lauantai 25. heinäkuuta 2015

Porvoon apteekki kaupan 1785

Arno Forsiuksen artikkelin mukaan Porvoon "apteekin oikeudet myönnettiin niitä hakeneelle apteekkarille vuonna 1755". Kolmekymmentä vuotta myöhemmin apteekki rakennuksineen ja tontteineen oli myynnissä. Ilmoitus sanomalehdessä Posttidningar 18.8.1785 on viehättävän yksityiskohtainen. Selvästi käy ilmi, että lääkekasvien viljely oli olennainen osa apteekin toimintaa. 
Mainitsin kesän alussa Ruotsiin apteekkariksi päätyneen suomalaisen. Tekstin julkaisun jälkeen toinenkin hänen kirjoittamansa kirja nimenomaan lääkekasvien kasvattamisesta digitoitiin samoin kuin muutakin apteekkikirjallisuutta

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Täydennystä aiemmin kirjoitettuun

1) BBC History Magazinen listassa minua ihmetyttänyt tarina ainoina rutosta selvinneestä pariskunnasta Espoossa tuntui perinteeltä, joka voisi olla tunnettu toisaallakin. Dick Harrisonin huhtikuinen blogikirjoitus Pestskrönör vahvisti kutinan.

2) Vuosia sitten esittelin kirjan Finska efämerider, josta voisi poimia "tänä päivänä historiassa" -juttuja. Äskettäin osuin siihen toisesta suunnasta ja huomasin, että tapahtumat olivat kirjan lopussa aikajärjestyksessä eli muodostivat aikajanan Suomen historian merkittävyyksistä. Tuolloin arvioituna.

3) Internet Archivessa on Mabel Sarah Emeryn kirja Russia through the stereoscope; a journey across the land of the czar from Finland to the Black Sea (1901), joka selostaa nimensä mukaisesti stereografisia kuvia. Suomen kuvien kuvaukset tuntuvat sopivan täälläkin esittelemiini ja käsittelemiini, mutta niitä on ollut enemmänkin?

4) Karoliinisotilaiden eksoottiset kokemukset olivat tänä keväänä kirjani Viipurista Venäjän vangiksi 1710-22 lisäksi esillä Virpi Luoman gradussa Karoliinien orientti: Vieraan kohtaaminen 1700-luvun alun Konstantinopolissa ruotsalaisen sotilaspastori Sven Agrellin matkapäiväkirjan kertomana. Luoman artikkeli Karoliinisotilaita Konstantinopolissa – Pohjolan mielikuvia turkkilaisesta kulttuurista 1700-luvun alussa julkaistiin asiantuntijakirjoitussarjassa Lukemista Levantista.

5) Lopetin sunnuntain HAik-katsauksen kyseenalaistamalla väitöskirjojen laadun. Tai siis toteamalla, että huonojakin on. Samaan yhteyteen olisi sopinut kommentoida Keskisuomalaisen käsittelemää AMK-työn plagiointia. (Keskisuomalaisen sivuilla on maksumuuri, 5 artikkelia ilmaiseksi.)

Jutussa haastatellun Erja Mooren mukaan "plagiointi on lisääntynyt korkeakouluissa, erityisesti ammattikorkeakoulujen ylemmissä tutkinnoissa" ja "Suomessa hyväksytään lukuisia opinnäytteitä, joita ei kelpuutettaisi korkeakoulutason teksteiksi muualla.". Toisessa pätkässä Moorelta suora lainaus "Korkeakoulut saavat rahoitusta tuloksesta, opintopisteistä ja valmistuneista. Tehtävän ja oppimisen laadulle ei anneta painoarvoa".

6) Edelleen muistelen Espoon terveyslähteen opastusta, jossa väitettiin veden juominen rahvaalle oudoksi 1700-luvulla. Valvojassa 1885 jukaistussa E. G. Palménin artikkelissa Suomalaisen maanviljelyksen tilasta puolitoista vuosisataa sitten kerrotaan, että Turun ja Porin läänin maaherra Liljenberg (1749-1757) oli mietinnössään todennut, että
Kelvollista juomavettä sitä vastoin puuttui; kaivot olivat tavallisesti tallin tahi karjapihan alla, ja sellaista paikoista tuotu vesi "vaikutti ummehdusta, paksua ja sitkeää verta sekä teki kuumeeseen taipuvaksi"
Jos vettä ei juotu, mihin tarvittiin kelvollista juomavettä?

7) Tuoreessa SLS:n Källanissa 1/2015 on esitetty Dick Harrisonin kontrafaktuaalisia näkemyksiä Suomen ruotsalaisesta historiasta, joita yritin helmikuussa esityksessään kuunnella.

8) Huhtikuussa kirjoitin perhemurhista Kokemäellä. Yksityisviestissä minulle huomautettiin, että olisin voinut tutustua toisen tapauksen oikeuspöytäkirjaan SSHY:n jäsenpuolella ja toinenkin oli kuvattuna vaikkei verkossa. Näin ne digitaaliset lähteet lisääntyvät ja perässä on haastavaa pysyä.

9) Mainitessani Robert Ekmanin olisin voinut käyttää kuvituksena maalaustaan. Kuva Nordiska Museet CC BY-NC-ND 3.0

10) N:nnettä kertaa sain jossain välissä palautetta/opastusta, että
sanotaan /kirjoitetaan Kangasalla, Kangasalle, Kangasalta (ei siis Kangasalassa), mutta kuitenkin kangasalalainen
Liekö Juuso Lehtisen luoma lista virheetön? Vai ovatkohan nämä jossain Kotuksen sivuillakin?

11) Referoimani Jeremy Dellerin Ihme-teoksen kokemuspuheenvuorot tulivat (melkein kaikki) verkkoon: Iina NokelainenChristopherTenWoldeRiikka StewenAnu LaaksonenTuro-Kimmo Lehtonen

torstai 23. heinäkuuta 2015

Kesä- ja heinäkuuta

21.6.
23.6.
  • Virka-galleriassa ollaan kuulokkeet korvilla Sibeliuksen maailmassa.

26.6.
  • HS huomasi (jo!) EU:n valokuvalakihankkeen. Kopsaamalla kv-uutisen & kertomatta Suomen nykytilaa. #eitilaustaikävä
28.6.
11.7.
  • Rehellinen aloitus, joka ei innostanut lukemaan. Jari Hyvärinen: Hirsilinnojen aika. (Hienoja kuvia!)

14.7.
  • Alkoi tältä tuntua kuunnellessa ja niinhän se sitten olikin.
16.7.
17.7.

19.7.
  • Ulla Rajala kertoo paikallismuseoiden sulkemisesta Iso-Britanniassa. Vältetäänkö meillä? Tuskin.
20.7.
22.7.

Erittäin (!) antoisa lukukokemus

Katri Lehdon Kytäjän mamsellin muistelmat luettu. Suosittelen lämpimästi, erityisesti niille, jotka ovat pitäneet Enni Mustosen tuoreista Syrjästäkatsojan tarinoista. Kirjan hyvyys ei ollut kuitenkaan se syy, miksi lukukokemus muodostui niin antoisaksi, että katsoin tarpeelliseksi raportoida kolmasti tiistai-iltana Hyvinkään historiaa kirjoittavalle Anu Lahtiselle havainnoistani.

Ensiksi: "Työsi innoitti minut tarttumaan Kytäjän mamsellin muistelmiin. Pääsin sivulle 18 ja muistin, että mainitut Gustaf Wulfcrona ja Karl Armfelt omistivat myös sen Kokemäen Forsbyn, josta sukunimeni. Kyllä sitä yhteyksiä löytyy kun alkaa hakemaan..."

Lehto viittaa käräjiin, joissa omistussiirtoja käsiteltiin, joten todennäköisesti niistä saisin lisävahvistusta Forsby-kirjani tekstiin, joka nojasi kirjallisuuteen.

Toiseksi: "Sivulla 26 alkaa tarina Viipurissa 1710 vangitusta karoliinista! Argh!"

Erik Johan Armfelt (1694-1766) ei ole tuoreimman kirjani vankiluettelossa, vaikka hän olisi sinne kuulunut. No, onneksi selostin hartaudella käyttämäni lähteet ja jätin auki mahdollisuuden puutteisiin. Mutta silti.

Kolmanneksi: "Eikä tässä vielä kaikki, kuten markkinakauppiaat tapaavat sanoa. Takakannen sukutaulun perusteella kirjassa (olen vasta sivulla 105) merkittävässä roolissa oleva Erik Lorentz Armfelt (s. 1748) on se heppu joka sulkeutui Kokemäen Pukkalassa palvelleen Hedvig-esitätini kanssa oven taakse, mutta tämän synnytettyä Erik-pojan ei myöntänyt oikeudessa mitään.
(Taitaa olla parasta säästää kirjasta loput huomiseksi.)"

Tosiaan jätin kirjan loppuun luennan seuraavaan iltaan, jonka alkuvaiheessa pääsin sivulle 114. Siellä mainittiin Erik Lorentzilla olleen oma palvelija, "pikentti Saren". Ja Hedvigin sukunimihän oli Saren! Lehto tuskin keksinyt juuri tätä nimeä ilmasta?

Maltoin lukea kirjan loppuun ennen kuin avasin tietokoneen ja Nurmijärven kirkonkirjat. Rippikirjan 1783-1787 nimien joukossa Kytäjän kartanossa "Bet. Eric Sareen" !!! Ei syntymävuotta, mutta alkaa näyttää siltä, että Kokemäeltä hävinnyt Eric on löytynyt. (Tietenkin häntä olisi pitänyt jo tätä ennen hakea väitetyn isänsä läheisyydestä, mutta eipä ole tullut tehtyä.)


Kytäjältä Eric Armfeltin perhe muutti Numlahteen. Sen rippikirjan sivulla Ericille on merkitty syntymäaika 13.4.1766, joka heittää kolmella päivällä Kokemäen kastettujen luettelosta, mutta vahvistaa mielestäni, että kyse on siellä syntyneestä Hedvig Sarenin pojasta. Hän on Numlahdessa myös vuonna 1788 aloitetussa rippikirjassa, mutta kohdallaan ei ole yhtään ehtoollismerkintää.

Lehdon kuvauksen mukaan (s. 176) Erik Lorentz menetti Numlahden velkojalleen ja perhe muutti Siuntioon Myransin tilalle. Hiskin kastettujen perusteella vuoden 1794 jälkeen. Siuntion rippikirjassa 1794-99 Armfeltit ovat Myransissa, mutta Ericiä ei näy. Mutta erinomaisen hienoa, että löysin hänet kertaalleen ja ehkä joku muu sattuma (tai täydentyvä HisKi?) johdattaa myöhemmin taas jäljilleen.

Kuva kirjasta Bill Nye's History of the United States. Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Unkarilainen Suomen matkaaja

Kun Aika-lehden selailussa numerosta 13-14/1909 löysin Antal Regulyn kirjeitä kesältä 1840, kirjoitin blogin idealistaan
KESÄSARJAN AINEKSIA - HEINÄKUU Miehestä oli juttua aiemmassa vuosikerrassa? Tee tekstihakua muutenkin. Myös verkosta. Hyvää kuvausta itärajalta
Verkkohaku kertoi, että mies oli saanut Wikipedia-sivun (josta oheinen kuva). Lisäksi selvisi, että SKS oli vuonna 2006 julkaissut Viljo Tervomman ja Liisa Rumohr-Norion toimittamina kokoelman Matkalla tutkijaksi. Unkarilaisen Antal Regulyn kirjeitä vuosilta 1839-1840. Ei siis kaipaa blogisarjaa esiinnostokseen.

Pari lainausta lukuinnon herättämiseksi. Tammikuussa 1840 Reguly kuvaa Helsingin sivistyneistön seuraelämää, jota
ei juuri voi nykyisestään enentää. Yksityistanssiaisia saattaa olla kahdet tai kolmetkin yhtenä päivänä. Näin on koko btalven, kun taas kesällä kaikki tapahtuu maalla. Kaikki alkaa seitsemän, kahdeksan maissa ja kestää yhteen, kahteen asti yöllä. Tavallisesti aloitetaan valssilla, sitten seuraa muutama franseesi, sitten ruotsalainen ja venäläinen katrilli, sitten masurkkapotpouri ja lopuksi taas valssi.
 Huhtikuussa 1840 oli asettunut Lammasahon tilalle Laukaan pitäjässä. Siellä oli
leivinuuni, vähintäänkin kaksi syltä joka suuntaan, joten ei ensin tajua, mikä ihmeen kone se on: ainoa kivirakennus koko Suomessa! Se ei kuitenkaan ylety huoneen kattoon asti sillä savupiippua ei ole, on vain pieni aukko katossa, joka avataan, jos savua kertyy liikaa.
Savu ei kuitenkaan ole niin kovin haitallista, koska huoneet ovay hyvin korkeat, kolme syltä, ja ne yltävät kattoon asti, sillä ullakkoa ei täällä tunneta. Näitten huoneiden lämpö on uskomatonta. En koskaan kykene olemaan sisällä kymmentä minuuttia kauempaa.
Kirjekokoelman esipuheessa mainitaan Regulyn vaellusmatkan päiväkirja, jota ei ole julkaistu suomeksi eikä ilmeisesti unkariksikaan, vaikka esipuhe hankkeseen viittaa.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Evakot ja pakolaiset

Vapriikin Postimuseon näyttely palasi mieleen eilen Twitterissä vaihdetuista viesteistä.





Vähemmän yllättävästi alkuperäisestä twiitistä syntyi toisenkin sävyistä kommentointia. Historiatietoutta sivuten tämä.

Taiteilija Hjulhammar ja sisarensa

Paluu Kauttuan tehtaiden museoon, jossa oli esillä kolme ihanaa kuvaa Kauttuan ruukista. Niistä nappaamani kuva ei ole niin tarkka, että erottaisin kuvien alapuolella soikiossa olevan tekstin, mutta muistinvaraisesti siinä todettiin alkuperäisten akvarellien olevan jonkun omistuksessa, mutta ei kerrottu niiden tekijää.

Tekijä oli kuitenkin tunnistettu ja paljastettiin erillisessä tekstissä: "ruukinkartanossa asunut seuraneiti" Johanna Augusta Hjulhammar. Todennäköisenä ajoituksena pidettiin 1830-lukua.

Verkon sukutaulussa Johanna Augusta on aatelisneiti, joka syntyi Köyliössä 1790 ja kuoli naimattomana Raumalla vuonna 1870. Sekä hänen että siskonsa Sofia Lovisan kohdalla on sana Stiftsjungfru.

Googlaus Johanna Augustan nimellä tarttuu Post- och inrikes tidningar numeroon 15.3.1830, jonka ilmoituksessa kuulutetaan useampia aatelisneitejä, jotka eivät ole nostaneet (?) apurahaansa vuodelta 1829.

Siis vaikka Suomi oli erotettu Ruotsista ja Johanna Augustan isä Adolf Urban kirjattu Suomen Ritarihuoneeseen, niin tyttäret saivat avustusta Ruotsista? Ruotsinkielisen Wikipedian mukaan "säätiöneitous" oli elinikäistä ja rajoitettu sadalle kerrallaan. Avustusta sai kerraallaan 100 neitoa. Johanna Augusta oli saanut paikkansa 2.5.1793 (Inrikes Tidningar 8.5.1793) ja Sofia Lovisa 2.5.1795 (Inrikes tidningar 8.5.1795).

Finlands Allmänna Tidning ilmoitti 2.7.1829 sisarusten isän kuolinpesän asioista konkurssiasioiden otsikon alla. Äidin kuolemasta Raumalla ilmoitti Åbo Tidningar 22.4.1851. Tämä jälkeen sisarukset käyvät Raumalta käsin Turussa. Vuosina 1855 ja 1857 asuvat räätäli Nikanderin luona (Åbo Tidningar 11.6.1855, 9.6.1857), 1859 ja 1860 laamanni Falckin luona (Åbo Tidningar 10.6.1859, 27.3.1860).

Heillä on vuonna 1855 40 kopeekkaa annettavaksi Loviisan tulipalossa kärsineille (Helsingfors Tidningar 18.8.1855). Seuraavaksi he esiintyvät virallisissa sanomalehdissä kun niissä kuulutetaan Carolina Charlotta Rossin suullista testamettia. Todistajan mukaan tämä oli jättänyt sisaruksille kultakellon. (Suomalainen Wirallinen Lehti 31.3.1870 ).

Seitsemän vuotta myöhemmin Åbo Underrättelser julkaisi 21.2.1878 Sofia Lovisan kuolinilmoituksen, jossa hänellä on titteli Stiftsjungfru. Kuolinuutinen saa jonkun nimettömän muistelemaan sisarusten isän erikoisuutta, joka ei toki ollut tarttunut tyttäreensä (Björneborgs Tidning 6.3.1878).

Sofia oli tehnyt testamenttinsa kirjallisesti, mutta se oli kadonnut (Suomalainen Wirallinen Lehti 2.4.1878), Virallisen lehden kuulutuksessa ei mainita Rauman postimestari Pundanin rouvaa Bogumila Winteriä. Mutta kun vuonna 1882 listataan Suomen muinaismuistoyhdistykselle luovutettuja esineitä mukana on neiti Sofia Lovisa Hjulhammarin vuonna 1806 silkille ompelema maisemakuva, jonka hän on testamentannut rouvalle. (Morgonbladet 7.10.1882) Ehkäpä antanut jo eläessään? Toivottavasti työ on Museovirastolla tallessa, sitä voisi olla mielenkiintoista verrata Kauttuan vesiväritöihin.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Vanhan lautamiehen muistoja

Suomettaressa kesällä 1862 ilmestyneellä jatkokertomuksella oli lupaava nimi. Vanhan lautamiehen muistoja kuullosti tosiperäiseltä tai ainakin realistiselta ja aloin kirjoittaa sitä puhtaaksi. Jatkoin loppuun asti, vaikka huomasinkin pian erehtyneeni.

Lautamiehen muistot paljastuivat kolmen löyhästi toisiinsa liittyvän kertomuksen sikermäksi. Ainakin viimeinen näistä oli niin (melo)dramaattinen, etten usko sen todella tapahtuneen.
Aivan alussa näytti vielä hyvältä. Kirjoittaja kuvasi taloa Vanhassa Suomessa elävästi ja yksityiskohtaisesti.
Erittäin merkillinen oli minulle se suuri asuntatupa. Se oli viisi sylinen rakennus, jonka jyrkältä karvettuneelta katolta nousi syltä korkia ja erikseen katettu puinen savutorvi, mikä todisti että tämä oli vielä niitä entisen ajan savutupia jotka nyt jo ovat hyvin harvassa. Ikkunat tässä tuvassa olivat myös hyvin pienet, neliruutuiset ja niin samakoituneet ettei niiden läpi voinut kuin työläästi jotain nähdä. [...]
Mutta jos jo sen ulkopuoliki oli merkillinen, niin sen sisäpuoli oli vielä enemmän. Se ei ollut enää pere, joka asui tässä rakennuksessa, se oli pieni kylä, joka oli yhdistetty näiden neljän seinän väliin. Minun tuloani siihen puoli-pimiään tupaan nähtävästi ei ollut keksitty kuin lähimäisille, joita oven luonna kohtasin, sillä toisella puolella tupaa jokainen oli työssään liikkumatta. Lapsien huuto hämmensi myös kaiken puheen, ettei ääneni voinut kuulua kuin niille jotka sattuivat seisomaan edessäni. Ja lapsia, herra Jumala! miten paljo lapsia yhdessä talossa, ensi-vuotisesta aikaihmisiksi saakka! Mutta se ei ollutkaan ihme, sillä, niinkuin sittemmin sain kuulla, tuvassa asui viisi nainutta nuorta miestä talon-väkeä ja yksi nainut läksiän, siis kuusi eri perettä yhteiseen neljättäkymmentä henkeä. Näiden seassa oli yksi vanhus, jota pereen kesken sanottiin vaan ukoksi, ja joka oli isän-isä niille nuorille miehille, joilla myös jo oli täysikasvuisia lapsia.
Tämä ukko oli se lautamies, joka kertoi kertomukset. Lähimpänä todellisuutta tai ainakin todellista kertomusperinnettä lienee pätkistä lyhyin ja keskimmäinen, joka käsitteli Aleksanteri I:n Suomen vierailun muistoja. Kuten aiemmin löytämässäni tarinassa Aleksanteri I on nytkin luontevasti keskellä kansaa.
Se nuori upseeri jo oli saanut sen pienen Ellin syliinsä, suudellut sitä ja nostanut sen käsissään ylös päänsä tasalle. Tämä äkki tapaus ilautti sitä nuorta äitiä niin että hän huusi iloissaan: ”Elli, näit sinä nyt keisarin?” Se pieni Elli tarttui sillon upseerin kaulaan ja huusi nauraen iloisena: ”tättä on keisari, äiti, tättä on keisari" — Ja se oliki itse keisari se nuori upseeri.
Keisarin kuvan tarjosi Rijksmuseum

P. S. Kaksi lyhyempää kertomusta osoittautuivat myöskin epärealistisiksi.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Tiedustelu Norjasta

Englanninkielinen sukututkimusblogini on jokseenkin kuollut, mutta näköjään sen Google vielä löytää. Perjantain ja lauantain välisenä yönä oli sinne jättänyt kommentin Kristine ja hätänsä oli niin suuri, että hän laittoi saman tekstin vielä Google+:aan:
A man in my tribe, MARTIN FREDRIK OLSEN, was born FEBRUARY 4, 1848 in BOTNE, VESTFOLD (county) here in NORWAY. In the book from the place where he came from, I read that he was a seaman, came to Kotka and married a Finnish lady. That is all the information that I have.
Kysyähän saa, niin kuin olen moneen kertaa täällä todennut. Mutta kun oli muutakin mielessä eikä mitään kontaktia Kotkaan, niin aloin ensin rustaamaan yleisvastausta tyyliin: kysy SukuForumilla ja ammattisukututkijoita on listattuna tässä.


Jostain syystä muistissani oli pysynyt Kotkan norjalaisyhteisöön liittyvä gradu, joten ajattelin olla sen verran ystävällinen että tarkastaisin sen (Bertling, Merja: Elämää vieraalla maalla : Norjalainen yhteisö Kotkassa 1800-luvun lopulla). Olsen kuullosti yleiseltä nimeltä ja tekstihaku tuotti monta osumaa. Ja kas, lopun taulukosta (kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tekijälle) löytyi samat etunimet ja syntymävuosi eli oletettavasti sama ihminen.

Alkuperäinen kysyjä ei ole toistaiseksi kommentoinut vastaustani, mutta todennäköisesti jatkokysymyksensä koskisi Martinin tyttären Andrea Olivia Olsen (s. 1882) mahdollisten jälkeläisten löytämistä. Mikä onkin hieman hankalampaa.

Kuvan Kotkasta 1900-luvun alussa otti Alex Federley ja sen tarjosi Åbo Akademi bibliotek Flickr-kokoelmassaan.

Tänään luettua

Loman viimeinen päivä on ollut säältään niin epävakainen, että pysyttelin sisätiloissa ja yritin selvittää jotain megalomaanisista pinoistani kohti ovea.

Susan Strasserin kirja Waste and want. A social history of trash on seilannut pitkin kämpää jo vuosia ja kertaalleen ollut myyntikasassakin. Sinne se nyt amerikkalaisuudessaan palaa. Ensimmäinen osa esiteollisen ajan jätteenkäsittelystä oli rinnastettavissa Suomeen, mutta myöhemmät heikommin ja kiinnostivat minua vähemmän muutenkin. Mielenkiintoisin kohta oli tilkkutäkkien teko, joka ei todellakaan yleistynyt Amerikassa ennen teollisesti tuotettuja kankaita (s. 53-59). On nimittäin tullut mietittyä sitä miksei Suomessa tätä käsityötä harrastettu. Myös räsymatot (kudotut, palmikoidut ja hapsulliset) olivat harvinaisia ennen tehdaskankaita (s. 59-64) ja tuntuisi mielekkäältä, että sama pätee Suomessa, vaikka en väitettä muista missään nähneeni.

Historiallisen aikakauskirjan numeroita löytyi asunnostani viimeiset neljä. HAik 3/2014 sisälsi Marko Tikan katsauksen sisällissotamme historiankirjoituksen viimeiseen 20 vuoteen, jonka tuotosten
saama julkisuus on innostanut myös kymmeniä harrastajia kirjoittamaan omia historiikkeja, jotka ovat imeneet verevyytensä mainittujen ammattitutkijoiden töistä.
Tikka tarkoittanee, että jos harrastajien työssä on jotain hyvää niin se on kopioitu tuoreista tutkimuksista. Paskaahan pystyy tuottamaan ilmankin ja esim. Aato Hohenthal -räpellykseni nojasi 1920-luvun teoksiin ja arkistolähteisiin. Tikka lopettaakin muistuttamalla vankan ammattitaidon ja laajan lukeneisuuden merkityksestä, joka "hästäkkimaailmassa [...] tahtoo joskus unohtua oppineimmiltakin."

HAik 4/2014 oli kuoleman teemanumero. 1900-luvusta kiinnostuneiden kannattaa lukea Ilona Pajarin artikkeli hautajaiskulttuurista ja sen muutoksista. Tarja-Liisa Luukasen artikkelissa Antti Björkvistin saarnakokoelmasta Uskon harjoitus autuuteen herätti alussa huomio
Uskonnolliset kirjat, joita suomenkieliset lukivat ja jotka olivat aikanaan suosittuja, eivät myöhempien tarkkailijoiden näkökulmasta ole aina olleet kiinnostavia. 1800-luvulla uskonnollinen kirjallisuus oli kuitenkin ylivoimaisesti suurin asiaproosan lohko Suomessa.
Mutta vaikka uskonnollisen kirjallisuuden tavaus toisi minut lähemmäs tutkimuskohteitani, taidan jättää tämä lukeneisuuden ammattilaisille.

HAik 1/2015 oli blogissani esillä ennenkuin paperinumero tuli kotiini. Se sisälsi myös Sirkka Ahosen valaisevan artikkelin Historiaa ilman suuria kertomuksia. Historianopetuksen politiikan ongelma. Suurilla kertomuksilla Ahonen tarkoittaa
"historianesityksiä, joissa yhteinen menneisyys esiintyy yhteen suuntaan etenevänä pitkänä linjana". Ne "ovat konstruktioita kuten muukin historiallinen tieto." "Jos yhteisö pitää kiinni totutusta suuresta kertomuksesta yli eri ryhmien ja sukupolvien, se rakentaa myyttiä eikä tietoa." "Kun suurten kertomusten lumo vielä 2000-luvulla houkuttelee yhteisöjen pirstaloitumisesta huolestuneita poliittisia johtajia, historianopettajat ja historiakulttuurin tuottajat ovat monissa maissa edelleen vaarassa joutua historiapolitiikan työkaluiksi."
Juhannukseksi ilmestyneessä HAik 2/2015:ssä on Janne Kosusen ja Matti Mieskosen artikkeli Tulenkantajista, johon lähdeviitteineen pitää palata jos/kun haluan ymmärtää miksi Hilda Rintanen (Elvi Mela) joukkoon laskettiin ja mitä tämä merkitsi.

Numerossa oli myös Kaisa Häkkisen harvinaisen selväsanainen (lue:kriittinen) arvostelu Mikko Heikkilän väitöskirjasta Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Kirjassa käsitellään Kokemäen nimeä, joten olisin siihen varmaan jossain vaiheessa tarttunut tosissani. Mutta kun Häkkisen asemassa oleva kirjoittaa
Miten tiedeyhteisön pitäisi suhtautua Heikkilän väitöskirjaan? Yksi mieleen tuleva vastaus on se sama, jota Heikkilä itse soveltaa aiempaan tutkimukseen: sen voi tarkoituksellisesti jättää huomiotta.
niin mitä amatööri enää uskaltaa väitöskirjoilla tehdä? Tuttavalta kuulin kevään (ei historian) väitöstilaisuudesta, jossa opponentti oli selväsanaisesti (lue kriittisesti) todennut, että oppikirjat eivät sovi väitöskirjan lähteeksi. Tästä huolimatta oppiarvo annettiin ja tuokin väitöskirja on Heldassa esillä. Ei voi kuin lopuksi lainata HAik 1/2015:sta toimituksen vastinetta (s. 96)
...oppiarvon merkityksestä oppineisuuden osoituksena voidaan olla montaa mieltä
Valokuva National media museum, Flickr Commons

Lauantaina Seurasaaressa

Tälle kesälle poikkeuksellisesti eilen aamulla paistoi aurinko ja ilma tuntui lämpimältä. Facebook muistutti Seurasaaren käsityöpäivistä ja etsiessäni niiden mahdollista tarkempaa ohjelmaa huomasin tiedon vesibussikuljetuksesta, joka lähti kotikulmiltani. Siis menoksi.

Paatti jätti minut aivan oudolle puolelle saarta, mutta mikäs sitä oli kauniissa metsässä kulkiessa kun aurinko paistoi. Lipunmyyntikioski tuli vastaan ja myyjä kehoitti menemään Hallaan, "kun se on harvoin auki". Minä olin kyllä siellä ollut kesäteatteriesityksessä ja kun aihe oli mielessäni kysyin talon oppailta onko tänä kesänä esitystä, kun missään ei tietoa ole näkynyt. Kuulemma on.

Kaimani Kurssin kesäaitassa oli kutsuvat kangaspuut, mutta en saanut kysyttyä henkilökunnalta olisiko niitä saanut hetken käyttää. Pihamaalla näytettiin huovutusta, johon en kiinnittänyt juuri mitään huomiota kun olin Ivarsin pohjanmaalaisen talon maitokamarista järkyttynyt. Päärakennuksessa!? Opas vakuutti, että moinen oli tavallista, mutta en ole kyllä koskaan ennen nähnyt tahi kuullut.

Kurkistin sitten tapuliin, jonne sijoitetusta vaivaisukosta sain keväällä vinkkiä. Jostain syystä sen jalkoihin oli levitetty lakana, joka loi dramaattisen tunnelman ja peitti esittelytekstin. Näin sain tietää, että on erittäin haastavaa selittää vaivaisukon konsepti ranskalaisille rouville englanniksi. Tosin varmasti helpompaa kuin ranskaksi.


Niemelässä opas kutoi lautanauhaa. Innostuin haastattelemaan ja selvisi, että hän oli elävöityksen harrastaja ja rutinoitunut nauhan tekijä. Itse en ole tätä tointa koskaan kokeillut. Vaikeinta on kuulemma muistaa missä vaiheessa mallia on menossa eli mitä levyjä kääntänyt ja mihin suuntaan. Ei kuullosta meikäläisen jutulta.

Niemelää ympäröivää riukuaitaa oli uudistamassa konservaattori, joka ilokseni ja opastuksekseni väänsi yhden vitsan paikoilleen. Tämä oli kuulemma työn vaativin osa ja nyt tavallista vaikeampaa, kun käytetyt kuusen osat (oksat? näreet?) eivät olleet tuoreita. Nuorna vitsa väännettävä, nääs.
Kahiluodon kartanon kuistilla oli useita käsityön tekijöitä. Nyplääjältä minun ei tarvinnut kysyä, mikä työssä on vaikeaa, sillä muistot kokeilusta yläasteen käsityön tunnilla tarpeeksi tarkkoja. Mainitsin tästä ja nyplääjä oli yllättynyt siitä, että mahdollisuus oli koulussa tarjottu. Jotain hyvää Kokemäenkin kouluissa, sillä käsityötä ei todellakaan voi ymmärtää tekemättä.
Laivoja pulloon väkertävä kysyi tiedänkö miten ne pulloon saadaan. Toki, sanoin. Aku Ankastako? Väitin että ei toki, mutta en kyllä muista mistä olen tekniikasta lukenut. Enkä kysynyt mitään fiksua.
Hieman yllättävästi mielenkiintoisin keskustelu syntyi munan koristelusta. Työn tekijä kertoi, että Ukrainassa munia oli koristeltu kymmenittäin ennen kiirastorstaita ja käytetty monenlaisiin rituaaleihin vuoden mittaan. Ei siis vain pääsiäisjuttu. Ukrainalaisten perinne on tullut dokumentoitua, sillä Amerikkaan muuttaneet ukrainalaiset ovat halunneet siirtää taitoa seuraaville sukupolville kirjoina.
Juuri ennen lähtöä kurkkasin Antin pihalle, jossa piti olla kehräystä. Kehrääjä oli juuri lähtenyt tauolle, joten juttelin hetken pukkihevosen työstäjän kanssa. Työn tuloksen pitäisi tulla nuorten vieraiden käyttöön.

Kieroutunut kun olen, pukkihevosesta tuli lähes heti mieleen jossain kuvattu/käytetty kidutus/rankaisuväline, jossa pukkihevosen selkä ei ollut sileä istua. Kuinkahan "perinteinen" pukkihevonen on Suomessa, kun Kansalliskirjaston digitoimat sanomalehdet ja aikakauslehdet eivät sanaa tunne ollenkaan? Googlekin tarjosi haulle "pukkihevonen historia" korvikkeeksi "keppihevonen historia".