.jpg)
"Siellä Korkeakankaan talon maalla, Kiuruveden luoteiskulmassa, asui mökissään torppari Henrik Mankulanaho puolisonsa Maria Koivikon kanssa, ilonaan ja huolemaan kaksi pientä lasta." Perheen kolmanneksi syntyi 3.6.1856 Matti, joka myöhemmän uskonnollisen herätyksensä vuoksi sai Väinö Malmivaaran kirjoittaman elämäkerran Korven vaeltaja. Heränneen kansanmiehen elämänkerta (1952).
Siinä "Matin ensimmäiset vuodet kuluivat niinkuin Nälännön muidenkin nälkäisten lasten. Kun itku nousi kurkkuun, silitti äiti päätä ja haki käpyjä lehmiksi ja lampaiksi. Mutta kuudes kevät oli kova, sillä silloin äiti kuoli pistokseen ja isän oli lastensa kanssa lähdettävä loiseksi muualle." Piippolasta aikanaan Kiuruvedelle tullut isä kuoli nälkävuosien seurauksiin 1.3.1868.
Huutopoikana Matti teki ensimmäisen pitkän matkansa. Kiuruvedeltä oli eräs vieraspaikkainen ostellut karjaa Ouluun ja sai houkutelluksi Matin mukaansa sitä kuljettamaan. Kun sitten saavuttiin perille, eksytti mies Matin kaupungille ja jätti sinne eväättömänä oman onnensa nojaan. Hädissään Matti koetti pyydellä apua oudoilta ihmisiltä, mutta ei saanut. Joku neuvoi häntä silloin menemään maaherran puheille. Hän totteli, meni ylhäisen herran luo ja sai sieltä nopeat lähtöpassit. Mitenkä se lie silloin juolahtanutkaan mieleen, mutta hän pysähtyi kuitenkin etuhuoneeseen ja veisasi kauniilla pojanäänellään: "Vaikk' valtans' ompi lavea ja korkea istuimens', niin katsoo armiaast' aivan sen köyhän puolehen..."
Veisattuaan näin Matista tuntui niin turvalliselta kuin ennen oman äidin hyväillessä, ja hän oli jo lähtemäisillään kadulle ja sieltä maantielle muistamatta nälkää ja parinkymmenen peninkulman taivalta. Mutta samassa aukenikin kaksi ovea. Toisesta tuli itse maaherra, toisesta maaherratar, ja molempien silmissä välkkyivät kyyneleet. Maaherratar otti Matin melkein syliinsä ja antoi hänelle kaksi suurta leipää sekä voita, ja maaherra pisti käteen rahaa 15 markkaa. Voi, sitä ihmettä! Se Mattia itketti pitkin viikkoa hänen tallustellessaan Näläntöä kohti, ja vielä paljon myöhemminkin, ja toisinaan se pani oikein hyppimään pitkin askelin.
Vuoden 1753 (*) alkaessa Turun linnan tutkintavankina oli kaksi armeijasta karannutta miestä, yksi passitta tavattu mies, varkaudesta tuomittu turkulainen kauppias ja lapsenmurhasta tuomittu lapualainen nainen, joka siirrettiin 24.1.1753 pakkotyöhön. Sekä Pöytyän Kaulansuun kylän talollinen Johan Simonsson, joka esivaltaa loukanneiden sanojensa takia sai helmikuussa raipparangaistuksen ennen vapauteen pääsyä. Ei mennyt montaa päivää, kun Ikaalisista tuli samasta syystä renki Michael Mattsson.
Isäpuoltaan tai appeaan pahoinpidellyt rusthollari Petter Melich Kemiön Skarpbölestä suoritti tammikuussa Turun linnassa vesi- ja leipä -rangaistuksensa. Maaliskuussa puolestaan Kokemäen Pirilän talollinen Matts Mattsson aloitti hovioikeuden päätöksen odotuksen koskien isänsä pahoinpitelyä. Asia oli selvinnyt ennen heinäkuuta ja väliin jäävät vankilistat puuttuvat.
Maaliskuussa saapuivat linnaan myös Houtskarin Mossalasta talollinen Anders Jöransson ja vaimo Anna Mattsdotter epäiltynä kaksinkertaisesta huoruudesta eli molemmat olivat tahollaan naimisissa. Heidät vapautettiin jo viikon kuluttua.
Heinäkuussa alussa vangiksi tuli Huittisten Korkiakoskelta sotilas Erik Koskia, jota syytettiin oman sylilapsensa tappamisesta iskulla. Hänet oli tuotu Turkuun, vaikka käsittely kihlakunnanoikeudessa oli kesken. Elokuussa hän odotti jo hovioikeuden tuomiota. Valitettavasti loppuvuoden vankilistat eivät ole säilyneet, joten kohtalonsa jää epäselväksi.
(*)
Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:9 (1753) Bild 1420 (AID: v567609.b1420, NAD: SE/RA/1340101)Tätä kirjoittaessani Wikipedian sivujen luokkaan Räjähdysonnettomuudet Suomessa ei kuulu sivua onnettomuudesta Helsingissä joulukuussa 1866. Mainintoihin siitä olen toisinaan törmännyt, joten kootaan perusasiat kertaalleen.
Suomalainen Wirallinen Lehti kertoi 19.12.1866:
Yöllä maanantaita vastaan kello 2 herätti hirmuinen pamaus kaupungin asukkaat heidän unestansa, ikkunat lyötiin useammassa talossa rikki ja ihmiset saivat kiireissänsä panna vaatteet yllensä ja etsiä jotakin suojaa talven kylmää tuulta vastaan.
Kyseinen "vähempi puinen ruutimakasiini" oli "rakennettu Punavuorille lähelle Henkivartian Suomen tarkk'ampujanpataljoonan maaliin ammuntakenttää, jo siihen aikaan, kuin kaupungin rakennettu osa ei ulottunut edemmäksi köysitehdas-rataa ja vanhan kylpuhuoneen tietä". "Pamauksen tapahtuessa tuuli hyvin kova länsi-eteläinen tuuli ja johdatti pamauksen vaikutukset pääasiallisesti pohjaan ja itäpohjaan päin, s. t. s. esinnä Punavuoren uudisrakennuksiin ja sen perästä Robertin, Uusmaan ja Bulevardin katuihin päin, Erittäjän, Kasarmitorin, Kauppatorin ja Kruunuha'an seutuihin, jota vastoin Kampin ja Luuvin tienoot kärsivät verrattavasti vähän tästä räjähdyksestä". Olisikohan selityksenä kuitenkin tuulen sijaan räjähdyksen suunta?
Jo ensimmäisessä uutisessa tiedettiin, että räjähdyksessä oli kuollut sotamiehiä. Heidät voitiin tunnistaa kaartin pataljoonan kolmannen komppanian sotamiehiksi Hagel ja Adolfsson, sillä
molemmat nämä sotamiehet edellisenä iltana yhdessä olivat käyneet, Adolfsson äitinsä suutarinleski Johanna Gustava Helander'in ja Hagel morsiamensa, palveluksetta olevan pii'an, Hilda Lovisa Antintyttären tykönä, talossa n:o 18 Merimiehen kadun varrella, jossa nämä molemmat naiset asuvat yhdessä kammarissa;
että Hagel, joka Adolfssonin kanssa, naisten sanojen mukaan, oltuansa ilta-"huudossa" ("korum") kasarmissa, tuli heille ja kello vähän jälestä kymmenen iltasilla, nytkin toisen kanssa yhdessä läksi pois, kuitenkin sanomatta mihin he aikoivat, oli Antintyttäreltä lainannut villaiset sormikkaat, ja ottanut ne päällensä;
että toinen näistä sormikkaista seuraavana aamuna muiden jäänösten kanssa löydettiin ruutimakasiinin lähestöltä ja Antintyttäreltä varmasti tunnettiin toiseksi niistä mitkä Hagel oli häneltä saanut lainaksi; sekä
että Hagel ja Adolfsson, esiin huudossa kasarmissa seuraavana aamuna kaivattiin eivätkä vieläkään ole kasarmiin palanneet, niinkuin heistä ei ole tähän asti myös voitu mitään tietoa saada. (SWL 2.1.1867)
Nimimerkki K. W. W-n:n jatkokertomuksesta Tykö Tomminpojan elämä ja onnen-vaiheet (*):
Tykö jäi siis ja lukkari läksi koto-seutuihinsa perimään. Jo seuraavana päivänä täytyi Tykön mennä hautausmaalle laulamaan, sillä talonpoikaa haudaitiin.
Tykö avasi kirjansa, pani myssynsä taskuun ja oli laulamaan rupeamassa, kun pappi kuiskahutti hänelle:
— Laula vaan yksi värssy. Minulla on kiire, täytyy mennä nimipäiville.
Tykö katseli hetken kummastuneena pappia, mutta alkoi sitte laulaa ja lauloi vaan yhden värssyn.
Nyt otti pappi kirjansa, luki kiireesti mitä käsikirjassa seisoi, vaan ei pitänyt mitään ruumissaarnaa. Sitte löi hän kiini kirjansa ja käski Tykön taas laulamaan yhden värssyn. Tämä kummastutti Tyköä.
Tultuaan lukkarin taloon, jossa hän asui, kysyi Tykö lukkarin-vaimolta, jos talonpoikia aina niin yks'kaks maahan pannaan ilman ruumissaarnaa. Lukkarin vaimo nauroi ja selitti, että maahan-paniaisilla on myös, niinkuin elämässä, eroitus ihmisten välillä. Rikkaat saavat kauniin ruumissaarnan, olkoon se sitte talonpoika vai herra, mutta köyhät saavat tyytyä tavalliseen lukemiseen ja siunaukseen. Siitä huomasi Tykö eroituksia vielä olevan kuolleitten välillä, miten sitte elävien välillä.
Jonkun ajan perästä oli taas maahan-paniaiset ja nyt täytyi Tykön laulaa kauniimman ja pisimmän virren ja hänen kanssa lauloi kymnasiolaisia ja piispa itse piti kauniin ruumissaarnan kirkossa ja sitte toisen vielä hautaus-maalla, sillä nyt se oli korkea-sukuisen ja rikkaan ruumis, joka maan poveen laskettiin. Tykö oli oikein väsyksissä, kuin kotiin pääsi.
(*) I. Mitä Toimelan akat sanoivat kun Tykö syntyi OTAWA 07.11.1862 NO 44
II. Kuinka Tykö kasvaa, opetetaan lukkariksi ja mitä hän vielä saa oppia ja tietää. OTAWA 14.11.1862 NO 45
III. Tykö tulee Porvoosen ja mitä hän siellä näki ja huomasi OTAWA 14.11.1862 NO 45
IV. Tykö Puhtalassa ja kuinka siellä kävi OTAWA 12.12.1862 NO 49
V. Mikä Tykölle tiellä tapahtui ja kuinka hän pääsi Helsinkiin OTAWA 28.11.1862 NO 47
VI. Mitä Kapteini Tyköstä sanoi, mikä hänelle Esplanatissa tapahtui ja kuinka hän nai OTAWA 12.12.1862 NO 49
VII. Tykö tulee pataljuonan lukkariksi, kuinka muutoksia tapahtuu ja mintähden Tykö ottaa eron & VIII. Kuinka Tykö pääsee koulumestariksi Vaahtijärvelle ja mitä akat hänestä sanovat OTAWA 19.12.1862 NO 50
IX. Kuinka uusi kirkkoherra Tyköön vihastui, antaa Tykölle korva-puustin ja miten sitte kulussa kävi & X. Tykö Toimelassa ja kuinka siellä kävi OTAWA 30.12.1862 NO 51
.jpg) |
| Hbl 7.4.1911 |
Jean Sibeliuksen 4. sinfonian ensiesitys oli Helsingissä 3.4.1911. Neljä päivää myöhemmin Hufvudstadsbladetissa ilmestyi teoksen esittely, jossa annettuja merkityksiä ei googlaten löydy ja hyvästä syystä.
Uusi Suometar 11.4.1911:
Eräs musiikki-arvostelija oli tuttaviensa välityksellä saanut tietää Sibeliuksen kertoneen, että hän on sinfoniassaan kuvannut matkaansa Kolin vaaroille Pielisjärvellä. Avain oli löydetty ja arvostelija laati loistavan luonnonkuvauksen Karjalan kuuluisasta nähtävyydestä, sovittaen sen sinfonian eri osiin. Niinpä ensimäinen osa kuvailee Kolin vuorta ja sen vaikutusta. Toisessa osassa, Vivace assai, on säveltäjä vuoren huipulla (!). Kolmas osa esittää samaa laajaa näköalaa kuutamossa ja loppuosa säveltäjän paluumatkaa vuorelta. Vieläpä arvostelija tältä pohjalta rupesi arvioimaan teoksen taiteellista painoisuuttakin, tullen siihen tulokseen, että siinä oli havaittavissa jonkinlainen "turistimainen sivuvivahdus".
Näin hän. Mutta saman lehden seuraavan päivän numerossa esiintyykin säveltäjä itse ja antaa tietää, että tuo juttu Kolista ja hänen sinfoniastaan olikin perätön. Hän oli hyville ystävillensä pitänyt "topografisen" esitelmän huhtikuun 1 päivänä ja koko tuo suurenmoinen selitys sinfonian sisällöstä oli — aprillipila! Jokainen joka tuntee Sibeliuksen, tietää, että on turha vaiva häneltä udella selityksiä hänen teoksiinsa, sillä hän ei niistä koskaan siinä mielessä puhu — tosissaan.
.jpg) |
| Aamulehti 1.10.1929 |
[1795] Åbo Tidningar 30.11.1795
... Magistraten jemwäl genom trumslag låtit erinra wederbörande om denna skyldighet ... i synnerhet då de genom trumslag dårom blifwa tillsagde
[1801] E. H. Helsinki Ruotsinvallan viime aikoina. Uusi Suometar 27.1.1915
Muunkinlaisia määräyksiä antoi kaupungin pormestari ja raati hyvinkin tiheään kaupungin asukasten noudatettaviksi. Niinpä v. 1801 julisti kaupungin rumpali seuraavan kuulutuksen: »Maistraatin tänään tekemän päätöksen johdosta annetaan tiedoksi kaupungin suojelusväelle, niinkuin kirvesmiehille, kalastajille, mittaajille, maa- ja meriajureille, että heidän on 10 riikin taalerin sakon uhalla ensi perjantaina kello 8 aamulla kokoonnuttava kaupungin torille, josta heidän on lähdettävä mestauspaikalle ja muodostettava vartiosto, kun murhamies Adler telotetaan.»
[1804] Åbo Tidning 1.12.1804
... Mantalskrifning... i den ordning genom trumslag tillkännagifwit warder, wederbörande Herrskaper, Stånds Personer, Borgare, Handtwärkare och all öfrige Stadens innewånare...
[1869] Palanen kirjapaino- ja sanomalehtioloista Kuopiossa noin 50 vuotta sitten. Savo 4.1.1919
Kaupungin viranomaisten ilmoituksiakaan ei näkynyt "Tapion" palstoilla. Jos jolloinkin oli huutokauppa eli jokin muu ilmoitettavaa, sen toimitti rumpali katujen kulmissa.
[1870-luku?] Oulun horisontista. Helsingin Sanomat 21.1.1933
... Uutinen herättää uinuvia lapsuudenmuistoja, muistoja niiltä ajoilta, jolloin Pohjolan pääkaupungissa huutokaupat ilmoitettiin isoa aisakelloa kalisuttamalla ja julkiset kuulutukset rummutettiin kadunkulmista asujainten tietoon.
Kun vesi nousi, pieksi rumpali palikoillaan pingoitettua nahkaa kuin vimmattu, ja lakooninen tiedonanto kajahti suorana huutona ilmoille: Rummuutus, kuuluutus: Vesi nousee. Maistraatti.
Siitä tiesivät ihmiset, että koski oli ruvennut konstailemaan. Ja rannalla asujat ryhtyivät varokeinoihin kellareissaan.
Mutta rummutettiin vanhassa Oulussa muutakin. Kun sattui suurempi tulipalo, eikä palovahti Helperin tavallinen "tuutaaminen" kirkontornista saanut tarpeeksi sammutusväkeä ja vedenvetäjiä liikkeelle, haettiin rumpu And. Holmin värjäämön vintiltä ja pantiin rummunlyöjä issikalla kiertämään kaupungin katuja. Kun kumea päryytys paukkui yön hiljaisudessa, tiedettiin, että nyt oli hätä, ja uneliaimmatkin saivat jalat alleen.
[1880-luku?] Uudenkirkon kaskuja, sananlaskuja. Uudenkaupungin sanomat 9.5.1916
.jpg)
[1883, Kuopio] Nöyrä kysymys. Savo 27.6.1883
Lieneekö pohjatuulet vai pöly vaikuttaneet, ett'ei nykyinen kaupungin rumpali enää jaksa heiluttaa palikoitaan ja julistaa ilmoituksia suurimpien katujen esim. Pohjoisvuori-, Ranta- ja Kaivokatujen risteyksissä. Vai onko tullut asianomaisilta kielto, ett'ei sen puoleisten asukkaiden tarvitse saada tietoa huutokaupoista y. m., kysyy Kaupunkilainen.
[1885] Kirje Kuopiosta. Savo 18.5.1885
... Mutta, kuten jo mainitsin, ei sittekään näy ihmisiltä toiveet loppuvan. Nyt näyttää kaupungissamme olevan muuttamia jotka hartaasti toivovat että tänne hankittaisiin ruotsinkieltä taitava rumpali kaupungin yleisiä asioita kuuluttamaan; tuota rumpali-ikäväänsä ovat jo parikin kertaa valittaneet "Nya Pressen'issä". On tietysti kauhea vääryys yhtä osaa kaupunkimme asukkaita vastaan, ettei heidän anneta kuulla ruotsalaista rummun pärinää.
[~1889] Eräs palohälyytys n. 40 vuotta sitten Raumalla. Rauman lehti 17.8.1929
Kaupungin rumpali Sjöberg ilmestyi rumpuineen torin kulmaan ja rummutti : Trumputa rumputa rum pum pum. Tämän jälkeen huusi hän kaikuvalla äänellä; "koska Monnas o valkkia vaara ja uhkaapi kaupungi ajaa, nii mies ja lappi joka talost, pello ja aida palava pormestrin käskyst”. Sitten alkoi taas rummutus. Kylläpä oli pormestarilla valtaa siihen aikaan!
[1893] Kaupunki (Jyväskylä) lukkoon. Keski-Suomi 21.1.1893
Myöhään illalla viime markkinoiden aikaan tuli kaupunkimme vankihuoneelle eräs mies, joka sanoi että hänen hevosensa on varastettu ja tahtoi, että paikalla lähetettäisiin rumpali rummuttamaan. Kun hänelle selitettiin, ettei näin myöhäseen enää voi rummuttaa, sanoi hän hyvin päättäväisenä: sitten tahdon minä, että kaupunki pannaan lukkoon.
[1890-luku?] Älähdyksiä. Rannikkoseudun kunnallislehti 18.1.1939
Paremmin olivat kaupungin mainosasiat järjestetty muutama vuosikymmen sitten. Silloin näet harrastettiin Naantalissa asioiden "rummuttamista". Rumpali, valtavaääninen mies, suoritti nimittäin silloin nykyisen sanomalehden tehtäviä. Kun hän rumpuaan päristellen kulki pitkin kaupunkimme katuja, mahtoi se olla vaikuttavan impponeeraavaa näky. Rumpalia seurasivat tavallisesti kaikki kaupungin koirat säestäen ulvonnallaan rummutusta, joka tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaan tam ta—ta—ta—ta raaa. tam ta—ta—ta—ta raaa—a jne. Joukon jatkona kulkivat vielä lapset ja uteliaat, joista varsinkin naiset olivat runsaasti edustettuina. Kun rumpali sitten saapui sopivaan kadun kulmaukseen, otti hän laukustaan esille asiakirjan, krahmasi vartaloaan ja ryhtyi mahtipontisen näköisenä, jykevällä äänellä lukemaan kuulutuksen sisältöä, mitä asia kulloinkin koski. Sama toimitus uusiintui sitten seuraavassa kadun kulmauksessa jne. kunnes koko kaupunki oli asiasta tietoinen. Kaupungin silloiset mahtajat näkyvät ymmärtäneen mainosasioitakin.
[1890-luku?] Vanahoista Oulun olloista ja tavvoista. Kaiku 26.8.1934
... Polliiseja oli O:sa ennen vanahaa vain kymmenkunta ja niistä oli tärkein "Lustin ukko”, pieni mutta sapekas ja laahasi se poika "korttikaariin” isonki hanpuusin. Se se aina katujen nurkisa luki tärkeitä "kuulutuksia ja rumputuksia”. Kun rumpalipoika oli ensin aikasa pärryyttäny alako kuulutuksen lukeminen hyvin juhulallisella äänellä ja viimene sana "maistraatti” pommautettiin vielä mahtavammin. Sitte lyhy pärryytys ja taas siirryttiin iso kakaralauma kintereillä toiseen nurkkaan, jossa uuvistu sama seremoniia. Kun sitte "Laukan pappa” ilimesty marssimaan pitkin pääkatuja ja marssin tahisa kelisytti isua aisakellua, niin tiäsivät kaapunkilaiset, että ny on auksuunikamarisa iso auksuuni.
Perä-Pohjan hyvin järjestetyssä kotiseutumuseossa, Torniossa, ovat nähtävinä vanhat, vielä viime vuosisadan puolivälissä käytännössä olleet kuulutusrummut ja upea, pormestarin hopeanuppinen virkasauva. Utelemme vaarilta, muistaako hän vielä niitä menneitä aikoja, jolloin kaupungin kaduilla kuulutusrummut pärisivät.
— Muistanhan toki, — vastaa haastateltavamme. Joka ilta rummutettiin kello 9 kaupunkilaiset vuoteisiin ja aamulla taas kello 5:n aikaan piti ryhtyä päivän touhuihin. Viimeinen Tornion rumpali oli Allu Silven. — Myöskin kuulutettiin noiden vanhojen, jo Kustaa Aadolfin aikaisten rumpujen välityksellä kaikki tärkeät asiat katujen kulmissa. »Avisuunit», kokoukset, markkinain alkaminen ja lopettaminen rummutettiin julki. Silvenin Allun mukana kulki joku kaupungin viranomainen, joka luki kuulutuksen rummunpärinän jälkeen. Kun rumpali ilmestyi kadun kulmaan, piirittivät hänet ensiksi tietysti pikkupojat. Sitten riensi paikalle vanha väki kuuntelemaan, mitä viranomaisilla oli sanomista. Ja niin jatkui kuuluttajan ja Silvenin Allun matka ympäri kaupungin — poikaparvi vain hännän huippuna kasvoi kasvamistaan, kunnes kaikki kaupungin pojanviikarit olivat tätä tärkeätä toimitusta valvomassa.
[1903-04] Kun pimeydessä vaellettiin. "Savon Työmiehen" syntymäajoilta. Sanantuoja 1.7.1916
V. 1903-4 vaiheessa vallitsi Kuopiossa sanomalehtiin täydellinen pimeys, sillä ainoatakaan sanomalehteä ei silloin ilmestynyt. Kaupungin välttämättömimmät asiat julaistiin keskiaikaiseen tapaan — rumpalin avulla. Tämä, yhtäkkiä niin tarpeelliseksi käynyt "sanantuoja" kuleksi pitkin katuja, seisahtuen kadun risteyksiin. Kun rummun pärryytys oli saanut jonkun uteliaan seisahtumaan, alkoi rumpali yksitoikkoisella äänellä lukemaan maistraatin kuulutuksia kaupunkilaisille. Muita tietoja ei tämä Savon pääkaupunki kyennyt silloin enempi kaupunkilaisille kuin maalaisillekaan antamaan.
[1905] Katoova Kuopio. Otava 21.1.1905
Monikaan lukijoista tuskin on tullut kiinnittäneeksi huomiotaan siihen seikkaan, että vuoden vaihteessa kaupungimme on kadottanut virkamiehen ja viran, jotka ovat olleet melkein yhtä kauvan olemassa kuin raastuvanoikeus ja muut kaupungin tärkeimmät virastot. Tarkoitan rumpalia ja rumpalin virkaa! Kun minä viime vuoden loppupuolella joskus katselin rumpalia virkatoimissaan, niin usein tulin ajatelleksi, että jo olisi aika heittää koko virka muinaiskaluksi ja rumppu lahjoittaa kaupungin museoon muistuttamaan tuleville sukupolville entisajan ilmoittamistavasta. Suuri yleisö ei nimittäin enää kuunnellut rumpalin ilmoituksia, ja nykyajan lapsukaisetkin tuntuivat jo siksi "turmeltuneilta", että nekään eivät enää juosseet rumpalin jälessä, kuten minun nuorena ollessani muun "jalostuttavan huvin“ puutteessa tehtiin. Rahatoimikamari oli tosin vielä seurannut entisiä periaatteita ja kulunkiarvioehdotukseen asettanut myöskin rumpalin palkan, mutta kun kaupungin herrat valtuusmiehet tahtoivat menoja vähentää, lykkäsivät he yksinkertaisesti kulunkiarviosta pois rumpalin palkan, ja siten katosi se koko virkakin. Rummun ääni taukosi, ja rummun ja rumpalin kautta ilmoittaminen oli tullut vanhanaikaiseksi tavaksi - Kuopiossakin.
Kuinka kauvan rumpalin virka on Kuopiossa ollut olemassa, en nyt varmuudella voi sanoa, eikä aikani riitä tällä kertaa tähän ilmoittamistapaan kuuluvaan historialliseen tutkimukseenkaan. En kuitenkaan suuresti erehdy sanoessani viran perustetuksi v. 1827. Silloin määrättin myöskin tämän viran hoitajalle palkka ja oli se silloin 14 mkaa vuodelta. Mutta "elantokustannukset“ alkoivat kohota ja v. 1840 kohotettiin rumpalin palkka 29 mkaksi, seuraavana vuosikymmenenä 36 mkaksi ja taas parinkymmenen vuoden kuluttua 56 mkaksi. v. 1880 oli rumpalin palkka 100 mkaa ja ellei nyt virkaa olisi lopetettu, olisi se ensi vuonna — kulunkiarvioehdotuksen mukaan — ollut 300 markkaa. Mutta kuten sanottu, on rumpalin virka nyt lakkautettu, ja minä olen sen siis tahtonut merkitä kadonneen Kuopion muistoihin.
[1906] Rauman Lehti 25.9.1906
Viimeisen palveluksensa kaupungin viranomaisten puolesta tekivät armon vuonna 1906 syyskuun 22 päivänä kello 8 aamulla kaupungin vanha rumpu ja sen kunnianarvoisa rummunlyöjä vanhus A. Sjöberg joka mainittuna hetkenä toria ympärkäyden "rummutti" Rauman viimeiset markkinat alkaneiksi; kun sitten kaupungin viranomaisten puolesta oli markkinain avaamisjulistus "julkiluettu“ vanhan raatihuoneen yläkerran ikkunasto, löi ukko Sjöberg mainitun rakennuksen rappusilla viimeiset rummunlyöntinsä meille kaikille raumalaisille tunnetulla tavallaan, joskin hetken tärkeys taisi ukon jo värisevien käsien toimintaa ny vähäsen haitata. Kun tämä kaikki oli näin tapahtunut, vei kaupungimme viimeinen rumpali koneensa ja muut silhen kuuluvat apuneuvot vanhan raatihuoneen yläkerrassa olevaan museoon, siellä säilytettäväksi muistona niiltä ajoilta, jolloin Raumalla rummuttajan kautta niinhyvin viralliset kuin virattomatkin tärkeät asiat, kuten kaikki yleiset kuulutukset, veronkannot, kokoukset, juhlat ja rukouspäivät, huutokauppojen pidot, palotarkastukset ja tulipalot, kadonneet henkilöt, kaupunkilaisten maallisen omaisuuden katoaminen ja niin edespäin.
[1927] Huomioita ja huomautuksia. Kouvolan Sanomat 26.2.1927
Naantali, pienin kaupunkein seassa, alkaa "suurkaupunkilaistua". Ensimmäinen askel siihen suuntaan on kaupungin rumpalin viran lakkauttaminen, josta julkinen sana kertoo:
"Naantalin kaupunginvaltuuston kokouksessa tiistaina käsiteltiin m.m. kysymystä kuulutusten rummutamisesta. Tähän asti on Naantalin veronkantotilaisuudet, palotarkastukset, paloharjoitukset y.m. semmoiset kuulutettu rummuttamalla kaupunkilaisille. Nyt päätti valtuusto, että rummuttaminen lopetetaan ja säilytetään se vain joulurauhan julistamistilaisudessa."
Vai niin Naantalissakin, vuosituhantisen tavan viimeisessä vaalijassa maassamme! Siinä on jotakin rauhallisen runollista ja porvarillisen kodikasta tuossa kuulutusten rummuttamisessa, mikä ennen oli yleisesti käytännössä muissakin pikkukaupungeissa. Naantalilaiset pukivat rummuttajansa tahdin sanoiksikin:
"Porvarit, porvarit;
kokkon, kokkon
tätä katu, tätä katu
tänn', tänn', tänn'!"
Eräissä kaupungeissa hälyytti kuuluttaja porvarit katujen kulmiin koolle soittamalla julman suurta aisakelloa. Niin teki ainakin Pekka Pietikäinen Mikkelissä, maistraatin vahtimestari ja kaupunginpalvelija siihen vanhaan kunnianarvoisaan malliin. Pietikäinen otti kuulutuksia lukiessaan niin juhlallisen muodon päällensä, että outo helposti saattoi luulla häntä maaherran tai ainakin pormestarin lähimmäksi mieheksi. "Maistraatin puolesta Kee Pee Alopajeus", paukautti Pietikäinen aina lopuksi esivallan kaikkein virallisimmalla äänellä, meni aisakelloineen toiseen kadunkulmaan ja uudisti saman toimituksen.
