1800-luvun perjantai

Perjantaiaamun 1800-luvun päivillä aloitin kirkonkuulutuksia käsittelevässä sessiossa. Kielitieteilijät Taru Nordlund ja Ritva Pakkaskallio ovat miettineet asetuksista alkaneita tekstiketjuja, joihin kirkonkuulutukset liittyvät joko asetuksen tai sen toteuttamisen synnyttämien tekstien julkisena lukemisena. Asetuksissa esiintyvää 1. persoonan preesensissä kirjoitettua fraasia "täten ilmoitan, että" he kutsuivat eksplisiittiseksi performatiiviksi, jonka pointtina on, että ilmaus johtaa seuraamuksiin kielen ulkopuolisessa maailmassa ja ilmauksen käyttäjällä on valtuudet muutoksen aikaansaantiin. Näin ollen oli hupaisaa, että se tarttui tavallisten ihmisten kieleen ja löytyi m.m. sanomalehti-ilmoituksista.

Tämän jälkeen kolmannen keynotepuheen piti Tomi Huttunen aiheenaan venäläisissä sanomalehdissä vuosina 1875-1892 ahkerasti erilaisissa kulttuuritoimissa esiintynyt pietarinsuomalainen herra Grosswald, joka oli silkkaa fiktiota. Huttusen Idäntutkimuksessa julkaistu artikkeli Venäläis-suomalainen kulttuurivaihto ja mystinen Herra Grosswald ei ehkä ole yhtä riemastuttava kuin esityksensä, mutta sisältää varmasti samaa asiaa. Jonka kokoamisessa digitointi oli ollut olennaista, Huttunen oli päätynyt Grosswaldin jäljille venäläisen kirjallisuuden suomennoksia etsiessän hakemalla kirjailijan nimellä.

Grosswaldin esiintymisistä itseäni viehätti eniten kruunajaisten aikainen kohtaus, jossa vilahti myös naissäveltäjä, joista edellisenä päivänä oli ollut puhetta. Grosswaldin olematon käännös oli päätynyt kirjallisuuteen, joten voi kuvitella myös, että lähdekritiikitön säveltäjien etsijä olisi riemuissaan poiminut neiti Häxanin tiedostoihinsa. Mutta onneksi nimensä oli niin outo, että herätti epäilyksiä Suomessa heti.

Digitoinneista ja edellisen päivän esityksistä puheen ollen, Kansalliskirjaston FB-päivityksenä kerrottiin eilen asia, joka olisi varmasti kiinnostanut useita paikalla olleita:

Kansalliskirjasto on digitoinut SLS:n julkaisusarjan. Julkaisusarja sisältää Svenska litteratursällskapet i Finlandin (SLS) julkaisuja vuodesta 1886 aina 2000-luvulle. Sarjassa on kaikkiaan 789 julkaisua, yhteensä 224 695 sivua. Tärkeitä aiheita SLS:n julkaisuissa ovat historia, kirjallisuus, kieli sekä perinteet ja kansankulttuuri. Kirjojen joukossa on editioita mm. Runebergin ja Södergranin teoksista, lukuisia elämäkertoja ja tutkimuksia merkittävien kirjailijoiden toiminnasta ja tuotannosta. Tekijänoikeudesta vapaat julkaisut ovat kaikkein katsottavissa Kansalliskirjaston digi.kansalliskirjasto.fi palvelussa

1800-luvun perjantaihin palaten kaupunkipalojen sessiossa Panu Savolainen puhui enimmäkseen tuttua asiaa Turun rakenuksien jäljitykseen käyttämistään lähteistä. Mutta palovakuutusten suhteen oli uutta se, että kiinteistön kuvaus oli omistajan vastuulla ja edusti täten omaa näkemystään esimerkiksi huoneiden tarkoituksista. Esimerkkinä Savolainen mainitsi Christina Krookin, joka oli käyttänyt hienoja ranskalaisperäisiä nimiä huoneista, jotka maistraatin edustajalle olivat kaikki kamareita. (Ja tämä oli tieteysti sitä hupaisempaa, kun Krook on kaukainen sukulaiseni.)

Savolainen mainitsi myös kuvauttaneensa kaikki Turun kaupunginarkistossa olevat palovakuutukset. Hän vakuutti olevansa valmis kuvat toisille tutkijoille jakamaan, mitä en epäile hetkeäkään. Mutta mieleen tuli äskettäin Twitterissä pyörinyt kv-keskustelu siitä, että eikö olisi järkevämpää, jos tutkijoiden ottamat arkistokuvat saataisiin yhteiseen kuva-arkistoon. No, tällähän on omat ongelmansa kuvalaadun ja kuvauksen kattavuuden kannalta ja varmaan muutaman muunkin asian puolesta. Arkistojen omat digitoinnit ovat luotettavampia. Mistä puheen ollen, Turun kaupunginarkiston digitoinnit luvattiin marraskuussa 2018 asiakaskäyttöön  "lähitulevaisuudessa"...

Viimeisessä sessiossa puhuttiin kirjeistä. Kun kuulin viimeistä esitystä kuvattavan fiktiiviseksi, meinasin karata paikalta. Onneksi en, oli hieno loppu antoisille päiville. Taiteellista tutkimusta tekevä Elina Saloranta oli tehnyt latvialaisen taidemaalarin kanssa avioituneen laulajatar Elli Forssellin kirjeestä lyhyen videon. Sen katsottuamme saimme viime minuuttia aikaa kirjoittaa vastausta. Kirje oli tuskainen, joten vastaaminen tuntui yllättävän vakavalta, vaikka Forssell on kuollut kauan sitten. Loppukeskustelussa harjoite koettiin hyödylliseksi tavaksi reflektoida omaa ymmärrystään lähteissä esiintyvästä ihmisestä.

1800-luvun torstai

Eilen avattiin 1800-luvun tutkimuksen päivän toteamalla niiden olevan verkoston 12. kokoontuminen. Olin melkein kiljumassa vastalausetta, mutta niin se aika keski-ikäisenä kuluu. Tai näkemykseeni vaikuttaa se, että olen päässyt osallistumaan vasta viime vuosina (2016:1, 2; 2017:1, 2; 2018:1, 2. 3).

Aamun aluksi Susanna Välimäki kertoi yhdessä Nuppu Koiviston kanssa tunnistamistaan suomalaisista säveltäneistä naisista, jotka syntyivät 1700-luvun lopun ja 1900-luvun alun välissä. Heitä ei ole niitä muutamia, joita on tähän mennessä eksynyt kirjallisuuteen, vaan ainakin 70. Vaikka olen blogiin naisbiografioita rustatessani usein ollut ihmeissäni epätavallisilta tuntuneista vaiheista, hämmästyin kuunnellessani Välimäen esimerkkitapauksia. Ja hän oli itsekin hämmästynyt löytämästään tiedosta, sillä oli projektia aloittaessaan kuvitellut määrän pienemmäksi ja omat tuolloiset tietonsa suhteellisen kattaviksi.

Euroopasta haetuilla todistuksilla ei ollut Suomessa merkitystä, jos sukupuoli oli väärä, joten oli pikkasen turhauttavaa istua seuraavaksi sessiossa, jossa inhimillinen pääoma yhdistettiin formaaliin koulutukseen. Toki sanottiin ääneen, että aiempien vuosisatojen osaaminen oli inhimillistä pääomaa sekin, mutta silti oli oleellista pohdiskella miksi Suomi oli "myöhässä" kansakoulun aloittamisessa. Itselleni oitis mieleen tullut selitys "kenelläkään ei aiemmin ollut intressiä jakaa koko ikäluokalle yhtenäistä nationalistista soopaa" ei ollut näkyvissä kalvoilla.

Sanomalehtisessiossa Tuula Pääkkönen kertoi, että viime vuoden käyttäjäkokoontumisessa Tarja-Liisa Luukkasen esittämä ja muiden kannattama toive lehtien poliittisen taustan paljastamisesta on edennyt. Suomen lehdistöhistorian proosamuotoisesta tekstistä on poimittu pitkäaikaisista lehdistä näkemyksiä, jotka eivät - ylläri-pylläri - olleetkaan niin vesiselviä aikarajoineen, että niitä voisi käyttää suoraan hakutermeinä vaan ne on sijoitetaan käyttäjien luettavissa olevaan kuvailutietoon. (Dataa voi selata täällä.) Pääkkösen ehdottama digihumppa-harjoitus sanaston ja suuntauksen korrelaatioista olisi kyllä ihan mielenkiintoinen ja käsittääkseni toteutettavissa oleva.

(Pääkkönen paljasti lopuksi vuoden 2019 suosituimman julkaisun Kansalliskirjaston digiportaalissa. Luettelo Billnäs'in Takeista 1928. Kirveellä olisi töitä?)

1800-luvun alkupuoleen rajatussa sessiossa Heikki Laitinen piti (tietenkin) mainion esityksen, jossa huomautti Bellmanin kuuluneen 1800-luvun suomalaiseen kulttuuriin ja Gottlundin Bellman-suomennoksen Lauluja ja Loiluja tulleen syyttä suotta unohdetuksi. Jälkimmäisestä en löydä Suomessa digitoitua kappaletta, joten ehkä väheksyntä jatkuu. Onneksi on ulkomaat.

Edellisen puolesta Laitinen argumentoi huomauttamalla, että Bellmanin runot olivat suosittuja koko valtakunnassa ja ensimmäiset suomennokset teki jo Henrik Achrenius (esim Yxi uusi lystillinen wijsu). Itse Lönnrotin, joka ei siis suinkaan ollut vain ja ainoastaan suomalaisen ja suomenkielisen kulttuurin kuluttaja, tiedetään Bellmanin viisuja laulaneen ja sovittaneen 34 niistä kanteleelle. Kieltämättä tuottaa vaikeuksia yhdistää konttiselkäisenä kuvattu Lönnrot Bellman-kuviin.

Yleisökeskustelussa Leena Valkeapää totesi muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisten retkien (Nervanderin kirjoittamissa?) sanomalehtiraporteissa huomanneensa lainattua ainesta, joka selvisi Bellmanin säkeiksi. Lainausmerkkejä ei käytetty eli lukijoiden oletettiin tunnistavan lähteen.

Päivän päätti Tiina Männistö-Funkin esitys 1800-luvun jossain määrin epäonnistuneesta puheen tuotosta mekaanisella syntetisoinnilla ja jäljenteellä. Ensimmäistä edusti Joseph Faberin Euphonia, jolla voitiin koskettimia painamalla tuottaa kolkkoa, hidasta ja monotoista puhetta. Laitetta esiteltiin maksua vastaan vuosikymmeniä, mutta koskaan sitä ei tuotu Suomeen, vaikka täkäläisistäkin sanomalehdistä siitä löytyy mainintoja. Laite ei myöskään saanut teknisiä jälkeläisiä eli edustaa tässä mielessä epäonnistunutta teknologiaa.

Toinen esimerkki oli Thomas Edisonin yritys sijoittaa minifonografi nuken sisään. Koneisto ei kestänyt käyttöä ja vaikea on kuvitella, että äänitteetkään olisivat kauaa toimineet. Viinilasien ääressä mietittiin miten lapset oli saatu lausumaan kerta toisensa jälkeen loruja. Siinä vaiheessa olimme unohtaneet, että Männistö-Funk oli sanonut, että lausujat saattoivat olla myös naisia.

Helena Nousiaisen elämästä

Nilsiässä syntyi 9.7.1855 lampuoti Heikki Nousiaiselle ja vaimolleen Elisabet Qvistille tytär, joka sai nimet Lena Kaisa. Elisabet oli vasta 23-vuotias, joten hän ehti synnyttää vielä useita lapsia. Muuten perheen onni ei näytä lisääntyneen, sillä myöhemmissä kasteissa Heikki on itsellinen.

Myöhemmin kirjatun ja todennäköisesti Lenan eli Helenan itsensä kertoman mukaan hän oli 9-vuotias lähtiessään kotoaan. "Palveli ensin kotipitäjänsä kestikievaritalossa, sitten Tervolan pappilassa ja lähti vuosia myöhemmin 15 markan säästöillään oppilaaksi Peltosalmen meijeri- ja karjakkokouluun."

Opinsaanti riitti siihen, että Helena Nousiainen otettiin syksyllä 1883 Mikkelin läänin maanviljelysseuran palvelukseen kiertäväksi karjakoksi. Työssään hän antoi opastusta ja opetusta. Ja arvatenkin tutustui vuodesta 1869 Mikkelin läänin maanviljelysseuran johtokunnan jäsenenä toimineeseen Hiskias Kirjalaiseen. Tämä vuonna 1886 leskeksi jäänyt mies kuulutettiin kesällä 1887 avioliittoon Helenan kanssa.

Avioliiton myötä Helenan kodiksi tuli Röppään talo Otavassa. Hän sai "huostaansa talonemännyyden, kestikievarinpidon ja kaupan sekä seitsemän äiditöntä eri-ikäistä ja -kokoista lasta."

Reippaan emännän käsissä sujui työ ja tulokset alkoivat näkyä: maanviljelys vaurastui, karjatalous menestyi ja puutarha kukoisti. Röppään tilasta kasvoi suurtila, mallitila, jonne maatalousretkikunnat matkojenkin takaa tulivat oppia ja innostusta saamaan. Talon väki voi vierailleen näyttää, kuinka maa palkitsee muokkaajansa; emäntä, joka maanviljelysseuran palveluksessa ollessaan oli niin monen monet karjanhoidon neuvontakurssit pitänyt, sai näyttää, miten hän itse sovellutti teoriansa käytäntöön.

Puutarhanhoito oli erikoinen emännän mieliharrastus. Jo noin 40 vuotta sitten, jolloin sellaiset kasvikset kuin aikaiset lavakurkut olivat Savossa melko tuntematonta herkkua, tarjottiin niitä Helena-emännän pöydässä. Röppään omenat olivat erikoisen kuuluisat ja halutut. Niillä saatiin hyvinä omenavuosina jopa kahdeksantuhatta markkaa vanhanajan rahaa.

Astuessasi Röppään suojiin sait kotoisen lämpimän vastaanoton et vain talon emännältä itseltään, vaan myöskin hänen kättensä töiltä. Minne katsoitkin, kohtasit aitoa kotoista: vaatteet väellä, matot lattialla, uutimet ikkunoissa, liinat pöydillä, peitot ja lakanat vuoteissa, pyyhkeet naulakoissa — kaikki kotoista kehruuta ja kudontaa. Huomasit tulleesi suurkankurin kotiin. Kangastuvassa näit viidetkin puut viritettyinä kudontaan. Niiden ääressä istuivat vakituiset kutojat vuodet läpeensä, sillä tilauksia oli paljon. Kuulit vielä lähitorpistakin kangaspuiden helskeen Röppään emännän varastoja varten. Työtä riitti, sillä työaineksetkin useimmiten valmistettiin kotona. Pellava oli kotokasvuista ja kotivalmistetta, langat kotona värjättyjä, enimmät kasviväreillä, joita emäntä erikoisesti harrasti ja joiden käyttöä hän värjäyskursseilla opetti muillekin. 

Emäntä Kirjalaisen kudontatyöt olivat hyvässä maineessa. Niitä nähtiin ja ihailtiin oman maan kotiteollisuusnäyttelyissä, vieläpä Pietarissa asti. Palkittuina ne aina tulivat takaisin ja hyvän menekin saivat. [...]

Erikoisen mainintansa ansaitsee vielä kunnallisneuvoksetar Kirjalaisen toiminta vapaussotamme aikana. Heti sodan puhjettua ja joukkojen keräännyttyä Savon päämajakaupunkiin, Mikkeliin, jätettiin hänen huolekseen joukkojen ruokkiminen. Ominaisella tarmollaan hän suoritti jättiläistehtävän: loi todellisen joukkoruokalan keittiöineen, kalustoineen, henkilökuntineen, ruokineen, kaikkineen. Siinä piti olla liikkeellä yötä päivää, kulkea kaupungin ja kodin väliä; piti myöskin pitää ajatukset koossa, vaikka oma, ainoa poika oli tietymättömissä. Altis, uhrautuva mieli ja velvollisuudentunto antoivat voimat niin yhteen kuin toiseenkin ponnistukseen. Sodan päätyttyä sai Helena Kirj alainen vapaudenristin isänmaallisen toimintansa muistoksi.

Helena Kirjalainen (o.s. Nousiainen) kuoli vuonna 1926.

Lähteet:
Anna Sahlstén: Kuinka köyhästä karjakosta tuli savolaisen "hovin" emäntä. Kotiliesi 23/1926
Pentti Virrankoski: Käsitöistä leivän lisää : Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944

Ensikertalainen tukinhakkuuseen

Niilo Kivisen vuonna 1889 julkaistu, alunperin Waasan lehden jatkokertomus, Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki. Kuvaus "tukkipoikain" elämästä on fiktiota, mutta alaotsikkonsa mukainen. Valvojassa 3/1890 kirjan arvostellut toteaa, että "Kuvauksessa on etnograafinen puoli voitolla. Ja onhan sillä oma hauskuutensa, kun saa tutustua tähän meidän maallemme omituiseen elämään."

Tuntematon valokuvaaja. Keski-Suomen museo CC BY-ND 4.0

Päähenkilö Kalle on 16-vuotias, jonka on perheen taloudellisen tilanteen takia pakko lähteä ansiotyöhön ja saa tähän lisäkimmokkeen, kun "Tänä päivänä kuulutettiinkin kirkossa, että tukinhakkuu ja -ajo alkaa keskiviikko-aamuna Rämeikön metsässä Multian puolella." Jo seuraavana aamuna piti lähteä. "Pojalle pantiin kotoa muutamia leipiä, aski voita ja juusto konttiin evääksi."

"Hyvästi" olisi Kalle nyt mielellään sanonut vanhemmilleen, mutta vaikealta tuntui sitä sanominen. Ei ollut helppo osottaa tuommoista avomielisyyttä vanhemmilleen, mikä häneen liekään syynä ollut. Kyllähän sille äidille sanoisi; mutta isälle sanominen oli toista. 

Tuttavan kohdattuaan

lähtivät yhdessä junttaamaan lumitöhryistä tietä talojen ja metsäisten mäkien ohi. Kova pakkanen paukutteli nurkkia ja puiden runkoja. Toisia miehiä taloista ja tölleistä yhtyi tuontuostakin heidän tovereikseen samalle matkalle. Paksu lumi peitti maisemia kaikkialla; pellonaitojen ja kujain varsille se oli kokoontunut korkeiksi nietoksiksi; kuusikkoja ja männikköjä järven kahden puolen painoi raskas tykkä eli lumipeite. Järvelle tultua oli miesten helpompi kävellä, sillä lunta ei jäällä ollut yhtä paksusti kuin mailla syystä että tuuli oli sitä rannanpuoliin ajellut. [...]

Jotakuta pientä pysähdystä lukuunottamatta miehet kävelivät seuraavan yön ja päivän. Klo yhdeksän ajoissa tiistai-iltana he saapuivat tukinhakkuu-paikalle. Siellä, Rämeikön talossa, oli jo koolla paljon miehiä useista eri kunnista, toiset hevosineen toiset ilman. Vaikka talossa oli kaksi tupaa, toinen uudempi, hyvin avara, ei tänä ensi iltanakaan ollut liikoja tiloja niissä.

Aamulla einestä haukattua lähdettiin metsän kimppuun. Aika pätke syntyikin mahtavassa hongikossa kallioisella mäellä ja sen rinteissä Rämeikön kartanon itäpuolella, kirveet iskivät puiden tyviin kilvassa, ja pianpa kaatui petäjävanhuksia rätisevästi jymähdellen alas.

Kalle oli monasti ennenkin ollut hakkuulla metsässä, muttei hän moista julmaa ryskettä ollut ennen kuullut. Heikki liikkui sukkelasti ja reippaasti vyötärykseensä ulottuvassa lumessa; tuontuostakin päästi hän raikkaita korpisäveleitä, niin että hongikko kajahteli. Samoin osottivat useain muidenkin nuorukaisten hilpeät liikunnot ja loilotukset, ett'eivät olleet surunpoikia. Kallesta ei ollut nyt laulamaan ja hänen liikkeensäkin olivat kankeanpuoleisia. Kaikki oli hänen ympärillään niin rotevaa ja tylyä, että kotimökki, isä ja äiti muistuivat rakkaina mieleen.

Kertomuksen kirjoittanut Niilo Kivinen oli syntynyt Lehtimäessä 30.9.1862 torppari Henrik Kivimäen ja vaimonsa Johana Henriksdotterin pojaksi, joka sai kasteessa nimen Nikolai. (Rippikirjaan 1862-70 (s. 162) on jälkikäteen tämän perheen kuopuksen kohdalle merkitty "kirjailija".) Niilo menetti äitinsä 5-vuotiaana ja tämän jälkeen alkoivat vanhemmat sisarukset muuttaa (virallisestikin) pois kotoa. Äitipuoli tuli taloon vuonna 1873.

Muistokirjoituksen (*) mukaan Niilo sai erityistä opetusta Lehtimäen papilta. Tähän voi viitata se, että kohdallaan on erityisen selvät osaamisrastit rippikirjassa 1871-80. Seuraavassa rippikirjassa näkyy isän kuolema vuonna 1888, edelleen kotona olevan isoveljen tilana "tylsä, vikainen" ja Niilon virallinen muutto 1883. Edeltävinä vuosina olisi ollut kertomuksensa päähenkilön ikäinen ja on siis hyvin voinut olla tukkimetsässä vaikka "nerkkoisuutensa takia ei tahtonut ruumiillisessa työssä menestyä".

Viimeistään huhtikuussa 1888 hän oli Vaasassa, jossa huutokauppakamarin tiloissa Nikolai Kivisen ilmoitettiin pitävän suomeksi esitelmä "Uutteruus, säästäväisyys ja itaruus" (Vasabladet 7.4.1888). Kun Niilo Kivinen Waasan lehdessä 15.12.1888 esittäytyi seuraavan vuoden vastaavaksi toimittajaksi hän sanoi työskennelleensä toimituksessa jo "muutamia vuosia".  Muistokirjoituksen (*) mukaan

Hän sai paikan Vaasan Lehden kirjapainossa, oppi latojaksi, vaan luki sen ohella, rupesi vähitellen suomentelemaan lehdelle, kirjoittikin yhtä ja toista, ja sai lopulta siinä leipänsä. Vaan ahkeruus vei yhä eteenpäin. Hän luki maailman historiaa ja Skandinaavian kielet, ja kuinka vuodet vieri, niin tuli Niilo Kivisestä v. 1889 Vaasan Lehden päätoimittaja.

Mutta miten lie ollut, eräänä syyspäivänä samana vuonna saapui hän tämän kirjoittajan [Ossian Ansas] kamariin ja ehdotti että perustettaisiin — uusi sanomalehti. Olin juuri muutamia päiviä ennen lähettänyt Pohjalaisen ulosantoilmoituksen Helsinkiin, ja vastasin: tule mukaan. Niilo tuli ja yhdessä sitten tilausilmoitus kirjoitettiin ja toimitettiin ja on näihin asti toimittu, vaikkapa myöhemmin ainoastaan päätoimittajan nimi pantiin tilausilmoitusten alle.

Me heti jakelimme työn niin, että kumpikin kesäisin pääsi tuulettamaan itsensä, ja Niilon ensi matka tuli rannikkoa pitkin Viipuriin ja Kuopioon. Hän teki tuttavuuksia sanomalehtimiespiireissä ja oli matkaansa tyytyväinen. Muutaman kesän taasen hän vietti kodiseudullaan, ja 1893 hän matkusti Ruotsiin, Tukholmaan ja kanavatietä Gööteporiin, jolta matkalta hän paljon kertoi kirjeissään Pohjalaiseenkin. Niilon oli silloin helppo matkustaa Ruotsissakin, sillä hän puhui vallan täsmällisesti vaikka hiukan kankeasti ruotsia. Myöhemmin hän myöskin omin päin opiskeli ja perehtyi saksankieleen, vaan kuolema tuli, ennenkuin jo monasti puhuttu Saksan matka ehti toteutua.

Niilo Kivinen kuoli 33-vuotiaana 18.10.1895 keuhkotautiin "joka jo toista vuotta oli häntä vaivannut" . Hän oli edellisenä vuonna avioitunut Hilma Adlerin kanssa.

(*) Pohjalainen 22.10.1895

Teurastajalla olikin kaksi tonttia Korkeavuorenkadulla

Onnekas haku Kansalliskirjaston digitoinneissa heitti eteen J. V. Lehtosen kirjan Nurmijärven poika : kuvia Aleksis Kiven elämästä, jossa ensin herätti kiinnostuksen Hesperian ravintolan kaksi kuvaa, joita olisin voinut hyödyntää viime kesän kirjoitussarjassa. Tekstiäkin aiheesta oli ja muun paikallishistoriallisen sisällön toivossa aloitin järjestelmällisen selauksen.

Näin tuli eteen piirros Salomon Janssonin talosta Richardin- ja Korkeavuorenkadun kulmassa. Mutta taannoista blogitekstiä tehdessäni olin mielestäni huolellisesti tarkistanut, että teurastaja Janssonin tontti oli se kulmatonttia seuraava, jonka puurakennuksen kuvia olin tyytyväisenä esitellyt.

Aleksis Kiveen rakennus liittyi siksi, että hän oli käynyt talossa toiminutta neljävuotista yläalkeiskoulua eli triviaalikoulua. Piirros oli tehty Aarne Anttilan kirjaan Elias Lönnrot. Elämä ja toiminta I (SKST 190. 1931). Anttila ei puhunut mitään Lönnrotin kosimasta Janssonin tyttärestä, mutta kertoi tämän alivuokranneen syyslukukaudeksi 1829 huoneen juuri valmistuneesta kulmatalosta. (Anttila oli käyttänyt jossain yliopiston arkistoissa piileviä osoitelistoja, joita voisi joskus joutessaan hakea.) Hän asui siellä myös seuraavana syyslukukautena, jonka aluksi Lönnrot antoi teurastajan pojille todistuksen yliopistoon pyrkimistä varten.

Lähdettyäni kirjastoon asti hain käsiini vielä Ester-Margaret Frenckellin opuksen Offentliga nöjen och privata i Helsingfors 1827-1832, jota olisi pitänyt tarkistaa monen muunkin Helsinki-tekstin kohdalla. Tällä kertaa siitä selvisi m.m. se, että teurastaja Janssonilla oli kaksi tonttia Korkeavuorenkadulla. En siis ehkä ollut mokannut yhdistäessäni perheen väärään tontiin, vaan (vain!) huomaamatta naapuritontin relevanssia.

Vain tarkistamalla tietää, joten kaivoin Helsingin kaupunginarkiston kiinteistökortistosta esiin korttelin 52. Korttelin ensimmäinen tontti oli juuri Rikhardin- ja Korkeavuorenkadun kulmassa oleva. Teurastaja Jansson oli ostanut sen 2200 riikintaalerilla maalarimestari Matthias Broströmin Helena-leskeltä vuoden 1836 alussa (1. lainhuuto 11.1.1836). Janssonin perinnönjaossa keväällä 1862 tontti siirtyi Alexander-pojalle, joka myi sen nopeasti eteenpäin. Naapuritontti, jota aiemmin selvittelin oli N:o 7 ja Janssonilla jo vuodesta 1818.

Eli, kyllä olin mokannut, kun en ollut esimerkiksi tarkistanut Janssonin perukirjaa, joka oli kyllä blogitekstiä tehdessä digitoitu. Paikkauksena perukirja n:o 4290 kertoo Janssonin kuollessaan omistaneen Korkeavuorenkadun tonteista vain puolikkaat. Pitäisi pakittaa vuonna 1833 kuolleen vaimonsa perukirjaan, mutta valitettavasti sitä ei löydy hakemistoista tyttönimellään eikä Janssonin kohdalta.

Vaimon perukirja olisi auttanut ajoitusongelmassa, jonka muodostaa Anttilan, Frenckellin ja Lehtosenkin esittämä näkemys, että kulmatontti oli Janssonilla ennen vuotta 1836. Maalarimestari Broströmin perukirja n:o 714 kertoo tontilla olleen joulukuussa 1827 kahden huoneen ja kellarin asuinrakennus, mikä ei stemmaa alkuunkaan Engelin luonnoksiin. Helena Broström ilmoittaa muuttaneensa toisaalle vuotta myöhemmin (FAT 13.11.1828).

Valitettavasti henkikirjassa 1834 (U:26 f9) tonttien numerointi ei ole sama kuin kiinteistökortistossa. Mutta maistraatin arkiston kartat ja piirrustukset kulmatontille (Rikhardinkatu 4) kertovat sen olleen n:o 15 ja vieressään Korkeavuorenkadulla n:o 14, jossa Janssonin talous henkikirjassa. Piirrustuksesta käy ilmi myös, että tontti n:o 15 oli Janssonin, kun sille kaavoitettiin L-muotoinen talo. Yläkulmaan merkitty vuosiluku (?) 1842 näyttää myöhemmältä lisäykseltä. Samassa setissä on myös Janssonille piirretty se L-muotoinen talo, josta Riihimäen tulkinta on yllä. Valitettavasti kaupunginarkiston postimerkin kokoiseksi kutistamasta digitoinnista ei saa selvää Engelin nimestä eikä päivämäärästä. Jälkimmäinen kyllä näyttäisi olevan 1828, mitä vahvistaa se, että henkikirjassa 1834 tontille 15 on merkitty niin paljon asukkaita, että kahteen huoneeseen he eivät ole ahtautuneet. Onko kiinteistökortistossa virhe vuosiluvussa? Olisiko Jansson vuokrannut tontin, alkanut sille rakentaa ja tehnyt kaupat vasta myöhemmin?

Päädyttyään perinnönjaon jälkeen uusiin käsiin kulmatalon julkisivu laitettiin rakennuspiirrustusten mukaan uuteen uskoon. Nykyinen kivirakennus nousi paikalle 27 vuotta myöhemmin eli vuonna 1890.

Käsinkirjoitetuista lehdistä

Perjantainen SKS:n OA-julkaisun Handwritten newspapers. An Alternative Medium during the Early Modern and Modern Periods julkistustilaisuus yhdisti minulle mukavasti uutta ja vanhaa. Vanhaa ja melko tuttua ovat suomalaiset 1800- ja 1900-luvun vaihteessa erilaisissa pienyhteisöissä tehdyt lehdet. Näistä olen esimerkiksi Anna Kuisminin salongissa kuullut sekä Kirsti Salmi-Niklanderin ja Risto Turusen esityksiä ja molemmat puhuivat myös perjantain tilaisuudessa.

Uutta on vanhempi aika, johon olen törmännyt väikkäriä varten lukemassani sanomalehtihistoriassa. Esimerkiksi Gunnar Suolahti mainitsee 1740-luvulla Savoon kahden kirkkoherran ja virkamiehen yhteisesti Tukholmasta tilaamaan käsikirjoitetun sanomalehden. Ja Tilda Maria Forselius oli väitöskirjassaan vertaillut yhden arkistoissa säilyneen uutiskirjesarjan/käsinkirjoitetun sanomalehden sisältöä Posttidningariin ja huomannut vain vähäisiä painotuseroja. Eli miksi käsinkirjoitettuja lehtiä tarvittiin?

Tämä oli askarruttanut kirjan Salmi-Niklanderin kanssa toimittanutta Heiko Drostea. Varsinkin kun näiden varhaiset lehdet eivät ole lukunautinto lyhyine teksteineen. Olin juuri äskettäin kirjallisuudesta poiminut termin kronikka, joka toteavuudessaan sopii moneen painetun sanomalehden tekstiin ja ilmeisesti myös ajan käsikirjoitettuihin uutislehtiin. Mielenkiintoisesti myöhemmän ajan lehdissä, joissa tyyli oli vapaampi, esiintyy mainintoja siitä, että lehteä tehtiin historian kirjoittamiseksi.

Tarkastelemalla varhaisia lehtiä suhteessa myöhempiin käsinkirjoitettuihin lehtiin Droste esitti molempien olennaiseksi pointiksi sosiaalisen vuorovaikutuksen. Mikä oli erinomaisen hauskaa kuultavaa, sillä juuri se on (tämänhetkisen tutkimussuunnitelman mukaan) väitöskirjani lähestymiskulma 1700-luvun sanomalehtiin. Droste myös huomautti, että varhaisten painettujen sanomalehtien painosmäärät olivat niin pieniä, että ne eivät muodostaneet varsinaista Habermas-tyylistä julkisuutta vaan olivat pikemminkin tapa kuulua eliittiin.

Myöhemmin kyse ei ollut eliitistä vaan muusta ryhmän yhteen liittämisestä, jota korosti se, etä lehteä tehtiin usein vain yksi kappale ja se luettiin ääneen. Kommentaattorina toiminut Anne Heimo oli valmis yhdistämään jatkumoon zinet eli pienet omakustannelehdet. Itselleni tuli taas mieleen opiskeluajan valokopioitu kiltalehti, jolla ei ollut varsinaista informaatioarvoa, mutta jota silti tehtiin. Aivan kuten yliopistojen opiskelijayhdistykset edelleen tuottavat pieniä paperisia lehtiä, joiden arvo tiedotuksessa on vähäinen.

Heimo mainitsi myös lapsuutensa lehtituotannon ja minullekin oli tullut mieleen naapurin tyttöjen kanssa enimmäkseen leikkaa-ja-liimaa -tuotantona toimittama lehti. Naapurisanomat? Tyttöjen äiti, joka oli myöhemmin lukiossa äidinkielen opettajani, yritti saada meitä tuottamaan omaa tekstiä. Jos hän olisi vielä elossa, voisin nyt kertoa toimintamme jatkaneen varhaisten sanomalehtien traditiota.

Kuvat leikkeitä, lähteet:
Lorentz Svensson Sparrgren: Interior with Count Claes Ekeblad and his Wife Brita, née Horn. 1783. NationalmuseumAlex Federley, Fyren 37/1901

Viikon piispa: Kondrad Bitz

Edeltäjiensä tapaan Konrad Bitz oli syntynyt varsinais-suomalaiseen rälssiperheeseen. Hän ei ollut sukunsa ensimmäinen pappi, sillä ainakin isän eno oli aikanaan ollut Turun tuomiokapitulin arkkiteininä.

Konrad kirjoittautui vuonna 1438 Leipzigin yliopistoon ja jatkoi opintojaan myöhemmin Bolognassa vuonna 1448. Hänet valittiin 4.2.1450 Olavi Maununpojan seuraajaksi tuomiorovastina tämän noustua piispaksi. Vastaavasti Konrad nostettiin tuomiorovastista piispaksi, minkä paavi vahvisti Sienassa kesällä 1460, Konradin sinne päästyä.

Kristian vuoden 1474 paikkeilla
Nordisk familiebok

Turkuun palaamisessa ei tapahtunut viivettä ja siellä Konrad oli kesällä 1463, kun tanskalainen unionikuningas Kristian tuli käymään ja viipyi kuukauden. Kyösti Wilkunan mukaan

Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen lyhyesti kerrottakoon.

Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä, kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä. Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki. Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies. Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen venäläisiä vastaan — ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä. Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana Kuusiston linnassa.

Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt. Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti mainitakaan.

Säilyneeseen asiakirjaan kiinnitetty sinetti todistaa, että Konrad yhtenä valtaneuvoston jäsenenä hyväksyi 13.9.1463 Tukholman linnassa sen, että kuningas oli vanginnut Uppsalan arkkipiispan. Seuraavan vuoden tapahtumista kertoo jälleen Kyösti Wilkuna:

Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä, sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja, jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin turvaa etsimään.

Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin linnan.

Bitz piti unionikuninkaan puolta niin kauan kuin pystyi, mutta oli mukana valitsemassa Sten Sturea Ruotsin valtionhoitajaksi elokuun lopulla 1470. Kun Kristian seuraavana vuonna hävisi Brunkebergin taistelun, Bitz laskettiin puolueeseensa ja hän katsoi parhaaksi luopua virkansa hoidosta ja pyytää paavilta synninpäästöä monista virheistään.

Vaikka Bitzin kauden aikana rakennustoiminta jatkui ja uusia seurakuntia perustettiin, todettiin vuonna 1474 tuomiokapitulin ohjesäännön johdannossa, että "Nykyajan kansa on paatunutta, sen niskajänteet ovat rautaa, otsa vaskea ja rakkaus kylmää".

Konrad Bitzin hautakiven "tiiustus"
Gottlundin Otava I:ssä

Kuusiston piispanlinna paloi vuonna 1486. Konrad ehti aloittaa se uudelleenrakennuksen. Turkua varten Lyypekissä painettavaan messukirjaan (Missale Aboense) hän päiväsi esipuheen 17.8.1488. Samaan messukirjaan tuli komea ryhmäkuva, jonka keskellä on piispa Henrik, maassa Lalli ja oikeassa reunassa piispan hiippa päässään Konrad Bitz. Todennäköisesti Konrad ei nähnyt tekstiään eikä kuvaansa painettuna, sillä hän kuoli 13.3.1489.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden
Ari-Pekka Palola: Conradus Bitz. Kansallisbiografia
Wikipedia: Konrad Bitz
Kyösti Wilkuna: Sotaisa kirkkoruhtinas. Piispa Konrad Bitz. Kirjassa Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia