli yhteensä 400 hopearuplaa.

Koska tunnistin yhden nimen Manufaktuurijohtokunnan arkiston laatikon B:1 Luettelot 1841-1884 luettelossa "niistä henkilöistä, jotka manufaktuurijohtokunnan esityksestä ovat saaneet matka-apurahan vuosina 1844-1857" tiesin löytäneeni sunnuntaikoulua käyneet. Mutta vahvistin kuitenkin sanomalehti-ilmoituksin.

1844 värjärin (p. o. sorvarin) kisälli Hellenius, Turku. Åbo Tidningar 16.10.1844: Svarfvare-Gesällen C. G. Hellenius

1845 puusepän kisälli Lindholm, Helsinki. FAT 30.8.1845: Snickare och Bildhuggare Gesällen Fredrik Svante Lindholm. Elämästään löytämääni tietoa esittelin eilen.

1846 hienosepän kisälli Wulff, Turku. Teknologen 31/1846: Klensmedsgesällen Wulff

1847 maalarin kisälli Hartell, Helsinki. FAT 28.6.1847: målaregesällen Gustaf Robert Hartell. Hän oli syntynyt 4.6.1824 Helsingissä ja otti 9.7.1847 papintodistuksen matkustaakseen Berliiniin, eikä näytä palanneen Suomeen (Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirja 1838-1853, 51)

1848 puusepän kisälli Jansson, Helsinki. Åbo Tidningar 14.7.1848: Snickaregesällen Carl Gustaf Jansson

1849 nahkurin kisälli Fastberg, Helsinki. FAT 24.12.1849: garfvaregesällen Johan August Fastberg. Hän sai 5.10.1853 privilegion englantilaiseen nahkamuokkaamoon, mutta menetti sen, sillä ei täyttänyt asetettuja ehtoja (FAT 18.12.1858). Puoli vuotta myöhemmin alkoi konkurssikäsittely (FAT 1.7.1859).

1850 mekaanisen instituutin oppilas Engström, Helsinki. FAT 22.8.1850: August Ludvig Engström. Todennäköisesti seppämestari Antti Engströmin ja Elisabet Rebekka Edbomin poika, joka kuoli naimattomana 22.2.1853 (SWL 13.6.1878).

1851 värjärin kisälli Brummer, Turku. Listassa lukee lyijykynällä, että apuraha on palautettu, mikä selittänee seuraavan vuoden tuplajaon). Åbo Tidningar 16.12.1851: Färgaregesällen Johan Herman Brummer. Hän oli syntynyt Turussa 23.6.1829 ja otti papintodistuksen Saksaan matkustamista varten 27.9.1853 (Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat 1844-1860, 17)

1852 puusepän kisälli Nordström, Turku. FAT 8.6.1852: snickaregesällen Mats August Nordström. Matts August Nordström (s. 11.12.1826 Finström) otti papintodistuksen Pietariin matkustamista varten 14.9.1852 (Turku RK I Aa3:4 1847-1853, 88).

1852 kuvanveiston työntekijä Broström, Helsinki. FAT 8.6.1852: Skulptur-arbetare-gesällen Maximinus Constantin Broström. Broström (s. 29.5.1832 Helsinki) oli seuraavat kolme vuotta Pietarissa, josta toi muuttokirjan Helsinkiin vuonna 1855. Hän kuoli jo 19.4.1864 ja jätti perukirjansa (HKA 4495) mukaan lesken Amalia Mathilda Broström eikä merkittäviä velkoja.

1853 kultasepän oppilas Ekholm, Helsinki. Suometar 3.6.1853: kultasepän-oppilaiselle Kaarle Fridolf Ekholm'ille. Seitsemän vuotta myöhemmin hänellä oli yritys Pohjois-Esplanadilla (FAT 12.12.1860). Hän oli kultaseppämestari mennessään naimisiin leskirouva Amalia Mathilda Broströmin kanssa (Hbl 23.5.1869). Ekholm kuoli 68-vuotiaana toukokuussa 1900. Perukirjansa (12207) mukaan hän omisti Bulevardilla tontin, josta ruumissaattonsa lähti. Kiinteistökortiston mukaan hän oli ostanut Bulevardi 17:n syksyllä 1882 ja kuolinpesältä sen sai veljensä Carl Ekholm, kaupunginlääkäri Vaasassa.

1854 puusepän kisälli Sundblom, Turku. Helsingfors annonsblad 19.5.1854: snickaregesällen Fredrik Sundblom

1855 sepän oppilas Svartström, Helsinki. FAT 30.5.1855: Smedslärlingen Carl Johan Svartström. Hän oli syntynyt Fagervikissa 31.1.1834. Helsingin rippikirjaan merkittiin, että hän oli saanut kannustuspalkintona raamatun. Matka-apurahan saatuaan Svartström otti papintodistuksen lähteäkseen Pietariin. Sieltä saatiin Helsinkiin tieto avioliitosta 1860 ja kuolemasta 8.6.1896. (Helsinki. Naimattoman työväestön rippikirjat 1844-1860, 149)

1856 lasimestarin kisälli Heimburger, Helsinki. FAT 10.6.1856: Förgyllare- och Glasmästaregesällen Richard Theodor Heimberger, som begagnat undervisningen vid såväl Techniska Real- som Söndagsskolan härstädes

1857 maalarin kisälli Engblom, Turku. Suomen julkisia sanomia 8.10.1857: maalarisällille Johan Engblom'ille.

Tuomiokirkon enkeleiden tekijä, ehkä

Diego Delson valokuvan ote
Wikimedia CC BY

Kesällä 1903 Hufvudstadsbladetin haastattelema 79-vuotias Fredrik Svante Lindholm väitti tehneensä Nikolainkirkon (Suurkirkko, nykyinen tuomiokirkko) alttaritaulun kehykset, joista kirkkoväkeä katselevat enkelien kasvot.

Lindholm oli syntynyt Helsingissä 18.5.1824 vanhempinaan puuseppä Gustaf Fredrik Lindholm (s. 8.8.1779 Kirkkonummi) ja Lovisa Hovenius (s. 17.5.1795 Tenhola). Heidän avioliittonsa alku oli ollut tavallisen epätavallinen. Lovisan esikoinen Gustaf Wilhelm (s. 14.12.1817) syntyi ennen häitä, mutta Lovisa asui Gustaf Fredrikin taloudessa. Vihkimerkinnässä 11.7.1819 Lovisaa tituleerataan taloudenhoittajattareksi. Kuukautta myöhemmin syntyi tytär Lovisa Vilhelmina (s. 15.8.1819). Helsingissä syntyivät myös Serafina Mathilda Corona (s. 28.2.1822 k. pienokaisena?) ja Otto Thure (s. 28.4.1826, k. 21.1.1828). (Helsinki. Kastetut ja Lastenkirja 1828-1856, 196)

Maistraatin hakemiston perusteella Gustaf Fredrik Lindholm oli hakenut porvarisoikeudet Helsingissä 16.1.1809 ja valittu jo kaksi vuotta myöhemmin kämnerinoikeuden jäseneksi. Vuonna 1824 hän oli ammattikuntansa oltermanni. Vuosikymmenen lopulla hän js perheensä oleskeli Kirkkonummella, jossa syntyivät lapset Emilia Concordia (s. 18.5.1828) ja Lars Ludvig (s. 15.4.1831). Gustaf Fredrik Lindholm kuoli 55-vuotiaana 6.11.1833 ja hänet haudattiin Kirkkonummella. Ilmeisesti tästä syystä perukirjaansa ei löydy Helsingin kaupunginarkiston hakemistosta. Virallisesti hän oli edelleen kirjoilla Helsingissä, jonne perheensä palasi. Vanhin poika tosin lähti pian isän kuoleman jälkeen eli vuoden 1833 lopussa Pietariin. (Helsinki. Säätyläisten rippikirjat 1818-1835, 73; 1836-1861, 197) 

Vain 9-vuotiaana isänsä menettänyt Fredrik Svante Lindholm olisi voinut päätyä aivan uudelle alalle, mutta myöhemmän muistelmansa mukaan hänet järjestettiin oppiin puuseppä Lindhille. Kisällinnäytteensä hän suoritti vuonna 1844 ja (edelleen oman kertomuksensa mukaan) sai kultaisen sormuksen palkkioksi ahkeruudestaan ja osaamisestaan. (Hbl 16.6.1903) Muistakin lähteistä on vahvistettavissa se, että Fredrik Svante Lindholm kävi Helsingin käsityöläisille tarkoitettua sunnuntaikoulua ja sai sen parhaimistoon kuuluvana kahden vuoden matka-apurahan (FAT 30.8.1845).

Valtioneuvos Nils Gustaf Nordenskiöldiltä Lindholm sai suosituskirjeen berliiniläiselle professorille, joka ohjasi nuorta miestä vieraassa suurkaupungissa ja järjesti tämän koristekuvanveistäjä Stoppnetzin palvelukseen. Tätä Stoppnetziä ei mainita missään verkon sivustolla Nikolainkirkon yhteydessä eikä muutenkaan, mutta Lindholmin kertomuksen mukaan häneltä tilattiin sekä alttaritaulun kehys, että kuorin enkelikuvat. 

Enkelikuvat on attribuoitu katon apostolikuvien tapaan Berliinissä vaikuttaneelle taiteilija August Wredowille ja ne ovat metallia eivätkä puuta (esim. HAik 1/1915). Apostolien valutyön teki sinkinvalimo S.P. Deravanne vuosina 1845-1847 (HAM). Todennäköisesti samoina vuosina teetettiin enkelit ja on uskottavaa, että myös alttaritaulun kehys tai sen koristeet tilattiin Berliinistä. Ei siis ole mahdotonta, että Lindholm olisi kertomuksensa mukaan saanut mestariltaan jonkun työtehtävän näihin liittyen.

Berliinissä ollessaan Lindholm ei ainoastaan tehnyt työtä vaan opiskeli muovailua (? modellering) taideakatemiassa ja harjoitteli piirustusta toisessa laitoksessa. Vuonna 1847 Lindholm jätti Berliinin ja siirtyi Breslaussa toimineen kuvanveistäjän palvelukseen. Tämä vaihe jäi ilmeisesti lyhyeksi ja yhdessä ammattiveljen kanssa Lindholm kertoi kulkeneensa jalan Riesengebirgen vuoriston yli ja läpi Böömin Wieniin.

David Koester
Wikimedia CC-BY-SA

Wienissä Lindholm oli viisi vuotta hovikuvanveistäjä von Lavinin palveluksessa. Töistään Lindholm mainitsee 11 jalkaa korkeat vaasit Schönbrunnin linnan katolla ja yhdeksän kivisistä vaaseista linnan puiston Neptunus-ryhmässä. Neptunus-ryhmä valmistui jo 1770-luvulla eikä sen ympäristössä näy ylimääräisiä vaaseja, mutta tämä ei tarkoita, että Lindholm olisi varsinaisesti valehdellut.

Lindholm sanoi tehneensä vaaseja ja koriste-elementtejä myös Belvedere-aukiolle ja Leopoldin teatteriin sekä Bukarestin teatteriin. Ylpeänä Lindholm muisteli myös sitä, että hänelle tarjottiin yhdeksän muun halukkaan sijaan toimensianto pashan palatsin koristelemisesta Konstantipolissa. Wienissä viimeiseksi työkseen jäi Schönbrunnin puiston obeliski huvilinnaa vastapäätä. Tai ainakin suorituksen valvonta oli vastuullaan. Linnanpuiston kuuluisin obeliski on osa suihkulähdettä, joka valmistui 1777.

Tämän jälkeen Lindholm lähetettiin Prahaan koristelemaan keisarillista linnaa. Vallankumouksellisten aikojen vuoksi hän kuitenkin päätyi pyörittelemään peukaloitaan. Täältä hän lähti vihdoin kohti kotimaata läpi Dresdenin, Leipzigin, Berlinin, Stettinin, Ystadin ja Tukholman. Lindholm tuli Berliinistä saamansa papintodistuksen kanssa Helsinkiin vuonna 1852 (Naimattoman työväestön rippikirja 1844-1860, 99).

FAT 18.10.1854

Jo marraskuun alussa Fredrik Svante Lindholm oli saanut senaatilta luvan huonekalu"tehtaan" perustamiseen (FAT 3.12.1852; Teknisk Tidskrift 9/1853). Huonekalutuotanto alkoi kolmikulmaisella torilla (nyk. Dianatori), josta se muutti Unioninkadulle kortteliin Kilpikonna (47), jossa Lindholmin kanssa asuivat äitinsä ja Pietarista palannut isoveljensä (Helsinki RK 1856-1869 (II), 44). Kertomuksensa mukaan yritystoiminnan alkua avitti jotenkin Aurora Karamzin. Mainitsemisen arvoista oli myös Ritarihuoneelle ja katoliseen kirkkoon tehdyt kalusteet. Sekä se, että Lindholm teki jonkun huonekalun kenraalikuvernööri Bergille, joka esitti siitä kiitokset henkilökohtaisesti sanoin "Hvarför skola vi beställa våra möbel i Paris, då vi här hemma få dem bättre gjorda!"

HT 27.3.1862

Fredrik Svante Lindholm vietti häänsä 30.9.1858 Kirkkonummella, morsiamenaan rusthollarin tytär Gustava Emilia Westman (s. 25.10.1840). He aloittivat yhteiselämänsä Bulevardilla, josta Lindholm osti kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan 17500 hopearuplalla vuonna 1859 korttelin 85 tontit 13, 15 ja 17 eli nykyiset osoitteet Bulevardi 28 ja 30. Kiinteistöistä tuli vuokratuloja, mutta sijoitettu summa oli huomattava sillä Lindholmin huonekalutuotannon arvo vuonna 1863 oli 3700 ruplaa (HD 1.5.1863) Samana vuonna Lindholmille määrättiin 20 veroäyriä (HD 30.5.1863).

Perheeseen 2.11.1859 syntynyt tytär Olga Emilia kuoli 5-vuotiaana 7.2.1865 (Hbl 14.2.1865).

Lindholmin kertomuksessa nälkävuosien lama selitti tonttien poismyynnin, mutta tontin 71 hän oli myynyt eteenpäin  jo vuonna 1861 7500 hopearuplalla. Kaksi muuta tonttia Lindholm myi vuonna 1867 protokollasihteeri Carl von Numersille 78000 markalla. Myynnin jälkeen huonekalutuotanto jatkui Sörnäisten huvilassa Hörneberg (Hbl 4.3.1867)

Vuonna 1871 Lindholm otti vaimonsa kanssa muuttokirjan Pietariin, jossa he asuivat parikymmentä vuotta. Kaupungissa syntyi poika Gustaf Gregorius 28.2.1881 (RK 1856-1869 (III), 40).

Palattuaan Suomeen Fredrik Svante Lindholm siirsi kirjansa Helsingistä Kirkkonummelle, mutta muutti ilmeisesti pian takaisin kaupunkiin (Folkvännen 14.9.1888). Hän teki vielä vanhoilla päivillään, ennen näkönsä menetystä, koristeita Yhdyspankin ja Vaasan osakepankin uusiin rakennuksiin. Henkilöhaastattelunsa aikaan Lindholm asui Kruununhaassa.

Äitinsä eli vuonna 1891 Kirkkonummella, jossa häntä haastateltiin 100-vuotispäivänsä merkeissä. Tallennettu muistonsa ruutiräjähdyksestä Viaporissa oli varmasti elossa olleille kahdelle pojalle ja tyttärelle ennestään tuttu. (Hbl 13.3.1891) Tosiasiassa Lovisa ei ollut vielä elänyt sataa vuotta, sillä todellinen syntymävuosi 1795 oli muuntunut jo varhain vuodeksi 1791. Hän oli kuollessaan syyskuussa 1894 edelleen kirjoilla Helsingissä, vaikka oli asunut vuosia maakauppiaana toimineen poikansa kanssa Kirkkonummella. (Hangö 11.9.1894)

Hbl 25.5.1911

Fredrik Svante Lindholm kuoli Helsingissä 23.5.1911.

Historiallista matkantekoa Heinolasta Lahteen

Kahden päivän Hämeen retkeä suunnitellessani halusin kokea jotain uutta, joten ostin paluumatkan osaksi lipun laivaan Heinolasta Lahteen. Vasta Heinolan kaupunginmuseossa tuli mieleen, että kokemukseni olisi myös historiallinen. Seinätaulu kertoi, että matkustusliikenne kyseiselle välille käynnistyi, kun Vääksyn kanava oli valmistunut 1871 ja Kalkkisten kanava 1878. Lisäksi museolla tiedettiin, että 1890-luvun alussa matka kesti 4 ja puoli tuntia.

Nykyaikainen risteily kestää yhtä kauan, joten oli aikaa ajatella kaiken laista. Kuten sitä, missä (jos missään) laiva pysähtyi matkalla. Kuvittelin löytäväni vastauksen helposti kotiin päästyäni Kansalliskirjaston digitoinneista, mutta erehdyin. Matkasuuntia Suomessa opasti vuonna 1888:

Lahdesta (Vesijärvestä) lähtee höyrylaiva "Heinola" Heinolaan joka sunnuntai ja keskiviikko k:lo 3 j. pp. sekä perjantaisin klo 4 e. pp. Heinolasta palaa sama laiva joka maanantai, torstai ja perjantai klo 12 päivällä. Matka vie aikaa noin 3 1/2 tuntia. 

Väliasemista ei ole puhetta myöskään Turistissa 1891, josta kylläkin selviää yksi merkittävä ero nykypäivään: Liput olivat erihintaisia peräsalongissa (3 mk), etusalongissa (2,50 mk) ja etukannella (1,50 mk).

Matkapäiväni oli aurinkoinen ja istuin kannella koko matkan. Erityisesti alkumatkasta tarkastin etenemistä Google Mapsistä, sillä halusin tietää milloin ohitimme Ilmavallanniemen eli esivanhempieni torpan ja isovanhempieni mökin paikan. Sitä lähestyessä oli syytä myös muistella äitini mummoa, joka souti vaarini Heinolan kouluun samalla järvenselällä.

Päinvastaiseen suuntaan 1890-luvun alussa kulkenut J. Elfström kirjoitti Ruotsalaisesta

Taas uusi maisemakuva: korkeita kallioita, osaksi metsittyneitä, osaksi hävittävien kulojen korventamia, sinertävää vettä, lukuisasti ihmisasuntoja ja kalavenheitä. Me kulemme äärettömän laajojen tukkilauttojen ohi. Tuolla on eräs noita usein jättiläisrungoista kokoonpantuja piikenttiä ähkyvän ja puhkivan hinaajalaivan vetämänä lähtenyt liikkeelle. Etanan hitaudella liikkuu Suomen metsien rikkaus sahamyllyille, meidän laivan kiitäessä eteenpäin ja jättäessä nämä kauas, kauas jälkeensä. (Jyränkö 16.7.1895)

Nyt ei näkynyt tukin puolikastakaan. Myös Kalkkisten kanava oli erilainen Elfströmin kokemana.

Rannalla vilisee ihmisiä, kirjavasti puetuita talonpoikaistyttöjä ja pellavatukkaisia poikia tunkeutuu esille kaupitellakseen ihmeen ihania mansikoitaan - näiden seutujen varsinainen erityisyys - ja vasta saatuja, hopeanhohtavia lohia. Kiireessä tarjotaan ja tingitään sinne ja tänne kunnes viimein suostutaan polkuhinnasta, sillä pian kuuluu kimakka vihellys ja hitaasti kulkee laivaa ulos avatusta sulusta.

Minä en huomannut matkan järvissä mitään eroa, mutta Elfströmille Päijänteen

tumma vesi, tiheä, tumma havumetsä ja jäykät kallioiset rannat antavat tälle järvelle syvällisesti vakavan muodon, joka kovin poikkeaa Vesijärven valoisasta, iloisasta seudusta. Ainoastaan siellä ja täällä kohoaa saari tuosta tummansinisestä vedestä, kaukana näkyy kirkontorni, yksinäinen talo eli jonkun herraskartanon punaset katot, muuten vallitsee synkkä hiljaisuus laajalla vedenpinnalla.

Vesijärven ihanuus saakin Elfströmin tekstissä niin pitkän osuuden, että jätän sen lainaamatta. Saavuttuani itse Lahden satamaan olisin mielelläni astunut vuonna 1912 opaskirjassa Matkailureitti Wesijärwi - Heinola - Mankala - Sitikkala kuvattuun "pikkujunaan", joka olisi "kiidättänyt" minut "kaarrellen kaupungin ympäri" rautatieasemalle. Jouduin harhailemaan jaloin ja odottamaan junaa, jota ei oltu enää aikataulutettu laivamatkailijoita varten.

Heinolan kaksi muuta museota

 Kesäretkeni helmeksi muodostui Heinolan taidemuseon näyttely Arvid Liljelundin tuotannosta. Pari tauluista oli tuttuja, mutta häpeäkseni en olisi osannut yhdistää niihin tekijän nimeä tai tiennyt hänestä yhtään mitään. Tilanne korjaantui epätavallisen informatiivisilla näyttelyteksteillä, jotka perustuivat Marianne Koskimies-Envallin väitöskirjaan Vaurastuva kansakunta kuvina 1869-1899 : Arvid Liljelund, hänen laatukuvamaalauksensa, niiden todellisuuspohja ja vastaanotto (1998).

Liljelund oli oleskellut Heinolassa ja odotukseni mukaisesti näyttelystä löytyi taulut, joista kaupunginmuseossa oli vain tekstit.

Tauluja oli kerätty useista eri kokoelmista ja osa, kuten yllä oleva Kiltti-piika, ovat yksityiskokoelmissa. 

Turkulaisessa markkinaprojektissa esiinnostettu kellojen vaihto sai Liljelundilta kuvallisen muodon.

Lääninkivalteri Aschanin talossa pääsi fiilistelemään aitoa 1700-luvun tunnelmaa. Ei ollut ihan yhtä hienoa kuin Kristiinankaupungin Lebellin talossa, mutta samaa tunnelmaa. Keittiön roiskemaalatuista seinistä puolestaan tuli mieleen Porvoon Holmin talo. Olisiko lääninkivalteria voinut tuoda reippaammin esille? Plussaa esinetiedoista, joissa oli epätavallisen runsaasti tietoa alkuperästä.

Toista kertaa Heinolan kaupunginmuseossa

Kesämatkani jatkui Lahdesta Heinolaan, jossa olin viimeksi autoturneellani. Muistan pettyneeni kaupunginmuseoon, mutta en syytä. Tälläkään kertaa en poistunut tyytyväisenä, vaikka näyttely oli uusittu.

Alku oli kronologisuudessaan positiivinen. Arvostin myös kivikautisen reenjalaksen kopiota. Aikajana toi Lahden historiallista museota selvemmin esiin kyläasutuksen synnyn ja toinen varhaisista kylistä sattui olemaan esivanhempieni asuinpaikka, joten sain sidoksen aiempaan tietoon.

Seuraavassa huoneessa hypättiin Heinolan perustamiseen, jonka ymmärtämistä ei auttanut tekstitaulujen sijoitus köyden taakse. Tässä tai seuraavassa huoneessa huomasin seinältä pienen tarran, joka ohjasi kuuntelemaan Tarinasoittimesta lisätietoa. Koska olin lähes ainoa vierailija palasin ensimmäiseen huoneeseen, jossa oli istuin, kuuntelemaan yhden pätkän kuulokkeettomasta kännykästäni. Tarinallinen versio kohensi kronologiaa, mutta koin kuuntelun muissa huoneissa hankalaksi, joten se jäi tekemättä.

Kotiinpäästyä kuuntelin Tarinasoittimen annin läpi ja erityisesti kolmas huone ja sen vitriiniseinän alimman ruudun kahleet avautuivat aivan uudella tavalla.

Mutta koska kierroksellani olin seinätaulujen varassa, ne alkoivat neljännessä huoneessa ärsyttää. Sisältö oli näennäisesti yksityiskohtaista, mutta ei kontekstoinut Heinolan tapahtumia mitenkään Suomen yleiseen hehitykseen. Oliko kylpylöitä joka kulmalla?

Koululuokan vitriineissä oli mielenkiintoista esineistöä, jolle en löytänyt mitään selostusta. Toivottavasti ei ole ajateltu, että vanhemmat selittävät näitä lapsille, sillä esineet olivat 1900-luvun alkupuoliskolta toisin kuin nykyiset vanhemmat tai isovanhemmat.

Vaikeaselkoisin huone esitteli komean kalustekokonaisuuden ja paikallisen vaikuttajan, mutta en ymmärtänyt viestiä edes kuunneltuani Tarinasoittimen annin.

Seuraavan huoneen komeasta pienoismallista paikansin koulun, jota vaarini kävi. Onnekkaasti se oli lähellä kirkkoa, johon olin kurkistanut ennen museokäyntiä.

Verrattuna vuoteen 2018 sain kuitenkin irti enemmän Heinolan historiasta. Tuolloin jätin jostain käsittämättömästä syystä väliin kaupungin kaksi muuta museota, mutta paikkasin virheen tällä kertaa.