Stenfeltin maisemissa

Kokkolan jälkeen toistin viime kesän autoretkeä, mutta ikään kuin uusin tutkimuskysymyksin. Tuolloinhan olin edelleen 1802-fiksaantunut enkä tiennyt Abraham Stenfeltistä mitään.

Raahessa Stenfelt todistettavasti kävi, mutta riehakasta markkinakuvaustaan oli vaikea saada yhdistymään hiiren hiljaiseen kaupunkiin. Tällä kertaa en ehtinyt museoihin, kuten viime vuonna, mutta nyt onnistuin varaamaan huoneen Langin kauppahuoneesta, jossa remontoitunakin oli vanhaa tunnelmaa, josta osattiin rahastaa.

Ennen Stenfelt-jatkoa tein pikkupoikkeaman kivikaudelle Pattijoen Kastellissa, joka oli sekavasti opastettu sekä jätinkirkkona että linnanrauniona. Päällimmäiseksi jäivät mieleen hyttyset, joiden ruokintaan tahtomattani osallistuin kun ei muita nisäkkäitä ollut näkyvissäkään. Huomattavasti suureman vaikutuksen rakennelma teki J. W. Calamniukseen, joka selostuksessaan Muinais-tiedustuksia Pohjanperiltä m.m. totesi, että

Näin leveillä ja korkeilla muureilla tarjoaa linnoitus, joka lisäksi on ylänteen kukkulalla, varmaa suojaa, milt'ei vielä nytkin. Maanpuolella eivät kuitenkaan mäen rinteet ole niin jyrkät kuin mereen päin. Ylänteeltä näkee merenrantaa ja Braahen kaupunkia. Tännepäin on maa lakeana, niin että helpoin havaitsee, että Pohjanlahti ennen mailmassa ulottui ylänteen juuriin asti. Ja tästä ajasta linnoitus lieneekin. Se olisi siis ollut joku merilinna.

Olisiko hyttysten huitominen ikiaikaisesti ihmisiä yhdistävä toiminto? Entä meren tuijotus? En Siikajoelle päästyä Stenfeltin kotitilaa ohittaessa huomannut mitään lupaavaa rakennuskeskittymää, mutta karttaa vasta paikan päällä tarkistaessani huomasin yleisen tien merenlahden rantaan. Oikea lahti, väärä ranta ja väärä meren korkeus, mutta yritin eläytyä Stenfeltin istumiseen rannalla huomattavasti lämpimämpänä heinäkuun päivänä, jolloin hän päätti lähteä Ruotsiin. Ja jostain näköpiiristä käsittääkseni Stenfelt löysi parikymmentä vuotta myöhemmin rantautuneen valaan.

Siikajoen kirkolla pysähdyin jo viime vuonna, mutta nyt kurkistin kirkkoon sisällekin ja yritin keksiä mitä tahansa kirjan kuvitukseksi kelpaavaa. Kuten puiset hautamerkit, joita ei useimmilla hautausmailla ole.

Esi-isän työpaikalla ja sen ympäristössä

Siirryttyäni Pietarsaaresta Kokkolaan olin edelleen melko surkealla tuulella, mutta pääsy 1600-luvun lopulla rakennettuun pedagogioon auttoi hieman. Onkohan Suomen vanhin ei-kirkollinen rakennus? Tosin aika kirkollisiahan koulutkin olivat.

Rakennuksella on yhteys sukuhistoriaani, sillä yksi juopoista pappisesistäni oli täällä opettajana, minkä saatoin tarkistaa seinällä oleesta listasta. Koko rakennus oli luonnollisestikin omistettu kouluhistorialle, joka ilahduttavasti eteni viimeisimpään vuosisadan vaihteeseen.

Ei ole hauskaa nähdä omaa koululaisaikaa museoituna, mutta turhan monta kertaa olen kuullut juttuja museokäynneistä, joissa nykylapset jäävät siihen käsitykseen, että vanhempansa istuivat 1900-luvun alun mustepullorei'illä varustetussa paripulpetissa.

Jostain syystä eniten tunteita herätti yläkerran minikielistudio.

Yläkerrassa (tai vintillä) oli myös vanhoja havaintokuvia. Ennen ei näköjään kyseenalaistettu mustan surman osumista Suomeen.

Pedagogion vieressä oleva vuonna 1748 rakennettu Lassanderin talo oli aikalailla samaa kuin Vanhassa Vaasassa ja Pietarsaaressa nähdyt museot. Täällä huoneiden teemoista oli kyllä pidemmät (lue: liian pitkät) tekstit, mutta esineistä varsin niukat tiedot. Bonuspisteet lauenneesta hiirenloukusta.

Taannoisen Helsingissa koetun museopedagogisen kävelyn takia hakeuduin myös K. H. Renlundin museoon, joka on sijoitettu 1800-luvun alun kivitaloon, jossa oli runsaasti kultakauden taidetta.

Pohjanmaa siellä ja täällä

Stenfelt-projekti on edennyt niin pitkälle, että aloin ennen reissuun lähtöä miettiä kuvitusta. Helpot päältä pois, joten selasin blogin FB-sivun albumeihin kootut Suomi-kuvat. Ja kas, lautapelissä Huvimatka Aavasaksalle oli kuva höyrylaivasta Pohjanmaa, jolla Stenfelt tuli lehtitiedon mukaan kesällä 1858 Vaasaan. (Lautapelistä kerrottiin äskettäin englanniksi Kansalliskirjaston tilaisuudessa, josta on video verkossa.)

Kuva ei ole kovin kummoinen ja todennäköisesti sillä on jonkinlainen esikuva, joten tein verkkohakuja. Laivan Wikipedia-sivulla ei ollut kuvaa, mutta sieltä selvisi, että viimeisellä matkalla elokuussa 1874 "oli myös seitsemän italialaista posetiivaria, jotka onnistuivat pelastumaan apinoineen mutta menettivät posetiivinsa." Siis täydennystä posetiivarikokoelmaani.

Toisaalta verkosta löytyi Pohjanmaasta eli Österbottenista valokuva öljymaalauksesta ilman tietoa taulun olinpaikasta.

Sattuma toisinaan johdattaa. Vanhan Vaasan museon jälkeen pysähdyin aurinkoiseen Pietarsaareen, jossa katsastin Malmin talon.

Täällä (toisin kuin Vanhassa Vaasassa) huoneissa oli sentään jonkin verran tekstiä, mutta oikeasti innostuin vain siitä, että Österbottenin tuho oli saanut kaksi seinää yhdestä huoneesta ja mukana oli todennäköisesti sama maalaus kuin verkossa. Tai ainakin joku maalaus.

Muutkin esineet olisivat ehkä olleet kiinnostavia, mutta tuntuu, että jokaisessa Pohjanmaan rannikkokaupungissa on samanlainen museo eikä mikään kaupunki tunnu haluavan esitellä elämän nurjaa puolta. No, täällä oli sentään eteisessä "Kalteri entisen raatihuoneen arestihuoneesta". Kyseessä oli myös arkeologinen löytö Kauppakadun kaivauksista torin läheisyydestä. (Miksi ihmessä ison rautaesineen on annettu hautautua maahan?)

Katastrofi Vanhassa Vaasassa

Katsottuani muuttotodistuksen arkistossa hyppäsin autoon ja ajoin Vanhaan Vaasaan. Se oli "tuttu" viime kesältä, mutta näkemättä oli Falanderin talon sisus eli Vanhan Vaasan museo. Sen kesätyöntekijä avasi ovet ajoissa ja kuikuiltuani toinen tuli hetkeksi alakäytävään kertoen suunnilleen, että talo on ollut postina, alakerran huoneessa on pienoismalli Vaasasta ennen paloa ja ylhäällä toinen ja kolmas kerros.

No, on sitä ennenkin museossa oltu, joten katsahdettuani pienoismalliin kiipesin seuraavaan kerrokseen.

Ensimmäinen huone käsitteli ilmiselvästi postia ja kuten kuvastanikin ehkä erottuu, seinällä on tekstiä.

Mutta seuraavassa huoneessa odotti rivi tauluja ja missään ei ollut sanan puolikastakaan. Siis sama juttu kuin Vaasan keskustan Pohjanmaan museon tyylihuoneissa! Mutta eiväthän nämä ole tyylihuoneita? Tämähän on autenttinen lokaatio, jossa voisi/pitäisi kertoa sen historiaa?

Huone huoneelta tulin kiukkuisemmaksi. Hieno uuni ja miehen muotokuva. Mutta miltä ajalta ja mistä?

Ilmeisesti merenkulkua kuvaavassa huoneessa seinällä roikkui kai navigaatioon liittyvä lauta?

Samassa huoneessa hieno rasia, josta itsestään luettavissa "Matts Heroia on Tehnyt Korsholmasa vuo 1835"

Yläkerran salissa oli kuninkaallinen teema, mutta ei ilmeistä yhteyttä talossa käyneeseen Kustaa IV Adolfiin.

Sitten reittini vihoviimeisessä huoneessa yhtäkkiä oli seinällä pitkä rimpssu tekstiä liittyen pariskuntaan, johon liittyi sohvaryhmä. Olivatko vastaavat planssit odottamassa ripustusta muihin huoneisiin? Täynnä kysymyksiä ja "varsin harmistuneena" hyökkäsin alhaalla kesätyöntekijän ja kollegansa/kaverinsa kimppuun. Verhon takaa löytyi ryppyiset yhteen niitatut kaksi sivua, joista kävi ilmi, että huoneilla oli teemoja. Kustaa IV Adolfikin mainittiin.

Slarvasiko kesätyöntekijä, kun ei antanut minulle lappua tullessani? Vai oliko sitä mahdollisesti jäljellä vain yksi kappale? Teksti ei sisältänyt esinetietoja eli tämänkin kanssa kiertäen olisin ollut pettynyt, mutta voiko tosiaan olla niin, ettei ole budjettia kopsata uusia kappaleita? Tai peräti laminoitua korttia per huone. Aivan käsittämätöntä kulttuuriperinnön esittelemättömyyttä.

Eikä pelkästään siksi, että jälleen kerran Kustaa IV Adolf jäi paitsioon. 1802-kirjaa tehdessäni löysin verkosta tekstin, jonka mukaan esillä piti olla hänelle katettu ruokapöytä, mutta katsastettuani nyt molemmat Vaasan museot voin todeta, että moista en nähnyt. Tai jos näin, en tunnistanut, sillä puuttuvat tiedot!

Seurakuntien arkistoja ei ole digitoitu kokonaan

Abraham Stenfeltin moninaisia vaiheita metsästäessäni Siikajoen seurakunnan rikoskirja oli olennainen lähde ja jo melko varhain satsasin siihen, että rahalla tilasin siitä kuvan Kansallisarkiston Oulun toimipisteestä.

Se, että rikoskirjaa ei oltu mikrofilmattu eikä täten myöskään digitoitu Kansallisarkiston toimesta, ei ollut yllätys, sillä saman olen huomannut vuosien varrella muista seurakunnista. Mutta Abrahamin liikkeistä kertovia muuttokirjoja haikaillessani havahduin siihen, että kyseisissä seurakunnissa muuttokirjat olivat jääneet kuvaamatta. Tämä tuntui oudommalta, sillä monista seurakunnista näitä on.

Yksi vain paperisena saatava muuttokirja oli Abrahamin Jyväskylästä Raahen kautta Vaasaan viemä. Kun olin juuri äskettäin ollut Vaasassa ja rippikirjoista näkyi kaikki päivämäärät, tuntui poikkeaminen arkistoon tätä varten turhalta. Mutta kun autoretkireittini muotoutui niin, että ennen museoiden avautumista tiistaiaamuna oli aikaa, niin mikä ettei.

Ja kannatti. Ei siksi, että muuttokirjan oli sattunut Raahessa kuittaamaan Hohenthal-tutkimuksesta tuttu pappi, vaan siksi, että jyväskyläläinen pappi oli tittelin "entinen aliupseeri" lisäksi maininnut, että Abraham oli Jyväskylässä toiminut paikallisen kruununvoudin toimistossa.

Tällä matkalla ahersin myöhemmin Oulun Kansallisarkiston toimipisteessä, jossa pyysin eteeni Siikajoen seurakunnan "Rikos- ja irtolaisrekisteri-ilmoitukset". En löytänyt niistä mitään Stenfeltiin liittyvää, mutta selaillessa huomasin nimekkeen täysin harhaanjohtavaksi. Toki joukossa oli käräjiltä lähetettyjä rikosilmoituksia, joita on joistain seurakunnista digitoituinakin. Mutta myös paljon muuta kirjeenvaihtoa sekä esimerkiksi rokotuslistoja.

Eli
1) Resurssien puitteissa kaikki asiakirjat kannattaa tarkistaa.
2) Seurakuntien Kansallisarkistolle luovuttama aineisto näkyy Vakasta, ei Digitaaliarkistosta.

Sateinen maanantai Etelä-Pohjanmaalla

Kaikkien pidempien kulttuurimatkojen murheenkryyni on maanantai, jolloin useimmat museot ovat kiinni. Kesän ekan autoreissun suhteen ratkaisin asian pari viikkoa sitten yksinkertaisesti vain ajamalla. Mutta lähestyessäni Helsingistä vihdoin Vaasaa iski hinku irroitautua navigaattorin tarjoamasta suorimmasta reitistä ja kiepata Seinäjoelle. Onnekkaasti saavuin sinne Seinäjoen museoihin kuuluvan kokonaisuuden läpi ja siinä oli jotain katsomista sateessakin.

Otokseni Törnävän kartanon päärakennuksesta ei ole jakamiskelpoinen, mutta toisella puolella tietä onnistuin paremmin ulkomuseoympäristössä.

 Rakennusten välistä pilkottava keltainen on tämä komeus.

Jatkaessani sitten matkaa Vaasaan oli tienvarressa ajoissa selkeä viitta Leväluhtaan ja sitä seurasi samaa sarjaa opieneen parkkipaikkaan asti. Autossa oli tukevammat kengät juuri tällaisten älynväläysten varalta, joten ei kun metsän läpi.

En saanut paikasta tuntemuksia, mutta yleissivistävää nähdä tämäkin.

Yleissivistyksen vuoksi seurasin seuraavaksi viittaa Napuelle, johon oli 1920 pystytetty mittava muistomerkki. Sen ympäristöstä oli äskettäin kaadettu puut ja näky oli aika erikoinen kantoineen.

Vielä yksi liikennemerkki kutsui. "Kirkko 1304" vei Isonkyrön todellisuudessa vuosina 1513–1533 rakennettuun kivikirkkoon.

En uskaltanut toivoa löytäväni ovea auki, mutta niin se vaan oli, ekaa päivää tänä kesänä. En tiedä mihin kirkkoon olin tämän sekoittanut, mutta kolme kuvakertaa 1560-luvulta yllättivät täysin.

Kirkon opas ei ollut kehnointa laatua, mutta ei oma-aloitteisesti alkanut selittää kuvia sen enempää, joten en viitsinyt kysyä kuin Eevasta, josta tullessani paikalta lähtenyt mies mainitsi. Opas ei myöskään vinkannut sakastiin ja idioottimaisesti jätin kurkkaamatta, vaikka ovi oli auki. Vaasassa asuvalta tuttavalta kuulin illalla (kuvien kanssa), että siellä olisi ollut keskiaikaisia veistoksia. Oppaan tiedot alttarin sivuilla olevista kaapeista rajoittuivat "katoliseen aikaan" eli ei siitäkään sitten sen enempää. En tiedä olisiko kertonut seinään nojaavien maalausten alun perin olleen lehterissä ellen olisi ehdottaen kysynyt.

Kirkon eteisessä oli erikoinen, mutta kyltteineen melko informatiivinen kokoelma erilaisia löytöjä.

Eli loppujen lopuksi sain päivästä aika paljon irti. Varsinkin kun edellä mainittu vaasalainen tuttava ehdotti treffejä ja juttelimme kahvilan sulkeutumiseen asti sukututkimuksellisia.

Täydennysosia

1) Mieleen painuneimpia museonäyttelyitä on todistettavasti ollut Medelhavsmuseetissa vuonna 2011 nähty Vita Lögner. Palasi viimeksi mieleen, kun luin Tommy Uschanovin esseen Vä­rin pe­lon pit­kä his­to­ria: mik­si mus­ta ja val­koi­nen voit­ta­vat län­si­mais­sa vä­rik­kyy­den?

2) Pasi Ihalaisen esityksestä Jyväskylässä tuli mieleen Facebookiin 10.5. jakamani satunnaislöydös, josta voi kiittää sitä, että valtiopäivien pöytäkirjoja on digitoinut myös Kansalliskirjasto.

Kun olen vältellyt sekä nuijasotaa että vuotta 1918, pitää kysyä tyhmiä historian käytöstä politiikassa. On kai joku noteeraannut, että armahtamislain käsittelyssä SDP:n Hupli (ellei jäänyt huomaamatta puhujavaihdosta) vetosi nuijasotaan? 'Yksimielisesti myönnetään, että Klaus Flemming oli julma kansan sortaja ja kapinan syyksi ei etsitä Jaakko Ilkan. Pentti Poutun y. m. johtajain kiihoitusta tai kapinallisten luontaista halua vain päästä hävittämään kaikkea järjestettyä lainalaista yhteiskuntaelämää, vaan tunnustetaan, kuten Lindeqvistin historiassa sanotaan, että kapinan syynä oli "se monenlainen sorto, jonka alaisena talonpojat kauan olivat olleet”'

3) Kun julkaisin juttuni entisajan takeawaystä, tiesin, että Laika Nevalaisen vastaava oli tulossa pian ulos. Ja tottakai oli parempi.

4) Sukujuurien kultauksen yhteydessä lopetin haastatteluun, juttuun Veli Gunnar Hohenthalin  käynnistä leskikeisaritar Dagmarin luona. Jossain muistelen lukeneeni hänen olleen Zeppelinin kyydissä, mutta kuunnellessani radio-ohjelmaa Kun Zeppelin kävi Suomessa selvisi, ettei hän ollut päässyt kyytiin. Kuten ei kukaan mukaan.

5) Pari vuotta sitten löysin useita ehdokkaita Suomen ensimmäiseksi lakoksi. Vaikka yksi näistä oli vuodelta 1872, kirjoitettiin Kaiussa 9.8.1879, että "Ensimmäinen streikki Suomessa" oli pari viikkoa aiemmin tapahtunut kun 70 työmiestä oli seisauttanut työntekonsa Kuraassa erään Viipurin kaupungin kauppatalon lastauksessa. Eli todennäköisesti ensimmäisiä lakkoja on vielä muutama löytämättä.

6) Kirjoitin 1700-luvun Helsingistä puuttuneista ammattilaisista lehti-ilmoituksen perusteella ja kirjallisuuteen vilkaisematta. Juha-Matti Granqvistin väitöskirjasta olisin saanut taustaksi, että

Kun Helsingin porvaristo pikkuvihan jälkeen järjestäytyi uudelleen, käsityöläisten määrä oli pudonnut lähes puoleen. 1740-luvun lopulla maistraatti värväsi aktiivisesti kaupunkiin lisää käsityöläisiä. Pormestari Henrik Johan Forstén, joka oleskeli pikkuvihan päätyttyä vielä useita vuosia Tukholmassa, sai valtuutuksen ”etsiä hyviä käsityöläisiä ja suostutella heitä muuttamaan kaupunkiin”. Useimmat Forsténin värväysyritykset eivät ilmeisesti onnistuneet, mutta hän sai joka tapauksessa houkuteltua Helsinkiin monia pitkäaikaisia porvareita. Hänen värvätteihinsä kuuluivat muun muassa peruukintekijä Carl Bähr, ruukun- ja kaakeliuunintekijä Enok Franstadius, värjäri Martin Pappe, kirjansitoja Christopher Lorenz Schlyter ja hatuntekijä Lorenz Sjöberg. Maistraatti auttoi näitä tukholmalaisia alkuun verovapauksin, lainoin ja muin etuoikeuksin.

7) En erehtynyt mainitsemaan Benderin yhteydessä SSH-kirjassa kaalikääryleitä, mutta unohdin asiasta mainitessani linkittää Jonathan Metzgerin väitöskirjaan I köttbullslandet. Konstruktionen av svenskt och utländskt på det kulinariska fältet.

Niin ja Benderistä puheen ollen. Herättelin viime kesänä vauhtiin historiallisten nuortenkirjojen projektiani ja lainasin Eino Cederbergin nimillä Erkki Saarenmaa ja Esko Saario julkaisemaa tuotantoa. Ensiksi mainitulla ilmestyi Väkevä paroni, joka oli tuttua tarinaa Otto Flemingistä, ja Päin kuolemaa, jonka päähenkilö Kaarle Krusell ei kuulu kuninkaan pääjoukkoon vaan venäläisiltä karanneisiin yksinään Benderiin kulkijoihin, joita lähteissäkin mainitaan.